Asekeskustelun matuanalogia ja muuta Las Vegas-metaa

Päivä Las Vegasin ammuskelun jälkeen totesin kokevani lievää vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka veriteon tai julkkiskuoleman yhteydessä luovat sekä levittävät netissä erilaisia salaliittoteorioita. Wired julkaisi pari päivää sitten tuosta aiheesta ihan mielenkiintoisen jutun. Välittömästi ammuskelun tapahduttua ja nyt sen jälkeisinä päivinä on käyty muitakin (ehkä aika yllätyksettömiä) keskusteluja tapahtumien ympärillä. Muutama metatason pointti näistä.

Yksi keskustelu on liittynyt siihen, miksei tekoa ole kutsuttu terrorismiksi ja minkälainen white privilege on se, että tulee leimatuksi vain hulluksi eikä terroristiksi. Sellaisenaan nuo ovat vähän epäolennaisia pointteja Pidän tällä hetkellä tiedossa olevan informaation perusteella oikeana, ettei Vegasin ampujaa kutsuta terroristiksi. Jotta tekoa voisi kutsua terrorismiksi, pitäisi sen taustalla olla jonkinlainen yhteiskunta/poliittis/uskonnollinen ajatusrakennelma, jota pyritään ajamaan. On siis mielestäni virheellistä pitää tätä tekoa terrorismina.

Siitä mitä kaikkea kannattaa kutsua terrorismiksi, on kuitenkin ihan hyvä puhua. Samoin siitä mitä kaikkia tekijöitä terrori-iskujen ja veritekojen taustalla on. VLHM:n kohdalla tunnutaan ajattelevan aika automaattisesti, että kyse hullusta kun taas islamistisen terrorismin kohdalla mielentila ei juurikaan herätä keskustelua, vaan islam on tyhjentävä vastaus. Jos päässä heittää ja halua pistää paikat palamaan, niin islamin reunoilta löytyy tähän erityisen hyviä innoittajia, mutta näen että varsinkin näiden vähemmän organisoitujen terroritekojen tekijöillä ja länsimaisilla ammuskelijoilla on aika paljon yhteistä. Se että ISIS ilmeisesti edelleen haluaa ottaa kunnian Las Vegasin ammuskelusta, kavaltaa minusta myös jotain jostain.

Toinen olennainen keskustelulinja on liittynyt aseisiin. Amerikan asekulttuuri on omasta peruseurooppalaisestä näkökulmastani melkoisen perverssi. En ylipäätään näe, miksi tehokkaaseen toisten ihmisten tappamiseen suunniteltuja välineitä tulisi olla siviiliväestön hallussa muuten kuin tiukasti rajattuun metsästyskäyttöön. Ampuma-aseiden käyttötarkoitus yhdistettynä tuhovoimaan on asia, jonka takia en oikein kykene ymmärtämään “filosofisella tai poliittisella tasolla” aseiden omistamista minkäänlaisena siviileille kuuluvana vapautena.

Kun käytännön tasolla siviileillä on tällä hetkellä valtaisat asearsenaalit käytössään, joudutaan asiaa ajattelemaan vähän eri kantilta, enkä pidä kovin realistisena mitään kuvioita, jossa aseiden määrää pystyttäisiin millään lailla nopealla aikataululla vähentämään dramaattisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kannattaisi pyrkiä tiukempaan asekonttrolliin sekä vähentämään kierrossa olevien aseiden määrää. Vuosikymmenien aikajänteellä tällä alkaisi olla vaikutusta.

Terrori-iskujen yhteydessä monet yleensä huomauttavat perustellusti, että terrori-iskuissa kuolevien ja loukkaantuneiden määrä on suhteellisen pieni moniin muihin asioihin verrattuna ja ei pidä antaa pelolle valtaa. Erilaiset nationalistisen taantumukselliston nettitrollit vetävät tällaisista kommenteista yleensä totaalisesti herneen nenään. Uhrien määrä on kuitenkin perusteltua suhteuttaa muihin asiohin ja miettiä, kuinka paljon käsissä olevan ongelman ratkaisuun kannattaa käyttää resursseja. Tässä suhteessa jonkinlainen NRA-henkinen kommentti siitä, että aseella tehdyt massamurhat ovat vain hyvin pieni osa kaikista kuolemista, on jossain määrin relevantti pointti. Aselainsäädännön miettiminen pelkästään suurten massa-ampumisten näkökulmasta ei ole fiksuin mahdollinen tulokulma.

Esimerkiksi Ezra Klein totesi VOX:n podcastissa äskettäin, että massa-ampumiset eivät ole Amerikan aseongelman tärkein juttu, mutta niiden myötä yleisön huomio kiinnityy aiheeseen ja olisi typerää olla käymättä asekeskustelua nyt kun aihe on ihmisten mielissä. Olen taipuvainen samalle kannalle, mutta tämä muistuttaa vähemmän vastenmielisessä muodossa nationalistisen taantumukselliston ilakointia maahanmuuttajien tekemillä rikoksilla. Mutta voi olla, että strategisesti kannattaisi ottaa mallia juuri maahanmuuttoaiheista spämmääviltä ihmisiltä. Kerätä uutisvirrassta jokainen ampumakuolema ja retostella sillä mahdollisimman tunteisiin vetoavalla tavalla. Maahanmuuttoon, “monikulttuurisuuteen” ja nykyään myös feminismiin liittyviä uutisia spämmäävää öyhötysekosysteemi toimii kuitenkin aika tehokkaasti.

Itselleni uusi asekuolemiin liittyvä tieto ja oivallus oli tällä viikolla, että aseiden omistus myös lisää itsemurhakuolemia. Kyse ei tietysti ole siitä, että ampuma-aseen omistajat päättäisivät aseen omistamisen takia itsetuhoisiin ajatuksiin, vaan siitä että monet itsemurhan yrittäjät eivät onnistu riistämään henkeä itseltään vaan jäävät henkiin. Ampuaseet ovat kuitekin hyvin tehokkaita tappamisvälineitä, myös itsemurhien kohdalla.

 

 

Pelolle ei saa antaa valtaa

Olen nähnyt että tätä on viljelty jo aiemminkin, mutta varsinkin Manchesterissä tapahtuneen terrori-iskun jälkeen homma näyttää lähteneen aivan käsistä. Nationalistisen taantumukselliston edustajat toistelevan mielestään kai hauskan ironisesti hokemaa Pelolle ei saa antaa valtaa.

Ilmeisesti pelolle pitäisi tämän porukan mielestä antaa valta? Tehdään ihmisille selväksi, että parempi olla menemättä julkisille paikoille, perutaan kaikki yleisötapahtumat ja pidetään yllä terroristien toivomaa pelon ilmapiiriä? Nationalistisen taantumukselliston edustajien kuvittelisi olevan erityisen ponnekkaasti sitä mieltä, ettei meidän pitäisi taipua muuttamaan omaa elämäntapaamme radikaalien islamistien takia.

Pelko on mitä inhimillisin tunne ja tietysti ymmärrettävä, että terrori-iskut saavat ihmiset pelkäämään, muttei ole mitään järkeä lietsoa pelkoa tai tehdä pelon vallassa paniikkiratkaisuja kun on tunne, että jotain on pakko tehdä. Pelolle ei saa antaa valtaa voi olla hieman lattea tokaisu, mutta pitää täysin paikkansa.

Monien kohdalla lienee yksinkertaisesti kyse siitä, että kun omassa päässä Eurooppa on jo muutekin uppoamassa liberaalia demokratiaa kannattavien suvakkien takia, niin viimeistään tällaisten terrori-iskujen ajatellaan todistavan, että rajat pitäisi laittaa kiinni, massakarkotukset käyntiin ja Orbanin kaltainen semifasistimeinki päälle. Länsimaissa valtaenemmistö ei tällaisesta menosta diggaa, mutta jos terrorismipelkoa saataisiin riittävästi lietsottua, niin ehkä sitten…

So I go hunting for witches
I go hunting for witches
Heads are going to roll
I go hunting for

Ranskan Intifada – Pitkä sota Ranskan sen ja arabien välillä

Ranskan vaaleja seuratessa olen ajatellut, että voisi lukea jotain uutta Ranskaan liittyen ja tässä viimeisellä viikolla ennen vaaleja luettavakseni valikoitui Ranskassa asuvan brittihistorioitsija Andrew Huseyn pari vuotta sitten julkaistu The French Intifada: The Long War Between France and its Arabs. Torstain ammuskelun myötä se muuttui valitettavankin ajankohtaiseksi valinnaksi. Voi olla että tuo tapahtuma antaa pienen tönäisyn Le Penille ja varmistaa hänen pääsynsä toiselle kierrokselle.

Hussyen kirja alkaa Pariisin Gare du Nordilta, jossa hän oli vuonna 2007 kotimatkallaan vaihtamassa metrosta lähijunaan ja todisti lähiönuorten pienoiseksi mellakaksi päätynyttä riehumista. Kirja myös päättyy Pariisin esikaupunkialueelle Fresnesin vankilaan, jonka asukeista noin 70% on muslimeja. Vankiloista onkin muodostunut tärkeä värväyspaikka radikaaleile islamisteille. Tässä välissä kirja käy kuitenkin antaumuksella läpi Ranskan hallussa olleen Pohjois-Afrikan historiaa sekä hieman myös tuolta Ranskaan suuntautunutta muuttoliikettä. Tämäkin oli ihan informatiivista, mutta odotin kirjalta enemmän Banlieu-Ranskan kuvausta. Itse pidin kirjan mielenkiintoisimpina osina juuri alkua ja loppua, jossa käsiteltiin näitä Ranskan lähiöitä.

Yli puolet kirjasta keskittyy Algeriaan, joka päätyi Ranskan haltuun 1830-luvulla ja kirposi lopullisti Ranskan hallinnasta varsin katkeran sodankäynnin seurauksena 1962. Kirjassa kuvaillaan molempien osapuolien terroria ja kidutuskeinoja, joissain kohdin jopa aika graafiseen sävyyn. Ei sinänsä ihme että noista tapahtumista on jäänyt kollektiivisia traumoja kaikille osapuolille. Algeriassahan oli parhaimmillaan yli miljoona ihmistä käsittänyt eurooppalaistaustainen väestönosa (kuuluisimpana edustajana tietysti Alber Camus), joka lähti maasta lähes kokonaisuudessaan itsenäistymisen aikohin. Algeria oli myös tietynlainen Ranskan siirtomaaimperiumin kruununjalokivi. Lisäksi myös Ranskan nykyisestä muslimiväestöstä algerialaistaustaiset ovat suurin yksittäinen ryhmä, mikä on erottaa Ranskan muista Keski- ja Etelä-Euroopan maista, joissa turkkilaiset tai marokkolaiset muodostavat suurimman ryhmän muslimiväestön sisällä.

Toki Ranskassa on suuri määrä marokkolaistaustaisia maahanmuuttajia ja maininnan arvoinen ryhmä Tunisiasta maahan tulleita. Myös näiden maiden siirtomaa-aikaa, itsenäistymisprosessia ja sen jälkeistää historiaa käydään aika tarkkaan läpi. Jokaisella näillä kolmella Pohjois-Afrikan maalla on ollut omanlaisensa siirtomaahistoria, itsenäistysprosessi ja arabikevätkin näkyi näissä vähän eri tavoilla. Kaikki kuitenkin kamppailevat samalla tavalla köyhyyden, siirtomaaohistoriansa,  ja skitsofrenisen Ranska-suhteensa kanssa. Pohjois-Afrikan Itsenäistymistaisteluissa, sisällisodissa ja pienemmissäkin sisäisissä konflikteissa radikaali-islam on ollut lähes aina jollain tasolla läsnä, mutta on yksinään  vähän vajaavainen selitys erilaisille asioille.

Kirjassa ei ole selkeää yhteenvetoa ja Hussey nimenomaan sanoo, ettei halua tehdä ennustuksia Ranskan, Maghreb-maiden ja Ranskan arabien tulevaisuudesta. Hänellä ei kuitenkaan ole kovin kauhean ruusuista kuvaa lähitulevaisuudesta. Kirjassa myös tulee toistuvasti esiin absurdeihin mittasuhteisiin nouseva antisemitismi ja Hussey pitääkin esimerkiksi La Hainen Vinzin hahmoa epärealistisena. Ja tuskin Pohjois-Afrikan tai Banlieu-Ranskan ongelmia tullaan kovin suurelta osin lähitulevaisuudessa ratkaisemaan. Helppoja tai nopeita ratkaisuja ei yksinkertaisesti ole vaikka jotkut populistit tällaisia yrittävätkin tarjota.

Toivottavasti ranskalaiset äänestävät sunnuntaina viisaasti.

Wesley Lowery, They Can’t Kill Us All – The story of black lives matter

Viime päivät olen istunut lähinnä erilaisissa kulkuvälineissä ja siinä samalla tuli luettua Wesley Loweryn kirja They cant kill us all, Ferguson, Baltimore, and a New Era in America’s Racial Justice Movement. Amerikkalainen Lowery nousi jonkinlaiseksi tähtitoimittajaksi raportoituaan muutama vuosi sitten paljon mediatilaa saaneita Fergusonissa tapahtuneita ja sittemmin ympäri Yhdysvaltoja levinneitä  protesteja sekä Black Life Matters-liikettä. Itse en seurannut noita tapahtumia juuri ollenkaan ja tietoni ovat todella pintapuolisia joten pistin joulukuussa Loweryn kirjan vuoden 2017 lukulistalleni.

Rotu on kuitenkin valitettavasti edelleen ajankohtainen keskustelunaihe Yhdysvalloissa. Trump-ilmiön myötä keskustelu on siirtynyt aika paljon Hillbilly elegy-narratiivin ympärille ja me kuplaliberaalitkin keskitymme pohtimaan sydänmaiden VLHM:n kärsimystä. Ehkä on kuitenkin syytä muistaa, että suuri osa pahoinvoinnista keskittyy edelleen afroamerikkalaisten asuttamille alueille. Rasismi ei ole kadonnut ja varsinkin rakenteellinen rasismi vaikuttaa myös siihen, miten poliisit suhtautuvat mustaan väestönosaan.

Tunnen aika hyvin Yhdsvaltojen maantiedettä, mutta en osannut sijoitttaa Fergusonia kartalle. Olisin heittänyt sen johonkin Alaba-Mississippi akselile. No, enpä ollut tuhatta kilometriä väärässä, mutta opin ennen kaikkea, ettei Ferguson ole varsinaisesti kaupunki, vaan jonkinlainen St Lousin Kerava. Kyseessä on varsin pieni, noin 20 000 asukkaan esikaupunkialue, reilun kymmenen kilometrin päässä St Louisin keskustasta. Yhdysvaltojen kaupunkikehitystä mietittäessä tämä on ihan merkityksellinen havainto. Huono-osaisuus on alkanut keskustojen gentrifikaation ja todella laajamittaisen kaupunkirakenteen hajoamisen myötä alkanut keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille, joihin Fergusonkin voidaan laskea.

Kirja lähtee liikkeelle Fergusonin protesteista, mutta Lowery seuraa BLM-liikkeen protesteja paikanpäällä myös Clevelandissa, Charlestonissa ja Baltimoressa. Toisaalta Pahimmillaan väkivaltaisiksi yltyneiden katuprotestien ohella kirjassa käsitellään antaumuksella myös virtuaalimaailmaa. Sekä protestiliikkeet että niitä vastustaneet ja mustamaalanneet voimat käyttivät hyväkseen nettiä ja sosiaalista mediaa. Erityisesti korostetaan Twitterin merkitystä, jossa Lowery on ollut aktiivinen. Muutkin sosiaalisen median alustat vilahtelevat jatkuvasti kirjan sivuilla ja tuo tarjoaa ihan mielenkiintoisen näkökulman nykyjournalismin ja sosiaalisen median välisiin suhteisiin.  Tämä oli ehkä jopa kirjan parasta antia.

Sosiaalisen median painottuminen liittyy ehkä siihen, että Lowery on syntynyt vuonna 1990. En ole aivan varma, mutta saattaa olla, että tämä oli ensimmäinen itseäni nuoremman henkilön kirjoittama kirja, jonka olen lukenut. Enpä ole kauheasti Lowerya vanhempi ja kuulumme selvästi samaan sukupolveen, mutta tuntui hieman oudolta lukea itseäni nuoremman kirjoittajan teosta.

Toinen Loweryn henkilöhahmoon liittyvä olennainen asia on että hän on myös itse tummaihoinen. Lowery käy läpi myös omaa henkilöhistoriaansa ja noin yleisemmin kaltaisensa mustan keskiluokan näkökulmaa rasismiin, minkä ehkä laskisin kirjan toiseksi suurimmaksi vahvuudeksi. Varmaankin osittain tämä kautta hän myös onnistui pääsemään lähelle mustia aktiiveja ja sitä väestönosaa, joka saattaa suhtautua varauksella valkoisiin toimittajiin.

Kirja oli kokonaisuutena kuitenkin pienehkö pettymys. Siinä käytiin läpi esimerkkejä poliisien ampumista mustista, näitä seuranneita protesteja ja Black Lives Matter-liikkeen aktiivien tarinoita, mutta koin tämän hieman luettelonomaiseksi. Kirjassa oli muutamia itseäni suuresti kiinnostneita detaljeja. Esimerkiksi se kuinka uskomattoman heikkoa dataa poliisin tekemistä oli tänä big data-aikakautena olemassa ja se miten huumeiden vastaisen sodan tomintatavat  ovat vaikuttaneet poliisiin ja sen suhtaumiseen nuoriin mustiin miehiin. Näiden teemojen käsittely jäi kuitenkin harmittavan vähäiselle huomiolle.

Islamilaisen maahanmuuton 3 ongelmaryhmää – 1. Ghetot, köyhyys ja segregaatio

Harvasta asiasta on viimeisen kymmenen vuoden ajan kirjoitettu niin paljon kuin islamista ja maahanmuutosta sekä näihin asioihin liittyvistä ongelmista. Kukaan ei voi kiistää etteikö näihin liittyisi ongelmia, jotka ovat varsinkin joissain paikoissa melko vakaviakin. Ongelmien laajuudesta ja ratkaisukeinoista voidaan kiistellä, mutta jotta näitä ongelmia voitaisiin ratkaisa tehokkaasti, olisi hyvä tehdä tiettyjä erotteluja.

Ongelmat jotka liittyvät muslimimaista tulevaan maahanmuuttoon, voidaan yrittää ryhmitellä kolmeen eri kategoriaan.

  1. Ghetot, köyhyys ja segregaatio
  2. Vanhoilliset ja epäliberaalit ajattelumallit
  3. Terrorismi, jihadismi, ja wahabsmi

Nämä asiat eivät ole täydellisen erillään toisistaan, mutta ongelmien ratkaisemista ajatellessa niitä ei kannata yleensä katsoa yhtenä klönttinä. Kirjoitan nyt lyhyesti ensimmäisestä kategoriasta.

Ghetot, köyhyys ja segregaatio

Yksi ongelma muodostuu niistä asioista, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän läsnä kun köyhempiä ihmisiä muuttaa merkittävissä määrin paikasta toiseen. Köyhät ihmiset segregoituvat tietyile alueille, joissa on työttomyyttä, turvattomuutta ja keskimääräistä vakavampia ongelmia rikollisuuden kanssa. Näitä asioita on tapahtunut lukuisisa Euroopan kaupungeissa.

Näiltä osin ongelmat eivät kuitenkaan ole  fundamentaalisesti erilaisia kuin ei-islamilaisten maahanmuuttajien tapauksessa tai syrjäytyneen kantaväestön kohdalla. Siksi näiden ongelmien liittäminen suoraan islamiin estää näkemästä ongelmien kaikki syitä kunnolla. Usein maahanmuuttokriittisissä keskusteluissa maahanmuuttajalähiöiden rikollisjengit tai mellakointi esitetään jonkinlaisena intifadana, mikä on aikalailla täysin virheellinen tapa käsitellä asiaa. Näillä nuorille vanhempien ajatusmaailma tuntuu hyvin vieraalta ja Muhammedin sijaan roolimallina on enemminkin 50 Cent, Booba tai Bushido. Ranskalainen Olivier Roy kuvaili aihepiiriä hyvin 10 vuotta sitten Ranskan mellakoiden yhteydessä.

In these ghettos, and contrary to what is often said about multiculturalism, the youth share a common Western urban street culture. They wear expensive sneakers and track suits with designer logos. Street wear and hoods are the common fashion patterns of the youth underclass all over the West. They listen to hip-hop and rap, eat fast-food, hallal or not. They want to be part of the consumer society, even as predators.

The suburban riots in France have more to do with the inability to cope with a ghettoized young generation underclass than with Islam.

Voisi muuten todeta, että nämä Ranskan historiallisen vakavat lähiömellakat tapahtuivat jo 10 vuotta sitten ja ajateltiin, että tämä on uusi normaalitila. Koko ajan tullaan näkemään vain pahempia mellakoita. Ongelmat eivät ole kadonneet, ja pienempiä mellakoita on nähty, mutta 10 vuoteen ei ole nähty mitään vastaavan kokoluokan mellakointia.

Mutta kun mietitään köyhyyttä, ghettoutumista, segregaatiota ja rikollisuutta, kannattaisi miettiä pääsääntöisesti muita asioita kuin uskontoa.

 

 

Onko väkivalta vähentynyt – Mitä olen viime aikoina “lukenut”

Lukenut on lainausmerkeissä sen takia, että olen nyt tutustunut Steven Pinkeriin kirjaan The Better Angels of Our Nature: A History of Violence and Humanity äänikirjana. Maailma on täynnä mielenkiintoisia kirjoja, joihin olen halunnut tutustua, mutta usein on suuri kynnys aloittaa paksua tiiliskeveä, vaikka kirjan aihe kiinnostaisikin kovasti. Olenkin viime aikoina alkanut kuuntelemaan mielenkiintoisia, mutta hieman raskaantuntuisia kirjoja äänikirjoina. Tämä on osoittautunut ihan hyväksi ratkaisuiksi. Tulee lopultakin tutustua mielenkiintoisiin tai tunnustettuihin kirjoihin, joihin ei ole jaksanut tarttua. Työmatkoilla, kauppareissuilla ja lenkillä tulee jokatapauksessa oltua napit korvilla. Hiljattain esimerkiksi kuuntelin Friedrich Hayekin libertarismiklassikon Road to serfdom (Tie Orjuuteen) äänikirjana. Ennpä olisi jaksanut tavata hieman puuduttavaa kirjaa perinteisessä muodossa, mutta olen ihan tyytyväinen että nyt kuuntelemisen jälkeen olen “lukenut” tuon kirjan.

Steven Pinkeriin liittyen mainittakoon myös, että parisen vuotta sitten luin Pinkerin vanhemman kirjan The Blank Slate, jossa hän otti kantaaa ns Nature vs Nurture-debattiin. esittäen, että “humanistisessa leirissä” on liiaksi aliarvioitu biologian merkitystä nihilismin ja rasismin pelossa. Kirja oli varsin hyvä puheenvuoro ja suosittelen sitä, jos on kiinnostunut tästä nature vs nurture debatista. Kirja ei kuitenkaan ole sellaista laiskaa ja heikosti perusteltua biologista determinismiä, jota näkee valitettavan paljon netissä ja huonosti popularisoidussa evoluutiopsykologisessa kirjoittelussa.

Mutta tällä hetkellä kuuntelen alla on siis Pinkerin kirja Better Angels of Our Nature. Tällä hetkellä olen suurinpiirtein kirjan puolivälissä. Kirjan keskeinen viesti on, että ihmiskunta on vähemmän väkivaltainen kuin koskaan aiemmin. Tämä näkyy sekä rikostilastoissa että sotien vähentymisenä. Väkivalta on vähentynyt viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta viimeisten vuosikymmenten muutos on myös osa pitkäaikaisempaa trendiä. Pinkerin ote on varsin kvantitatiivinen, mutta etsiessään syitä väkivallan vähetymiselle, korostaa hän esimerkiksi ihmisen kasvanutta kykyä asettua toisten ihmisten asemaan. Katsotaan jaksanko kirjoittaa kirjan ajatuksista jossain vaiheessa pidemminkin sen jälkeen kun olen saanut kirjan loppuun asti. Mutta kyllä jo tässä vaiheessa uskaltaisin suositella kirjaa jos aihepiiri kiinnostaa.

Mutta vaikka rikollisuus on viimeisten vuosikymmenten aikan vähetynyt, ei tämä tunnu vaikuttavan ihmisten mielikuviin. Varsinkin konservatiivisemmat voimat tuntuvat ajattelevan, että kaduillamme notkuu tavallisen kansalaisen turvallisuutta uhkaavia rikollisia ja tämän takia kuri ja järjestys pitää palauttaa. Yhdysvaltojen absurdissa presidentinvaalikampanjassa tästä nähtiin hämmentävä esimerkki, kun republikaanien vanha konna, Newt Ginrich totesi, että liberaaleilla voi olla kaikenlaisia tilastoja väkivaltarikoksita, mutta ihmiset ajattelvat eri tavalla ja poliitikkona minä kuuntelen näitä ihmisiä. Ginrichin töräytys taisi olla se viimeinen pisara, joka teki post-fact societysta tämän syksyn trendisanan. Toki Ginrichin puolustukseksi on sanottava, että kvantifioitavien faktojen ohella myös sillä, miten asiat koetaan, on merkitystä. Toisaalta muissa yhteyksissä konservatiivit pitävät tällaista ajattelutapaa postmodernien humanistien höpöhöpönä, johon ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota.