Ksenija Sobtšak ja Venäjän presidentinvaalien ehdokkaat

Seuraavat Venäjän presidentinvaalit ensi keväänä eivät oletettavasti tuota suuria muutoksia. Putin voittaa vaalit luultavasti jo ensimmäisellä kierroksella, mutta vaalikamppailu ehkä kuitenkin kertoo jotain Venäjän nykytilanteesta ja  voi kylvää siemeniä tulevaisuutta varten.

Kuvahaun tulos haulle sobchak

Putinin ohella muita varmoja ehdokkaita vaaleissa ovat kaksi venäläisen politiikan veteraania: “suomensyöjä” Vladimir Zhirinovsky ja kommari Gennady Zyuganov, jotka ovat loppupeleissä  Putinille varsin mieleisiä ehdokkaita. Näiden ohella myös muut duumassa edustetut pienemmät puolueet saavat asettaa oman ehdokkansa, mutta kaikkien näiden tapauksessa ehdokas ei ole vielä selvillä. Sen sijaan näyttää varsin selvältä, että  jonkinlaista aitoa kannatusta keräävää sekä Putinia ja nykyhallinnon korruptiota arvostellutta Aleksei Navalnya ei päästetä ehdokkaaksi.

Viimeisen kuukauden aikana jonkinlaista mediahuomiota on kuitenkin kerännyt uransa tv:n viihdeohjelmien puolella uransa aloitaanut ja sittemmin nykyhallinnon vastaisiin protesteihin osallistunut Ksenija Sobtšak. Sobtšakin kohdalla epäilyksiä on kuitenkin herättänyt hänen sukutaustansa sillä Sobtšakin isä ehti aikoinaan tehdä intensiivisesti yhteistyötä Putinin kanss. Tämän seurauksena on puhuttu paljon siitä, onko Sobtšak aito vaihtoehto Venäjän nykyhallinnolle vai jälleen vain käytännössä Putinille myötämielinen puudeli, joka ei todellisuudessa edes yritä haastaa nykyhallintoa.

Kuuntelin pari päivää sitten julkaistun BBC:n hard talk-keskustelun, jossa Ksenija Sobtšak oli Stephen Sackurin grillattavana. Oma johtopäätökseni ihan puhtaasti tämän perusteella on, että Sobtšakilla saattaisi oikeasti olla halua muuttaa Venäjän menoa, eikä hän ehkä näytä puhtaalta Putinin puudelilta. Tai sitten Putin ja Venäjä ovat edelleen kehittäneet propagadaansa ja onnistuneet lisäämän varsin uskottavan oloisen hahmon osaksi valeoppositiotaan.

Unkarin vaalit 2018 – Orbanin ja Visegrádin synkät visiot

Keväällä 2018 huhti-toukokuussa, pitäisi järjestää Unkarin seuraavat parlamenttivaalit, mutta tarkka päivämäärä ei ole vielä selvillä. Unkari on mielenkiintoinen tapaus siinä mielessä, että se on ollut jo pitkään varttifasistien vallassa ja se on luisunut hitaasti mutta varmasti kohti yhä synkempiä syvyyksiä.

Orbanin rakennettua pitkään omaa auktoritääristä ohjattua ja demokratiaansa, Puolan käännyttyä hiljattain verrattain nopeasti auktoritääriseen suuntaan ja viime aikoina myös Tsekin ja Slovakian otettua askeleita pimeälle puolelle, on Visegrád muuttunut jopa pelottavaksi sanaksi. Erityisesti Orbanin Unkari, mutta myös muiden Visegrád-maiden hahmot ja tietty porukka näiden maiden ulkopuolella on jopa halunnut nähdä Visegrad-ryhmän jonkinlaisena vaihtoehtoisen Euroopan rakentajana.

Visegrád ei välttämättä ole käytännön politiikassa valtaisan vahva tai edes yhtenäinen toimija, mutta idea Visegrádista liberaalin Euroopan haastajana on noussut jopa suhteettoman suuresti esille. Ja tässä mielessä keväällä järjestettävillä Unkarin vaaleilla on merkitystä myös Unkarin ulkopuolella.

Sivistyneessä Länsi-Euroopassakin jotkut nationalistisen taantumukselliston edustajat ovat esittäneet erityisesti Orbanin varttifasistisen menon  ihailtavana meininkinä, jossa on säilytetty “perinteiset eurooppalaiset” arvot. Se että jotkut lännessäkin kannattavat Orbanin harjoittamaa hyökkäystä mediaa, sananvapautaa, yliopistoja ja vähän kaikkea hänen valta-asemansa uhkaavaa kohtaan, kavaltaa ehkä jotain tämän porukan ajatusmaailmasta ja tavoitteista.



Victor Orbanin johtama Fidesz on ylivoimaisesti maan suurin ja suosituin puolue. Sen kannatus on pysynyt viimeisten vuosien ajan lähellä 50:ssä prosenttissa. Erityisen huolestuttavaa on kuitenkin se, että Fideszin jälkeen toiseksi suurin puolue on puhtaan äärioikeistolainen Jobbik noin 20 prosentin kannatuksellaan. Jobbikkia voi huoletta kutsua äärioikeistolaiseksi, mutta aivan viime aikoina se on hieman yrittänyt ottaa askeleita keskustaa kohti.

Fidesz ja Jobbik edustavat edustavat kuitenkin hyvin taantumuksellista ja sovinistista nationalismia ja suhtautuvat penseästi EU:hun ja kaikenlaiseen kansainväliseen yhteistyönynnyilyyn. Talouspoliittisesti linja ei kuitenkaan ole erityisen oikealla, vaan toiveissa on että rakas isanmää näyttelee suurta roolia myös talouselämässä.

Unkarin vasemmistoon mielletyt puolueet eivät välttämättä monesta näkökulmasta ole sen vasemmistolaisempia kuin Fidesz ja Jobbikaan. Mutta niiden tilanne ei näytä tällä hetkellä erityisen hyvältä. Edellisissä vuoden 2014 vaaleissa noin neljänneksen äänistä saaneet sosiaalidemokraatit ovat tipahtaneet kolmanneksi selvästi alle 20 % kannatuksellaan ja LMP(käytännnössä liberaali vihreä puolue) ja DK(“demokratiakoalitio) ovat selvästi alle 10:ssä prossentissa. Unkarin puoluekartta näyttää siis aika pelottavalta. En toki ole varma kuinka sataprosenttisen luotettavia nämä Wikipediasta löytyvät unkarilaiset gallupit ovat.

Orbanin kuitenkin haluaa ehdottomasti absoluuttisen enemmistön parlamenttiin ja tuon toteutuminen on kaikkea muuta kuin varmaa. Osittain tämän takia Orban on halunnut antaa äänioikeuden Unkarin naapurimaissa asuville etnisille unkarilaisille, joiden arvellaan olevan vielä Unkarissa asuvia ihmisiä todennäköisempiä Fideszin äänestäjiä. Unkarin puhujat muodostavat merkittävän vähemmistön Slovakiassa, Ukrainassa, Serbiassa ja ennen kaikkea Romaniassa.

Muttei ole aivan selvää, miten naapurimaissa asuvien unkarilaisten henkilöllisyys tarkistetaan ja äänet kerätään ja tämä on herättänyt pientä epäilystä mahdollisesta vaalivilpistä. Orban ei pelaa reiluilla säännöillä, mutta on epäselvää kuinka rumia temppuja mies on valmis käyttämään. Lisäksi sovinistinen nationalismi ja unkarin puhujien asioihin puuttuminen saattaa vielä tulevaisuudessa aiheuttaa ongelmia esimerkiksi Romanian kanssa.

Kuvahaun tulos haulle hungarian speakers

 

Unkarin vaalit ovat jokatapauksessa kokoonsa nähden ihan merkittävä tapahtuma, jolla on vaikutusta ympäri Eurooppaaa. Voiko oppositio pystyä oikeasti haastamaan Fideszia ja miten rumiin temppuihin Orban on valmis jos näyttää Fidesz saattaisi menettää kannatustaan? Entä voiko Unkari mahdollisesti siirtyä vielä nykyistäkin auktoritäärisempään suuntaa jos Orban ottaa vaalivoiton ja otettaisiinko muualla Itä-Euroopassa mallia Orbanisa. Miten EU ja liberaalin demokratian sekä eurooppalaisten arvojen kannattajat Länsi-Euroopassa reagoivat jos Unkari siirtyy vielä fasistisempaan suuntaan.

Venäjän presidentinvaalit 2018 – Putin vie, mutta mitä muuta nähdään?

Globaalista näkökulmasta katsottuna vuoden 2018 merkittävimmät vaalit käydään ehkä Venäjällä ja tietysti suomalaisestakin näkökulmasta kyseessä on merkittävä tapahtuma. Venäjän seuraavien presidentinvaalien päivämääräksi on ilmoitettu 18.3.2018. Mikäli kukaan ei tuolloin saisi ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosenttia äänistä, niin toinen kierros järjestettäisiin 8.4. Vaalien voittajaa ei varmaan tarvitse kauheasti jännitää, eikä toista kierrostakaan luultavasti tarvita, mutta vaalien ympärillä pyörivä sirkus on mielenkiintoista seurattavaa ja siitä voi ehkä päätellä jotain Venäjästä ja sen tulevasta kehityksestä.

Vladimir Putin ei ole ilmoittautunut virallisesti ehdokkaaksi, muttei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän näin vielä tekisi. Putin ilmoittaa osallistumisestaan marraskuussa ja nyt näyttää siltä, että Putin “ottaa mallia” Niinistöstä asettumalla “itsenäisen kansanliikkeen” ehdokkaaksi. Putinin kannatus on ollut vahvinta periferiassa sekä vanhemman väen keskuudessa ja viime vuosina Putin onkin yrittänyt kosiskella hieman enemmän Moskovan keskiluokkaa, josta löytyvät monet nykyhallinnon ankarimmat arvostelijat.

Edellisissä vuoden 2012 vaaleissa Putin sai 63% äänistä ja jotakuinkin samansuuruinen äänisaalis varmaankin tulossa myös 2018. Tilanne jossa Putinilla tekisi tiukkaa saada ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosentin kannatus olisi kuitenkin kiusallinen ja nakertaisi hieman asemaa Venäjän kiistattomana johtajana.

 

Zyuganov, Zhirinovsky slam media for pro-Putin propaganda

Humoristisesti nimetty liberaalidemokraattinen puolue ilmoitti ehdokkaansa jo tasan vuosi sitten, jolloin suomensyöjänäkin tunnettu Vladimir Žirinovski nimettiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Žirinovski edustaa äärimmäisen vastenmielistä sovinistista nationalismia ja kerää tuolla jonkin verran ääniä, muttei ole minkäänlainen realistinen uhka Putinille. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Žirinovski sai 6,2% äänistä ja keräsi tuota ennen vuoden 2008 presidentinvaaleissa 9,5 prosentin kannatuksen. Samansuuruisisa lukemissa varmaan pyöritään tälläkin kertaa, mutta räyhähenkisestä nationalismistaan huolimatta Žirinovski on Putinille mieluisa ja myötämielinen vastaehdokas.

Joillekkin saattaa ehkä tulla yllätyksenä, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunistisen puolueen ehdokas on ollut jokaisissa Venäjän presidentinvaaleissa toiseksi suosituin ehdokas. Parhaimmillaan Putinin ensimmäisissä presidentinvaaleissa vuonna 2000 kommunistien Gennady Zyuganov sai jopa noin 30% äänistä, mutta viimeisimmissäkin presidentinvaaleissa Zyuganov on kerännyt lähes 20% äänistä. Kommunistit ovat kuitenkin olleet Putinille riittävän myötämielinen ryhmittymä. Vielä ei ole selvää asettuuko Zyuganov jälleen kerran kommunistien presidentinvaaliehdokkaaksi, vai valitaanko tällä kertaa joku hieman nuorempi. Kommunistit kuitenkin kerännevät näissäkin vaaleissa ihan kohtuullisen äänipotin.

Selkeästi nykyhallinnon vastaiseksi ehdokkaaksi on ilmoittautunut Alexey Navalny, joka myös kuuluu aiemmin mainittuja hahmoja nuorempaan sukupolveen. Navalny on kritisoinut äänekkäästi Putinia ja Venäjän korruptiota. Navalny on kuitenkin tämän vuoden aikana toistuvasti pistetty lyhyiksi jaksoiksi telkien taakse “laittomien prostien järjestämisestä” ja juuri nyt näyttää siltä, ettei Putin ja hallinto päästä Navalnya ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Kuvahaun tulos haulle ksenia sobchak

Lokakuun puolivälissä kisaan ilmoittautui hieman yllättävä ehdokas kun 36-vuotias tv-persoona Ksenia Sobchak kertoi presidenttiehdokkuudestaan. Sobchak on Venäjän kontekstissa suht liberaali hahmo, joka on myös esittänyt kritiikkiä nykyhallintoa kohtaan ja oli mukana 2011-2012 Moskovan mielenosoituksissa. Toisaalta hänen isänsä oli Putinin liittolainen 90-luvulla ja on herännyt epäilyjä, onko Sobchakin ehdokkuus vain Putinin hallinnon keino hajoittaa oppostiota. Toisaalta Sobchak on myös sanonut, että voisi mahdollisesti luopua ehdokkuudestaan, mikäli Navalny saa olla mukana vaaleissa. Ehkä Sobchakin ehdokkuus kuitekin kuvastaa, että Putinin on pakko antaa ainakin vähän liekaa maan liberaaleille äänille.



Kenelläkään mainistuista ehdokkaista ei ole mahdollisuuta löydä Putinia edes tilanteessa, jossa vaalit olisivat täysin rehelliset. Se ketkä pääsevät ehdokkaaksi, minkälaista vaalitaistelua nähdään ja kuinka suurella marginaalilla Putin voittaa, kertoo kuitenkin jotain Venäjän tulevaisuudesta. Putin ei kuitenkaan ole kuolematon. 2020-luvun seuraavisa presidentinvaaleissa tai jo aiemmin jonkinlaisen protestiliikkeen kautta voi tapahtua kaikenlaisia muutoksia. Jos Putin ei anna oppostiolle lisää liekaa, kasvaa todennäköisyys että jossain vaiheessa homma purkautuu taas rajuina protesteina.

Vaalit 2018: Ruotsi, Venäjä, Unkari ja Italia

Suomen vaalien lisäksi, vuoden 2018 mielenkiintoisimmat vaalit ovat ehkä Venäjän presidentinvaalit ja Ruotsin parlamenttivaalit, mutta myös Italian ja Unkarin parlamenttivaalit voivat olla eurooppalaisesta näkökulmasta tärkeitä tapahtumia.

Vuoden 2016 kahden katastrofaalisen vaalituloksen jälkeen tuli seurattua vähän tarkemmin vuoden 2017 vaaleja Euroopassa. Tänään toki pidetään vielä Itävällan parlamentivaalit, mutta tämän vuoden vaaleista voi vetää jo hieman lankoja yhteen ja kääntää katseen vaalivuoteen 2018. Tänä vuonna  pidettiin vaalit Länsi-Euroopan suurimmissa maissa Ranskassa, Britanniassa ja Saksassa ja lisäksi parlamenttivaalit Hollannissa, Norjassa ja Itävällassa sekä tietysti kuntavaalit Suomessa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että nationalistinen taantumuksellisto menestyi kohtuullisesti, mutta vuoden 2016 kohonneiden odotuksien jälkeen 2017 vaalien tulos oli tälle porukalle kokonaisuudessaan pieni pettymys. Sosiaalidemokraateille tai vasemmiston valtapuolueille vaalivuosi oli katastrofaalinen. Ainoa poikkeus oli Jeremy Corbynin luotsaama Labour, joka otti aidosti kunnon torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Jonkinlaiset keskustaliberaalit voimat, erityisesti Macron ja tämän En Marche!-liike Ranskassa sekä vihreät Suomessa menestyivät kohtuullisen hyvin, osittain sosiaalidemokraattien kustannuksella. Oikeistolaisten valtapuoluen vaalitulokset eivät olleet loistavia, mutta nationalistisen taantumukselliston nousu ja puolukentän fragmentoituminen sosiaalidemokraattien kustannuksella on johtanut oikeistolaisiin hallituskoalitioihin ympäri Eurooppaa.

 

Suomen vaalit

Suomalaisesta näkökulmasta vuoden suurin tapahtuma on tietysti alkuvuodessa pidettävät presidentinvaalit joiden enimmäisen kierroksen päivämäärä on 28.1. Voittajasta ei taida olla epäselvyyttä, mutta katse keskittyy siihen kuka (jos kukaan) selviää toiselle kierrokselle Niinistön vastustajaksi ja minkälaisia asiat nousevat vaalikeskusteluissa esiin. Presidentinvaalien yhteydessä piti pitää myös maakuntavaalit, mutta nuo on nyt siirretty lokakuulle ja saa nähdä, mitä maakuntavaalien suhteen lopulta tapahtuu.

 

Venäjän Preisdentinvaalit

Suomalaisesta mutta myös laajemmasta näkökulmasta hyvin merkittävät vaalit käydään Venäjällä 18 maaliskuuta. Voittajasta on varmaan vielä vähemmän epäselvyyttä kuin Suomessa ja ei kai ole huolta siitä, huhtikuun 8:lle päivälle kaavailtua toista kierrosta oikeasti tarvittaisiin. Näissäkin vaaleissa  mielenkiintoisinta on se, millaisksi vaalikamppailu- ja keskustelu muodostuu, minälaisia Putinin vastaehdokkaita kisassa on mukana, miten selkeä Putinin voitto on ja kuinka härskejä keinoja selkeän voiton varmistamiseksi käytetään.

 

Unkarin Parlamenttivaalit

Keväällä pitäisi järjestä myös Unkarin parlamenttivaalit, mutta tarkasta päivämäärästä ei ole vielä selvyyttä. Keskisen Itä-Euroopan vaalit eivät muuten kiinnostaisi niin suuresti, mutta Orban on jossain määrin rakennellut itselleen asemaa Visegrad-ryhmän johtajana sekä ollut erityisen ansiokkaasti tuhomassa liberaalia demokratiaa omassa maassaan ja innoittanut muita Euroopan pikkufasisteja.

Orbanin hallitsema Fidesz on myös pyrkinyt ottamaan haltuunsa median ja muuttamaan vaalijärjestelmää omaksi edukseen. Orbanilla on myös vahvaa aitoa kannatusta, mutta saa nähdä minkälaisen vaalivoiton se onnistuu tällä kertaa ottamaan. Absoluuttinen enemmistö parlamenttissa on kuitenkin mahdollista menettää.

 

Italian parlamenttivaalit

Keväällä, viimeistään 20 toukokuutta pidetään myös Italian parlamenttivaalit. Italia monella tapaa Länsi-Euroopan sairas mies, jolla on isoja talousongelmia ja Katalonian tapahtumien myötä katseet kiinnittyvät myös maan sisäisiin alueellisiin jännitteitteisiin. Myös puolukenttä näyttää hyvin hajanaiselta. En juurikaan tunne Italian politiikka, mutta vähän sellainen tunne, ettei vaalien seurauksena maan tilanne välttämättä juurikaan vakaudu, mutta pahemman sekasorron suuntaan voidaan mennä. Ja noin 60 miljoonan asukkaan EU-maan tapauksessa tuolla voisi olla monenlaisia seurauksia.



 

Ruotsin valtiopäivävaalit

Ruotsien seuraavien parlamenttivaalien päivämääräksi on asetettu 9. syyskuuta. Kaikki mediahuomio tuntuu tietysti keskittyvän ruotsidemokraatteihin ja tämä satanee näiden laariin. Puolueen kannatus on viimeiset pari vuotta pysynyt suht vakaasti noin 20 prosentin tuntumassa, mutta kun paikallinen kokoomus on menettänyt oppositioasemassa(!) suosiotaan, on ruotsidemokraateista tullut maan toiseksi suostuin puolue.

10 poll average trendline of poll results from September 2014 to the present day, with each line corresponding to a political party.

Ruotsin tapauksessa mielenkiintoista on kuitenkin myös sosiaalidemokraattien hyvä tilanne. Puolue johtaa maata yhdessä vihreiden kanssa, mutta se on toistaiseksi onnistunut säilyttämään kannatuksena noin 30:sää prosentissa. Ruotsi taitaa olla tällä hetkellä ainoa Länsi-Euroopan maa, jossa vasemmistolainen valtapuolue on maan suosituin ja mielenkiintoista nähdä onnistuvatko demarit säilyttämään tämän aseman ensi vuoden vaaleissakin.

Sosiaalidemokratian perikato, Dirtbag Left ja Corbyn

Jos vuoden 2016 suurissa vaaleissa ei olisi nähty järkyttäviä tuloksia, ei tänä vuonna olisi Euroopan vaaleissa kiinnitetty niin paljon huomiota nationalistisen taantumukselliston vaalimenestykseen ja oltaisiin ehkä puhuttu enemmän sosiaalidemokratian kriisistä. Sosiaalidemokraattien kriisistä on toki puhuttu koko 2000-luvun ajan, mutta alamäki on ollut pitkä ja loiva. Europaan vaalivuosi 2017 oli sosiaalidemokraattien näkökulmasta kuitenkin katastrofaalinen.

Viikonloppuna Saksan SDP sai sotien jälkeisen historiansa selkeähkösti surkeimman vaalituloksensa. Vuoden 2009 vaaleissa saatu kannatus(23%) oli tähän asti heikon vaalitulos, mutta tuostakin tultiin vielä reilu pari prosenttiyksikköä alaspäin.

Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden näkökulmasta huolestuttavaa on, että tuo Saksan sosiaalidemokraattien historiallisen huono vaalitulos oli kuitenkin ihan hyvä jos sitä verrataan Hollannin työväenpuolueen(5,7%) ja Ranskan sosialistien(7.4%) katastrofaalisiin parlamenttivaalituloksiin. Näissä maissa keskustavasemmistolaiset valtapuolueet joutuvat tulevina vuosina oikeasti taistelemaan jopa olemassaolostaan.

Pienempien Länsi-Euroopan maiden, kuten Suomen ja Norjan vaaleja katsottaessa tulokset eivät olleet samalla tavalla katastrofaalisia, mutta kuitekin todella heikkoja. Norjan työväenpuolue sai hiljattain parlamenttivaaleissa historiansa toiseksi heikoimman tuloksen  ja Suomessa SDP teki oppostioasemasta historiansa surkeimman kuntavaalituloksen.

Muutaman viikon päästä järjestetään vielä parlamenttivaalit Itävallassa, jossa paikalliselle SDP:lle on ennakoitu tuollaista vähän alle 25 prosentin kannatusta, joka olisi parin prosenttiyksikön marginaalilla sen historian huonoin tulos.

Tästä trendistä on kuitenkin yksi poikkeus, mutten tiedä kuinka rohkaiseva se on…

Radikaalivasemmistolaisen Jeremy Corbynin johtaman Laborin piti olla nimenomaan esimerkki vasemmistolaisten valtapuolueiden laskevasta kannatuksesta Euroopassa, mutta niin vain corbynistat ottivat aika kovan torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Erityisesti nuoret kävivät piirtämässä punaisen viivan. Grime-muusikot innostuivat antamaan tukensa Corbynille ja kesäkuussa Glastonburyn yleisö chanttasi Corbynin nimeä. Corbynistakin vielä vasemmalta ohi menevä Jean-Luc Mélenchon keräsi Ranskassa taakseen aika hyvin nuoria ja jäi vain vajaan parin prosenttiyksikön päähän presidentinvaalien toisesta kierroksesta. 

Kuvahaun tulos haulle corbynista

Jos Euroopan sosiaalidemokraatit eivät ota kunnon askeleita Macronin tai ehkä Suomen vihreiden suuntaan, niin vuoden 2017 perusteella näyttää, että ainoa toinen vaihtoehto kannatuksen säilyttämiselle tai kasvattamiselle olisi ottaa monta askelta kohti dogmaattisempaa ja radikaalimpaa vasemmistolaisuutta. Voi myös näennäisen paradoksaalisesti olla, että puhtaammaksi viljelyllä dogmaattisella sosialismilla saattaisi pystyä vetoamaan osaan nationalistien taantumukselliston äänestäjistä. Trumpin ja Sandersin, tai Le Penin ja Mélenchonin potentiaalisssa äänestäjissä on mahdollisesti  jonkin verran samaa porukkaa.

Viimeisen vuoden aikana osasta Bernies Sandersia kannattaneista  on alettu käytää termiä Dirtbag Left. Puhutaan varmaan vielä aika marginaali-ilmiöstä, mutta juuri tässä ajanhetkessä jotenkin valitettavasti tuntuu, että yhdistelmä radikaalia vasemmistolaista politiikkaa, jolle annetaan netissä tulitukea Chapo Trap Housen-tyylisellä absoluuttisen anteeksipyytelemätömällä  menolla olisi resepti, jolla perinteinen vasemmisto saattaisi pystyä säilyttämään kannatuksena.



One nation under Goethe – Saksan vaaleista vielä kerran

Suomen ulkopuolella Saksa on ehkä maa ja kulttuuri, jota kohtaan tunnen suurinta sielunyhtetyytä. Tai ainakin minulla erittäin positiivinen Saksa-kuva. En ole asunut Saksassa ja puhun kieltä aika kehnosti, mutta tuonne tullut tehtyä matkoja enemmän kuin mihinkään muualle.

Saksa on jotenkin tolkun ja maltillisuuden maa, joka on tiettyjen historiallisten tapahtumien seurauksena tehnyt tarpeettomankin kovan kansallisen psykoanalyysin ja jossa se kuuluisa insinöörimäisyys sekä jonkinlainen muodollinen jäykkyys saattaavat mennä liian pitkälle, mutta jonka kultuuriin minun on näiden asioiden takia muita Euroopan suurvaltoja helpompi samaistua. Ehkä myös maanläheinen olut- ja makkarakulttuuri on helpomin lähestyttävä kuin Euroopan gastronomisten suurvaltojen meininki.

“The German chancellor is as unglamorous and reliable as a Miele washing machine. I want her to win on Sunday because she can steer the west to safety.”

James Hawes Guardian

 

Saksa on toiminut viimeiset vuodet Euroopan keskellä vakauttavana kalliona ja sama asema säilynee myös tänään pidettävien liittopäivävaalien jälkeen. Viime viikot monet ovat otsikioneet Saksan vaalit tylsiksi ja siltähän se hieman näyttää. Jopa pelätty hybrivaikutamminen ja nettitrollailu on jäänyt yllättävän vaimeaksi. Merkel voittaa muhkealla marginaalilla, yleiseurooppalainen sosiaalidemokraattien kriisi jatkuu myös Saksassa, ja neljä pienempää puoluetta ovat aika tasoissa noin 10 prosentin kannatuksella.

Aivan viimeisimpien mittuausten perusteella AfD näyttäisi nousevan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja tämä toki aiheuttaisi pientä levottumuutta Saksassa. Erot ovat kuitenkin pieniä. Ja toisin kuin nettikeskusteluista voisi ehkä päätellä, gallupien tekijät ovat Euroopassa useammin yliarvioineet kuin aliarvioineet nationalista taantumuksellistoa edustavien puolueiden kannatuksen. Fivethirtyeight päätyi tällaiseen tulokseen keväällä arvioidessaan Le Penin kannatusta.

Vaalipaikat avautuivat Suomen aikaa yhdeksältä ja sulkeutuvat seitsemältä ja hyvin pian tuon jälkeen pitäisi olla käsissä myös ensimmäinen ja suhteellisen hyvin paikkansa pitävä arvio vaalien lopputuloksesta. Mielenkiintoisimmat kysymykset lienevät:

  • Kuinka pahasti SDP ottaa takkiinsa
  • Mikä on AfD:n kannatus, nouseeko se yli 10:n prosentin ja onko AfD lopulta kolmanneksi suurin puolue?
  • Minkälaisia lukemia vihreät ja liberaalipuolue saavat. Tällä on vaikutus hallituksen muodostumiseen ja sen politiikkaan. Jamaika-koalitio, Musta-keltainen ja suuri koalitio ovat tällä hetkellä realistisilta näyttävät mahdollisuudet.

Pekka Haavisto 2018 – Homon hillitty charmi

Pekka Haavisto avasi presidentinvaalikampanjansa virallisesti toissapäivänä. Itse seurailen ihan aktiivisesti politiikkaa ja joltain osin kuplani menee jopa päällekkäin Haaviston tukijengin kanssa, mutta Haaviston presidentinvaalikampanjan avaus meni minulta ohi. Ehkä tästä voi päätellä, että Haaviston kamppanja-avaus ei kerännyt ihan valtaisaa huomiota osakseen.

Monet ovat spekuloineet että Haavisto-hypen huippu oli kuusi vuotta sitten ja näissä vaaleissa Haavistolla on vaikeampaa. Itse olen ollut vähän eri kannalla. Sexy-Peksi on tällä kertaa jo kampanjan alkumetreillä koko Suomen tuntema hahmo ja vihreän puolueen viimeaikainen menestys satanee myös jossain määrin Haaviston laariin.

Jollain tavalla vertaisin tilannetta jopa Niinistöön 2006 ja 2012. En siis usko, että Haavisto nousisi presidentiksi asti, mutta aiemmissa vaaleissa tehdyn pohjatyön myötä nyt voisi olla mahdollisuudet kerätä vielä edellisiä vaaleja suurempi äänipotti. Haaviston kampanja on kuitenkin lähtenyt liikkelle  aika rauhallisesti. En tiedä mutta tulee fiilis, että kampanjan taustalla on aidosti aika vahva usko Haaviston vetovoimaan

Kuvahaun tulos haulle pekka Haavisto 2018

Haavisto oli jo edellisissä vaaleissa sovitteleva ja esiintymisensä puolesta jopa jollain tapaa harmaa ehdokas, joka kuitenkin villitsi valtaisasti hänen ympärillään pyörinyttä punavihreää jengiä, jonka meno taas ehkä jopa hieman hankaloitti kannatuspohjan laajentamista.

Nyt nopealla Haaviston kampanjasivuston selailulla näyttää, että mennään entistäkin varmistelevammalla linjalla. Vihreää väriä ei löydy, vaan ylläolevan kuvan puvun tapaan värimaailma on tumman sininen. Yleisfiilis on jotenkin todella pikkuporvarillinen. Eikä siinä, mutta kampanjalogoksi valittu leijonatöherrys on kyllä aika helvetin ruma ja mauton.

Haaviston presidentinvaalistrategia näyttää tällä hetkellä siltä, että  suurta osaa “vihervasemmiston” äänistä pidetään selviönä  ja lähdetään sitten kalastelemaan rohkeasti porvarisemmille vesille. Ei välttämättä huonompi strategia ja muistuttaa vähän Touko Aallon menoa. Mutta ihan hauska nähdä kuinka latteana keskitien ehdokkana Haavisto sitten loppujen lopuksi esiintyy ja minkälaiseksi tukijengin sirkus hänen ympärillään talven aikana muodostuu.

 

Hajatuksia rajoista ja Katalonian äänestys itsenäisyydestä

Barcelona nousi terrorismin myötä ikävällä tavalla isosti uutisiin puolisentoista kuukautta aiemmin kuin arveltiin. Kataloniassa nimittäin järjestetään 1.10 kansanäänestys itsenäisyydestä. Hiljaisempana vaalivuonna tämä tapahtuma olisi varmaan kerännyt jo hieman enemmn mediahuomiota.

Katalonian kannalta kyse on sekä rahasta että historiasta ja identiteetistä. Katalonia on Baskimaan ja Madridin ohella Espanjan taloudellisesti parhaiten toimeentulevia alueita. Jos Kataloniasta lähtisi vähemmän rahaa Madridin kautta maan köyhemmille alueille, niin katalonialaisilla itsellään olisi enemmän rahaa käytettävänään. Tietysti itsenäistymisellä voisi olla myös taloutta epävakauttavia vaikutuksia  jos suhteet Espanajan suuntaan heikkenevät kovasti ja bisnekset muun Espanjaan suuntaan eivät suju ihan yhtä sutjaakkaasti kuin ennen.

 

Kuvahaun tulos haulle spain nuts gdp

 

Kyse on kuitenkin myös identiteetistä. Francon aikana katalaanin puhujia suorastaan vainottiin, mutta tuon jälkeenkään katalonialaiset eivät olleet täysin tyytyväisiä siihen, miten Madrid on heitä kohdellut.

En ole kovin hyvin sisällä Espanjan meiningeissä enkä tiedä a) Kuinka todennäköistä itsenäistyminen on, edes siinä tapauksessa, että enemmistö katalaaneista äänestäisi sen puolesta b) Kuinka hyvä asia Katalonian itsenäistyminen olisi Euroopan, Espanjan tai välttämättä edes Katalonian itsensä kannalta. En tunne Espanjan sisäistä tilannetta kummoisellakaan tavalla mutta tähän caseen ja rajoihin liittyy kuitenkin ihan mielenkiintoisia keskusteluja, joissa jotkut normaalit asemat heittävät vähän häränpyllyä.

Kovasti nationalimista diggaavat tyyypit eivät tunnu usein pitävän itsenäisyyttä hamuavien alueiden nationalismita, koska ne muistuttavat, että nykyiset kansallisvaltiot eivät ole mitään luonnollisia yksikoitä. Nykyiset kansallisvaltioiden rajat eivät ole kiveen hakattu totuus maailmasta ja keinotekoisten kansallisvaltioiden sisälläkin on monenlaisia alueellisia kiistakysymyksiä.  Monessa tapauksessa Euroopassa kiistakysymysten maantieteelliset rajalinjat kulkevat enemmän kansallisvaltioiden sisällä kuin niiden välillä.

Tilanne on samankaltainen myös Yhdysvalloissa, jossa on erikoinen fiksaatio osavaltioiden oikeuksiin. Tai siis ymmärrän oikein hyvin, että varsinkin suuressa maassa tietyistä asioista on parempi päättää paikallistasolla. Mutta ovatko 1800-luvulla vedetyt pyhät  osavaltioiden rajat tässä kohtaa taas se paras aluejako kun syvässä etelässäkin Hillary pieksi Trumpin kaksinumeroisella marginaalilla lähes kaikissa vähän isommissa kaupungeissa.

Kosmopoliittisemmin suuntautuneet ihmiset saattavat kannattaa Katalonian, Skotlannin tai vaikkapa Kurdistanin itsenäistymistä juuri sen takia, että rajojen muuttaminen muistuttaa nykyisten kansallisvaltioiden olevan sosiaalisia konstruktioita, joiden rajoja on mahdollista myös muuttaa.

Toisaalta joku voi sanoa, että tässä heittää hieman häränpyllyä tämän porukan normaalisti nihkeämpi suhtautuminen nationalismiin. En pidä tätä suoranaisena oksymoronina.  En kuitenkaan osaa antaa selkeää vastausta, missä tapauksessa tietyn alueen sisällä olevan pienemmän alueen itsenäistyminen olisi hyvä asia, jos enemmistö alueen ihmisistä tätä haluaa ja milloin ei.

Erityisesti lukeneemmat konservatiivit ovat tämän vuosikymmenen aikana naureskelleet (ehkä hieman turhankin naiiviksi karikatyrisoidulle) Fukuyaman ajatukselle liberaalin demokratian lopullisesta voitosta ja historian lopusta. Minusta on kuitenkin hieman samalla tavalla naiivia ajatella, että nykyisten kansallisvaltioiden rajat olisivat totuus maailmasta. Jossain määrin pidän eritasoisten rajojen luovaa tuhoa ja uudelleenpiirtelyä oikein tervetulleena asiana.

Saksan tuleva hallitus ja liittopäivävaalipäivitys – One love!

Kirjoittelin kuukausi sitten Saksan liittopäivävaalien asetelmista. Nyt vaaleihin on enää kolme viikkoa, mutta asetelmat näyttävät edelleen hyvin samalta. Kannatusmittauksissa kaikkien puolueiden suosio on pysynyt viimeisen kuukauden ajan samalla tasolla. Merkelin CDU on hyvin selvässä johdossa noin 40 prosentin kannatuksella, demareilla kannatus pysynyt noin 25:ssä prosentissa. Neljä muun vakavastiotettavan puolueen eli AfD:n(Vaihtoehto Saksalle), FDP:n(liberaalipuolue), Linken(laitavasemmisto) ja vihreiden kannatus on 7-11 prosentin välillä.

 

German Opinion Polls 2017 Election.png

 

Vaalit näyttävät jopa hiukan tylsältä, mutta onhan tässä vielä aikaa tehtailla skandaaleja tai muuta hauskaa. Minulla on esim. tunne, että Erdogan saatta yrittää hämmentää soppaa yrittämällä vaikuttaa Saksan kookkaaseen turkkilaisvähemmistöön. Viime päivinä pientä hilpetyttä on kuitenkin herättänyt muslimivaikutteita pelkäävä äärioikeiston ehdokas, joka haluaa päästä eroon arabilaisista numeroista. Tänään pidetään kuitenkin vielä vaaliväittely nykyisen liittokansleri Merkelin ja SDP:n Martin Schulzin välillä ja tämä taitaa olla viimeisiä tilaisuuksia, joissa Schultz voisi vielä saada SDP:n kannatuksen kasvu-uralle viimeisiksi vaaleja edeläviksi viikoiksi.

Mutta vaalien jälkeen pitäisi sitten tietysti muodostaa hallitus ja kun Schulzin SDP tuskin pystyy ottamaan Merkelin CDU:ta enää kiinni, muodostetaan syksyn aikana Merkel IV. Vaika CDU:n onkin ylivoimaisesti Saksan suurin puolue, ei ole käytännössä mahdollista, että se kykene nostamaan kannatustaan viimeisinä viikkoina niin paljon, että se voisi muodostaa hallituksen yksin.

Tällä hetkellä Merkel III:ssa on kasassa “suuri koalitio” demareiden kanssa. Aiemmin vuosina 2009-2013 Merkel II:ssa CDU muodosti hallituksen liberaalipuolue FDP:n kanssa, kuitenkin sillä seurauksella, että FDP putosi seuraavissa vaaleissa kokonaan liittopäiviltä. Tuota ennen vuosina 2005-2009 Merkel I muodostui SDP:n ja CDU:n suuresta koalitiosta. Ennen Merkelin aikakautta, 2000-luvun alussa SDP:n  Gerhard Schröderin johtamissa hallituksissa demareiden tukipuolueena toimi vihreät.

CDU voi vielä menettää kannatustaan ja SDP saavuttaa Merkelin puoluetta, mutta SDP:n johtama liikennevalokoalitio tai SDP:n, vihreiden ja Linken muodostama “kansanrintamahallitus” alkavat näyttää jo aika epätodennäköisiltä vaihtoehdoilta.

Alkaa olla selvää, että Merkelin CDU tulee näissäkin vaaleissa nousemaan ykköseksi. Nyt kuitenkin vaikuttaa, että CDU:n ja demarien yhteistyö ei enää jatku, vaan Merkel joutuu hakemaan tukea pienemmiltä puolueilta. Mikään muista puolueista ei suostu tekemään yhteistyötä AfD:n kanssa joten se on kategorisesti suljettu pois. CDU:n tapauksessa myös DDR:n kaikuja mukanaan kantava laitavasemmiston Linke on aikalailla absoluuttisen mahdoton hallituskumpani.

 

 

Jäljelle jäävät siis vihreät ja liberaalipuolue. Tämänhetkisissä spekulaatiossa todennäköisimpänä hallituspohjana onkin pidetty CDU:n, FDP:n ja viheiden muodostamaa Jamaika-koalitiota. Nimi tulee siitä, että näiden puolueiden tunnusvärit, musta, keltainen ja vihreä täsmäävät Jamaikan lippuun. Jamaika-koalitiota ei ole koskaan aiemmin nähty valtiopäivillä, mutta osavaltiotasolla esimerkiksi pientä Saarlandia on jo aiemmin ehditty hallita tällä koalitiolla ja tällä hetkell vajaan  kolmen miljoonan asukkaan Schleswig-Holsteinissa on vallaassa Jamaika-koalitio.

Saksassa liberaalit tai vihreät eivät ole joidenkin muiden maiden tapaan syöneet yhtä paljon vasemmistolaisen valtapuolueen kannatusta, mutta nyt näyttäisi että vihreät syrjäyttävät demarit kuitenkin hallituksesta. Mutta eipä tuo kuulostaisi ollenkaan pöllömmältä koalitiolta Euroopan kriisiivuosina Euroopan vakauttavana voimana toiminutta Merkelin jengiä maustetaan vähän liberaaleilla ja vihreillä mausteilla.

One love




 

SDP:n presidenttiehdokas: Tuula Haatainen, kiinnostaako ketään?

Juuri äsken ylimääräisessä demarien puoluevaltuuston kokouksessa selvisi hieman ehkä yllättäen, että SPD:n presidenttiehdokkaaksi valikoitui jäsenäänestyksen jälkeen Tuula Haatainen Ja eiköhän siinä ollut kaikki mitä tästä tarvitsisi sanoa. Ei tämä taida ihan kauheasti ketään kiinnostaa.

Sirpa Paatero ei tainnut kiinnostaa juuri ketään edes SPD:N sisälllä, mutta Maarit Feldt-Ranta keräsi melkein yhtä paljon ääniä kuin Haatainen. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan taida innostaa juuri ketään puolueen ulkopuolella.

Tuula Haatainen taitaa olla aikalailla sellainen peruspolitiikko, jolla ei sitten kuitenkaan ole ihan kauheasti mitään erikoista tarjottavanaan. Voi myös olla, että 57-vuotias Haatainen vetosi paremmin nimenomaan demarien vanhempaan kannattajakuntaan, tai tällaisen arvauksen voisi ainakin esittää, kun sosiaalisen median pintapuolisella seuraamisella näytti nimenomaan siltä, etä Feld-Ranta olisi vahvimmilla presidenttiehdokkaaksi.

En jaksa lähteä dumaamaan Haataista tämän enempää. Mutta kyllä demarit vaan ovat melkoisessa kuopasa. Pohjalla jäätävän heikko galluptulos ja presidenttiehdokkaaksi nyt hahmo, joka ei innosta ketään ainakaan puolueen ulkopuolella. Mutta ehkä ihan mielenkiintoista nähdä uskaltaisiko Haatainen esiintyä räväkästi ja yrittää jotain uutta kun demareilla ei näyttäisi näissä vaaleissa olevan ihan hirveästi hävittävää.