Laaduton pressiklubi, luvut ja vihreiden kannatus

Katselin pitkästä aikaa Pressiklubin, joka oli viime vuodet melkeinpä ainoa suomalainen tv-ohjelma, jonka katson viikottain. En ole kyennyt sopeutumaan siihen, että mainio Ruben Stiller on korvattu aika raivostuttavalla Sanna Ukkolalla.

Tällä kertaa vieraana olivat vieläpä politiikan toimittajien ärsyttävimmästä päästä olevat Timo Haapala ja Tommi Parkkonen, jotka grillasivat Emma Karia, joka ei hänkään ole sieltä poliitikkojen vähiten ärsyttävästä päästä.

Keskustelun alkupuoli oli lähes raivostuttavan epä-älyllistä menoa. Ja ok, ymmärrän että kriittiskyynisagressiivinen ja hard talk-tyylinen poliitikkojen hiillostaminen voi olla arvokasta. Se voi paljastaa jotain näiden paineensietokyvystä tai saada poliitikot paineen alla lipsauttamaan ajatuksia, joita he eivät muuten kertoisi.

Sitä kuitenkin haluaisi nähdä enemmän haastatteluja ja keskusteluja, jossa haastateltavan tai vastapuolen ajatukset pyritään esittämään mahdollisimman tarkasti ja oikein, jolloin tämä ei pääse syyttämään vastapuolta olkiukkoilusta ja väärintulkkinnasta. Ja tämä ei tarkoita, etteikö tuon jälkeen sitä täsmällisesti ja oikein esitettyä mielipidettä vastaan voisi lähteä argumentoimaan agressisvisestikin.

Grafiikka puoluekannatuksesta.

Tämän uusimman pressiklubin tapauksessa lievästi raivostuttavaa oli kuitenkin raadin väkinäinen pyrkimys tulkita vihreiden ja Pekka Haaviston kannatuslukemat hirvittävän huonossa valossa, kun vihreiden kannatus on kuitenkin historiallisen korkealla tasolla ja Pekka Haavisto on ylivoimaisen ennakkosuoskin takana toiseksi suosituin ehdokas, jonka gallupkannatus on tällä hetkellä korkeammalla tasolla kuin mitä se oli saman verran ennen 2012 presidentinvaaleja. Ja tässä ei tavallaan edes puhuta mistään matemaattisesta tilasto-osaamisesta, vaan ihan siitä, että osattaisiin laittaa lukuja kontekstiin.

 

 

Päästäänkö Kepusta joskus eroon? Puoluegallup 2017 lokakuu

Puoluekannatusarviot

Yle julkaisi näköjään tänään taas uuden puoluegallupin. Huomiota herätti tietysti  SDP:n kannatuksen selkeä kasvu ja kokoomuksen entistä kirkkaampi ykköspaikka. Vihreiden kannatuksen kasvu on ollut tänä vuonna niin rajua, että sen taittuminen ei ole ehkä kovin yllättävää. Vihreiden ei varmaan kannatta huoluestua gallupeista ainakaan ennen kuin kannatuslukemat ovat lähempänä 10:tä kuin 15:ta prosenttia. Innokkaiden persukannattajien haaveet pikaisesta paluusta pitkälti päälle 10 prosentin puolueeksi ottivat myös hieman takapakkia.

Jollain tavalla mietin kuitenkin tällä hetkellä eniten Kepun tilannetta. Pääministeripuolueena sen kannatus on sulanut rajusti, mikä ei ole kauhean yllättävää, kyse on tavallaan hyvin tyypillisestä kannatuksen menetyksestä, jota hallitusvastuu ja pääministeripuolueen asema helposti aiheuttaa.

Toisaalta Kepun kohdalla mietin myös pidempää aikaväliä ja sitä, kuinka pitkään maaseuturomantiikalle politiikkansa perustuva puolue voi säilyä merkittävänä tekijänä Suomen politiikassa. Oman ymmärrykseni mukaan juuri missään muualla Euroopassa ei ole millään tavalla merkittävää puoluetta, jonka idelogian ydin olisi Kepun tavoin maaseuturomantiikassa. Ruotsista löytyy aika hyvin Suomen kepua vastaava keskustapuolue, mutta sen kannatus ei ole vuosikymmeniin noussut edes päälle 10 prosentin. Muuten on aika hiljaista. Kuvaava ja hilariöösi detalji onkin, että europarlamenttissa kepu on osa liberaalidemokraattisen puolueen ryhmää.

Kun Kepun kannatus oli kuusi vuotta sitten vielä pari prosenttiyksikköä nykyistäkin alhaisemmalla tasolla ja vaalirahaskandaali sekä persujen nousu olivat vaikuttaneet todella paljon sen kannatukseen, ajattelin että tästä voisi lähteä Kepun ansaittu luisu kohti pienpuoluetta, mutta eipä näin sitten tapahtunut. Jotenkin sitä kuvittelisi enemmän tai vähemmän väistämätön urbanisaatio sataisi vähän pidemmällä aikavälillä Kepun laarista sivuun. En ole turhan toiveikas, mutta mietin että voiko härskille aluepolitiikalle toimintansa perustuva puolue oikeasti säilyttää loputtomasti asemansa yhtenä Suomen suurimmista puolueista.

Emma Kari, ei kiitos – Vihreiden puheenjohtajakisa

Yksi Suomen kesän mielenkiintoisimmista poliittisista tapahtumista on Vihreiden puheenjohtajan valinta, joka ratkeaa reilun kuukauden päästä puoluekokouksessa Tampereella. Viimeisimmässä Ylen gallupissa vihreiden kannatus oli noussut vielä pari prosnettiyksikköä kuntavaalituloksesta. Heikon 2011 eduskuntavaalituloksen jälkeen puheenjohtajaksi nostettua Ville Niinistöä on kiitelty paljon ja on katsottu, että vihreiden nousseesta kannatuksesta osa selittyy Niinistön onnistuneella puheenjohtajuudella. Olen tästä jossain määrin eri mieltä. En niinkään siksi, että kykenen ainoastaan kohtuullsesti samaistumaan Ville Niinistön ajatusmaailmaan ja tekemisiin. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että vihreiden kasvanut kannatus selittyy pääosin muilla asioilla kuin puheenjohtajan tekemisillä.

Perinteisten vasemmistopuolueiden Euroopan laajuinen kriisi sataa helposti keskustaliberaalien liikkeiden (Macron, D66, liberaalidemokraatit) laariin. Tämä ei ole automaattista, mutta vihreiden tyyppiset liikkeet pystyvät nykytilanteessa helposti lisäämään kannatustaan mikäli kykenevät muotoilemaan viestinsä edes jossain määrin houkuttelevaan muotoon. En siis näe että vihreiden puheenjohtajavalinnalla olisi välttämättä dramaattista vaikutusta puolueen kannatukseen, mutta on sillä silti ehdottomasti merkitystä. Vihreiden äänestäjänä toivon puolueen menetystyvän tulevaisuudessa. En näe  ennakkosuosikki Emma Karin edustavan ihan omaa ajatusmaailmaani, enkä usko että hän erityisemmin lisäisi vihreiden kannatusta tulevaisuudessa. Hän täyttää liian hyvin niitä stereotypioita, joita vihreisiin halutaan liittää.

Olen aiemmin ajatellut, että Touko Aalto voisi olla ihan hyvä valinta vihreiden puheenjohtajaksi ja Jyväskylän jytkyn jälkeen häntä voisi perustellusti pitää entistä parempana vaihtoehtona puheenjohtajaksi. Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tuleva mies olisi mielikuvatasolla ihan hyvä ratkaisu kannatuspohjan laajentamiseksi. En ole erityisemmin tutustunut Maria Ohisalon tekemisiin, mutta näkemäni perusteella pitäisin häntä kuitenkin hieman Karia paremapana valintana puheenjohtajaksi. Tein kuitenkin juuri Vihreän langan sivuilla olevan puheenjohtajakoneen ja siellä selkeästi parheiten omaan ajatusmaailmaani täsmääväksi ehdokkaaksi nousi tamperelainen Olli-Poika Parviainen. Tällainen oli koneen minulle tarjoama järjestys.

Olli-Poika Parviainen: 75%

Krista Mikkonen: 68%

Maria Ohisalo: 68%

Touko Aalto: 66%

Emma Kari: 65%

Mika Flöjt: 55%

Ei tällä valinnalla varmaankaan ole kauhean dramaattisia vaikutuksia, mutta toivoisin kyllä että vihreiden puheenjohtajaksi valittaisiin joku muu kuin Emma Kari.

Kuntavaalit ulkomailla

Olen asunut viimeiset kolme vuotta ulkomailla ja vuoden 2015 eduskuntavaaleissa kävin äänestämässä Suomen lähetystössä. Kuuntelin tänään YLE Puhetta, jossa haastateltiin eri puolueiden puoluesihteerejä kuntavaaleista. Tänään oli nimittäin viimeinen päivä, jolloin pystyi ilmoittautumaan ehdokkaaksi. Aloin googlailemaan mites ulkomailla äänestäminen pitäisi tällä kertaa hoitaa ja tajusin, että eihän minulla ole kuntavaaleissa äänioikeutta.

Äänioikeus kuntavaaleissa on sidottu asianomaisessa kunnassa asumiseen. Siten esimerkiksi pysyvästi ulkomailla asuvat suomalaiset (ulkosuomalaiset) eivät ole äänioikeutettuja kuntavaaleissa, vaikka ovatkin Suomen kansalaisia.

Kuntavaalien äänioikeutta ei voi menettää muutoin kuin muuttamalla pysyvästi ulkomaille.

Tuntuu jotenkin oudolta. Sinänsä täysin ymmärrettävää ja loogista kun en ole kirjoilla missään Suomen kunnassa, mutta oudolta tämä silti tuntuu. Täysi-ikäisyyden jälkeen olen äänestänyt kaikissa kahdeksassa vaalissa, jossa olen ollut ääniokeitettu, mutta nämä vaalit jäävät minulta nyt välistä.

Toivottavasti varsinkin te pääkaupunkiseudun äänioikeutetut valitsette sellaisia edustajia, jotka miettivät myös tulevaisuutta ja tulevia asukkaita. Uskon että palaan Suomeen tulevien vuosien aikana ja toivon, että pääkaupunkiseudulla vastattaisiin suureen asuntojen kysyntään uudistakentamisella, joka osaltaan helpottaisi minunkin tilannetta jos ja kun muutan tulevaisuudessa takaisin pääkaupunkiseudulle.

Pikapointti vihapuheesta

En katsonut Ylen vihapuhekeskustelua, koska en pidä tuollaista formaattia kovin hyödyllisenä. En ole aivan varma myöskään sanan vihapuhe hyödyllisyydestä. Se on kuitenkin vakiintunut kielenkäyttöömme, joten sen kanssa joudutaan nyt elämään.

Jos joku ei sitä tiennyt, vihapuheelle ei ole olemassa juridistista määritelmää. Siksi pidän hieman outona, että vihaalietsovat ihmiset oikeuttavat sanomisensa sillä, että se ei ole laitonta. Jos minä kauppareissuillani vastaisin kassatyöntekijän tervehdykseen sanomalla, “Haista vittu!”, niin se ei olisi laitonta. Se ettei jokin asia  ole laitonta, on vielä kuitenkin aika heikko puolustus sille, että käyttäytyy tietyllä tavalla. Jos sanoo vihapuheen olevan laillista, niin se pitää tottakai paikkana, mutta se ei ole mielestäni kovin hyödyllinen toteamus.

Mitä dialogi tarkoittaa? – Mitä kuuntelin tänään

Kuuntelin tänään Areenasta Kalle Haatasen radio-ohjelmaa, jossa oli vieraana filosofi Kai Alhanen. Haatasen radio-ohjelma on jo vuosikausia kuulunut suosikkeihini. Ohjelma on tietyllä tavalla kovin Ylen hengen mukainen. Puheohjelma jossa sivistynyt isäntämme haastattelee erilaisia tutkijoita, kirjailijoita ja ajattelijoita, aiheista jotka eivät aina ole edes kovin mediaseksikkäitä. Kuitenkin vertaillessani ohjelmaa viimeisen päälle kaupallisiin ja tuotteistettuihin(mikä ei aina ole huono asia) amerikkalaisiin podcasteihin, sydänalassani läikähtää. Tällaista ohjelmia varten YLE on olemassa.

Kalle Haatanen on myös itse kirjoittanut pari kirjaa, joita lämpimästi suosittelen kaikille, joita kiinnostaa lukea hieman kevyempään muotoon kirjoitettua filosofistaa ja yhteiskunnallista ajattelua. Miehen väitöskirja Yhteisöllisyyden paradokseja taitaa olla myös ainoa väitöskirja, jonka olen lukenut puhtaasti mielekiinnosta alusta loppuun.

 

Tässä viime viikon ohjelmassa vieraan oli tosiaan filosofi Kai Alhanen, joka on näköjään myös julkaissut tämän hiljattain kirjan Dialogi Demokratiassa. Haatanen ja Alhanen nostavat esiin useitakin mielenkiintoisia pointteja dialogin tärkeydestä. Tässä muutama ajatus, jotka puhuttelivat minua kaikkein eniten.

Varmaan on perusteltua sanoa, että tällä hetkellä ihmiset eivät tunnu käyvän aitoa dialogia. Vikaa on varmasti vähän kaikissa osapuolissa, mutta voi olla, että tietyt osapuolet ovat tähän enemmän syyllisiä kuin muut. Trumpin netin ilmantilan hallintaa masinoiniin vahvasti mm. Redditissä, jossa Trump-alaforumia moderoinut nimimerkki kirjoitti vaalituloksen selvittyä tällaisen viestin, joka myös päätyi Redditin etusivulle:

HEY LOSERS SJWS OF REDDIT HOW DOES OUR DICK TASTE? GO FUCK YOURSELVES. WE ARE THE FUTURE AND YOU ARE A BUNCH OF 100% LOSERS. I OPENLY LAUGH IN YOUR FACE.HAHAHAHAHAHAHAHAHA!!!

Kyseessä on toki ääriesimerkki, mutta se kuvastaa kuitenkin jollain tavalla viime aikoina käytyjä keskusteluja ja tiettyjen ihmisten halua dialogiin. Alhanen totesikin osuvasti, että nettikeskuteluissa ei usein pelkästään päädytä kärjistämään asioita, vaan halutaan nöyryyttää toista osapuolta.

Alhanen myös totesi, että dialogissa olennaista on pyrkiä asioiden ymmärtmiseen, eikä mahdollisimman nopeisiin johtopäätöksiin. Hyvässä dialogissa oppii keskusteltavasta asiasta, mutta myös itsestää. Tämä on ideaali jota harvoin taidetaan saavuttaa, mutta sellaisenaan varmaan tavoite, johon meidän kaikkien pitäisi pyrkiä. Toki tilanne muuttuu hankalaksi silloin kun toinen osapuoli hyppää omaan poteroonsa ja keskittyy huuteleman sieltä solvauksia ja provoja. Aitoon dialogiin onkin vaikea päästä jos osapuolet ovat lähtötilanteessa todella kaukana toisistaan. Ja kun nykymaailmassa ongelmat ovat yhä monimutkaisempia, ihmisten kokemusmaailmat erkaantuvat esimerkiksi somekuplien takia yhä kauemmas toisistaan,