Alexandria Ocasio-Cortez ja sosialismin kukkaset Amerikassa

Sosialismi on taas coolia! Tai tarkemmin sanottuna se on ainakin Amerikassa coolimpiaa kuin useisiin vuosikymmeniin ja aihe on noussut aivan viime aikoina  jenkkimediassa isosti esille. Vaikkei Bernie Sanders onnistunutkaan kaksi vuotta sitten nousemaan puolueensa presidenttiehdokkaaksi, venytti  hän overtonin ikkunaa vasemmalle puhellaan demokraattisesta sosialismista. Ja vaikka presidentinvaaliprosessin isossa kuvassa tapahtui vähän isompiakin juttuja, alkaa Bernien myötävaikutuksesta liikkeelle lähtenyt sosialismin aalto  näyttää asialta, joka voi pidemmällä aikavälillä vaikuttaa rajustikin moniin asioihin.

 

Kuvahaun tulos haulle socialism

 

Tunnetusti sotien jälkeisessä Amerikassa sosialismikortti on ollut aika tehokas keskustelun hiljentäjä. Kukaan millään lailla vakavastiotteava poliitikko ei voinut puhua sosialismista positiiviseen sävyyn. Tavallaan irvokkaampi ilmiö on ollut kuitenkin se, että mitä tahansa yleisestä linjasta vasemmalle menevää linjausta on voinut helpohkosti haukkua sosialismiksi ja sillä on saatu vastapuoli puolustuskannalle. Valtaosa kansasta on heti miettinyt, että joo tuollaiset linjaukset vievät stalinismiin.

Amerikan kontekstissa sosialismi ja siihen liittyvä keskustelu on minulle kuitenkin hieman ongelmallista. Tai siis sanoisin, että Suomessa suhtaudun aika varauksellisesti henkilöön, joka kutsuu itseään sosialistiksi ja luultavasti olen pelkästään suon sanan kuulemalla oikeassa, että kyseisen henkilön ajatukset ovat omiini verrattuna kohtuuttoman kovasti vasemmalla. Minusta kuitenkin tuntuu, etten välttämättä osaa sanoa, mitä amerikkalainen “sosialisti” ajattelee ja miten minun ajatukseni vertautuvat noihin.

Amerikkalainen poliittinen kartta on niin rajusti oikeammalla, että sosialisteiksi identifioituvat voivat olla aika lähellä Suomen talouspoliittista keskustaa. Kun edes jonkinlaisia hyvinvointivaltion elementtejä kannattavia on leimattu sosialisteiksi tai kommunisteiksi, niin nykymaailmassakin on sitten vaikea sanoa, minkäsortin sosialisti kukakin on. Ollaanko anarkosyndikalisteja vai toivotaanko vain vähän ihmiskasvoisempaa markkinataloutta? Onko sosialismi lähinnä synonyymi sosiaalidemokratialle ja jonkinlaiselle hyvinvointivaltiolle. Joka tapauksessa Amerikan milleniaalit ovat kokonaisuutena ottaneet askeleita vasemmalle.

 

Alexandria Ocasio-Cortez

 

Viimeisimmän sosialismikeskustelun pukkasi liikkelle newyorkilaisen Alexandria Ocasio-Cortezin(s. 1989) shokkivoitto demokraattien esivaaleissa New Yorkissa. Ocasio-Cortez kuuluu Democratic Socialists of America-järjestöön ja erityisesti tämän voiton myötä Amerikan media on ollut ihmeissään, että mistä tässä kaikessa on oikein kyse.

Tällä hetkellä vielä vähän vaikea sanoa, jääkö nuorten sosialistien aalto nykyisestä hypestä huolimatta pienehköksi trendiksi demokraattien sisällä, vai onko sillä isompia vaikutuksia Amerikan politiikkaan. Tällä hetkellä liikkeellä näyttää kuitenkin olevan jonkinlainen momentum ja se on jo ainakin jossain määrin muuttanut keskusteluilmapiiriä sekä vaikuttanut siihen, minkälaisista asioista on mahdollista puhua ja millaista retoriikkaa voi käyttää.

 

Aiheesta Muualla

Planet money: The New Socialists

FiveThirtyEight: The Far Left And The Democratic Party

 

Menkää vitun hipit töihin!

Aika paljon tulee nykyään kuunneltua monenlaisia podcasteja sekä Youtube-videoita. Viimeiset pari kuukautta olen kuunnellut Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä meitä vaivaa podcastia.   Törmättyäni podcastiin vappuopäivänä, olen viime kuukausina kuunnellut myös ison kasan vanhempia jaksoja.

Osa kiinnostuksestani kuunnella kyseistä podcastia liittyy perverssisti siihen, että melko usein se ärsyttää minua. Podcastin vetäjät tuntuvat täyttävän turhan paljon tiettyjä  ja 2010-luvun laitavasemmiston stereotypioita mm. tietynlaisen someaktivismiin ja callouttailun liittyen. Feminismi ja tähän liittyvät aihepiirit ovat myös ihan vahvasti esillä, tai huomaa, että se on huomioitu aina aika tarkkaan siinä, miten asiat muotoillaan.

Jälkeenpäin minulle myös selvisi, että tämä duo oli jonkinlaisella omalla panoksellaan mukana järjestämässä viime syksynä nähtyä yläluokkasafaria, joka tuntui minusta silloin aiheesta kuultuani erityisen lapselliselta mediatempaukselta. Tai siis tuosta tuli mieleen juuri esim. kokoomusnuorten paskat itsetarkoituksellisesti mediahuomiota hakevat provokaatiot.

 

Kuvahaun tulos haulle siirrä yritys viroon

Näidenkin juttujen myötä podcastista ja sen sankareista tuli mieleen viime vuonna Guardianin käyttämä termi Dirtbag left. Sanalla viitattiin erityisesti laitavasemmistolaisen Chapo Trap house-podcastiin, joka on  noussut aikamoiseksi hitiksi jenkeissä ja saanut osansa Bernien nuorissa herätämässä innossa sosialismia kohtaan. Mikä meitä vaivaa-podcastissa ja Chapo Trap Housessa(sen verran kun sitä olen kuunnellut) omasta näkökulmastani yhteistä on ehkä ennen kaikkea se, miten ne molemmat käyttävät sanaa liberalismi säännöllisesti negatiivisissa yhteyksissä. Tavallaan jopa ihan virkistävää, että hyökkäyksiä liberalismia tulee välillä toiseltakin suunnalta, mutta nämä ovat myös niitä tilanteita, jossa sitä totisesti huomaa itse olevansa ainakin juuri tiettyjä vasemmistolaisia oikeammalla.

Ja kyllähän maailmaan puhetta mahtuu. En olisi kuunnellut Mikä meitä vaivaa-podcastia, jos siinä ei olisi oikeasti ollut teräviä ja mielenkiintoisia ajatuksia, mutta joissain asioissa sitä kyllä huomaa, että järjelliseen keskusteluun laitavasemmiston kanssa ei ole oikein mahdollisuuksia kun mitään taloudellisia realiteetteja ei tunnisteta ja fiilistellään ilmeisesti epärionisesti jotain niin infantiilia kuin Asan Punaista tiiltä.

Mutta tavallaan pisteet siitä, että joku onnistuu herättämään minussa otsikon tapaisen tunteen: Menkää vitun hipit  oikeisiin töihin!

 

 

Mélenchon, Ranskan vaalit ja kahtiajaot

Ranskan vaaleissa viime päivinä valokeilaan on hieman yllättäen noussut laitavasemmiston ehdokas Jean-Luc Mélenchon. Viimeisimmissä gallupeissa Le Pen ja Macron ovat molemmat tulleet pikkuisen alaspäin, mutta ovat todella tasoissa vähän alle 25 prosentin kannatuksellaan. Fillonin kannatus on pysynyt suht vakaasti hieman alle 20:ssä prosentissa. Sosialistien Hamonin kannatus on viime viikkoina sukeltanut entisestään ja viimeisimmissä gallupeissa jopa painunut alle 10 prosentin. Yllättävin tapahtuma on kuitenkin tosiaan ollut Mélenchonin raju nousu. Viimeisimmissä gallupeissa hän on jo aika tasoissa Fillonin kanssa kolmospaikalla.

Pari kuukautta sitten minäkin olisin pitänyt tätä todella yllättävänä. Pidin Mélenchonia aika täyte-ehdokkaana, joka olisi lähinnä sabotoimassa Hamonin mahdollisuudet ja mahdollisesti viemässä hieman Le Penin ääniä. Nähtyäni Mélenchonin karismaattisen esiintymisen ensimmäisessä vaalintentissä kolme viikkoa sitten ja tutustuttuani pintapuolisesti hänen nettikamppanjointiinsa (esim. veikeä Fiscal Combat-peli), en pidä tätä enää niin yllättävänä. Nyt pari viikkoa ennen presidentinvaaleja Mélenchon taistelee nousujohteisen kamppanjansa ansiosta tosissaan pääsystä toiselle kierrokselle. En edelleenkään pidä tätä kauhean todennäköisenä, mutta Mélenchonin nousu kyllä sekoittaa pakkaa ja monipuolistaa vastakkainasetteluja.

Lienee selvää että kommunistien tukeman Mélenchonin talouslinjaukset ovat aikamoisen vasenta äärilaitaa ja hänellä on myös melko utopistiselta kuulostavia visioita ydinvoimaloiden nopeasta alasajosta. Häntä voi pitää melko suvakkina, mutta toisaalta hän kuitenkin paiskaa Le Penin kanssa kättä, EU:n ja globalisaation vastaisuudessaan ja tuntuu kannattavan jonkinlaista talousnationalismia. Sen mitä siihen olen tutustunut, en pidä Mélenchon ohjelmaa juuri missään kohtaa realistisena.

Melko vasemmistopopulistisella ohjelmalla valtaan noussut Hollande joutui nopeasti perumaan epärealistisia lupauksiaan ja Mélenchon vetää Hollandesta vielä aikaa kovaa vasemmalta ohi. Toisaalta Mélenchonin menestys ehkä muistuttaa, että haaleasti se kommunismin aavekin vielä taitaa kummitella Euroopan yllä. Olen metamodernistisessa markkinataloususkossani sen verran vahva, etten kauheasti kykene sympatiseeraamaan tuollaista äärivasemmistolaisuutta, mutta Mélenchonin kaltaisen karismaattisen johtajan yhdistelmä populistista talouspolitiikka, suvaitsevaisuutta ja taloudellista nationalismia saattaisi olla resepti, jolla perinteinen vasemmisto voisi kyetä saamaan taakse melko laajan joukon erilaisia ihmisiä.

Toisaalta pidän positiivisena, että Ranskan presidentinvaalikisa on useamman vakavastiotettavan ehdokkaan taistelu, eikä se typisty liian aikaisin kahteen vaihtoehtoon. Olen jo alkuvuodesta kirjoittanut, että Hollannin ja Saksan vaaleissa nationalistinen taantumuksellisto saattaisi ottaa merkittäviä voittoja, mutta lopputuloksena olisi kuitenkin vain jonkinlainen siirtymä parlamentin sisällä eikä Trumpin tai Brexitin kaltainen kertakeikahdus. Monipuoluejärjestelmä saattaa johtaa laajoihin koalitioihin ja inertiaan, mutta toisaalta luo moniulotteisempia vastakkainastteluja ja estää asioiden kaksinapaista polarisaatiota. Nyt Ranskan neljä kärkiehdokasta yhdistelevät kaikki eri tavoilla, oikeistolaisuutta ja vasemmistolaisuutta, suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta sekä kansainvälisyyttä ja nationalismia.