Väistämätön vihreä tulevaisuus – Pikakommentti gallupista

Kirjoittelin ennen vihreiden puoluekokousta, että puolueella saattaisi olla kahden vuoden päästä pienet saumat jopa pääministeripuolueeksi asti ja nyt pari kuukautta myöhemmin tuo ei näytä enää edes niin pieneltä saumalta. Tänään julkaistussa gallupissa vihreät on noussut jo Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja kannatus on 17,6%. Olen ajatellut, että vihreillä on realistiset mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon, mutten ajatellut, että se tapahtuisi näin nopeasti. Ihan muutama juttu, jotka mielestäni selittävät parhaiten vihreiden nousua.

Pidän SDP:n ja  Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden yleistä kriisiä tärkeimpänä yksittäisenä selityksenä vihreiden nousulle. SDP:n kannatus on nuorempien ja jo varhaiskeski-ikäistenkin keskuudessa valtavasti eläkeikäisiä matalampaa. Monet syyttivät kohtuuttomasti Jutta Urpilaista SDP:n epäonnistumisista, mutta nyt on nähty Äijä-Rinteen myötä, että ongelmat ovat paljon syvemmällä.

SDP ei yksinkertaisesti puhuttele lähellekkään samalla tavalla minun ikäluokkaani. Monet kuitenkin tuntevat sympatiaa jonkinlaiseen sosiaalidemokraattiseen arvomaailmaan, mutta näkevät perinteisestä demarimenosta eroavat keinot paremmiksi. Jollain lailla keskusta/keskustalvasemmistolaisilla puolueilla on myös muualla  nyt mahdollisuudet ryövätä itselleen paljon demarien kannatusta vihreiden ja Macronin liikkeen tapaan.

Vihreät on onnistunut melko menestyksekkäästi brändäämään itsensä kaupunkilaisten puolueeksi. Sen edustajat ovat usein muiden puolueiden edustajia paremmin kartalla kaupunkisuunnitteluun liittyvistä kysymyksistä. Kyse on kuitenkin myös identiteettipolitiikasta ja 2000-luvun uusi uljas urbanismi on elämäntapa, jota vihreät edustavat ja saavat tällä mukavasti ääniä sekä oikealta että vasemmalta. Vihreät on onnistunut yllättävänkin tehokkaasti monipolisoimaan tämän lohkon itselleen ja menee vielä vuosia ennen kuin muut puolueet pystyvät haastamaan vihreitä tässä, vaikka ne nyt välittömästi pistäisivät paukkujaan tähän asiaan.

Luulen että Suomessa persujen nousu tämän vuosikymmenen alussa ja viime vuosina nähty nationalistisen taantumukselliston nousu ympäri maailmaa herättävät vastareaktioita ja vihreät ovat puhuneet kiistattoman selkeästi liberaalin demokratian ja euroopplaisten arvojen puolesta. Nationalistisen taantumukselliston nousu aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisia vastareaktioita ja vihreät on tainnut onnistua ottamaan tuosta hyvän siivun itselleen.

Voi hyvin olla, että vihreiden kannatus lähtee jossain vaiheessa taas hieman laskuun, mutta puolueella on tällä hetkellä päällä momentum ja useat kehityskulut satavat laariin. Näiden ansiosta vihreät näyttää väistämättä  olevan tulevaisuudessa puolue, jonka kannatus vakiintunee reilusti päälle kymmeneen prosentiin.

Urbaniston hillitty charmi

Tyler Cowen linkkasi blogissaan mielenkiintoiseen tekstiin How Baltimore Quietly Became the Coolest City on the East Coast.   Tämä kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Minä kuten varmaan useat muutkin tunnemme Baltimoren maailman parhaasta tv-sarjasta The Wire. Wiressä esiteltiin Baltimorea esimerkkinä käyttäen Amerikan “inner cityjen” ongelmavyyhtiä. Baltimoressa näitä ongelmia on riittännyt. Eivätkä ongelmat ole kadonneet. Vuonna 2015 nähtiin aikamoiset mellakat ja toisin kuin useimmissa Amerikan kaupungeissa, Baltimoressa murhien määrä on viime vuosina kasvanut selvästi ja noussut jopa crack-vuosia korkeammalle tasolle.

Kontrastina tähän kirjoitus, miten Baltimoresta olisi tulossa Itärannikon coolein kaupunki, tuntuu oudolta. Tai monen reaktio varmaan on, että nämä molemmat tarinat eivät voi pitää samaan aikaan paikkaansa. Ja siis voi toki olla, että itärannikon coolein kaupunki on artikkelin muotoon puettua matkailumainontaa ja liioittelua, mutta jutun kuvaama keskusta-alueiden gentrifikaatio, nuorten ihmisten saapuminen ja coolien ravintoloiden ja baarien avautumiset ovat kuitenkin todellisuutta. Vaikka esimerkiksi äänestymiskäyttäytymistä seuratessa tuntuu, että suurimmat rajat menevät suurkaupunkien ja syrjäseutujen välillä, niin esimerkiksi tulotason, rikollisuuden tai monen muun mittarin perusteella suurimmat erot nähdään kaupunkien sisällä.

Yhdysvallat on edelleen esikaupunkien luvattu maa ja kaupunkikeskustat ovat monilta osin edelleen etnisten vähemmistöjen ja köyhempien ihmisten asuttamia alueita, mutta tilanne muuttuu vuosi vuodelta kun urbaania elämäntapa tavoittelevia nuoria (ja vanhempiakin ihmisiä) muuttaa keskustoihin. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Suomessa vihreiden kasvanut kannatus perustuu osaltaan tähän ryhmään vetoamiseen. Urbanismi on samaan aikaan jonkinlainen identiteettipoliittinen liike johon kiinnittyä, mutta tälle ajattelulle löytyy myös taloudellisia perusteita ja nimenomaan vihreät ovat kaupungeissa onnistuneet profiloitumaan (positiivisella tavalla) myös insinöörimäisenä puolueena, jolla on kaupunkisuunnittelun faktat hallussa.

Hyvä- ja huono-osaisuuden keskittymät ovat muutoksessa, kaupungit näyttävät tässä ajassa kykenevän tarjoamaan yrityksille sellaisia kasaantumisetuja ja ihmisille sellaista elämäntapaa, että jopa Baltimoren kaltaisessa paikassa suuret osat kaupunkia näyttävät gentrifikoituvan ja hipsteröityvän väistämättä. Toki Amerikassa “kaupunkien” kasvu on viime vuosikymmeninä suurelta osin tapahtunut esimerkiksi Texasin suurkaupungeissa ja Atlanta kaltaisilla metropolialuleilla, joiden olemattoman maankäytön suunnittelun seurauksena kyse hyvin matalan tiheyden esikaupunkimaisesta kaupungistumisesta.

Voi kuitenkin olla että nyt syntyvät ikäluokat ihmettelevät aikuistuttuaan, kuinka oli mahdollista, että kaupunkikeskustat ovat saattaneet aiemmin olla niin suurelta osin köyhemmän väestönosan asuttamia. Amerikassa huono-osaisuus alkaa pikkukaupunkien ohella keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Es ist nicht mehr wie frueher, die Strassen sind hier sicher
Ich fuehl mich wie ein Fremder, ich seh hier neue Gesichter
Die Stadt wird immer bunter und die Ghettos gehen unter
Berlin ist nicht mehr unter, das ist das neue Berlin

 

Death and Life of Great American Shopping centers

Financial Time kirjoitti isosti Amerikan kauppakeskusten kriisistä mainiten, kuinka kasa hedge fundeja kertoo löytäneensä kauppakeskuksista seuraavan big shortinsa. “We think the magnitude of this short could be bigger than subprime, says Stephen Ketchum“. Vähäsen, tai ehkä vähän enemmänkin kuin vähäsen tuossa taidetaan liioitella, mutta amerikkalainen kauppakeskus on ongelmissa ja sillä on vaikutuksia moneen asiaan.

Auton varaan rakennettu ostoskeskus on McDonaldisin drive-inin ja Coca Colan ohella ehkä amerikkalaisin kuviteltavissa oleva asia. Se on toisaalta muovannut valtaisasti amerikkalaista yhdyskuntarakennetta ja tämä kulttuurimperialismi on levinnyt myös Eurooppaan. Varsinkin Suomea aiemmin kaupungistuneissa maissa kaupunkikeskustojen suhteellinen asema on kuitenkin säilynyt vahvempana.

Kauppakeskukset ovat kuitenkin vähän jokapuolella noussseet erilaisten taistelujen symboleiksi. Kaupunkirakenteen hajoamisesta puhuttaessa on kiinnittety paljon huomiota juuri jumboihin ja ideaparkkeihin, joilla on ollut rajuimmissa tapauksissa myös suuria vaikutuksia kaupunkikeskustojen elinvoimaan. Shoppailulle rakentuvat kauppakeskukset nousivat 90-luvulla myös postmodernin kaupungin symboliksi ja niihin liittyi myös keskustelu julkisen tilan katoamisesta. Kaupunkikeskustojen gentrifikaatio on kuitenkin osaltaan vähentänyt kauppakeskusten merkitystä. Myös kaupunkikeskustojen kauppakeskukset ovat ongelmissa nettikaupan kanssa, mutta niillä on mahdollisesti paremmat valmiudet taistella tätä kehitystä vastaan. Voi olla, että tulevaisuudessa kauppakeskukset keskittyvät aiempaa enemmän ravintoloihin sekä muiden palveluiden ja elämysten tuottamiseen fyysisten tuotteiden myymisen sijaan.

Vaikka jonkinlaisella reurbanisaatiolla on paikotellen voinut olla vaikutusta automarkettien kasvaneeseen ahdinkoon, niin ennen kaikeaa kyse on nettikaupasta. Kaupunkikeskustojen julkinen tila muuttui kauppakeskuksien puolijulkiseksi tilaksi ja nyt aluetaan siirtyä virtuaalitilaan. Samalla tavalla ostosten tekeminen siirtyi keskustasta enemmän esikaupunkeihin ja nyt verkkoon. Mutta Amazon-efektin rajuimpia vaikutuksia ei ole vielä monilta osin edes nähty. Kuukausi sitten Amazon ilmoitti ostaneen Whole Foodsin ja tämä on lisännyt monien ruokakauppajättien pelkoja. Tähän mennessä ne eivät ole olleet  ihan samalla tavalla huolissaan nettikaupan luomasta kilpailusta kuin monet muut toimijat. Niin kaupunkitilallisesti kuvottavia kuin WalMartit ovatkin olleet, ovat ne olleet työpaikkojen tarjoamisen ohella monissa Amerikan pikkukaupungeissa myös kokoontumispaikkoja. Guardian kirjoitti tästä hiljattain todella mielenkiintoisesti otsikolla What happened when Walmart left

Näiden urbanismikelojen ohella tällä kehityksellä on suurta vaikutusta myös työllisyydelle. Linkkaamani Financial Timesin jutun mukaan tänä vuonna vähittäiskaupasta on joka kuukausittain hävinnyt noin 9000 työpaikkaa. Fyysisessä rakennuksessa tehtyä miljoonan dollarin myyntiä kohden on tarvittu 3.5 työntekijää kun taas nettikaupan miljoonan dollarin myyntiä kohden työntekijöitä on vain 0.9. Nettikaupan kehitys vie lähitulevaisuudessa varmasti paljon työpaikkoja. Joidenkin hiilikaivosten työpaikkojen sijaan kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota tähän trendiin.

Amazon – The Kauppa

Kasautumisedut, kaupungit ja aluepolitiikka

Junamatkalla luettavakseni valikotui Wired magazinen uusin numero. Artikkeli Why Middle America and Sillicon Valley dont mix kuvasi denveriläistä jannua, joka yritti saada vakuutusten nettimyyntiä tms. tekevän startuppinsa lentoon. Näissä Starp up-kiemuroissa ei ollut varsinaisesti mitään erityisen mielenkiintoista, mutta artikelin havainnot siitä, kuinka Middle Americasta on vaikea ponnistaa ihan terävimmälle huipulle, olivat ihan mielenkiintoisia. Viimeisen vuosikymmenen aikana Piilaakson suhteellinen merkitys on kasvanut entisestään, suuri osa merkittävistä teknologiayrityksistä toimii siellä ja Denverin kaltaisissa metropoleistakin on vaikea nousta aivan terävimmälle huipulle. Tämän seurauksena päädyin sitten loppu junamatkan ajan naputtelemaan ylös aihepiiriä sivuavia ajatuksiani.

Syrjästeutujen tyhjeneminen, kaupungistuminen ja metropolien taloudellisen merkityksen kasvaminen ovat enemmän tai vähemmän väistämättömiä kehityskulkuja ja Helsingin tuore pormestari Jan Vapaavuori on ihan aiheestakin toistellut, että kaupungistuminen ei ole tykkäämiskysymys. Kehitykseen voidaan vaikuttaa hieman, mutta kovan luokan kepuloinnillakin kehitystä voidaan vain hidastaa. Puhtaasti markkinavoimien muovaamassa maailmassa Suomessa, mutta myös muualla kaupungistuminen olisi kovempaa ja sillä olisi myös plussamerkkinen vaikutus talouskasvuun. Tämä ei edelleenkää tarkoita, etteikö jollain tasolla saattaisi olla hyödyllistä ohjata kaupungistumista potentiaalisten haittojen ehkäisemiseksi.

Esimerkiksi Suomessa keskustelu menee kuitenkin raivostuttavan usein yksiulotteiseen Helsinki vastaan maakunnat-väittelyyn. Ode Soininvaara käsitteli aihepiiriä hiljattain taas ihan hyvin blogikirjoituksessaan Helsingin kasvu – koko maa asuttuna?.

Helsinkiin suuntautuvan muuttopaineen vähentäminen edellyttäisi, että tuettaisin muita, kehityskelpoisimpia kaupunkeja. Se on jokseenkin täysin eri asia kuin tukea huonoimmin eväin varustettuja alueita. Jos aluepolitiikan tärkeimmäksi päämääräksi otetaan toivottomimpien alueiden tekohengittäminen, se tarkoittaa, ettei tehdä mitään sille, että Tampere, Oulu, Jyväskylä ja Turku voisivat ottaa suuremman vastuun urbanisoitumisesta.

Sanotaan se nyt suoraan: jos kunnan väestön mediaani-ikä on noussut kuuteenkymmeneen vuoteen, on aika siirtyä oireen mukaiseen hoitoon. Aluepolitiikkaan käytetyt rahat menevät hukkaan, jos sen päätavoitteeksi tavoitteeksi otetaan epätoivoisimpien alueiden tekohengittäminen.

On ymmärrettävä vaatimus, että ihmisiä ei pidä asettaa asuinpaikan takia eriarvoiseen asemaan ja siksi kaikkialla maassa pitäisi turvata samat palvellut. Tätä ei käyttännössä oikein voi ihan täysmittaisesti toteuttaa, mutta hyväksyn tämän jonkinlaiseksi ihanteeksi johon pyritään. Sen sijaan en pysty ymmärtämään ajatusta, että alueerakenne olisi asia, jonka ei pitäisi muuttua ja pitäisi ensisijaisesti tukea joitain alueita. Olennaista olisi tukea ongelmallisilla alueilla asuvia ihmisiä ja yksi keskeinen keino on tehdä muuttaminen paremmin menestyvälle alueelle mahdollisimman helpoksi.

Aluepolitiikan perusajatus pitäisi perustua jo muinoin Johann Heinrich von Thünenin ja Walter Christallerin havaintojen tapaan keskusverkkohierarkiaan ja keskusten vaikutusalueiden hahmottamiseen. Suomen kaltaisessa alueeltan valtaisassa, mutta asukasluvultaan pienessä maassa ei ole mahdollista luoda levällään olevien pikkupaikkakuntien verkostoa. Siitä voi väitellä minlälainen kaupunkiverkosto olisi ideaali ja missä määrin julkisen vallan pitäisi ohjata kehitystä kohti tuota ideaalia. Sen pitäisi kuitenkin tapahtua niin että meillä on riittävän vahvoja keskittymiä ja sen ei varsinkaan pitäisi tapahtua, niin että pyritään suoranaisesti estämään hyvin menestyvän suurkaupunkien kasvua.

Kuvahaun tulos haulle world is spiky

Kirjoituksen alussa mainitsemani Wiredin juttu kuvaa tietyllä tavalla kuitenkin äärimmäisen keskittymisen seurauksia. Globaalissa kilpaluissa jopa yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa paljon asioita keskittyy muutamille suurimille kaupunkiseuduile. En edelleenkän tiedä missä määrin ja millä tavoin julkisen vallan pitäisi yrittää vaikuttaa tähän kehitykseen. Tuollaisesta äärimmäisestä globaalin mittakaavan keskittymisestä seuraa kuitenkin monenlaisia negatiivisiakin ulkoisiavaikutuksia. Herää myös kysymys missä määrin edes Helsinki on tässä tarkastelussa riittävän suuri kaupunkiseutu pärjäämään globaalissa kilpailussa ja jos asioita mietittäisiin puhtaasti kansallisvaltioiden välisenä taisteluna toisiaan vastaan, niin Suomen kannattaisi antaa Helsingin kasvaa ja ehkä suorastaan pyrkiä hyvin aktiivisen keskitttämiseen.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Pitää varmaan yrittää jäsennellä tähän aihepiiriin liittyviäni ajatuksia useampaan kirjoitukseen joskus tulevaisuudessa. Jonkinlainen perusajatus nyt kuitenkin on, että kaupungistuminen ja suurten metropolien vaikutuksen kasvu ovat megatendejä, johin voidaan vaikuttaa vain hyvin rajallisesti ja pitäisi miettiä miten aihepiirin liittyviä ongelmia voisi olla mahdollista hallita ja ratkoa.

Pariisin kupla

Kaikenlaista voisi Ranskan vaaleista taas kirjoitella, mutta ihan vaan tällainen pikkuhuomio tällä kertaa. Varsinkaan Pariisissa ei  terrorismin pelko ainakaan saanut ihmisiä Le Penin taakse.

Pariisi (2.27 milj asukasta)

Macron 34,83 %

Fillon 26,45 %

Mélenchon 19,56 %

Le Pen 4,99 %

 

Île-de-France (~12 milj asukasta) –  Uusimaa varsin osuva vertailukohta

Macron 28,63

Fillon 22,19 %

Mélenchon 21,75 %

Le Pen 12,58 %

Jos kiinnostaa lukea enemmän Ranskan kahtiajaoista suosittelen tutustumista Christophe Guilluy -nimiseen hahmoon.

Kuntavaalitulos selvillä – Pikakommentit

Kuntavaalien tulos alkaa nyt olla selvillä. Muutama pikakommenti siihen liittyen:

  • Vaalien suurin tarina on ehdottomasti vihreiden kova nousu, joka täsmäsi aika hyvin galluplukemia. Oli kuitenkin hieman yllättävää minkälaisia maantieteellisiä eroja kannatuksen nousussa oli. Helsingissä kannatus nousi vain vajaat pari prosenttiyksikköä ja spekuloitu suurimman puolueen asema jäi jopa suhteellisen kauas. Vielä kuvittelemaani useampi ihminen koki Sinnemäen vastenmieliseksi hahmoksi ja taisi käydä antamassa tämän takia äänensä Vapaavuorelle. En tosin tiedä oliko pormestarikisa vihreille kokonaisuutena haitallinen. Ennemminkin se vain oli kokoomukselle todella hyödyllinen.
  • Kaikkein mielenkiintoisimpana asiana kuitenkin pidän vihreiden rajua nousua muissa suurimissa kaupungeissa. Helsinkiä (+1.8%) ja Vantaata (+ 3,3%) lukuunottamatta vihreiden kannatus nousi kaikissa 10 suurimmassa kaupungissa vähintään viitisen prosenttiyksikköä. Yksi mielenkiintoinen seuraus on, että Hamilon viiteryhmän on vaikeampaa puhua Helsingin kuplasta ja rakentaa kepuhenkistä vastakkainasettelua nimenomaan Helsingin ja muun maan välille. Arvomaailmojen erot ovat hienojakoisempia ja vaikka kovin hipsteripöhinä on Helsingissä, niin suuret maakuntakeskusket ovat lähempänä Helsinkiä kuin kepulandiaa.
  • Erityisen hämmentävää on että Vihreät näyttää nousseen suurimmaksi puolueeksi Jyväskylässä. Vihreiden puheenjohtajakisa lähtee kohta kunnolla käyntiin ja tämä tulos taitaa nostaa Touko Aallon osakkeita. En ole tarkemmin tutustunut Aallon ajatuksiin, mutta kyllä hän vaikuttaisi ainakin Emma Karia paremmalta puoluejohtajalta
  • Perusssuomalaisten tulos oli aikalailla odotetun heikko. Sekä Halla-aho että Terho olivat ehdolla Helsingissä, jossa Halla-aho sai selkeästi Terhoa enemmän ääniä. Ei tuosta ehkä kauhean suuria johtopäätöksiä kannata vetää, mutta tulos nostaa Halla-ahon yhä entistä vakavamminotettavaksi puheenjohtajaehdokkaaksi.
  • Osittain vihreiden nousuun liittyy SDP:n heikohko tulos. Suurimman oppositiopuolueen olisi pitänyt pystyä kasvattamaan kannatustaan tällaisessa tilanteessa selvästi enemmän. Demarien kriisi jatkuu ja sää nähdä alkaako Rinne käydä kamppailua myös opposition sisällä vihreitä vastaan.

Kaupunkisuunnittelu, kuntavaalit ja kupla

Arkkitehti ja yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintie on pitänyt mielenkiintoista Mahdolliset kaupungit-blogia, jossa käsitellään kaupunkisuunitteluun liittyviä kysymyksiä asiantuntevasta mutta myös varsin filosofisesta näkökulmasta. Lapintie on blogissaan dekonstruktoinut nykyistä Uuden uljaan urbanismin diskurssia. Hän onkin esitännyt parasta näkemääni kritiikkiä Helsingin nykyistä yleiskaavaprosessia kohtaan. Pääosin yleiskaavaa kritisoivat kirjoitukset ovat todella väsynyttä kitinää pyhän peltilehmän palvojilta tai  jokaista jakojäännöspusikkoaan viimeiseen asti suojelevilta kaupunginosaaktiiveilta.

Itse olen siis seurannut kaupunkisuunnitteluun liittyvää keskustelua ja tämän takia hieman ihmettelin kun Lapintie näytää kirjoittaneen hiljaittain siitä, että kaavoituskysymykset ovat jääneet vaaleissa hänen mielestään paitsioon. Mutta ehkä se sitten pitää paikkansa, että oman kuplani ulkopuolella on meuhkattu vain sinänsä äärimmäisen tärkeästä sotesta väsymykseen asti  ja näkökulma kiinteistökunnasta on ja näkynyt vähemmän.

Se mitä olen Helsingin vaalitaistoa seurannut, niin kyllähän suurimmat puolueet ovat puhuneet aika paljonkin kaupinkisuunnittelusta. Vihreille aihe on tärkeä ja kokoomuksen pormestariehdokas Jan Vapaavuori on lohkaissut osuvasti että “Kaupungistuminen ei ole tykkäämiskysymys! Osmo Soininvaara ja Mikko Särelä julkaisivat hiljattain mielenkiintoisen kirjasen Helsingin kaupunkisuunnittelusta, jonka asiattomat katsastajat myös arvioivat. En ole ihan samanlainen markkinafundamenstalisti kuin asiattoman kirjoittajat, mutta kirjoituksessa nostetaan minusta esiin yksi erityisen hyvä näkökulma Soininvaaran ja Särelän ajatteluun liittyen

“Soininvaaran ja Särelän ajaman politiikan ongelmaksi voi muodostua se, että se hyödyttää kenties kaikkein eniten muita kuin helsinkiläisiä. Uusista asunnoista hyötyvät etenkin ne ihmiset, jotka eivät vielä asu Helsingissä, eivätkä siten voi äänestää Soininvaaraa tai Särelää. Siksi onkin niin tärkeää, että joku jaksaa ajaa tällaista politiikka, vaikka on epävarmaa, näkyykö se omassa äänimäärässä.”

Sitä  toivoisi että kaupunkisuunnitteluun ja kaavoitukseen liittyvät kysymykset olisivat Helsingin ohella esillä ainakin muissa suuremmissa kaupungeissa. Saa nähdä missä määrin soteuudistus ja maakuntahallinto johtavat tulevasaisuudessa siihen että nimenomaan kaupunkisuunnittelu ja kaavoitus painottuvat kunnanvaltuustoissa.

Le Pen ja Macron, kaupungit ja periferia – Taas Ranskan vaaleista

Olen seuraillut viime kuukausina aika paljon Ranskan presidentinvaaleja. Kuten aikaisemminkin olen maininnut, Ranskan presidentin valinta on potentiaalisesti tämän vuoden dramaattisin poliittinen tapahtuma Euroopassa. Vaikka nationalistinen taatumuksellisto saattaa ottaa jonkintasoisia jytkyvoittoja Hollannissa ja Saksassa, jää näiden puolueiden voitto monipuoluejärjestelmän sisällä tietynlaiseksi siirtymäksi, eikä kyseessä olisi Trumpin tai Brexitin kaltainen kertakeikahdus.

Ranskassa presidentillä on kuitenkin varsin laajat valtaoikeudet ja siksi Ranskan presidentinvaalin kautta voisi tapahtua melko suuri muutos. Le Penin valinta presidentiksi johtaisi kaikkine korollaareineen melkoiseen Euroopan kriisin. Toisaalta Emmanuel Macronin vaalivoitto olisi varsin väkevä länsimaisen sivistysvaltion vastaisku nationalistisen taantumukselliston nousulle. Macronin suhteet Trumpiin olisivat myös varsin mielenkiintoista seurattavaa, mutta tätä nyt ei ole mitän järkeä spekuloida vielä enempää.

Toisaalta Ranskan vaalit symboloivat hyvin myös laajempaa muutosta. Sekä perinteinen oikeisto että vasemmisto ovat vaikeuksissa ja toisella kierroksella on käytännössä varmasti yksi valtapuolueiden ulkopuolelta tuleva ehdokas. Juuri nyt näyttää jopa siltä, että ehkä kaikkein todennnäköisimmässä skenaariossa  toisella kierroksella molemmat ehdokaat tulevat perinteisten valtapuolueiden ulkopuolelta. Macron ja Le Pen symboloivat hyvin sitä, mihin suuntaan poliittiset jakolinjat ovat siirtyneet. Vastakkain eivät ole oikeiston ja vasemmiston ehdokkaat, vaan maailman muuttumista vastaan epätoivoisesti kiukuttelevat ja siihen sopeutumaan pyrkivät.

Yksi jakolinjoja selittävät tekijä on maantiede. Ranskan historiaa ja politiikkaa enemmän tuntevat tietänevät, että Front Nationalin kannatuksessa on ollut aiemmin muutamia mainninarvoisia erityispiirteitä. Yksi Le Penin puolueen varhainen ydinkannattajajoukkohan muodostui mamuista. Tai miten asiaa nyt katsoo, mutta Algeriasta itsenäistymissodan jälkeen Ranskaan tulleet etniset ranskalaiset ns Pieds-Noirs ovat perinteisesti olleet erittäin tärkeä peruskannattajajoukko. Tietyt alueet Etelä-Ranskassa, joihin näitä ihmisiä erityisesti asettuivat, ovat edelleen Front Nationalin vahvimpia kannatusalueita.

Toiseksi vahvaksi tukialueeksi on 2000-luvulla noussut Koillis-Ranskan “rust belt”. Käsittääkseni erityisesti tällä aluella monet aiemmin vahvasti kommunisteja äänestäneet kunnat ovat nyt siirtyneet Front nationalin haltuun. Tämän lisäksi Economist kirjoitti kuinka Le Penin vahvin kannatus tulee suurten kaupunkien ulkopuolelta. Ei välttämättä aivan maasedulta, mutta hieman pienemmistä kaupungeista ja kylistä, joita deindustrialisaatio on usein kohdellut kaikkein rajuimmin.

En nopealla etsinnällä löytänyt Pariisin metropolialuetta lukuunottamatta riittävän paikalliselle tasolle menevää aiempaa vaalidataa vahvistamaan tätä, mutta muissa tapauksissa on kyllä nähty, että nationalistisen taantumuksellsiton vahvin kannatus tulee usein suurimpien kaupunkien ulkopuolelta.

Ranska on tavallaan hyvin monosentrinen maa. Pariisin metropolialue on täysin ylivoimaisesti suurin kaupunkialue sekä talouudellisilla ja oikeastaan ihan kaikilla muillakin mittareilla merkitykseltään tärkein. Ja jos jonkin kaupungin, niin ehkä juuri Pariisin kohdalla voi myös sanoa, ettei sen intellektuelleilla ole ollut kosketusta todelliseen elämään. Toisaalta Ranska on kuitenkin verrattain monikeskuksinen maa siinä suhteessa, että tuollaisia useamman sadan tuhannen asukkaan kaupunkiseutuja on todella suuri määrä ripopeltuna tasaisesti ympäri maata. Nämä ovat suomalaisittain aika isoja kaupunkialueita, jotka pärjäävät vähintään kelvollisesti osana kansainvälistä taloutta. Tässä mielessä Pariisi vastaan provinssit vertailu on hieman liian epätarkka.

Economist kirjoittaakin, että Ranskassa on noin tusina suurehkoa kaupunkia: Lyon, Marseille, Toulouse, Lille, Bordeaux, Nantes, Nice, Strasbourg, Rennes, Grenoble, Rouen, Montpellier ja Toulon, joissa työpaikkojen määrä kasvoi vuosien 2006 ja 2011 välillä keskimäärin 5%, eikä näistä mikään ole aiemmissa vaaleissa tukenut vahvasti Le Peniä. Oletettavasti nämä tulevat Pariisin ohella olemaan Macronin vahvimpia tukialueita. Vastakkainasettelu Pariisi vastaan provinssit  on jossain asioissa mielekäs, mutta useissa asioissa, kuten näissä presidentinvaaleissa, ei kannata kiinnittää liikaa huomiota ääripäihin (Pariisi ja maaseutu), vaan maan suuriin ja keskisuuriin kaupunkeihin.

 

Gentrifikaatio – Welcome 2 da Bay

Katselin juuri Vicen Noisey-sarjan toisen tuotantokauden avausjakson Noisey Bay Area, jossa tutustuttiin pseudoälyllisellä otteella Bay Arean  räppiskeneen. Aiemmin olen katsonut näitä musiikkipainotteisia kaupunkiesittelyjä ainakin Atlantasta, Detroitista, Miamista ja Las Vegasista. Tässäkin jaksossa Vicen tyyliin “katu-uskottava”  meno ja MTV-räppärit yritettiin kuitenkin kytkeä laajempiin kehityskulkuihin kuten gentrifikaatioon, poliisiväkivaltaan ja ylipätään eri “rotujen” välisiin jännitteisiin nyky-Amerikassa.

Kuulun varmaan hyvin täsmällisesti Vicen kohderyhmään, jolle tällainen pseudoälyllinen lähestymistapa antaa luvan diggailla melko aivotonta räppimeininkiä, mutta kyllähän tämä toimii kun siihen suhtautuu hyvin viihteellisenä journalismina.

San Franciscoa ympäröivä laaja Bay Area on kuitenkin kiistatta tämän maailmanajan merkittävimpiä metropolialueita. Esimerkiksi 60-lukulaisten pyhinvaelluspaikkana, homomekkana ja useiden yliopistojen keskittymänä se on hypersuvaitsevainen liberaalikupla, jossa kuitenkin eletään symbioosissa teknologiajättien ja start up-maailman kanssa. Keskivertokansalaisellakin alkaa jo olla vaikeaa asua näillä alueilla, tai kuten bay-räpin kummisetä E-40 asian elegantisti tiivisti: “cost of living in here is high as the motherfucker“.

Oaklandin gentrifikaatio lienee kokoaisuutena positiivinen asia, mutta liberaalin kuplautumisen ohella se myös esimerkiksi ajaa paljon afroamerikkalaisia ulos keskustamaisilta alueilta esikaupunkeihin. Amerikassa köyhyys ja ongelmat ovat vuosikymmenien ajan keskittyneet merkittäviltä osin vähemmistöjen asuttamiin kaupunkikeskustoihin, mutta nykyään huono-osaisuuden keskittymiä on alkanut muodostua yhä enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Bay Arean kehitys kuitenkin oikeasti kuvastaa laajempia kehityskulkuja, joissa Amerikan hyvä- ja huono-osaisten alueiden rajat ovat muutoksessa gentrifikaation takia. Loppujen lopuksi Oaklandista listoille ponnistunut valkoinen G-Eazy on ihan nokkelasti valittu symboli tälle muutokselle.

Ian Buruma Metropolin kuolemasta

Etsiskelin tänään tietoja Hollannin parlamenttivaaleihin liittyen, mutta kuten usein netissä surfaressa käy, päädyin erilaisten linkkien kautta hieman muiden aiheiden pariin. Kuuntelin hollanttlaislähtöisen kirjoittajan ja ajattelijan Ian Buruman lyhyen luennon aiheesta Death of metropolis. Buruma esitteli luennossaan mielenkiintoisen historiallisen katsauksen metropolien elämään ja asukkaisiin kohdistuvista epäluuloista.

Paljon olen tätä aihepiiriä omassa pienessä päässäni mietiskellyt monien ajankohtaisten uutisten ja niihin liittyvän keskutelun seurauksena, mutta oli  hauska saada aiheesta vähän pidempi historiallinen katsaus. Ulkopuolisilla on aina ollut epäilyksensä markkinapaikkana toiminutta kaupunkia kohtaan. Kapakoita, helppoa rahaa, huoria ja muita houkutuksia, joihin kaupunkiin muuttaneet rehdit maalaispojat lankeavat. Puhumattakaan nyt kaupungin naisten moraalisesta rappiosta. Juurevat maalaiset hylkäävät jumalan ja muuttuvat osaksi anonyymia massaa.

Metropoli on ollut paikka, jonne muiden tuotannosta elävät parasiitit keskittyvät. Euroopan historiassa tämä on tietysti usein liittynyt juutalaisiin, jotka nähtiin “epätuottajina”. Kielteinen suhtautuminen kauppiaisiin ja porvaristoon on tietysti tyypillistä äärivasemmistolle, mutta se ei ole millään muotoa vierasta nationalistiselle oikeistollekaan.

Sosiologi Werner Sombartin vuoden 1915 kirjan Händler und Helden (kauppiaat ja sankarit) nimi tavoittaa kaikessa yksinkertaisuudesaam jotain tästä ajatelusta. Saksalaisten sankarien sota kauppiaiden Englantia vastaan oli väistämätöntä. Jollain tavalla ilmeisin intellektuelli esimerkki tästä ajattelumallista on ehkä Schwarzwaldin mökkihöperö Martin Heidegger.

Pitäisi pyrkiä kohti jotain kaupallista kulttuuria suurempaa, joka löytyy kosmopoliittisten kaupunkien ulkopuolelta. Helsinki- ja kaupunkivastaisuuteen on Suomessa tietysti helppo törmätä, mutta vaikka meillä on omat kepulandian erityispiirteemme, niin suurkaupunkivastaisuus tuntuu olevan hyvinkin yleiseurooppalainen ja -maailmallinen ilmiö. Ilmiselviä esimerkkejä kaupunkivastaisuudesta ovat esim. Mao ja Pol Pot, mutta sitä on helppo bongata myös islamistien ajattelussa. Ei ole ihan sattumaa, että islamistinen terrorismi on kohdistunut Euroopan suuriin metropoleihin.