Urbaniston hillitty charmi

Tyler Cowen linkkasi blogissaan mielenkiintoiseen tekstiin How Baltimore Quietly Became the Coolest City on the East Coast.   Tämä kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Minä kuten varmaan useat muutkin tunnemme Baltimoren maailman parhaasta tv-sarjasta The Wire. Wiressä esiteltiin Baltimorea esimerkkinä käyttäen Amerikan “inner cityjen” ongelmavyyhtiä. Baltimoressa näitä ongelmia on riittännyt. Eivätkä ongelmat ole kadonneet. Vuonna 2015 nähtiin aikamoiset mellakat ja toisin kuin useimmissa Amerikan kaupungeissa, Baltimoressa murhien määrä on viime vuosina kasvanut selvästi ja noussut jopa crack-vuosia korkeammalle tasolle.

Kontrastina tähän kirjoitus, miten Baltimoresta olisi tulossa Itärannikon coolein kaupunki, tuntuu oudolta. Tai monen reaktio varmaan on, että nämä molemmat tarinat eivät voi pitää samaan aikaan paikkaansa. Ja siis voi toki olla, että itärannikon coolein kaupunki on artikkelin muotoon puettua matkailumainontaa ja liioittelua, mutta jutun kuvaama keskusta-alueiden gentrifikaatio, nuorten ihmisten saapuminen ja coolien ravintoloiden ja baarien avautumiset ovat kuitenkin todellisuutta. Vaikka esimerkiksi äänestymiskäyttäytymistä seuratessa tuntuu, että suurimmat rajat menevät suurkaupunkien ja syrjäseutujen välillä, niin esimerkiksi tulotason, rikollisuuden tai monen muun mittarin perusteella suurimmat erot nähdään kaupunkien sisällä.

Yhdysvallat on edelleen esikaupunkien luvattu maa ja kaupunkikeskustat ovat monilta osin edelleen etnisten vähemmistöjen ja köyhempien ihmisten asuttamia alueita, mutta tilanne muuttuu vuosi vuodelta kun urbaania elämäntapa tavoittelevia nuoria (ja vanhempiakin ihmisiä) muuttaa keskustoihin. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Suomessa vihreiden kasvanut kannatus perustuu osaltaan tähän ryhmään vetoamiseen. Urbanismi on samaan aikaan jonkinlainen identiteettipoliittinen liike johon kiinnittyä, mutta tälle ajattelulle löytyy myös taloudellisia perusteita ja nimenomaan vihreät ovat kaupungeissa onnistuneet profiloitumaan (positiivisella tavalla) myös insinöörimäisenä puolueena, jolla on kaupunkisuunnittelun faktat hallussa.

Hyvä- ja huono-osaisuuden keskittymät ovat muutoksessa, kaupungit näyttävät tässä ajassa kykenevän tarjoamaan yrityksille sellaisia kasaantumisetuja ja ihmisille sellaista elämäntapaa, että jopa Baltimoren kaltaisessa paikassa suuret osat kaupunkia näyttävät gentrifikoituvan ja hipsteröityvän väistämättä. Toki Amerikassa “kaupunkien” kasvu on viime vuosikymmeninä suurelta osin tapahtunut esimerkiksi Texasin suurkaupungeissa ja Atlanta kaltaisilla metropolialuleilla, joiden olemattoman maankäytön suunnittelun seurauksena kyse hyvin matalan tiheyden esikaupunkimaisesta kaupungistumisesta.

Voi kuitenkin olla että nyt syntyvät ikäluokat ihmettelevät aikuistuttuaan, kuinka oli mahdollista, että kaupunkikeskustat ovat saattaneet aiemmin olla niin suurelta osin köyhemmän väestönosan asuttamia. Amerikassa huono-osaisuus alkaa pikkukaupunkien ohella keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Es ist nicht mehr wie frueher, die Strassen sind hier sicher
Ich fuehl mich wie ein Fremder, ich seh hier neue Gesichter
Die Stadt wird immer bunter und die Ghettos gehen unter
Berlin ist nicht mehr unter, das ist das neue Berlin

 

Death and Life of Great American Shopping centers

Financial Time kirjoitti isosti Amerikan kauppakeskusten kriisistä mainiten, kuinka kasa hedge fundeja kertoo löytäneensä kauppakeskuksista seuraavan big shortinsa. “We think the magnitude of this short could be bigger than subprime, says Stephen Ketchum“. Vähäsen, tai ehkä vähän enemmänkin kuin vähäsen tuossa taidetaan liioitella, mutta amerikkalainen kauppakeskus on ongelmissa ja sillä on vaikutuksia moneen asiaan.

Auton varaan rakennettu ostoskeskus on McDonaldisin drive-inin ja Coca Colan ohella ehkä amerikkalaisin kuviteltavissa oleva asia. Se on toisaalta muovannut valtaisasti amerikkalaista yhdyskuntarakennetta ja tämä kulttuurimperialismi on levinnyt myös Eurooppaan. Varsinkin Suomea aiemmin kaupungistuneissa maissa kaupunkikeskustojen suhteellinen asema on kuitenkin säilynyt vahvempana.

Kauppakeskukset ovat kuitenkin vähän jokapuolella noussseet erilaisten taistelujen symboleiksi. Kaupunkirakenteen hajoamisesta puhuttaessa on kiinnittety paljon huomiota juuri jumboihin ja ideaparkkeihin, joilla on ollut rajuimmissa tapauksissa myös suuria vaikutuksia kaupunkikeskustojen elinvoimaan. Shoppailulle rakentuvat kauppakeskukset nousivat 90-luvulla myös postmodernin kaupungin symboliksi ja niihin liittyi myös keskustelu julkisen tilan katoamisesta. Kaupunkikeskustojen gentrifikaatio on kuitenkin osaltaan vähentänyt kauppakeskusten merkitystä. Myös kaupunkikeskustojen kauppakeskukset ovat ongelmissa nettikaupan kanssa, mutta niillä on mahdollisesti paremmat valmiudet taistella tätä kehitystä vastaan. Voi olla, että tulevaisuudessa kauppakeskukset keskittyvät aiempaa enemmän ravintoloihin sekä muiden palveluiden ja elämysten tuottamiseen fyysisten tuotteiden myymisen sijaan.

Vaikka jonkinlaisella reurbanisaatiolla on paikotellen voinut olla vaikutusta automarkettien kasvaneeseen ahdinkoon, niin ennen kaikeaa kyse on nettikaupasta. Kaupunkikeskustojen julkinen tila muuttui kauppakeskuksien puolijulkiseksi tilaksi ja nyt aluetaan siirtyä virtuaalitilaan. Samalla tavalla ostosten tekeminen siirtyi keskustasta enemmän esikaupunkeihin ja nyt verkkoon. Mutta Amazon-efektin rajuimpia vaikutuksia ei ole vielä monilta osin edes nähty. Kuukausi sitten Amazon ilmoitti ostaneen Whole Foodsin ja tämä on lisännyt monien ruokakauppajättien pelkoja. Tähän mennessä ne eivät ole olleet  ihan samalla tavalla huolissaan nettikaupan luomasta kilpailusta kuin monet muut toimijat. Niin kaupunkitilallisesti kuvottavia kuin WalMartit ovatkin olleet, ovat ne olleet työpaikkojen tarjoamisen ohella monissa Amerikan pikkukaupungeissa myös kokoontumispaikkoja. Guardian kirjoitti tästä hiljattain todella mielenkiintoisesti otsikolla What happened when Walmart left

Näiden urbanismikelojen ohella tällä kehityksellä on suurta vaikutusta myös työllisyydelle. Linkkaamani Financial Timesin jutun mukaan tänä vuonna vähittäiskaupasta on joka kuukausittain hävinnyt noin 9000 työpaikkaa. Fyysisessä rakennuksessa tehtyä miljoonan dollarin myyntiä kohden on tarvittu 3.5 työntekijää kun taas nettikaupan miljoonan dollarin myyntiä kohden työntekijöitä on vain 0.9. Nettikaupan kehitys vie lähitulevaisuudessa varmasti paljon työpaikkoja. Joidenkin hiilikaivosten työpaikkojen sijaan kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota tähän trendiin.

Amazon – The Kauppa

Big datan pimeä puoli – Weapons of math Destruction, Cathy O’Neil

Big data on ollut yksi viime vuosien trendisanoja, joka pitää tunkea jokaiseen esitykseen ja strategiaan. Googlen pääekonomisti Hal Varian mainitsi jo 2009, että tilastotieteilijä on ensi vuosikymmenen seksikkäin ammatti. Voi olla, että big dataa käytetään nykyään myös vain synonyyminä analytiikalle, mutta toisaalta tilastopohjaista päätöksiä voidaan tietokoneiden parantuneen laskentatehon ja erilaisten seurantajärjestelmien myötä tehdä yhä useammilla alueilla. Jonkinlaisa Moneyballeja yritetään nyt toistaa vähän joka toimialalla. Big data tulee muuttamaan paljon asioita, mutta siihen saattaa myös kohdistua epärealistisia odotuksia ja riskejä. Cathy O’Neil käy näitä riskejä ansiokkaasti läpi kirjassaan Weapons of Math Destruction, jota olen kuunnellut tämän viikon äänikirjana.

Cathy O’Neil toimi matematiikan professorina, siirtyi kvantiksi Wall Streetille, pääsi näkemään paraatipaikalta asuntokuplan puhkeamisen ja siirtyi tuon jälkeen höydyntämämään matemaattista osaamistaan nettimainonnan maailmaan. Tässä mielessä urapolku muistuttaa Antonio García Martínezia, jonka Chaos Monkeys-kirjan luin muutama kuukausi sitten. Vuosikymmen sitten monet sukupolvensa älykkäimmät ihmiset suuntasivat Wall streetille kehittelemään matemaattisesti monimutkaisia rahoitusinstrumenttejä ja viime aikoina nämä ihmiset ovat yhä useammin suunnaneet nettinamainonnan maailmaan rakentamaan systeemejä, joilla voidaan kohdentaa mainokset äärimmäisen täsmällisesti. Cathy O’Neil eroaa  Garcia Martinezista henkilönä kuitenkin aika paljon. Hän lähtenyt aktivistiksi, osallistunut Ocupy Wall Street-liikkeen toimintaan ja  ylipäätään varoitellut big data pimeistä puolista Mathbabe-blogissaan.

Kuten Cathy O’Neil toteaa, matematiikka on selkeää ja puhtaassa matematiikassa on myös jotain kaunista. Matematiikka oli kirjoittajallamme nuoruudessaan paikka, jonne paeta todellisen maailman sotkuisuutta ja tästä seuraakin kysymys, missä määrin vaikkapa peliteorialla on oikeasti mahdollista ratkaista todellisen maailman ongelmia. O’Neil on huolissaan esim. siitä kuinka big data toimii ajattelun ja päätöksenteon ulkoistamisen keinona ja sillä saatetaan vain hämätä heikosti matematiikkaa ymmärtäviä ihmisiä. Yksinkertainen mallikin voi olla hyvä ja matematiikan avulla voidaan ymmärtää laiskaa ajattelua paremmin monia asioita, mutta pitäisi olla tarkkana kun matematiikkaa yritetään soveltaa oikeiden ihmisten maailmaan ja mallintaa ihmisten monimutkaista toimintaa.

Cathy O’Neil kuitenkin pitää Moneyballia ja baseballia hyvinä esimerkkeinä datan hyödyntämisestä. Urheilu on ylipäätään alue, jossa dataa on kelko luonnolista höydyntää. Ongelma on kuitenkin että monet ihmistoiminnan piirteet eivät ole yhtä helposti ja läpinäkyvästi redusoitavissa tilastoiksi kuin baseballin hyvin rajatut tapahtumat. Tuli mieleen kuinka Nassim Taleb mainitsi menettäneen malttinsa kun hänelle ehdotettiin, että Fooled by Randomnes-kirjan kanteen pistettäisiin nopat.

En ole erityisen lahjakas matematiikassa, mutta kuitenkin ymmärrän jotain ja tykkään puuhastella tilastojen kanssa. Esimerkiksi töissä olen usein ihan omatoimisesti yrittänyt kvantifioida asioita. Mutta se fiilis kun sinun yläpuolellasi oleva henkilö perustelee työpaikalla jotain excelillä tai muilla käppyröillä ja tajuat, ettei tämä henkilö tajua niistä tilastoista oikeasti mitään…

Asioita mitataan helposti epätäydellsillä tavoilla ja annetaan ihmisille kannustimia tehdä asioita typerällä tavalla, jotta tilastojen rajatussa tarkastelutavassa asiat saadaan näyttämään hyvältä. Toisaalta O’Neilin mielestä yksi matemaattisten joukkotuhoaseiden ongelma liittyy myös niiden salattuihin piirteisiin. Monissa tapauksissa ei ole selvää mitä malliin laitetaan sisään, tai miten se ihan tarkalleen oikeasti toimii. Tämä on kiistatta kyseenlaista ainakin julkisen sektorin toiminnassa jos opettajien arvioinneisssa, ennakoivassa rikosten torjunnassa tai rikostuomioita mietittäessä asioita laitetaan järjestykseen algoritmien avustuksella. Ja jos mallien perustavanlaatuisesta luonteesta ei ole julkista tietoa, ei niiden oletuksiakaan voi helposti kritisoida.

Kirjassa käydään läpi algoritmien vaaroja monella kentällä: pankkitoiminnassa ja finanssimaailmassa, koulutuksessa, rekrytoinnisssa, rikollisuuden torjunnassa, oikeussalissa, mainonassa ja myös politiikassa. Näistä kaikisteta esitetään mielenkiintoisia pointteja.

Yhtenä ongelmana kirjoittajamme  pitää erityisesti sitä, että big datan pimeät puolet osuvat erityisesti köyhempään väestönosaan. Hän mainitsee esimerkiksi vähävaraisempien palvelualoilla työskentelevien ihmisten vaikeudet järjestää elämäänsä kunnolla uusien työnantajan näkökulmasta tehokkaasti toimivien työvuorosysteemin maailmassa. Tämä kuten erilaiset keikkatalouden muodot voivat olla tehokkaita työnantajan näkökulmasta ja tehdä vaikkapa ruuan kotiin tilaamisen kaikille hieman aiempaa helpommaksi ja halvemmaksi. Varsinkin perheellisillä ihmisillä elämän järjestäminen saattaa kuitenkin muuttua aika vaikeaksi. Jollain tasolla tehokkaasti työntekoa valvovat järjestelmät voivat olla aiempaa reilumpia hyville työntekijöille kun todelliset sluibailijat jäävät helpommin kiini ja todella hyviä työntekijöitä saatetaan palkita. Jonkinlainen työn ja pääoman välinen ristiriita tässäkin kuitenkin on ja ainakin työn valvonnassa ja työvuorojen järjestelyssä työntekijät joutuvat keskimäärin aiempaa hankalampaan rakoon.

Itse pidin ehkä kaikkein pelottavimpana esimerkkinä nettimainontaa. Parhaimmilaan netin markkinapaikat parittavat ihmisiä ja asioita tehokkaasti ja kasvana nettimarkkinointi perustuu tähän. Tehokas mainontaa mahdollistaa kuitenkin myös tehokkaat väärinkäytökset. Kannattaa esimerkiksi tutustua New York Timesin juttuun Adwordisia hyödyntäneistä valelukkosepistä. Tuo kuvastaa osaltaaa nettimarkkinoinnin mahdollisuuksia kohdentaa mainontaa välittömissä ongelmissa oleville. Avaimensa hävittäneet ovat todennäköisemmin paniikissa eivätkä välttämättä katso niin tarkkaan mitä palvelua käyttävät. Tuollainen saalistaminen herkässä tilassa olevia ihmisiä kohtaan oli asia, joka herätti minussa lähes suoranaista raivoa.

Pelottava oli myös tapa kohdistaa mainonta ihmisten kipupisteisiin ja O’Neil käyttää tästä sanaa predatory advertising. Ihmiset luovuttavat somessa ja netissä ylipäätään valtavasti tietoa itsestään ja tätä kaikkea voidaan hyödyntää heitä vastaan. Esimerkkejä tästä toiminnasta ova vaikkapa erilaiset kulutusluottoja, pikavippejä tms tarjoavat firmat, jotka käyttävät todella suuria määriä rahaa nettimarkkinointiin.

Viime aikoina on puhuttu paljon kuplista ja pieneltä osin niidenkin syntyyn ovat vaikuttaneet algoritmit jotka syöttävät meille lisää sitä samaa, jota olemme aiemmin lukeneet. Tämä näkyy myös markkinnoinissa, jossa varakkaille ihmisille on nettimarkkinoinnin seurauksena voitu tarjota aiempaa tehokkaammin mainoksia luxuslomista kun taas köyhemmät lukevat jotain ihan muuta. Segregaatio on joka tapauksessa edennyt uusilla tavoilla myös virtuaalimaailmaan algoritmien ansiosta. Meille tuputetaan sellaisia uutisia ja tuotteita, joiden arvioidaan kiinnostavan sitä mikrosegmenttiä, joihin meidät on luokiteltu. Oma kappaleensa on myös poliittiselle mainonnalle ja sille kuinka ehdokkaat pystyvät aiempaa tehokkaammin räätälöimään viestinsä täsmällisemmin eri kohderyhmille hieman eri muotoon.

Weapons of math destructionissa puhutaan paljon takaisiinkytkennöistä ja tuo on mielestäni konsepti, jonka laajempi ymmärrys ja soveltaminen yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi kovin mukavaa. Aiheuttaako köyhyys ongelmia vai ongelmallinen käyttyäyminen köyhyyttää. Ne ovat kuitenkin kytköksissä toisiinsa. Kyse ei ole siitä, etteikö ihmisissä itsesään olisi vikaa, mutta negatiiviset takainskytkennät syventävät kierrettä ja ne syventävät kierrettä riippumatta siitä onko myös ihmisissä itsessään vikaa.

Tehokkudeen sekä reiluuden tai jonkinlaisen tasa-arvon välisiä ristiriitoja mietittäessä voidaan päätyä hieman erilaisiin johtopäätöksiin riippuen siitä, mihin sijoittuu poliittisella kartalla. Erityisesti lain edessä ihmisten pitäisi kuitenkin olla tasa-arvoisessa asemassa. Ja tähän liittyen O’Neil esimerkiksi mainitsee kuinka Yhdysvalloissa rikoksen uusimistodennäköisyyttä on arvioitu algoritmien avulla, joissa yhtenä tekijänä on ollut se, ovatko sukulaiset olleet vankilassa. Tämä lisää ennustuksen tarkkuutta, mutta on hyvin kyseenalaista kun sitä käytetään yhtenä tekijänä arvioitessa, pitääkö rikoksen tekijän istua tuomionsa loppuun asti. On selvää, että lakituvassa tämä ei menisi läpi, mutta kun se leivottu sisään matemaattisesti hienostuneeseen algoritmiin, niin tätä ongelmaa ei mietitä samalla tavalla.

Suosittelen Weapons of math destructionia jos Big data-aihepiiri kiinnostaa yhtään ja ehkä myös tapauksessa jossa se ei erityisemmin kiinnosta. Big data tulee parantamaan monia asioita paljon, mutta on vaarallista ajatella etteikö siihen varsinkin tällä hetkellä liittyisi myös paljon ongelmia. Samoin voi olla vaarallista oman ajattelun ulkoistamista jos ei hahmota, että ihmisten luomat algorimit pohjautuvat myös jonkinlaisille arvovalinnoille.

2,4 miljardin sakot Googlelle – Brysselin byroktaatit vauhdissa

Helsingin hillittömän Suomi Ensin-töhöilyn ohella minulle viikon mielenkiintoisin tapahtuma oli EU-komission lopultakin Googlelle iskemä 2,4 miljardin euron sakko. Brysellin byrokraatit ovat käärineet hihat ja varsinkin tanskalainen kilpailukomissaaari Margrethe Vestager on lähtenyt rohkeasti teknologiajättien kimppuun. Vestager on muutenkin varsin mainio hahmo ja Wired on jo aiemmin nimennyt hänet Euroopan vaikutusvaltaisimmaksi teknlogia-alan henkilöksi. Yleisesti ottaen EU on lähtenyt sääntelemään Yhdysvaltoja tiukemmin teknologia-alaa ja näillä päätöksillä voi olla aika merkittäviäkin vaikutuksia tulevaan kehitykseen.

Sakon perusteena oli markkina-aseman väärinkäyttö ja se että Google oli ohjannut hakijoita omaan palveluunsa muiden netin vertailusivustojen kustannuksella. Päätöksen tärkein seuraus ei edes Googlea katsottaessa ole miljardiluokan sakko, huono julkisuus tai välttämättä edes Google shoppingiin tehtävät muutokset, vaan se että Googlen hakutulokset ovat nyt jollain tasolla sääntelyn alla. EU:ta voi perustellusti kritisoida monista asioista, mutta minusta näyttää selvältä, että Googlen, Facebookin ja Amazonin kaltaisia toimijoita täytyy valvoa ja säädellä. Tämä täytyy myös tehdä kansallisvaltioita korkeammalla tasolla ja tämänkaltaiset asiat niitä, joissa EU:lle on paikkansa.

Kuvahaun tulos haulle economist new oil

Kasautumisedut, kaupungit ja aluepolitiikka

Junamatkalla luettavakseni valikotui Wired magazinen uusin numero. Artikkeli Why Middle America and Sillicon Valley dont mix kuvasi denveriläistä jannua, joka yritti saada vakuutusten nettimyyntiä tms. tekevän startuppinsa lentoon. Näissä Starp up-kiemuroissa ei ollut varsinaisesti mitään erityisen mielenkiintoista, mutta artikelin havainnot siitä, kuinka Middle Americasta on vaikea ponnistaa ihan terävimmälle huipulle, olivat ihan mielenkiintoisia. Viimeisen vuosikymmenen aikana Piilaakson suhteellinen merkitys on kasvanut entisestään, suuri osa merkittävistä teknologiayrityksistä toimii siellä ja Denverin kaltaisissa metropoleistakin on vaikea nousta aivan terävimmälle huipulle. Tämän seurauksena päädyin sitten loppu junamatkan ajan naputtelemaan ylös aihepiiriä sivuavia ajatuksiani.

Syrjästeutujen tyhjeneminen, kaupungistuminen ja metropolien taloudellisen merkityksen kasvaminen ovat enemmän tai vähemmän väistämättömiä kehityskulkuja ja Helsingin tuore pormestari Jan Vapaavuori on ihan aiheestakin toistellut, että kaupungistuminen ei ole tykkäämiskysymys. Kehitykseen voidaan vaikuttaa hieman, mutta kovan luokan kepuloinnillakin kehitystä voidaan vain hidastaa. Puhtaasti markkinavoimien muovaamassa maailmassa Suomessa, mutta myös muualla kaupungistuminen olisi kovempaa ja sillä olisi myös plussamerkkinen vaikutus talouskasvuun. Tämä ei edelleenkää tarkoita, etteikö jollain tasolla saattaisi olla hyödyllistä ohjata kaupungistumista potentiaalisten haittojen ehkäisemiseksi.

Esimerkiksi Suomessa keskustelu menee kuitenkin raivostuttavan usein yksiulotteiseen Helsinki vastaan maakunnat-väittelyyn. Ode Soininvaara käsitteli aihepiiriä hiljattain taas ihan hyvin blogikirjoituksessaan Helsingin kasvu – koko maa asuttuna?.

Helsinkiin suuntautuvan muuttopaineen vähentäminen edellyttäisi, että tuettaisin muita, kehityskelpoisimpia kaupunkeja. Se on jokseenkin täysin eri asia kuin tukea huonoimmin eväin varustettuja alueita. Jos aluepolitiikan tärkeimmäksi päämääräksi otetaan toivottomimpien alueiden tekohengittäminen, se tarkoittaa, ettei tehdä mitään sille, että Tampere, Oulu, Jyväskylä ja Turku voisivat ottaa suuremman vastuun urbanisoitumisesta.

Sanotaan se nyt suoraan: jos kunnan väestön mediaani-ikä on noussut kuuteenkymmeneen vuoteen, on aika siirtyä oireen mukaiseen hoitoon. Aluepolitiikkaan käytetyt rahat menevät hukkaan, jos sen päätavoitteeksi tavoitteeksi otetaan epätoivoisimpien alueiden tekohengittäminen.

On ymmärrettävä vaatimus, että ihmisiä ei pidä asettaa asuinpaikan takia eriarvoiseen asemaan ja siksi kaikkialla maassa pitäisi turvata samat palvellut. Tätä ei käyttännössä oikein voi ihan täysmittaisesti toteuttaa, mutta hyväksyn tämän jonkinlaiseksi ihanteeksi johon pyritään. Sen sijaan en pysty ymmärtämään ajatusta, että alueerakenne olisi asia, jonka ei pitäisi muuttua ja pitäisi ensisijaisesti tukea joitain alueita. Olennaista olisi tukea ongelmallisilla alueilla asuvia ihmisiä ja yksi keskeinen keino on tehdä muuttaminen paremmin menestyvälle alueelle mahdollisimman helpoksi.

Aluepolitiikan perusajatus pitäisi perustua jo muinoin Johann Heinrich von Thünenin ja Walter Christallerin havaintojen tapaan keskusverkkohierarkiaan ja keskusten vaikutusalueiden hahmottamiseen. Suomen kaltaisessa alueeltan valtaisassa, mutta asukasluvultaan pienessä maassa ei ole mahdollista luoda levällään olevien pikkupaikkakuntien verkostoa. Siitä voi väitellä minlälainen kaupunkiverkosto olisi ideaali ja missä määrin julkisen vallan pitäisi ohjata kehitystä kohti tuota ideaalia. Sen pitäisi kuitenkin tapahtua niin että meillä on riittävän vahvoja keskittymiä ja sen ei varsinkaan pitäisi tapahtua, niin että pyritään suoranaisesti estämään hyvin menestyvän suurkaupunkien kasvua.

Kuvahaun tulos haulle world is spiky

Kirjoituksen alussa mainitsemani Wiredin juttu kuvaa tietyllä tavalla kuitenkin äärimmäisen keskittymisen seurauksia. Globaalissa kilpaluissa jopa yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa paljon asioita keskittyy muutamille suurimille kaupunkiseuduile. En edelleenkän tiedä missä määrin ja millä tavoin julkisen vallan pitäisi yrittää vaikuttaa tähän kehitykseen. Tuollaisesta äärimmäisestä globaalin mittakaavan keskittymisestä seuraa kuitenkin monenlaisia negatiivisiakin ulkoisiavaikutuksia. Herää myös kysymys missä määrin edes Helsinki on tässä tarkastelussa riittävän suuri kaupunkiseutu pärjäämään globaalissa kilpailussa ja jos asioita mietittäisiin puhtaasti kansallisvaltioiden välisenä taisteluna toisiaan vastaan, niin Suomen kannattaisi antaa Helsingin kasvaa ja ehkä suorastaan pyrkiä hyvin aktiivisen keskitttämiseen.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Pitää varmaan yrittää jäsennellä tähän aihepiiriin liittyviäni ajatuksia useampaan kirjoitukseen joskus tulevaisuudessa. Jonkinlainen perusajatus nyt kuitenkin on, että kaupungistuminen ja suurten metropolien vaikutuksen kasvu ovat megatendejä, johin voidaan vaikuttaa vain hyvin rajallisesti ja pitäisi miettiä miten aihepiirin liittyviä ongelmia voisi olla mahdollista hallita ja ratkoa.

EVA junttikapinaa selittämässä

EVA näköjään julkaissut ihan mielenkiintoisen oloisen raportin nimeltään Mistä populismi tulee ja media näyttää nostaneen esiin erityisesti huomion, että jopa neljännes kansasta voisi äänestää äärikansallista puoluetta.

Tuo vastaa aikalailla minun mutuani. Kaiken sattuessa kohdalleen kovaa linjaakin edustava nationalistinen puolue voisi Suomessa saada Suomessa reilun 20% kannatuksen. Vaikka olenkin ollut hyvin tyytyväinen siihen, miten persujen kannatus on romahtanut, niin tuota ei kannata pitää pitkäakaisena voittona liberaalien ja demokraattisten arvojen kannattajille. Muiden asioiden ohella perussuomalaisten kannatuksen laskuun liittyy myös se, että jotkut ovat pitäneet Soinia liian pehmeänä tyyppinä, jolta ei ole nähty riittävästi vihanlietsontaa ja liberaalin demokratian arvojen vastustamista.

Talouskasvu josta olisi nyt pieniä merkkejä, voi ehkä hieman hillitä nationalistisen taantumukselliston kasvun mahdollisuuksia. Tuo on kuitenkin vain yksi tekijä ja koko Eurooppaa katsottaessa nationalistinen taantumuksellisto alkoi saada jalansijaa jo ennen talouskriisin puhkeamista 2000-luvun alkupuolella.

Vaikka populismi on olennainen osa junttikapinaa ja tuossa EVA:n julkaisussa (vähemmän yllättäen) tarkastellaan myös vasemmistolaista populismia, niin minulle viime vuosina nationalistisen taantumukselliston nousussa huolestuttavinta on ehkä ollut sen auktoritääriset pyrkimykset. Esim. Pari viikkoa sitten A-Studiossa Olli Immosen eduskunta-avustaja Jenna Simula kertoi ihan suoraan että Unkari toimii esimerkillisesti. Vaikka Halla-ahon vihanlietsontaa voi hyvin pitää populistisena kansankiihottamisena, niin hän myös tuntuu säännöllisesti töräyttelevän jopa epäsuosittuja ajatuksiaan riippumatta siitä, nauttivatko ne edes valtaisan suurta kansansuosiota. Erilaisissa netin likaviemäireissä nössöjä länsimaisia arvoja on toki jo pidempään halveksittu avoimesti. Ja perussuomalaiset ovat nyt ehkä ottamassa pieniä askeleita populismista kohti tuota meininkiä.

Pitänee kuitenkin ainakin selailla tuo EVA:n raportti tarkemmin läpi. Apusen Matti näyttää esipuheessaan viittavan trendikkäästi JD Vance Hillbilly Elegyyn, haastattelevan talousnobelistiemma ja näyttää tuossa olevan myös käännösartikkelit Francis Fukaamalta sekä Fareed Zakarialta.

 

Junttikapinaa ymmärtämässä, J.D. Vance – Hilbilly Elegy

Oranssin rusketusvoideruhtinaan nousun yksi vähemmän tärkeä seuraus oli, että se nosti viime syksynä myös J.D. Vancen Hillbilly Elegyn  myyntitilastojen kärkeen. Ylimieliset kuplaliberaalit ovat yrittäneet ymmärtää sydänmaiden aitojen amerikkalaisten tuskaa ja tarttuivat joukolla kirjaan. Minäkin sain lopulta luettua Hillbilly Elegyn ja voin nyt ruksia kolmannen kirjan pois vuoden 2017 lukulistaltani.

Kirjaan liittyy todella monia teemoja ja sitä lukiessani ja asioita miettiessäni huomasin tekeväni assosiaatioita moneen suuntaan. Tiivistyksenä voisi kuitenkin sanoa, että Hillbilly Elegy on Ohion pikkukaupungissa kasvaneen, valkoisesta roskaväen joukosta korkealle ponnistaneen kolmekymmpisen miehen muistelmateos lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Alaotsikko Family and Culture in Crisis kertoo jo paljon kirjan pohjavireestä. Kultuurinen viiteryhmä, josta Vance erityisesti puhuu, on Keskilännen irlantilaisskonlantilaisttaustainen työväenluokka. Päihdeongelmat, rikkinäiset perheet ja synkät tulevaisuuden näkymät kuvaavat Vancen perheen ja viiteryhmän elämää. Konservatiiviksi identifioituvana Vance kiinnittääkin paljon huomiota juuri perheiden sisäisiin ongelmiin ja kulttuurisiin patologioihin.

Tätä kirjaa on totisesti yritetty käyttää viimeisen vajaan vuoden välineenä ymmärtämään Amerikan junttikapinaa. Ja siis sanotaan nyt pakollisena disclaimerina, etten luonnollisestikaan tarkoita kaikkien tai edes enemmistön Trumpin äänestäjistä olevan valkoista roskaväkeä, mutta valkoinen roskaväki kuitenkin ryhmittyi näissä vaaleissa ennennäkemättömän vahvasti republikaanien ehdokkaan taakse.

Konservatiivijunttien sisäiset ristiriidat

Vancen refleksiivistä ajattelua kuvastaa, että hän viittaa suoraan myös William Julius Wilssoniin kirjoituksiin ja vetää paralleelleja vuosikymmeniä sitten amerikassa tapahtuneseen kaupunkikeskustojen rappioitumiseen ja sen vaikutuksiin inner cityjen (suurelta osin) mustaan väestöön. Vancen elämän tärkein henkilö ja kirjan kiistatta viihdyttävin hahmo oli isoäiti Mamaw, jota hän on kuvannut haastatteluissa myös monien mustien tunnistamaksi hahmoksi. Ydinperheen ongelmien kasaantuessa isovanhempien merkitys on saattanut kasvaa. Toisaalta perheen merkityksen korostaminen yhdistettynä rikkinäisiin perheisiin, avioliiton ulkopuolisiin lapsiin ja jatkuvaan perheväkivaltaan kuvastaa, osittain sitä kestämätöntä ristiriitaa, jossa nämä valkoisen roskaväen edustajat ovat eläneet.

Perheen ohella kirjassa keskitytään muutenkin paljon hillbillyjen kulttuurin sisäisiin ristiriitoihin. Vance esimerkiksi kertoo, kuinka Michelle Obaman kommentit terveellisemmän ruokavalion tarjoamisesta lapsille aiheutti monissa Appalakkien asukeissa raivoa. Ei siksi, että he ajattelivat tämän olevan väärässä, vaan koska sisimmässään tiesivät tämän olevan oikeassa.

Hard working on myös sana jota valkoinen roskaväki halutaa liittää itseensä, mutta missä määrin tämä näkyy oikeasti heidän elämässään? Paljon Amerikan sydämaiden työpaikoista on kadonnut ja tämä on oikeasti muuttanut monien ihmisten tilanteen vaikeaksi. Se on myös synnyttänyt tilanteen, jossa kovaa työntekoa kunniottavan valkoisen työväenluokan pitää yrittää selittää itselleen, miksi he ovat työttöminä, vaikka työtä pelkäämättömälle tyypille Amerikan ihmemaasta pitäisi aina löytyä töitä. Itse pidin viime syksyn vaalihaastatteluissa varsin röyhkeänä joidenkin keskilännessä eläneiden ihmisten kommetteja siitä, miten he eivät halua yhteiskunnan työttömyystukia vaan kunnon töitä. Yhteiskunnan tuki ei riitä, vaan kaikki asiat pitäisi järjestää sillä tavalla, että nämä  hilibillyt  voisivat jäädä kotikonnuilleen tekemään töitä hyvällä palkalla.

Kuvahaun tulos haulle hillbilly elegy mamaw

Vance ruotii myös hillbillyjen uskonnollisuutta ja sitä kuinka nämä kertovat käyvänsä kirkossa säännöllisesti, vaikka todellisuudessa kirkossa ei keskimäärin välttämättä käydä sen useammin kuin rannikoiden liberaareilla aluella. Yksi kirjan lukuisista hauskoista Mamawn kommenteista liittyi juuri uskontoon ja siihen kuinka JD oli kahdeksanvuotiana ahdistunut kirkossa kuulemistaan homopelotteluista ja meni kertomaan mamawlle pelkäävänsä olevan homo.

Don’t be a fucking idiot, how would you know you know that you are gay? JD, do you want to suck dicks? Of course not. Then you are not gay. And even if you did want to suck dicks, that would be okay. God would still love you.

Trumpin menestys ja talous

Minulle Trump-ilmiössä yksi hämmentävin tekijä oli, miten valkoisen roskaväen onglelmista onnistuttiin syyttämään liberaaleja, ja kuinka heikosti Hillary Clinton uskalsi sanoa, että kyllä, tämä väestöryhmä joutuu elämään suurten ongelmien keskellä, mutta ongelmien syynä eivät ole neekerit, homot, rannikkoiden liberaalit ja meksikolaiset. Jos ongelmille olisi ollut pakko nimetä syntipukki, niin se olisi ollut friedmanreaganilaiseen talouspolitiikkaan sokeasti uskoneet republikaanit. Nimenomaan republikaanit ovat kertoneet miten ei kannata huolehtia työpaikkojen siirtymisestä kun kokonaiskakku kuitenkin kasvaa.

Minusta on selvää, että raaka kapitalismi ja hyvin heikko sosiaaliturva johtavat tiettyjen ryhmien osalta nopeaan työpaikkojen katoamiseen, köyhyyteen sekä monenlaisiin tästä seuraaviin kerrannaisvaikutuksiin. Tämän takia minun oli esimerkikksi vaikea ymmärtää, miten sinänsä äärimmäisen älykäs ja sivistynyt taloustietelijä Russ Roberts kertoi viime syksyn podcastissaan olleensa aidosti yllättynyt luettuaan viimeisen vuoden aikana paljon huomiota saaneen David Autorin ja kumppanien kirjoitukset Kiinan nousun vaikutuksista valkoisen työväenluokan elämään.

JD Vance on myös haastatteluissa todennut, kuinka yksi Trumpin nostanut tekijä oli  hänen keskittymisensä työpaikkoihin. Olen taipuvainen jossain määrin samohin ajatuksiin. Nationalistisen taantumukselliston nousulle on myös muita tekijöitä ja merkittävä määrä ihmisiä voi tilanteesta riippumatta kannattaa aivotonta konservatismia tai fasismia, mutta korkea työttömyys ja keskiluokan epävarmuus ovat keskeisiä tekijöitä, jotka ovat nostaneet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen tiettyjen kriittisten pisteiden yli.

Koen kuitenkin suurtaa sympatiaa J.D. Vancen refleksiiviseen ja moniuloitteiseen ajatteluun. Tietyt talouden kehityskulut ovat aika pitkälti väistämättömiä. Olisi olennaista miettiä miten auttaa näitä ihmisiä siitymävaiheessa, pehmentää pahimpia ongelmia ja tarjota apuvälineitä muuttaa  työpaikkojen perässä. San Franciscoon, New Yorkkiin, Lontooseen, mutta myös Helsinkiin tai Tampereelle muuttamisen pitäisi olla mahdollista myös hillbillyille ja suomijunteille. Metropoleihin saa tulla!

Todellinen tolkun konservaativi 

Friedmanreaganrandilaisten republikaanien, hardcore-raamattujengin ja alt right-hörhöjen keskellä  J.D. Vance vaikuttaa todelliselta tolkun konservatiivilta. Shit is complicated. Tämänkaltaisten hahmojen kanssa voisi varmasti käydä järkevää dialogia, yksilön vastuun, kultuurin ja perheen merkityksen, sekä yhteiskunnan interventioiden sopivista suhteista.

Mamaw and Papaw believed that hard work mattered more. They knew that life was a struggle, and though the odds were a bit longer for people like them, that fact didn’t excuse failure. “Never be like these fucking losers who think the deck is stacked against them,” my grandma often told me. “You can do anything you want to.



Hillbilly Elegy on ehdottomasti lukemisenarvoinen kirja enkä ihmettele, miksi sitä on myyty valtavat määrät ja miksi se on aiheuttanut niin paljon keskustelua. Valitettavasti J.D. Vance ei vain taida edutaa oikein minkäänlaisen konservatiivisen ajattelun valtavirtaa. Siinä missä liberaalit ryhtyivät miettivät mikä meni pieleen ja  miten uhmaikäisen VLHM:n tuskaa voisi ymmärtää, ryhtyivät konservatiivit aiemmin rakentamaan teekutsuliikettä, neliraajajarruttamaan lainsäädäntöä senaatissa, spämmäämään netin täyteen roskaa ja äänestämään Trumpia.

Silicon Valley, Startup-kupla ja Yksisarviset, Dan Lyons – Disrupted

Startupit ja Silicon Valley esiintyivät mediassa pitkään lähes yksipuolisen positiivisessa valossa. Piilaakson coolit visiönäärit haastoivat perinteiset toimintamallit, tienasivat käsittämättömiä määriä rahaa ja tekivät siinä sivussa maailmasta paremman paikan. Viimeistään tällä vuosikymmennellä suurimmat nettijätit ovat kuitenkin kasvaneet maailmaa muovaaviksi voimiksi eikä niitä voi enää pitää vain sympaattisina altavastaajia. Viime vuosina mm. yksityisyydensuojaan liittyvät asiat, pelko startup-kuplasta, suurimpien toimijoiden nouseminen lähelle monopoliasemaa, ubersaatio/keikkatalous sekä digitaalisaation johtaminen epätasaisempaan tulonjakoon ovat aiheuttaneet aiempaa kriittisempää kirjoittelua Silicon Valleyn tekemisistä. Silicon Valley/Piilaakso alkaa nykyään olla myös jo Wall Streetin tai Hollywoodin kaltainen käsite.

Luin juuri Disrupted-kirjan, jossa reilu viisikymppinen entinen journalisti päätyy keskelle pöhisevää startup-maailmaa. Kirjoittaja Dan Lyons on myös ollut vierailevana kirjoittajana HBON:n Silicon Valleyssa, joka on viihteellisyydessään ja absurdiudessaan tuonut tietyt Piilaakson elämän piirteet meidän tavallisten pulliaisten nähtäväksi. Kuvailleesaan startup-maailmaa Disrupted on lähes samalla tavala koominen kuin Silicon Valley. Se kuitenkin kuvaa todellisia tapahtumia ja siinä seassa antaa laajempaa taustoitusta startuppeihin ja Piilaaksoon. Löysin kirjasta moniakin itseäni puhuttelevia teemoja taloudesta, työstä ja teknologiasta. Ehkä keskeistä kirjassa kuitenkin oli terveen kokonaiskriittinen näkökulma startup-pöhinään ja Silicon Valleyn maailmaan. Pari kuukautta sitten lukemani Chaos Monkeys esitti sekin suht kriittisen näkökulman teknologiajättien menoon, mutta Disrupted on ainakin joissain suhteissa vielä kyynisempi. Silicon Valleyn ironisen Making the World a better place-kommentin sijaan Lyons lohduttautuu kirjassa ensimmäisten työpäiviensä jälkeen ajatuksella We are making the world a little bit worse – but only a little bit.

 

 

Dan Lyonsin oma henkilöhistoria kuvastaa osittain sitä disruptioita, johon teknologian kehitys on johtanut. Toimittajat ovat kai yksi merkittävimmistä korkeammin koulutetuista ryhmistä, joihin digitalisaation on iskenyt kovaa. Pitkän ja ihan ansiokkaan uran journalistina tehnyt Lyons saa kenkää Newsweekista 2012 ja joutuu reilun 50 vuoden iässä miettimään uutta suuntaa uralleen. Huomattuaan että perheen elättämisen mahdollistamaa vakioduunia toimittajana ei löydy. Hyvin teknlogiamaailmaa tuntevana ja aiemmin coolia startup-maailmaa hieman kadehtineena hän ajatettelee lähtevänsä tarjoamaan palveluksiaan markkinoinnissa ja päätyy tämän seurauksena kotikaupunkinsa Bostonin lähellä päämajaansa pitävän Hubspotin palvelukseen. Ja tästä se hupi sitten alkaa.

Yksi kirjan keskeisistä teemoista liittyy Lyonsin ikään. Hubsopotin keski-ikään verrattuna Lyons on noin kaksi kertaa vanhempi. Hubspot taitaa olla vielä hieman keskivertoteknologiayritystä nuorempi työympäristö, mutta eipä se taida startup-skenessä harvinaista olla, että nuoren ja vanhan työntekijän raja menee 30 vuodessa. Yli 50-vuotiaat saattavat sitten olla jo todella harvassa. Merkittävä tekijä tässä on varmasti se, etteivät vanhemmat ihmiset ole aivan yhtä hyvin kiinni nykytekniikassa. Dan Lyons tuo kuitenkin esiin kaksi muuta näkökulmaa.

 

Ensimmisenä nuoret työntekijät on helpompi saada tekemään pitkää päivää pienehköllä palkalla ja kuvittelemaan, että he ovat nyt muuttamassa maailmaa. Googlea voi perustellusti kritisoida tietyistä asioista ja on tervettä suhtautua varsinkin näihin suurinta valtaa käyttäviin toimijoihin kriittisesti. Yksi Googlen yllättävä aikaansannos kuitenkin liittyy työympäristön muutokseen. Google oli eturintamassa tarjoamassa työntekijöilleen ilmaiset ruuat ja monenlaisia muita houkuttelevia etuja sekä muuttamassa toimistoa jonkinlaiseksi aikuisten leikkipuistoksi säkkituoleineen ja värikkäine sisustuksineen. Tätä monet muut ovat sitten jäljitelleet perässä. Vaikka työsuhde-edut eivät olisi ihan samalla tasolla, niin toimistosta on haluttu tehdä coolin pseudorento työmypäristö ja ajateltu, että toimistokoiralla sekä täysillä kokis- ja red bull-kaapeilla nuoret tyytyvät matalampaan palkkaan ja heikompiin työehtoihin.

Hyvin nuorten ihmisten rekrytoiminen on myös keino yksinkertaisesti säästää rahaa. Kahteen edellämainittuun tekijään liittyen saattaa kuitenkin myös olla, että vanhempia työntekijöitä syrjitään tarpeettomastikin. Lyons mainitsee kuinka teknologiayrityksen haluavat yleensä ehdottomasti antaa itsestään kuvan syrjinnästä vapaina paikkoina, mutta todellisuudessa niitä pyörittävät nuoret valkoiset miehet. Sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai ihonväriin liittyvää syrjintää ei kuitenkaan koskaan haluta tuoda esiin, mutta ikäsyrjintää ei aina edes haluta piilottaa. Mark Zuckerbergin totesi joskus että Young people are just smarter.

Oma suhteeni aiheeseen vaihtelee ambivalentin ja kyynisen välillä. Olen omalla lyhyehköllä työurallani mm. “päässyt” työskentelemään epäsuorasti yhdelle aikamme suurelle nettijätille ja kovasti kasvaneelle startupille, joka yritti kopioida Googlen piirteitä. Työntekijöiden nopea kierto, jossa ei juuri yli nelikymppisiä näkynyt ja jossa nuoret ja epäpätevät välipomot eivät kyenneet antamaan keskimäärin vielä nuoremmille alaisilleen juuri mitään järkevää ohjausta, ovat tulleet tutuiksi. Samoin ilmainen aamupala, seinälle maalatut mukainspiroivia tekstit, mukarennot työympäristöt ja firman piikkiin ryyppäämminen perjantaisin. Tunnistin Disrupted-kirjasta paljon omia työelämäkokemuksiani. Erityisesti kuitenkin nuorekkaan yltiöpositiivisen henki ja kimpasa tsemppaaminen ovat olleet asioita, joihin minun on ollut vaikea sopeutua.

Grow fast, lose money, go public

Ikäsyrjintään, työpaikkakulttuuriin ja työoloihin liittyvän kritiikin osalta Lyons esitää myös laajempaa kritiikkiä yksisarvisia ja niiden metsästäjiä kohtaan. Kirjoittelin vuoden alussa lyhyen tekstin Peter Thielistä ja tämän kirjasta. Tämä  VC-porurkka esim. Reid Hoffman nimeltä mainittuna, saa Lyonsilta aika kovaa kritiikkiä. Kun käytännössä on kovin vaikeaa tietää, kenen kaksikymppisen nörtin algortimi tai appi mullistaa maailman, niin riskirahoittajat päätyvät usein roiskimaan rahojaan summamutikassa sinne ja tänne, toivoen että joku yksisarvinen saataisiin kiinni. Dan Lyons pelkääkin, että olemme start up-kuplassa, joka puhkeaa aiheuttaen monille kovia menetyksiä. Erityisesti tämä koskettaa optioihin palkkansa vaihtaneita työntekijöitä, mutta ehkä myös laajemmin yhteiskuntaa. Vaikea tätä on arvioida, mutta pidän startup-kuplaa potentiaalisesti ihan mahdollisena tulkinta nykytilanteesta.

Monet menestyksekkäimmät nettijätit kuten Google ja Facebook eivät pitkään onnistuneet tekemään voittoa ja esimerkiksi Amazon sekä Uber taitavat edelleen tehdä tappiota. Tämä on johtanut aika erikoiseen tilanteeseen, jossa rankkaa persnettoa tekevät yritykset ovat kuitenkin kaikkein arvokkaimpia. Tämä ehkä liittyy Peter Thielin toteamukseen siitä kuinka Competition is for losers, ja todellisten tekijöiden pitäisi tähdätä monopoliin. Kunhan onnistuu kasvamaan nopeasti ja ottamaan markkinat suurelta osin haltuunsa, niin ei ole niin väliä, vaikka rahaa poltettaisiin hirvittävällä tahdilla.

Varisnkin AirBnB:ta ja Uberia pienempien Hubspotin kaltaisten yksisarvisten kohdalla voidaan kuitenkin päätyä luomaan vain tyhjää hypeä. Hubspotin kohdalla Lyons kritisoi myös erityisesti markkinointilähtöisyyttä. Paha sanoa miten maailma ihan tarkalleen tässä asiassa oikeasti toimii, mutta kuvittelen naiivsiti, että joissain paikoissa fokus olisi enemmän toimivan tuotteen luomisessa ja selkeästi vähemmän markkinoinnissa. Lyonsin kuvaukset nettimarkkinoinnin absudista menosta olivat sellaisia joihin totisesti pystin itse samaistumaan, vaikka suorat kosketukseni tuohon maailmaan ovatkin aika vähäisiä.

Disrupted oli yksi parhaita lukemiani kirjoja pitkään aikaan. Minusta se tuntui totisesti tavoittavan monia teemoja nykymaailmasta muotoillen ne viihdyttävään ja aidosti hauskaan muotoon.

Evgeny Morozov – Freedom as a Service

HBO:n Silicon Valleyn neljäs tuotantokausi pyörähti hiljattian käyntiin ja sen innoittamana kuuntelin Piilaakson armottoman kriitikon Evgeny Morozovin luennon aiheesta The “Smart City” as a Transition Point Towards the “Private City. Smart city taitaa olla heti big datan takana yksi viime vuosien toistelluimpia trendisanoja, joka pitää tunkea osaksi jokaista strategiaa, johon se vain on jotenkin mahdollisesti laittaa.

Evgeny  Morozov syntyi Valko-Venäjällä, oli nuoruudessaan kirkasotsainen internetaktivisti, mutta kyynistyi nopeasti armottomaksi Piilaakson ja sen ajatusmaailman kriitikoksi.  Luin pari vuotta sitten Morozovin kirjan To Save Everything, Click Here, joka oli aika heviä shittiä, enkä tiedä suosittelisinko sitä kovin monelle. Audiomuodossa miehen ajatuksia kuitenkin kuuntelee mielellään ja Morozovilla on myös Twitterissä usein oivaltavia sivalluksia Piilakson suuntaan. Äärimmäisen kyynisenä, Foucaulta ja Deleuzia siteeraavana, mutta myös aidosti teknologiaskeneä tuntevana hahmoma häntä on mielenkiintoista seurata. En tiedä kuinka loppuun asti Morozovin ajatusketjuja kannattaa seurata, mutta kun mediassa alkaa pyöriä juttuja jostain uudesta hypetetystä teknologiasta, huomaan usein etsiväni, mitä kyynisen kriittisiä kommentteja Morozovilla on aiheesta sanottavanaan.

 

Työ, Valta ja Status 2000-luvulla, Ryan Avent – Ihmisten varallisuus

Economistin toimittajan Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans: Work and Its Absence in the Twenty-first Century yritää vetää yhteen viimeiset vuodet vellonnutta keskustelua teknologian kehityksestä, työpaikkojen katoamisesta ja tulonjaon polarisaatiosta. Toivoin kirjalta juuri  näiden aihepiirien liittyvän keskustelun huolellista yhteenvetoa lisätessäni sen tämän vuoden talouskirjojen lukulistalleni. Odotin position olevan Aventin työnantajan The Economistin tapaan extreme center, niin että aihepiirin monet ongelmat tunnustetaan, muttei päädytä aivan Humans need not Apply-videon pessimismiin.

 

Kirja alkaa Adam Smithin ja John Maynard Keynesin lainauksilla ja kertoo sen jälkeen miten toimittajan ja taksikuskin vaarassa olevat ammatit kuvastavat laajempiakin käynnissä olevia kehityskulkuja. Yksi kirjan alkupuolen hyviä huomioita oli teknologian vaikutusten ryhmitteleminen kolmeen kategoriaan.

1. Ensimmäinen on ilmiselvähkö ja jo pitkään olemassaollut automaatio, joka on tosin levinnyt ja leviämässä koko ajan uusille alueille. Se siirtyy yhä enemmän tehtaiden ulkopuolelle tomistoihin ja duunareiden töistä asiantuntijatehtäviin.

2 Toiseksi tekniikan kehitys on mahdollistanut aiempaa tehokkaamman ulkoistamisen ja töiden siirtämisen halvempiin maihin kun työn seuranta ja asioiden kommunikoiminen on teknologian myötä aiempaa helpompaa. Tätä kautta nimenomaa tekninen kehitys on voimistanut globalisaatiota tästä on syntynyt jonkinasteinen takaisinkytkentä

3. Tekniikka on mahdollistanut oman alojensa supertähtien toimimisen yhä suuremman yleisön kanssa. Esimerkiksi parhaat luonnoitsijat voivat nyt MOOC:ien avulla tavoittaa satojatuhanisa opiskelijoita ja aiemmin tältä kilpailulta välttyneet keskinkertaiset professorit joutuvat kohtaamaan uudenlaista kilpailua.

Avent on kuitenkin kriittinen myös sen suhteen, kuinka paljon työpaikkojen katoamisen ja tulonjaon polarisaation aiheuttamia ongelmia kyetään ratkomaan koulutusta parantamalla. Laadukas ja ajantasalla oleva koulutusjärjestelmä on tärkeä palikka, mutta siihen keskittymällä ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan tulevia ongelmia kuin hyvin pieniltä osin.

Aventin esimerkit siitä, millaiset uudet ja työpaikat osaltaan helpottavat työpaikkojen katoamista ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta eivät nähdäkseni kovin rohkaisevia. Nuo työpaikat eivät ehkä pysty tarjoamaan kovin suurelle määrälle ihmisiä keskiluokkaista elintasoa.

On kuitenkin totta, että netin tehokkaasti ihmisiä yhteensaattavien markkinapaikkojen kautta joillekin ihmisille on mahdollista erikoistua hyvin pienelle sektorille ja myydä todellisia niche-tuotteita ja saada silti riittävä toimeentulo. Omalla läppärillä voi osallistua myös netin keikkatalouteen ja vapaampi työnteko kompensoi osaltaan mahdollisesti matalammaksi jäävää korvausta. Yhä tehokkaamman tuotannon maailmassa käsityön merkitys saattaa myös kasvaa. Käsityöoluet ovat olleet in jo pitkään ja ruuan ohella muillakin aloilla varmaan nähdään samanlaista trendiä, joka osaltaan tarjoa töitä joillekin.

Kirjan nimen Adam Smith-alluusio tulee esiin erityisesti kirjan keskivaiheilla kun Avent kirjoittaa pitkästi yritysten aineettomasta pääomasta ja kuinka 80% yritysten arvosta on nykyään pimeää ainetta. Ei maata, kiinteistöjä ja koneita tai laitteita, joita usein ajatellaan, vaan yrityksen sisällä olevaa tietoa, jota pystytään hyödyntämään tehokkaasti rakentamalla toimiva kulttuuri työpaikan sisälle.

Avent kirjoittaa myös mielenkiintoisesti San Franciscon asuntomarkkinoista ja tavasta kuinka kaupunkimaan rajallisuus ja tehoton käyttö siirtää taloudellisen kasvun hedelmät helposti suurelta osin maanomistajien käsiin. Itse pidin paljon kirjan keskivaiheen kaupunkiaiheisista pohdiskeluita. Tolkutonta vuokraa itse viime aikoina maksaneena tullut mieleen ajatus, että väistämättä jonkinlaiset yhteisasumisen muodot yleistyvät tulevaisuudesssa varsinkin niillä metropolialueila, joilla asumisen hinta eniten kasvanut.

Varsinkin kirjan loppupuolella on myös selkeämmin viime vuosien poliittiseen keskusteluun liittyvää tarinointia. Avent esimerkiksi puhuu varsin avoimen maahanmuuttopolitiikan puolesta. Erityisen mielenkiintoista oli kuitenkin kappale kehittyvistä maista ja miten ennenaikainen deindustrialisaatio saattaa vaikuttaa näihin maihin. Harva meistä on tainnut miettiä, miten robotisaatio ja digitalisaatio vaikuttaa länsimaiden ulkopuolella.

Kirjan tyylissä ehkä näkyi se että kirjoittaja on the Economistin toimittaja, enkä sano tätä negatiivisessa mielessä. Kirja analyysit olivat kuitenkin pääosin verrattain kansantajuisia, mutta välillä työmarkkinoita analysoitiin melkoisella antaumuksella. Wealth of Humans oli aika pitkälti sitä mitä odotinkin. Sen sävy oli kuitenkin astetta odottamaani synkempi. Jos tässä nyt ei ihan perikatoon ollakaan matkalla, niin aika helvetinmoisia ongelmia saadaan silti ratkoa