Synkästä Televisiosta: Handmaid’s Tale ja Gomorra

TV-sarjathan ovat tunnetusti 2000-luvun alkupuolen jälkeen nousseet Sopranosin ja Wiren kaltaisten tekeleiden jälkeen aiempaa vakavammin otettavaksi kulttuurimuodoksi.

TV-sarjamuoto on saanut tavallaan sitä arvostusta, jonka se ansaitsee, mutta toisaalta tällä hetkellä varsinkin esimerkiksi Netflix puskee ulos hirveällä tahdilla uusia sarjoja, jotka ovat pääsääntöisesti peruslaadukkaita, mutta usein kuitenkin hieman keskinkertaisia ja tuntuvat turhan laskelmoiduilta. Nyt on myös heikkoja signaaleja siitä, että tämän kilpailun takia HBO:kin alkaisi muuttua vähemmän “butiikkimaiseksi”

Laadukkaita tv-sarjoja on siis kyllä tarjolla ja ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta ne uhkaavat hukkua yhä suurempaan “ihan hyvien ja keskinkertaisten” sarjojen virtaan. Katsoin tässä hiljattain Handmaid’s Talen ja Gomorran kakkoskaudet ja nämä sarjat ovat omasta mielestäni kuitenkin aivan sitä laadukkainta nyky-tv:tä.

Sarjoja yhdistää myös se, että ne pohjautuvat kirjoihin. Dystopiseen ympäristötuhojen maailmaan ja fundamentalistikrisitittyjen hallitsemaan Amerikkaan sijoittuva Handmaid’s Tale pohjautuu samannimiseen Margret Atwoodin 1980-luvulla kirjoittamaan romaaniin. Gomorran inspiraationa on taas  Roberto Savianon kirja Gomorra, joka on reportaasi Napolin mafian meiningistä 2000-luvun puolivälissä. Kirjan seurauksen Savino on viettänyt viimeisen reilun vuosikymmenen aikalailla maan alla.

Vaikka Handmaid’s Tale ja Gomorra ovat miljööltään ja teemoiltaan hyin erilaisia sarjoja, aiheuttavat ne minussa hyvin samankaltaisia tunteita. Molemmat ovat hyvin synkkiä ja jopa ahdistavia. Handmaid’s Talessa totalitarismin toivottomuus ei anna päähahmoille juuri minkäänlaista liikkumatilaa.

Gomorrassa jokikinen päähahmo on aikalailla psykopaatti ja tuntuu, että mafian hahmot on vedetty melkeinpä itsetarkoituksellisen vastenmielisiksi. Mafia ja gangsterielokuvissa usein suorastaan glorifioidaan, tai ainakin tullaan glorifioineeksi gangsterielämää. Tuorein ja ehkä erityisen groteski esimerkki tästä on aivan hiljattain julkaistu John Gottin elämänkertaelokuva.

 

Gomorran kuvaama Napoli on kaikinpuolin ruma sekä ahdistava ja “kaunista” kiiltoa  tarjotaan lähinnä gangstarap-videoita muisuttavalla mauttomuudella. Gomorraa katsoessa pieni “kulttuurishokki” onkin aina tasaisin väliajoin taustalla soiva italialainen gangsta rap, jota sarjan nuoremmat mafiosot fiilistelevät. Aikamoista kulttuurista omimista… mutta semivakavasti ottaen näky rasistisista ja omantunnonarvoisista italialaismafisooista fiilistelemässä rappia tuntuu oudolta. Tai omassa päässäni syntyy suorastaan koominen mielikuva Tony Sopranosta, joka päätyisi näkemään italialiset gangsta rappia fiilistelevät kaukaiset serkkunsa Napolin matkallaan.

Gomorra on “kunnian” miesten maailma. Toisaalta minusta ehka jopa kaikein pelottavin yksittäinen hahmo on nyt toisella kaudella nähty naismafiapomo Annalisa. Mafia on perinteisesti ollut tietysti hyvin selvästi miesten hallitsema ympäristö, mutta välillä kun kaikki perheenpäät on pistettyy linnaan ja kehenkään muuun ei ole voinut enää luottaa, niin vaimot tai tyttärar ovat saattaneet päästä pyörittämään koko showta. Ja ehkä sitten tällaisissa ympäristöissä (ja vähemmässä määrin joissain muissa ympäristöissä) naisten pitää osoittaa erityisesti raakuutta ja armottomuutta.

 

Kuvahaun tulos haulle annalisa gomorra

 

Handmaid’s Talessa keskeinen teema on naisten alistaminen, mutta toisaalta kyse on totalitaarisesta systeemista, joka ei ole kauhean herkkulinen miehillekään. Vaikka naiset kärsivät Jaakobin poikien maailmassa miehiä pahemmin, ei hahmojen sympaattisuutta tai luonteenpiireitä ole päätetty sukupuolen perusteella. Siltä osin kun naiset saavat Gileadissa itselleen jotain etuja, eivät he suhtaudu heitä alempana oleviin naisiin sen paremmin kuin miehetkään.

Handmaid’s Talen kakkoskaudella oli paljonkin kohtauksia, jotka pistivät ajattelemaan. Kauden puolivälissä nähty terrori-isku oli hankala esimerkki terrorismista, johon monien (minä mukaan lukien) olisi yksinkertaisesti hieman vaikea antaa standardivastausta, että terrorismi nyt vaan on aina väärin, piste.

Kuvahaun tulos haulle handmaid's tale grenade

 

 

 

 

 

Mielenkiintoinen viittaus nykymaailmaan oli myös takauma, jossa komentaja ja tämän vaimo olivat puhumassa kampuksella, mutta esityksestä ei tullut mitään kun opiskelija-aktivistit vaimensivat omalla mölyämisellään puhujan. Sittemmin totalitaristisen systeeminsa saaneet puhujat huusivat kuitenkin loppuun asti kuinka tämä on Amerikka ja heillä tulee olla oikeus levittää propagandaansa myös kampuksilla…

Ehkä jotkut haluaa verrata turhan monia nykymaailman kampusprovokaattoreita Jaakobin poikiin, mutta pointtinsa on siinä, että sananvapautta ja muitakin liberaalin demokratian vapauksia tuhoamaan pyrkivät voimat yrittävät yleensä kuitenkin vetoamaan niiden arvoihin omienn tavoitteidensa saavuttamiseksi, eikä näistä kommeneista voi sinällään vielä paljoa päätellä, arvostavatko nämä henkilöt oikeasti sananvaputta.

 

Jos näin kesälomahelteillä on liian elämäniloinen fiilis tai ei vain innosta olla ulkona, niin kannattaa ottaa katseluun Gomorra tai Handmaid’s Tale.

 

 

 

 

Chi-sarja – Tarinoita mustan Chicagon tappotantereelta

Viimeisten vuosien aikana Chicago on ollut uutisissa suurelta hyvin negatiivisissa yhteyksissä. Murhatilastoja katsottaessa Chicago on ollut Amerikan suurkaupunkien mittelössä paalupaikalla.

Chicago on ehkä jonkinlaisessa tarkastelussa kuitenkin Amerikan aito kakkoskaupunki. Tai esim. New Yorkin kuplasta tuleva Fran Lebowitz kommentoi Bill Maherin ohjelmassa viime vuonna, että hän pitää Chicagoa New Yorkin jälkeen Amerikan aidoimpana urbaanina keskuksena.

 

Kuvahaun tulos haulle chi serie

 

Ottaen huomioon Amerikan eurooppalaisittain korkeat murhaluvut ja sen, että segregoituneessa Chicagossakin murhat keskittyvät hyvin selkeästi tietyille alueille, on ehkä ihan perusteltua kutsua Showtimen Chi-sarjan kuvaamaa Etelä-Chicagoa aikamoiseksi tappotantereeksi. Sitähän se tilastoja katsoessa on ja Trumpin tavallaan rajut kommentit Chicagosta ovat miehen omilla mittareilla ihan sieltä perustelluimmasta ja vähiten hyberbolisesta päästä.

Kenenkään kaikesta tästä edes jollain tasolla tietoisen on varmaan vaikea katsoa Lena Waithen uutta Chi-sarjaa miettimättä näitä asioita. Waithe itse on kommentoinut asiaa esim. seuraavasti.

I wanted to humanize them and show that their lives are valid. Not bad. Not perfect. Just accurate.

“It’s not, ‘Let’s show black people in Chicago in a positive light,’” Lena Waithe told Entertainment Weekly about her new Showtime drama The Chi. “I want to show people in a human light.”

Itse olisin taipuvainen  kommentoimaan Chi:tä samalla tavalla. Waithe sai ihan ansaitusti viime vuonna Prime Time Emmyn Master of Nonen  kauniista Thanksgiving-jaksosta ja myös Chi-sarjassa on jotain samaa kaunista inhimillisyyttä.

Chi:ssä taustalla tuntuu olevan aika vahva perusymmärrrys Amerikan rakenteellisista ongelmista, mutta fokus on tavallisten ihmisten tavallaan aika tavallisessa elämässä. Chi ei kuvaa niinkään Chicagon pahnanpohjimmaisia, vaan suht normaaleja (jopa alemman keskiluokan) mustia, joiden elämää ammuskelut väistämättä jollain tavalla koskettavat. Hyvin rakennekeskeisen Wiren sekä nihilistisen ja mustan huumorin ryydittämän Atlantan ohella tämä on varmaankin 2000-luvun tv:n paras sukellus mustaan Amerikkaan.

Chi onnistuu tasapainottelemaan aika kivasti synkkien tosiasioiden ja jollain lailla peruspositiivisen elämäasenteen välillä. Jos etsit katsottavaa, niin Chi on ehkä katsastamisen arvoinen.

 

 

Nolite te bastardes carborundorum

Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale(Suom. Orjattaresi) ei taida olla tunnettavuudeltaan ihan Orwell- tai Huxley-tasolle noussut 1900-luvun dystopiakuvaus. Tänä vuonna Hulun kirjasta luoma tv-sarja on kuitenkin ollut aika iso juttu ja se on esittellyt romaanin uudelle yleisölle.

Kirjalla on kuitenkin ollut jo aiemmin merkittävä oma yleisönsä ja aika huomattavan moni on halunnut hakata ihoonsa sen pseudolatinalauseenÄlä anna niiden paskiaisten nitistää sinua. Minulla ei ole mitään tatuointeja vastaan, mutta oma subjektiivinen kokemukseni on, että noin 90% ihmisten ihoonsa hakkaamista jutuista on vaan ihan saatanan mauttomia. Ja pätee siis molempiin sukupuoliin, eikä koske vain naisten “tramp stampejä”. Otsikon Atwood-sitaatti ehkö kuuluu kuitenkin siihen 10 prosenttiin, joille saattaisin nyökytellä hyväksyvästi.

 

Kuvahaun tulos haulle atwood tattoos

 

Handmaid’s Talea katsoessa päällimmäinen tunnetila on lähinnä ahdistus ja tällä perustunnetasolla se vertautuu minulla sellaisiin tv-sarjoihin kuin Gomorra ja OZ. Katsoja ei pääse helpolla vaan tulee vedetyksi fundamentalistikristittyjen hallitsemaan dystopiatulevaisuuteen Yhdysvalloissa. Tosin tässä reaalimaailman ajanhetkessä vertailukohdista tulee hirttäjäisten ja muun mukavan myötä mieleen ehkä ennen kaikkea ISIS:n kalifaattti tai Saudi-Arabia.

Handmaid’s Talen kuvaama totalitarismin yksi ahdistavimmista piirteistä on se, ettei kukaan voi tietää kehen voi luottaa. Vaikka monet eivät sisimmässään usko aidosti systeemin he käyttäytyvät tavalla kuin he oikeasti uskoisivat siihen, mikä on käytännön tasolla kuitenkin aika sama asia. Ja saman ilmiön voi oikeastaan moni nähdä lievemmässä muodossaan vaikkapa työpaikallaan tai muissa sosiaalisissa ryhmissä. Ja ehkä kaikkein pelottavin tunne on se kun ei osaa enää oikeasti sanoa, uskooko puhuja itse oikeasti siihen höpöhöpöön mitä hän suustaan oksentaa…

Tiettyjen poliittisten tapahtumien ja kaiken viime aikoina velloneen naisten asemaan ja feminismiin liittyvän keskustelun myötä Handmaid’s Tale on sarjana osunut jollain lailla ajanhermoon. Muistan että joitain vuosia sitten Timo Harakka haastatteli Maria Petterssonia kirjasta ja tämä halusi sanoa, ettei se ole vain feministinen kirja. Tänä vuonna Handmaid’s Talen päähahmon näyttelijä Elisabeth Moss joutui samanlaisen kommentin myötä pienen myrskyn silmään.

Olen tässä jo muutenkin sen verran metatasolla, etten ehkä enää saa itseäni muotoilemaan mitään selkeää tulkintaa tästä aiheesta, mutta totean että feminismistä keskusteleminen on tässä maailmanajassa monella tapaa aika saatanan vaikeaa. Enkä ole ihan varma mitä ajatella kaikista Me toon-jälkikaiuista. Mutta tuo pointti, siitä että enemmän naisia alistava yhteiskunta alkaa melko nopeasti myös vaikuttamaan miesten tilanteeseen negatiivisella tavalla, pitää minusta myös paikkansa.

Handmaid’s Tale on kuitenkin kiistatta yksi tämän vuoden parhaista tv-sarjoista ja kannattaa katsoa jos totalitaristiseen dystopiaan sukeltaminen ei kuulosta liian ahdistavalta.

 

The Deuce – Kovaa vintage-pornoa New Yorkissa

David Simonin  The Deuce on eniten odottomani tv-sarja vuosiin. Nyt Simon on kääntänyt katseensa pornoteollisuuden alkuvaiheisiin ja 70-luvun New Yorkiin.  Simon tunnetaan tietysti ennen kaikkea maailman parhaan tv-sarjan The Wiren luojana, mutta mies on tuon jälkeenkin ollut luomassa sellaisia sekä taiteellisesti että sosiopoliittisesti kunnianhimoisia tv-tuontantoja kuin Generation KillTreme ja Show me a Hero. Nämä eivät minun mielestäni päässeet Wiren tasolle, mutta ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä 2000-luvun laatu-tv:stä.

Laajoista hahmokaarteistaan huolimatta Wiressa keskeisin päähenkilö lienee Baltimore ja Tremessä New Orleans. Samalla tavalla odotan että Deucessa keskeisimmäksi hahmoksi noussee 70-luvun New York. Siinä missä The Wiren Baltimore symboloi varsinkin 2000-luvun alun deindustrialisitoitunutta inner citya kaikkine ongelmineen, ja juuri nyt Amerikan tuskaa kuvataan Hillbilly Elegy-narratiivilla, oli 70-luvun New York todellakin monella tapaa aikansa ongelmien symboli.

Vähän reilu 40 vuotta sitten presidentti Gerald Fordin väitettiin todenneen konkurssin partaalla olevasta New Yorkista, että se voisi lopultakin vain kuolla. Vahvasti tuettu esikaupungistuminen ja deindustrialisaatio olivat raadelleet monia Yhdysvaltain suurkaupunkeja, mutta 70-luvulla tämä näkyi jopa erityisen hyvin New Yorkissa. Mielikuvat 70-luvun palavasta Bronxista ovat monille edelleenkin symboli urbaanin elämän vaaroista.

Monella tapaa kehitys on ollut tuon jälkeen positiivista. Taksikuskin New York on tehnyt tietä Sinkkuelämän ja Master Of Nonen New Yorkille, mikä lienee lähinnä positiivinen asia. On oikeastaan jopa todella hätkähdyttävää ajatella, miten fundamentaalin muutoksen New York on kokenut vain 40:ssä vuodessa. David Simonin kuvaus onnistunee kuitenkin jossain määrin jopa nostalgisoimaan sitä New Yorkia, jossa Bronx paloi sekä prostituoidut ja parittajat parveilivat monilla Manhattanin keskeisimmillä alueilla.

 

Image result for the deuce

Miljöön ohella Deucessa tietysti kiinnostaa sen aihe eli pornoteolliuus. GLOW-sarjassa miespuolinen päähenkilö pitchasi naiswrestling-ideansa sanomalla, että se on Porn you can watch with your kids. David Simon on sanonut pyrkineensä tietoisesti välttämään tätä ja Simonilla on Deucessa mielenkiintoinen mahdollisuus tehdä pornoa kuvaava sarja, joka on taiteellisesti ja yhteiskuntapoliittisesti kunnianhimoinen, eikä kiinnosta varsinaisesti suurta yleisöä. Ottaen huomioon miten itsetarkoituksellisesti monet tv-sarjat nykyään viljelevät seksuaalista kuvastoa, on ihan hauska nähdä miltä Deuce lopulta näyttää.

Simon on myös ehdottomasti Nyky-Amerikan mielenkiintoisimpia vasemmistolaisesti suuntautuneita puhuvia päitä. Hän on myös niitä harvoja hahmoja, jonka sanoessa, että hän haluaa kuvata taiteessaan kriittisesti kapitalismia ja misogyniaa, luotan että tämä on tehty tavalla, joka on totuudenmukainen eikä tarpeettoman alleviivaava.

Itse kuulun sukupolveen, jolla on ollut varhaisista teinivuosistaan lähtien helppo pääsy netin kovaan pornoon enkä sinänsä moralisoi valtaisasti aihetta. Tai toki jonkinlaisella pornoistumisella on myös negatiivisia vaikutuksia. Luulen kuitenkin, että  kun katsotaan vapaasti saatavissa olevan pornon vaikutuksia, on etumerkki kaikkia ihmisä katsottaessa positiivinen. En kuitenkaan kiistä etteikö tässä kehityksessä olisi myös ongelmia, varsinkin jos katsotaan Deucen tapaan pornon tekijöitä. Arvelen että Deuce onnistuu kuitenkin avaamaan mielenkiintoisen ikkunan myös tähän maailmaan.

Deucea on nyt tullut ulos vasta pari jaksoa enkä ole vielä katsonut noita vaan odottelen, että koko ensimmäinen kausi on ulkona ja herkuttelen sen joskus myöhemmin syksyllä.

Televisiosta: Billions-sarja

Olen viime viikot katsellut Showtimen viime vuonna startannutta Billions-sarjaa, jota on nyt tehty kaksi tuotantokautta. Billionsissa siis seurataan moraalisesti kysenalaista menoa finanssimaailman  harmaalla alueella. Sarjan taustalla oleva Andrew Sorkin on ollut New York Timesin finanssitoimitaja sekä kirjoittanut jonkinasteiseksi bestselleriksi nousseen Too big to fail-kirjan, joten oletan että finanssialan kiemuroita on kuvattu sarjassa myös enemmän tai vähemmän realistisesti.

Damian Lewisin näyttelemä alfauros Bobby ”Axe” Axelrod pyörittää hedge fund Axe Capitalia ja asianaja Chuck Rhoades yrittää saada tätä linnaan. Lain puolella oleva Chuck on selvästi idealistisempi hahmo, mutta päätyy joskus ajattelemaan, että tarkoitus pyhittää keinot ja tämän seurauksena saaliin ja saalistajan roolit heittävät välillä häränpyllyä. Sarjassa on kasa muita tärkeitä hahmoja ja mielenkiintoisia sivuhahmoja, mutta pääjuoni rakentuu Axen ja Chuckin välisen taistelun ympärille. Billions ei nouse aivan terävimpään kärkeen kun mietin parhaita tv-sarjoja, mutta kyllä tässä ehdottomasti on jotain.

Viimeiset reilu 10 vuotta on puhuttu siitä, kuinka hyvät televisiosarjat ovat tätä nykyä usein elokuvia laadukkaampia. Toimittaja J.P. Pullkkisen Ylelle tekemä radio-ohjelma Television tiiliskivet kuvastaa tätä muutosta. Laadukkaimpia tv-sarjoja on jo verrattu suuriin romaaneihin ja ne alkavat olla paremman väenkin keskuudessa kunniotettavia kulttuurituotteita. Kiistatta tv-sarjojen yksi vahvuus verrattuna elokuviin on pidempi muoto, jolloin on myös mahdollista rakentaa pidempiä juonikaaria, ajan kanssa syventää myös sivuhahmoja ja antaa sarjan kehittyä orgaanisesti jos ensimmäisen tuotantokauden aikana huomataan, että jokin asia toimii.

Merkittävänä tekijänä televisiosarjojen nousun taustalla on ollut HBO, jonka yhtenä tunnusmerkkinä oli, ettei sen kaapelikanavana tarvinnut varoa kirosanoja, alastomuutta tai muistakaan asioista hermostuvia moraalipoliiseja. Tämä antoi tekijöille lisää vapauksia, mutta toisaalta tuntuu, että tämän seurauksena kiroilusta ja irstaasta materaalista on tullut nykyään hieman itsetarkoituksellista Välillä tuntuu, että tv-sarjoissa jyritetään olla väkinäisen shokeraavia.

Billionssissa erilaiset perverssiot ja ökyrikkaiden öykkäröinti toimii ja sarja ei tätä kautta anna hedge fund-porukan sikailusta turhan sympaattista kuvaa. Mutta eipä Gordon Gekkonkaan ollut tarkoitus olla erityisen sympaattinen hahmo, mutta niin vain tuokin nousi Wall Streetillä jonkinasteiseksi idoliksi. Voin hyvin kuvitella, että Billionsin klippejä jaetaan, joskus ehkä vähän ironisesti ja joskus ei niin ironisesti tietyillä aloilla toimivien ihmisten kesken.

Tähän liityen sarjan hauskin hahmo on Axen oikea käsi ja COO Mike “Wags” Wagner, josta tuli, ehkä profiiia hallitsevien viiksienkin takia, minulle ensin mieleen Deadwoodin Al Swearagen. Wags ei pyöritä bordellia, mutta suhtautuminen naisiin tuntuu olevan silti aika samanlaista. Moraaalikäsitys on lievästi sanottuna kyseenalainen ja mies on monella tapaa järjetön sikailija, joka kuitenkin nauttii elämän pienistä iloista ja hahmossa on jotain hauskaa ja sympaattista.

Billionsin kohdalla sarjan hauskuutta ja toisaalta syvyttä lisää, että se on tiheänä erilaisia kulttuuriviittauksia. Toisella kaudella sarjan uusi hahmo siteeraa esim. Nassim Talebia, mutta erityisesti mieleen jäi kuitenkin Axen vaimon kommentti This is our fucking corner Stringer sekä kuulusteluissa “Dollar Billin” toteamus I am Keyser Soze motherfucker. Sarjan seuraamisen kannalta näiden heittojen ymmärtäminen ei ole välttämätöntä, mutta populaarikulttuuria tunteva katsoja voi hymähdellä näille viittauksille.

Billions tansahtelee mielestäni myös aika hauskasti ja täysin itsetietoisesti etnisyyden ja identiteettien miinakentällä. Aika iso osa hahmoista on totuudenmukaisesti kullejaan mittailevia valkoisia alfauroksia, mutta yhtenä sarjan vahvimpana hahmona on naispsykologi Wendy Rhoades ja keskeisissä sivurooleissa on aika monimuotoinen hahmogalleria. Melkoisen rohkea veto oli myös ottaa toiselle kaudelle muusuhahmo Taylor, joka on kauden toisessa jaksossa kertoo pomolleen millä pronomineillä häntä kuuluu puhutella. Taylorin hahmoa on nyt taidettu pitää amerikkalaisen televiohistorian ensimmäisenä muunsukupuolisena hahmona. Alussa oli vähän sellanen fiilis, että toimiikohan tämä nyt ollenkaan, mutta kauden edetessä tuo oli minusta hyvä lisäys hahmogalleriaan.

I am not uncertain, suosittelen kyllä Billionssia jos etsii uutta draamasarjaa katsottavaksi.

Trump, Wrestling, GLOW ja Kalifornia

Sunnuntaina Donald Trump retwiittasi wrestlingesiintymisestään editoidun videon, ja minä kärjistetysti ilmaistuna totesin Trumpin teon osaltaan kuvastavan säädyllisyyden perikatoa. Presidentin yleinen käyttätyminen, valehtelu, Twitter-perseily ja laatumedian demonisoiminen olivat olennaisimmat syy tuolle reaktiolle. Pikanttina detaljina oli toki vielä twiitin yhteys wrestlingiin. Ei varmaan tarvitse olla kummoinenkaan kulttuurielitisti, sanoakseen että showpaini edustaa aikalailla stereorypisen amerikkalaista ja matalinta mahdollista  tv-viihteen muotoa.

Ehkä kuitenkin osittain tuon videon innoittamana päädyin Netflixissä katsomaan uuden Glow-sarjan ensimmäsien tuotankauden. GLOW pohjautuu löyhästi 80-luvulla jenkeissä pyörineeseen naisten Glorious Ladies of Wrestlingiin. Eli wrestlingin suosion kasvaessa joku saa kuningasidean, että tehdään naisten versio, jossa huonosti näyttelevät vähäpukeiset naiset ovat mättävinään toisiaan kehässä turpaan. Kun kyse on vielä 80-luvusta niin lopputulos oli tietysti ihan helvetin mauton. Viimeisen päälle huonolla maulla tehtyä amerikkalaisten barbaarien roskaviihdettä. Homma koukkaa oikeastaan niin vahvasti huonon maun puolelle, että naisten 80-luvun wrestlingin on täytynyt olla jo aiemmin pientien piirien vahvaa kulttikamaa ja camp-diggailun kohde.

Ja tv-sarja GLOW tietysti tavallaan perustuu tuollaiselle käsittämättömän huonolle maulle nauramiselle. Rööki huulessa heiluva Sam Sylvia (Marc Maron) heittää häpeilemättömän härskiä läppää ja pitchaa projektia sanamolla Its porn you can watch with your kids. Painijoiden roolihahmot ovat myös naurettavan stereotypisiä, itse ehkä pidin eniten ylipainoisesta ja tummaihoisesta Welfare queenista, joka heitteli food stamppejä. GLOW:n naiskuvan ja stereotypioiden miettiminen voi olla ihan mielenkiintoista. Missä määrin naurettavien stereotypioiden parodisointi saattaa jopa loppupeleissä vahvistaa näitä stereotypioita ja missä määrin wrestling-kehän avaaminen naisille, vaikkakin sitten härskin seksistisellä tavalla, on jonkinlaista emansipaatiota. Ehkä tällaiselle pohdinnalle ei kuitenkaan kannata uhrata ihan liikaa aikaa

Kuvahaun tulos haulle jenji kohan

 

Monella tasolla GLOW:n tekijät edustavat kuitenkin hyvin vahvasti Trumpin vastustamaa liberaalieliittiä ja viihdemaailmaa. Sarjan vastaava tuottaja (((Kenji Kohan))) on aiemmin ollut aiemmin luomassa Weedsiä ja Orange is the New Blackia, joissa molemmissa naishahmoilla on ollut suuri rooli ja Kohan on aika johdonmukaisesti rakentanut sarjohinsa monipuolisen hahmogallerian. Reilu 10 vuotta sitten Weedsin ensimmäinen tuotantokausi herätti herkässä iässä olevassa Isaiahissa myös monenlaisia ajatuksia.

Hillittömän etuoikeitetusta asemasta tullut Kohan edustaa kuitenkin lähes stereotypisellä tavalla 60-luvun perintöä,  kalifornialaista liberaalia arvomaailmaa ja kultuurieliittiä. En ole tutkinut, mutta jotenkin kuvittelisin, että jo pelkkä Kenji Kohanin hahmo herättää hillitöntä raivoa sekö Pepe-kuvia nettiin spämmäävässä kellarikansassa että Amerikan sydänmaiden uskovaisissa. GLOW päähenkilön kasuaali abortti ehkä kuvastaa osittain tätä. Anekdoottina voisi myös mainita, etten aluksi tajunnut miespääosan näyttelijän (((Marc Maronin))) olevan sama hahmo, joka pitää WTF-podcastia ja jossa oli vuosi sitten vieraana itse Barak Obama.

Minun silmissäni GLOW ja sen tekijäkaarti ovat siis tietyllä tavalla jopa amerikkalaisen kulttuurisodan ääripää ja Hard core soft porn-kalifornikaation lähettiläitä. Omaa makuuni melkein jopa liian puhtaaksiviljeltyä kalifornialaista liberalismia maailmalle levittäviä kulttuuri-imperialisteja. Omalla tavallaan äärimmäisen amerikkalaista menoa, joka herättää hyvin paljon vahvempaa sympatiaa kuin Trumpin tai maan perinteisempien konservatiivien hörhöily, mutta johon on kuitenkin hieman vaikea samaistua. GLOW oli ihan kelvollista viihdettä ja hauskaa katsottavaa, mutten ole varma jaksanko välttämättä edes katsoa toista tuotantokautta jos ja kun sellainen tulee.