Nationalistinen taantumuksellisto ja metakeskustelua Unkarin vaalituloksesta

Nyt jo reilun kymmenen vuoden ajan hieman perversseihin harrastuksiini on kuulunut lueskella nettiöyhötystä porukalta, jota olen sittemmin alkanut poliitsta korrektiuttani ja kilttiyttäni kutsua nationalistiseksi taantumuksellistoksi.

Halla-aho-hypen ja Scriptan vieraskirjan spin-offeina syntyi oma blogiekosysteeminsä, jonka käyttöenergiasta suuri osa on sittemmin siirtynyt Hommafoorumille, someen sekä erilaisiin netin roskamedioihin.

Osa varhaisemmista tämän ekosysteemin blogaajista kirjoittaa kuitenkin edelleen aktiivisesti samassa paikassa kuin aiemminkin. Tällaisena arkkityyppisenä ja  aika halla-ahomaisena esimerkkinä toimii vaikkapa Yrjöperskeles. Ei sillä että voisin väitää lukeneeni aivan valtaisasti tämän herrasmiehen tuotoksia, mutta muistelen törmänneeni tähänkin blogiin jo viime vuosikymmenen puolella.

Mainitsen tämän kaiken taustana sen takia, että alkuviikosta selaillessani läpi erilaisia Unkarin vaaleihin liittvyiö kommentaareja, luin juuri Ykän kirjoituksen Unkari, Rikka ja Malka, joka osaltaan kuvastaa hyvin sitä, miksi nationalistinen taantumukselliston ajattelu ja argumentaatio häiritsee ja jopa pelottaa minua.

Mutta jos siis otan esimerkiksi Yrjöperskeleen kirjoituksen, ei varmaan voida sanoa, että valitsen täysin paskan esimerkin. Sanoisin jopa, että Ykä on netin öyhötysekosysteemin miellyttävämmästä päästä. Jos otetaan annettuna maailmankuva, jossa liberaali nössöily ja mamutushomotusfeminismi raunioittavat Euroopan, niin ajatusketjut ovat pääsääntöisesti jotakuinkin loogisia ja teksti sinällään oikein vetävästikin kirjoitettua.

 

Kuvahaun tulos haulle islam europe

Ongelma näissä on vaan erityisesti se, että kaikki tuntuu aina palautuvan mamuihin (ja mahdollisesti feminismiin). Mikäli näitä vastustetaan, eikä heilailla ja natseilla aina täysin avoimesti, niin kaikki menee. Härski korruptio sekä avoimet hyökkäykset sananvapautta, yliopistoja ja lehdistöä vastaan ovat ihan jees, kunhan vaan vastustetaan niin saatanasti mamuja eikä muutenkaan olla nössöjä tai akkamaisia liberaaleja.

Seuraavat hajatukset kuvastavat ehkä aika hyvin Ykän ja laajemminkin nationalistisen taantumukselliston ajatusmaailmaa.

Unkari on torjunut tämän ja tulee torjumaan myös tulevina vuosina osoittaen samalla sen mitä eroa on valtiomiehillä ja poliittisilla broilereilla joitten kaakatukseen me suomalaiset olemme puolestamme joutuneet jo aivan liian kauan tottumaan.

Jos Suomessa olisi vastaava tilanne niin sitähän voitaisiin pitää opposition kannalta suorastaan loistavana. Täällähän valtaeliitillä kun sattumoisin on hallussaan koko valtamediakoneisto.

Nationalistinen taantumuksellisto painaa täysillä puheisaan pahemuksemansa postmodernin relativismin pyörteisiin ja kieltäytyy näkemästä ilmiselviä eroja Länsi-Euroopan oikeusvaltion ja viime vuosina yhä vahvemmin Venäjän ohjatun demokratian suuntaan kulkeneiden Itä-Euroopan maiden välillä. Ja toki esim toinen old school-öyhöttäjä, Vasarahammer näyttää juuri todenneen, että Länsi ja Venäjä ovat vaihtaneet paikkaa.

Toisin kuin ehkä jotkut ajattelevat, tässä Orbanin fanittamisessa avoin rasismi ja maahanmuuttajavastaisuus eivät edes ole minusta kaikkein häiritsevintä ja pelottavinta. Pelottavinta on se, että maahanmuuttajavastaisuuden seurauksena näytetään voivan päätyä tukemaan melkein mitä tahansa auktoritäärisiä ja länsimaisia arvoja polkevia orbaneita ja putineja. Joko tämä tämä porukka ihan aidosti diggaa fasistisesta menosta tai sitten se on saatanan naiivia ja typerää. Vaikea aina sanoa, kummasta kenenkin kohdalla on kyse, tai kumpi on oikeastaan edes pahempi juttu

Jos kommentaareissa edes sivulauseissa sanottaisiin, ettei erityisemmin tykätä Orbanin vallan keskittämisesta tai hyökkäyksistä kansalaisyhteiskuntaa vastaan, niin voisi ajatella että tämän porukan kanssa saattaisi olla mahdollista yrittää käydä edes jollain lailla mielekästä keskustelua. Ykän ja vastaavien sankarien kirjoitukset Orbanista kavaltavat minusta paljon näiden ihmisten ajatusmaailmasta ja sitä minkälaisille hallitsijoille he olisivat valmiita antamaan varauksettoman tukensa.

 

 

Vakaa Venäjä ja Putinin neljäs kausi

Vladimir Putin äänestetään huomenna neljännelle kaudelleen ja mies on pian hallinut Venäjää faktisesti 20 vuotta. Ehkä hyvänä vertailuna voisi mainita että  Neuvostoliiton pysähtyneisyyden symboli Leonid Brežnevkin johti maata “vain” 18 vuotta.

En totisesti ole mikään Venäjä-asiantuntija, muttei varmaa ole tarpeen olla sellainen, jotta voisi sanoa Putinin menon muuttuneen viimeistään kolmannella kaudella täysin sietämättömäksi. Vallan keskittäminen on jatkunut, korruptio on jatkunut, mutta siihen on saatu päälle vielä kovempaa median edustajien vainoa, härskin sovinistista ulkopolitiikkaa ja umpiluupäisen arvokonservatismin nousu.

Surullisin asia tässä ehkä kuitenkin on, ettei Putinin takana ole ketään kovin suurta kansansuosiota keräävää hahmoa. Vallan keskittyminen ja vuosikymmeniä kestävä valtadynastian perusteleminen vakaudella johtaa helposti pitkällä aikavälillä haurauteen. Kun sitten jossain vaiheessa kapinahenki leimahtaa ja valtasuhteet alkavat keikkua, voidaan oikeasti ajautua kaaokseen. Syyria oli pitkään Lähi-idän maista niitä vakaimpia.

 

 

Mitä pidempään Putinin valtakausi jatkuu, sitä vähemmän ennakoitavaksi helposti muuttuu se, mitä tapahtuu Putinin valtakauden jälkeen. En ole Venäjän tulevaisuuden suhteen pelkästään pessimistinen. Voi olla että kun paine Putinin ympärillä kasvaa, nousee valtaan joku Sobchakia muistuttava liberaali uudistaja. Lähes yhtä täysin todennäköisenä vaihtoehtona pidän kuitenkin, että valtaan pääsee joku Vladimir  Zhirinovskyn kaltainen umpikaheli isovenäläinen.

En tiedä kuinka luotettavina näitä Venäjän vaalien galluppeja voi pitää mutta näiden perusteella esimerkksi Zhirinovskyn kannatus olisi kuitenkin yli kaksinkertainen Sobchakiin verrattuna. Jos Putinista haluaa nyt välttämättä sanoa jotain positiivista, niin ehkä sitten se, että häneen takanaan on tarjolla kyllä vielä karvivampiakin vaihtoehtoja Venäjän valtiaaksi.

Opinion polling for the 2018 Russian election EN.svg

 

 

Ruotsin vaalit 2018: Ruotsidemokraatit, demarien tulevaisuus ja NATO-keskustelu

Syyskuun 9. päivä pidettävät Ruotsin valtiopäivävaalit eivät varmaankaan ole vuoden 2018 tärkeimmät vaalit globaalista tai edes Suomen näkökulmasta, mutta Suomen rakkaana naapurina Ruotsin vaalit ovat merkittävä tapahtuma ja niistä voi mahdollisesti jopa vetää jotain laajempia trendejä Euroopan poliittiseen kehitykseen liittyen.

Viime vuonna pidettiin parlamenttivaalit kaikissa Länsi-Euroopan tärkeimmissä maissa, mutta Ruotsin vaalit taitavat olla Suomen presidentinvaalien ja Italian parlamenttivaalien ohella ainoat merkittävä vaalit Länsi-Euroopassa tänä vuonna. Suomen näkökulmasta mielenkiintoista on tietysti seurata Ruotsissa käytävää NATO-keskustelua ja katsoa otetaanko Ruotsissa Suomeen verrattuna rohkeampia askeleita NATO:n suuntaan.

 

Sosiaalidemokratian tulevaisuus?

Vaalivuosi 2017 oli kokonaisuutena varsin katastrofaalinen Euroopan sosiaalidemokraateille ja vasemmistostolaisille valtapuolueille. Vaikka Ruotsin sosiaalidemokraattien kannatus ei ole enää yhtä käsittämättömällä tasolla kuin joitan vuosikymmeniä sitten, on se edelleen poikkeuksellisen korkea eurooppalaiseksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Mikäli demarit saisivat heikon vaalituloksen jopa Ruotsin syksyn parlamenttivaaleissa, olisi se jonkinlainen viimeinen niitti sosiaalidemokraattien kannatuksen rajulle laskulle Euroopassa.

Ruotsi oli pitkään sosiaalidemokaattinen onnela ja sosiaalidemokraattien kädenjälki näkyy edelleen monella tavalla ja monessa asiassa. Demarit olivat ensinnäkin yhtäjaksoisesti hallituksessa vuodesta 1932 vuoteen 1976 ja tuon jälkeenkin puolue on ollut yli puolet ajasta hallitusvastuussa. Vuodesta 2006 vuoteen 2014 Ruotsi hallitusta johti porvarikoalitio, mutta viimeiset neljä vuotta sosiaalidemokraatit ovat jälleen johtaneet Ruotsia apupuolueena toimineiden vihreiden kanssa. Edellisessä vaaleissa demarit saivat 31% äänistä. Demarien kannatus kävi gallupeissa matalimmillaan alle 25:ssä prosentissa, mutta on on viimeisen vuoden aikana jälleen palannut lähelle 30 prosenttia.

Tilanne näyttää heikommalta hallituksen vähemmistöosakkaana olevalle vihreällle puolueelle ja ero Suomen vihreiden tämänhetkiseen tilanteeseen on aika iso. Miljöpartiet sai edellisissä vaaleisa 6.8% äänistä, mutta viimeaikoina sen gallupkannatus on laskenut joissain mittauksissa jopa alle 4:n prosentin äänikynnyksen ja on mahdollsita, että vihreät putoavat kokonaan ulos valtiopäiviltä. Laitavasemmiston Vänsterpartiet on kuitenkin kasvattaut kannatustaan himpun verran oppositiossa ja sen gallukannatus on viime aikoina huidellut reilussa seitsemässä prosentissa ja tuo olisi parisen prosenttiyksikköä viime vaalien äänisaalista isompi lukema.

Uusi Stefan Löfvenin johtama vasemmistohallitus näyttää tällä hetkellä  ehkä kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta, mutta porvarikoalitiokin on vielä aivan mahdollisuuksien rajoissa. Moderaternat tarvitsevat tuohonkin kuitenkin vuosien 2006-2014 tapaan tuekseen keskustapuoluetta, liberaaleja ja kristillisdemokraatteja. Tosin esimerkiksi kristillidemokraateilla saatta tehdä tiukkaa ylittää äänikynnys. Toisaalta vasemmistoblokkiin kuuluvien vihreiden putoaminen valtiopäiviltä tasoittaisi hieman porvarokoalition tietä valtaan.

 

30 day moving average of poll results from September 2014 to the election in 2018, with each line corresponding to a political party.

Ruotsidemokraattien kannatus?

Kaikkien katseet ovat olleet pitkään ruotsidemokraateissa. Puolueen kaapeista löytyy kaikenlaista uusnatsiluurankoa ja puolueeseen on pitkään suhtauduttu kuin spitaaliseen. Ruotsia voi jossain määrin syyttää tarpeettoman kovasta poliittisesta korrektiudesta. Toisaalta ruotsidemokraatit pysyivät maassa kuitenkin lähes kaikkiin muihin länsieuroopan nationalistista taantumuksellistoa edustaviin puolueisiin verrattuna marginaalisempana tekijänä pidempään.

Sverigedemokraterna onnistui ylittämään valtiopäiville vaadittavan äänikynnyksen ensimmäistä kertaa vasta vuoden 2010 vaaleissa ja neljä vuotta sitten se yli kaksinkertaisti kannatuksensa yli 12 prosenttiin. Vuoden 2015 aikana puolueen gallupsuosio nousi välillä jopa selvästi yli 20 prosenttiin ja pysyi tuolla tasolla syksyyn 2017 asti, mutta viimeisten kuukausien gallupeissa puolueen kannatus on laskenut noin 15 prosenttiin. Ruotsidemokraatit ehti olla useissa gallupeissa jo Ruotsin toiseksi suurin puolue, mutta viime aikoina se on jälleen pudonnut  selvästi Moderaternan  taakse kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

Ruotsidemokraatit kasvattanevat kohtuullisen mukavasti kannatustaan edellisiin parlamenttivaaleihin verrattuna, mutta jäänevät näillä näkymillä jälleen kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja käytännö tasolla suurin kysymys taitaa olla johtaako Ruotsia syksystä lähtien nykyinen vasemmistokoalitio vai porvariblokki.

 

Ksenija Sobtšak ja Venäjän presidentinvaalien ehdokkaat

Seuraavat Venäjän presidentinvaalit ensi keväänä eivät oletettavasti tuota suuria muutoksia. Putin voittaa vaalit luultavasti jo ensimmäisellä kierroksella, mutta vaalikamppailu ehkä kuitenkin kertoo jotain Venäjän nykytilanteesta ja  voi kylvää siemeniä tulevaisuutta varten.

Kuvahaun tulos haulle sobchak

Putinin ohella muita varmoja ehdokkaita vaaleissa ovat kaksi venäläisen politiikan veteraania: “suomensyöjä” Vladimir Zhirinovsky ja kommari Gennady Zyuganov, jotka ovat loppupeleissä  Putinille varsin mieleisiä ehdokkaita. Näiden ohella myös muut duumassa edustetut pienemmät puolueet saavat asettaa oman ehdokkansa, mutta kaikkien näiden tapauksessa ehdokas ei ole vielä selvillä. Sen sijaan näyttää varsin selvältä, että  jonkinlaista aitoa kannatusta keräävää sekä Putinia ja nykyhallinnon korruptiota arvostellutta Aleksei Navalnya ei päästetä ehdokkaaksi.

Viimeisen kuukauden aikana jonkinlaista mediahuomiota on kuitenkin kerännyt uransa tv:n viihdeohjelmien puolella uransa aloitaanut ja sittemmin nykyhallinnon vastaisiin protesteihin osallistunut Ksenija Sobtšak. Sobtšakin kohdalla epäilyksiä on kuitenkin herättänyt hänen sukutaustansa sillä Sobtšakin isä ehti aikoinaan tehdä intensiivisesti yhteistyötä Putinin kanss. Tämän seurauksena on puhuttu paljon siitä, onko Sobtšak aito vaihtoehto Venäjän nykyhallinnolle vai jälleen vain käytännössä Putinille myötämielinen puudeli, joka ei todellisuudessa edes yritä haastaa nykyhallintoa.

Kuuntelin pari päivää sitten julkaistun BBC:n hard talk-keskustelun, jossa Ksenija Sobtšak oli Stephen Sackurin grillattavana. Oma johtopäätökseni ihan puhtaasti tämän perusteella on, että Sobtšakilla saattaisi oikeasti olla halua muuttaa Venäjän menoa, eikä hän ehkä näytä puhtaalta Putinin puudelilta. Tai sitten Putin ja Venäjä ovat edelleen kehittäneet propagadaansa ja onnistuneet lisäämän varsin uskottavan oloisen hahmon osaksi valeoppositiotaan.

Unkarin vaalit 2018 – Orbanin ja Visegrádin synkät visiot

Keväällä 2018 huhti-toukokuussa, pitäisi järjestää Unkarin seuraavat parlamenttivaalit, mutta tarkka päivämäärä ei ole vielä selvillä. Unkari on mielenkiintoinen tapaus siinä mielessä, että se on ollut jo pitkään varttifasistien vallassa ja se on luisunut hitaasti mutta varmasti kohti yhä synkempiä syvyyksiä.

Orbanin rakennettua pitkään omaa auktoritääristä ohjattua ja demokratiaansa, Puolan käännyttyä hiljattain verrattain nopeasti auktoritääriseen suuntaan ja viime aikoina myös Tsekin ja Slovakian otettua askeleita pimeälle puolelle, on Visegrád muuttunut jopa pelottavaksi sanaksi. Erityisesti Orbanin Unkari, mutta myös muiden Visegrád-maiden hahmot ja tietty porukka näiden maiden ulkopuolella on jopa halunnut nähdä Visegrad-ryhmän jonkinlaisena vaihtoehtoisen Euroopan rakentajana.

Visegrád ei välttämättä ole käytännön politiikassa valtaisan vahva tai edes yhtenäinen toimija, mutta idea Visegrádista liberaalin Euroopan haastajana on noussut jopa suhteettoman suuresti esille. Ja tässä mielessä keväällä järjestettävillä Unkarin vaaleilla on merkitystä myös Unkarin ulkopuolella.

Sivistyneessä Länsi-Euroopassakin jotkut nationalistisen taantumukselliston edustajat ovat esittäneet erityisesti Orbanin varttifasistisen menon  ihailtavana meininkinä, jossa on säilytetty “perinteiset eurooppalaiset” arvot. Se että jotkut lännessäkin kannattavat Orbanin harjoittamaa hyökkäystä mediaa, sananvapautaa, yliopistoja ja vähän kaikkea hänen valta-asemansa uhkaavaa kohtaan, kavaltaa ehkä jotain tämän porukan ajatusmaailmasta ja tavoitteista.



Victor Orbanin johtama Fidesz on ylivoimaisesti maan suurin ja suosituin puolue. Sen kannatus on pysynyt viimeisten vuosien ajan lähellä 50:ssä prosenttissa. Erityisen huolestuttavaa on kuitenkin se, että Fideszin jälkeen toiseksi suurin puolue on puhtaan äärioikeistolainen Jobbik noin 20 prosentin kannatuksellaan. Jobbikkia voi huoletta kutsua äärioikeistolaiseksi, mutta aivan viime aikoina se on hieman yrittänyt ottaa askeleita keskustaa kohti.

Fidesz ja Jobbik edustavat edustavat kuitenkin hyvin taantumuksellista ja sovinistista nationalismia ja suhtautuvat penseästi EU:hun ja kaikenlaiseen kansainväliseen yhteistyönynnyilyyn. Talouspoliittisesti linja ei kuitenkaan ole erityisen oikealla, vaan toiveissa on että rakas isanmää näyttelee suurta roolia myös talouselämässä.

Unkarin vasemmistoon mielletyt puolueet eivät välttämättä monesta näkökulmasta ole sen vasemmistolaisempia kuin Fidesz ja Jobbikaan. Mutta niiden tilanne ei näytä tällä hetkellä erityisen hyvältä. Edellisissä vuoden 2014 vaaleissa noin neljänneksen äänistä saaneet sosiaalidemokraatit ovat tipahtaneet kolmanneksi selvästi alle 20 % kannatuksellaan ja LMP(käytännnössä liberaali vihreä puolue) ja DK(“demokratiakoalitio) ovat selvästi alle 10:ssä prossentissa. Unkarin puoluekartta näyttää siis aika pelottavalta. En toki ole varma kuinka sataprosenttisen luotettavia nämä Wikipediasta löytyvät unkarilaiset gallupit ovat.

Orbanin kuitenkin haluaa ehdottomasti absoluuttisen enemmistön parlamenttiin ja tuon toteutuminen on kaikkea muuta kuin varmaa. Osittain tämän takia Orban on halunnut antaa äänioikeuden Unkarin naapurimaissa asuville etnisille unkarilaisille, joiden arvellaan olevan vielä Unkarissa asuvia ihmisiä todennäköisempiä Fideszin äänestäjiä. Unkarin puhujat muodostavat merkittävän vähemmistön Slovakiassa, Ukrainassa, Serbiassa ja ennen kaikkea Romaniassa.

Muttei ole aivan selvää, miten naapurimaissa asuvien unkarilaisten henkilöllisyys tarkistetaan ja äänet kerätään ja tämä on herättänyt pientä epäilystä mahdollisesta vaalivilpistä. Orban ei pelaa reiluilla säännöillä, mutta on epäselvää kuinka rumia temppuja mies on valmis käyttämään. Lisäksi sovinistinen nationalismi ja unkarin puhujien asioihin puuttuminen saattaa vielä tulevaisuudessa aiheuttaa ongelmia esimerkiksi Romanian kanssa.

Kuvahaun tulos haulle hungarian speakers

 

Unkarin vaalit ovat jokatapauksessa kokoonsa nähden ihan merkittävä tapahtuma, jolla on vaikutusta ympäri Eurooppaaa. Voiko oppositio pystyä oikeasti haastamaan Fideszia ja miten rumiin temppuihin Orban on valmis jos näyttää Fidesz saattaisi menettää kannatustaan? Entä voiko Unkari mahdollisesti siirtyä vielä nykyistäkin auktoritäärisempään suuntaa jos Orban ottaa vaalivoiton ja otettaisiinko muualla Itä-Euroopassa mallia Orbanisa. Miten EU ja liberaalin demokratian sekä eurooppalaisten arvojen kannattajat Länsi-Euroopassa reagoivat jos Unkari siirtyy vielä fasistisempaan suuntaan.

Venäjän presidentinvaalit 2018 – Putin vie, mutta mitä muuta nähdään?

Globaalista näkökulmasta katsottuna vuoden 2018 merkittävimmät vaalit käydään ehkä Venäjällä ja tietysti suomalaisestakin näkökulmasta kyseessä on merkittävä tapahtuma. Venäjän seuraavien presidentinvaalien päivämääräksi on ilmoitettu 18.3.2018. Mikäli kukaan ei tuolloin saisi ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosenttia äänistä, niin toinen kierros järjestettäisiin 8.4. Vaalien voittajaa ei varmaan tarvitse kauheasti jännitää, eikä toista kierrostakaan luultavasti tarvita, mutta vaalien ympärillä pyörivä sirkus on mielenkiintoista seurattavaa ja siitä voi ehkä päätellä jotain Venäjästä ja sen tulevasta kehityksestä.

Kuinka ylivoimaisesti Putin voittaa

Vladimir Putin ei ole ilmoittautunut virallisesti ehdokkaaksi, muttei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän näin vielä tekisi. Putin ilmoittaa osallistumisestaan marraskuussa ja nyt näyttää siltä, että Putin “ottaa mallia” Niinistöstä asettumalla “itsenäisen kansanliikkeen” ehdokkaaksi. Putinin kannatus on ollut vahvinta periferiassa sekä vanhemman väen keskuudessa ja viime vuosina Putin onkin yrittänyt kosiskella hieman enemmän Moskovan keskiluokkaa, josta löytyvät monet nykyhallinnon ankarimmat arvostelijat.

Edellisissä vuoden 2012 vaaleissa Putin sai 63% äänistä ja jotakuinkin samansuuruinen äänisaalis varmaankin tulossa myös 2018. Tilanne jossa Putinilla tekisi tiukkaa saada ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosentin kannatus olisi kuitenkin kiusallinen ja nakertaisi hieman asemaa Venäjän kiistattomana johtajana.

 

Zyuganov, Zhirinovsky slam media for pro-Putin propaganda

Muut presidentinvaalien ehdokkaat

Humoristisesti nimetty liberaalidemokraattinen puolue ilmoitti ehdokkaansa jo tasan vuosi sitten, jolloin suomensyöjänäkin tunnettu Vladimir Žirinovski nimettiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Žirinovski edustaa äärimmäisen vastenmielistä sovinistista nationalismia ja kerää tuolla jonkin verran ääniä, muttei ole minkäänlainen realistinen uhka Putinille. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Žirinovski sai 6,2% äänistä ja keräsi tuota ennen vuoden 2008 presidentinvaaleissa 9,5 prosentin kannatuksen. Samansuuruisisa lukemissa varmaan pyöritään tälläkin kertaa, mutta räyhähenkisestä nationalismistaan huolimatta Žirinovski on Putinille mieluisa ja myötämielinen vastaehdokas.

Joillekkin saattaa ehkä tulla yllätyksenä, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunistisen puolueen ehdokas on ollut jokaisissa Venäjän presidentinvaaleissa toiseksi suosituin ehdokas. Parhaimmillaan Putinin ensimmäisissä presidentinvaaleissa vuonna 2000 kommunistien Gennady Zyuganov sai jopa noin 30% äänistä, mutta viimeisimmissäkin presidentinvaaleissa Zyuganov on kerännyt lähes 20% äänistä. Kommunistit ovat kuitenkin olleet Putinille riittävän myötämielinen ryhmittymä. Vielä ei ole selvää asettuuko Zyuganov jälleen kerran kommunistien presidentinvaaliehdokkaaksi, vai valitaanko tällä kertaa joku hieman nuorempi. Kommunistit kuitenkin kerännevät näissäkin vaaleissa ihan kohtuullisen äänipotin.

Selkeästi nykyhallinnon vastaiseksi ehdokkaaksi on ilmoittautunut Alexey Navalny, joka myös kuuluu aiemmin mainittuja hahmoja nuorempaan sukupolveen. Navalny on kritisoinut äänekkäästi Putinia ja Venäjän korruptiota. Navalny on kuitenkin tämän vuoden aikana toistuvasti pistetty lyhyiksi jaksoiksi telkien taakse “laittomien prostien järjestämisestä” ja juuri nyt näyttää siltä, ettei Putin ja hallinto päästä Navalnya ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Kuvahaun tulos haulle ksenia sobchak

Lokakuun puolivälissä kisaan ilmoittautui hieman yllättävä ehdokas kun 36-vuotias tv-persoona Ksenia Sobchak kertoi presidenttiehdokkuudestaan. Sobchak on Venäjän kontekstissa suht liberaali hahmo, joka on myös esittänyt kritiikkiä nykyhallintoa kohtaan ja oli mukana 2011-2012 Moskovan mielenosoituksissa. Toisaalta hänen isänsä oli Putinin liittolainen 90-luvulla ja on herännyt epäilyjä, onko Sobchakin ehdokkuus vain Putinin hallinnon keino hajoittaa oppostiota. Toisaalta Sobchak on myös sanonut, että voisi mahdollisesti luopua ehdokkuudestaan, mikäli Navalny saa olla mukana vaaleissa. Ehkä Sobchakin ehdokkuus kuitekin kuvastaa, että Putinin on pakko antaa ainakin vähän liekaa maan liberaaleille äänille.



Kenelläkään mainistuista ehdokkaista ei ole mahdollisuuta löydä Putinia edes tilanteessa, jossa vaalit olisivat täysin rehelliset. Se ketkä pääsevät ehdokkaaksi, minkälaista vaalitaistelua nähdään ja kuinka suurella marginaalilla Putin voittaa, kertoo kuitenkin jotain Venäjän tulevaisuudesta. Putin ei kuitenkaan ole kuolematon. 2020-luvun seuraavisa presidentinvaaleissa tai jo aiemmin jonkinlaisen protestiliikkeen kautta voi tapahtua kaikenlaisia muutoksia. Jos Putin ei anna oppostiolle lisää liekaa, kasvaa todennäköisyys, että jossain vaiheessa homma purkautuu taas rajuina protesteina.

Vaalit 2018: Ruotsi, Venäjä, Unkari ja Italia

Suomen vaalien lisäksi, vuoden 2018 mielenkiintoisimmat vaalit ovat ehkä Venäjän presidentinvaalit ja Ruotsin parlamenttivaalit, mutta myös Italian ja Unkarin parlamenttivaalit voivat olla eurooppalaisesta näkökulmasta tärkeitä tapahtumia.

Vuoden 2016 kahden katastrofaalisen vaalituloksen jälkeen tuli seurattua vähän tarkemmin vuoden 2017 vaaleja Euroopassa. Tänään toki pidetään vielä Itävällan parlamentivaalit, mutta tämän vuoden vaaleista voi vetää jo hieman lankoja yhteen ja kääntää katseen vaalivuoteen 2018. Tänä vuonna  pidettiin vaalit Länsi-Euroopan suurimmissa maissa Ranskassa, Britanniassa ja Saksassa ja lisäksi parlamenttivaalit Hollannissa, Norjassa ja Itävällassa sekä tietysti kuntavaalit Suomessa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että nationalistinen taantumuksellisto menestyi kohtuullisesti, mutta vuoden 2016 kohonneiden odotuksien jälkeen 2017 vaalien tulos oli tälle porukalle kokonaisuudessaan pieni pettymys. Sosiaalidemokraateille tai vasemmiston valtapuolueille vaalivuosi oli katastrofaalinen. Ainoa poikkeus oli Jeremy Corbynin luotsaama Labour, joka otti aidosti kunnon torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Jonkinlaiset keskustaliberaalit voimat, erityisesti Macron ja tämän En Marche!-liike Ranskassa sekä vihreät Suomessa menestyivät kohtuullisen hyvin, osittain sosiaalidemokraattien kustannuksella. Oikeistolaisten valtapuoluen vaalitulokset eivät olleet loistavia, mutta nationalistisen taantumukselliston nousu ja puolukentän fragmentoituminen sosiaalidemokraattien kustannuksella on johtanut oikeistolaisiin hallituskoalitioihin ympäri Eurooppaa.

 

Suomen vaalit

Suomalaisesta näkökulmasta vuoden suurin tapahtuma on tietysti alkuvuodessa pidettävät presidentinvaalit joiden enimmäisen kierroksen päivämäärä on 28.1. Voittajasta ei taida olla epäselvyyttä, mutta katse keskittyy siihen kuka (jos kukaan) selviää toiselle kierrokselle Niinistön vastustajaksi ja minkälaisia asiat nousevat vaalikeskusteluissa esiin. Presidentinvaalien yhteydessä piti pitää myös maakuntavaalit, mutta nuo on nyt siirretty lokakuulle ja saa nähdä, mitä maakuntavaalien suhteen lopulta tapahtuu.

 

Venäjän Preisdentinvaalit

Suomalaisesta mutta myös laajemmasta näkökulmasta hyvin merkittävät vaalit käydään Venäjällä 18 maaliskuuta. Voittajasta on varmaan vielä vähemmän epäselvyyttä kuin Suomessa ja ei kai ole huolta siitä, huhtikuun 8:lle päivälle kaavailtua toista kierrosta oikeasti tarvittaisiin. Näissäkin vaaleissa  mielenkiintoisinta on se, millaisksi vaalikamppailu- ja keskustelu muodostuu, minälaisia Putinin vastaehdokkaita kisassa on mukana, miten selkeä Putinin voitto on ja kuinka härskejä keinoja selkeän voiton varmistamiseksi käytetään.

 

Unkarin Parlamenttivaalit

Keväällä pitäisi järjestä myös Unkarin parlamenttivaalit, mutta tarkasta päivämäärästä ei ole vielä selvyyttä. Keskisen Itä-Euroopan vaalit eivät muuten kiinnostaisi niin suuresti, mutta Orban on jossain määrin rakennellut itselleen asemaa Visegrad-ryhmän johtajana sekä ollut erityisen ansiokkaasti tuhomassa liberaalia demokratiaa omassa maassaan ja innoittanut muita Euroopan pikkufasisteja.

Orbanin hallitsema Fidesz on myös pyrkinyt ottamaan haltuunsa median ja muuttamaan vaalijärjestelmää omaksi edukseen. Orbanilla on myös vahvaa aitoa kannatusta, mutta saa nähdä minkälaisen vaalivoiton se onnistuu tällä kertaa ottamaan. Absoluuttinen enemmistö parlamenttissa on kuitenkin mahdollista menettää.

 

Italian parlamenttivaalit

Keväällä, viimeistään 20 toukokuutta pidetään myös Italian parlamenttivaalit. Italia monella tapaa Länsi-Euroopan sairas mies, jolla on isoja talousongelmia ja Katalonian tapahtumien myötä katseet kiinnittyvät myös maan sisäisiin alueellisiin jännitteitteisiin. Myös puolukenttä näyttää hyvin hajanaiselta. En juurikaan tunne Italian politiikka, mutta vähän sellainen tunne, ettei vaalien seurauksena maan tilanne välttämättä juurikaan vakaudu, mutta pahemman sekasorron suuntaan voidaan mennä. Ja noin 60 miljoonan asukkaan EU-maan tapauksessa tuolla voisi olla monenlaisia seurauksia.



 

Ruotsin valtiopäivävaalit

Ruotsien seuraavien parlamenttivaalien päivämääräksi on asetettu 9. syyskuuta. Kaikki mediahuomio tuntuu tietysti keskittyvän ruotsidemokraatteihin ja tämä satanee näiden laariin. Puolueen kannatus on viimeiset pari vuotta pysynyt suht vakaasti noin 20 prosentin tuntumassa, mutta kun paikallinen kokoomus on menettänyt oppositioasemassa(!) suosiotaan, on ruotsidemokraateista tullut maan toiseksi suostuin puolue.

10 poll average trendline of poll results from September 2014 to the present day, with each line corresponding to a political party.

Ruotsin tapauksessa mielenkiintoista on kuitenkin myös sosiaalidemokraattien hyvä tilanne. Puolue johtaa maata yhdessä vihreiden kanssa, mutta se on toistaiseksi onnistunut säilyttämään kannatuksena noin 30:sää prosentissa. Ruotsi taitaa olla tällä hetkellä ainoa Länsi-Euroopan maa, jossa vasemmistolainen valtapuolue on maan suosituin ja mielenkiintoista nähdä onnistuvatko demarit säilyttämään tämän aseman ensi vuoden vaaleissakin.

Sosiaalidemokratian perikato, Dirtbag Left ja Corbyn

Jos vuoden 2016 suurissa vaaleissa ei olisi nähty järkyttäviä tuloksia, ei tänä vuonna olisi Euroopan vaaleissa kiinnitetty niin paljon huomiota nationalistisen taantumukselliston vaalimenestykseen ja oltaisiin ehkä puhuttu enemmän sosiaalidemokratian kriisistä. Sosiaalidemokraattien kriisistä on toki puhuttu koko 2000-luvun ajan, mutta alamäki on ollut pitkä ja loiva. Europaan vaalivuosi 2017 oli sosiaalidemokraattien näkökulmasta kuitenkin katastrofaalinen.

Viikonloppuna Saksan SDP sai sotien jälkeisen historiansa selkeähkösti surkeimman vaalituloksensa. Vuoden 2009 vaaleissa saatu kannatus(23%) oli tähän asti heikon vaalitulos, mutta tuostakin tultiin vielä reilu pari prosenttiyksikköä alaspäin.

Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden näkökulmasta huolestuttavaa on, että tuo Saksan sosiaalidemokraattien historiallisen huono vaalitulos oli kuitenkin ihan hyvä jos sitä verrataan Hollannin työväenpuolueen(5,7%) ja Ranskan sosialistien(7.4%) katastrofaalisiin parlamenttivaalituloksiin. Näissä maissa keskustavasemmistolaiset valtapuolueet joutuvat tulevina vuosina oikeasti taistelemaan jopa olemassaolostaan.

Pienempien Länsi-Euroopan maiden, kuten Suomen ja Norjan vaaleja katsottaessa tulokset eivät olleet samalla tavalla katastrofaalisia, mutta kuitekin todella heikkoja. Norjan työväenpuolue sai hiljattain parlamenttivaaleissa historiansa toiseksi heikoimman tuloksen  ja Suomessa SDP teki oppostioasemasta historiansa surkeimman kuntavaalituloksen.

Muutaman viikon päästä järjestetään vielä parlamenttivaalit Itävallassa, jossa paikalliselle SDP:lle on ennakoitu tuollaista vähän alle 25 prosentin kannatusta, joka olisi parin prosenttiyksikön marginaalilla sen historian huonoin tulos.

Tästä trendistä on kuitenkin yksi poikkeus, mutten tiedä kuinka rohkaiseva se on…

Radikaalivasemmistolaisen Jeremy Corbynin johtaman Laborin piti olla nimenomaan esimerkki vasemmistolaisten valtapuolueiden laskevasta kannatuksesta Euroopassa, mutta niin vain corbynistat ottivat aika kovan torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Erityisesti nuoret kävivät piirtämässä punaisen viivan. Grime-muusikot innostuivat antamaan tukensa Corbynille ja kesäkuussa Glastonburyn yleisö chanttasi Corbynin nimeä. Corbynistakin vielä vasemmalta ohi menevä Jean-Luc Mélenchon keräsi Ranskassa taakseen aika hyvin nuoria ja jäi vain vajaan parin prosenttiyksikön päähän presidentinvaalien toisesta kierroksesta. 

Kuvahaun tulos haulle corbynista

Jos Euroopan sosiaalidemokraatit eivät ota kunnon askeleita Macronin tai ehkä Suomen vihreiden suuntaan, niin vuoden 2017 perusteella näyttää, että ainoa toinen vaihtoehto kannatuksen säilyttämiselle tai kasvattamiselle olisi ottaa monta askelta kohti dogmaattisempaa ja radikaalimpaa vasemmistolaisuutta. Voi myös näennäisen paradoksaalisesti olla, että puhtaammaksi viljelyllä dogmaattisella sosialismilla saattaisi pystyä vetoamaan osaan nationalistien taantumukselliston äänestäjistä. Trumpin ja Sandersin, tai Le Penin ja Mélenchonin potentiaalisssa äänestäjissä on mahdollisesti  jonkin verran samaa porukkaa.

Viimeisen vuoden aikana osasta Bernies Sandersia kannattaneista  on alettu käytää termiä Dirtbag Left. Puhutaan varmaan vielä aika marginaali-ilmiöstä, mutta juuri tässä ajanhetkessä jotenkin valitettavasti tuntuu, että yhdistelmä radikaalia vasemmistolaista politiikkaa, jolle annetaan netissä tulitukea Chapo Trap Housen-tyylisellä absoluuttisen anteeksipyytelemätömällä  menolla olisi resepti, jolla perinteinen vasemmisto saattaisi pystyä säilyttämään kannatuksena.



One nation under Goethe – Saksan vaaleista vielä kerran

Suomen ulkopuolella Saksa on ehkä maa ja kulttuuri, jota kohtaan tunnen suurinta sielunyhtetyytä. Tai ainakin minulla erittäin positiivinen Saksa-kuva. En ole asunut Saksassa ja puhun kieltä aika kehnosti, mutta tuonne tullut tehtyä matkoja enemmän kuin mihinkään muualle.

Saksa on jotenkin tolkun ja maltillisuuden maa, joka on tiettyjen historiallisten tapahtumien seurauksena tehnyt tarpeettomankin kovan kansallisen psykoanalyysin ja jossa se kuuluisa insinöörimäisyys sekä jonkinlainen muodollinen jäykkyys saattaavat mennä liian pitkälle, mutta jonka kultuuriin minun on näiden asioiden takia muita Euroopan suurvaltoja helpompi samaistua. Ehkä myös maanläheinen olut- ja makkarakulttuuri on helpomin lähestyttävä kuin Euroopan gastronomisten suurvaltojen meininki.

“The German chancellor is as unglamorous and reliable as a Miele washing machine. I want her to win on Sunday because she can steer the west to safety.”

James Hawes Guardian

 

Saksa on toiminut viimeiset vuodet Euroopan keskellä vakauttavana kalliona ja sama asema säilynee myös tänään pidettävien liittopäivävaalien jälkeen. Viime viikot monet ovat otsikioneet Saksan vaalit tylsiksi ja siltähän se hieman näyttää. Jopa pelätty hybrivaikutamminen ja nettitrollailu on jäänyt yllättävän vaimeaksi. Merkel voittaa muhkealla marginaalilla, yleiseurooppalainen sosiaalidemokraattien kriisi jatkuu myös Saksassa, ja neljä pienempää puoluetta ovat aika tasoissa noin 10 prosentin kannatuksella.

Aivan viimeisimpien mittuausten perusteella AfD näyttäisi nousevan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja tämä toki aiheuttaisi pientä levottumuutta Saksassa. Erot ovat kuitenkin pieniä. Ja toisin kuin nettikeskusteluista voisi ehkä päätellä, gallupien tekijät ovat Euroopassa useammin yliarvioineet kuin aliarvioineet nationalista taantumuksellistoa edustavien puolueiden kannatuksen. Fivethirtyeight päätyi tällaiseen tulokseen keväällä arvioidessaan Le Penin kannatusta.

Vaalipaikat avautuivat Suomen aikaa yhdeksältä ja sulkeutuvat seitsemältä ja hyvin pian tuon jälkeen pitäisi olla käsissä myös ensimmäinen ja suhteellisen hyvin paikkansa pitävä arvio vaalien lopputuloksesta. Mielenkiintoisimmat kysymykset lienevät:

  • Kuinka pahasti SDP ottaa takkiinsa
  • Mikä on AfD:n kannatus, nouseeko se yli 10:n prosentin ja onko AfD lopulta kolmanneksi suurin puolue?
  • Minkälaisia lukemia vihreät ja liberaalipuolue saavat. Tällä on vaikutus hallituksen muodostumiseen ja sen politiikkaan. Jamaika-koalitio, Musta-keltainen ja suuri koalitio ovat tällä hetkellä realistisilta näyttävät mahdollisuudet.

Pekka Haavisto 2018 – Homon hillitty charmi

Pekka Haavisto avasi presidentinvaalikampanjansa virallisesti toissapäivänä. Itse seurailen ihan aktiivisesti politiikkaa ja joltain osin kuplani menee jopa päällekkäin Haaviston tukijengin kanssa, mutta Haaviston presidentinvaalikampanjan avaus meni minulta ohi. Ehkä tästä voi päätellä, että Haaviston kamppanja-avaus ei kerännyt ihan valtaisaa huomiota osakseen.

Monet ovat spekuloineet että Haavisto-hypen huippu oli kuusi vuotta sitten ja näissä vaaleissa Haavistolla on vaikeampaa. Itse olen ollut vähän eri kannalla. Sexy-Peksi on tällä kertaa jo kampanjan alkumetreillä koko Suomen tuntema hahmo ja vihreän puolueen viimeaikainen menestys satanee myös jossain määrin Haaviston laariin.

Jollain tavalla vertaisin tilannetta jopa Niinistöön 2006 ja 2012. En siis usko, että Haavisto nousisi presidentiksi asti, mutta aiemmissa vaaleissa tehdyn pohjatyön myötä nyt voisi olla mahdollisuudet kerätä vielä edellisiä vaaleja suurempi äänipotti. Haaviston kampanja on kuitenkin lähtenyt liikkelle  aika rauhallisesti. En tiedä mutta tulee fiilis, että kampanjan taustalla on aidosti aika vahva usko Haaviston vetovoimaan

Kuvahaun tulos haulle pekka Haavisto 2018

Haavisto oli jo edellisissä vaaleissa sovitteleva ja esiintymisensä puolesta jopa jollain tapaa harmaa ehdokas, joka kuitenkin villitsi valtaisasti hänen ympärillään pyörinyttä punavihreää jengiä, jonka meno taas ehkä jopa hieman hankaloitti kannatuspohjan laajentamista.

Nyt nopealla Haaviston kampanjasivuston selailulla näyttää, että mennään entistäkin varmistelevammalla linjalla. Vihreää väriä ei löydy, vaan ylläolevan kuvan puvun tapaan värimaailma on tumman sininen. Yleisfiilis on jotenkin todella pikkuporvarillinen. Eikä siinä, mutta kampanjalogoksi valittu leijonatöherrys on kyllä aika helvetin ruma ja mauton.

Haaviston presidentinvaalistrategia näyttää tällä hetkellä siltä, että  suurta osaa “vihervasemmiston” äänistä pidetään selviönä  ja lähdetään sitten kalastelemaan rohkeasti porvarisemmille vesille. Ei välttämättä huonompi strategia ja muistuttaa vähän Touko Aallon menoa. Mutta ihan hauska nähdä kuinka latteana keskitien ehdokkana Haavisto sitten loppujen lopuksi esiintyy ja minkälaiseksi tukijengin sirkus hänen ympärillään talven aikana muodostuu.