Päästäänkö Kepusta joskus eroon? Puoluegallup 2017 lokakuu

Puoluekannatusarviot

Yle julkaisi näköjään tänään taas uuden puoluegallupin. Huomiota herätti tietysti  SDP:n kannatuksen selkeä kasvu ja kokoomuksen entistä kirkkaampi ykköspaikka. Vihreiden kannatuksen kasvu on ollut tänä vuonna niin rajua, että sen taittuminen ei ole ehkä kovin yllättävää. Vihreiden ei varmaan kannatta huoluestua gallupeista ainakaan ennen kuin kannatuslukemat ovat lähempänä 10:tä kuin 15:ta prosenttia. Innokkaiden persukannattajien haaveet pikaisesta paluusta pitkälti päälle 10 prosentin puolueeksi ottivat myös hieman takapakkia.

Jollain tavalla mietin kuitenkin tällä hetkellä eniten Kepun tilannetta. Pääministeripuolueena sen kannatus on sulanut rajusti, mikä ei ole kauhean yllättävää, kyse on tavallaan hyvin tyypillisestä kannatuksen menetyksestä, jota hallitusvastuu ja pääministeripuolueen asema helposti aiheuttaa.

Toisaalta Kepun kohdalla mietin myös pidempää aikaväliä ja sitä, kuinka pitkään maaseuturomantiikalle politiikkansa perustuva puolue voi säilyä merkittävänä tekijänä Suomen politiikassa. Oman ymmärrykseni mukaan juuri missään muualla Euroopassa ei ole millään tavalla merkittävää puoluetta, jonka idelogian ydin olisi Kepun tavoin maaseuturomantiikassa. Ruotsista löytyy aika hyvin Suomen kepua vastaava keskustapuolue, mutta sen kannatus ei ole vuosikymmeniin noussut edes päälle 10 prosentin. Muuten on aika hiljaista. Kuvaava ja hilariöösi detalji onkin, että europarlamenttissa kepu on osa liberaalidemokraattisen puolueen ryhmää.

Kun Kepun kannatus oli kuusi vuotta sitten vielä pari prosenttiyksikköä nykyistäkin alhaisemmalla tasolla ja vaalirahaskandaali sekä persujen nousu olivat vaikuttaneet todella paljon sen kannatukseen, ajattelin että tästä voisi lähteä Kepun ansaittu luisu kohti pienpuoluetta, mutta eipä näin sitten tapahtunut. Jotenkin sitä kuvittelisi enemmän tai vähemmän väistämätön urbanisaatio sataisi vähän pidemmällä aikavälillä Kepun laarista sivuun. En ole turhan toiveikas, mutta mietin että voiko härskille aluepolitiikalle toimintansa perustuva puolue oikeasti säilyttää loputtomasti asemansa yhtenä Suomen suurimmista puolueista.

Pekka Haavisto 2018 – Homon hillitty charmi

Pekka Haavisto avasi presidentinvaalikampanjansa virallisesti toissapäivänä. Itse seurailen ihan aktiivisesti politiikkaa ja joltain osin kuplani menee jopa päällekkäin Haaviston tukijengin kanssa, mutta Haaviston presidentinvaalikampanjan avaus meni minulta ohi. Ehkä tästä voi päätellä, että Haaviston kamppanja-avaus ei kerännyt ihan valtaisaa huomiota osakseen.

Monet ovat spekuloineet että Haavisto-hypen huippu oli kuusi vuotta sitten ja näissä vaaleissa Haavistolla on vaikeampaa. Itse olen ollut vähän eri kannalla. Sexy-Peksi on tällä kertaa jo kampanjan alkumetreillä koko Suomen tuntema hahmo ja vihreän puolueen viimeaikainen menestys satanee myös jossain määrin Haaviston laariin.

Jollain tavalla vertaisin tilannetta jopa Niinistöön 2006 ja 2012. En siis usko, että Haavisto nousisi presidentiksi asti, mutta aiemmissa vaaleissa tehdyn pohjatyön myötä nyt voisi olla mahdollisuudet kerätä vielä edellisiä vaaleja suurempi äänipotti. Haaviston kampanja on kuitenkin lähtenyt liikkelle  aika rauhallisesti. En tiedä mutta tulee fiilis, että kampanjan taustalla on aidosti aika vahva usko Haaviston vetovoimaan

Kuvahaun tulos haulle pekka Haavisto 2018

Haavisto oli jo edellisissä vaaleissa sovitteleva ja esiintymisensä puolesta jopa jollain tapaa harmaa ehdokas, joka kuitenkin villitsi valtaisasti hänen ympärillään pyörinyttä punavihreää jengiä, jonka meno taas ehkä jopa hieman hankaloitti kannatuspohjan laajentamista.

Nyt nopealla Haaviston kampanjasivuston selailulla näyttää, että mennään entistäkin varmistelevammalla linjalla. Vihreää väriä ei löydy, vaan ylläolevan kuvan puvun tapaan värimaailma on tumman sininen. Yleisfiilis on jotenkin todella pikkuporvarillinen. Eikä siinä, mutta kampanjalogoksi valittu leijonatöherrys on kyllä aika helvetin ruma ja mauton.

Haaviston presidentinvaalistrategia näyttää tällä hetkellä siltä, että  suurta osaa “vihervasemmiston” äänistä pidetään selviönä  ja lähdetään sitten kalastelemaan rohkeasti porvarisemmille vesille. Ei välttämättä huonompi strategia ja muistuttaa vähän Touko Aallon menoa. Mutta ihan hauska nähdä kuinka latteana keskitien ehdokkana Haavisto sitten loppujen lopuksi esiintyy ja minkälaiseksi tukijengin sirkus hänen ympärillään talven aikana muodostuu.

 

Väistämätön vihreä tulevaisuus – Pikakommentti gallupista

Kirjoittelin ennen vihreiden puoluekokousta, että puolueella saattaisi olla kahden vuoden päästä pienet saumat jopa pääministeripuolueeksi asti ja nyt pari kuukautta myöhemmin tuo ei näytä enää edes niin pieneltä saumalta. Tänään julkaistussa gallupissa vihreät on noussut jo Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja kannatus on 17,6%. Olen ajatellut, että vihreillä on realistiset mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon, mutten ajatellut, että se tapahtuisi näin nopeasti. Ihan muutama juttu, jotka mielestäni selittävät parhaiten vihreiden nousua.

Pidän SDP:n ja  Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden yleistä kriisiä tärkeimpänä yksittäisenä selityksenä vihreiden nousulle. SDP:n kannatus on nuorempien ja jo varhaiskeski-ikäistenkin keskuudessa valtavasti eläkeikäisiä matalampaa. Monet syyttivät kohtuuttomasti Jutta Urpilaista SDP:n epäonnistumisista, mutta nyt on nähty Äijä-Rinteen myötä, että ongelmat ovat paljon syvemmällä.

SDP ei yksinkertaisesti puhuttele lähellekkään samalla tavalla minun ikäluokkaani. Monet kuitenkin tuntevat sympatiaa jonkinlaiseen sosiaalidemokraattiseen arvomaailmaan, mutta näkevät perinteisestä demarimenosta eroavat keinot paremmiksi. Jollain lailla keskusta/keskustalvasemmistolaisilla puolueilla on myös muualla  nyt mahdollisuudet ryövätä itselleen paljon demarien kannatusta vihreiden ja Macronin liikkeen tapaan.

Vihreät on onnistunut melko menestyksekkäästi brändäämään itsensä kaupunkilaisten puolueeksi. Sen edustajat ovat usein muiden puolueiden edustajia paremmin kartalla kaupunkisuunnitteluun liittyvistä kysymyksistä. Kyse on kuitenkin myös identiteettipolitiikasta ja 2000-luvun uusi uljas urbanismi on elämäntapa, jota vihreät edustavat ja saavat tällä mukavasti ääniä sekä oikealta että vasemmalta. Vihreät on onnistunut yllättävänkin tehokkaasti monipolisoimaan tämän lohkon itselleen ja menee vielä vuosia ennen kuin muut puolueet pystyvät haastamaan vihreitä tässä, vaikka ne nyt välittömästi pistäisivät paukkujaan tähän asiaan.

Luulen että Suomessa persujen nousu tämän vuosikymmenen alussa ja viime vuosina nähty nationalistisen taantumukselliston nousu ympäri maailmaa herättävät vastareaktioita ja vihreät ovat puhuneet kiistattoman selkeästi liberaalin demokratian ja euroopplaisten arvojen puolesta. Nationalistisen taantumukselliston nousu aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisia vastareaktioita ja vihreät on tainnut onnistua ottamaan tuosta hyvän siivun itselleen.

Voi hyvin olla, että vihreiden kannatus lähtee jossain vaiheessa taas hieman laskuun, mutta puolueella on tällä hetkellä päällä momentum ja useat kehityskulut satavat laariin. Näiden ansiosta vihreät näyttää väistämättä  olevan tulevaisuudessa puolue, jonka kannatus vakiintunee reilusti päälle kymmeneen prosentiin.

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

Vuoden alussa ajattelin, että 2018 presidentinvaalit tulevat olemaan hieman harmaa ja tylsä tapahtuma. Sauli Niinistö ei voittaisi vielä ensimmäisellä kierroksella mutta marssisi kuitenkin helposti toiselle kaudelle. Ennen kaikkea ajattelin, että presidentinvaaleihin liittyvät vaaliväittelyt tulevat olemaan luultavasti hieman tylsää katsottavaa. Enkä pitänyt tätä välttämättä edes valtaisan huonona asiana. Perussuomalaisissa tapahtunut vallankaappaus on muutenkin muuttanut Suomen politiista tilanneta ja nyt se on muuttanut myös presidentinvaalien asetelmia. Tynkäperussuomalaisten ehdokkaaksi valittu Laura Huhtasaari lähtee oletettavasti erottumaan (mahdollisesti Väyrystä lukuunottamatta) kaikista muista ehdokkaista jopa itsetarkoituksen räväköillä, törkeillä ja typerillä avauksilla. Huhtasaarella ja perussuomalaisilla ei näissä vaaleissa oletettavasti ole paljon hävittävää ja se tulee varmaan näkymään hävyttömänä käytöksenä. En pidä tätä hyvänä asiana, mutta näyttää että nyt vaalikamppailun dynamiikka määrittyy valitettavan suurelta osin Laura Huhtasaaren mukaantulon kautta.

Huhtasaari ja evoluutio

Huhtasaari on muutamastakin näkökulmasta ihan mielenkiintoinen ehdokas. Ensinnäkin hän on tavallaan aika tyylipuhdas nationalistisen taantumukselliston edustaja, muta ajattelussa on myös ripaus evankelistista republikaania, mikä on tullut esiin erityisesti evoluution epäilynä. Liittyy kyllä useisiin muihinkin keskusteluihin, mutta evoluutiokeskustelu nyt erityisesti on sellainen, että jo ryhtymällä keskusteluun annetaan pieni voitto evoluution epäilijöille.

Lyhyenä evoluutiokeskusteluun liittyvänä metakommenttina kuitenkin sanoisin, että joidenkin Huhtasaaren kannattajien kommentit siitä, kuinka Huhtasaarta näistä kommenteista kurmottavat henkilöt ovat väärässä, koska sananvapaus, on minusta hämmentävää. En ole ihan varma ymmärtävätkö argumenttia käyttävät tämän oikeasti itsekin, mutta se että sananvapauden puitteissa saa sanoa jotain, on vielä aika heikko puolustus omille sanomisille. Monissa keskusteluissa minua hämmentää tämä argumentaatio, jossa omien töräytyksien jälkeen sanoataan, että sananvapaus ja katsotaan sanavapauttaan harjoittavien kommentoijien rajoittavan alkuperäisen sanojen sananvapautta, kun kehtaavat kritisoida tätä.

Toiseksi Suomen presidentiksi pyrkivät ihmiset ovat niitä harvoja hahmoja, joita voi  ihan perustellusti grillata kovaa ihan kaikista näiden tekemisistä ja sanomisista. Suomen presidentiksi pyrkivän pitää pystyä täsmällisesti erittelemään myös omat uskonnolliset käsityksenä ja se miten ne mahdollisesti vaikuttaisivat hänen toimintaansa presidenttinä. Tässä mielessä en pidä mitenkään kohtuuttomana, vaikka Huhtasaarta kurmotettaisiin aika kovaakin tämän uskonnosta ja vaikka sitten evoluutioonkin liittyvistä ajatuksista. Mutta minäkin ajattelen, että Huhtasaaren evoluutiokommentit eivät ole se olennaisin asia.

Suomalainen yhteiskunta ja sen viholliset

Toinen erityisen mielenkiintoinen juttu Huhtasaaren kohdalla on suhtautuminen Venäjään. Ympäri Eurooppaa nationalistinen taantumuksellisto esittää ajoittain jopa hävyttömän positiivisia kommentteja Venäjästä. Huhtasaarta on välillä haluttu verrata Le Peniin, joka esitti vaalikampanjansa aikana suomalaisesta näkökulmasta katsottuna pelottavankin positiivisia kommentteja Venäjästä. Suomessa ihmisillä on historiallista syistä omat epäilyksensä Venäjästä ja vaikka viime vuosina monet asiat ovat heittäneet häränpyllyä, eivät nationalistisen taantumuksellistonkaan edustajat kehtaa esittää Suomessa hävyttömän Venäjä-myönteisiä kommentteja, vaikka Putinin autoritäärinen politiikka ja vähemmistöjen kyykyttäminen lämmittäisikin.

Huhtasaari ehti kuitenkin heti vaalikampanjansa alkuun heittää ihan mielenkiintoisen kommentin Suomen puolustamisen vaikeudesta Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa. Varsinkin vielä viime vuosikymmennellä isänmaallisena itseään pitävät ihmiset olisivat tulkinneet tuon varmasti vähintään vaaraliseksi defaitismiksi, elleivät suorastaan suoranaiseksi maanpetturuudeksi. Vaikken pidä Huhtasaarta ihan suoranaisesti Venäjä-mielisenä pidän nykytilanteessa huolestuttavana ja “maanpetturuutena” kovin Venäjä-mielisiä lausuntoja. Mielenkiintoista nähdä kuinka paljon useimpia muita ehdokkaita positiivisemmin Huhtasaari kommentoi Venäjän tekemisiä. Ja vaikkei Huhtasaari olisikaan suoranaisesti venäjämielinen, mutta lähtee odotetulla tavalla rajusti hyökkämään Suomen nykymenoa vastaan, niin voi hyvin olla että hän saa silti virtuaalista tulitukea itärajan takaa. Yksi ensi vuoden presidentinvaalien mielenkiintoisin kysymys onkin, millaisia trollihyökkäyksiä nähdään ja missä määrin ne pyrkivät edistämään Laura Huhtasaaren (ja mahdollisesti jopa Paavo Väyrysen)  kampanjaa.

Median vastuusta

Mutta aiemmin mainitulla tavalla Huhtasaari tulee todennäköisesti heittelemään tarkoituksellisen epäkorrekteja ja jopa älyttömiäkin kommentteja, koska tuolla tavalla hän voi erota lähes kaikista muista ehdokkaista ja saada luultavasti paljon huomiota lehdistöltä. Muistaakseni Salla Vuorikoski kommentoi tästä hiljattain ihan hyvin jossain YLE:n haastattelussa, kuinka median pitäisi malttaa mielensä eikä lähteä liikaa juoksemaan Huhtasaaren töhöilyjen perässä.



Yleisen keskustelun tason ohella eniten Huhtasaaren ehdokkuudesta kärsii Sauli Niinistö. Niinistö olisi halunnut nähdä tylsän ja värittömän vaalitaistelun, jossa hän juuri mitään sanomatta olisi jatkanut toiselle kaudelle. Huhtasaari voi toki viedä suoraan ääniä Niinistöllä ja kunnon kultuurisodan lietsonalla saada taakseen myös kasan muussa tapauksessa nukkuvia äänestäjiä. Ehdokkuudellaan Huhtasaari kuitenkin levittää taistelukenttää, jolloin monille syntyy myös tarve äänestää Huhtasaarta vastaan, ja jos Niinistö ei asemoidu tässä riittävän selkeäksi vastakohdaksi Huhtasaarelle, niin muut ehdokkaat sen kyllä tekevät, jolloin Huhtasaaren ehdokkuus tavallan vie Niinistön ääniä molemmilta puolilta. Ja jos kulttuurisota dominoi vaalikeskusteluja, voi se myös tehdä Matti Vanhasesta vielä selvemmin harmaan taustatapetin.

Feldt-Ranta vs Haavisto

Tähän mennessä on näyttänyt, että Niinistön ohella Huhtasaaren selkein symmetrinen vihollinen olisi Pekka Haavisto. Erinäiset nimeltämainitsemattomat netin persuhenkiset roskamediat ovatkin jo lähteneet pienimuotoiseen lokakampanjaan Haavistoa vastaan. Kaikista ehdokkaista Pekka Haavisto olisi tällä hetkellä vahvimmin menossa toiselle kierrokselle haastamaan Niinistöä ja osittain tämä arvio pohjautuu myös koko vihreän puolueen viimeaikaiseen nousukiitoon. Vassareiden Merja Kyllönen on aidosti mainio esiintyjä ja ihan osaavanoloinen politiikko, joka varsinkin toisenlaisessa tilanteesa voisi saada kovaakin hypeä taakseen. Tällä hetkellä kuitenkin vaikea nähdä, että hänellä olisi mahdollisuuksia päästä toiselle kierrokselle.

Huhtasaaren ohella Haaviston kovin haastaja saattaakin tulla SDP:stä. Kuuntelin eilen pari suomalaiseen politiikkaan keskittyvää podcastia(Politbyroo ja Vihreä Särmiö), joissa molemmissa spekuloitiin että Marit Feldt-Ranta olisi vahvimmilla SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Lähden nyt siitä, että Marit Feldt-Ranta tosiaan valitan SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Jos demarit saavat koneensa jollain lailla käyntiin ja Feldt-Ranta saa taakseen koko puolueen ja mahdollisesti jotain muitakin äänestäjiä, vienee hän ääniä suoraan Pekka Haavistolta ja tässä mielessä yksi vaalien keskeinen taistelu saatetaan käydä Haaviston ja Feldt-Rannan välillä. Jos Haavisto onnistuisi repimään gallupeissa riittävän suuren kaulan Feldt-Rantaan nähden ennen vaaleja, voi olla että lopuistakin äänestäjistä osa keikahtaisi Haaviston puolelle.



Toisaalta voi käydä niin, että Haavisto ja Feldt-Ranta päätyvät jakamaan melko tasaisesti heidän välillään miettiviä äänestäjiä, jolloin Huhtasaaren mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle parantuvat selvästi, varsinkin tilanteessa jossa Paavo Väyrynen ei ole kisassa mukana.

Vielä ei kannattaisi ehkä spekuloida näin pitkälle, mutta tällä ehdokaskattauksella alkaa mielestäni jo rakentua tiettyä strategisia asetelmia.

SHOKKIUUTINEN – Touko Aallon vaimo hakee avioeroa!

Juuri uutisoitiin, että vihreiden tuoreen puheenjohtajan Touko Aallon vaimo Johana Pietiläinen on jättänyt viime viikolla avierohakemuksen. Päätös on ollut yhteinen ja syynä on ollut Aallon suhde vihreiden palkkalistoilla olevaan henkilöön. Jussi Halla-ahon aviottomasta lapsesta uutisoitaessa kirjoittelin lyhyen kommentin, jossa totesin etten todellakaan pidä hyvänä asiana sitä, että lehdistö kaivelee poliitikkojen avioeroja tms. yksityiselämää. Enkä varsinkaan pidä sitä että näitä asioita käytetään sitten poliittisina lyömäaseina. Sanoin tämän vahvasti halveksimani Jussi Halla-ahon kohdalla ja sanon sen nyt uudelleen Touko Aallon kohdalla.

Vapaassa maassa ja markkinataloudessa lehdistö saa kirjoittaa mistä haluaa ja ihmiset saavat lukea sitä mikä heitä kiinnnostaa, mutta pidän politiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun kannalta tuhoisana sitä tapaa, että poliittikoja ryöpytetään kovasti näiden yksityiselämän tekemisten pohjalta eikä edes haluta yrittää erottaa yksityiselämää politiikasta. Voin olla ajatusteni kanssa selvässä vähemmistössä, mutta mielestäni poliitikkojen perhe-elämälllä ei pääsäntöisesti tulisi olla mitään tekemistä sen kanssa, miten  suhtaudutaan heidän tekemisiinsä eduskunnassa. Ja tavallaan tuskin olisi edes toivottavaa, että parlamentissa olisi vain robotteja, munkkeja ja nunnia.

Metatasolla tämä tapahtuma voi kuitenkin synnytää ihan mielenkiintoisia keskusteluja. Resonoiko Touko Aallon avioero negatiivisesti vihreiden naisvoittoisessa kannattajakunnassa, vai jääkö tämä jällen vain tapahtumaksi, jolla blogosfäärin paskaspämmärit yrittävät loata vihreitä. Se on varmaa, että huomenna some ja netti nyt ylipäätään on täynnä erilaisia hyökkäyksiä vihreiden KAKSOISTANDARDEJA kohtaan. Toisaalta persuhenkinen paskaspämmiosastokin varmaan miettii, että millä lailla asian nyt ihan tarkalleen Touko Aallon kohdalle muotoilee kun oma mestari on jäänyt hiljattain vielä hieman pahemmin perheellisenä ja enemmän “perhearvojen” puolesta puhuneena kiinni vähän vastaavasta asiasta.

Kolme päivää kasvissyöntiä

Olen nyt viettänyt kolme päivää kasvissyöjänä ja tämän täytyy olla ensimmäinen kerta varhaislapsuuteni jälkeen kun olen ollut useamman päivän putkeen ilman lihaa. Olen ollut jo hyvin pitkään tietoinen siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset söisivät selvästi nykyistä vähemmän lihaa. Minusta ei yksinkertaisesti ole mahdollista moraalisilla argumenteilla perustella kestävästi nykyistä länsimaista lihankulutusta. Yuval Harari kirjoitti Guardianissa osuvasti, että Industrial farming is one of the worst crimes in historySe miten kasvissyöjät välillä saavat paskaa niskaansa muilta ihmisiltä oman elämäntapavalintansa takia, on minulle poiittisen keskustelun käsittämättömimpiä juttuja.

En kuitenkaan ole juuri millään tavalla ottanut tätä kiistatonta faktaa huomioon omassa elämässäni ja olen syönyt lihaa vähintään siinä missä keskiverto länsimaalainen. En ole suunnitellut ryhtyväni kokonaan kasvissyöjäksi, mutta yritän nyt vähentää selvästi (varsinkin punaisen) lihan syöntiä. Omilla mittareillani kolme päivää ilman lihaa on kuitenkin jo ennennäkemätön saavutus.

Suomen presidentinvaalit 2018 ja SDP:n presidenttiehdokas

SDP ilmoitti viime viikolla kolme nimeä, jotka lähtevät kisaamaan puolueen presidenttiehdokkuusta: Maarit Feldt-Ranta, Tuula Haatainen ja Sirpa Paatero. Presidenttiehdokkaasta järjestetään jäsenäänestys elokuussa ja lopullinen ehdokas on selvillä syyskuun alussa. Tämä uutinen meni minulta viime viikolla kokonaan ohi ja huomasin sen vasta nyt kun huvin vuoksi googlailin, että ketkäs kaikki ovat jo ilmoittautuneet presidenttiehdokkaiksi. Eli varmistununeita presidenttiehdokkaita ovat tällä hetkellä Sauli Niinistö, Pekka Haavisto, Matti Vanhanen, Merja Kyllönen ja Nils Torvalds. Muutama kommentti tämänhetkisestä tilanteesta:

  • Paavo Lipponen floppasi pahasti viime vaaleissa ja nyt SDP:ltä ei näyttänyt löytyvän halukasta raskaan sarjan ehdokasta. Urpilaista ja sen jälkeen jopa Heinäluoma taidettiin toivoa, mutta näitä ei homma napannut. Ulospäin homma on näyttänyt aika sekavalta.
  • Kukaan näistä potentaalisesta presidenttiehdokkaasta (Feldt-Ranta, Haatainen, Paatero) ei taida herättää suuressa yleisössä innostusta ja tällä hetkellä näyttää että nousu toiselle kierrokselle olisi melkoisen työn takana. Omissa mielikuvissani tämä kolmikko kuvastaa hyvin nyky SDP:tä. Silleen ihan ok, mutta hajuton ja mauton eikä kykene tarjoamaan mitään uutta tai vastauksia tulevaisuuden haasteisiin.
  • Presidentinvaalit näyttivät pitkään aika tylsältä tapahtumala ja jos mietitään vain lopullista voittajaa, niin kisa näyttää edelleenkin vähän tylsältä. Vaikea nähdä että kukaan kykenisi syrjäyttämään Sauli Niinistöä, mutten usko että homma kuitenkaan ratkea vielä ensimmäislellä kierroksella
  • Presidentinvaaleja luonnollisesti vatvotaan isosti mediassa ja hyvin näkyvyyttä saavat ehdokkkaat tuovat huomiota myös puolueellenen. Tietysti varsinkin toiselle kierrokselle pääsevä ehdokas saa paistatella parrasvaloissa
  • Kepun uuniperuna Vanhanen on monessa mielessä ihan osaava mutta tylsä peruspolitiikko, jolla hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle, mutta tuskin pystyy missään tilanteessa luomaan taakseen valtaisaa hypeä.
  • Seksi-Peksi Haavistolla on suht laaja tuki ja hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle, mutta saa nähdä jaksavatko ihmiset hypätä toista kertaa yhtä suurella innolla Haaviston taakse. Vihreillä on kuitenkin tällä hetkellä hyvä momentum päällä ja juuri nyt Haavisto näyttää jopa todennäköissimmältä hahmolta pääsemään toiselle kierrokselle
  • Perussuomalaisten hajoaminen toi myös hieman lisämielenkiintoa presidentinvaaleihin. Toisaalta kamppanjointi ei ole ihan ilmaista, mutta vaikea uskoa, etteivätkö molemmat ryhmät haluaisi käyttää tämän mahdollisuuden saada näkyvyyttä.
  • Erityisesti Sinisen Tulevaisuuden porukalle tämä olisi hyvä paikka profilitoitua ja tehdä selväksi mitä puolue edustaa. Voisi kuvitella että Sampo Terho lähtisi ehdokkaaksi. Tynkäperussuomalaisetkin varmaan asettavat ehdokkaan ja tällä hetkellä katseet taitavat keskittyä Laura Huhtasaareen
  • Sokerina pohjalla on tietysti vielä vanha konna Paavo Väyrynen. Yrittääkö Paavo Lähteä hämmentämää soppaa vielä kerran

Ehkä näissä vaaleissa olennaisimmat kysymykset ovat, kuka päätyy toiselle kierrokselle Niinistöä vastaan, kantaako Haavisto-ilmiö vielä toista kertaa, jatkuuko SDP:n kriisi ja miten hajonneiden perussuomalaisten kaksi ryhmittymää profiloituvat näissä vaaleissa.

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

 



 

Vihreät, puheenjohtaja ja kasvu pääministeripuolueeksi

Refleksiisivesti ajatellen olen aatemaailmaltani varmaan monilla tavoilla aika tyypillinen ikäluokkani ja viiteryhmäni edustaja. Tosin olen myös aika tietoisesti pyrkinyt välttelemään kaikenlaisia ismejä ja olen ehkä liian kyyninen, että kykenisin olemaan oikeasti osa minkäälaista poliittista liikettä. Ylipäätään olen yllättävän usein löytänyt itseni esittämässä kriittisiä kommentteja  ympärilläni olevan ryhmän konsensusta kohtaan riippumatta siitä, mikä se ryhmän sisäinen totuus on. Jollain kevyen kyöstipöystimaisella tavalla minun on myös kovin vaikea sitoutua minkään sinänsä hyvän ja kannatettavan liikkeen taakse.

Ylläoleva kuvastaa myös suhtautumistani vihreisiin. Olen nyt 10 vuotta kaikissa täysikäisyyteni aikana Suomessa pidetyissä vaaleissa äänestänyt vihreiden ehdokasta ja näin luultavasi teen tulevaisuudessakin. Silti minun on aikalailla mahdotonta kuvitella liittyväni puolueeseen tai välttämättä edes olevani juuri missään suorassa kontaktissa sen kanssa. Satunnaisissa kohtaamisissani vihreiden kanssa esitän helposti jossain määrin kyynisiä kommentteja maailmanparantamisesta tai siitä, etteivät nämä aina uusurbanismi-innostuksessaan aina tavoita kaupunkikehityksen emergenissistä luonnetta.

Kuvahaun tulos haulle osmo soininvaara

Toisaalta kuplani ulkopuolella huomaan myös usein näkeväni täysin kohtuuttomia ja todellisuudesta irtaantuneita nettikirjoituksia, joissa monet syyttävät vihreitä milloin mistäkin ja tällöin saatan kyllä täräyttää takaisinkin. Vihreät on minulle puutteistaan huolimatta yksinkertaisesti vähiten huono puolue. Koen jollain tasolla ekologista maailmantuskaa, pidän suuresti puolueen egalitarisesta mutta myös nykyistä markkinataloutta ymmärtävistä linjauksista, olen hyvin vahvasti arvoliberaali, ja lasken suureksi plussaksi sen, että kepulandiassamme on myös vähemmän negatiivisesti kaupunkeihin suhtautuva puolue.

Vihreitä ja erityisesti Ville Niinistöä on nyt oppositiovuosina syytetty populismista, eikä täysin syyttä. Toisin kuin tietyn aatemaailman ihmiset, ymmärrän kuitenkin että politiikassa on tiettyjä peruslakeja. Hallituksessa tehdään vesitettyjä ja katkeriakin kompromisseja kun taas oppositiossa syytellään hallitusta huonoista säistäkin ja luvataan kaikkea hyvää kaikille. Sivistynyt käytös ja kompromissien tekeminen sekä ryhmän sisällä että ulkopuolisten kanssa on minulle jonkinlainen liberaalin perusperiaate, johon ihannettaan etsivät  sankarit eivät kykene. Vihreiden huominen puoluekokous tulee myös tältä osin eroamaan aika paljon viime viikonloppuna Jyväskylässä nähdystä showsta.

Vihreillä on nyt todella hyvin momentum puolellaan. Nousua suureksi puolueeksi povattiin jo 10 vuotta sitten, mutta 2011 oli kova takapakki vihreälle liikkelle ja sai monet arvioimaan vihreiden tulevaisuutta ehkä epärealistisenkin negatiivisesti. Vihreillä on 2019 vaaleissa hyvät mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon ja saada yli 15% kannatus. Pääministeripuolueeksi nouseminen tuntuisi vielä hieman epätodennäköiseltä, mutta ei sekään mahdotonta ole. Vihreillä on keskipitkällä aikavälilä potentiaalia nousta todella korkeallekin, mutta vaikea sanoa, miten hyvin tuo potentaali realisoituu.

Nopealla puheenjohtajaehdokkaiden skannauksella diggaisin ehkä eniten Olli-Poika Parviasesta ja minulla on myös sympatioita Maria Ohisalolle joka voisi monessa suhteessa olla hyvä symboli vihreille. En ole varma onko kahden kärkiehdokkaan välillä kovinkaan suuria eroja, mutta ehkä Touko Aaltoon olisi hieman vaikeampaa projisoida pahimpia sterteotypioita ja tuon ansiostsa hän olisi vähän Emma Karia parempi valinta puolueen johtoon. Kun puheenjohtajaehdokkaiden välillä ei kuitenkaan ole valtaisia eroja, niin en usko, että tällä valinnalla olisi valtaisia vaikutuksia vihreiden suosioon.

Emma Kari, ei kiitos – Vihreiden puheenjohtajakisa

Yksi Suomen kesän mielenkiintoisimmista poliittisista tapahtumista on Vihreiden puheenjohtajan valinta, joka ratkeaa reilun kuukauden päästä puoluekokouksessa Tampereella. Viimeisimmässä Ylen gallupissa vihreiden kannatus oli noussut vielä pari prosnettiyksikköä kuntavaalituloksesta. Heikon 2011 eduskuntavaalituloksen jälkeen puheenjohtajaksi nostettua Ville Niinistöä on kiitelty paljon ja on katsottu, että vihreiden nousseesta kannatuksesta osa selittyy Niinistön onnistuneella puheenjohtajuudella. Olen tästä jossain määrin eri mieltä. En niinkään siksi, että kykenen ainoastaan kohtuullsesti samaistumaan Ville Niinistön ajatusmaailmaan ja tekemisiin. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että vihreiden kasvanut kannatus selittyy pääosin muilla asioilla kuin puheenjohtajan tekemisillä.

Perinteisten vasemmistopuolueiden Euroopan laajuinen kriisi sataa helposti keskustaliberaalien liikkeiden (Macron, D66, liberaalidemokraatit) laariin. Tämä ei ole automaattista, mutta vihreiden tyyppiset liikkeet pystyvät nykytilanteessa helposti lisäämään kannatustaan mikäli kykenevät muotoilemaan viestinsä edes jossain määrin houkuttelevaan muotoon. En siis näe että vihreiden puheenjohtajavalinnalla olisi välttämättä dramaattista vaikutusta puolueen kannatukseen, mutta on sillä silti ehdottomasti merkitystä. Vihreiden äänestäjänä toivon puolueen menetystyvän tulevaisuudessa. En näe  ennakkosuosikki Emma Karin edustavan ihan omaa ajatusmaailmaani, enkä usko että hän erityisemmin lisäisi vihreiden kannatusta tulevaisuudessa. Hän täyttää liian hyvin niitä stereotypioita, joita vihreisiin halutaan liittää.

Olen aiemmin ajatellut, että Touko Aalto voisi olla ihan hyvä valinta vihreiden puheenjohtajaksi ja Jyväskylän jytkyn jälkeen häntä voisi perustellusti pitää entistä parempana vaihtoehtona puheenjohtajaksi. Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tuleva mies olisi mielikuvatasolla ihan hyvä ratkaisu kannatuspohjan laajentamiseksi. En ole erityisemmin tutustunut Maria Ohisalon tekemisiin, mutta näkemäni perusteella pitäisin häntä kuitenkin hieman Karia paremapana valintana puheenjohtajaksi. Tein kuitenkin juuri Vihreän langan sivuilla olevan puheenjohtajakoneen ja siellä selkeästi parheiten omaan ajatusmaailmaani täsmääväksi ehdokkaaksi nousi tamperelainen Olli-Poika Parviainen. Tällainen oli koneen minulle tarjoama järjestys.

Olli-Poika Parviainen: 75%

Krista Mikkonen: 68%

Maria Ohisalo: 68%

Touko Aalto: 66%

Emma Kari: 65%

Mika Flöjt: 55%

Ei tällä valinnalla varmaankaan ole kauhean dramaattisia vaikutuksia, mutta toivoisin kyllä että vihreiden puheenjohtajaksi valittaisiin joku muu kuin Emma Kari.

Vartia, Vihreät ja Markkinatalous

Pitkään on ollut vaikea sanoa, mihin Suomen vihreä puolue tarkalleen pitäisi sijoittaa oikeisto-vasemmisto-akselilla. Moniin Euroopan sisarpuolueisiinsa nähden Suomen vihreät ei sijoitu ainakaan yhtä selvästi osaksi vasemmistoblokkia ja vanha näppärä vihreiden heittohan oli, että vihreät ei ole oikealla tai vasemmalla vaan edellä. Kaikista puolueen heikkouksista huolimatta tuossa heitossa on kuitenkin ollut totuuden siemen ja se on syitä miksi olen itse äänestänyt vihreitä. Jonkinlainen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eetos yhdistettynä terveeseen etäisyyteen AY-liikkeestä on osaltaan tehnyt vihreiden äänestämisen riittävän houkuttelevaksi.

Kuuntelin juuri EVA:n podcastin, jossa Mika Maliranta haastatteli Antero Vartiaa vihreiden linjauksista ja erityisesti talousasioista. Vartia on kerännyt taakseen aikamoista hypeä siinä viiteryhmässä, johon minä kuulun. Minulle Sexy-Antero on kuitenkin jäänyt yllättävänkin tuntemattomaksi hahmoksi tähän asti. Mutta täytyy sanoa tämän haastattelun perusteella, että ymmärrän kyllä hyvin miksi Vartiasta on puhuttu viime aikoina niin positiivisesti. Malirantakin vastasi toistuvasti Vartian kommentteihin “Just näin”. Jotenkin tässä  ajassa on välillä todella rauhoittavaa kuulla kahden asiantuntevan ja hieman teknokaattisen keskustelijan sivistynyttä dialogia, jossa ei mennä pelkästään sloganien tasolla.

Toivottavasti Vartian ajatukset nousevat tulevaisuudessa entistä selkeämmin esiin vihreiden linjauksissa. Tuolloin puolue voisi jatkossakin luottaa saavansa minun ääneni.