Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland eli AfD) näyttäisi varmuudella nousevan syyskuun vaaleissa ensimmäistä kertaa Saksan liittopäiville. Tulos näyttäisi kuitenkin jäävän vajaan vuoden takaisiin odotuksiin nähden pettymykseksi. Trumpin vaalikampanjan aikana ja voiton jälkeen AfD:n kannatus kävi parhaimmillaan noin 15:ssa prosentissa, mutta on nyt laskenut  kymmenen prosentin tuntumaan.

AfD:n kannatus on myös matalampi kuin lähes kaikkilla Euroopan samanhenkisillä veljespuolueilla ja tähän mennessä Saksan liittopäivillä ei ole ollut ollenkaan nationalistista taantumuksellistoa edustavaa puoluetta. Saksa on ollut monella tapaa 2010-luvun kriisien keskellä Euroopan terve mies. Taloudellisestikin on mennyt hyvin eikä maan valtavirtakeskusteluissa pitkään nähty rajun EU-vastaisia puheenvuoroja.

Vaihtoehto Saksalle lähti vuonna 2012 liikkeelle ennen kaikkea EU-kriittisenä ns professoripuolueena. Sisäisten valtataistelujen seurauksena ja Frauke Petryn noustua puolueen johtoon 2015 ja ekonomisti Bernd Lucken astuttua sivuun, on AfD viime vuosina keskittynyt selvemmin islamiin, maahanmuuttoon ja monikultuurisuuteen liittyviin kysymyksiin. Puolue on myös suhtautunut pelottavan positiivisesti Putiniin ja Venäjän politiikkaan.

Toki on ehkä perusteltua myös muistaa, että Saksan liittotasavalta on Euroopan asukasluvultaan suurin maa (en laske Venäjää tai Turkkia Eurooppaan) ja asukkaita on enemmän kuin 17:ssä EU:n pienimmässä jäsenmaassa yhteensä. Saksan 16:sta osavaltiosta 4:ssä on asukkaita enemmän kuin Suomessa ja joissain osavaltioissa AfD on kerännyt osavaltiovaaleissa jopa yli 20 prosenttia äänistä.

25 vuotta Saksan yhdistymisen jälkeen ehkä keskeisin maantieteellinen jako  menee edelleen idän ja lännen välillä. Tämä näkyy hyvin selkeästi juuri AfD:n kannatuksessa. Puolue on pärjännyt viime vuosina suht hyvin myös Hessenissä, mutta muuten sen vahvimmat kannatusalueet ova selkeästi entisen Itä-Saksan alueella.

Tämä ei tietysti ole yllättävää. Useimmisa entisissä itäblokin maissa avoimen fasistisetkin voimat ovat pärjänneet viime aikoina hyvin ja Länsi-Euroopassa nationalistinen taantumuksellisto pärjää usein parhaiten juuri Itä-Saksan ruostevyöhykkeen tyyppisillä alueilla, vaikka nimenomaan entisen DDR:n alueille nimenomaan islamilaisia maahanmuttajia on  tietysti erityisen vähän. Viimeistään Petryn noustua AfD:n johtoon on Dresdenistä liikkeelle lähtenyt hieman radikaalimpi PEGIDA assosioitunut yhä selvemmin AfD:hen, vaikka puolue onkin halunnut pitää siihen jonkinlaista hajurakoa.

Vaikka Vaihtoehto Saksalle pärjääkin hyvin juuri entisen DDR:n alueille, ei se vertaudu kovin hyvin Itä-Euroopan ja Visegrad-maiden fasistiseen meinkinkiin ja AfD on suht siististi toimiva puolue jopa useimpiin sen länsieuroopalaisiin veljespuolueisiin verrattuna. Tälle on tietysti tavallaan aika ilmeiset historialliset syyt. Erilaista alt right-hörhöilyyn liittyvää materiaalia lueskellessani tuli myös mieleen, että saksaksi alt tarkoittaa vanhaa. Tämä itse asiassa symboloi aika hyvin, miksi nationalistisella taantumuksellistolla on vaikeuksia toimia Saksassa. AfD on kiemmurrellut vähän jo pelkästään nationalismista puhuttaessa ja Saksassa nationalismilla on oikeastaan jopa hyvällä tavalla likaisia konnotaatioita.

Suorat natsivertakset ovat helposti kohtuuttomia tai jotenkin banaaleja, mutta Saksassa mitään nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä on luonnostaan ollut vaikea miettiä ilman assosiaatiota natseihin ja tämä on antanut maalle aika tehokkaan rokotuksen nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Economist pisti viime viikonloppuna Chartollesvillessä nähdyn natseilun saksalaiseen kontekstiin, ja totesti ettei vastaava olisi Saksassa yksinkertaisesti mitenkään mahdollista. Trumpin töhöilyt ja Amerikassa tapahtuvat Alt right/KKK/natsihommat satavat myös AfD:n laarista sivuun. Saksassa asiat assosioituvat erityisen nopeasti nimenomaan sen vanhaan oikeistoon ja ehkä ihan hyvä niin. Tuo on johtanut satunnaisiin ylireagointeihin, mutta samaistun kyllä saksalaisiin, joilla on kokonaisuutena mukavan nöyrä ja aika terve suhde nationalismiin ja omaan kansallisvaltioonsa.



 

 

Saksan liittopäivävaalit 2017 – Ja lopulta Merkel voittaa?

Euroopan vuoden 2017 hullu vaalivuosi huipentuu vajaan parin kuukauden päästä Saksassa. 24 syyskuuta pidettävät Saksan vaalit ovat tietysti tärkeä tapahtuma koko Euroopan kannalta, mutta mitään kovin dramaattista ei taida olla odetettavissa.

Merkel vs Schultz

Saksan liittopäivävaalien suurin mielenkiinto kohdistuu perinteiseen tapaan kahden suurimman puolueen, Angela Merkelin kristillisdemokraattien(CDU) ja Martin Schultzin sosiaalidemokraattien(SDP) väliseen taisteluun. SDP:n Gerhard Schröder veti 2000-luvun alkupuolella läpi raskaat Hartz IV-paketit, mutta tuota seuranneen vuoden 2005 parlamenttivaalien jälkeen Angela Merkel on hallinut Saksaa ja kaksissa edellisissä vaaleissa kristillisdemokraattien kannatus on ainoastaan kasvanut.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat Schröderin aikauden jälkeen vajonneet monien eurooppalaisten veljespuolueidensa tapaan jonkinlaiseen taantumaan. Schröderin jälkeen puoluejohtaja vaihtui tiheään, mutta Sigma Gabriel ehti johtaa puoluetta vuodesta 2009, kunnes hänet korvattiin vuodenvaihteessa Martin Schulzilla. Saksan valtasi hetkellisesti pienimuotoinen Schulzmania ja SDP:n gallupkannatus pompsahti 10 prosenttiyksikköä ylöspäin. SDP oli hetken aikaa lähes tasoissa kristillisdemokraattien kanssa. Tuon jälkeen SDP:n kannatus kuitenkin laski taas lähes aiemmalle tasolleen ja viime kuukaudet ero on ollut noin 15 prosenttiyksikköä (Kristillisdemokraatit noin 40% ja SDP noin 25%).

Toukokuun osavaltiovaalien tulokset olivat myös demareiden näkökulmasta heikkoja. Saksan suurimassa osavaltiossa Nordrhein-Westfalenissa demarit saivat toukokuussa historian surkeimman tuloksensa.

German Opinion Polls 2017 Election.png

Tilanne on nyt kahden suurimman puolueen osalta kovin samanlainen kuin Britanniassa kolme kuukautta sitten, joten en nyt uskalla ennustaa Saksan demaraille varmaa rökäletappiota, mutta heidän näkökulmastaan näyttää aika pahalta ja parhaimmillaan taitaa olla mahdollisuuksia vain Corbynin tyyliseen torjuntavoittoon, mutta siihenkin vaadittaisiin paljon.

Saksalaista salpalinjaa ei tarvittu

Saksan vaalit ei muodostu sellaiseksi liberaalin Euroopan viimeiseksi salpalinjaksi kuin jossain spekulaatioissa vuoden alussa arveltiin. Hollannissa Wildersin tulos jäi hieman heikoksi. Ranskassa nähtiin suorastaan maukas liberaalien vastaisku kun Macron pyyhki Le Penillä lattiaa ja otti hävyttömän liberaalilla ohjelmalla haltuunsa myös Ranskan kansalliskokouksen. Britanniassakin kovalla brexitillä kampanjoinut May sai selvästi odotettua heikommman vaalituloksen.

Voidaan siis sanoa, että nationalistisen taantumukselliston vaalivuosi on ollut pettymys koviin odotuksiin nähden. Wildersin mainostama Patriotic Spring ei oikein kunnolla toteutunut. Toisaalta on ehkä syytä pitää mielessä, että Hollannissa hallituksen muodostaminen on edelleen kesken kun Wilders ei sovi hallitukseen muiden kanssa ja hajanaisessa puoluekentässä joudutaan hakemaan aika akrobaattisia hallituskoalitioita. 15 vuotta sitten koko Ranska oli sekaisin kun Isä Le Pen pääsi toiselle kierrokselle ja sai siellä vajaa 20% äänistä. Nyt oltiin tyytyväisiä kun tytär Le Pen sai toisella kierroksella vain noin kolmanneksen kaikista äänistä.

Saksa on ollut aika ilmiselvistä historiallisista syistä hankala paikka nationalistille taantumuksellistolle. Se miten 10 vuotta sitten Saksan kotikisojen aikaan keskusteltiin, onko soveliasta heilutella kadulla Saksan lippua, oli vähän hassua, mutta tavallaan oikein sympaattista.  Saksassa paikallinen nationalistipuolue  Alternative für Deutschland (AfDon siis joutunut operoimaan hankalla maaperällä eikä ole välttämättä edes halunnut kutsua ideologiaansa nationalistiseksi. Edellisissä vuoden 2013 vaaleissa Afd jäi  niukasti tulos liittopäiviltä, mutta nyt se näyttäisi loputakin nousevan sinne. Mitään valtaisaa jytkyä ei kuitenkaan ole tulossa. AfD:n kannatus on ollut tämän vuoden ajan hitaassa laskussa, mutta on edelleen vajaat 10%.

Keväällä Hollannin parlamenttivaalia edeltävinä päivinä nähtiin pienoinen Turkin masinoima diplomaattinen kriisi ja kun Saksassa Euroopan selvästi kookkain turkkilaisvähemmistö, niin voi olla mahdollista, että Erdogan yrittää vielä hämmentää soppaa jollain tavalla.

Grüne, Linke ja FDP

Jos kristillisdemokraattien baijerilaista sisarpuoluetta CSU:ta ei lasketa omaksi puolueekseen, keikkuu kolmen aiemmin mainitun puolueen ohella kolme muutakin puoluetta 5 prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Laitavasemmisto Linken kannatus on pysynyt aika vakaasti 10 prosentin tuntumassa. Vihreiden kannatuksessa on ollut hieman enemmän heiluntaa, mutta sekin on säilynyt usean prosenttiyksikön 5:n prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Neljäs  hieman alle 10 % kannatusta nauttiva puolue on tällä hetkellä Freie Demokratische Partei joka yhdistelee varsin oikeistolaista talouspolitiikkaa varsin vapaamieliseen arvoliberalismiin. Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa historiansa heikoimman tuloksensa. FDP keräsi ainoastaan 4.8% äänistä ja jäi kokonaan ulos valtiopäiviltä. Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että FDP tekee comebackin.




Suomen presidentinvaalit 2018 ja SDP:n presidenttiehdokas

SDP ilmoitti viime viikolla kolme nimeä, jotka lähtevät kisaamaan puolueen presidenttiehdokkuusta: Maarit Feldt-Ranta, Tuula Haatainen ja Sirpa Paatero. Presidenttiehdokkaasta järjestetään jäsenäänestys elokuussa ja lopullinen ehdokas on selvillä syyskuun alussa. Tämä uutinen meni minulta viime viikolla kokonaan ohi ja huomasin sen vasta nyt kun huvin vuoksi googlailin, että ketkäs kaikki ovat jo ilmoittautuneet presidenttiehdokkaiksi. Eli varmistununeita presidenttiehdokkaita ovat tällä hetkellä Sauli Niinistö, Pekka Haavisto, Matti Vanhanen, Merja Kyllönen ja Nils Torvalds. Muutama kommentti tämänhetkisestä tilanteesta:

  • Paavo Lipponen floppasi pahasti viime vaaleissa ja nyt SDP:ltä ei näyttänyt löytyvän halukasta raskaan sarjan ehdokasta. Urpilaista ja sen jälkeen jopa Heinäluoma taidettiin toivoa, mutta näitä ei homma napannut. Ulospäin homma on näyttänyt aika sekavalta.
  • Kukaan näistä potentaalisesta presidenttiehdokkaasta (Feldt-Ranta, Haatainen, Paatero) ei taida herättää suuressa yleisössä innostusta ja tällä hetkellä näyttää että nousu toiselle kierrokselle olisi melkoisen työn takana. Omissa mielikuvissani tämä kolmikko kuvastaa hyvin nyky SDP:tä. Silleen ihan ok, mutta hajuton ja mauton eikä kykene tarjoamaan mitään uutta tai vastauksia tulevaisuuden haasteisiin.
  • Presidentinvaalit näyttivät pitkään aika tylsältä tapahtumala ja jos mietitään vain lopullista voittajaa, niin kisa näyttää edelleenkin vähän tylsältä. Vaikea nähdä että kukaan kykenisi syrjäyttämään Sauli Niinistöä, mutten usko että homma kuitenkaan ratkea vielä ensimmäislellä kierroksella
  • Presidentinvaaleja luonnollisesti vatvotaan isosti mediassa ja hyvin näkyvyyttä saavat ehdokkkaat tuovat huomiota myös puolueellenen. Tietysti varsinkin toiselle kierrokselle pääsevä ehdokas saa paistatella parrasvaloissa
  • Kepun uuniperuna Vanhanen on monessa mielessä ihan osaava mutta tylsä peruspolitiikko, jolla hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle, mutta tuskin pystyy missään tilanteessa luomaan taakseen valtaisaa hypeä.
  • Seksi-Peksi Haavistolla on suht laaja tuki ja hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle, mutta saa nähdä jaksavatko ihmiset hypätä toista kertaa yhtä suurella innolla Haaviston taakse. Vihreillä on kuitenkin tällä hetkellä hyvä momentum päällä ja juuri nyt Haavisto näyttää jopa todennäköissimmältä hahmolta pääsemään toiselle kierrokselle
  • Perussuomalaisten hajoaminen toi myös hieman lisämielenkiintoa presidentinvaaleihin. Toisaalta kamppanjointi ei ole ihan ilmaista, mutta vaikea uskoa, etteivätkö molemmat ryhmät haluaisi käyttää tämän mahdollisuuden saada näkyvyyttä.
  • Erityisesti Sinisen Tulevaisuuden porukalle tämä olisi hyvä paikka profilitoitua ja tehdä selväksi mitä puolue edustaa. Voisi kuvitella että Sampo Terho lähtisi ehdokkaaksi. Tynkäperussuomalaisetkin varmaan asettavat ehdokkaan ja tällä hetkellä katseet taitavat keskittyä Laura Huhtasaareen
  • Sokerina pohjalla on tietysti vielä vanha konna Paavo Väyrynen. Yrittääkö Paavo Lähteä hämmentämää soppaa vielä kerran

Ehkä näissä vaaleissa olennaisimmat kysymykset ovat, kuka päätyy toiselle kierrokselle Niinistöä vastaan, kantaako Haavisto-ilmiö vielä toista kertaa, jatkuuko SDP:n kriisi ja miten hajonneiden perussuomalaisten kaksi ryhmittymää profiloituvat näissä vaaleissa.

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

 



 

Hän kävelee vetten päällä!

Emmanul Macronin en Marche otti valtaisan jytkyvoiton myös Ranskan parlamenttivaaleissa napaten 350 paikkaa ja saaden yksinään absoluuttisen enemmistön kansalliskokouksessa. Paikkamäärä jäi hieman pienemmäksi kuin viikko sitten parlamenttivaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen monet arvioivat, mutta tulos on kuitenkin käsittämättömän hyvä liikkelle, joka starttasi vasta vuosi sitten.

Macron on osaltaan palauttanut monien ihmisten uskon tolkkulisen politiikan mahdollisuuksiin. Kyse ei pelkästään siitä, että nationalistinen taantumuksellisto on onnistuttu lyömään kunnolla, vaan siitä että Macron tulee perinteisten puolueiden ulkopuolelta ja on näyttänyt monille kuinka perinteisiä valtapuolueita voidaan haastaa myös muista suunnista. Macron on toisaalta talousasioita ymmärtävä pragmaatikko, joka on kuitenkin onnistunut luomaan liikeelleen suurta yleisöä puhuttelevan tarinana. Liberaali pragmaattisuus on onnistuttu muotoilemaan jopa jonkinlaisen ideaalin muotoon.

Varsinkin monet keskustaliberaalit liikkeet ympäri Eurooppa ja maailmaa yrittävät  nyt ottaa mallia Macronista. Macronin nousu on monila tavoilla aika käsittämätön tapahtuma.  Yleinen ilmapiiri on Ranskassa toiveikkaampi ja positiivisempi. Macronilla on nyt päällä älytön momentum ja hänellä on vahva mandaatti toteuttaa tavoitteitaan. Paljon on puhuttu työelämän reformien tarpeellisuudesta ja toisaalta siitä, kuinka Macron joutunee melkoisiin tappeluihin ammattiyhdistysliikkeiden kanssa. Macronilla on tällä hetkellä takanaan niin valtava tuki, että tästä hetkestä eteenpäin ei voi oikein mennä kuin alaspäin. Media odottaa tilaisuutta repiä yhtäkkiä tyhjästä valtaan noussut kultapoika alas ja varsin laajalta pohjalta muodostetun En Marchen ihmiset joutuvat miettimään miten sovitetaan kaikki näkemykset yhteen.

Olen lueskellut viime aikoina hitaasti Nick Cleggin muistelmateosta Britannian vuosien 2010-2015 koalitiohallituksesta. Cleggmanian ja Macronmanian nopean nousun välillä voi nähdä muutamia yhteläisyyksiä. Macron on kuitenkin todistettavasti Machiavellinsa lukenut ja nopeasta valtaannousustaan huolimatta saattaa hallita kovat valtapelit Cleggiä paremmin, enkä usko että Macronin kohdalla nähdään ainakaan samanlaista viiden vuoden alamäkeä kuin Cleggillä. Nyt pitäisi kuitenkin saada omat reformit läpi ja kyetä täyttämään riittävän hyvin ihmisten kohtuuttoman korkeat odotukset. Toivon vilpittömästi että Macron onnistuu.

 

Nationalistista taantumuksellistoa turpaan – Ranskan parlamenttivaalien tulos

Vuoden 2017 poliittisessa kalenterissa Ranskan tapahtumat ovat olleet varsin mielenkiintoista seurattavaa. Ylpeästi kosmopoliitti ja keskustaliberaali Emmanuel Macron nousi jytkyvoitolla Ranskan presidentiksi pyyhkien lattiaa Marine Le Penillä. Tuon jälkeen Macronilla on ollut käynnissä aikamoinen kuherruskuukausi, joka näyttäisi nyt huipentuvan huikeaan vaalivoittoon myös parlamenttivaaleissa. Tulokset eivät ole vielä täysin selvillä ja lopullisesti homma ratkeaa vasta ensi viikonloppuna parlamenttivaalien toisella kierroksella. Tässä kuitenkin joitain huomioita.

  • Macron näyttäisi ottavan selvän absoluuttisen enemmistön Ranskan kansalliskokouksessa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Macronilla on hyvin vahva mandaatti ja vapaat kädet ajaa haluamiaan uudistuksia läpi.
  • Macronin liikkeen listoilla oli myös iso kasa vanhemman keskustalaisen liikkeen, François Bayroun Mouvement démocraten ehdokkaita, mutta La République En Marchella saattaa päästä absoluuttiseen enemmistöön, vaikka tätä porukkaa ei edes laskettaisi mukaan
  • Monet REM:n edustajat ovat poliittisia keltanokkia ja ovat tätä kautta “kiitollisuuden velassa” Macronille, joten tämä porukkaa lienee ainakin alkuvaiheessa varsin lojaalia Macronille. Toki pidemmällä aikavälillä nähdään nopeasti kasvaneen liikkeen sisällä syntyy väistämättä ainakim pienempiä sisäisiä ristiriitoja.
  • Ensimmäisinä vaalien jälkeisinä tunteina on jo ehditty puhua paljon siitä, kuinka äänestysprosentti jäi matalaksi ja tämä sitten veisi legimiteettiä Macronilta. Onhan tuosakin totuuden siementä, mutta kuulosta myös hieman häviäjien selittelyltä. Macronin äänestäjät eivät jääneet kotiin ja jos olisi houkuttelevampia ehdokkaita, niin ihmiset eivät ehkä olisi jääneet kotiin
  • Kovalla uholla vuoteen lähteneet Marine Le Pen ja Front National ottivat aika pahasti turpaansa ja eivät näytä saavan edes tavoitteleemansa 15:stä edustajaa. Macronin liikkeen menestys perustuu toki sen keulahahmon vetovoimaan, tuoreisiin ajatuksiin ja vanhojen puolueiden korruptioon sekä kyvyttömyyteen tehdä uudistuksia, mutta  kyse taitaa olla myös vastareaktiosta nationalistisen taantumukselliston nousuun. Voi olla että ilman Le Peniä Ranskaan ei olisi saatu ylpeän kosmopoliittista ja liberaalia presidenttiä ja En Marche-liikettä.
  • Sosialistipuolue menestyi niukasti paremmin kuin miltä gallupeissa näytti, mutta tästä huolimatta lopputulos oli täysin katastrofaalinen. Sosialistipuolue joutuu tosissaan taistelemaan suurimman vasemmistooppositiopuolueen asemasta Mélenchonin La France insoumise-liikkeen kanssa.

Britannian vaalitulos – pikakommentit

Britannian parlamenttivaalitulos alkaa olla viimeistä paikkaa myöden selvillä. Tässä muutama ajatus:

  • May seurasi edeltäjänsä Cameronin jalanjälkiä järjestämällä vaalit, joiden avulla ajateltiin sementoivan oma kannatus, mutta vaalien tulos ei ollutkaan ihan sitä mitä toivottiin
  • Seuraavat päivät taidetaan seurata sitä, pystyvätkö konservatiivit saamaan Pohjois-Irlannin unionistien avulla enemmistöhallitusta kasaan. Jos toimivaa koalitiota ei saada suht nopeasti pystytettyä, saatta May menettää asemansa todella pian. Toimitakykyisen hallituksen kasaaminen on tällä hetkellä aika haastava homma.
  • Jos konservatiivit lähtevät rakentamaan hallitusta Pohjois-Irlannin unionistien avulla, niin minkälaisia asioita nämä vaativat vastineeksi tuestaan ja miten tuo voisi vaikuttaa Pohjois-Irlannin tilanteeseen. DUP:n nettisivu kaatunut ilmeisesti viime yönä kun ihmiset googlailleet minkälainen liike tuo on.
  • Myös minä olen tässä blogissa osallistunut vahvasti narratiiviin sosiaalidemokratian kriisistä. Vaikka Labour ei onnistunut nousemaan suurimmaksi puolueeksi, niin tulos oli siile varsinkin reilun kuukauden odotuksiin nähden todella hyvä. Vasemmistopuolue voi nyt kerrankin todella uskottavasti puhua torjuntavoitosta.
  • SNP otti vaaleissa aika pahasti siipeensä. Suurin momenttum Skotlannin itsenäistymiseksi näyttäisi olevan takana päin.
  • Liputin itse liberaalidemokraattien puolesta, mutta puolue ei saanut kuin pari paikkaa lisäää, vaikka kampanjan alussa oli toiveita, että Brexitin vastustamisellaan se olisi saattanut saada mukavan määrän ääniä. Nick Clegg jopa menetti paikkansa Sheffieldissä.

2017UKElectionMap.svg

Liberaalidemokraatit ja Britannia – Between the Extremes

 

Yleisessä keskustelussa vaalivuoden 2017 nähtiin jatkavan edellisen vuoden trendiä ja nationalistisen taantumukselliston arvioitiin nousevan aivan uudella tavalla vallan kahvaan monissa Euroopan maissa. Näin ei kuitenkaan käynyt Hollanissa tai Ranskassa ja Suomessakin perussuomalaiset saivat todella surkean vaalituloksen. Euroopassa nähtiin jopa varsin makea vastaisku Emmanuel Macronin noustua valtaan, mutta myös Suomen ja Hollannin vaaleissa keskustaliberaalit voimat saivat varsin mukavan vaalituloksen.

Britanniassa tilanne näyttää monessa suhteessa erilaiselta. Brexit oli toki valtaisa voitto nationalistiselle taantumuksellistolle, mutta perinteinen kaksipuoluejärjestelmä on kuitenkin pysynyt kasassa ja Faragen UKIP uhkaa kuihtua kokonaan pois. Britanniassa keskustaliberaaliin liikkeen suuri nousi nähtiin jo 10 vuotta sitten, mutta liberaalidemokraattinen puolue menetti rajusti kannatustaan vuoden 2015 vaaleissa oltuaan tätä ennen Toryjen apupuolueena hallituksessa.

Kuukausi sitten spekuloitiin, että brexitin vastustamisella ja Labourin kriisin avulla liberaalidemokraatit saattaisivat pystyä nostamaan kannatustaan jälleen. Nyt viikko ennen vaaleja näyttäisi galluppien perusteella, että puolueen kannatus tuskin nousee kovin rajusti. Tämä on sääli sillä Liberaalidemokraateilla olisi nyt paikka iskea Macronin liikkeen tapaan perinteisen valtapuolueiden väliin. Jos minulla olisi Britanniassa äänioikeus, niin ei olisi todellakaan vaikeuksia valita äänestämääni puoluetta. Kuten aika usein, olen tässäkin asiassa The Economistin linjoilla.

No party passes with flying colours. But the closest is the Liberal Democrats…

They are more honest than the Tories about the need to raise taxes for public services; and more sensible than Labour, spreading the burden rather than leaning only on high-earners. Unlike Labour they would reverse the Tories’ most regressive welfare cuts. They are on the right side of other issues: for devolution of power from London, reform of the voting system and the House of Lords, and regulation of markets for drugs and sex…

The true liberals in the party jostle with left-wingers, including Tim Farron, who is leading them to a dreadful result. But against a backward-looking Labour Party and an inward-looking Tory party about to compound its historic mistake over Brexit, they get our vote…

Labour has been on the brink of breaking up since Mr Corbyn took over. If Mrs May polls badly or messes up Brexit, the Tories may split, too. Many moderate Conservative and Labour MPs could join a new liberal centre party—just as parts of the left and right have recently in France. So consider a vote for the Lib Dems as a down-payment for the future. Our hope is that they become one element of a party of the radical centre, essential for a thriving, prosperous Britain.

 

Niinistö toiselle kaudelle ja ihan hyvä niin

Suomessa päivän selvä ykkösuutinen taisi olla, että Sauli Niinistö lähtee tavoittelemaan toista kautta presidenttinä. Tämä ei ollut kovinkaan yllättävää. Mietin että ainoa mahdollinen skenaario, jossa Niinistö ei olisi lähtenyt tavoittelemaan toista kautta olisi, että hänelle on alkanut tulla terveysongelmia, joista ulkopuoliset eivät olisi olleet vielä tietoisia.

Yllättävä asia oli, että Niinistö ei lähtenyt kisaan kokoomuksen ehdokkaana, vaan valintayhdistyksen kautta. En ole vielä kauheasti luskellut muiden spekulaatioista, miksi Niinistö päätyi tällaiseen ratkaisuun. Yksi syy vosi olla, että Niinistö pelkää kokoomuksen hallitusvastuun vaikuttavan negatiivisesti hänen kannatukseensa ja toivoo valitsejayhdistyksen lisäävän hänen vasemmistolta saamaansa äänimäärää. Tämä tuntuisi minusta hieman hätävarjelun liioittelulta. En usko että kokoomuksen tekemiset hallituksessa olisivat vaikuttaneet kovinkaan negatiivisesti Niinistön äänimäärään. Toisena kyynisenä spekulaationa voisi esittää, että Niinistöllä on tarve jäädä historiaan suurena valtiomiehenä, joka keräsi kannatusta kaikista osista kansaa.

Yhtenä asiana voisi myös mainita että Suomen ensimmäiset maakuntavaalit pidetään samaan aikaan presidentinvaalien kanssa. Voi olla että Niinistön suuri kannatus olisi satanut kokoomuksen laariin. Jos äänestäjä pistää presidentinvaaleissa äänestyslappuun kokoomuksen numeron, niin varmaan helpommin saattaisi myös maakuntavaaleissa äänestää kokoomuksen ehdokasta.

Olen kuitenkin ihan tyytyväinen jos Niinistö valitaan ensi vuonna toiselle kaudelle. En ehkä äänestä häntä ainakaan ensimmäisellä kierroksella ja voisin halutessani esittää enemmänkin kyynisiä huomautuksia Saulista, mutta kyllä hän on kokonaisuutena hoitanut homman oikein hyvin. Eläköön tylsän harmaa konsensus-Suomi!

Macronin puolue jytkyttää myös kansalliskokouksen vaaleissa?

Euroopan hullu vaalivuosi jatkuu kesäkuussa Ranskan ja Britannian parlamenttivaaleilla. Ranskan kansalliskokouksen vaalien ensimmäinen kierros järjestetään reilun kahden viikon päästä sunnuntaina 11.6 ja toinen kierros vajaan kuukauden päästä 18.6.

Ranskassa presidentiksi noussut Emmanuel Macron on luonut huikeaan nopeasti uuden en Marche liikkeen. Nimi muutettiin hiljattain alkuperäisestä En Marchesta muotoon La République En Marche. Ehkä tarkoituksena on saada pientä etäisyyttä Macronin toimintaan sosialistihalituksessa. Kun Macronin presidenttiys alkoi näyttää selvältä, oli vielä paljon epäilyksiä, saako uusi puolue kesäkuun parlamenttivaaleissa kovinkaan merkittävää kannatusta ja paikkamäärää kansalliskokoukseen.

Nyt tilanne näyttää kuitenkin varsin hyvältä. Puolue asettaa ehdokkaat kaikkiin vaalipiireihin. Monet näistä tulevat puolupolitiikan ulkopuolelta, mutta paljon ehdokkaita tuli myös pitkään Ranskan politiikassa vaikuttaneen François Bayroun keskustalaisesta liikkeestä, joka asettui jo helmikuussa Macronin taakse. Nykyisen kansalliskokouksessa istuvia sosialisteja Macronin puolueen listalelle loikkasi 24 kappaletta.

Erityisen positiivisia uutisia on kuitenkin saatu gallupeista, joissa Macronin puolueen kannatus on noussut 30 prosentin tuntumaan. Luonnollisesti vaaleihin on vielä noin kuukausi aikaa, gallupeiden täsmällistä tarkkuutta on vaikea (ainakaan minun) arvioida ja Ranskan mielenkiintoinen vaalijärjestelmä, joka muodostuu yhden hengen vaalipiireistä ja kaksivaiheisesta äänestyksestä, lisää epävarmuutta, kuinka hyvin kannatus muuttuu paikoiksi.

Opinion polling for the French legislative election, 2017.png

Nyt kuitenkin alkaa olla selvää, että Macronin arvoliberaaliutta, markkinatalousmyönteisyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta yhdistelevä linja vetoaa useisiin ranskalaisiin, eikä kyse ole pelkästään Macronista tai protestista perinteisiä puolueita vastaan. La République En Marchella on selvästi aitoa kannatusta ja se tulee saamaan varsin hyvän määrän edustajia Ranskan kansalliskokoukseen. Aiemmin mainitun monimutkaisen vaalijärjestelmän takia on kuitenkin hankala arvioida, miten kannatus materialisoituu parlamenttipaikoiksi. Yhden hengen vaalipiireissä on myös henkilövaalien piirteitä ja jos Macronin puolueen ehdokkaat eivät ole riittävän suosittuja, voivat epäsuositumpien puolueiden ehdokkaat kiilata edelle. Macronin liikkeellä on kuitenkin perusteltua syytä optimismiin.

Front National ja Les Républicains ovat gallupeissa hyvin tasoissa kakkos- ja kolmossijoilla hieman 20 % kannatuksella. Neljäntenä noin 15% kannatuksella on Jean-Luc Mélenchonin perustama äärivasemmistolainen La France insoumise ja sosialistien kannatus on romahtanut alle 10 prosentin. Näistä asetelmista saadaan varmasti mielenkiintoisia taisteluita monisa vaalipiireissä ja mielenkiintoista nähdä mitä ensi kuussa tapahtuu. Näyttäisi että Macronin liikkeellä saattaisi olla mahdollisuuksia jopa absoluuttiseen enemmistöön kanssalliskokouksessa, mutta ainakin sillä on hyvät mahdollisuudet johtaa jonkinlaista koalitiohallitusta parlamentin suurimpana puolueena.

Mutta paljon voi vielä tapahtua. Yksi vaalienkin kannalta tärkeä asiakysymys on, miten “kaikkien reformien äiti”, eli työreformi lähtee liikkeelle ja minkälaiseen taisteluun Macron tämän asian tiimoilta päätyy ammattiyhdistysliikkeiden, sosialistien ja Mélenchonin kanssa.