Rahan ruhtinaat – antropologinen tutkimusretki finanssimaailmaan

Viime aikoina on tullut luettua vähemmän enkä ole jaksanut kirjoittaa niistä muutamista lukemistani kirjoista mitään ajatuksia. Nyt kuitenkin luin parissa päivässä hollantilaistoimittaja Joris Luyendijkin kirjan Rahan ruhtinaat (eng. Swimming with sharks).

Image result for swimming with sharks book

 

Kirjan taustalla on Guardianilta saatu tehtävänto. Antropologin taustalla operoiva hollantilaistoimittaja lähtee selvittämään minkälainen heimo pankkiireista ja muista finanssimaailman ihmisistä oikein muodostuu. Luyendijkillä ei ollut ennestään tuntemusta finanssimaailmasta ja tämän kautta kirja on myös kirjoitettu tavalla, joka tekee siitä helposti lähestyttävän aihetta vähän tunteville.

Kirjan ansioksi voi  laskea myös sen, kuinka siinä eritellään Cityn pankkimaailman eri toimijoita. Todellista high lifea eläviä supertreidaajia ja kvantteja on tietysti vähemmistö ja suurin osa ihmisistä, vaikkakin keskimäärin ihan jonkin  verran muualla työskenteleviä paremmin tienaavia, tekevät kuitenkin  verrattain normaaleja toimistotöitä ja painavat hieman keskivertotallaaja paremman palkkansa eteen aika pitkän päivää. Suurella osalla tästä porukasta ei ole sitten minkäänlaista käsitystä kokonaiskuvasta.

Luyendijk kertoo kuinka ajatteli ensin esimerkiksi Big Shortin olevan äärimmäisen onnistunut kirja, koska hänen haastattelemiensa henkilöiden kuvaukset vuoden 2008 finanssikriisistä täsmäsivät huomaatavan usein huomattavan täsmällisesti sen kanssa, mutta sitten Luendijk tajusi, että nämä ihmiset olivat itse asiassa muodostaneet kuvansa tapahtumista ennen kaikkea samanlaisten kirjojen ja toisen käden lähteiden kautta.

Useat haastateltavat kertovat kuinka city on meritokrata, jossa ei katsota sukupuolta, ihon väriä eikä etnistä tai sosiaalista taustaa, vaan ainoastaan kykyä tuottaa lisäarvoa. Ja varmaan kyseessä on jossain määrin meritokratinen miljöö, jossa tietoista syrjimistä on varsin vähän, mutta itse tuppaan ajattelemaan että erilaisia laiskoja ja välilllä huonosti toimivia heuristiikkoja ihmisten arvioimiseen käytetään aina. Kirjan englanninkielinen nimi tulee Swimming with sharks on juuri luonnehdinta tästä äärimmäisen kilpailuhenkisestä ympäristöstä.

Luyendijkin käsitelee finannssimaailman problematiikkaa ylipäätään aika mukavasti systeemistason ongelmana. Kyse ei edes ole niin suurelta osin niinkään siitä, että finanssimaailmaan saapuu valikoituneita ihmisiä, vaan että systeemi toimii tietyllä tavalla ja ihmiset vain tekevät siinä !oman osansa”.

Finanssimaailma on vain muodostunut paikaksi joissa kannustetaan amoraalisuuteen. Asioiden moraalia ei yksinkertaisesti vain mietitä. Luyendijk mainitsee jossain kohtaa myös kuinka asioiden amoralisoiminen on suorastaan jonkinlainen testi henkilön uskottavuudelle. Henkilö joka näyttäytyy muille kaikkein amoraalisimpana näyttäytyy myös työssään uskottavimpana Tuntuu että välillä sitä törmää itsekin samanlaiseen psykologiseen toimintapaan, toki onneksi hieman lievemmissä konteksteissa.

Rahan ruhtinaat oli kokonaisuutena aika viihdyttävän kevyt tietokirja.

 

 

Brynjolfsson & McAfee: The Second Machine Age

Jo nelisen vuotta sitten julkaistu Erik Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen kirja The Second Machine Age: Work, Progress, and Prosperity in a Time of Brilliant Technologies on taidettu nähdä viime vuosina aika laajasti yhtenä parhaista yhteenvedoista teknologisesta ja kehityksestä ja sen taloudellisita vaikutuksista. Viime vuonna duo julkaisikin aiheesta jo uuden kirjan Machine, Platform, Crowd: Harnessing the Digital Revolution, joka ehkä olisi vielä tätäkin kirjaa ajanohtaisempi.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

The Second Machine Age ottaa jossain määrin vastakkaisen näkökulman esimerkiksi Tyler Cowenin The Great Stagnation ja Robert Gordonin The Rise and Fall of American Growth kirjoihin verrattuna jotka ovat olleet jonkin aikaa omassa mentaalisessa antikirjastossani. Herrat Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen eivät kuitenkaan mitenkään estottomasti juhli koneiden uuden tulemisen vaikutuksilla.

Kirjoittajat kertovat kuinka he itsekin suhtautuivat pitkään varsin skeptisesti tekoälyn kykyihin ottaa haltuun haastavia työtehtäviä ja vaikuttaa suuresti taloudellseen kehitykseen. Ajatukset muuttuivat kuitenkin verrattain nopeasti muutamassa vuodessa heidän tutustuttuaan tarkemmin esimerkiksi Googlen kuskittomiin autoihin.

Kirjan nimi Second machine age viittaa kirjoittajien ajatukseen, että teollinen vallankumous ja siitä seurannut “koneiden aika” oli potentiaalisesti ihmisen historian merkittävin käännekohta. Tämän voi esimeriksi oikeuttaa sillä, että tuosta lähtien väestönkasvu alkoi kiihtyä aivan uudella tavalla.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

Digitalisaatio, tekoäly ja muut viime aikojen kehitysakeleet muodostavat Brynjolfssonin ja McAfeen mielestä toisen teollisen vallankumouksen, jolla on kunnolla käyntiin päästyään mahdollisuudet muuttaa maailmaa teollista vallankumousta muistuttavalla tavalla. Osittain kyse on kuitenkin siitä, ettei uusia teknologioita osata vielä käyttää tehokkaimmilla mahdollisilla tavoilla.

Toisin kuin esimerkiksi mainitut Tyler Cowen tai Robert Gordon, Brynjolfsson ja McAfee ovat vahvasti sitä mieltä, että digitalisaatio ja keinoäly luovat talouskasvua ja tuovat mukanaan monia suuresti maailmaa mullistavia asioita, mutta ongelmana vain on, että kasvun hedelmät eivät oletettavasti jakaudu sitten millään lailla tasaisesti. Mainiona esimerkkinä nostetaan valokuvaus, sen yleistyminen älypuhelinten myötä ja kuinka tuo kasvu valui vKodakin kaltaisen jättiyrityksen sijaan valtaisan paljon vähemmän työllistäville Facebookille ja Instagramille.

Teknologinen kehitys tuppaa myös usein johtamaan voittaja vie kaiken-ilmiöön. Uusilla digitaalisilla markkinoilla ykkönen vie helposti koko potin tai ainakin suhteettoman suuren osan siitä. Ja tämä vaikutus sitten valuu myös alaspäin. Systeemin parhaiten koodavalle kannattaa maksaa selvästi enemmän kuin vain niukasti huonommalle koodarille. Samoin Homerilla tai Shakespearella ei ollut J.K. Rowlingin tapaan mahdollisuuksia myydä kirjaansa käytännössä koko maailmalle.

Pakollisena POTUS-viittauksena voisi mainita sen, kuinka vaikeaa näiden kehityskulkujen kommunikoiminen ymmärrettävästi monille Trumpin kannattajille tuntuu olevan mahdodonta, kun he haluavat etsiä alemman keskiluokan tulostagnaatioille syiden sijaan syyllisiä, joita pitää päästää syyttämään joita saa vihata. Brynjolfsson ja McAfee eivät vajoa ihan muutaman vuoden takaisen Humans need not to apply-videon pessimisiin, mutta teknologinen kehitys tuottaa aika kiistattomia ongelmia tulonjaon polarisaatioon liittyen.

The Second Machine Age oli suht viihdyttävästi kirjoitettu kirja viime vuosien teknologisesta kehityksestä ja sen taloudellisista ramifikaatioista. Tosin itselläni tuntui, että seurattuani jonkin verran aihepiiristä käytävää keskustelua, ovat monet Second Machine Agen teesit valuneet jo hieman laajempaan yleiseen keskusteluun. En tosin tiedä onko tekoälyn ja vastaavien nopeasti muuttvien asioiden kehityksestä puhuttaessa kirja jo joistain yksityiskohdista puhuttaessa jo hieman vanhentunut. Kirja muistutti hieman myös viime keväänä lukemaani Ryan Aventin kirjaa Wealth of Humans Work, Power, and Status in the Twenty-first Century.

 

 

Sisäpiirikauppoja ja likaista rahaa – Sheelah Kolhatkar: Black Edge:

Poimin Economistin vuoden 2017 kirjalistauksesta muutamia kirjoja omalle vuoden 2018-lukulistalleni. Ensimmäisenä näistä kirjoista sain luettua Sheelah Kolhatkarin kirjan Black Edge: Inside Information, Dirty Money and the Quest to Bring Down the Most Wanted Man on Wall Street.

 

Kuvahaun tulos haulle black edge

 

Black Edge on tositarina yhdestä finanssimaailman viime vuosikymmenten menestyksekkäimmästä hahmosta. Kirjan päähenkilö Steven Cohen ja tämän hedge fund S.A.C. Capital on toimnut jonkinlaisena inspiraationa Showtimen vuonna 2016 startanneelle mainiolle tv-sarja Billionssille ja tämä oli yksi tekijä, joka innosti myös minut tarttumaan Kolhatkarin kirjaan sekä sukeltamaan syvemmälle hedge fundien ja sisäpiirikauppojen maailmaan. Billionssin Bobby Axelrothin ja tämän Axe Capitalin sekä Steven Cohenin ja tämän SAC Capitalin tarinoissa on jonkin verran yhteistä ja muutamia aika täsmällisesti täsmääviä yksityiskohtia.

Billionsin ohella ennakkodotuksissani tämä kirja vertautui sellaisiin Wall Sreetin synkkää puolta valotteneisiin Micheal Lewisin kirjoihin kuin Big Short ja Flash Boys, joissa kuivahkon finanssimaailman kiemurat on saatu muotoiltua viihdyttävän trillerin muotoon. Odotukseni Black Edgeä kohtaan olivat siis aika korkealla.

Kirja ei kuitenkaan temmannut ihan samalla tavalla mukaansa kuin  Lewisin parhaat kirjat tai Billions. Se oli ehkä ennemminkin tarkkaa dokumentaatiota Steve Cohenin urasta ja erityisesti parista SAC Capitalin sisäpiirikaupasta sekä näihin liittyneestä polisiitutkinnasta ja oikeudenkäynneistä.

Eikä kirja pääty onnellisesti. Spoiler: pääkonna Steve Cohen pääsee kuin koira veräjästä ja tuomiota saavat lähinnä pienemmät pelurit Cohenin alapuolella. Cohen sen sijaan jatkaa menestyksekkäänä multimiljardöörinä ja kirjan viimeisessä kappaleessa maksaa huutokaupassa maailmanennätyshinnan Alberto Giacomettin veistoksesta kun hän oli vain hetki aikaisemmin sanonut kirjaa varten haatattelua kärkkyynelle Kolhatkarille, että hän on tullut huutokauppaan myymään eikä ostamaan. Tämä kohtaus toimii aika hyvänä metaforana koko kirjalle.

 

Kuvahaun tulos haulle steve cohen

 

Vaikka kirja ei ihan kasvanut aivan sellaiseksi viihdyttäväksi trilleriksi kuin olin toivonut, oli se kuitenkin varsin miellyttävä lukukokemus. Wall Streetillä viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset, hedge fund-maailma ja ylipäätään finanssimaailman pimeät puolet onnistuttiin esittelemään aika mielenkiintoisesti. Ihan lukemisen arvoinen kirja jos aihepiiri kiinnostaa, mutta ehkä viihdyttävämmän ja silti vielä jollain lailla totuutta muistuttavan kuvauksen tuosta maailmasta saa Billionsin katsomalla.

Mihin tarvitaan pikkukaupunkeja? (Triggeröidyitkö?)

Yhdeksi Amerikan tunnetuimmaksi yleisintellektuelliksi nousseen Paul Krugmanin New York Timesin kolumni on varmaan tärkeimpiä paikkoja, joista liberaali Amerikka on 2000-luvulla lukenut miten on hyvä ajatella.

Taloustieteen nobelinsa Krugman sai kuitenkin kansainvälisen kaupan ja talousmaantieteen kanssa puuhastelusta. Talousmaantiede on siis alue, jossa kenenkään on vaikea kiistää Krugmanin akateemisia ansioita ja tuosta aiheesta Krugman kirjoitti pari päivää sitten uusimmassa New York Timesin kolumnissaan esittäen kysymyksen, mihin nykyään talouden näkökulmasta ylipäätään tarvitaan pikkukaupunkeja? Kysymys on ihan mielenkiintoinen ja  kysymisen arvoinen, mutta joidenkin ihmisten reaktiot Krugmanin kysymyksenasetteluun kavaltavat mielestäni myös jotain mielenkiintoista.

 

Kuvahaun tulos haulle schelling model

 

Taloustieteen vahvuuksiin ja heikkouksiin kuuluu, että siinä ihmisiä mallinnetaan (ainakin hyvin usein) puhtaasti omaa hyvinvointiaan maksimoivina sosiopaatteina. Heikkous se on siksi, että todellisen maailman ihmiset eivät ole sosiopaatteja. Vahvuus se on siksi, että se tekee mallintamisen selväst helpommaksi paljastaen samalla kuitenkin paljon siitä minkälaisia riippuvuussuhteita tutkittavaan ilmiöön liittyy. Näitä syy- ja seuraussuhteita arvioidessa ei välttämättä ole edes niin olennaista,  ovatko mallin oletukset täysin realistisia. Kartan tapaan malli voi esittää ilmiön olennaisimmat asiat helpommin ymmärrettävässä muodossa.

Ihmisten, yritysten tai ihan koko talouden toimintalogiikkaa tutkiessa kannattaa myös pitää omat moraaliset tulkinnat taustalla, yrittää vain ymmärtää miten homma toimii ja vasta sen jälkeen tuoda moraali mukaan. Lapsen kutsuminen kestokulushyödykkeeksi lienee aika kärkipaikoilla autistisen ekonomistista kielenkäyttöä mietittäessä, mutta tiettyjä asioita katsottaessa lapsen käsitteleminen kestokulutushyödykkeenä voi olla perusteltua.

Tuohon suuntaan menevät sanavalinnat saattavat muuttua kuitenkin myös ongelmallisiksi ja ne voivat olla jopa pahantahtoisia. Jos tarkoituksena on provosoida vastustajistasi vahva tunnereaktio, jotta pääset syyttämään vastustajiasi järjen sijaan tunteella ajatteleviksi, niin se ei ole kovin ylevä peruste käyttää tiettyjä sanoja. Jotkut semiautistiekonomistit tai poliitikot tuntuvat pelaavan juuri tällä tavalla. Tiettyjä sinänsä paikkansapitävät taloudelliset lainalaisuudet kehystetään halutuilla sananvalinnoilla, jotta vastapuolelta saataisiin juuri tunnepitoinen reaktio ja päästään korostamaan omaa rationaalisuutta. Ja joo, tämän otsikon aihepiiristä puhuttaessa minäkin saatan joskus sortua vähän samaan kommunikoidessani oman elämänsä mauripekkaristen kanssa.

Sinänä on ehkä hieman No shit Sherlock-tason havainto, että konservatiiviset oikeistolaiset eivät  mieti taloudellisia lainalaisuuksia liberaalivasemmistolaisia rationaalisemmin  kun ronkitaan heille kipeitä paikkoja. Krugmanin kysymys siitä, mihin tarvitaan pikkukaupunkeja, tuntuu saaneen muutamat kommenttipalstojen oikeistolaiset  jopa epärationaalisen raivon partaalle. Krugman esittää juuri korkealla abstraktiotasolla että pikkukaupungeilla yksinkertaisesti näyttäisi olevan hyvin vähän sellaisia suhteellisia etuja, joita niillä vielä joitain vuosikymmeniä sitten oli.

Once upon a time, it was obvious what towns and small cities did: they served as central places serving a mainly rural population engaged in agriculture and other natural resource-based activities…

Over time, however, agriculture has become ever less important as a share of the economy, and the rural population has correspondingly declined as a determinant of urban location. Nonetheless, many small cities survived and grew by becoming industrial centers..

Some localized industries created fertile ground for new industries to replace them; others presumably became dead ends. And while a big, diversified city can afford a lot of dead ends, a smaller city can’t. Some small cities got lucky repeatedly, and grew big. Others didn’t; and when a city starts out fairly small and specialized, over a long period there will be a substantial chance that it will lose enough coin flips that it effectively loses any reason to exist.

Kuvahaun tulos haulle krugman fujita

 

Nykyiset urbaanit keskittymät olisivat puhtaasti luonnonmaantiedettä katsottaessa voineet sijoittua muuallekkin, mutta sen jälkeen kun jonkinlainen keskittymä on syntynyt, itseään ruokkiva positiivinen takaisinkytkentä lähtee helposti pyörimään. Jos kaupunki on melkoisen pieni ja erikoistunut, ajan myötä se päätyy helposti negatiiviseen noidankehään, josta ei ole paluuta. Kyseessä ei ole  luonnonvoima, mutta sen ajattelu luonnonvoimana ei mielestäni johda kovin pahasti harhaan. Maantieteelle emme voi mitään

Krugmanin artikkelista närkästyneet oikeistolaiset jenkit ovat kuitenkin hieman erikoinen ilmiö. Suomen aluepolitiikasta lukiessani olen tottunut tähän, mutta kovasti kapitalismin puolesta puhuvat tyypit päätyvät poimimaan yksittäisiä esimerkkejä menestyvistä pikkukaupungeista ja yrittävät jopa esittää talousmaantieteen perusmekanismeja avaavan Krugmanin ajatukset nimenomaan moraalisesti kyseenalaisina. Krugmanin tarkoituksena ei nähdäkseni ottanut mitään kantaa siihen, missä ketkäkin ihmiset haluaisivat mieluiten asua.

Henkilökohtaisesti pidän ehkä erityisen raivostuttavana tähän aihepiiriin liittyvää argumentaatiota, jossa esitetään että minun kaltaiseni ihmiset eivät välitä syrjäseuduilla, pikkukaupungeissa tms. asuvista ihmisistä. Minä nimenomaan katson välittäväni näistä ihmisistä. Sen sijaan minä en niin kauheasti välitä syrjäseuduista paikkoina. Prioriteettina olisi pyrkiä mahdollisuuksien mukaan auttamaa näitä ihmisiä, ei pitämään yllä jotain haavekuvaa elävästä maaseudusta tai pikkukaupunkien aidosta Amerikasta.

 

 

Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov – Keskusteluja Taloudesta

Juhana Vartiaisen ja Tommi Uschanovin tuore kirja Keskusteluja taloudesta, kuului tämän syksyn ajan mentaalisessa antikirjastossani luokkaan “Kirja jonka haluan ehdottomasti lukea, mutta jota kohtaan minulla saattaa olla liian kovat odotukset”. Pukki osasi tuoda jouluna kuusen alle mieluisan kovan paketin, ja luin joulupäivinä hitaasti tämän Uschanovin ja Vartiaisen keskustelukirjan.

Keskusteluja taloudesta ei onneksi osoittautunut pettymykseksi vaan aikalailla jokainen sivu oli nautinnollista luettavaa ja sisälsi joko uusia  ajatuksia, tai mielenkiintoisia perusteluja ja esimerkkejä herrojen ajatusmaailmojen tueksi. Oman lukukokemukseni nautinnolisuutta saattoi tosin nostaa myös se, että tämä oli pitkästä aikaa ensimmäinen suomenkielinen kirja jonka olen lukenut, Harvemmin kuitenkaan juuri katselen kirjojen alaviitteitä, mutta tässä tapauksessa kiinnitin huomiota myös niihin ja jopa Googlasin yhden niissä esitetyn tieteellisen artikkelin.

 

 

Kuvahaun tulos haulle uschanov vartiainen

 

 

Ilmeisesti (vähintään) yliopiston kirjaston yhteiskuntatieteen hyllyjen tietomäärää päässsään pitävän Uschanovin monista vahvuuksista minulle ehkä mieluisin on hänen tapansa esitellä  yhteiskuntatieteen valokeilojen ulkopuolella vaikuttaneiden mielenkiintoisten hahmojen ajatuksia. Kirjan alkupuolella esitelty pelon liberalismi oli esimerkiksi ajattelumalli, jonka kannattajaksi voisin itsenikin mahdollisesti laskea. Tai siis vaikkei kierosta ihmisyydestä saa koskaan suoraa, niin näen silti monenlaisia syitä uskoa liberaaliin demokratiaan ja että sen instituutioiden avulla ihmiset voidaan saada toimimaan lähes tolkullisella tavalla.

Uschanov kirjoittaa sekä kirjan alussa että lopusta omasta (inoho)realismistaan politiikan suhteen. Vartiainen ja Uschanov kuitenkin edustavat omasta mielestäni myös  nimenomaan talouden suhteen jonkinlaista (positiivista) kapitalistista realismia,  joka kai juuri nikotuttaa joitain vasemmiston edustajia.

Uschanovin tyyliin kuuluu taipumus taustoittaa nykymaailman ilmiöitä historian avulla ja tämä toimii useimmiten hyvin. Ainoa pieni kritiikki, Uschanovin tyyliä kohtaan ehkä on, että omaan silmääni osa puolen vuosisadan takaisista vertailukohdusta tuntuu välillä hieman triviaaleilta tai epätarkoituksenmukaisilta. Jonkinlaisena selkäydinreaktiona Uschanovin ajatus Amazon-politiikasta herättää minussa myös jonkinlaisia vastalauseita. Tai en ole ainakaan vielä vakuuttunut että netin amazonit olisivat saaneet ihmiset odottamaan poliitikojen toimittavan toivottuja päätöksiä välittömästi kotiovelle. Enkä koe että tämänkaltaiset odotukset poliittikaa kohtaan olisivat kasvaneet.



Vartiainen vastaa Uschanovin välillä kovaankin kritiikkiin varsin sovittelevasti, ja tietysti hyvin perustellen, joskin kriittisesti katsotuna välillä ehkä hieman lattean tuntuisilla keskitien argumenteilla. Viimeisesä kappaleesa Vartiainen pistää ihan mielenkiintoisesti vastapallon toteamalla, että Uschanovin nihilismi voisi helposti päätyä olemaan tie Hayekkiin. Ehkä tämä vaara ei Uschanovin kohdalla ole kovin ilmeinen, mutta näen aika hyvin, miten tuollaisesta nihilismistä saattaisi olla yllättävän lyhyt matka libertarismiin.

Kyllähän tämä olisi vähän jokaiselle suomalaiselle suositeltavaa luettavaa. Se että nimenomaan minä nautin tästä kirjasta kavaltaa ehkä kuitenkin jotain potentiaalisen yleisön laajuudesta. Ja se että minullakin oli monin paikoin vaikeuksia hahmottaa, mihin Uschanovin ja Vartiaisen erimielisyydet oikein sijoittuvat, ehkä kertoo edelleen kuinka monille tämäkään popularisoitu talous- ja politiikkapuhe oikein avautuu. Joka tapauksessa susosittelen  lämpimästi tätä kirjaa kaikille, joilla on jonkinlaista kiinnostusta taloutta tai politiikka kohtaan.

2000-luvun popmarxismia: Mark Fisher – Capitalist Realism

Kuvahaun tulos haulle capital realism

 

Kun kuulen sanan marxismi, minulla on taipumus poistaa varmistin browningistani. Suhtaudun ihan sympattisesti moniin vasemmistolaisiin ajatuksiin, mutta olen hieman epäileväinen kaikkia kohtaan, jotka yrittävät vakavissaan kuljettaa vanhaa partakallea mukaan keskusteluun nykypolitiikasta. En ole ihan viime aikoina jaksanut lueskella mitään kirjoja, mutta tartuin nyt kuitenkin kirjaan ja  luin Mark Fisherin 2000-luvun kapitalismikritiikin Capitalist realism(2009).

It is easier to imagine the end of the world than to imagine the end of capitalism.

Fisher aloittaa kirjan tällä aiemmin Zizekiltä kuulemallani sitaatilla, mutta se kuuluukin näköjään alun perin marxilaisille kirjallisuudentutkija Fredric Jamesonille. Minä taidan kuulua juuri tähän kapitalististen realistien porukkaan. On helpompaa ajatella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu ja varmaan ihan hyvä niin. Ja tämä on sitten Fisherin sekä vaikkapa Zizekin mielestä ongelma. Se estää tavoittelemasta ideaalia, johon meillä voisi olla mahdollisuus jos vain uskaltaisimme ajatella riittävän isosti. Pitäisi olla realisti ja vaatia mahdotonta.

Kuvahaun tulos haulle Soyez réalistes, demandez l'impossible

Monet ranskalaiset “postmodernit” valopäät ovat Fisherin tekstissä myös isosti esillä. Zizekin suosikkien Badioun ja Lacanin ohella erityisesti miljoonille ihmisille hämmennystä aiheuttaneeseen Deleuze & Guattari duoon viitataan ahkerasti. Voi olla että tuossakin ajattelussa on joitain ansioita, mutta “ranskalainen psykomarxismi” ei ole koskaan avautunut. Olen tosin  luvannut, että luen vielä joskus Deleuze & Guattarin erityisen käsittämättömiksi mainostetut Kapitalismi & skitsofrenia kirjat.

Olen maininnut Zizekin tässä tekstissä jo pariin kertaan, mutta Fisherin populaarikulttuuria lainailevasta tyylistä tulee minulle väistämättä mieleen juuri Zizek. Ja kirjan viittaukset ganstarapista, Kurt Cobainin kautta Micheal Judgen elokuviin keventävät mukavasti lukukokemusta.

Itselleni Capitalist realismin mielenkiintoisimmat ja oivaltavimmat kohdat tulivat kirjan puolivälin jälkeen työelämään liittyvistä asioista puhuttaessa. Etäisyyden ottaminen ja mukaironinen suhtautuminen antaa loppujen lopuksi suojan ja alibin ottaa työelämän tietyt piirteet tosissaan.

Työpaikan aiemmin jäykät ja tiukahkot hierarkiat ovat osittain kadonneet, mutta samalla ovat kadonnut looginen eteneminen hierarkiassa ja kaavioissa ylöspäin. Nyt työelämä on kaoottista pomppimista paikasta toiseen ja yksilön pitää opetella tarvittavia taitoja yhä enemmän omalla ajallaan työpaikan ulkopuolella.

“Markkinastalinismi” johtaa välillä kafkamaisen hervottomaan byrokratiaan, jossa menee enemmän aikaa asioiden tekemisestä raportoimiseen kun itse asioiden tekemiseen, joka on alkanut kärsiä kun siihen raportoimiseen pitää käyttää niin paljon aikaa. Ja työntekijöitä mitataan tietyillä numeroilla, jonka jälkeen työntekijät sitten käyttävät aikaansa saadakseen numerot näyttämään mahdollisimman hyviltä, kaiken muun kustannuksella.

Fisherillä oli myös mielenkiintoisia pointteja, kuinka kaikesta muusta irralliset call centerit kuvastavat laajemminkin 2000-luvun kapitalismia ja kuinka erikoisella tavalla monet yksilönvapautta korostavat ihmiset mielellään kuitenkin arvostelevat ja tuntuvat olevan suorastaan vihaisia muiden ihmisten ylipainosta.

Capitalist Realism oli aika napakka paketti ja kuorrutettu ihan hauskoilla viittauksilla populaarikulttuurin. Jos haluaa lukea 2000-luvun kapitalismikritiikkiä, niin tämä on varmaan ihan hyvä valinta.

Taloustieteen Nobel 2017 väärinkäyttäytyjä Richard Thalerille

Aivan äskettäin julkaistiin näköjään tieto, että Richard Thaler on voittanut vuoden 2017 taloustieteen Nobelin. Näin suomalaisena Bengt Holströmin viime vuonna voittama Nobel tietysti kiinnitti huomioni, mutta niin teki tämäkin. Linkkasin keväällä ihan mainioon podcastiin, jossa Thaler kertoili, kuinka Libertaari paternalismi ei ole oksymoron ja totesin tuolloin, että Thaler on niitä hahmoja, jotka kuuluvat tulevaisuudessa todennäköisimpien taloustieteen Nobelin saajien joukkoon.

Thaleria on kutsuttu käyttäytymistaloustieteen kummisedäksi ja hän oli merkittävällä panoksellaan tuomassa Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn ajatuksia taloustieteeseen ja myöhemmin jopa osaksi taloustieteen valtavirtaa. Thaler oli tämän takia monille pitkään jonkinlainen kereettiläinen, johon osaltaan viittaa myös muutama vuosi sitten julkaistu mainio kirja Misbehaving (suom. Väärin käyttäytyminen), jossa käydään läpi Thalerin omaa uraa ja sitä kautta käyttäytymistaloustieteen lyhyttä historiaa.

Tuota ennen Thaler oli jo julkaissut yhdessä Cass Sunsteinin kanssa suurta huomiota saaneen Nugde-kirjansa ja tuota nudgeiluahan on tällä vuosikymmennellä yritetty kovasti soveltaa monissa paikoissa. Obaman ja Cameronin hallinnoilla oli molemmille omat Nudge-yksikkönsä. Käyttätymistaloustiede onkin nyt muuttunut jo melkein ärsyttävän seksikkääksi ja ehkä Thalerin vekkulilla hahmolla on ollut tuohon oma vaikutuksensa. Mutta tämän myötä käyttäytymistaloustiede varmaan nousee taas hetkellisesti isosti otsikkoihin ja saa vielä lisää ihmisiä lukemaan Kahnemania, Thaleria ja kumppaneita. Ja ei tuo nyt voi olla huono asia.

.

Amazon-efektejä

Olen muutaman kerran aiemmin sivunnut tässä blogissa Amazonia. Amazon on ollut mullistamassa nettikauppaa, tappamassa kauppakeskuksia ja viime aikoina on myös spekuloitu, uhkaako se nousta liian hallitsevaan asemaan vähittäiskaupassa. Näiden asioiden seurauksena sen julkisuuskuva ei ehkä ole yhtä hyvä kuin vaikkapa toisella nettijätti Googlella, mutta se on kuitenkin aika selvästi parempi kuin esimerkiksi Yhdysvaltain vähittäiskaupan ykkösellä Walmartilla.

Viime viikolla the nettikauppa nousi  taas isosti otsikoihin. Amazon ilmoitti perustavansa Pohjois-Amerikkaan  toisen pääkonttorin, johon tulisi pitkällä aikavälillä 50 000 uutta työpaikkaa. Amazonin nykyinen pääkonttori sijaitsee Seattlessa, joka ei kokonsa puolesta kuulu ihan Yhdysvaltain suurimpien kaupunkien joukkoon, mutta on kuitenkin merkittävä metropolialue ja joiltain osin Amazoninkin vaikutuksesta kasvanut ja pärjännyt taloudellisesti todella hyvin viime vuosikymmenet. Seattlessa maankäyttöä säädellään hieman tiukemmin kuin monissa muissa paikoissa ja siellä ei ilmeisesti olla myöskään tarjottu ihan sellaisia verohelpotuksia ja muita kivoja etuja kuin Amazon olisi toivonut.



Kaiken tämän seurauksena ei tavallaan ole kovin yllättävää, että yksi jos toinen metropolialue on ilmoittanut olevansa valmis ottamaan Amazonin avosylin vastaan. Kuuntelin tänään Youtubesta jonkun uutisjutun aiheesta ja ennen kuin tajusin tuon videon loppuneen, sieltä alkoi tulla automaattisesti seuraavia videoita. Ja sieltä siis tuli pitkä lista paikallisia uutislähetyksiä, joissa kerrottiin kuinka meidän metroplialueellamme on hyvät mahikset tässä kisassa.

Jatkoin sitten kymmenisen minuuttia toisella korvalla noiden juttujen kuuntelua kun Youtube tarjosi peräkkäin videot joissa, Hartford, Pittsburgh, Milwaukee, Sacramento, Kansas City ja Minneapolis esittäytyivät omissa alueellisissa uutislähetyksissään luontevana paikkana Amazonin uudelle pääkonttorille. Millään näistä kaupungeista ei kai ole realistista saumaa napata Amazonin pääkonttoria itselleen, mutta tähän liittyen voisi kyllä tehdä yhden Amerikan kahtiajaon. Toisella puolella kaupunkialueet, jotka ainakin puolitosissaan havittelevat Amazonin pääkonttoria, ja toisella puolella harvemmin asutut ja perifeerisimmät alueisiin, joille tuo ei ole sitten millään tasolla realistista. Tai ehkä jaon voisi myös tehdä niihin alueisiin joista löytyy (nykyään Amazonin omistama) Whole Foods ja niihin joissa sitä ei ole.

Whole Foods store locations as of June 2017

Vaikka on hieman alettu pelätä, että Amazon saattaisi tulevaisuudessa tappaa kilpailua, niin Amazonista totisesti kilpaillaan ja näyttää, että kaupunki joka lopulta saa uuden pääkonttorin joutuu tekemään aika paljon Amazonin eteeen. Voxin näkökanta oli, että tämä on race to the bottom ja Amazon voisi vain pysyä Seattlessa.

Jotkut ehtivät myös huomauttaa, että Amazon ei ole sanonut että sen Pohjois-Amerikan toisen pääkonttorin tarvitsisi välttämättä sijoittua Yhdysvaltoihin. Varsinkin Toronto, mutta myös Vancouver ovat olleet mukana spekulaatioissa. Amazonin toimitusjohtaja Jeff Bezoshan ehti ottaa yhteen Trumpin kanssa jo vaalikampanjan aikana eivätkä suhteet hirveästi tuon jälkeenkään lämmenneet. Pääkonttorin sijoittaminen Kanadan puolelle poikisi kyllä varsin mielenkiintoisen mediamylläkän.

INSERT DESCRIPTION

 

Toisaalta vakavastiotettavimpien kandidaattien joukossa on myös monia syvän etelän suurkaupunkeja, ainakin Dallas, Austin ja Atlanta. Pitkän aikavälin trendinä Yhdysvalloissa on ollut, että nopeimmin kasvaneet kaupungit ovat löytyneet suurelta osin etelästä. Ja totta kai näillä alueilla on myös ollut työpaikkoja ja suuryrityksiä, mutta monet seksikkäimmistä teknologiayrityksistä ovat sijoittuneet liberaaleille rannikoille ja vanhemmille kaupunkialueille. Tässä mielessä Amazonin asettuminen jonnekin hajautuneella kaupunkialueelle, republikaanien vahvasti hallitsemaan osavaltioon olisi ehkä pieni muutos. Amazonia houkuteltaessa etelässäkin kuitenkin varmaan yritetään esiintyä hieman todellisuutta suvaitsevaisempina ja liberaaleina.

Ilmeisesti Amazon kuitenkin välttelee kaikkein kalleimpia alueita eli New Yorkia, Bay Areaa ja Los Angelesia. New York Times teki tilastoaineistollaan tulkinnan, että Amazonin tulisi sijoittua Denveriin. Muita vakavimmin otettavia kandidaatteja taitavat olla ainakin Atlanta, Boston, Chicago ja Dallas. Enpä ole koskaan aiemmin erityisesti ollut kiinnostunut siitä, mihin joku yritys pääkonttorinsa sijoittaa, mutta tämä Amazonin case vaikuttaa kaikkinene korollaareineen ihan mielenkiintoiselta. Amazon on kyllä onnistunut markkinoimaan hyvin tämäkin jutun julkisuudessa.

Taloudesta ja vasemmistolaisuudesta

Alkuviikosta työmatkoille osui kuunneltavaksi pari aika hyvää suomalaista talousaiheista keskustelua:

Maliranta: Miksi toimittajat eivät tajua markkinoita, Paavo Teittinen?

Juhana Vartiainen ja Tommi Uschanov kirjastaan Keskusteluja taloudesta

Sanoisin että kannattaa kuunnella.

Jonkinlaisena taustana todettakoon, että itse luin taloustiedettä lyhyen sivuaineen verran ja aika pikälti se, mitä ehkä kuvittelen talousaiheista ymmärtäväni, on tullut vapaa-ajan harrastuneisuuden kautta. Melkein parikymppiseksi asti pidin taloutta jollain tavalla likaisena aihepiirinä ja jokaista siitä kiinnostunutta jotenkin epäilyttävänä. Ajatteluni kuitenkin muuttui aika paljon parissa vuodessa kun tajusin paremmin, että taloustieteen kehikkoa voi viritellä moniin paikkoihin ja loppupäätelmän ei väistämättä kuulu olla, että yritykset ovat oikeassa.

Marko Terviö kirjoitti Akateemisessa Talousblogissa vuosia sitten, että Osmo Soininvaara on Suomen paras taloustieteen popularisoija. Omalla kohdallani tuo pitää täysin paikkansa sillä juuri noihin aikoihin Osmo Soininvaaran blogi sai myös minut aiempaa enemmän kiinnostumaan talousaiheista ja ajattelemaan asioita uusilla tavoilla. Soininvaara oli minulle myös hahmo, joka ehkä onnistui tekemään eroja Malirannan podcastissa mainittujen pro business- ja pro market-ajattelutapojen välille.

Malirannan podcastissa keskustellaan siitä, kuinka monet toimittajat eivät usein välttämättä ymmärrä edes taloustieteen perusasioita. Se että Osmo Soininvaara julistettiin aikoinaan Hesarin vaalikonevastausten perusteella eduskunnan oikeistolaisimmaksi kansanedustajaksi jäi minulla jotenkin aika vahvasti mieleen ja sai miettimään, missä määrin tiettyjä ajatuksia on mielekästä laittaa vasemisto-oikeisto-akselille. Ja esim. tämän seurauksena minun on myös nykyään vaikea sanoa itsestäni missä määrin olen vasemmistolainen tai oikeistolainen.

Tai kuten Ode itse kirjoitti: On erikoista määritellä että vasemmistolaisuutta on esittää helppoja ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin ja oikeistolaisuutta on etsiä totuutta. Ilmankos perussuomalaista saatiin vasemmistopuolue

Varmaan pitää paikkansa, että toimittajat eivät keskimäärin ymmärrä ihan riittävästi taloudesta, mutta jos nyt mennään vielä askel epä-älyllisemmän älämölön suuntaan, niin varsinkin nettikeskusteluja seuratessa olen oikeasti alkanut menettää uskoani ihmiskuntaan. Viimeisen vajaan viiden vuoden aikana hyvin näkyvästi julkiseen keskusteluun osallistuneen Juhana Vartiaisen kohdalla tämä on näkynyt varmaan kaikkein parhaiten.

Osittain kyse on ehkä tiettyjen vasemmistolaisesti suuntautuneiden ihmisten puutteellisesta talouden ymmärryksestä ja niistä johtuvista ennakkoluuloista. Tai toisaalta kuten tuon politiikkaradion keskustelun toinen osapuoli, Tommi Uschanov on muistaakseni joskus esittänyt: Kun mistään yhteiskunnallisesta ilmiöstä aletaan puhua yhtään tarkemmin, ei juuri kukaan tiedä juuri mistään juuri mitään. Ja Vartiainen on myös erehtynyt kommentoimaan maahanmuuttoon liittyviä aiheita ja tuo on tietysti nykyään varmaan paras mahdollinen tapa saada kasa henkilökohtaisia hyökkäyksiä osakseen.

Mutta Juhana Vartiaisen henkilön ja ajatusten ympärillä pyörinyt keskustelu on jotain sellaista, jota on kyllä ollut erityisen tuskastuttavaa seurata. Pitänee joskus tulevaisuudessa lukea tuo Vartiaisen ja Uschanovin kirja.

Jakamistalous – Sharing Economy, Arun Sundararajan

Sharing economy eli suomeksi jakamistalous on taas näitä viime vuosien lähes ärsyttävän paljon käytettyjä trendisanoja, mutta kyllähän siinä yhdistyvät teknologiaan ja yhteiskunnaliseen kehitykseen liittyvät megatrendit. Tämän seurauksena pistin vuoden 2017 talouskirjojen lukulistalleni Arun Sudarajanin kirjan Sharing Economy.  Nyt sain tuon luetuksi ja voin ruksia pois kolmannen kirjan tältä lukulistalta. Ei ollut ihan kevyimmästä päästä, mutta näitä vähän raskaampia ja silti mielenkiintoisia kirjoja on hyvä käyttää matkalukemisena.

Sundararajan pitää Ebayta jonkinlaisena jakamistalouden varhaisena ja kaukaisena serkkuna. Craigslist on sitten tuosta askeleen läheisempi serkku. Nämä olivat osaltaan kylvämässä nettikäyttäjien keskuteen jakamistalouden siementä totuttamalla ihmisiä virtuaalisiin markkinapaikkoihin. Toisaalta vasta massojen tottua sosiaalisen median kautta verkossa tapahtuvaan kanssakäymiseen ja älypuhelinten sekä appien tuotua nettisovellukset näppärästi kaikkialle, oli luotu kunnnon infrastuktuuri jakamistaloudelle.

 

Itse olen omassa pienessä mielessäni jo aiemmin miettinyt, että jakamistaloudesta puhuttaessa tarkoitetaan kahta toisistaan hieman erillisestä ilmiötä. Sundararajan käyttää näistä sanoja gift economy ja crowd-based capitalism. Kuten monessa muussakin asiassa, asiat eivät jakaudu siististi kahtia kategortiaan vaan kyse on jatkumosta ja nämä kaksi käsitettä ovat olemassa lähinnä ideamaailmassa ja harva tosielämän ilmiö kuuluu sataprosenttisesti jompaankumpaan kategoriaan. Gift economy on kuitenkin jonkinlainen ajatus siitä, että naapurien kanssa ostellaan tavaroita yhteiskäyttöön. Tähän liittyy helposti ekologinen ajattelu ja jonkinlainen pienimuotoinen ihmisten välinen kansskäyminen. Tästä Sundarajanin ilmiöstä selkein virtuaalinen sovellus taitaa olla Couchsurfing.

Toisena ääripäänä ovat sitten virtuaaliset markkinapaikat, joissa ihmisiä paritetaan tehokkaasti keskenään. Tästä viime vuosien tunneimpia esimerkkejä ovat varmasti Airbnb ja Uber. Sundararajan mainitsee että käyttäisi mieluummin sanoja crowd-based capitalism tai peer to peer economy sharing economya mieluummin, mutta jakamistalous näyttää viime vuosina vakiintunen (mahdollisesti keikkatalouden ohella) sanaksi, jolla näihin virtuaalisiin markkinapaikkoihin ja niiden luomaan kehitykseen viitataan.

Tunnetuimpia esimerkkejä jakamistalouden yrityksistä taitavat tosiaan edelleen olla Uber ja Airbnb, joista jälkimmäistä olen itsekkin jonkin verran hyödyntänyt. Molemmilla on ehdottomasti ollut kriitikkonsa, mutta Airbnb on onnisunut luomaan näistä kahdesta itselleen positiivisemman kuvan. Osittain ehkä on kyse siitä, että majoittajillekin se on riittävän kaukana perinteisestä työsuhteesta. Uberia ajavat sen sijaan ovat lähempänä perineistä työsuhdetta ja tämä on ehkä osittain syynä sen saamaan kritiikkiin, vaikka taustalla on muutakin. Keväällä Ranskan presidentinvaalikampanjassa myös Le Pen puhui ubersaatiosta ja voidaan varmaan ajatella, että kun yrityksen nimi muuttuu kuvaamaan sitä laajempaa ilmiötä, on  se hyvässä tai pahassa onnistunut saavuttamaan jotain.

Silicon Valleyssa on viime vuodet taidettu pitchata vähintään joka toinen bisnesidea sanomalla, että tämä on Uber tai Airbnb sille tai tälle toimialalle. Mutta tälle on tavallaan syynsänkin, kuten Wall Street Journalin artikkeli totesi otsikossaan jo vuonna 2015 There is uber for Everything

Hyvin kalliiden ja usein vajaakäytöllä olevien asuntojen ja autojen tapaan vähempiarvoisilla tavaroille ei välttämättä ole aivan yhtä laajoja ja toimivia markkinoita, mutta kyllä tämänkaltaisilla pienemmilläkin markkinoilla voi tehdä valtavat määrät rahaa. Ehkä näissäkin on riskinä monopolisoituminen ja tuon aseman väärinkäyttö, jos jokin toimija onnistuu ottamaan suuria vuokramarkkinoita haltuunsa. Kuten Peter Thiel on todennut competition is for losers. Uber on tähän asti tarjonnut palveluitaan tappiolla, mutta miten hinnoittelu muuttuu tilanteessa, jossa se onnistuisi kahmimaan itselleen vielä selvästi nykyistä suuremman siivun markkinoista?

Uberin ja Airbnb:n takana onkin syntynyt monenlaista yrittäjää ja aika erikoisiakin viritelmiä on nähty. Kirjan alussa esim. esitellään Ranskasta sittemmmin jo muuallekin Euroopan laajentunut La ruche qui dit qui, joka on jonkinlainen virtuaalimuotoon rakennettu Farmers market. Tuossa kyllä tulee jo jotenkin koomisella tavalla yhteen monet aikamme trendit. Itselleni hieman tutumpi ruokaan liittyvä tapaus on Deliveroo, jota olen käyttänyt muutamia kertoja, mutta tuokin on ainakin Britanniassa saanut viime aikoina jonkin verran huonoa julkisuutta.



Kirjan keskivaiheella käsitellään hieman puisevammin monia aiheita, mutta oma kappaleensa on omistettu lohkoketjuteknologialle. Tuo olisi muuten viuhunut minulta vielä enemmän ohi, mutta luettuani juuri hiljattain Bitcoiniin ja kryptovaluuttoihin liittyvän kirjan, sain tuosta nyt jotain irti. Samalla tavalla kun Bitcoin on ilman välikäsiä toimiva valuutta, voidaan lohkoketjuteknologian älykkäillä sopimuksilla mahdollisesti tulevaisuudessa ottaa välikädet pois monesta muustakin transaktioista.

Oma kappale on myös sääntelylle. Libertaristissa utopioissa ei sääntelylle ole juurikaan tarvetta ja on myös totta, että vaikkapa Airbnb:n arviointisyteemi toimi aika hyvin ja Amazonin arvioilla alkaa olla aika massiiviset vaikutukset ihmisten ostoskäyttäytymiseen. Toki netin hämärillä markkinapaikoilla myydään myös valearvioita ja muodostetaan erilaisia arvostelunrinkejä. Ja Sundararajankin esittää omat tulkintansa erilaisista sääntelyn muodoista, joille on tarpeensa myös jakamistalouden aikakaudella.

Olennaista tietysti on, miten käy sille koko ajan kaiketi kasvavalle osalle ihmisistä, jotka saavat tienestinsä keikkaloudesta, ilman perinteisen työsuhteen tarjoamaa turvaa ja etuja. Toki jakamistalous itse kompensoi jotain näistä ongelmista. Tehokkaat markkinapaikat luovat enemmän kysyntää palveluille ja Sundararajan esimerkiksi huomauttaa, että arviointisysteemit vähentävät epäsymmetrisen tiedon määrää, rohkaisevat ihmisiä käyttämään aiempaa enemmän erilaisia palveluita ja tätä kautta kasvaa palveluitaan tarjoavien ihmisten asiakaskuntaa. Esimerkiksi Fiverrin tai Etsyn kautta hyvin kapealle sektorille erikoistunut henkilö pääsee tarjoamaan palveluitaan ja tuotteitaan globaleille markkinoille. Parhaimmillaan jakamistalous mahdollistaa monille myös mahdolisuuden aikatauluttaa elämäänsä itselleen sopivalla tavalla.

Mielenkiintoinen näkökulma liittyi myös siihen, miten kehitymaiden basaaritalouksissa saatetaan tämä seurauksena siirtyä suoraan jakamistalouteen kulkematta länsimaisen 1900-luvun järjestelyjen kautta. Esimerkiksi Intiaan suurkaupungeissa pikkuhiljaa keskiluokkaan nousevat voivat koittaa säästä rahojan ilman auton ostamista ja liittyä osaksi autonjakamispalvelua. Sundararajan esittää jo kirjan alusssa kysymyksen, oliko teollistumisen aika ja 1900-luku poikkeus ihmisen historiassa? Jonkinlainen postmoderni verkostojen ja rihmastojen systeemi tulossa myös työelämään ja palveuihin. Jakamistalouden markkinapaikat sumentavat jakoja ennen kaikkea työn ja muun elämän välillä ja joskus jopa asiakkaiden ja myyjien välillä.

Sharing Economy oli hieman akateemisen puinen paketti, mutta mielenkiintoisesta aiheesta ja riittävän hyvin kirjoitettu, että sen pystyi lukemaan. Jos aihe kiinnostaa, niin kyllä tuo ainakin ihan selailemisn arvoinen kirja, josta voi lukea vain itseä eniten kiinnostavat kappaleet.



 

Aiheesta muualla

Wall Street Journal – There’s an Uber for Everything Now

Evgeny Morozov – Where Uber and Amazon rule: welcome to the world of the platform

Wired UK – Gig economy workers should get holiday and sick pay, Taylor Review recommends 

Sharing Economy – Econtalk Podcast

Regulate This – Freakonomics Podcast