Entä sitten jos me ollaankin Putinin väkeä?

2010-luvun Suomen ehkä suurin poliittinen häränpylly on nähty siinä, kuinka nationalistinen porukka on muuttanut suhtautumistaan Venäjään. Kyseessä on tietysti Euroopan laajuinen trendi ja vähän jokapuolella nationalistinen taantumuksellisto on suhtautunut verrattain positiivisesti Putinin menoon. Ja vastaavasti esimerkiksi Le Pen taisi jopa saada rahoitusta Venäjältä ja venäläiset tilit tuuttasivat Twitteriin täyteen Brexittiä tukevaa tavaraa.

Venäjän ja Euroopan nationalistisen taantumukselliston välillä on tietysti symbioottinen suhde. EU:n yhtenäisyyden ja toimintakyvyn sabotointi parantaa Putinin mahdollisuuksia huseerata Venäjän naapurivaltioiden kanssa haluamallaan tavalla. Vähän kaikkia ylikansallisia organisaatioita inhoavalla nationalistiselle taantumuksellistolle ajatus EU:n nakeraamisesta on tietysti positiivinen juttu sillä sen myötä ilmeisesti autommaattisesti palataan kohti vanhoja hyviä aikoja. Kansainvälinen yhteistyö on naisellisten nynnyjen hommaa.

Kaikenmaailman muinaiskirkkoslaavin tutkijoiden ring of burning ghettos-lausunnot tietysti otetaan Russia Todaylla lämpimästi vastaan. Niillä on hyvä perustella perusvenäläisille, että tarvitaan vahva johtaja, jottei Venäjälle käy kuten uppoavalle lännelle. Ja lännessä Russia todayn tai vielä pahempien propagandajulkaisujen raportit maahanmuuttajien ja homosaation tuhovoimasta kelpaavat sitten lähteiksi lännen uppoamisesta.

 

Kuvahaun tulos haulle ukraine choice

 

Suomi on kuitenkin hieman erikoistapaus Eurooppassa. Suomessa (varsinkin) nationalistisen taantumukselliston käsitys kansallisesta historiasta ja identiteettistä on rakentunut aika pitkälle sotaveteraanien sankarilliselle taistelulle itänaapuria vastaan. Jotenkin sitä ajattelisi, että pyhää Tuntematonta sotilasta ja talvisotaa palvoville Venäjä olisi edelleen melkoinen punainen vaate.

Ennen Marco De Witin aikakautta paradiahorisonttia lähestyvän äärioikeiston äänitorvena toiminut Seppo Lehtohan keskittyi tykittelyssään suurelta osin juuri ryssiin. Mutta ei kansallisella historialla kai sitten ole tietylle porukalle kuitenkaan niin paljon väliä, jos loppupeleissä tärkein tavoite on autoritäärinen meno ja vähemmistöjen kyykyttäminen. Ja onhan Venäjälläkin varsin vahva uusnatsiskene…

 

 

Ja ehkä perussuomalaiset vielä eroavat jonkin verran joistain muista Euroopan aateveljistään. Jussi Halla-aholtakin on tullut jopa järjellisiä kannanottoja Venäjän toimiin ja hybridisodankäyntiin. Toisaalta Laura Huhtasaari on presidenttikampanjansa aikana antanut jo aika jykeviä lausuntoja. Sen nyt vielä voi ymmärtää, että EU:n toimintaa halutaan sabotoida, mutta ei nyt pitäisi kysyttäessä olla kovin vaikeaa sanoa, että EU on kuitenkin Venäjää pienempi paha.

Toki jo (ymmärtääkseni) Timo Soini lanseesari hassunhauskan termin Eurostoliitto. Ja tuollaisissa hieman salaliittohenkisissä kulttuurimarxismitarinoissa (mm. Breivikin video) EU nähdään juuri Neuvostoliiton ajatusten jatkajana johon verrattuna isänmaallinen ja traditioon vannova Venäjä ei ole ollankaan huonompi liittolainen. Ja netin likaviemäreissä sekä virtuaalisilla kylänraiteilla tämänkaltaiset ajatukset kuitekin ovat aika suosittuja. Toisaalta haluaisin ajatella, että tuollainen ajattelu on vielä suht marginaalista, mutta onko se sen marginaalisempaa kuin mitä Halla-ahon tuki oli netissä reilu 10 vuotta sitten.

Enkä tietysti todellakaan toivo ryssittelyä ja rasistista suhtautumista venäläisiin, mutta onhan se nyt saatana, että monien kommentit alkavat jo olla tyyliä “Joo me ollaan Putinin puolella, entäs sitten?” Taisteliko isoisäni muka sen takia, että kaikenmaailman Dosentti Bätmänit ja Laura Huhtasaaret pääsisivät nuolemaan Putinin anaalia. Kysynpähän vaan.

Trump, Venäjä-tutkinta, Impeachment ja tulevaisuus

Tällä viikolla on kirjoitettu ja puhuttu paljon Robert Muellerin johtamasta Venäjä-tutkinnasta. Viime päivinä katseet ovat kääntyneet Donal Trumpin vävypoikaan Jared Kushneriin ja tämän rooliin. Uutisia ja niihin liittyviä kommentaareja on tullut sitä tahtia, että on vaikea pysyä mukana jos ei oikeasti käytä aikaa tapahtumien seuraamiseen.

Tällä hetkellä voinee kuitenkin vetää johtopäätöksen, että Trumpin lähipiiriin kuuluvilla ihmisillä on ollut melkoisen epäilyttäviä yhteyksiä Venäjälle. Se mitä ihan tarkalleen on tapahtunut ja mitä lakeja on  mahdollisesti rikottu, on tietysti olennainen asia lakiteknisestä näkökulmasta. Impeachment tarkoittaa suomeksi virkavirhesyytteeseen asettamista ja jotta pääsisimme oikeasti puhumaan isosta-I:stä Trumpin yhteydessä, täytyy tutkinnan mennä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Minulle on kuitenkin lähes täysin toissijaista, onko Trump rikkonut lakeja. Hän on järjestelmällisesti kussut kaikkien liberaalin demokratian arvojen päälle ja tuo on ollut paljon pahempi “rikos” kuin mitkään asiat, joista hänet mahdollisesti saadaan  virkavirhesyytteeseen. Olisi hienoa jos Trump-saataisiin virkavirhesyytteeseen tai jotenkin muuten kammettua pois presidentin pallilta ennenaikaisesti. Ja ihan vaikkapa vedonlyöntitoimistojen kertoimia katselemalla tuo skenaario alkaa näyttää jo aika mahdolliselta.

Tällä varmaankin estettäisiin Trumpien pahimpien kuningasideoiden toteutuminen, vähennettäisiin kansainvälisiä jännitteitä ja ennen kaikkea otettaisiin askeleita takaisin kohti sivistyneempä julkista diskurssia. Trumpin potkiminen pois presidentinpallilta olisi merkittävä, mutta kuitenkin yksinään täysin riittämätön askel tuohon suuntaan.

Presidentinvaalikampanjan loppusuoralla viime vuonna muistan ajatelleeni että Trump on tehnyt esiintymisellään ja toiminnallaan jo niin paljon tuhoa, että presidentiksi nouseminen olisi vain kirsikka kakun päälle. Erilaiset konservatiiviset, pseudokonservatiiviset ja auktoritääriset voimat olivat nousussa ilman Trumpiakin, mutta Trump on antanut noille kriittisen lisäbuustin, enkä usko että enää tässä vaiheessa Trumpin impeachmentillä olisi suurta välitöntä vaikusta noiden voimien heikentymiseen.

Trumpin asettaminen virkavirhesyytteeseen saisi Donaldin fanaattiset kannattajat sotajalalle. Infowars, Breitbart ja varsinkin pienemmät roskamediat tuuttaisivat netin täyteen misinformaatiota eikä homma varmaan jäisi pelkästään nettiraivon tasolle ja presidentiksi tietysti nousisi paloekonservatiivinen kristitty Mike Pence. Trumpin nousu olisi pitänyt pystyä katkaisemaan jo kaksi vuotta sitten, jotta vahingot olisi oikeasti saatu minimoitua.

Venäjän presidentinvaalit 2018 – Putin vie, mutta mitä muuta nähdään?

Globaalista näkökulmasta katsottuna vuoden 2018 merkittävimmät vaalit käydään ehkä Venäjällä ja tietysti suomalaisestakin näkökulmasta kyseessä on merkittävä tapahtuma. Venäjän seuraavien presidentinvaalien päivämääräksi on ilmoitettu 18.3.2018. Mikäli kukaan ei tuolloin saisi ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosenttia äänistä, niin toinen kierros järjestettäisiin 8.4. Vaalien voittajaa ei varmaan tarvitse kauheasti jännitää, eikä toista kierrostakaan luultavasti tarvita, mutta vaalien ympärillä pyörivä sirkus on mielenkiintoista seurattavaa ja siitä voi ehkä päätellä jotain Venäjästä ja sen tulevasta kehityksestä.

Vladimir Putin ei ole ilmoittautunut virallisesti ehdokkaaksi, muttei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän näin vielä tekisi. Putin ilmoittaa osallistumisestaan marraskuussa ja nyt näyttää siltä, että Putin “ottaa mallia” Niinistöstä asettumalla “itsenäisen kansanliikkeen” ehdokkaaksi. Putinin kannatus on ollut vahvinta periferiassa sekä vanhemman väen keskuudessa ja viime vuosina Putin onkin yrittänyt kosiskella hieman enemmän Moskovan keskiluokkaa, josta löytyvät monet nykyhallinnon ankarimmat arvostelijat.

Edellisissä vuoden 2012 vaaleissa Putin sai 63% äänistä ja jotakuinkin samansuuruinen äänisaalis varmaankin tulossa myös 2018. Tilanne jossa Putinilla tekisi tiukkaa saada ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosentin kannatus olisi kuitenkin kiusallinen ja nakertaisi hieman asemaa Venäjän kiistattomana johtajana.

 

Zyuganov, Zhirinovsky slam media for pro-Putin propaganda

Humoristisesti nimetty liberaalidemokraattinen puolue ilmoitti ehdokkaansa jo tasan vuosi sitten, jolloin suomensyöjänäkin tunnettu Vladimir Žirinovski nimettiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Žirinovski edustaa äärimmäisen vastenmielistä sovinistista nationalismia ja kerää tuolla jonkin verran ääniä, muttei ole minkäänlainen realistinen uhka Putinille. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Žirinovski sai 6,2% äänistä ja keräsi tuota ennen vuoden 2008 presidentinvaaleissa 9,5 prosentin kannatuksen. Samansuuruisisa lukemissa varmaan pyöritään tälläkin kertaa, mutta räyhähenkisestä nationalismistaan huolimatta Žirinovski on Putinille mieluisa ja myötämielinen vastaehdokas.

Joillekkin saattaa ehkä tulla yllätyksenä, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunistisen puolueen ehdokas on ollut jokaisissa Venäjän presidentinvaaleissa toiseksi suosituin ehdokas. Parhaimmillaan Putinin ensimmäisissä presidentinvaaleissa vuonna 2000 kommunistien Gennady Zyuganov sai jopa noin 30% äänistä, mutta viimeisimmissäkin presidentinvaaleissa Zyuganov on kerännyt lähes 20% äänistä. Kommunistit ovat kuitenkin olleet Putinille riittävän myötämielinen ryhmittymä. Vielä ei ole selvää asettuuko Zyuganov jälleen kerran kommunistien presidentinvaaliehdokkaaksi, vai valitaanko tällä kertaa joku hieman nuorempi. Kommunistit kuitenkin kerännevät näissäkin vaaleissa ihan kohtuullisen äänipotin.

Selkeästi nykyhallinnon vastaiseksi ehdokkaaksi on ilmoittautunut Alexey Navalny, joka myös kuuluu aiemmin mainittuja hahmoja nuorempaan sukupolveen. Navalny on kritisoinut äänekkäästi Putinia ja Venäjän korruptiota. Navalny on kuitenkin tämän vuoden aikana toistuvasti pistetty lyhyiksi jaksoiksi telkien taakse “laittomien prostien järjestämisestä” ja juuri nyt näyttää siltä, ettei Putin ja hallinto päästä Navalnya ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Kuvahaun tulos haulle ksenia sobchak

Lokakuun puolivälissä kisaan ilmoittautui hieman yllättävä ehdokas kun 36-vuotias tv-persoona Ksenia Sobchak kertoi presidenttiehdokkuudestaan. Sobchak on Venäjän kontekstissa suht liberaali hahmo, joka on myös esittänyt kritiikkiä nykyhallintoa kohtaan ja oli mukana 2011-2012 Moskovan mielenosoituksissa. Toisaalta hänen isänsä oli Putinin liittolainen 90-luvulla ja on herännyt epäilyjä, onko Sobchakin ehdokkuus vain Putinin hallinnon keino hajoittaa oppostiota. Toisaalta Sobchak on myös sanonut, että voisi mahdollisesti luopua ehdokkuudestaan, mikäli Navalny saa olla mukana vaaleissa. Ehkä Sobchakin ehdokkuus kuitekin kuvastaa, että Putinin pakko antaa ainakin vähän liekaa maan liberaalimmila äänille.



Kenelläkään mainistuista ehdokkaista ei ole mahdollisuuta löydä Putinia edes tilanteessa, jossa vaalit olisivat täysin rehelliset. Se ketkä pääsevät ehdokkaaksi, minkälaista vaalitaistelua nähdään ja kuinka suurella marginaalilla Putin voittaa, kertoo kuitenkin jotain Venäjän tulevaisuudesta. Putin ei kuitenkaan ole kuolematon. 2020-luvun seuraavisa presidentinvaaleissa tai jo aiemmin jonkinlaisen protestiliikkeen kautta voi tapahtua kaikenlaisia muutoksia. Jos Putin ei anna oppostiolle lisää liekaa, kasvaa todennäköisyys että jossain vaiheessa homma purkautuu taas rajuina protesteina.

Vaalit 2018: Ruotsi, Venäjä, Unkari ja Italia

Suomen vaalien lisäksi, vuoden 2018 mielenkiintoisimmat vaalit ovat ehkä Venäjän presidentinvaalit ja Ruotsin parlamenttivaalit, mutta myös Italian ja Unkarin parlamenttivaalit voivat olla eurooppalaisesta näkökulmasta tärkeitä tapahtumia.

Vuoden 2016 kahden katastrofaalisen vaalituloksen jälkeen tuli seurattua vähän tarkemmin vuoden 2017 vaaleja Euroopassa. Tänään toki pidetään vielä Itävällan parlamentivaalit, mutta tämän vuoden vaaleista voi vetää jo hieman lankoja yhteen ja kääntää katseen vaalivuoteen 2018. Tänä vuonna  pidettiin vaalit Länsi-Euroopan suurimmissa maissa Ranskassa, Britanniassa ja Saksassa ja lisäksi parlamenttivaalit Hollannissa, Norjassa ja Itävällassa sekä tietysti kuntavaalit Suomessa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että nationalistinen taantumuksellisto menestyi kohtuullisesti, mutta vuoden 2016 kohonneiden odotuksien jälkeen 2017 vaalien tulos oli tälle porukalle kokonaisuudessaan pieni pettymys. Sosiaalidemokraateille tai vasemmiston valtapuolueille vaalivuosi oli katastrofaalinen. Ainoa poikkeus oli Jeremy Corbynin luotsaama Labour, joka otti aidosti kunnon torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Jonkinlaiset keskustaliberaalit voimat, erityisesti Macron ja tämän En Marche!-liike Ranskassa sekä vihreät Suomessa menestyivät kohtuullisen hyvin, osittain sosiaalidemokraattien kustannuksella. Oikeistolaisten valtapuoluen vaalitulokset eivät olleet loistavia, mutta nationalistisen taantumukselliston nousu ja puolukentän fragmentoituminen sosiaalidemokraattien kustannuksella on johtanut oikeistolaisiin hallituskoalitioihin ympäri Eurooppaa.

 

Suomen vaalit

Suomalaisesta näkökulmasta vuoden suurin tapahtuma on tietysti alkuvuodessa pidettävät presidentinvaalit joiden enimmäisen kierroksen päivämäärä on 28.1. Voittajasta ei taida olla epäselvyyttä, mutta katse keskittyy siihen kuka (jos kukaan) selviää toiselle kierrokselle Niinistön vastustajaksi ja minkälaisia asiat nousevat vaalikeskusteluissa esiin. Presidentinvaalien yhteydessä piti pitää myös maakuntavaalit, mutta nuo on nyt siirretty lokakuulle ja saa nähdä, mitä maakuntavaalien suhteen lopulta tapahtuu.

 

Venäjän Preisdentinvaalit

Suomalaisesta mutta myös laajemmasta näkökulmasta hyvin merkittävät vaalit käydään Venäjällä 18 maaliskuuta. Voittajasta on varmaan vielä vähemmän epäselvyyttä kuin Suomessa ja ei kai ole huolta siitä, huhtikuun 8:lle päivälle kaavailtua toista kierrosta oikeasti tarvittaisiin. Näissäkin vaaleissa  mielenkiintoisinta on se, millaisksi vaalikamppailu- ja keskustelu muodostuu, minälaisia Putinin vastaehdokkaita kisassa on mukana, miten selkeä Putinin voitto on ja kuinka härskejä keinoja selkeän voiton varmistamiseksi käytetään.

 

Unkarin Parlamenttivaalit

Keväällä pitäisi järjestä myös Unkarin parlamenttivaalit, mutta tarkasta päivämäärästä ei ole vielä selvyyttä. Keskisen Itä-Euroopan vaalit eivät muuten kiinnostaisi niin suuresti, mutta Orban on jossain määrin rakennellut itselleen asemaa Visegrad-ryhmän johtajana sekä ollut erityisen ansiokkaasti tuhomassa liberaalia demokratiaa omassa maassaan ja innoittanut muita Euroopan pikkufasisteja.

Orbanin hallitsema Fidesz on myös pyrkinyt ottamaan haltuunsa median ja muuttamaan vaalijärjestelmää omaksi edukseen. Orbanilla on myös vahvaa aitoa kannatusta, mutta saa nähdä minkälaisen vaalivoiton se onnistuu tällä kertaa ottamaan. Absoluuttinen enemmistö parlamenttissa on kuitenkin mahdollista menettää.

 

Italian parlamenttivaalit

Keväällä, viimeistään 20 toukokuutta pidetään myös Italian parlamenttivaalit. Italia monella tapaa Länsi-Euroopan sairas mies, jolla on isoja talousongelmia ja Katalonian tapahtumien myötä katseet kiinnittyvät myös maan sisäisiin alueellisiin jännitteitteisiin. Myös puolukenttä näyttää hyvin hajanaiselta. En juurikaan tunne Italian politiikka, mutta vähän sellainen tunne, ettei vaalien seurauksena maan tilanne välttämättä juurikaan vakaudu, mutta pahemman sekasorron suuntaan voidaan mennä. Ja noin 60 miljoonan asukkaan EU-maan tapauksessa tuolla voisi olla monenlaisia seurauksia.



 

Ruotsin valtiopäivävaalit

Ruotsien seuraavien parlamenttivaalien päivämääräksi on asetettu 9. syyskuuta. Kaikki mediahuomio tuntuu tietysti keskittyvän ruotsidemokraatteihin ja tämä satanee näiden laariin. Puolueen kannatus on viimeiset pari vuotta pysynyt suht vakaasti noin 20 prosentin tuntumassa, mutta kun paikallinen kokoomus on menettänyt oppositioasemassa(!) suosiotaan, on ruotsidemokraateista tullut maan toiseksi suostuin puolue.

10 poll average trendline of poll results from September 2014 to the present day, with each line corresponding to a political party.

Ruotsin tapauksessa mielenkiintoista on kuitenkin myös sosiaalidemokraattien hyvä tilanne. Puolue johtaa maata yhdessä vihreiden kanssa, mutta se on toistaiseksi onnistunut säilyttämään kannatuksena noin 30:sää prosentissa. Ruotsi taitaa olla tällä hetkellä ainoa Länsi-Euroopan maa, jossa vasemmistolainen valtapuolue on maan suosituin ja mielenkiintoista nähdä onnistuvatko demarit säilyttämään tämän aseman ensi vuoden vaaleissakin.

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

Vuoden alussa ajattelin, että 2018 presidentinvaalit tulevat olemaan hieman harmaa ja tylsä tapahtuma. Sauli Niinistö ei voittaisi vielä ensimmäisellä kierroksella mutta marssisi kuitenkin helposti toiselle kaudelle. Ennen kaikkea ajattelin, että presidentinvaaleihin liittyvät vaaliväittelyt tulevat olemaan luultavasti hieman tylsää katsottavaa. Enkä pitänyt tätä välttämättä edes valtaisan huonona asiana. Perussuomalaisissa tapahtunut vallankaappaus on muutenkin muuttanut Suomen politiista tilanneta ja nyt se on muuttanut myös presidentinvaalien asetelmia. Tynkäperussuomalaisten ehdokkaaksi valittu Laura Huhtasaari lähtee oletettavasti erottumaan (mahdollisesti Väyrystä lukuunottamatta) kaikista muista ehdokkaista jopa itsetarkoituksen räväköillä, törkeillä ja typerillä avauksilla. Huhtasaarella ja perussuomalaisilla ei näissä vaaleissa oletettavasti ole paljon hävittävää ja se tulee varmaan näkymään hävyttömänä käytöksenä. En pidä tätä hyvänä asiana, mutta näyttää että nyt vaalikamppailun dynamiikka määrittyy valitettavan suurelta osin Laura Huhtasaaren mukaantulon kautta.

Huhtasaari ja evoluutio

Huhtasaari on muutamastakin näkökulmasta ihan mielenkiintoinen ehdokas. Ensinnäkin hän on tavallaan aika tyylipuhdas nationalistisen taantumukselliston edustaja, muta ajattelussa on myös ripaus evankelistista republikaania, mikä on tullut esiin erityisesti evoluution epäilynä. Liittyy kyllä useisiin muihinkin keskusteluihin, mutta evoluutiokeskustelu nyt erityisesti on sellainen, että jo ryhtymällä keskusteluun annetaan pieni voitto evoluution epäilijöille.

Lyhyenä evoluutiokeskusteluun liittyvänä metakommenttina kuitenkin sanoisin, että joidenkin Huhtasaaren kannattajien kommentit siitä, kuinka Huhtasaarta näistä kommenteista kurmottavat henkilöt ovat väärässä, koska sananvapaus, on minusta hämmentävää. En ole ihan varma ymmärtävätkö argumenttia käyttävät tämän oikeasti itsekin, mutta se että sananvapauden puitteissa saa sanoa jotain, on vielä aika heikko puolustus omille sanomisille. Monissa keskusteluissa minua hämmentää tämä argumentaatio, jossa omien töräytyksien jälkeen sanoataan, että sananvapaus ja katsotaan sanavapauttaan harjoittavien kommentoijien rajoittavan alkuperäisen sanojen sananvapautta, kun kehtaavat kritisoida tätä.

Toiseksi Suomen presidentiksi pyrkivät ihmiset ovat niitä harvoja hahmoja, joita voi  ihan perustellusti grillata kovaa ihan kaikista näiden tekemisistä ja sanomisista. Suomen presidentiksi pyrkivän pitää pystyä täsmällisesti erittelemään myös omat uskonnolliset käsityksenä ja se miten ne mahdollisesti vaikuttaisivat hänen toimintaansa presidenttinä. Tässä mielessä en pidä mitenkään kohtuuttomana, vaikka Huhtasaarta kurmotettaisiin aika kovaakin tämän uskonnosta ja vaikka sitten evoluutioonkin liittyvistä ajatuksista. Mutta minäkin ajattelen, että Huhtasaaren evoluutiokommentit eivät ole se olennaisin asia.

Suomalainen yhteiskunta ja sen viholliset

Toinen erityisen mielenkiintoinen juttu Huhtasaaren kohdalla on suhtautuminen Venäjään. Ympäri Eurooppaa nationalistinen taantumuksellisto esittää ajoittain jopa hävyttömän positiivisia kommentteja Venäjästä. Huhtasaarta on välillä haluttu verrata Le Peniin, joka esitti vaalikampanjansa aikana suomalaisesta näkökulmasta katsottuna pelottavankin positiivisia kommentteja Venäjästä. Suomessa ihmisillä on historiallista syistä omat epäilyksensä Venäjästä ja vaikka viime vuosina monet asiat ovat heittäneet häränpyllyä, eivät nationalistisen taantumuksellistonkaan edustajat kehtaa esittää Suomessa hävyttömän Venäjä-myönteisiä kommentteja, vaikka Putinin autoritäärinen politiikka ja vähemmistöjen kyykyttäminen lämmittäisikin.

Huhtasaari ehti kuitenkin heti vaalikampanjansa alkuun heittää ihan mielenkiintoisen kommentin Suomen puolustamisen vaikeudesta Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa. Varsinkin vielä viime vuosikymmennellä isänmaallisena itseään pitävät ihmiset olisivat tulkinneet tuon varmasti vähintään vaaraliseksi defaitismiksi, elleivät suorastaan suoranaiseksi maanpetturuudeksi. Vaikken pidä Huhtasaarta ihan suoranaisesti Venäjä-mielisenä pidän nykytilanteessa huolestuttavana ja “maanpetturuutena” kovin Venäjä-mielisiä lausuntoja. Mielenkiintoista nähdä kuinka paljon useimpia muita ehdokkaita positiivisemmin Huhtasaari kommentoi Venäjän tekemisiä. Ja vaikkei Huhtasaari olisikaan suoranaisesti venäjämielinen, mutta lähtee odotetulla tavalla rajusti hyökkämään Suomen nykymenoa vastaan, niin voi hyvin olla että hän saa silti virtuaalista tulitukea itärajan takaa. Yksi ensi vuoden presidentinvaalien mielenkiintoisin kysymys onkin, millaisia trollihyökkäyksiä nähdään ja missä määrin ne pyrkivät edistämään Laura Huhtasaaren (ja mahdollisesti jopa Paavo Väyrysen)  kampanjaa.

Median vastuusta

Mutta aiemmin mainitulla tavalla Huhtasaari tulee todennäköisesti heittelemään tarkoituksellisen epäkorrekteja ja jopa älyttömiäkin kommentteja, koska tuolla tavalla hän voi erota lähes kaikista muista ehdokkaista ja saada luultavasti paljon huomiota lehdistöltä. Muistaakseni Salla Vuorikoski kommentoi tästä hiljattain ihan hyvin jossain YLE:n haastattelussa, kuinka median pitäisi malttaa mielensä eikä lähteä liikaa juoksemaan Huhtasaaren töhöilyjen perässä.



Yleisen keskustelun tason ohella eniten Huhtasaaren ehdokkuudesta kärsii Sauli Niinistö. Niinistö olisi halunnut nähdä tylsän ja värittömän vaalitaistelun, jossa hän juuri mitään sanomatta olisi jatkanut toiselle kaudelle. Huhtasaari voi toki viedä suoraan ääniä Niinistöllä ja kunnon kultuurisodan lietsonalla saada taakseen myös kasan muussa tapauksessa nukkuvia äänestäjiä. Ehdokkuudellaan Huhtasaari kuitenkin levittää taistelukenttää, jolloin monille syntyy myös tarve äänestää Huhtasaarta vastaan, ja jos Niinistö ei asemoidu tässä riittävän selkeäksi vastakohdaksi Huhtasaarelle, niin muut ehdokkaat sen kyllä tekevät, jolloin Huhtasaaren ehdokkuus tavallan vie Niinistön ääniä molemmilta puolilta. Ja jos kulttuurisota dominoi vaalikeskusteluja, voi se myös tehdä Matti Vanhasesta vielä selvemmin harmaan taustatapetin.

Feldt-Ranta vs Haavisto

Tähän mennessä on näyttänyt, että Niinistön ohella Huhtasaaren selkein symmetrinen vihollinen olisi Pekka Haavisto. Erinäiset nimeltämainitsemattomat netin persuhenkiset roskamediat ovatkin jo lähteneet pienimuotoiseen lokakampanjaan Haavistoa vastaan. Kaikista ehdokkaista Pekka Haavisto olisi tällä hetkellä vahvimmin menossa toiselle kierrokselle haastamaan Niinistöä ja osittain tämä arvio pohjautuu myös koko vihreän puolueen viimeaikaiseen nousukiitoon. Vassareiden Merja Kyllönen on aidosti mainio esiintyjä ja ihan osaavanoloinen politiikko, joka varsinkin toisenlaisessa tilanteesa voisi saada kovaakin hypeä taakseen. Tällä hetkellä kuitenkin vaikea nähdä, että hänellä olisi mahdollisuuksia päästä toiselle kierrokselle.

Huhtasaaren ohella Haaviston kovin haastaja saattaakin tulla SDP:stä. Kuuntelin eilen pari suomalaiseen politiikkaan keskittyvää podcastia(Politbyroo ja Vihreä Särmiö), joissa molemmissa spekuloitiin että Marit Feldt-Ranta olisi vahvimmilla SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Lähden nyt siitä, että Marit Feldt-Ranta tosiaan valitan SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Jos demarit saavat koneensa jollain lailla käyntiin ja Feldt-Ranta saa taakseen koko puolueen ja mahdollisesti jotain muitakin äänestäjiä, vienee hän ääniä suoraan Pekka Haavistolta ja tässä mielessä yksi vaalien keskeinen taistelu saatetaan käydä Haaviston ja Feldt-Rannan välillä. Jos Haavisto onnistuisi repimään gallupeissa riittävän suuren kaulan Feldt-Rantaan nähden ennen vaaleja, voi olla että lopuistakin äänestäjistä osa keikahtaisi Haaviston puolelle.



Toisaalta voi käydä niin, että Haavisto ja Feldt-Ranta päätyvät jakamaan melko tasaisesti heidän välillään miettiviä äänestäjiä, jolloin Huhtasaaren mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle parantuvat selvästi, varsinkin tilanteessa jossa Paavo Väyrynen ei ole kisassa mukana.

Vielä ei kannattaisi ehkä spekuloida näin pitkälle, mutta tällä ehdokaskattauksella alkaa mielestäni jo rakentua tiettyä strategisia asetelmia.

Arkinen törmäys Venäjän propagandan vaikutuksiin

En seuraa erityisen aktiivisesti Venäjään liittyviä asioita eikä minulla ole koskaan ollut hyviä venäläisiä tuttuja. Tähän asti olen törmännyt Venäjän propagandaan satunnaisesti erilaisten kiertoteiden kautta. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin taas yksi venäläinen työkaveri, jonka kanssa tulee satunnaisesti vaihdettua muutama sana. Heitin eilen läpällä, että suosikkivenäläiseni on Alexander Pistoletov. Tähän kolmas työkaveri kommentoi, että Pussy Riotin tytöt ovat hänestä tärkeimpiä venäläisiä.

Venäläinen työkaverimme ei tykännyt jälkimmäisestä kommentista sitten yhtään. Hän piti näitä törkyisinä huligaaneina, joiden pidättäminen oli aivan oikea ratkaisu. Tämän lisäksi hän kertoi, että ryhmän jäsenet ovat ukrainalaisia, eivät venäläisiä. Näin oli hän oli mediasta kuullut. Hän ei aluksi uskonut englanninkielistä Wikipediaa. Hän sanoi että venäjänkieliset lähteet ovat luotettavampia, mutta 10 minuutin googletuksen jälkeen joutui myöntämään, että kyllähän ryhmän jäsenet ovat venäläisiä ja tuntui aidosti ihmettelevän, miksi mediassa oli niin usein sanottu Pussy Riotin jäsenten olevan ukrainalaisia.

Tämän jälkeenkin hän kuitenkin pysyi kannassaan, että Pussy riotin tytöt ovat saastaisia bandiitteja, jotka ovat täysin ansainneet saamansa kohtelun. Erityisesti hän piti törkeänä sitä kuinka nämä olivat jalat levällään esitelleet värkkejään kirkossa. Tuokaan ei pidä paikkaansa (video kirkkossa tapahtuneesta performanssista). Tätä en kuitenkaan  ehtinyt kertoa, koska minulla ei  ollut aikaa etsiä tälle lähteitä ja piti jatkaa varsinaisten töiden tekoa.

Olen useasti pyöritellyt päätäni kun olen törmännyt netissä Venäjän käsittämättömän härskiin propagandaan. Se on kuitenkin aina ollut jotain sellaista, johon uskovat ihmiset ovat kaukana muualla. Mutta tuntuu oikeasti pelottavalta, kun oman kuplani sisällä, tuntemani vuosikausia länsimaissa asunut diginatiivi venäläistyttö on selvästi niellyt aimo annoksia putinististista propagandaa. Pitää vielä jossain vaiheessa yrittää viritellä varovaisesti poliittista keskustelua tämän työkaverin kanssa.