Trumpin leimahduspiste

Sanotaan nyt se ilmiselvä alkuun. Donald Trumpin kannatus on käsittämättömän korkealla tasolla suhteessa siihen, minkälaistä töhöilyä miehen touhu on ollut virkaanastumisen jälkeenkin. Edelleenkin reilusti yli kolmannes amerikkalaisista antaa tukensa Trumpille. Tämä on tietysti liberaalista näkövinkkelistä huolestuttavaa. Toki osittain on kyse siitä, että vaikka hieman inhottaisikin, niin republikaanit seisovat omien takana, jotta yleinen mielipide ei muuttuisi liian negatiiviseksi ja kongressissa päästään runnomaan läpi omia juttuja. Partisanship is hell of a drug…

Toisaalta voidaan kuitenkin sanoa, että Trumpin kannatus on äärimmäisen matalalla tasolla jos sitä verrataan kehen tahansa muuhun Yhdysvaltain presidenttiin näiden virkakauden alkupuolella. Toinen pointti on, että jos seurataan esimerkiksi Fiverhityeighin agregaattidataa, voidaan sanoa että Trumpin kannatus on ollut koko virkakauden kestävässä tarkastelussa hitaassa laskussa.

Varsinkin nykyisessä äärimmäisen polarisoituneessa ilmapiirissä Trumpilla on varmasti oma ydinkannattajaryhmänsä, joka tosiaan kannattaisi häntä missä tilanteessa tahansa. I could stand in the middle of Fifth Avenue, shoot somebody and not lose any voters. Nykyisissä Trumpin tukijoissa on kuitenkin myös sellaisia perusrepublikaaneja, jotka voivat ja ovat ehkä jo aika lähellä kääntyä häntä vastaan.

Jos nyt otetaan vähän väsynyt Suomi-vertaus, niin persujen sisällä kupli aina vuodesta 2010 lähtien, mutta erimielisyydet ja henkilöriidat kärjistyivät vasta kun Halla-aho nousi puolueen johtoon, mutta tuon jälkeen tapahtumat etenivät hirvittävällä vauhdilla. Luultavimmin myös Trumpin kohdalla käy jossain vaiheessa näin. Tämän ei välttämättä tarvitsisi johtaa virkavirhesyytteseen/erottamiseen tms., mutta vaikea nähdä miten kiukutteleva Trump suostuisi edes oman puolueensa painostuksen alla astumaan sivurooliin ja viettämään presidenttikautensa loppupuolen nykyiseen verrattuna hiljaiseloa.

Trumpin kohdalla tuntuu edelleen, että vähän mitä tahansa voi tapahtua. En pitäisi valtaisana ihmeenä vaikka mies saataisiin jotenkin potkittua pois palliltaan jo tämän vuoden puolella. Todennäköisimmin nykyinen perseily jatkuu kuitenkin vielä jonkin aikaa. Mutta jos Trumpin kannatus pysyy nykytasolla tai jatkaa hidasta laskuaan ei republikaanipuolue voi katsoa enää sivusta tilannetta, jossa kannatus laskee, vaalit lähestyvät ja Trump vain jatkaa töhöilyään.

Pitkään erilaisten Trumpin käsitämmättömien tekemisten jälkeen ajateltiin, että tämän täytyy nyt olla se linja, joka yli hän ei voi enää astua ilman seurauksia. En itsekkään enää usko, että käytännössä mikään yksittäinen skandaali tai töhöily romahduttaisi Trumpin, mutta pidemmän päälle nuo päivittäiset idioottimaiset lausunnot vieraannuttavat tolkullisempia republikaaneja ja kun Trumpilla alkavat oikeasti loppua ystävät, niin valkoisen talon musta joutsen muuttuu rammaksi ankaksi, tai lentää sieltä ulos.

Vitustako näitä nyt oikeasti ennustaa, mutten mitenkään kykene näkemään, että Trump tai edes Trump-henkinen republikaani pystyisi voittamaan vaaleja kolmen vuoden päästä.

Trump Jr. ja Stupid Watergate

En ole kauheasti seurannut viime viikkoina Trumpin tohelointeja. Impeachmenttiin on vielä matkaa, mutta viime aikojen tapahtumat ovat kuitenkin jälleen sataneet Trumpin laarista sivuun ja nyt myös Donald Trump jr on liittynyt toden teolla mukaan tohelointiin twiittailtuaan Venäjästä.

Viittasin pari kuukatta sitten Voxin mainioon pätkään, jonka johtopäätös oli, että koomikot ovat viimeisen vuoden aikana nousseet jopa aiempaa tärkeämmiksi uutisten kommentoijiksi ja välillä tekevät sitä jopa varsinaisia toimittajia paremmin. Koomikot eivät siedä samalla tavalla paskapuhetta. Vakavasti otettavien medioiden täytyy toimia tavoilla, joissa ne vähintään esittävät ottavansa Trumpin täydelliset hölynpölyn ja hölötyksen tosissaan. Loputtoman uutisvyörytyksen ja väittelyjen keskellä satiiri onnistuu välillä kaikken parhaiten tiivistämään sen, mitä on oikeasti tapahtunut.

Malcolm Gladwell on puhunut satiiriin vaaroista, mainiten nimeltä Stephen Colbertin eikä Gladwell erityisemmin pidä esim. SNL:n Trump-imitaatiosta, mutten usko että ainakaan Amerikan Late night-isäntien sarkastinen lähestymistapa Trumppiin olisi ihan sama juttu, kuin esim. Tina Feyn Sarah Palin-imitaatiot. Tai vaikka niissä olisi ongelmansa, niin ainakin tällä hetkellä etumerkki on ehdottomasti positiivinen.

John Oliver luonnehti Trumpia ja Venäjä-tutkintaa aiemmin tänä vuonna termillä stupid watergate ja palasi tuohon taas pari päivää sitten oltuaan haastateltavana Stephen Colbertin ohjelmassa. Tuossa keskustelussa muutama lainaus Oliverilta ja Colbertilta tiivistää aika hyvin tätä menoa.

This is something, as long we live in a world, where something means anything and I am not sure we do anymore.

Have we come to a nation, where colluding with hostile foreign power to manipulate our election, is a left-right thing?

We are at point where you think do they understand? Is it possible that there is no logical sequence of thoughts in their mind that make them understand the situation…and the fact that we are even wondering this…Are they just too dump to understand what is happening? And answer is not a defined no.

 

Trump, Wrestling, GLOW ja Kalifornia

Sunnuntaina Donald Trump retwiittasi wrestlingesiintymisestään editoidun videon, ja minä kärjistetysti ilmaistuna totesin Trumpin teon osaltaan kuvastavan säädyllisyyden perikatoa. Presidentin yleinen käyttätyminen, valehtelu, Twitter-perseily ja laatumedian demonisoiminen olivat olennaisimmat syy tuolle reaktiolle. Pikanttina detaljina oli toki vielä twiitin yhteys wrestlingiin. Ei varmaan tarvitse olla kummoinenkaan kulttuurielitisti, sanoakseen että showpaini edustaa aikalailla stereorypisen amerikkalaista ja matalinta mahdollista  tv-viihteen muotoa.

Ehkä kuitenkin osittain tuon videon innoittamana päädyin Netflixissä katsomaan uuden Glow-sarjan ensimmäsien tuotankauden. GLOW pohjautuu löyhästi 80-luvulla jenkeissä pyörineeseen naisten Glorious Ladies of Wrestlingiin. Eli wrestlingin suosion kasvaessa joku saa kuningasidean, että tehdään naisten versio, jossa huonosti näyttelevät vähäpukeiset naiset ovat mättävinään toisiaan kehässä turpaan. Kun kyse on vielä 80-luvusta niin lopputulos oli tietysti ihan helvetin mauton. Viimeisen päälle huonolla maulla tehtyä amerikkalaisten barbaarien roskaviihdettä. Homma koukkaa oikeastaan niin vahvasti huonon maun puolelle, että naisten 80-luvun wrestlingin on täytynyt olla jo aiemmin pientien piirien vahvaa kulttikamaa ja camp-diggailun kohde.

Ja tv-sarja GLOW tietysti tavallaan perustuu tuollaiselle käsittämättömän huonolle maulle nauramiselle. Rööki huulessa heiluva Sam Sylvia (Marc Maron) heittää häpeilemättömän härskiä läppää ja pitchaa projektia sanamolla Its porn you can watch with your kids. Painijoiden roolihahmot ovat myös naurettavan stereotypisiä, itse ehkä pidin eniten ylipainoisesta ja tummaihoisesta Welfare queenista, joka heitteli food stamppejä. GLOW:n naiskuvan ja stereotypioiden miettiminen voi olla ihan mielenkiintoista. Missä määrin naurettavien stereotypioiden parodisointi saattaa jopa loppupeleissä näitä stereotypioita ja missä määrin wrestling-kehän avaaminen naisille, vaikkakin sitten härskin seksistisellä tavalla. on jonkinlaista emansipaatiota. Ehkä tällaiselle pohdinnalle ei kuitenkaan kannata uhrata ihan liikaa aikaa

Kuvahaun tulos haulle jenji kohan

 

Monella tasolla GLOW:n tekijät edustavat kuitenkin hyvin vahvasti Trumpin vastustamaa liberaalieliittiä ja viihdemaailmaa. Sarjan vastaava tuottaja (((Kenji Kohan))) on aiemmin ollut aiemmin luomassa Weedsiä ja Orange is the New Blackia, joissa molemmissa naishahmoilla on ollut suuri rooli ja Kohan on aika johdonmukaisesti rakentanut sarjohinsa monipuolisen hahmogallerian. Reilu 10 vuotta sitten Weedsin ensimmäinen tuotantokausi herätti herkässä iässä olevassa Isaiahissa myös monenlaisia ajatuksia.

Hillittömän etuoikeitetusta asemasta tullut Kohan edustaa kuitenkin lähes stereotypisellä tavalla 60-luvun perintöä,  kalifornialaista liberaalia arvomaailmaa ja kultuurieliittiä. En ole tutkinut, mutta jotenkin kuvittelisin, että jo pelkkä Kenji Kohanin hahmo herättää hillitöntä raivoa sekö Pepe-kuvia nettiin spämmäävässä kellarikansassa että Amerikan sydänmaiden uskovaisissa. GLOW päähenkilön kasuaali abortti ehkä kuvastaa osittain tätä. Anekdoottina voisi myös mainita, etten aluksi tajunnut miespääosan näyttelijän (((Marc Maronin))) olevan sama hahmo, joka pitää WTF-podcastia ja jossa oli vuosi sitten vieraana itse Barak Obama.

Minun silmissäni GLOW ja sen tekijäkaarti ovat siis tietyllä tavalla jopa amerikkalaisen kulttuurisodan ääripää ja Hard core soft porn-kalifornikaation lähettiläitä. Omaa makuuni melkein jopa liian puhtaaksiviljeltyä kalifornialaista liberalismia maailmalle levittäviä kulttuuri-imperialisteja. Omalla tavallaan äärimmäisen amerikkalaista menoa, joka herättää hyvin paljon vahvempaa sympatiaa kuin Trumpin tai maan perinteisempien konservatiivien hörhöily, mutta johon on kuitenkin hieman vaikea samaistua. GLOW oli ihan kelvollista viihdettä ja hauskaa katsottavaa, mutten ole varma jaksanko välttämättä edes katsoa toista tuotantokautta jos ja kun sellainen tulee.

Untergang des Anstandes

En ole viime aikoina turhaan tarkkaan seurannut Yhdysvaltojen politiikkaa tai Trumpin viimeisimpiä töhöilyjä, mutta nyt on Twitterissä näköjään vaihteeksi taas aika kovaa kamaa. Yhdysvaltojen presidentti retwiittaa muokatun videon omasta wrestling-seikkailuistaan. Tämä on monella tasolla kuvaava ja vastenmielinen tiivistys aikakaudestamme.

En ole ihan varma, pystyykö sanaa decency kääntämään näppärästi yhdellä sanalla suomeksi. Google translatorin tarjoamat säädyllisyys ja sovinnaisuus osuvat kuitenkin aika lähelle. Trumpin tekemisiä kohtaan voi perustellusti hyökätä monesta suunnasta. Yksinkertaisesti täydellinen käytöstapojen ja decencyn puute on minulle ehkä kuitenkin jopa vastenmielisin piirre Amerikan nykyisessä presidentissä.

Konservatiivisuuteen taitaa helposti aina liittyä jonkinlainen kaksinamoraali ja minun on vaikea kokonaisuutena allekirjoitaa kovin suurta osaa republikaanisen puolueen aatemailmasta. Siti olen kuitenkin ajatellut, että perinteisessä republikaanisen arvomaamailmassa on oikein kunniotettaviakin asioita. Viime aikoina olen esimerkiksi ihan mielenkiinnolla tutustunut hiljattain The Vanishing American Adultkirjan julkaiseen republikaanisenaattori Ben Sassen ajatuksiin. Vaikea ajatella, että Trumpin toilailut kuvaisivat mitään muuta kuin täydellistä säädyllisyyden perikatoa, vaikka olisi liberaalin demokraatin sijaan republikaani ja konservatiivi.

Junttikapinaa ymmärtämässä, J.D. Vance – Hilbilly Elegy

Oranssin rusketusvoideruhtinaan nousun yksi vähemmän tärkeä seuraus oli, että se nosti viime syksynä myös J.D. Vancen Hillbilly Elegyn  myyntitilastojen kärkeen. Ylimieliset kuplaliberaalit ovat yrittäneet ymmärtää sydänmaiden aitojen amerikkalaisten tuskaa ja tarttuivat joukolla kirjaan. Minäkin sain lopulta luettua Hillbilly Elegyn ja voin nyt ruksia kolmannen kirjan pois vuoden 2017 lukulistaltani.

Kirjaan liittyy todella monia teemoja ja sitä lukiessani ja asioita miettiessäni huomasin tekeväni assosiaatioita moneen suuntaan. Tiivistyksenä voisi kuitenkin sanoa, että Hillbilly Elegy on Ohion pikkukaupungissa kasvaneen, valkoisesta roskaväen joukosta korkealle ponnistaneen kolmekymmpisen miehen muistelmateos lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Alaotsikko Family and Culture in Crisis kertoo jo paljon kirjan pohjavireestä. Kultuurinen viiteryhmä, josta Vance erityisesti puhuu, on Keskilännen irlantilaisskonlantilaisttaustainen työväenluokka. Päihdeongelmat, rikkinäiset perheet ja synkät tulevaisuuden näkymät kuvaavat Vancen perheen ja viiteryhmän elämää. Konservatiiviksi identifioituvana Vance kiinnittääkin paljon huomiota juuri perheiden sisäisiin ongelmiin ja kulttuurisiin patologioihin.

Tätä kirjaa on totisesti yritetty käyttää viimeisen vajaan vuoden välineenä ymmärtämään Amerikan junttikapinaa. Ja siis sanotaan nyt pakollisena disclaimerina, etten luonnollisestikaan tarkoita kaikkien tai edes enemmistön Trumpin äänestäjistä olevan valkoista roskaväkeä, mutta valkoinen roskaväki kuitenkin ryhmittyi näissä vaaleissa ennennäkemättömän vahvasti republikaanien ehdokkaan taakse.

Konservatiivijunttien sisäiset ristiriidat

Vancen refleksiivistä ajattelua kuvastaa, että hän viittaa suoraan myös William Julius Wilssoniin kirjoituksiin ja vetää paralleelleja vuosikymmeniä sitten amerikassa tapahtuneseen kaupunkikeskustojen rappioitumiseen ja sen vaikutuksiin inner cityjen (suurelta osin) mustaan väestöön. Vancen elämän tärkein henkilö ja kirjan kiistatta viihdyttävin hahmo oli isoäiti Mamaw, jota hän on kuvannut haastatteluissa myös monien mustien tunnistamaksi hahmoksi. Ydinperheen ongelmien kasaantuessa isovanhempien merkitys on saattanut kasvaa. Toisaalta perheen merkityksen korostaminen yhdistettynä rikkinäisiin perheisiin, avioliiton ulkopuolisiin lapsiin ja jatkuvaan perheväkivaltaan kuvastaa, osittain sitä kestämätöntä ristiriitaa, jossa nämä valkoisen roskaväen edustajat ovat eläneet.

Perheen ohella kirjassa keskitytään muutenkin paljon hillbillyjen kulttuurin sisäisiin ristiriitoihin. Vance esimerkiksi kertoo, kuinka Michelle Obaman kommentit terveellisemmän ruokavalion tarjoamisesta lapsille aiheutti monissa Appalakkien asukeissa raivoa. Ei siksi, että he ajattelivat tämän olevan väärässä, vaan koska sisimmässään tiesivät tämän olevan oikeassa.

Hard working on myös sana jota valkoinen roskaväki halutaa liittää itseensä, mutta missä määrin tämä näkyy oikeasti heidän elämässään? Paljon Amerikan sydämaiden työpaikoista on kadonnut ja tämä on oikeasti muuttanut monien ihmisten tilanteen vaikeaksi. Se on myös synnyttänyt tilanteen, jossa kovaa työntekoa kunniottavan valkoisen työväenluokan pitää yrittää selittää itselleen, miksi he ovat työttöminä, vaikka työtä pelkäämättömälle tyypille Amerikan ihmemaasta pitäisi aina löytyä töitä. Itse pidin viime syksyn vaalihaastatteluissa varsin röyhkeänä joidenkin keskilännessä eläneiden ihmisten kommetteja siitä, miten he eivät halua yhteiskunnan työttömyystukia vaan kunnon töitä. Yhteiskunnan tuki ei riitä, vaan kaikki asiat pitäisi järjestää sillä tavalla, että nämä  hilibillyt  voisivat jäädä kotikonnuilleen tekemään töitä hyvällä palkalla.

Kuvahaun tulos haulle hillbilly elegy mamaw

Vance ruotii myös hillbillyjen uskonnollisuutta ja sitä kuinka nämä kertovat käyvänsä kirkossa säännöllisesti, vaikka todellisuudessa kirkossa ei keskimäärin välttämättä käydä sen useammin kuin rannikoiden liberaareilla aluella. Yksi kirjan lukuisista hauskoista Mamawn kommenteista liittyi juuri uskontoon ja siihen kuinka JD oli kahdeksanvuotiana ahdistunut kirkossa kuulemistaan homopelotteluista ja meni kertomaan mamawlle pelkäävänsä olevan homo.

Don’t be a fucking idiot, how would you know you know that you are gay? JD, do you want to suck dicks? Of course not. Then you are not gay. And even if you did want to suck dicks, that would be okay. God would still love you.

Trumpin menestys ja talous

Minulle Trump-ilmiössä yksi hämmentävin tekijä oli, miten valkoisen roskaväen onglelmista onnistuttiin syyttämään liberaaleja, ja kuinka heikosti Hillary Clinton uskalsi sanoa, että kyllä, tämä väestöryhmä joutuu elämään suurten ongelmien keskellä, mutta ongelmien syynä eivät ole neekerit, homot, rannikkoiden liberaalit ja meksikolaiset. Jos ongelmille olisi ollut pakko nimetä syntipukki, niin se olisi ollut friedmanreaganilaiseen talouspolitiikkaan sokeasti uskoneet republikaanit. Nimenomaan republikaanit ovat kertoneet miten ei kannata huolehtia työpaikkojen siirtymisestä kun kokonaiskakku kuitenkin kasvaa.

Minusta on selvää, että raaka kapitalismi ja hyvin heikko sosiaaliturva johtavat tiettyjen ryhmien osalta nopeaan työpaikkojen katoamiseen, köyhyyteen sekä monenlaisiin tästä seuraaviin kerrannaisvaikutuksiin. Tämän takia minun oli esimerkikksi vaikea ymmärtää, miten sinänsä äärimmäisen älykäs ja sivistynyt taloustietelijä Russ Roberts kertoi viime syksyn podcastissaan olleensa aidosti yllättynyt luettuaan viimeisen vuoden aikana paljon huomiota saaneen David Autorin ja kumppanien kirjoitukset Kiinan nousun vaikutuksista valkoisen työväenluokan elämään.

JD Vance on myös haastatteluissa todennut, kuinka yksi Trumpin nostanut tekijä oli  hänen keskittymisensä työpaikkoihin. Olen taipuvainen jossain määrin samohin ajatuksiin. Nationalistisen taantumukselliston nousulle on myös muita tekijöitä ja merkittävä määrä ihmisiä voi tilanteesta riippumatta kannattaa aivotonta konservatismia tai fasismia, mutta korkea työttömyys ja keskiluokan epävarmuus ovat keskeisiä tekijöitä, jotka ovat nostaneet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen tiettyjen kriittisten pisteiden yli.

Koen kuitenkin suurtaa sympatiaa J.D. Vancen refleksiiviseen ja moniuloitteiseen ajatteluun. Tietyt talouden kehityskulut ovat aika pitkälti väistämättömiä. Olisi olennaista miettiä miten auttaa näitä ihmisiä siitymävaiheessa, pehmentää pahimpia ongelmia ja tarjota apuvälineitä muuttaa  työpaikkojen perässä. San Franciscoon, New Yorkkiin, Lontooseen, mutta myös Helsinkiin tai Tampereelle muuttamisen pitäisi olla mahdollista myös hillbillyille ja suomijunteille. Metropoleihin saa tulla!

Todellinen tolkun konservaativi 

Friedmanreaganrandilaisten republikaanien, hardcore-raamattujengin ja alt right-hörhöjen keskellä  J.D. Vance vaikuttaa todelliselta tolkun konservatiivilta. Shit is complicated. Tämänkaltaisten hahmojen kanssa voisi varmasti käydä järkevää dialogia, yksilön vastuun, kultuurin ja perheen merkityksen, sekä yhteiskunnan interventioiden sopivista suhteista.

Mamaw and Papaw believed that hard work mattered more. They knew that life was a struggle, and though the odds were a bit longer for people like them, that fact didn’t excuse failure. “Never be like these fucking losers who think the deck is stacked against them,” my grandma often told me. “You can do anything you want to.



Hillbilly Elegy on ehdottomasti lukemisenarvoinen kirja enkä ihmettele, miksi sitä on myyty valtavat määrät ja miksi se on aiheuttanut niin paljon keskustelua. Valitettavasti J.D. Vance ei vain taida edutaa oikein minkäänlaisen konservatiivisen ajattelun valtavirtaa. Siinä missä liberaalit ryhtyivät miettivät mikä meni pieleen ja  miten uhmaikäisen VLHM:n tuskaa voisi ymmärtää, ryhtyivät konservatiivit aiemmin rakentamaan teekutsuliikettä, neliraajajarruttamaan lainsäädäntöä senaatissa, spämmäämään netin täyteen roskaa ja äänestämään Trumpia.

Trump ja E-sana

Olen viime kuukausina miettinyt monta kertaa, että voisi kirjoittaa lyhyesti Trumpin tekemisistä ja Amerikan tapahtumista, mutta tullut toistuvasti johtopäätökseen, ettei minun ole mitään järkeä kommentoida Trumpin ympärillä pyörivää mylläkkää ilman riittävää etäsyyttä. Muutamia viikkoja sitten kuuntelin varmasti tusinan eri median keskustelut Trumpin 100 ensimmäisestä päivästä.  Tuosta aiheesta voisi kirjoittaa monenlaista, mutta hieman helpottava johtopäätökseni oli, että Trump on yksinkertaisesti vielä pahempi tohelo kuin arvelimmekaan ja ei siksi kykene saamaan aikaan sellaista tuhoa kuin pahimmisssa skenaarioissa mietittiin.

Viimeisten parin viikon aikana on tapahtunut kuitenkin pieni käänne. Koko Trumpin kausi on ollut yhtä töhöilyä ja media kiirehtinyt Trumpin tekemisestä toiseen ennen kuin edellistä töhöilyä oli ehditty edes raportoida loppuun. Nyt viimeisten viikkojen tapahtumien kohdalla kuitenkin alkanut ensimmäistä kertaa tuntua, että asiat alkavat todella kasaantua ja mediassa on alettu väläytellä myös E-wordia. Tuohon on vielä matkaa, mutta nyt tuntuu, että Trumpin tarinassa on tapahtunut jonkinlainen käänne. Saa nähdä mihin asti tässä voidaan vielä päätyä, mutta  Trumpin pelitila on alkanut kaventua ja republikaanien mahdollisuudet runtata politiikkansa läpi alkavat myös kärsiä.

Trump ja Huumori

Sen verran kun olen seurannut Trumpia ja Yhdysvaltojen politiikkaa viimeisen vuoden aikana, olen tietoisesti yrittänyt tehdä sitä hyvin erilaisten lähteiden kautta. Tottakai dietissäni painottuvat selvästi tietyt mediat, mutta aina säännöllisin väliajoin käännän katseeni myös muihin lähteisiin. Riittävän pieninä annoksina jopa netin pahimmat likaviemärit ovat ihan mielnkiintoista seurattavaa. Ja olen toki jo kauan aikaa sitten huomannut, että ihan taktisestikin katsottunakin kannattaa yrittää ymmärtää “vihollisensa argumentointia”. Jos ei tiedä, mitkä ovat “vihollisen” toistuvasti kuulemia olkiukkoja, saatat käyttää niitä itsekin ja joutua sen takia koomiseen valoon.

Huumorihan on ollut varsinkin netin maahanmuutto- ja islamkriitikoiden työkalupakissa jo vuosikymmenen ajan todella tärkeä työkalu. Eikä siinä, sitä on käytetty myös aidosti hauskasti ja osuvasti. Nämä hokemat rauhanuskonnosta tms. tosin vaan alkoivat omissa silmissäni tuntua todella väsyneiltä jo tämän vuosikymmenen alussa. Maahanmuuttokriitikoilla on tuntunut myös olevan ajatus, että pitää voida sanoa mitä tahansa ilman, että muut ihmiset saavat kritisoida sitä, jos kutsuu kommentaariaan vitsiksi. Ja Trumpin vaalikamppailun aikana Amerikan pikku nettisoturit kävivät meemisotaansa aika avoimen fasistisella kuvastolla, yhdistellen siihen kuitenkin humoristisia elementtejä, niin että fasismista puhuva henkilö oli triggeröitynyt SJWCUCKlumihiutale, tai jotain vastaavaa.

Trumpin nousun myötä huumori on kuitenkin noussut todella vahvasti aseeksi myös liberaalien työkalupakissa. Toki liberaalit koomikot ovat repineet republikaanien ylilyönneistä huumoria jo pitkään. Esimerkiksi  John Stewart hassutteli  W:n ja republikaanien kustannuksella jo tämän vuosituhannen alussa tavalla, joka jopa vaikutti poliittiseen keskusteluun. Silti huumori on tällä hetkellä ehkä tärkeämpi väline käsitellä Yhdysvaltojen presidentin tekemisiä kuin koskaan aiemmin. Olen katsellut  säännöllisest John Oliverin sekä Bill Maherin ohjelmat ja satunnaisesti esim. Steve Colbertia ja Trevor Noahia ja ajatellut, että näissä pystytään huumorin kautta käsittelemään joitain ilmiötä todella hyvin.

Katsoin kuitenkin juuri Voxin lyhyen videon aiheesta ja tajusin, että voi tosiaan olla, että häpeilemättömän valehtelijan tekemisten raportoinnissa huumoriohjelmat saattavat aidosti olla useimpia perinteisiä medioita parempia. Niillä on matalampi kynnys kutsua paskapuhetta paskapuheeksi. Eivät tällaiset huumoriohjelmat voi korvata perinteisempää media kokonaan, mutta kyllä ne voivat aidosti tuoda siihen rinnalle mielenkiintoisia huomioita, jotka muuten saattaisivat jäädä tekemättä.

Wildersin kannatus laskussa – Kiitos Trump!

Hollannin parlamenttivaalit pidetään tasan viikon päästä. Pitkän aikavälin trendi on ollut nationalistista taantumuksellistoa suosiva, näin jokapuolella Eurooppaa. Lisäksi on syytä todeta, että Wildersin PVV tulee saamaan viikon päästä Hollannin parlamenttivaaleissa varsin mukavan äänipotin ja nousemaan vähintään toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Wildersin PVV on ollut jo yli vuoden galluppien kärjessä, mutta viimeisen kuukauden aikana sen luvut ovat tulleet alas ja hiljattain jopa julkaistiin ensimmäinen gallup, jossa se jäisi parlamentin toiseksi suurimmaksi puolueeksi.

PVV:n kannatus on siis laskenut viimeisen kuukauden aikana merkittävästi ja monet ovat selittäneet tätä  Donald Trmpilla. Wilders on halunnut yhdistää itsensä osaksi samaa liikettä, joka oli nostamassa Donald Trumpin presidentiksi. Trumpin tekemiset ja käyttäytyminen eivät miellytä kaikkia Wildersin potentiaalisia äänestäjiä. Kirjoitin vajaa kuukausi sitten kuinka Trumpia kannattaisi yrittää hyödyntää Euroopassa ja hollantilaiset poliitikot ovat tehneet juuri tätä.

“Look at the U.S., the way the country is being governed. The president decides which press is allowed to attend a press conference. That has nothing to do with democracy. Donald Trump’s direction is the wrong direction.”

Tämä on vähintään osaltaan ollut syynä Wildersin kannatuksen laskulle. Vaikka Wildersin vapaupuolue onnistuisikin nousemaan viikon päästä Hollannin suurimmaksi puolueeksi, ei se taida onnistua tekemään sitä ainakaan kovin suurella marginaalilla, jolloin Wildersin neuvotteluvoima hallituksen muodostamisessa  heikkenee entisestään. Kiitos Donald Trump!

 

Trumpin hyödyntäminen Euroopassa

Monet (minä mukaan lukien) olivat väärässä kun ajattelivat, ettei Donald Trumpilla ole realistisia mahdollisuuksia presidentiksi. Valitettavasti monet (minä mukaan lukien) olivat väärässä myös silloin kun ajattelivat, että Trump alkaisi käyttäytyä edes hieman presidentillisemmin virkaanastumisen jälkeen.

Euroopassa nationalistinen taantumuksellisto on jo pitkään käyttäynyt hieman Trumpin tyylistä strategiaa, jossa töräytellään vähän mitä sattuu, ja sen jälkeen uhriudutaan ja valitetaan, miten sananvapautta rajoitetaan kun joku kritisoi heidän sanomisiaan. Usein sen jälkeen kun on jouduttu vaikeuksiin, on myös sanottu, että tämähän on vaan puhetta, pientä provokaatiota tai vitsiä. Trumpin tapauksessa olemme kuitenkin nähneet, ettei kyse ollut puheista, vaan liberaalin länsimaisen demokratian perusteita vastaan on hyökätty myös tekojen tasolla.

Tämä on mahdollisesti yksi asia, jota Euroopan liberaalit voisivat hyödyntää argumentoinnissaan. Ei varmastikkaan kannata liian usein viitata Trumpiin, tai verrata kaikkia Euroopan nationalisteja suoraan häneen, mutta sopivassa tilanteessa esittää, kuinka Trumpin kohdalla nähtiin, että kyse ei ollut vain provokaatioista. Kun nationalistinen taantumuksellisto töräyttelee ihan mitä sattuu, voidaan viitata Trumpiin ja sanoa, että nämä voivat ihan oikeasti yrittää toteuttaa synkkiä puheitaan jos pääsevät valtaan. Kyse ei ole vain vitseistä, tyhjästä puheesta ja provokaatioista.

 

 

Voima, Kaaos ja peruskannattajat

Kuuntelin juuri Fivethirtyeightin podcastin Trumpin alkutaipaleesta ja tuossa sivuttiin monia minunkin ajattelemiani asioita. Trump on pistänyt tuulemaan heti virkaanastujaisten jälkeen ja asioita on tapahtunut vauhdilla. Tähän liittyy moniakin asioita. Ensinnäkin voidaan ajatella, että informaatiotulva ja epäselvyys Trumpin asetusten tulkinnasta ei ole pelkästään Trumpin toimninnan seuraus vaan myös sen tavoite. Trump imi vaalikampanjansa energiaa mediamylläkästä eivätkä journalistit ehtineet kunnolla käsittelemään Trumpin yhtä töräytystä ennen kuin piti jo uutisoida toisesta. Sama tilanne jatkuu edelleen.

Trump yrittää toimia vauhdilla, eikä asioita ehditä kunnolla selvittää ja taustoittaa. Tästä syntyy haitallinen ristiriita. Trumpin liberaalia demokratiaa tuhoava toiminta pitäisi tuoda kansan tietoon mahdollisimman nopeasti ja isosti, mutta hektinen ilmapiiri ja ristiriitaiset tiedot tekevät vaikeaksi ymmärtää mitä oikeasti tapahtuu ja johtaa väistämättä myös huonosti taustoitettuihin juttuihin, joiden avulla Trump voi yrittää syyttää media valehtelusta. Tässä mielessä pidän Fivethirtyeightin lähestysmistavasta, jossa asioihin yritetään ottaa myös vähän etäisyyttä. Tätäkin tarvitaan nyt.

Trumpin strategiana on tähän asti ollut ns base-kannattajien tyytyväisenä pitäminen. Tämä ryhmä nauttii Trumpi ksenofobisesta ja auktoritäärisestä toiminnasta. Olennainen kysymys kuitenkin on, miten häntä äänestäneet anti-Hillary äänestejät alkavat suhtautua miehen toimintaan. Nämä olivat tärkeä osa Trumpin tukijoita ja nämä ihmiset eivät välttämättä erityisemmin pidä monista Trumpin toimista. Vaikka Yhdysvallat on tällä hetkellä poikkeuksellisen jakautunut on siellä kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät ole linnoittautuneet liberaalien tai liberaalin demokratian vastaiseen leiriin.

Trump haluaa pitää kiinni kampanjassaan esittämästä muslimien maahantulokiellosta jossain muodossa. Toisaalta Trumpin esikunta on kuitenkin joutunut selittelemään, miten tässä ei tosiasiassa ole kyse vain uskonnosta. Amerikassa on paljon ihmisiä joille uskonto on tärkeä asia ja vaikka näistä monet ovat valmiita hyväksymään muslimien kyykttämisen, niin osalle periaate siitä, ettei ihmisiä syrjitä uskonnon perusteella, on tärkeä. Näitä ihmisiä oli myös Trumpia äänestäneissä anti-hillary-ihmisissä.

Trumpi näyttää totisesti uskovan raakaan voimaan ja viimeisen viikon kaikkialla on korostettu Steve Bannonin panosta hänen strategiaansa, mikä kuulostaa äärimmäisen pelottavalta. Toisalta Trumpin toiminta herättää minussa myös niin paljon monenlaisia ajatuksia, että ne tuntuvat juuttuvan poikittain aivoihin, eikä niitä saa muotoiltua edes itseään miellyttävään muotoon. Usein asioiden kirjoittaminen auttaa niiden hahmottamisessa, mutta nyt on käynnissä niin iso sekasotku, ettei ajatuksia saa sitten millään järjestykseen.