Uusia aitoja oikeita töitä – Masters of Craft

Työ on muutoksessa, mutta teknologisen kehityksen keskellä on myös pieni vastarendi ja tähän liitttyen lisäsin sosiologi Richard Ocejon kirjan Masters of Craft – Old Jobs in the New Urban Economy omalle tämän vuoden lukulistalleni. Tämä on kai jonkinlaisa kulutussosiologiaa, “luovan luokan”  analyysia ja kuvaa jossain määrin samoja ilmiöitä kuin hiljattain lukemani Aspirational class – Sum of small things.

Tiivistetysti tässä kirjassa esitellään ihmisiä, jotka työskentevät ja tarjoavat niitä palveluita, joita trendikkäät kaupunkilaiset käyttävät pelatessaan erottautimispeliään. Mutta tavallaan myös näissä trendikkäissä palvelualojen eliittityöpaikoissa työskentely on jonkinlainen erottautumisen tapa niille, joille se on mahdollista. Exceleitä pyörittäneeseen markkinointikonsulttiin verrattuna pientislaamossa työskenteleminen voidaan ehkä nykypäivänä nähdä korkeamman statuksen työnä. Eli tietyt palveluun ja konkreettisempaan fyysiseen tekemiseen liittyvät, aiemmin hyvin työväeluokkaisina nähdyt työpaikat ovat kasvattaneet statustaan.

Tässä kirjassa ei käsitellä suoraan käsityöolutta ja sen kanssa puuhastelevia ihmisiä, mutta se lienee monille jopa asia, joka sanasta craft ensimmäisenä tulee mieleen. Trendikkäiden pienpanimoiden tapaan käsityö on saavuttanut parempien ihmisten keskuudessa jälleen uudenlaista arvostusta pikkuhiljaa myös muilla aloilla ja voisin hyvin kuvitella, että vaikkapa puusepän homma saattaisi muuttua lähitulevaisuudessa supertrendikkääksi työksi. Tai ehkä se on jo sitä Brooklynissa, minä kun tutustun näihin trendeihin yleensä aina jälkijunassa…

 

Kuvahaun tulos haulle masters of craft

 

Kirja alkaa lyhyellä kuvauksella neljästä nuoresta miehestä matkallaan työpaikoilleen: coctailbaariin, tislaamoon, parturiin ja lihakauppaan. Yleisen käsityöammatteja ja työelämän muutoksia kuvaavan kappaleen jälkeen esitellään ja analysoidaan omassa kappaleessaan läpi näitä neljää ammattiryhmää: cocktailbaarin tarjoilijoita, tislaamotyöntekijöitä, partureita ja lihakaupan työntekijöitä / teurastajia.

Ammatteja yhdistää ennen kaikkea käsityö ja perinteisen aidon työn leima ja näihin uusvanhoihin palvelu/käsityön “eliittityöpaikkoihin” hakeutuu tietyillä tavoilla hyvin samankaltaista porukkaa. Siinä missä pari sukupolvea sitten lihakaupat kuitenkin olivat suurkaupunkien kaupunginosien paikallinen kokoontumispaikka, ovat ne nykyään vahvemmin keskustan ja gentrifikoituneiden alueiden kalliita erikoispalveluja.

Toisaalta kulttuuriset sekasyöjät voivat tehdä erottautumisia pienillä arkipäivisillä asioilla ilman, että näyttävät  ilmeisellä tavalla elitisteiltä. Hieman vastaavaa erottautusmispeliä harrasstavat tiskien toisella puolella myös cocktailbaarien työntekijät. Tarkasti sekä sekoitussuhteet että kaikki kulttuuriset etiketit tuntevat työntekijät tietävät erottuvansa tällä perusbaarimikoista, mutta eivät kuitenkin halua käyttää hienompia titteileitä, vaan usein näkevät että baarimikossa(bartender) on positiivisella tavalla työväenluokkainen klangi.

Iso osa kirjasta pyörii ruuan ja juoman ympärillä ja näille aihepiireillä snobbailu kieltämättä välillä häiritsee itseäni tiettyjen ihmisten kanssa pyöriessä. Parturi kuitenkin eroaa kolmesta muusta työstä siinä, ettei siinä ole kyse ruuasta tai juomasta. Siinä työntekijä myös ehkä tasapainottelee erityisen mielenkiintoisesti maskuliinisuuden ja aidon työn sekä “feminiinisen” ulkonäkökeskeisyyden ja muotitietoisuuden välillä. Jotkut kuitenkin pysytyvät olemaan samaan aikaan viimeisen päälle suorastaan streotypisen maskuliinisia, mutta  koskettelemaan toisen miehen hiuksia ja kertomaan tyylivinkkejä.

Vaikka homma vaikuttaa välillä hieman ärsyttävältä trendipelleiyltä, niin ehkä on kuitenkin hyvä, että automaation tai tekoälyn aikakaudella massatuotetun roskan vastapainoksi ihmiset haluavat myös jotain muuta ja tätä kautta työmarkkinoille tulee, vaikkakin sitten edes pienehkö määrä uusia “oikeita töitä”. Teurastajat, parturit ja tislaamotyöntekijät tarjoavat myös jonkinlaisen maskuliinisen pakopaikan perinteisiä miesten duuneja kipeasäti kaipaaville äijille.

Kuvahaun tulos haulle high end butcher

 

 

Masters of Craft on hyvin kirjoitettu ja suorastaan viihdyttävä kuvaus työelämän pienestä, mutta mielenkiintoisesta vastatrendistä. Yksittäisten ihmisten kohtaamisten ja haastattelujen kautta saatu hyvä kuvaus laajemmasta kehityksestä. Masters of Craft kuvaa, että hyvin tehdylle sosiologisella tutkimukselle ja sen popularisoimiselle on oma paikkansa.

 

Brynjolfsson & McAfee: The Second Machine Age

Jo nelisen vuotta sitten julkaistu Erik Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen kirja The Second Machine Age: Work, Progress, and Prosperity in a Time of Brilliant Technologies on taidettu nähdä viime vuosina aika laajasti yhtenä parhaista yhteenvedoista teknologisesta ja kehityksestä ja sen taloudellisita vaikutuksista. Viime vuonna duo julkaisikin aiheesta jo uuden kirjan Machine, Platform, Crowd: Harnessing the Digital Revolution, joka ehkä olisi vielä tätäkin kirjaa ajanohtaisempi.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

The Second Machine Age ottaa jossain määrin vastakkaisen näkökulman esimerkiksi Tyler Cowenin The Great Stagnation ja Robert Gordonin The Rise and Fall of American Growth kirjoihin verrattuna jotka ovat olleet jonkin aikaa omassa mentaalisessa antikirjastossani. Herrat Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen eivät kuitenkaan mitenkään estottomasti juhli koneiden uuden tulemisen vaikutuksilla.

Kirjoittajat kertovat kuinka he itsekin suhtautuivat pitkään varsin skeptisesti tekoälyn kykyihin ottaa haltuun haastavia työtehtäviä ja vaikuttaa suuresti taloudellseen kehitykseen. Ajatukset muuttuivat kuitenkin verrattain nopeasti muutamassa vuodessa heidän tutustuttuaan tarkemmin esimerkiksi Googlen kuskittomiin autoihin.

Kirjan nimi Second machine age viittaa kirjoittajien ajatukseen, että teollinen vallankumous ja siitä seurannut “koneiden aika” oli potentiaalisesti ihmisen historian merkittävin käännekohta. Tämän voi esimeriksi oikeuttaa sillä, että tuosta lähtien väestönkasvu alkoi kiihtyä aivan uudella tavalla.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

Digitalisaatio, tekoäly ja muut viime aikojen kehitysakeleet muodostavat Brynjolfssonin ja McAfeen mielestä toisen teollisen vallankumouksen, jolla on kunnolla käyntiin päästyään mahdollisuudet muuttaa maailmaa teollista vallankumousta muistuttavalla tavalla. Osittain kyse on kuitenkin siitä, ettei uusia teknologioita osata vielä käyttää tehokkaimmilla mahdollisilla tavoilla.

Toisin kuin esimerkiksi mainitut Tyler Cowen tai Robert Gordon, Brynjolfsson ja McAfee ovat vahvasti sitä mieltä, että digitalisaatio ja keinoäly luovat talouskasvua ja tuovat mukanaan monia suuresti maailmaa mullistavia asioita, mutta ongelmana vain on, että kasvun hedelmät eivät oletettavasti jakaudu sitten millään lailla tasaisesti. Mainiona esimerkkinä nostetaan valokuvaus, sen yleistyminen älypuhelinten myötä ja kuinka tuo kasvu valui vKodakin kaltaisen jättiyrityksen sijaan valtaisan paljon vähemmän työllistäville Facebookille ja Instagramille.

Teknologinen kehitys tuppaa myös usein johtamaan voittaja vie kaiken-ilmiöön. Uusilla digitaalisilla markkinoilla ykkönen vie helposti koko potin tai ainakin suhteettoman suuren osan siitä. Ja tämä vaikutus sitten valuu myös alaspäin. Systeemin parhaiten koodavalle kannattaa maksaa selvästi enemmän kuin vain niukasti huonommalle koodarille. Samoin Homerilla tai Shakespearella ei ollut J.K. Rowlingin tapaan mahdollisuuksia myydä kirjaansa käytännössä koko maailmalle.

Pakollisena POTUS-viittauksena voisi mainita sen, kuinka vaikeaa näiden kehityskulkujen kommunikoiminen ymmärrettävästi monille Trumpin kannattajille tuntuu olevan mahdodonta, kun he haluavat etsiä alemman keskiluokan tulostagnaatioille syiden sijaan syyllisiä, joita pitää päästää syyttämään joita saa vihata. Brynjolfsson ja McAfee eivät vajoa ihan muutaman vuoden takaisen Humans need not to apply-videon pessimisiin, mutta teknologinen kehitys tuottaa aika kiistattomia ongelmia tulonjaon polarisaatioon liittyen.

The Second Machine Age oli suht viihdyttävästi kirjoitettu kirja viime vuosien teknologisesta kehityksestä ja sen taloudellisista ramifikaatioista. Tosin itselläni tuntui, että seurattuani jonkin verran aihepiiristä käytävää keskustelua, ovat monet Second Machine Agen teesit valuneet jo hieman laajempaan yleiseen keskusteluun. En tosin tiedä onko tekoälyn ja vastaavien nopeasti muuttvien asioiden kehityksestä puhuttaessa kirja jo joistain yksityiskohdista puhuttaessa jo hieman vanhentunut. Kirja muistutti hieman myös viime keväänä lukemaani Ryan Aventin kirjaa Wealth of Humans Work, Power, and Status in the Twenty-first Century.

 

 

Työn orja

Aloitin tällä viikolla uudessa työssä ja tämän seurauksena alkoi myös asunnon etsintä ihan täältä Koto-Suomesta.

Pienen tauon jälkeen taas oikeasti sellaisia työtehtäviä, jotka oikeasti kuluttavat suuren osan energiasta ja aivokapasiteetista. Ihan mukavaa tehdä jälleen oikeasti haastavia hommia itseään älykkäämpien ihmisten kanssa. Mutta blogin kirjoittamiselle ei ole oikein jäänyt aikaa ja tämä tulee olemaan varmaan tilanne lähitulevaisuudessakin. Kyllä tänne tulee jotain politiikka-, yhteiskunta-  talous- jne. aiheisia tekstejä suollettua, mutta varmaan aika paljon harvemmin.

2000-luvun popmarxismia: Mark Fisher – Capitalist Realism

Kuvahaun tulos haulle capital realism

 

Kun kuulen sanan marxismi, minulla on taipumus poistaa varmistin browningistani. Suhtaudun ihan sympattisesti moniin vasemmistolaisiin ajatuksiin, mutta olen hieman epäileväinen kaikkia kohtaan, jotka yrittävät vakavissaan kuljettaa vanhaa partakallea mukaan keskusteluun nykypolitiikasta. En ole ihan viime aikoina jaksanut lueskella mitään kirjoja, mutta tartuin nyt kuitenkin kirjaan ja  luin Mark Fisherin 2000-luvun kapitalismikritiikin Capitalist realism(2009).

It is easier to imagine the end of the world than to imagine the end of capitalism.

Fisher aloittaa kirjan tällä aiemmin Zizekiltä kuulemallani sitaatilla, mutta se kuuluukin näköjään alun perin marxilaisille kirjallisuudentutkija Fredric Jamesonille. Minä taidan kuulua juuri tähän kapitalististen realistien porukkaan. On helpompaa ajatella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu ja varmaan ihan hyvä niin. Ja tämä on sitten Fisherin sekä vaikkapa Zizekin mielestä ongelma. Se estää tavoittelemasta ideaalia, johon meillä voisi olla mahdollisuus jos vain uskaltaisimme ajatella riittävän isosti. Pitäisi olla realisti ja vaatia mahdotonta.

Kuvahaun tulos haulle Soyez réalistes, demandez l'impossible

Monet ranskalaiset “postmodernit” valopäät ovat Fisherin tekstissä myös isosti esillä. Zizekin suosikkien Badioun ja Lacanin ohella erityisesti miljoonille ihmisille hämmennystä aiheuttaneeseen Deleuze & Guattari duoon viitataan ahkerasti. Voi olla että tuossakin ajattelussa on joitain ansioita, mutta “ranskalainen psykomarxismi” ei ole koskaan avautunut. Olen tosin  luvannut, että luen vielä joskus Deleuze & Guattarin erityisen käsittämättömiksi mainostetut Kapitalismi & skitsofrenia kirjat.

Olen maininnut Zizekin tässä tekstissä jo pariin kertaan, mutta Fisherin populaarikulttuuria lainailevasta tyylistä tulee minulle väistämättä mieleen juuri Zizek. Ja kirjan viittaukset ganstarapista, Kurt Cobainin kautta Micheal Judgen elokuviin keventävät mukavasti lukukokemusta.

Itselleni Capitalist realismin mielenkiintoisimmat ja oivaltavimmat kohdat tulivat kirjan puolivälin jälkeen työelämään liittyvistä asioista puhuttaessa. Etäisyyden ottaminen ja mukaironinen suhtautuminen antaa loppujen lopuksi suojan ja alibin ottaa työelämän tietyt piirteet tosissaan.

Työpaikan aiemmin jäykät ja tiukahkot hierarkiat ovat osittain kadonneet, mutta samalla ovat kadonnut looginen eteneminen hierarkiassa ja kaavioissa ylöspäin. Nyt työelämä on kaoottista pomppimista paikasta toiseen ja yksilön pitää opetella tarvittavia taitoja yhä enemmän omalla ajallaan työpaikan ulkopuolella.

“Markkinastalinismi” johtaa välillä kafkamaisen hervottomaan byrokratiaan, jossa menee enemmän aikaa asioiden tekemisestä raportoimiseen kun itse asioiden tekemiseen, joka on alkanut kärsiä kun siihen raportoimiseen pitää käyttää niin paljon aikaa. Ja työntekijöitä mitataan tietyillä numeroilla, jonka jälkeen työntekijät sitten käyttävät aikaansa saadakseen numerot näyttämään mahdollisimman hyviltä, kaiken muun kustannuksella.

Fisherillä oli myös mielenkiintoisia pointteja, kuinka kaikesta muusta irralliset call centerit kuvastavat laajemminkin 2000-luvun kapitalismia ja kuinka erikoisella tavalla monet yksilönvapautta korostavat ihmiset mielellään kuitenkin arvostelevat ja tuntuvat olevan suorastaan vihaisia muiden ihmisten ylipainosta.

Capitalist Realism oli aika napakka paketti ja kuorrutettu ihan hauskoilla viittauksilla populaarikulttuurin. Jos haluaa lukea 2000-luvun kapitalismikritiikkiä, niin tämä on varmaan ihan hyvä valinta.

Jakamistalous – Sharing Economy, Arun Sundararajan

Sharing economy eli suomeksi jakamistalous on taas näitä viime vuosien lähes ärsyttävän paljon käytettyjä trendisanoja, mutta kyllähän siinä yhdistyvät teknologiaan ja yhteiskunnaliseen kehitykseen liittyvät megatrendit. Tämän seurauksena pistin vuoden 2017 talouskirjojen lukulistalleni Arun Sudarajanin kirjan Sharing Economy.  Nyt sain tuon luetuksi ja voin ruksia pois kolmannen kirjan tältä lukulistalta. Ei ollut ihan kevyimmästä päästä, mutta näitä vähän raskaampia ja silti mielenkiintoisia kirjoja on hyvä käyttää matkalukemisena.

Sundararajan pitää Ebayta jonkinlaisena jakamistalouden varhaisena ja kaukaisena serkkuna. Craigslist on sitten tuosta askeleen läheisempi serkku. Nämä olivat osaltaan kylvämässä nettikäyttäjien keskuteen jakamistalouden siementä totuttamalla ihmisiä virtuaalisiin markkinapaikkoihin. Toisaalta vasta massojen tottua sosiaalisen median kautta verkossa tapahtuvaan kanssakäymiseen ja älypuhelinten sekä appien tuotua nettisovellukset näppärästi kaikkialle, oli luotu kunnnon infrastuktuuri jakamistaloudelle.

 

Itse olen omassa pienessä mielessäni jo aiemmin miettinyt, että jakamistaloudesta puhuttaessa tarkoitetaan kahta toisistaan hieman erillisestä ilmiötä. Sundararajan käyttää näistä sanoja gift economy ja crowd-based capitalism. Kuten monessa muussakin asiassa, asiat eivät jakaudu siististi kahtia kategortiaan vaan kyse on jatkumosta ja nämä kaksi käsitettä ovat olemassa lähinnä ideamaailmassa ja harva tosielämän ilmiö kuuluu sataprosenttisesti jompaankumpaan kategoriaan. Gift economy on kuitenkin jonkinlainen ajatus siitä, että naapurien kanssa ostellaan tavaroita yhteiskäyttöön. Tähän liittyy helposti ekologinen ajattelu ja jonkinlainen pienimuotoinen ihmisten välinen kansskäyminen. Tästä Sundarajanin ilmiöstä selkein virtuaalinen sovellus taitaa olla Couchsurfing.

Toisena ääripäänä ovat sitten virtuaaliset markkinapaikat, joissa ihmisiä paritetaan tehokkaasti keskenään. Tästä viime vuosien tunneimpia esimerkkejä ovat varmasti Airbnb ja Uber. Sundararajan mainitsee että käyttäisi mieluummin sanoja crowd-based capitalism tai peer to peer economy sharing economya mieluummin, mutta jakamistalous näyttää viime vuosina vakiintunen (mahdollisesti keikkatalouden ohella) sanaksi, jolla näihin virtuaalisiin markkinapaikkoihin ja niiden luomaan kehitykseen viitataan.

Tunnetuimpia esimerkkejä jakamistalouden yrityksistä taitavat tosiaan edelleen olla Uber ja Airbnb, joista jälkimmäistä olen itsekkin jonkin verran hyödyntänyt. Molemmilla on ehdottomasti ollut kriitikkonsa, mutta Airbnb on onnisunut luomaan näistä kahdesta itselleen positiivisemman kuvan. Osittain ehkä on kyse siitä, että majoittajillekin se on riittävän kaukana perinteisestä työsuhteesta. Uberia ajavat sen sijaan ovat lähempänä perineistä työsuhdetta ja tämä on ehkä osittain syynä sen saamaan kritiikkiin, vaikka taustalla on muutakin. Keväällä Ranskan presidentinvaalikampanjassa myös Le Pen puhui ubersaatiosta ja voidaan varmaan ajatella, että kun yrityksen nimi muuttuu kuvaamaan sitä laajempaa ilmiötä, on  se hyvässä tai pahassa onnistunut saavuttamaan jotain.

Silicon Valleyssa on viime vuodet taidettu pitchata vähintään joka toinen bisnesidea sanomalla, että tämä on Uber tai Airbnb sille tai tälle toimialalle. Mutta tälle on tavallaan syynsänkin, kuten Wall Street Journalin artikkeli totesi otsikossaan jo vuonna 2015 There is uber for Everything

Hyvin kalliiden ja usein vajaakäytöllä olevien asuntojen ja autojen tapaan vähempiarvoisilla tavaroille ei välttämättä ole aivan yhtä laajoja ja toimivia markkinoita, mutta kyllä tämänkaltaisilla pienemmilläkin markkinoilla voi tehdä valtavat määrät rahaa. Ehkä näissäkin on riskinä monopolisoituminen ja tuon aseman väärinkäyttö, jos jokin toimija onnistuu ottamaan suuria vuokramarkkinoita haltuunsa. Kuten Peter Thiel on todennut competition is for losers. Uber on tähän asti tarjonnut palveluitaan tappiolla, mutta miten hinnoittelu muuttuu tilanteessa, jossa se onnistuisi kahmimaan itselleen vielä selvästi nykyistä suuremman siivun markkinoista?

Uberin ja Airbnb:n takana onkin syntynyt monenlaista yrittäjää ja aika erikoisiakin viritelmiä on nähty. Kirjan alussa esim. esitellään Ranskasta sittemmmin jo muuallekin Euroopan laajentunut La ruche qui dit qui, joka on jonkinlainen virtuaalimuotoon rakennettu Farmers market. Tuossa kyllä tulee jo jotenkin koomisella tavalla yhteen monet aikamme trendit. Itselleni hieman tutumpi ruokaan liittyvä tapaus on Deliveroo, jota olen käyttänyt muutamia kertoja, mutta tuokin on ainakin Britanniassa saanut viime aikoina jonkin verran huonoa julkisuutta.



Kirjan keskivaiheella käsitellään hieman puisevammin monia aiheita, mutta oma kappaleensa on omistettu lohkoketjuteknologialle. Tuo olisi muuten viuhunut minulta vielä enemmän ohi, mutta luettuani juuri hiljattain Bitcoiniin ja kryptovaluuttoihin liittyvän kirjan, sain tuosta nyt jotain irti. Samalla tavalla kun Bitcoin on ilman välikäsiä toimiva valuutta, voidaan lohkoketjuteknologian älykkäillä sopimuksilla mahdollisesti tulevaisuudessa ottaa välikädet pois monesta muustakin transaktioista.

Oma kappale on myös sääntelylle. Libertaristissa utopioissa ei sääntelylle ole juurikaan tarvetta ja on myös totta, että vaikkapa Airbnb:n arviointisyteemi toimi aika hyvin ja Amazonin arvioilla alkaa olla aika massiiviset vaikutukset ihmisten ostoskäyttäytymiseen. Toki netin hämärillä markkinapaikoilla myydään myös valearvioita ja muodostetaan erilaisia arvostelunrinkejä. Ja Sundararajankin esittää omat tulkintansa erilaisista sääntelyn muodoista, joille on tarpeensa myös jakamistalouden aikakaudella.

Olennaista tietysti on, miten käy sille koko ajan kaiketi kasvavalle osalle ihmisistä, jotka saavat tienestinsä keikkaloudesta, ilman perinteisen työsuhteen tarjoamaa turvaa ja etuja. Toki jakamistalous itse kompensoi jotain näistä ongelmista. Tehokkaat markkinapaikat luovat enemmän kysyntää palveluille ja Sundararajan esimerkiksi huomauttaa, että arviointisysteemit vähentävät epäsymmetrisen tiedon määrää, rohkaisevat ihmisiä käyttämään aiempaa enemmän erilaisia palveluita ja tätä kautta kasvaa palveluitaan tarjoavien ihmisten asiakaskuntaa. Esimerkiksi Fiverrin tai Etsyn kautta hyvin kapealle sektorille erikoistunut henkilö pääsee tarjoamaan palveluitaan ja tuotteitaan globaleille markkinoille. Parhaimmillaan jakamistalous mahdollistaa monille myös mahdolisuuden aikatauluttaa elämäänsä itselleen sopivalla tavalla.

Mielenkiintoinen näkökulma liittyi myös siihen, miten kehitymaiden basaaritalouksissa saatetaan tämä seurauksena siirtyä suoraan jakamistalouteen kulkematta länsimaisen 1900-luvun järjestelyjen kautta. Esimerkiksi Intiaan suurkaupungeissa pikkuhiljaa keskiluokkaan nousevat voivat koittaa säästä rahojan ilman auton ostamista ja liittyä osaksi autonjakamispalvelua. Sundararajan esittää jo kirjan alusssa kysymyksen, oliko teollistumisen aika ja 1900-luku poikkeus ihmisen historiassa? Jonkinlainen postmoderni verkostojen ja rihmastojen systeemi tulossa myös työelämään ja palveuihin. Jakamistalouden markkinapaikat sumentavat jakoja ennen kaikkea työn ja muun elämän välillä ja joskus jopa asiakkaiden ja myyjien välillä.

Sharing Economy oli hieman akateemisen puinen paketti, mutta mielenkiintoisesta aiheesta ja riittävän hyvin kirjoitettu, että sen pystyi lukemaan. Jos aihe kiinnostaa, niin kyllä tuo ainakin ihan selailemisn arvoinen kirja, josta voi lukea vain itseä eniten kiinnostavat kappaleet.



 

Aiheesta muualla

Wall Street Journal – There’s an Uber for Everything Now

Evgeny Morozov – Where Uber and Amazon rule: welcome to the world of the platform

Wired UK – Gig economy workers should get holiday and sick pay, Taylor Review recommends 

Sharing Economy – Econtalk Podcast

Regulate This – Freakonomics Podcast

Death and Life of Great American Shopping centers

Financial Time kirjoitti isosti Amerikan kauppakeskusten kriisistä mainiten, kuinka kasa hedge fundeja kertoo löytäneensä kauppakeskuksista seuraavan big shortinsa. “We think the magnitude of this short could be bigger than subprime, says Stephen Ketchum“. Vähäsen, tai ehkä vähän enemmänkin kuin vähäsen tuossa taidetaan liioitella, mutta amerikkalainen kauppakeskus on ongelmissa ja sillä on vaikutuksia moneen asiaan.

Auton varaan rakennettu ostoskeskus on McDonaldisin drive-inin ja Coca Colan ohella ehkä amerikkalaisin kuviteltavissa oleva asia. Se on toisaalta muovannut valtaisasti amerikkalaista yhdyskuntarakennetta ja tämä kulttuurimperialismi on levinnyt myös Eurooppaan. Varsinkin Suomea aiemmin kaupungistuneissa maissa kaupunkikeskustojen suhteellinen asema on kuitenkin säilynyt vahvempana.

Kauppakeskukset ovat kuitenkin vähän jokapuolella noussseet erilaisten taistelujen symboleiksi. Kaupunkirakenteen hajoamisesta puhuttaessa on kiinnittety paljon huomiota juuri jumboihin ja ideaparkkeihin, joilla on ollut rajuimmissa tapauksissa myös suuria vaikutuksia kaupunkikeskustojen elinvoimaan. Shoppailulle rakentuvat kauppakeskukset nousivat 90-luvulla myös postmodernin kaupungin symboliksi ja niihin liittyi myös keskustelu julkisen tilan katoamisesta. Kaupunkikeskustojen gentrifikaatio on kuitenkin osaltaan vähentänyt kauppakeskusten merkitystä. Myös kaupunkikeskustojen kauppakeskukset ovat ongelmissa nettikaupan kanssa, mutta niillä on mahdollisesti paremmat valmiudet taistella tätä kehitystä vastaan. Voi olla, että tulevaisuudessa kauppakeskukset keskittyvät aiempaa enemmän ravintoloihin sekä muiden palveluiden ja elämysten tuottamiseen fyysisten tuotteiden myymisen sijaan.

Vaikka jonkinlaisella reurbanisaatiolla on paikotellen voinut olla vaikutusta automarkettien kasvaneeseen ahdinkoon, niin ennen kaikeaa kyse on nettikaupasta. Kaupunkikeskustojen julkinen tila muuttui kauppakeskuksien puolijulkiseksi tilaksi ja nyt aluetaan siirtyä virtuaalitilaan. Samalla tavalla ostosten tekeminen siirtyi keskustasta enemmän esikaupunkeihin ja nyt verkkoon. Mutta Amazon-efektin rajuimpia vaikutuksia ei ole vielä monilta osin edes nähty. Kuukausi sitten Amazon ilmoitti ostaneen Whole Foodsin ja tämä on lisännyt monien ruokakauppajättien pelkoja. Tähän mennessä ne eivät ole olleet  ihan samalla tavalla huolissaan nettikaupan luomasta kilpailusta kuin monet muut toimijat. Niin kaupunkitilallisesti kuvottavia kuin WalMartit ovatkin olleet, ovat ne olleet työpaikkojen tarjoamisen ohella monissa Amerikan pikkukaupungeissa myös kokoontumispaikkoja. Guardian kirjoitti tästä hiljattain todella mielenkiintoisesti otsikolla What happened when Walmart left

Näiden urbanismikelojen ohella tällä kehityksellä on suurta vaikutusta myös työllisyydelle. Linkkaamani Financial Timesin jutun mukaan tänä vuonna vähittäiskaupasta on joka kuukausittain hävinnyt noin 9000 työpaikkaa. Fyysisessä rakennuksessa tehtyä miljoonan dollarin myyntiä kohden on tarvittu 3.5 työntekijää kun taas nettikaupan miljoonan dollarin myyntiä kohden työntekijöitä on vain 0.9. Nettikaupan kehitys vie lähitulevaisuudessa varmasti paljon työpaikkoja. Joidenkin hiilikaivosten työpaikkojen sijaan kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota tähän trendiin.

Amazon – The Kauppa

Junttikapinaa ymmärtämässä, J.D. Vance – Hilbilly Elegy

Oranssin rusketusvoideruhtinaan nousun yksi vähemmän tärkeä seuraus oli, että se nosti viime syksynä myös J.D. Vancen Hillbilly Elegyn  myyntitilastojen kärkeen. Ylimieliset kuplaliberaalit ovat yrittäneet ymmärtää sydänmaiden aitojen amerikkalaisten tuskaa ja tarttuivat joukolla kirjaan. Minäkin sain lopulta luettua Hillbilly Elegyn ja voin nyt ruksia kolmannen kirjan pois vuoden 2017 lukulistaltani.

Kirjaan liittyy todella monia teemoja ja sitä lukiessani ja asioita miettiessäni huomasin tekeväni assosiaatioita moneen suuntaan. Tiivistyksenä voisi kuitenkin sanoa, että Hillbilly Elegy on Ohion pikkukaupungissa kasvaneen, valkoisesta roskaväen joukosta korkealle ponnistaneen kolmekymmpisen miehen muistelmateos lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Alaotsikko Family and Culture in Crisis kertoo jo paljon kirjan pohjavireestä. Kultuurinen viiteryhmä, josta Vance erityisesti puhuu, on Keskilännen irlantilaisskonlantilaisttaustainen työväenluokka. Päihdeongelmat, rikkinäiset perheet ja synkät tulevaisuuden näkymät kuvaavat Vancen perheen ja viiteryhmän elämää. Konservatiiviksi identifioituvana Vance kiinnittääkin paljon huomiota juuri perheiden sisäisiin ongelmiin ja kulttuurisiin patologioihin.

Tätä kirjaa on totisesti yritetty käyttää viimeisen vajaan vuoden välineenä ymmärtämään Amerikan junttikapinaa. Ja siis sanotaan nyt pakollisena disclaimerina, etten luonnollisestikaan tarkoita kaikkien tai edes enemmistön Trumpin äänestäjistä olevan valkoista roskaväkeä, mutta valkoinen roskaväki kuitenkin ryhmittyi näissä vaaleissa ennennäkemättömän vahvasti republikaanien ehdokkaan taakse.

Konservatiivijunttien sisäiset ristiriidat

Vancen refleksiivistä ajattelua kuvastaa, että hän viittaa suoraan myös William Julius Wilssoniin kirjoituksiin ja vetää paralleelleja vuosikymmeniä sitten amerikassa tapahtuneseen kaupunkikeskustojen rappioitumiseen ja sen vaikutuksiin inner cityjen (suurelta osin) mustaan väestöön. Vancen elämän tärkein henkilö ja kirjan kiistatta viihdyttävin hahmo oli isoäiti Mamaw, jota hän on kuvannut haastatteluissa myös monien mustien tunnistamaksi hahmoksi. Ydinperheen ongelmien kasaantuessa isovanhempien merkitys on saattanut kasvaa. Toisaalta perheen merkityksen korostaminen yhdistettynä rikkinäisiin perheisiin, avioliiton ulkopuolisiin lapsiin ja jatkuvaan perheväkivaltaan kuvastaa, osittain sitä kestämätöntä ristiriitaa, jossa nämä valkoisen roskaväen edustajat ovat eläneet.

Perheen ohella kirjassa keskitytään muutenkin paljon hillbillyjen kulttuurin sisäisiin ristiriitoihin. Vance esimerkiksi kertoo, kuinka Michelle Obaman kommentit terveellisemmän ruokavalion tarjoamisesta lapsille aiheutti monissa Appalakkien asukeissa raivoa. Ei siksi, että he ajattelivat tämän olevan väärässä, vaan koska sisimmässään tiesivät tämän olevan oikeassa.

Hard working on myös sana jota valkoinen roskaväki halutaa liittää itseensä, mutta missä määrin tämä näkyy oikeasti heidän elämässään? Paljon Amerikan sydämaiden työpaikoista on kadonnut ja tämä on oikeasti muuttanut monien ihmisten tilanteen vaikeaksi. Se on myös synnyttänyt tilanteen, jossa kovaa työntekoa kunniottavan valkoisen työväenluokan pitää yrittää selittää itselleen, miksi he ovat työttöminä, vaikka työtä pelkäämättömälle tyypille Amerikan ihmemaasta pitäisi aina löytyä töitä. Itse pidin viime syksyn vaalihaastatteluissa varsin röyhkeänä joidenkin keskilännessä eläneiden ihmisten kommetteja siitä, miten he eivät halua yhteiskunnan työttömyystukia vaan kunnon töitä. Yhteiskunnan tuki ei riitä, vaan kaikki asiat pitäisi järjestää sillä tavalla, että nämä  hilibillyt  voisivat jäädä kotikonnuilleen tekemään töitä hyvällä palkalla.

Vance ruotii myös hillbillyjen uskonnollisuutta ja sitä kuinka nämä kertovat käyvänsä kirkossa säännöllisesti, vaikka todellisuudessa kirkossa ei keskimäärin välttämättä käydä sen useammin kuin rannikoiden liberaareilla aluella. Yksi kirjan lukuisista hauskoista Mamawn kommenteista liittyi juuri uskontoon ja siihen kuinka JD oli kahdeksanvuotiana ahdistunut kirkossa kuulemistaan homopelotteluista ja meni kertomaan mamawlle pelkäävänsä olevan homo.

Don’t be a fucking idiot, how would you know you know that you are gay? JD, do you want to suck dicks? Of course not. Then you are not gay. And even if you did want to suck dicks, that would be okay. God would still love you.

Trumpin menestys ja talous

Minulle Trump-ilmiössä yksi hämmentävin tekijä oli, miten valkoisen roskaväen onglelmista onnistuttiin syyttämään liberaaleja, ja kuinka heikosti Hillary Clinton uskalsi sanoa, että kyllä, tämä väestöryhmä joutuu elämään suurten ongelmien keskellä, mutta ongelmien syynä eivät ole neekerit, homot, rannikkoiden liberaalit ja meksikolaiset. Jos ongelmille olisi ollut pakko nimetä syntipukki, niin se olisi ollut friedmanreaganilaiseen talouspolitiikkaan sokeasti uskoneet republikaanit. Nimenomaan republikaanit ovat kertoneet miten ei kannata huolehtia työpaikkojen siirtymisestä kun kokonaiskakku kuitenkin kasvaa.

Minusta on selvää, että raaka kapitalismi ja hyvin heikko sosiaaliturva johtavat tiettyjen ryhmien osalta nopeaan työpaikkojen katoamiseen, köyhyyteen sekä monenlaisiin tästä seuraaviin kerrannaisvaikutuksiin. Tämän takia minun oli esimerkikksi vaikea ymmärtää, miten sinänsä äärimmäisen älykäs ja sivistynyt taloustietelijä Russ Roberts kertoi viime syksyn podcastissaan olleensa aidosti yllättynyt luettuaan viimeisen vuoden aikana paljon huomiota saaneen David Autorin ja kumppanien kirjoitukset Kiinan nousun vaikutuksista valkoisen työväenluokan elämään.

JD Vance on myös haastatteluissa todennut, kuinka yksi Trumpin nostanut tekijä oli  hänen keskittymisensä työpaikkoihin. Olen taipuvainen jossain määrin samohin ajatuksiin. Nationalistisen taantumukselliston nousulle on myös muita tekijöitä ja merkittävä määrä ihmisiä voi tilanteesta riippumatta kannattaa aivotonta konservatismia tai fasismia, mutta korkea työttömyys ja keskiluokan epävarmuus ovat keskeisiä tekijöitä, jotka ovat nostaneet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen tiettyjen kriittisten pisteiden yli.

Koen kuitenkin suurtaa sympatiaa J.D. Vancen refleksiiviseen ja moniuloitteiseen ajatteluun. Tietyt talouden kehityskulut ovat aika pitkälti väistämättömiä. Olisi olennaista miettiä miten auttaa näitä ihmisiä siitymävaiheessa, pehmentää pahimpia ongelmia ja tarjota apuvälineitä muuttaa  työpaikkojen perässä. San Franciscoon, New Yorkkiin, Lontooseen, mutta myös Helsinkiin tai Tampereelle muuttamisen pitäisi olla mahdollista myös hillbillyille ja suomijunteille. Metropoleihin saa tulla!

Todellinen tolkun konservaativi 

Friedmanreaganrandilaisten republikaanien, hardcore-raamattujengin ja alt right-hörhöjen keskellä  J.D. Vance vaikuttaa todelliselta tolkun konservatiivilta. Shit is complicated. Tämänkaltaisten hahmojen kanssa voisi varmasti käydä järkevää dialogia, yksilön vastuun, kultuurin ja perheen merkityksen, sekä yhteiskunnan interventioiden sopivista suhteista.

Mamaw and Papaw believed that hard work mattered more. They knew that life was a struggle, and though the odds were a bit longer for people like them, that fact didn’t excuse failure. “Never be like these fucking losers who think the deck is stacked against them,” my grandma often told me. “You can do anything you want to.



Hillbilly Elegy on ehdottomasti lukemisenarvoinen kirja enkä ihmettele, miksi sitä on myyty valtavat määrät ja miksi se on aiheuttanut niin paljon keskustelua. Valitettavasti J.D. Vance ei vain taida edutaa oikein minkäänlaisen konservatiivisen ajattelun valtavirtaa. Siinä missä liberaalit ryhtyivät miettivät mikä meni pieleen ja  miten uhmaikäisen VLHM:n tuskaa voisi ymmärtää, ryhtyivät konservatiivit aiemmin rakentamaan teekutsuliikettä, neliraajajarruttamaan lainsäädäntöä senaatissa, spämmäämään netin täyteen roskaa ja äänestämään Trumpia.

Silicon Valley, Startup-kupla ja Yksisarviset, Dan Lyons – Disrupted

Startupit ja Silicon Valley esiintyivät mediassa pitkään lähes yksipuolisen positiivisessa valossa. Piilaakson coolit visiönäärit haastoivat perinteiset toimintamallit, tienasivat käsittämättömiä määriä rahaa ja tekivät siinä sivussa maailmasta paremman paikan. Viimeistään tällä vuosikymmennellä suurimmat nettijätit ovat kuitenkin kasvaneet maailmaa muovaaviksi voimiksi eikä niitä voi enää pitää vain sympaattisina altavastaajia. Viime vuosina mm. yksityisyydensuojaan liittyvät asiat, pelko startup-kuplasta, suurimpien toimijoiden nouseminen lähelle monopoliasemaa, ubersaatio/keikkatalous sekä digitaalisaation johtaminen epätasaisempaan tulonjakoon ovat aiheuttaneet aiempaa kriittisempää kirjoittelua Silicon Valleyn tekemisistä. Silicon Valley/Piilaakso alkaa nykyään olla myös jo Wall Streetin tai Hollywoodin kaltainen käsite.

Luin juuri Disrupted-kirjan, jossa reilu viisikymppinen entinen journalisti päätyy keskelle pöhisevää startup-maailmaa. Kirjoittaja Dan Lyons on myös ollut vierailevana kirjoittajana HBON:n Silicon Valleyssa, joka on viihteellisyydessään ja absurdiudessaan tuonut tietyt Piilaakson elämän piirteet meidän tavallisten pulliaisten nähtäväksi. Kuvailleesaan startup-maailmaa Disrupted on lähes samalla tavala koominen kuin Silicon Valley. Se kuitenkin kuvaa todellisia tapahtumia ja siinä seassa antaa laajempaa taustoitusta startuppeihin ja Piilaaksoon. Löysin kirjasta moniakin itseäni puhuttelevia teemoja taloudesta, työstä ja teknologiasta. Ehkä keskeistä kirjassa kuitenkin oli terveen kokonaiskriittinen näkökulma startup-pöhinään ja Silicon Valleyn maailmaan. Pari kuukautta sitten lukemani Chaos Monkeys esitti sekin suht kriittisen näkökulman teknologiajättien menoon, mutta Disrupted on ainakin joissain suhteissa vielä kyynisempi. Silicon Valleyn ironisen Making the World a better place-kommentin sijaan Lyons lohduttautuu kirjassa ensimmäisten työpäiviensä jälkeen ajatuksella We are making the world a little bit worse – but only a little bit.

 

 

Dan Lyonsin oma henkilöhistoria kuvastaa osittain sitä disruptioita, johon teknologian kehitys on johtanut. Toimittajat ovat kai yksi merkittävimmistä korkeammin koulutetuista ryhmistä, joihin digitalisaation on iskenyt kovaa. Pitkän ja ihan ansiokkaan uran journalistina tehnyt Lyons saa kenkää Newsweekista 2012 ja joutuu reilun 50 vuoden iässä miettimään uutta suuntaa uralleen. Huomattuaan että perheen elättämisen mahdollistamaa vakioduunia toimittajana ei löydy. Hyvin teknlogiamaailmaa tuntevana ja aiemmin coolia startup-maailmaa hieman kadehtineena hän ajatettelee lähtevänsä tarjoamaan palveluksiaan markkinoinnissa ja päätyy tämän seurauksena kotikaupunkinsa Bostonin lähellä päämajaansa pitävän Hubspotin palvelukseen. Ja tästä se hupi sitten alkaa.

Yksi kirjan keskeisistä teemoista liittyy Lyonsin ikään. Hubsopotin keski-ikään verrattuna Lyons on noin kaksi kertaa vanhempi. Hubspot taitaa olla vielä hieman keskivertoteknologiayritystä nuorempi työympäristö, mutta eipä se taida startup-skenessä harvinaista olla, että nuoren ja vanhan työntekijän raja menee 30 vuodessa. Yli 50-vuotiaat saattavat sitten olla jo todella harvassa. Merkittävä tekijä tässä on varmasti se, etteivät vanhemmat ihmiset ole aivan yhtä hyvin kiinni nykytekniikassa. Dan Lyons tuo kuitenkin esiin kaksi muuta näkökulmaa.

 

Ensimmisenä nuoret työntekijät on helpompi saada tekemään pitkää päivää pienehköllä palkalla ja kuvittelemaan, että he ovat nyt muuttamassa maailmaa. Googlea voi perustellusti kritisoida tietyistä asioista ja on tervettä suhtautua varsinkin näihin suurinta valtaa käyttäviin toimijoihin kriittisesti. Yksi Googlen yllättävä aikaansannos kuitenkin liittyy työympäristön muutokseen. Google oli eturintamassa tarjoamassa työntekijöilleen ilmaiset ruuat ja monenlaisia muita houkuttelevia etuja sekä muuttamassa toimistoa jonkinlaiseksi aikuisten leikkipuistoksi säkkituoleineen ja värikkäine sisustuksineen. Tätä monet muut ovat sitten jäljitelleet perässä. Vaikka työsuhde-edut eivät olisi ihan samalla tasolla, niin toimistosta on haluttu tehdä coolin pseudorento työmypäristö ja ajateltu, että toimistokoiralla sekä täysillä kokis- ja red bull-kaapeilla nuoret tyytyvät matalampaan palkkaan ja heikompiin työehtoihin.

Hyvin nuorten ihmisten rekrytoiminen on myös keino yksinkertaisesti säästää rahaa. Kahteen edellämainittuun tekijään liittyen saattaa kuitenkin myös olla, että vanhempia työntekijöitä syrjitään tarpeettomastikin. Lyons mainitsee kuinka teknologiayrityksen haluavat yleensä ehdottomasti antaa itsestään kuvan syrjinnästä vapaina paikkoina, mutta todellisuudessa niitä pyörittävät nuoret valkoiset miehet. Sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai ihonväriin liittyvää syrjintää ei kuitenkaan koskaan haluta tuoda esiin, mutta ikäsyrjintää ei aina edes haluta piilottaa. Mark Zuckerbergin totesi joskus että Young people are just smarter.

Oma suhteeni aiheeseen vaihtelee ambivalentin ja kyynisen välillä. Olen omalla lyhyehköllä työurallani mm. “päässyt” työskentelemään epäsuorasti yhdelle aikamme suurelle nettijätille ja kovasti kasvaneelle startupille, joka yritti kopioida Googlen piirteitä. Työntekijöiden nopea kierto, jossa ei juuri yli nelikymppisiä näkynyt ja jossa nuoret ja epäpätevät välipomot eivät kyenneet antamaan keskimäärin vielä nuoremmille alaisilleen juuri mitään järkevää ohjausta, ovat tulleet tutuiksi. Samoin ilmainen aamupala, seinälle maalatut mukainspiroivia tekstit, mukarennot työympäristöt ja firman piikkiin ryyppäämminen perjantaisin. Tunnistin Disrupted-kirjasta paljon omia työelämäkokemuksiani. Erityisesti kuitenkin nuorekkaan yltiöpositiivisen henki ja kimpasa tsemppaaminen ovat olleet asioita, joihin minun on ollut vaikea sopeutua.

Grow fast, lose money, go public

Ikäsyrjintään, työpaikkakulttuuriin ja työoloihin liittyvän kritiikin osalta Lyons esitää myös laajempaa kritiikkiä yksisarvisia ja niiden metsästäjiä kohtaan. Kirjoittelin vuoden alussa lyhyen tekstin Peter Thielistä ja tämän kirjasta. Tämä  VC-porurkka esim. Reid Hoffman nimeltä mainittuna, saa Lyonsilta aika kovaa kritiikkiä. Kun käytännössä on kovin vaikeaa tietää, kenen kaksikymppisen nörtin algortimi tai appi mullistaa maailman, niin riskirahoittajat päätyvät usein roiskimaan rahojaan summamutikassa sinne ja tänne, toivoen että joku yksisarvinen saataisiin kiinni. Dan Lyons pelkääkin, että olemme start up-kuplassa, joka puhkeaa aiheuttaen monille kovia menetyksiä. Erityisesti tämä koskettaa optioihin palkkansa vaihtaneita työntekijöitä, mutta ehkä myös laajemmin yhteiskuntaa. Vaikea tätä on arvioida, mutta pidän startup-kuplaa potentiaalisesti ihan mahdollisena tulkinta nykytilanteesta.

Monet menestyksekkäimmät nettijätit kuten Google ja Facebook eivät pitkään onnistuneet tekemään voittoa ja esimerkiksi Amazon sekä Uber taitavat edelleen tehdä tappiota. Tämä on johtanut aika erikoiseen tilanteeseen, jossa rankkaa persnettoa tekevät yritykset ovat kuitenkin kaikkein arvokkaimpia. Tämä ehkä liittyy Peter Thielin toteamukseen siitä kuinka Competition is for losers, ja todellisten tekijöiden pitäisi tähdätä monopoliin. Kunhan onnistuu kasvamaan nopeasti ja ottamaan markkinat suurelta osin haltuunsa, niin ei ole niin väliä, vaikka rahaa poltettaisiin hirvittävällä tahdilla.

Varisnkin AirBnB:ta ja Uberia pienempien Hubspotin kaltaisten yksisarvisten kohdalla voidaan kuitenkin päätyä luomaan vain tyhjää hypeä. Hubspotin kohdalla Lyons kritisoi myös erityisesti markkinointilähtöisyyttä. Paha sanoa miten maailma ihan tarkalleen tässä asiassa oikeasti toimii, mutta kuvittelen naiivsiti, että joissain paikoissa fokus olisi enemmän toimivan tuotteen luomisessa ja selkeästi vähemmän markkinoinnissa. Lyonsin kuvaukset nettimarkkinoinnin absudista menosta olivat sellaisia joihin totisesti pystin itse samaistumaan, vaikka suorat kosketukseni tuohon maailmaan ovatkin aika vähäisiä.

Disrupted oli yksi parhaita lukemiani kirjoja pitkään aikaan. Minusta se tuntui totisesti tavoittavan monia teemoja nykymaailmasta muotoillen ne viihdyttävään ja aidosti hauskaan muotoon.

Työ, Valta ja Status 2000-luvulla, Ryan Avent – Ihmisten varallisuus

Economistin toimittajan Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans: Work and Its Absence in the Twenty-first Century yritää vetää yhteen viimeiset vuodet vellonnutta keskustelua teknologian kehityksestä, työpaikkojen katoamisesta ja tulonjaon polarisaatiosta. Toivoin kirjalta juuri  näiden aihepiirien liittyvän keskustelun huolellista yhteenvetoa lisätessäni sen tämän vuoden talouskirjojen lukulistalleni. Odotin position olevan Aventin työnantajan The Economistin tapaan extreme center, niin että aihepiirin monet ongelmat tunnustetaan, muttei päädytä aivan Humans need not Apply-videon pessimismiin.

 

Kirja alkaa Adam Smithin ja John Maynard Keynesin lainauksilla ja kertoo sen jälkeen miten toimittajan ja taksikuskin vaarassa olevat ammatit kuvastavat laajempiakin käynnissä olevia kehityskulkuja. Yksi kirjan alkupuolen hyviä huomioita oli teknologian vaikutusten ryhmitteleminen kolmeen kategoriaan.

1. Ensimmäinen on ilmiselvähkö ja jo pitkään olemassaollut automaatio, joka on tosin levinnyt ja leviämässä koko ajan uusille alueille. Se siirtyy yhä enemmän tehtaiden ulkopuolelle tomistoihin ja duunareiden töistä asiantuntijatehtäviin.

2 Toiseksi tekniikan kehitys on mahdollistanut aiempaa tehokkaamman ulkoistamisen ja töiden siirtämisen halvempiin maihin kun työn seuranta ja asioiden kommunikoiminen on teknologian myötä aiempaa helpompaa. Tätä kautta nimenomaa tekninen kehitys on voimistanut globalisaatiota tästä on syntynyt jonkinasteinen takaisinkytkentä

3. Tekniikka on mahdollistanut oman alojensa supertähtien toimimisen yhä suuremman yleisön kanssa. Esimerkiksi parhaat luonnoitsijat voivat nyt MOOC:ien avulla tavoittaa satojatuhanisa opiskelijoita ja aiemmin tältä kilpailulta välttyneet keskinkertaiset professorit joutuvat kohtaamaan uudenlaista kilpailua.

Avent on kuitenkin kriittinen myös sen suhteen, kuinka paljon työpaikkojen katoamisen ja tulonjaon polarisaation aiheuttamia ongelmia kyetään ratkomaan koulutusta parantamalla. Laadukas ja ajantasalla oleva koulutusjärjestelmä on tärkeä palikka, mutta siihen keskittymällä ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan tulevia ongelmia kuin hyvin pieniltä osin.

Aventin esimerkit siitä, millaiset uudet ja työpaikat osaltaan helpottavat työpaikkojen katoamista ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta eivät nähdäkseni kovin rohkaisevia. Nuo työpaikat eivät ehkä pysty tarjoamaan kovin suurelle määrälle ihmisiä keskiluokkaista elintasoa.

On kuitenkin totta, että netin tehokkaasti ihmisiä yhteensaattavien markkinapaikkojen kautta joillekin ihmisille on mahdollista erikoistua hyvin pienelle sektorille ja myydä todellisia niche-tuotteita ja saada silti riittävä toimeentulo. Omalla läppärillä voi osallistua myös netin keikkatalouteen ja vapaampi työnteko kompensoi osaltaan mahdollisesti matalammaksi jäävää korvausta. Yhä tehokkaamman tuotannon maailmassa käsityön merkitys saattaa myös kasvaa. Käsityöoluet ovat olleet in jo pitkään ja ruuan ohella muillakin aloilla varmaan nähdään samanlaista trendiä, joka osaltaan tarjoa töitä joillekin.

Kirjan nimen Adam Smith-alluusio tulee esiin erityisesti kirjan keskivaiheilla kun Avent kirjoittaa pitkästi yritysten aineettomasta pääomasta ja kuinka 80% yritysten arvosta on nykyään pimeää ainetta. Ei maata, kiinteistöjä ja koneita tai laitteita, joita usein ajatellaan, vaan yrityksen sisällä olevaa tietoa, jota pystytään hyödyntämään tehokkaasti rakentamalla toimiva kulttuuri työpaikan sisälle.

Avent kirjoittaa myös mielenkiintoisesti San Franciscon asuntomarkkinoista ja tavasta kuinka kaupunkimaan rajallisuus ja tehoton käyttö siirtää taloudellisen kasvun hedelmät helposti suurelta osin maanomistajien käsiin. Itse pidin paljon kirjan keskivaiheen kaupunkiaiheisista pohdiskeluita. Tolkutonta vuokraa itse viime aikoina maksaneena tullut mieleen ajatus, että väistämättä jonkinlaiset yhteisasumisen muodot yleistyvät tulevaisuudesssa varsinkin niillä metropolialueila, joilla asumisen hinta eniten kasvanut.

Varsinkin kirjan loppupuolella on myös selkeämmin viime vuosien poliittiseen keskusteluun liittyvää tarinointia. Avent esimerkiksi puhuu varsin avoimen maahanmuuttopolitiikan puolesta. Erityisen mielenkiintoista oli kuitenkin kappale kehittyvistä maista ja miten ennenaikainen deindustrialisaatio saattaa vaikuttaa näihin maihin. Harva meistä on tainnut miettiä, miten robotisaatio ja digitalisaatio vaikuttaa länsimaiden ulkopuolella.

Kirjan tyylissä ehkä näkyi se että kirjoittaja on the Economistin toimittaja, enkä sano tätä negatiivisessa mielessä. Kirja analyysit olivat kuitenkin pääosin verrattain kansantajuisia, mutta välillä työmarkkinoita analysoitiin melkoisella antaumuksella. Wealth of Humans oli aika pitkälti sitä mitä odotinkin. Sen sävy oli kuitenkin astetta odottamaani synkempi. Jos tässä nyt ei ihan perikatoon ollakaan matkalla, niin aika helvetinmoisia ongelmia saadaan silti ratkoa

 

 

Vasemmistopopulisti Marine Le Pen

Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen kampajointi on käynnissä ja tänään on analysoitu eilisiä tapahtumia Amiensin kaupungissa. Macron oli jo aiemmin suunnitellut tapaavansa paikallisen tehtaan ammattiliiton edustajia, mutta Le Pen saapuikin kaupunkiin yllättäen ennen Macronia, lateli yleisölle tyypiilistä populismituubaansa ja ilmoitti, ettei tehdasta suljettaisi jos hänestä tulisi presidentti. Le Penin toiminta oli varsin halveksittavaa populismia. Hän onnistui sabotoimaan tehokkaasti Macronin vierailun ja saamaan hänet huonoon valoon. Macron kykeni välttämään mediakatastrofin hyvällä esiintymisellään, keskustelamalla tunnin yleisön keskellä ja lähettämällä sen livenä Facebookissa. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin selvä mediavoitto Le Penille. Muutama ajatus koko tapahtumaketjusta:

  • Macron halusi selvästi näyttäytyä ydinkannattajaryhmiensä ulkopuolisten ihmisten keskellä, lieventää kuvaansa elitistinä ja hänen kotikaupunkinsa Amiensin tehdas oli tähän etuläteen ajateltuna hyvä paikka.
  • Le Penin yllätysesiintyminen oli varsin oivaltava ratkaisu. Härskiä ja halveksittavaa populismia, mutta strategisesti taitava mediatemppu. Le Penin yksinkertaisia sloganeita ja halpoja lupauksia on helpompi myydä kuin Macronin maailman monimutkaisuuden tunnustavia ajatuksia.
  • Näissä vaaleissa urbaani/liberaali/suvaitsevainen-linja tuntuisi ehkä muita vaalitaisteluita selkeämmin nousevan parempiosen väestön valinnaksi ja ruraali-konservatiivi/suvaitsemattomuus nousisi selvemmin huono-osaisempien ihmisten linjaksi
  • Mielenkiintoista nähdä kuinka vasemmistolaisilla painotuksilla Le Pen vetää vaalikampanjansa loppusuoran. Tällaiset esiintymiset varmasti heikentävät mahdollisuuksia saada tukea Fillonia äänestäneistä ihmisistä.
  • Tämä tapahtumavyyhti oli kiistatta huono startti Macronin toisen kierroksen kamppanjalle, mutta media on taipuvainen paisuttelemaan sen merkitystä, ottaen huomioon että vaaleihin on vielä 10 päivää ja tämä tapahtuma jää merkityksellisyydessään väistämättä osittain vaalipäivää lähempänä olevien tapahtumien varjoon.