Tarina heroiinista ja opiaateista – Sam Quinones, Dreamland

Yhdyvaltoja riivaava heroiini- ja opiaattiepidemia on viime vuosina saanut jatkuvasti yhä enemmän mediatilaa ja minä, kuten monet muutkin olemme tulleet sisään tähän tarinaan vasta viimeisen parin vuoden aikana. Kuitenkin jo vuosituhannen vaihteessa lähtien kasvava määrä ihimisiä on koukuttunut opiaattipohjaisiin kipulääkkeisiin ja näistä monet ovat siirtyneet myöhemmin heroiiniin. Monien aihepiiriä tuntevien näkökulmasta mediahuomio on tullut pahasti perässä ja näihin kuuluu Sam Quinones. Sain juuri luettua loppuun Quinonsein kirjan Dreamland: The True Tale of America’s Opiate Epidemic, jossa tämä kuvaa ja taustoittaa tätä tragediaa.

Oxycontin, Opiaatit ja kivunhoidon vallankumous

Kronologisesti tarina alkaa Yhdysvaltain hyvin sääntelemättömästä lääkkeiden mainnonasta ja etenee nopeasti 80-luvulle, jolloin nuoret lääkärit joutuvat elämään ympäristössä, jossa vahvoja kipulääkkeitä ei määrätty edes kuoleville syöpäpotilaille. Tätä taustaa vasten pain revolution on ymmärrettävä. Kehitys kuitenkin johti siihen että monet vahvat kipulääkkeet, erityisesti nyt notoriöösi OxyContin tulivat  vapaammin saataviksi ja niitä alettiin määrätä myös kroonisesta kivusta kärsiville. Varsin heppoisten tutkimustulosten perusteella tehtiin myös johtopäätöksiä, etteivät opiaatit todellisuudessa koukuta juuri ketään. Osittain näiden hatarien tutkimuksen pohjalta päädyttiin myös ajatukseen, ettei määrättyjen lääkkeiden määrällä ole niin suurta väliä.

Leikkauksista toipuville saatettiin määrätä kolmen päivän sijaan 30:n päivän annoksia. Ja kun Amerikassa ollaan, niin lailisia lääkkeitä on sitten mahdollista myös markkinoida aika vapaasti. Eryisesti Oxyconyonin piti olla alunperin vaaraton ja tehokas. Vähän kuin heroiini ja morfiini aikoinaan. Sellaisenaan ja kohtuullisesti käytettynä Oxycontoin  ei ole näiden aineiden tasoista kamaa, mutta isoina annoksina ja pillereitä murskaamalla, ja tätä pölyä nuuskaamalla tai piikittämällä päästiinkin sitten jo hyvin lähelle heroiinia ja morfiinia.

Dreamland alkaa Ohion Portsmouth-nimisestä pikkukaupungista ja kirjan nimi viitta tuolla aiemmin olleeseen valtavaan uima-altaaseen ja sen ympärille rakennettuun ajanviettoalueseen. Portsmouth oli teollisuuskaupunki, joka on ollut laskussa jo pitkään ja siitä muodostui jotakuinkin surullisin mahdollinen esimerkki ruostevyöhykkeen epätoivosta ja opiaattien tuhovoimasta. Nyt 2000-luvulla teollisuutensa jo aiemmin lähes kokonaan menettäneen kaupungin viimeisten kivijalkakauppojen tilalle tuli kasoittain “kivunhoitoon” erikoistuneita lääkärinvastaanottoja, joista osaa pyörittivät lähinnä rikolliset ja lopuistakin suuri osa tienasi hyvin määräämällä heppoisin perustein addiketeille opiaattipohjaisia lääkkeitä. Oxycontoneista tuli näillä alueilla suorastaan käypää valuuttaa jolla pystyi maksamaan tavaroista ja palveluista. Myöhemmin nämä pill millit levisivät kuitenkin ympäri Amerikkaa, tosin esimerkiksi Florida, jossa sääntely oli erityisen olematonta, kunnostautui erityisenä roistolääkärien keskittymänä.

Nimenomaan alue joka käsittää West Virginian, Etelä-Ohion ja Länsi-Kentuckyn, on  paikka johon heroiinidpidemia on iskenyt kaikkein koviten. Tuo on myös alue, jota Dreamlandiakin suurempaa suosiota saanut valkoisen roskaväen elämää kuvaava hittikirja Hillbilly Elegy kuvaa. J.D. Vancen kotikaupunki Middletown on reilun sadan kilsan päässä Portsmouthista. Vaikka nämä Amerikan sydänmaan pikkukaupungit ovat alueita, jonne opiaattiepidemia on iskenyt pahiten, on kyseessä kuitenkin koko Yhdysvaltoja koskeva ongelma.  Aiemmista erityisesti suurkaupunkien ghettoja, mustia ja marginaisoituneita ihmisiä koskeneista huumeongelmista eroten nykyinen opiaattiepidemia koskettaa myös monia hyvin toimeentulevia ihmisiä, vauraita esikaupunkeja ja erityisesti valkoista väestönosaa. Dreamland onkin kuvaus suurimpien metropolien ulkopuolisesta Amerikasta. Agreessiviset heroiinikauppiaat laajensivat osittain väkivaltaisia reviiritaiteluita välttääkseen markkinoitaan nimenomaan perinteisten huume-hubien ulkopuolelle, kaupunkeihin kuten Boise, Columbus, Portland ja Santa Fe.

Mexican connection

Quinones tuli opiaattien ja heroiinin tarinaan mukaan kuitenkin eri näkökulmasta kuin useimmat ihmiset. Hän asui 10 vuotta Meksikossa ja kirjoitti tämän jälkeen Los Angeles Timesille Meksikosta tulleiden huumeiden jakeluketjuista Yhdysvalloissa. Espanjaa puhuvana rikostoimittajana ja Meksikon tuntijana hän onnistui sukeltamaan syvälle heroiinimaailmaan ja rakentamaan erityisen tarkan kuvan Xaliscon pikkukaupungista tulevista huumesoluista. Nämä solut olivat merkittäviltä osin vastuussa siitä kuinka edullisen ja hyvin puhtaan heroiinin tarjonta kasvoi Yhdysvaltojen pienemmissä kaupungeissa.

Quinones kutsuu tätä porukkaa nimellä Xalisco boys, nimi jonka hän kuuli Denverin heroiinikauppaa tunteneelta poliisilta. Sen lisäksi että nämä Xaliscon pojat onnistuivat levittämään heroiinia moniin Amerikan pienempiin kaupunkeihin ne myös toimivat hyvin eri tavalla kuin meksikolaiset kartellit, suuret mafiaorgnisaatiot tai Bloodsit ja Cripsit. Xaliscon pojat katsoivat mihin poliisit ja DEA kiinnittivät huomionsa ja tekivät kaikkensa, jotteivat herättäisi näiden kiinnostusta. Ei käytetty aseita ja hankittu markkinaosuutta väkivallalla. Kamaa toimitettiin kaupungista toiseen pieninä annoksina ja kadulla kiinniotetulta diileriltä ei koskaan löytyyt kovin montaa grammmaa. Meksikosta tulleet nuoret miehet viettivät puoli vuotta yhdessä kaupungissa ja palasivat takasin Meksikoon. Eri kaupunkien solut vaikuttivat poliisille pitkään täysin toisistaan irrallisilta pikkupelureilta.

Xaliscolaiset tunsivat yleensä toisensa, mutta toimivat hyvin hajautetusti itsenäisinä soluina ja saivat heroiininsa useilta eri kotikylän ympäristön viljelijöitä. Bisnesmalli oli siinä mielessä valtaväestönkin kannalta hyvä, ettei nähty ammuskeluja ja reviirisotia, mutta ikävä tietysti siitä näkökulmasta, että laajentuminen onnistui helposti ja heroiiniin koukuttuneiden määrä kasvoi hiljaa ilman, että ihmiset ymmärsivät ongelman laajuutta.

Meksikolainen black tar-heroiini erosi myös valkoisesta jauheesta. Kama oli paljon puhtaampaa kuin mihin varsinkaan pikkukaupungeissa oli totuttu ja tämä jo sinällään oli aika kova myyntivaltti. Kun hallussa oli koko jakeluketju ja sen diilerit olivat kuukausipalkalla, ei kukaan yritättänyt laimentaa kamaa matkalla asiakkaille. Meksikosta tulleet pojat elivät aika spartalaisesti ja solun päämiehet pitivät huolta, etteivät nämä bilettäneet tai perseilleet kovasti. Tätä sai sitten tehdä kotona Meksikossa kun kuuden kuukauden urakka oli ohi. Xaliscon pojat eivät kuitenkaan luottaneet pelkästään ylivoimaiseen tuotteesensa vaan olivat asiakaspalvelijoita. Homma oli luotettava huumeiden kotiinkuljetuspalvelu. Narkkareita kohdeltiin kohteliaasti asiakkaina, sunnuntaina saattoi saada ilmaisen satsin ja uusien asiakkaiden esittelystä palkittiin. Jos joku meinasi lopettaa saatettiin tälle tuoda pari annosta ilmaiseksi. Kyynistä menoahan tuo oli, mutta toimi tehokkaasti ja osaltaan mahdollisti Xaliscon poikien menestyksen. Merkittävä tekniikka oli myös etsiä narkkareiden avustuksella methadonic-klinikoita. Narkkarit johtivat Xaliscon pojat toisten narkkarien luokse ja parhaimmillaan kaupungista toiseen.

Diilerit ymmärsivät markkinonnin merkityksen, eivät kuvitelleet nousensa Tony Montanaksi ja olivat tällä tekniikalla merkittävässä roolissa luomassa nykyistä Amerikan heroiiniepidemiaa. Monet päätyivät vankilaan Amerikaan mutta monet myös nousivat Meksikon ryysyköyhälistöstä länsimaiseen keskiluokkaan ja rahaa valui myös koko kylään joka nousi Meksikon varakkaimpien alueiden joukkoon. Kyseessä oli ehkä jopa erityisen hyvin trumpilaiseen narratiiviin sopiva tarina. Meksikoilaiset tulevat ja tuhoavat Amerikan pikkupaikkakunnat hirvittävällä heroiinivyöryllä ja vievät voittonsa kotikyläänsä.

Free to choose?

Monien aineiden tapaan opiaatit vievät käyttäjänsä jatkuvalle matkalle taivaan ja helvetin välille, mutta vielä usempia muita aineita rajummin. Kivun lievityksen graalin maljaa ei taida olla olemasassa ja vahvojen kipulääkkeiden kohdalla riippuvuuden riski taitaa aina olla olemasa. Kirjan loppupuolella kerrotaan myös roistojen pyorittämiä kipuklinikoita ja opiaattien väärinkäyttöä vastaan taisteellesta ohiolaislääkäristä, joka eli elämänsä viimeiset kuukaudet syöpään kuolevana, mutta kivusta vapaana. Opiaateille siis on paikansa, mutta Amerikan 2000-luvun opiaattiepidemiaa katsottaessa on vaikea ajatella, etteikö tälläisia aineita pitäisi säädellä tiukasti. On vaikea kuvitella mitään orjuuttavampaa asiaa kuin heroiinieaddioktio. Laiskat yltäkylläisyyden keskellä eläneet teinit eivät viitsineet siivota aiemmin edes omaa huonettaan, mutta kävelivät viisi kilometriä lumimyrkyssä, jotta saisivat välttämättömän fiksinsä.

Olen monessa suhteessa hyvin liberaali ja kannatan nykyistä vapaampaa huumelainsäädäntöä ja esimerkiksi Narconomics-kirjasta kirjoittaessani mainitsin tuntevani päihdekeskusteluissa sympatiaa libertaareja kohtaan.  Tämän kirjan ja VOX:n aihetta käsitellään podcast-jakson jälkeen olen kuitenkin taas hieman skeptisempi voimakkaan liberaalia huumepolitiikka kohtaan. Kun jotain ainetta saa laillisesti valmistaa suuryritykset lähtevät mukaan sekä markkinoivat ja lobbaavat tuottettaan voimakkaasti. Kannabiksen tapauksessa tämä ei ole niin vaarallista, mutta Oxycontonin tapaisilla tai sitä vielä voimakkaammilla aineilla pystytään jo tekemään melkoista tuhoa.

 

I no longer judge drug addicts, I no longer judge prostitutes.

Monet vaikenivat pitkään häpeän takia lähipiirissään tapahtuneista huumekuolemista. Kirjan alussa isoäiti kertoilee nähneensä lapsenlapsena kärsimyksen ja kuinka hän ei enää tuomitse ihmisiä. Sikäli kun tällä järjetöntä tuhoa tehneellä epidemialla on mitään positiivisia vaikutuksia, niin ehkä se jossain määrin saa eri ryhmistä tulevat ihmiset ymmärtämään paremmin toisiaan. Opiaattiepidemian ratkaiseminen saattaa olla niitä harvoja asioita Nyky-Amerikassa, jossa republikaaneilla ja demokraateilla saatta olla mahdollisuudet löytää toisensa. Vuosi 2016 oli ymmärtääkseni jälleen uusi opiaattikuolemien huippuvuosi. Vaikka pahimpia pill millejä alettiin pistää kiinni jo vuosia sitten ja ongelmasta puhutaa nyt laajasti, on ongelma jo niin laajalle levinnyt, että sen kanssa joudutaan elämään pitkään. Yksi terveydenhuoltouudistuksen  alakohta onkin  ehkä se, miten suhtaudutaan opiaattikoukussa oleviin.

Quinonesin kirja oli mielenkiintoinen sukellus synkkään aiheeseen ja ehkä laajemminin tiettyihin Amerikan irvokkaimpiin piirteisiin. Dreamland koostui lyhyistä kappaleista, jotka käsitteleivät vuorotellen meksikolaisia diilereitä sekä amerikkalaisia lääkäreitä, poliiseja, virkamiehiä, narkkareita ja kuolleiden läheisiä. Tässä mielessä se oli hyvin helppolukuinen ja lyhyiden lastujen kautta rakentui monipuolinen kuva tästä tragediasta. Kirjaa voisi joiltain osin melkein kuvailla jonkinlaiseksi rikosjännäriksi, joka kuitenkin perustuu tositapahtumiin. Ehkä pain managment-liikkeen historiaa käsiteltiin omaan makuuni tarpeettoman pitkästi, vaikka se kokonaisuuden kannalta olikin merkittävä juttu.

Lisää aiheesta

Huumeiden taloustiedettä – Narconomics, Tom Wainwright

Sam Quinonesin blogi

Sam Quinones kirjastaan Econtalk-podcastissa




Sam Quinones WTF-podcastissa

VOX:in podcast Opiaattiepidemiasta

John Oliver Opiaattiepidemiasta

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *