Nolite te bastardes carborundorum

Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale(Suom. Orjattaresi) ei taida olla tunnettavuudeltaan ihan Orwell- tai Huxley-tasolle noussut 1900-luvun dystopiakuvaus. Tänä vuonna Hulun kirjasta luoma tv-sarja on kuitenkin ollut aika iso juttu ja se on esittellyt romaanin uudelle yleisölle.

Kirjalla on kuitenkin ollut jo aiemmin merkittävä oma yleisönsä ja aika huomattavan moni on halunnut hakata ihoonsa sen pseudolatinalauseenÄlä anna niiden paskiaisten nitistää sinua. Minulla ei ole mitään tatuointeja vastaan, mutta oma subjektiivinen kokemukseni on, että noin 90% ihmisten ihoonsa hakkaamista jutuista on vaan ihan saatanan mauttomia. Ja pätee siis molempiin sukupuoliin, eikä koske vain naisten “tramp stampejä”. Otsikon Atwood-sitaatti ehkö kuuluu kuitenkin siihen 10 prosenttiin, joille saattaisin nyökytellä hyväksyvästi.

 

Kuvahaun tulos haulle atwood tattoos

 

Handmaid’s Talea katsoessa päällimmäinen tunnetila on lähinnä ahdistus ja tällä perustunnetasolla se vertautuu minulla sellaisiin tv-sarjoihin kuin Gomorra ja OZ. Katsoja ei pääse helpolla vaan tulee vedetyksi fundamentalistikristittyjen hallitsemaan dystopiatulevaisuuteen Yhdysvalloissa. Tosin tässä reaalimaailman ajanhetkessä vertailukohdista tulee hirttäjäisten ja muun mukavan myötä mieleen ehkä ennen kaikkea ISIS:n kalifaattti tai Saudi-Arabia.

Handmaid’s Talen kuvaama totalitarismin yksi ahdistavimmista piirteistä on se, ettei kukaan voi tietää kehen voi luottaa. Vaikka monet eivät sisimmässään usko aidosti systeemin he käyttäytyvät tavalla kuin he oikeasti uskoisivat siihen, mikä on käytännön tasolla kuitenkin aika sama asia. Ja saman ilmiön voi oikeastaan moni nähdä lievemmässä muodossaan vaikkapa työpaikallaan tai muissa sosiaalisissa ryhmissä. Ja ehkä kaikkein pelottavin tunne on se kun ei osaa enää oikeasti sanoa, uskooko puhuja itse oikeasti siihen höpöhöpöön mitä hän suustaan oksentaa…

Tiettyjen poliittisten tapahtumien ja kaiken viime aikoina velloneen naisten asemaan ja feminismiin liittyvän keskustelun myötä Handmaid’s Tale on sarjana osunut jollain lailla ajanhermoon. Muistan että joitain vuosia sitten Timo Harakka haastatteli Maria Petterssonia kirjasta ja tämä halusi sanoa, ettei se ole vain feministinen kirja. Tänä vuonna Handmaid’s Talen päähahmon näyttelijä Elisabeth Moss joutui samanlaisen kommentin myötä pienen myrskyn silmään.

Olen tässä jo muutenkin sen verran metatasolla, etten ehkä enää saa itseäni muotoilemaan mitään selkeää tulkintaa tästä aiheesta, mutta totean että feminismistä keskusteleminen on tässä maailmanajassa monella tapaa aika saatanan vaikeaa. Enkä ole ihan varma mitä ajatella kaikista Me toon-jälkikaiuista. Mutta tuo pointti, siitä että enemmän naisia alistava yhteiskunta alkaa melko nopeasti myös vaikuttamaan miesten tilanteeseen negatiivisella tavalla, pitää minusta myös paikkansa.

Handmaid’s Tale on kuitenkin kiistatta yksi tämän vuoden parhaista tv-sarjoista ja kannattaa katsoa jos totalitaristiseen dystopiaan sukeltaminen ei kuulosta liian ahdistavalta.

 

20 oppituntia 1900-luvulta: Timothy Snyder On Tyranny

Mukaan tarttui Timothy Snyderin tuore kirjanen On Tyranny – Twenty lessons from the twentieth century. Aiemmin 1900-luvun synkimmistä tapahtumista tiiliskiviä kirjoittanut Snyder on haistellut nyt ajanhenkeä ja päättänyt kirjoittaa 2010-luvun ihmiselle lyhyen oppaan tyranista 1900-luvun perusteella. Tämä oli aikas ohut ja selkeästi mahdollisimman laajalle yleisölle suunnattu kirjanen, mutta toiminee tässä  tarkoituksessa oikein hyvin ja tämä voisi olla monille ihan hyvä joululahja.

Yleinen hokema on, että ne jotka eivät opi historiasta ovat tuomittuja toistamaan sitä. Toisaalta usein historiasta kuitenkin opitaan väärät tai vain omaan agendaan sopivat asiat ja yritetään soveltaa niitä virheellisellä tavalla erilaiseen tilanteeseen. Mutta ainakin jonkinlainen historian ymmärtäminen auttaa laittamaan nykymaailman tapahtumat jonkinlaiseen laajempaan kontekstiin.

Snyderin ensimmäinen oppitunti liittyy siihen miten normaalit ihmiset ovat sopivan tilaisuuden tullen valmiita menemään paljon pidemmälle kun mitä osaisimme normaalissa tilanteessa kuvitellakaan. Olennaista on, että meillä olisi instituutiot ja rakenteet, jotka eivät rohkaise ihmisiä tuomaan esiin ihmisyyden pimeimpiä puolia. Tämä liittyy mielestäni myös keskusteluun islamista. Monet muslimit toimivat islamilaisissa maissa tavoilla, joka ei ole samalla tavalla mahdollista länsimaissa. Silloin kun liberaali demokratia vallitsee, toimii valtaosa ihmisistä enemmän tai vähemmän sen puitteissa, mutta tilanne voi muuttua varsin nopeasti jos ympärillä olevia instituutiotoita aletaan sabotoida.

 

Kuvahaun tulos haulle on tyranny

 

Toinen oppitunti liittyykin juuri liberaalin demokratian instituutioiden puolustamiseen. Itse olen ollut jo pidempäänkin huolestunut siitä, kuinka järjestelmällisesti tietyt ryhmät yrittävät tuhota asiallisesti toimivaa mediaa ja riekkuvat siitä, että teknologisen kehityksen myötä ongelmiin joutunut ammattimainen tiedonvälitys siirtyy yhä enemmän erilaisten netin roskamedioiden haltuun.

Seuraavat oppitunnit liittyvät siihen, ettei pidä tuudittautua nykyisten instituutioiden kuolemattomuuteen, siihen kuinka symbolien käytöllä ja käytetyillä ilmaisulla on aidosti vaikutusta ja kuinka “Minä vain seurasin käskyjä” on tilanne, johon ei pidä päätyä. Ehkä Snyderin mainitsemalla tavalla kannattaa tällä hetkellä kiinnittää huomio ennen kaikkea Venäjälle ja Itä-Eurooppaan, katsoa mitä siellä on tapahtunut ja tapahtuu sekä miettiä kuinka voitaisiin olla varmoja, ettei samaa tapahdu lännessä. Yhdysvalloissa olisi voitu oppia paljon Venäjän Ukrainassa jo vuosia sitten suorittamista valeuutiskampanjoista.

Snyder suosittelee lukemaan kirjoja ja niin suosittelen minkäkin, mutta Snyderin jutuissa on jopa yllättävän paljon oppitunteja netin vaarallisuuteen, perinteisempään tiedonvälitykseen ja kasvokkaisen kommunikaation tärkeyteen liittyen.

 

Yhdestoista oppitunti oli minusta yksi parhaista. 2000-luvulla jonkinlainen “postmodernistinen nihilismi”, johon liittyen nykyään anglosfäärin likaviemäreissä viljellään sitten sanoja kuten “moral fags” ja “white knighting”, on vallannut alaa. Mutta tämän ylittäminen on ehkä juttu, johon pitäisi pyrkiä. Olisin voinut kirjoittaa tämänkin tekstin kyynisemmin, painottaen sitä kuinka tämän kirjan avulla Snyder haluaa nyt tehdä itselleen nimeä ajankohtaisesti Trumpista ja totalitarismista puhumalla ja tässä on varmasti myös ripaus totuutta, mutta se ei kuitenkaan olisi huomio, joka poistaisi kirjan aidot ansiot tai jota edes haluaisin korosta.

On Tyranny on hyvä kirja varsinkin nuorelle tai laiskalle lukijalle, mutta lukemisen arvoinen paketti ihan meille kaikille.

Stalinismi – kuinka tuhota kansalaisyhteiskunta

Luettuani joulun aikana Charles Emmerssonin kirjan 1913 World before great war, jatkoin historia-aiheisten tiiliskivien lukemista syventymällä Anne Applebaumin Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944-56-teokseen. Kirja keskittyy kuvaamaan yhtä synkkää osaa Euroopan 1900-luvusta. Kyseessä on todella antaumuksella tehty 400-sivuinen katsaus siihen, kuinka paikalliset kommunistit Neuvostoliiton tuella ja painostuksen alla tuhosivat sotien jälkeisinä vuosina Itä-Euroopan maissa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuodet olivat stalinismin huippuaikaa useammassakin mielessä. Neuvostoliitto oli Stalinin johdolla voittanut Natsi-Saksan ja laajentanut vaikutuspiirään koko Itä-Eurooppaan. Stalin oli myös vakiinnuttanut asemansa absoluuttisen kiisattomana Neuvostoliiton johtajana. Nyt oli aika kokeilla stalinismia muualla.

Kirjassa käy kuitenkin selväksi, että stalinistisen järjestelmän rakentaminen ei onnistunut raunioina olevian maiden tilanteessakaan helposti, vaan nuo peijakkaan kansalaiset äänestivät aivan väärällä tavalla ja vapaissa vaaleissa kommunistit jäivät selkeästi vähemmistöön. Maita johtaneet “pikkustalinit” joutuivat turvautumaan monenlaisiin keinoihin ennen kuin väärinajattelijat saatiin kunnolla nujerrettua. Stalinilla oli tarkkaa päämäärä, muttei tarkaa suunnitelmaa miten ja millä aikataululla tuo päämäärä saavutettaisiin.

 

Kaikissa itsenäisissä Itä-Euroopan maissa stragian yhteisiä piirteitä oli salaisen poliisin luominen Neuvostoliitossa koulutettujen henkilöiden johdolla sekä lehdistön ja ennen kaikkea radion haltuunotto. Kaikkein ahdistavinta luettavaa oli silti järjestelmällinen kansalaisyhteiskunnan romuttaminen. Stalinistisesta totalitarismissa ei saanut olla itsenäisiä instituutioita tai ääniä. Partioliike, naisjärjestöt ja kirkko piti kaikki tuoda puolueen tiukan otteen alle. Toki vihollisiin kuuluivat myös pikkukauppiaat, joiden toiminta täytyi tehdä mahdottomaksi. Viimeistään 50-luvulle tultaessa kaikki yhtään merkittävämmät yhteiskunnalliset liikkeet olikin jollain tavalla hivutettu puolueen kontrollin alle.

Kirjassa kerrotaan se muissakin yhteyksissä todettu asia, että hirmuvallan alla elävistä verrattain pieni osa on aktiivisesti sortokoneiston tukijoita tai vastarintataistelijoita. Useimmat ihmiset ovat harmaalla alueella ja oman elämäntilanteensa mukaan saattavat välillä toimia aktiivisesti hallintoa vastaan, mutta joskus ilmiantaa sille muita ihmisiä.

Nimestään huolimatta kirjassa ei käydä läpi läheskään kaikki Itä-Euroopan maita, vaan tarkastellaan noiden vuosien tapahtumia kolmessa itäblogin valtiossa: Itä-Saksassa, Puolassa ja Unkarissa. Näihin maihin sitten kyllä syvennytäänkin antaumuksella. Applebaum perustelee valintaansa sillä, että nämä kolme valtioita olivat 1900-luvun alussa osina eri imperiumeja ja erilaisina osana toista maailmansotaa ja tätä kautta antavat erilaisina tapauksina kattavan kuvan Itä-Euroopan nujertamisesta.

Odotin kirjalta paljon ja toki se sisälsikin mielenkiintoista tietoa Itä-Euroopan “nujertamisesta”. Totuuden nimissä on sanottava, että se oli  melko raskassoutuinen. Mikäli olet erityisen kiinnostunut lukemaan yksityiskohtaisesti siitä, mitä Itä-Euroopassa tapahtui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, niin kannattaa tutusta tähän kirjaan. Muussa tapauksessa kirja lienee keskiverolukijalle turhan tiivis ja raskas tietopaketti. Seuraavaksi taidan lukea jotain vähän kevyempää.