Epäpyhä allianssi – Google ja Walmart Amazonia vastaan

Keskiviikkona kuultiin kummia kun ehkä hieman yllättävät yritykset, Google ja Walmart kertoivat uudesta yhteistyöstään. Google alkaa tarjota Yhdysvalloissa Walmartin tuotteita sen omassa Google Express-palvelussa ja tämä on ensimmäinen kerta kun Walmartin tuotteita on netissä tarjolla muualla kuin sen omilla nettisivuilla. Tämä ominaisuus ei sinällään ole vielä valtaisa uudistus, mutta Googlen ja Wallmartin yhteistyö on jo puhtaasti näiden yritysten koon takia aikamoinen uutinen.

Uutisen kiinnostavuutta lisää se, että Google ja Wallmart ovat ainakin minun mielessäni kaksi yritystä, joilla on äärimmäisen erilaiset julkisuuskuvat. Ketterä ja cool Google oikeasti auttaa ihmisiä löytämään haluamansa, tarjoaa monenlaisia hyödyllisiä nettisovelluksia ilmaiseksi ja pitää huolta työtekijöistään. Päämaja on tietysti länsirannikon liberaaleimmassa kuplassa, ihan siinä San Franciscon vieressä.

Walmart taas on armoton optimoija, joka kohtelee työntekijöitään surkeasti, on osaltaan tuhonnut kaupunkirakennetta rumilla laatikoillaan ja ajanut sympaattiset pikkukaupat konkurssiin. Pääkonttori sijaitsee junttiraamattuvyöhykkeen kovassa ytimessä, Bentonvillen pikkukaupungissa Arkansasissa ja Walmart dominoi vähittäiskauppaa erityisesti juuri etelän Bible Beltillä.

Google and Walmart are teaming up to take on a common enemy: Amazon.

 

Molempien yritysten tapauksessa näiden stereotypioiden taakse kätkeytyy tietysti paljon muutakin, mutta esittämissäni kuvauksissa on kuitenkin paljon totta, varsinkin kun mietitään, mitä ihmiset ajattelevat näistä kahdesta jätistä. Mutta yhteinen viholinen yhdistää. Olen pari kertaa aiemmin sivunnut Amazonia tässä blogissa(Amazon the kauppa ja Life and death of great American shopping centers). Sekä Google että Walmart ovat hieman erilaisilla tavoilla nähneet Amazonin vaarallisena kilpailijana.

Vaikka Google onkin maailman merkittävin teknologiayritys, ei se ole monista yrityksistään huolimatta päässyt haluamallaan tavalla merkittäväksi peluriksi nettikaupan maailmaan. Walmart taas on Amerikan ylivoimainen ykkönen vähittäiskaupassa, mutta joutuu nyt viikottain sulkemaan kauppojaan ja järjestelemään asioita uusiksi ostosten tekemisen siirtyessä yhä enemmän nettiin.

Ruokakaupat ovat aiemmin tunteneet olevansa hieman muuta vähittäiskauppaa paremmin turvassa nettikaupan vaikutuksilta, mutta Amazonin ostettua hiljattain Whole Foodsin, ovat myös ruokakaupat alkaneet aiempaa vahvemmin näkemään Amazonin pelottavana kilpailijana. Tässä mielessä Googlen ja Amazonin yhteistyö ei sitten tunnukaan enää niin erikoiselta.

Amazonin asema maailman vahvimpana nettikauppana näyttää tällä hetkellä täysin horjuttamattomalta, mutta Walmartille riittäisi ehkä sekin, että se varmistaisi paikkansa vakavastiotettavana Amazonin kilpailijana Amerikan markkinoilla ja olisi selvästi toiseksi suurin tekijä heti Amazonin takana. Jotenkin kuitenkin hieman pelottavaa seurata kehitystä, jossa yritykset saavat käsiinsä yhä enemmän tietoa nettikäyttäymisestämme ja samalla nettikauppakin alkaa keskittyä muutaman jätin käsiin.



Google, James Damore ja sukupuolten erot

Tällä viikolla netissä on kouhkattu aika kovalla innolla Googlelta kenkää saanesta James Damoresta ja tämän kirjoittamasta muistiosta. Ajattelin kirjoittaa muistiin lähinnä itseäni varten muutaman ajatukuksen tapahtuman ympärillä pyörivästä keskustelusta. Monet selvästi älykkään ihmiset ovat päätyneet tapahtumista hyvin erilaisiin johtopäätöksiin. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, mutta jotenkin tätä keskustelua seurattuani näki poikkeuksellisen selvästi, miten eri ihmiset tuntuivat nopeasti päätyvän omiin tulkintoihinsa ja minä raukka kun yritin vähän seurata tapahtumia ja lueskella erilaisia kommentaareja, enkä tuntunut pääsevän johtopäätökseen edes siitä, mitä James Damore loppujen lopuksi halusi sanoa. Tässä nyt joka tapauksessa muuta ajatukseni tästä aihepiiristä.

Minusta on ensinnäkin itsestäänselvää, että koko populaatiota katsottaessa sukupuolten välillä on eroja. Nämä vaikuttavat ammatinvalintaan, työelämään sekä palkkaukseen ja erot taitavat näkyä erityisesti ääripäissä. Minusta tämän kiistäminen on äärimmäisen typerää. En kyllä ole ihan varma onko kovin valtavasti feministejä tms., jotka kiistävät tämän, mutta tämä porukka on joka tapauksessa saatanan typerää sakkia.

Jotakuinkin yhtä typerää on kuitenkin sanoa, että koska sukupuolten välillä on eroja, ei rakenteita ole olemassa tai niillä ei ole mitään merkitystä. Jollain tasolla pidän tällaista ajattelua jopa typerämpänä, koska se on jotakuinkin laiskinta mahdollista laatua. Tällaista kommenttia tulee yleensä jonkin sortin konservatiiveilta, jotka monissa yhteyksissä puhuvat nimenomaan kulttuurin merkityksestä pitäen biologiaa ja lainsäädäntöä epäolennaisina tekijöinä kun katsotaan, miten ihmiset toimivat ja mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Sukupuolten kohdalla biologia ja kulttuuri ovat sekoittuneet toisiinsa useimmissa asioissa sotkuksi, jossa on typerää sanoa, että toisella näistä ei olisi vaikutusta ja monissa tapauksissa on melkeinpä typerää edes väittää tietävänsä kummalla on suurempi vaikutus. Konservatiiveilla on taipumus päätyä liioittelemaan biologian merkitystä, koska heille sopisi hyvin, etteivät sukupuoliroolit muuttuisi ja ajateltaisiin, ettei niitä edes ole mahdollista muuttaa. Liberaaleilla taas on taipumus päätyä liioittelemaan rakenteiden merkitystä, koska niihin on mahdollista vaikuttaa politiikalla.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, ettei faktoista puhuminen ole välttämättä arvoneutraalia ja että kaikkien faktojen (äänekäs ja jatkuva) toistelu olisi automaattisesti hyvä juttu. Ihmismielellä on taipumus ajatella stereorotypioiden avulla. Tämä näkyy hyvin sukupuolten kohdalla, mutta pätee tietysti hyvin moniin muihinkin juttuihin. Usein erot eri ihmisryhmien välillä ovat olemassa, mutta ne eivät ole välttämättä mitenkään valtaisan suuria ja näistä eroista puhuminen ja niiden korostaminen johtaa siihen, että eri ryhmien yksilöitä kohdellaan eri tavoilla. Varsinkin heikompi  aines tulkitsee nopeasti omalla tavallaan kaikki kommentit, joissa sanotaan naisten olevan keskimäärin miehiä heikompia joissain asioissa. Ja vähän fiksummatkin insinööriaivoiset tuntuvat haluavan typistää sotkuisen maailman elegantiksi ja  yksinkertaiseksi, mutta heikosti todellisuutta kuvaavaksi malliksi.

James Damorella on luonnollisesti sananvapaus kertoa ajatuksiaan ja toisaalta Googella on myös lainsäädännön puitteissa oikeus potkia ulos sellaiset työntekijät, jotka toimivat vastoin sen yrityskulttuuria. Tässä suhteessa amerikkalainen keskustelu on ollut ihan mielenkiintoista seurattavaa. Oikeistokonservatiivit jotka yleensä puolustavat yritysten oikeuksia toimia juur niin kuin ne lystäävät ovat tässä tapauksessa valinneet täysin vastakkaisen position. Pidän myös hieman naiivina joidenkin ihmisten sananvapauskäsitystä, jossa oletetaan että minulla pitäisi olla oikeus töräytellä ja haastaa riitaa ihan haluamallani tavalla ilman, että sillä olisi mitään vaikutusta siihen, miten muut ihmiset suhtautuvat minuun.

VOX:n podcastissa oli myös ihan hyvä kommentii siitä, kuinka diversiteetin puolesta äänekkäästi puhuvat nettijätit kuten Google ovat (erityisesti teknisten roolien osalta) edelleen hyvin selkeästi miesten dominoimia. Diversiteetistä puhutaan tavoitteissa, mutta kehitystä tapahtuu vuodesta toiseen vain hyvin vähän. Minä en kuitenkaan pidä Googlen toimintatapa  huonona. Palkataan parhaiten tehtävään soveltuvat ihmiset, jotka tällä hetkellä tupppaavat olemaan koko väestöön verrattuna suhteettoman usein valkoisia miehiä, mutta pidetään lähes tarpeettomankin äänekkäästi yllä kulttuuria, jossa puhutaan diversiteetin tärkeydestä, eikä pidetä nykytilannetta jotenkin biologisesti deterministisenä lopputuloksena, joka ei voisi muuttua.



Aiheesta muualla

James Damore Stefan Molyneuxin haastateltavana

Vox:n podcastin uusin jakso jonka alkupuoli käsitellään Damore-casea

David Pakman Show:n kommenti Damore-caseen

 

2,4 miljardin sakot Googlelle – Brysselin byroktaatit vauhdissa

Helsingin hillittömän Suomi Ensin-töhöilyn ohella minulle viikon mielenkiintoisin tapahtuma oli EU-komission lopultakin Googlelle iskemä 2,4 miljardin euron sakko. Brysellin byrokraatit ovat käärineet hihat ja varsinkin tanskalainen kilpailukomissaaari Margrethe Vestager on lähtenyt rohkeasti teknologiajättien kimppuun. Vestager on muutenkin varsin mainio hahmo ja Wired on jo aiemmin nimennyt hänet Euroopan vaikutusvaltaisimmaksi teknlogia-alan henkilöksi. Yleisesti ottaen EU on lähtenyt sääntelemään Yhdysvaltoja tiukemmin teknologia-alaa ja näillä päätöksillä voi olla aika merkittäviäkin vaikutuksia tulevaan kehitykseen.

Sakon perusteena oli markkina-aseman väärinkäyttö ja se että Google oli ohjannut hakijoita omaan palveluunsa muiden netin vertailusivustojen kustannuksella. Päätöksen tärkein seuraus ei edes Googlea katsottaessa ole miljardiluokan sakko, huono julkisuus tai välttämättä edes Google shoppingiin tehtävät muutokset, vaan se että Googlen hakutulokset ovat nyt jollain tasolla sääntelyn alla. EU:ta voi perustellusti kritisoida monista asioista, mutta minusta näyttää selvältä, että Googlen, Facebookin ja Amazonin kaltaisia toimijoita täytyy valvoa ja säädellä. Tämä täytyy myös tehdä kansallisvaltioita korkeammalla tasolla ja tämänkaltaiset asiat niitä, joissa EU:lle on paikkansa.

Kuvahaun tulos haulle economist new oil

Kasautumisedut, kaupungit ja aluepolitiikka

Junamatkalla luettavakseni valikotui Wired magazinen uusin numero. Artikkeli Why Middle America and Sillicon Valley dont mix kuvasi denveriläistä jannua, joka yritti saada vakuutusten nettimyyntiä tms. tekevän startuppinsa lentoon. Näissä Starp up-kiemuroissa ei ollut varsinaisesti mitään erityisen mielenkiintoista, mutta artikelin havainnot siitä, kuinka Middle Americasta on vaikea ponnistaa ihan terävimmälle huipulle, olivat ihan mielenkiintoisia. Viimeisen vuosikymmenen aikana Piilaakson suhteellinen merkitys on kasvanut entisestään, suuri osa merkittävistä teknologiayrityksistä toimii siellä ja Denverin kaltaisissa metropoleistakin on vaikea nousta aivan terävimmälle huipulle. Tämän seurauksena päädyin sitten loppu junamatkan ajan naputtelemaan ylös aihepiiriä sivuavia ajatuksiani.

Syrjästeutujen tyhjeneminen, kaupungistuminen ja metropolien taloudellisen merkityksen kasvaminen ovat enemmän tai vähemmän väistämättömiä kehityskulkuja ja Helsingin tuore pormestari Jan Vapaavuori on ihan aiheestakin toistellut, että kaupungistuminen ei ole tykkäämiskysymys. Kehitykseen voidaan vaikuttaa hieman, mutta kovan luokan kepuloinnillakin kehitystä voidaan vain hidastaa. Puhtaasti markkinavoimien muovaamassa maailmassa Suomessa, mutta myös muualla kaupungistuminen olisi kovempaa ja sillä olisi myös plussamerkkinen vaikutus talouskasvuun. Tämä ei edelleenkää tarkoita, etteikö jollain tasolla saattaisi olla hyödyllistä ohjata kaupungistumista potentiaalisten haittojen ehkäisemiseksi.

Esimerkiksi Suomessa keskustelu menee kuitenkin raivostuttavan usein yksiulotteiseen Helsinki vastaan maakunnat-väittelyyn. Ode Soininvaara käsitteli aihepiiriä hiljattain taas ihan hyvin blogikirjoituksessaan Helsingin kasvu – koko maa asuttuna?.

Helsinkiin suuntautuvan muuttopaineen vähentäminen edellyttäisi, että tuettaisin muita, kehityskelpoisimpia kaupunkeja. Se on jokseenkin täysin eri asia kuin tukea huonoimmin eväin varustettuja alueita. Jos aluepolitiikan tärkeimmäksi päämääräksi otetaan toivottomimpien alueiden tekohengittäminen, se tarkoittaa, ettei tehdä mitään sille, että Tampere, Oulu, Jyväskylä ja Turku voisivat ottaa suuremman vastuun urbanisoitumisesta.

Sanotaan se nyt suoraan: jos kunnan väestön mediaani-ikä on noussut kuuteenkymmeneen vuoteen, on aika siirtyä oireen mukaiseen hoitoon. Aluepolitiikkaan käytetyt rahat menevät hukkaan, jos sen päätavoitteeksi tavoitteeksi otetaan epätoivoisimpien alueiden tekohengittäminen.

On ymmärrettävä vaatimus, että ihmisiä ei pidä asettaa asuinpaikan takia eriarvoiseen asemaan ja siksi kaikkialla maassa pitäisi turvata samat palvellut. Tätä ei käyttännössä oikein voi ihan täysmittaisesti toteuttaa, mutta hyväksyn tämän jonkinlaiseksi ihanteeksi johon pyritään. Sen sijaan en pysty ymmärtämään ajatusta, että alueerakenne olisi asia, jonka ei pitäisi muuttua ja pitäisi ensisijaisesti tukea joitain alueita. Olennaista olisi tukea ongelmallisilla alueilla asuvia ihmisiä ja yksi keskeinen keino on tehdä muuttaminen paremmin menestyvälle alueelle mahdollisimman helpoksi.

Aluepolitiikan perusajatus pitäisi perustua jo muinoin Johann Heinrich von Thünenin ja Walter Christallerin havaintojen tapaan keskusverkkohierarkiaan ja keskusten vaikutusalueiden hahmottamiseen. Suomen kaltaisessa alueeltan valtaisassa, mutta asukasluvultaan pienessä maassa ei ole mahdollista luoda levällään olevien pikkupaikkakuntien verkostoa. Siitä voi väitellä minlälainen kaupunkiverkosto olisi ideaali ja missä määrin julkisen vallan pitäisi ohjata kehitystä kohti tuota ideaalia. Sen pitäisi kuitenkin tapahtua niin että meillä on riittävän vahvoja keskittymiä ja sen ei varsinkaan pitäisi tapahtua, niin että pyritään suoranaisesti estämään hyvin menestyvän suurkaupunkien kasvua.

Kuvahaun tulos haulle world is spiky

Kirjoituksen alussa mainitsemani Wiredin juttu kuvaa tietyllä tavalla kuitenkin äärimmäisen keskittymisen seurauksia. Globaalissa kilpaluissa jopa yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa paljon asioita keskittyy muutamille suurimille kaupunkiseuduile. En edelleenkän tiedä missä määrin ja millä tavoin julkisen vallan pitäisi yrittää vaikuttaa tähän kehitykseen. Tuollaisesta äärimmäisestä globaalin mittakaavan keskittymisestä seuraa kuitenkin monenlaisia negatiivisiakin ulkoisiavaikutuksia. Herää myös kysymys missä määrin edes Helsinki on tässä tarkastelussa riittävän suuri kaupunkiseutu pärjäämään globaalissa kilpailussa ja jos asioita mietittäisiin puhtaasti kansallisvaltioiden välisenä taisteluna toisiaan vastaan, niin Suomen kannattaisi antaa Helsingin kasvaa ja ehkä suorastaan pyrkiä hyvin aktiivisen keskitttämiseen.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Pitää varmaan yrittää jäsennellä tähän aihepiiriin liittyviäni ajatuksia useampaan kirjoitukseen joskus tulevaisuudessa. Jonkinlainen perusajatus nyt kuitenkin on, että kaupungistuminen ja suurten metropolien vaikutuksen kasvu ovat megatendejä, johin voidaan vaikuttaa vain hyvin rajallisesti ja pitäisi miettiä miten aihepiirin liittyviä ongelmia voisi olla mahdollista hallita ja ratkoa.

Terrorismi ja teknologiajättien vastuu

Kuten monessa muussakin asiassa nykyään, myös terrorismin vastaisessa taistelussa voisi olla syytä kiinnittää enemmän huomiota aikamme teknlogiajätteihin ja niiden vastuuseen. Paljon on ollut puhetta siitä, kuinka poliisilla ja erilaisilla viranomaisilla pitäisi olla välineet taistella terroristeja vastaan, mutta jossain piireissä on pikkuhiljaa alettu puhua siitä, kuinka teknologiajätit päästävät liian helposti terroristien väkivaltaista propagandaa läpi ja luovat näille mahdollisuuden rekrytointiin ja keskinäiseen kommunikaatioon.

Eräältä suosikkiajattelijaltani Evgeny Morozvilta on jo pitkään kuultu mielenkiintoisia puheenvuoroja teknologiajättien moraalisesti vastuusta, mutta nyt tätä aihepiiriä käsiteltiin myös uusimassa Economistissa. Ja tinkimättömänä markkinatalouden kannattajana Economist luonollisesti muistuttaa sääntelyn ongelmista, mutta kuitenkin toteaa, ettei kaikkea nettijättien toiminnan valvontaa ja säätelyä voi vastustaa kaltevan pinnan argumentaatioilla.

In the past, internet firms have tended to “build it first, figure out the rules later”. However, the arguments about terrorism and extremist content are a stark reminder that the lawless, freewheeling era of the early internet is over. Technology firms may find that difficult to accept. But accept it they must, as part of the responsibility that comes with their new-found power and as part of the price of their success.

 

 

Silicon Valley, Startup-kupla ja Yksisarviset, Dan Lyons – Disrupted

Startupit ja Silicon Valley esiintyivät mediassa pitkään lähes yksipuolisen positiivisessa valossa. Piilaakson coolit visiönäärit haastoivat perinteiset toimintamallit, tienasivat käsittämättömiä määriä rahaa ja tekivät siinä sivussa maailmasta paremman paikan. Viimeistään tällä vuosikymmennellä suurimmat nettijätit ovat kuitenkin kasvaneet maailmaa muovaaviksi voimiksi eikä niitä voi enää pitää vain sympaattisina altavastaajia. Viime vuosina mm. yksityisyydensuojaan liittyvät asiat, pelko startup-kuplasta, suurimpien toimijoiden nouseminen lähelle monopoliasemaa, ubersaatio/keikkatalous sekä digitaalisaation johtaminen epätasaisempaan tulonjakoon ovat aiheuttaneet aiempaa kriittisempää kirjoittelua Silicon Valleyn tekemisistä. Silicon Valley/Piilaakso alkaa nykyään olla myös jo Wall Streetin tai Hollywoodin kaltainen käsite.

Luin juuri Disrupted-kirjan, jossa reilu viisikymppinen entinen journalisti päätyy keskelle pöhisevää startup-maailmaa. Kirjoittaja Dan Lyons on myös ollut vierailevana kirjoittajana HBON:n Silicon Valleyssa, joka on viihteellisyydessään ja absurdiudessaan tuonut tietyt Piilaakson elämän piirteet meidän tavallisten pulliaisten nähtäväksi. Kuvailleesaan startup-maailmaa Disrupted on lähes samalla tavala koominen kuin Silicon Valley. Se kuitenkin kuvaa todellisia tapahtumia ja siinä seassa antaa laajempaa taustoitusta startuppeihin ja Piilaaksoon. Löysin kirjasta moniakin itseäni puhuttelevia teemoja taloudesta, työstä ja teknologiasta. Ehkä keskeistä kirjassa kuitenkin oli terveen kokonaiskriittinen näkökulma startup-pöhinään ja Silicon Valleyn maailmaan. Pari kuukautta sitten lukemani Chaos Monkeys esitti sekin suht kriittisen näkökulman teknologiajättien menoon, mutta Disrupted on ainakin joissain suhteissa vielä kyynisempi. Silicon Valleyn ironisen Making the World a better place-kommentin sijaan Lyons lohduttautuu kirjassa ensimmäisten työpäiviensä jälkeen ajatuksella We are making the world a little bit worse – but only a little bit.

 

 

Dan Lyonsin oma henkilöhistoria kuvastaa osittain sitä disruptioita, johon teknologian kehitys on johtanut. Toimittajat ovat kai yksi merkittävimmistä korkeammin koulutetuista ryhmistä, joihin digitalisaation on iskenyt kovaa. Pitkän ja ihan ansiokkaan uran journalistina tehnyt Lyons saa kenkää Newsweekista 2012 ja joutuu reilun 50 vuoden iässä miettimään uutta suuntaa uralleen. Huomattuaan että perheen elättämisen mahdollistamaa vakioduunia toimittajana ei löydy. Hyvin teknlogiamaailmaa tuntevana ja aiemmin coolia startup-maailmaa hieman kadehtineena hän ajatettelee lähtevänsä tarjoamaan palveluksiaan markkinoinnissa ja päätyy tämän seurauksena kotikaupunkinsa Bostonin lähellä päämajaansa pitävän Hubspotin palvelukseen. Ja tästä se hupi sitten alkaa.

Yksi kirjan keskeisistä teemoista liittyy Lyonsin ikään. Hubsopotin keski-ikään verrattuna Lyons on noin kaksi kertaa vanhempi. Hubspot taitaa olla vielä hieman keskivertoteknologiayritystä nuorempi työympäristö, mutta eipä se taida startup-skenessä harvinaista olla, että nuoren ja vanhan työntekijän raja menee 30 vuodessa. Yli 50-vuotiaat saattavat sitten olla jo todella harvassa. Merkittävä tekijä tässä on varmasti se, etteivät vanhemmat ihmiset ole aivan yhtä hyvin kiinni nykytekniikassa. Dan Lyons tuo kuitenkin esiin kaksi muuta näkökulmaa.

 

Ensimmisenä nuoret työntekijät on helpompi saada tekemään pitkää päivää pienehköllä palkalla ja kuvittelemaan, että he ovat nyt muuttamassa maailmaa. Googlea voi perustellusti kritisoida tietyistä asioista ja on tervettä suhtautua varsinkin näihin suurinta valtaa käyttäviin toimijoihin kriittisesti. Yksi Googlen yllättävä aikaansannos kuitenkin liittyy työympäristön muutokseen. Google oli eturintamassa tarjoamassa työntekijöilleen ilmaiset ruuat ja monenlaisia muita houkuttelevia etuja sekä muuttamassa toimistoa jonkinlaiseksi aikuisten leikkipuistoksi säkkituoleineen ja värikkäine sisustuksineen. Tätä monet muut ovat sitten jäljitelleet perässä. Vaikka työsuhde-edut eivät olisi ihan samalla tasolla, niin toimistosta on haluttu tehdä coolin pseudorento työmypäristö ja ajateltu, että toimistokoiralla sekä täysillä kokis- ja red bull-kaapeilla nuoret tyytyvät matalampaan palkkaan ja heikompiin työehtoihin.

Hyvin nuorten ihmisten rekrytoiminen on myös keino yksinkertaisesti säästää rahaa. Kahteen edellämainittuun tekijään liittyen saattaa kuitenkin myös olla, että vanhempia työntekijöitä syrjitään tarpeettomastikin. Lyons mainitsee kuinka teknologiayrityksen haluavat yleensä ehdottomasti antaa itsestään kuvan syrjinnästä vapaina paikkoina, mutta todellisuudessa niitä pyörittävät nuoret valkoiset miehet. Sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai ihonväriin liittyvää syrjintää ei kuitenkaan koskaan haluta tuoda esiin, mutta ikäsyrjintää ei aina edes haluta piilottaa. Mark Zuckerbergin totesi joskus että Young people are just smarter.

Oma suhteeni aiheeseen vaihtelee ambivalentin ja kyynisen välillä. Olen omalla lyhyehköllä työurallani mm. “päässyt” työskentelemään epäsuorasti yhdelle aikamme suurelle nettijätille ja kovasti kasvaneelle startupille, joka yritti kopioida Googlen piirteitä. Työntekijöiden nopea kierto, jossa ei juuri yli nelikymppisiä näkynyt ja jossa nuoret ja epäpätevät välipomot eivät kyenneet antamaan keskimäärin vielä nuoremmille alaisilleen juuri mitään järkevää ohjausta, ovat tulleet tutuiksi. Samoin ilmainen aamupala, seinälle maalatut mukainspiroivia tekstit, mukarennot työympäristöt ja firman piikkiin ryyppäämminen perjantaisin. Tunnistin Disrupted-kirjasta paljon omia työelämäkokemuksiani. Erityisesti kuitenkin nuorekkaan yltiöpositiivisen henki ja kimpasa tsemppaaminen ovat olleet asioita, joihin minun on ollut vaikea sopeutua.

Grow fast, lose money, go public

Ikäsyrjintään, työpaikkakulttuuriin ja työoloihin liittyvän kritiikin osalta Lyons esitää myös laajempaa kritiikkiä yksisarvisia ja niiden metsästäjiä kohtaan. Kirjoittelin vuoden alussa lyhyen tekstin Peter Thielistä ja tämän kirjasta. Tämä  VC-porurkka esim. Reid Hoffman nimeltä mainittuna, saa Lyonsilta aika kovaa kritiikkiä. Kun käytännössä on kovin vaikeaa tietää, kenen kaksikymppisen nörtin algortimi tai appi mullistaa maailman, niin riskirahoittajat päätyvät usein roiskimaan rahojaan summamutikassa sinne ja tänne, toivoen että joku yksisarvinen saataisiin kiinni. Dan Lyons pelkääkin, että olemme start up-kuplassa, joka puhkeaa aiheuttaen monille kovia menetyksiä. Erityisesti tämä koskettaa optioihin palkkansa vaihtaneita työntekijöitä, mutta ehkä myös laajemmin yhteiskuntaa. Vaikea tätä on arvioida, mutta pidän startup-kuplaa potentiaalisesti ihan mahdollisena tulkinta nykytilanteesta.

Monet menestyksekkäimmät nettijätit kuten Google ja Facebook eivät pitkään onnistuneet tekemään voittoa ja esimerkiksi Amazon sekä Uber taitavat edelleen tehdä tappiota. Tämä on johtanut aika erikoiseen tilanteeseen, jossa rankkaa persnettoa tekevät yritykset ovat kuitenkin kaikkein arvokkaimpia. Tämä ehkä liittyy Peter Thielin toteamukseen siitä kuinka Competition is for losers, ja todellisten tekijöiden pitäisi tähdätä monopoliin. Kunhan onnistuu kasvamaan nopeasti ja ottamaan markkinat suurelta osin haltuunsa, niin ei ole niin väliä, vaikka rahaa poltettaisiin hirvittävällä tahdilla.

Varisnkin AirBnB:ta ja Uberia pienempien Hubspotin kaltaisten yksisarvisten kohdalla voidaan kuitenkin päätyä luomaan vain tyhjää hypeä. Hubspotin kohdalla Lyons kritisoi myös erityisesti markkinointilähtöisyyttä. Paha sanoa miten maailma ihan tarkalleen tässä asiassa oikeasti toimii, mutta kuvittelen naiivsiti, että joissain paikoissa fokus olisi enemmän toimivan tuotteen luomisessa ja selkeästi vähemmän markkinoinnissa. Lyonsin kuvaukset nettimarkkinoinnin absudista menosta olivat sellaisia joihin totisesti pystin itse samaistumaan, vaikka suorat kosketukseni tuohon maailmaan ovatkin aika vähäisiä.

Disrupted oli yksi parhaita lukemiani kirjoja pitkään aikaan. Minusta se tuntui totisesti tavoittavan monia teemoja nykymaailmasta muotoillen ne viihdyttävään ja aidosti hauskaan muotoon.

Evgeny Morozov – Freedom as a Service

HBO:n Silicon Valleyn neljäs tuotantokausi pyörähti hiljattian käyntiin ja sen innoittamana kuuntelin Piilaakson armottoman kriitikon Evgeny Morozovin luennon aiheesta The “Smart City” as a Transition Point Towards the “Private City. Smart city taitaa olla heti big datan takana yksi viime vuosien toistelluimpia trendisanoja, joka pitää tunkea osaksi jokaista strategiaa, johon se vain on jotenkin mahdollisesti laittaa.

Evgeny  Morozov syntyi Valko-Venäjällä, oli nuoruudessaan kirkasotsainen internetaktivisti, mutta kyynistyi nopeasti armottomaksi Piilaakson ja sen ajatusmaailman kriitikoksi.  Luin pari vuotta sitten Morozovin kirjan To Save Everything, Click Here, joka oli aika heviä shittiä, enkä tiedä suosittelisinko sitä kovin monelle. Audiomuodossa miehen ajatuksia kuitenkin kuuntelee mielellään ja Morozovilla on myös Twitterissä usein oivaltavia sivalluksia Piilakson suuntaan. Äärimmäisen kyynisenä, Foucaulta ja Deleuzia siteeraavana, mutta myös aidosti teknologiaskeneä tuntevana hahmoma häntä on mielenkiintoista seurata. En tiedä kuinka loppuun asti Morozovin ajatusketjuja kannattaa seurata, mutta kun mediassa alkaa pyöriä juttuja jostain uudesta hypetetystä teknologiasta, huomaan usein etsiväni, mitä kyynisen kriittisiä kommentteja Morozovilla on aiheesta sanottavanaan.

 

Antonio García Martínez – Chaos Monkeys

Antonio García Martínezin Chaos Monkeys: Inside the Silicon Valley money machine on puhuttanut teknologiapiirejä viimeisen vuoden ajan ja myyntiluvuista päätellen suuri yleisökin on löytänyt sen.  Kirjan nimi Chaos Monkeys viittaa Netflixin työkaluun, jolla selvitetään mitä tapahtuisi “sattumanvarausesta kaaoksesta, jonka serverihuoneeseen päässyt apina aiheuttaisi”. Kirjassa käytetään tätä metaforana, jossa serverihuone on yhteiskunta ja apinat ovat teknologiajättejä, jotka toiminnalaan aiheuttavat toiseen potenssiin nousevaa luovaa tuhoa. Kirja ei ole moralisoiva, mutta kuvaa  mukavan kriittisesti Piilaakson pöhinää.

Kuubalaistaustainen kirjoittajamme on tehnyt mielenkiintoisen urapolun. Ensin fysiikan väitöskirjatutkijana, sen jälkeen Goldman Sachila Wall Streetilla ja sieltä nettimainonnan start up-maailmaan sekä Y-Combinatorin kautta lopulta Facebookiin. Jos kirjan alkusivujen muuttunut Wall Streetin maailma kiinnostaa niin suosittelen tutustumaan Micheal Lewisin Flashboysiin tai hieman raskaampaan James Owen Weatherallin Wall Streetin fysiikka-kirjaan, joissa kerrotaan Wall Streetin kvantitatiivsesta vallankumouksesta.

García Martínezin urapolku on kuitenkin mainio esimerkki nykymaailman kehityksestä. En onnistunut jäljittämään taaksepäin tätä lainausta mutta muistelen jonkun todenneen, kuinka 10-20 vuotta sitten merkittävä osa maailman älykkäimmistä ihmisistä meni Wall Streetille rakentamaan matemaattisesti äärimmäisen monimutkaisia rahoitusinstrumentteja. Nyt suuri osa sukupulvemme älykkäimmistä ihmisistä toimiii nettimainnonnan kanssa, tavoitteenaan kohdentaa mainokset täsmällisen tarkasti toivotuille ihmisille ja saada nämä klikkaamaan niitä.

Esimerkiksi Googlen tähtitieteellisistä tuloista noin2 95% tulee Adwordsin ja Adsensen kautta ja nettimainonnan ympärille on muodostunut erikosuudessaan ja härskiydessään varsin mielenkiintoisia hämäräbisneksiä. Viime aikoina myös monet suuret yritykset ovat alkaneet havahtua siihen, minkälaisilla nettisivuilla niiden mainokset saattavat todellisuudessa pyöriä.

García Martínezin kirjoitustyyli on hyvin suorasukainen ja hän haukkuu kirjassa hyvin monet urallaan kohtaamansa ihmiset. Tyylistä tuli negatiivisella tavalla hieman mieleen Nassim Taleb. Lukuharrastuksessani kirjan subtanssi on minulle tyyliä tärkeämpää ja kirja avaa mielenkiintoisen ikkunan maailmaa huimasti muovaavaan Piilaaksoon. García Martínezin kirjoitustyyli vähän kuitenkin häiritsi. On  melkoista sitaattien ryöstöviljelyä aloittaa jokainen 27:stä kappaleesta mukanokkelalla lainauksella Debordilta, Dostojevskilta, Schöppenhauerilta tms.

Lisäksi alatyylisten ilmaisujen ylikäyttö hieman häiritsi.  García Martínez mainitsikin mielellään viettävnsä iltaa viskipullon ja Houllebeqcin kirjan seurassa. Tämä oli mielestäni mielenkiintoinen sattuma, koska luin itse hiljattain juuri Houllebecqin Alistumisen. Nautin sen tyylikkäästä härkskiydestä ja epäsovinnaisuudesta, johon verrattuna Garcia Martinezin aikuisviihteen puolelta lainatut vertaukset ja suorasukainen kielenkäyttö vertautui minusta lähinnä yläasteikäiseen, joka hokee vittua ja kuvittelee kuulostavansa coolilta.

Kirjan parasta antia oli miten se avaa meille tavallisille pulliaisille Piilakson maailmaa. Tylsintä luettavaa oli keskivaihe, jossa kolmen hengen startup joutui erilaisten lakitaistelujen keskelle ja yritti etsiä itselleen sopivaa diiliä. Varsnkin tässä kirja toi kovasti mieleen HBO:n Silicon Valleyn.

Kirjan jälkimmäisella kolmanneksella kuvataan sitten Martizenin työtä Facebookin mainonan product managerina. Tuossa sivutaan myös Facebookin suhteita muihin nettijätteihin kuten Googleen, Twitteriin ja Amazoniin. Martinez suhtautuu Facebookin ja Zuckiin terveen kriittisesti. Kuubalaistaustaisena hän mainitsee että Zuckin esiintymisistä tuli välillä mieleen Castro ja hän kutsuu Facebookin työilmapiiriä kultiksi, mutta toisaalta toteaa, että menestyvän teknologiayrityksen täytyykin ollakin vähän kuin kultti. Hän on myös sitä mieltä, että insinöörivetoisen Facebookin työtentekijöistä monet aidosti uskovat olevansa Making the world a better place-misssiolla.

Toisaalta kirjassa tuodaan myös esiin jaot superrikaiksi nousseiden varhaisten työntekijöiden ja ainoastaan todella hyvin tienaavien myöhemmässä vaiheessa rekrytoitujen ihmisten välllä. Paljon keskitytään myös erilaisiin valtapeleihin eri henkilöiden välillä. Lisäksi García Martínez esittää, ettei Piilaakso ole ihan niin meritokraattinen paikka kuin jotkut haluaisivat väittää. Toisaalta ehkä joihinkin kirjan asioihin kannattaa mahdollisesti suhtatua pienillä varauksilla sen verran kostoretken makua siinä välillä oli.

Chaos Monkeys on ihan lukemisenarvoinen kirja ja varsinkin jos  Piilaakso, startupit, ja nettimarkkinointi ovat aihepiirejä, jotka kiinnostavart niin suosittelen ehdottomasti kirjaa.

 

Peter Thiel – Trumpia tukenut homo Piilaaksosta

Viimeisten vuosien aikana yksi minua eniten puhutelluista ajattelijoista on ollut Peter Thiel, jonka kirjan Zero to One luin juuri loppuun. Thielin kirja on koottu hänen start up-aiheisen kurssinsa luennoista. Kirjaa voisi kuvata bisneskirjaksi ja ohjeeksi startuppien perustajille. Tässä mielessä se ei kuuluu sellaisiin kirjoihin, joita tyypillisesti luen. Thiel on kuitenkin hyvin kaukana konventionaalisesta bisnesmiehestä ja kirjaan sisältyy myös filosofisempia ja yhteiskunnalisempia pohdiskeluja.

 

 

Viime viikolla kirjoitin, että Timo Hännikäinen on yksi niistä harvoista ajattelijoista, joiden kanssa olen useimmista asioista eri mieltä, mutta jonka tekstejä luen tästä huolimatta todella mielelläni. Peter Thiel on hyvin kaukana Timo Hännikäisestä, mutta menee omien aivojeni luokittelusysteemissä Thielin kanssa samaan kategoriaan.

Thiel tuli tunnetuksi ns Paypal Mafian jäsenä ja yhtenä yrityksen perustajista. Hän on myös ollut investoimassa lukuisiin Piilaakson teknologiafirmoihin. Asia joka aina mainitaan tällaisissa esittelyissä on, että hän oli ensimmäinen ulkopuolelta Facebookia rahoittanut henkilö.

Thiel on myös tullut tunnetuksi lievästi sanottuna erikoisista ajatuksistaan. Hän ehti esimerkiksi visioida merelle rakennettavaa autonomista libertaaria tekosaarta ja on ollut hyvin kiinnostunut erikoisista ihmiselämän pidentämiseen pyrkivistä projekeista. TV-viihteen puolella Silicon valley-sarjan Peter Gregoryn hahmon tärkeänä innoittajana on ilmeisesti ollut Peter Thiel.

Thielin hahmossa yhdistyvät ilmiselvä älykkyys, suuret saavutukset ja hyvin erikoiset ideat. Jälkimäisen asian takia voisi ajatella, että hänen tukensa Donald Trumpin preidenttikampanjalle ei olisi niin yllättävää, mutta olin monien muiden ihmisten tapaan todella yllättynyt kun kuulin hänen hypänneen Trumpin kelkkaan. Thiel tuki aiemmissa republikaanien esivaaleissa libertaariehdokas Ron Paulia, joka on 2016 republikaanien esivaaleissa ehdolla olleen Rand Paulin isä. Rasistinen protektionisti ja epä-älyllinen populisti ei tunnu sellaiselta henkilöltä, jota liberaaristi suuntautunut teknomiljardöörinero kannattaisi.

Republikaanien puoluekokouksessa pitämässsään puheessa Thiel vaikuttikin hieman epävarmalta ja kiusaantuneelta, jos vertaa esityksiin ja haastatteluihin, joita hän on antanut hänelle luontevammissa yhteyksissä. Suosittelen kuuntelemaan vaikkapa hänen mielenkiintoisen keskustelunsa Tyler Cowenin kanssa tai tutustumaan häneen kriittisiin puhenvuoroihinsa nykyisestä koulutusjärjestelmistä. Kuten aiemmin mainitsin, en ole ihan samaa mieltä johtopäätöksistä, mutta esimerkiksi koulutuksesta puhuttaessa Thiel onnistuu mielestäni nostamaan esiin ajatuksia, joita soisi kuulevan julkisessa keskustelussa enemmänkin.

Mutta miksi Thiel suositteli Trumpia. Tuntuu että kukaan ei ole onnistunut antamaan tähän loogista vastausta. Ehkä kyse on ambitioista, kostosta poliittiselle eliitille, jonka osaksi Thiel ei itse päässyt, tai sitten vain ajatuksesta. että Trumpin luoma kaaos luo paremmat mahdollisuudet innovaatiolle, tai ehkä siitä että Trumpin jälkeisillä raunioilla voidaan rakentaa aito randilainen utopia. Thielin kohdalla olen aidosti utelias ja hämmentynyt siitä, miksi hän päätyi Donal Trumpin tukijaksi. Yksi Trumpin oneliner, johon Thiel sanoi yhtyvänsä on “Hillary has experiance, but it is bad experience”. Ilmeisesti Thiel ei libertaarina yksinkertaisesti luota yhtään uransa politiikassa tehneisiin ihmisiin.

Mitä tulee lukemaani Zero to one-kirjaan, niin olin tutustunut moniin sen ajatuksiin Thielin haastatteluissa jo aiemmin, mutta kirja oli silti ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se ei ole koukeroinen, vaan varsin napakka ja helppolukuinen ja Thiel tykkää toistuvasti tiivistää ajatuksiaan nelikenttien avulla. Erikoisiin ja mielenkiintoisiin ajatuksiin kuuluivat mm. Theodore Kaczynskin vertaaminen hipstereihin, monopolien ylistys ja Robert Nozickin sekä John Rawlsin niputtaminen samaan ajattelijoiden ryhmään Thielin ajatusten suhteen minulla on edelleen tunne, että niissä paljon mielenkiintoista, mutten kuitenkaan kykene tekemään niistä itseäni tyydyttävää synteesiä.

Gentrifikaatio – Welcome 2 da Bay

Katselin juuri Vicen Noisey-sarjan toisen tuotantokauden avausjakson Noisey Bay Area, jossa tutustuttiin pseudoälyllisellä otteella Bay Arean  räppiskeneen. Aiemmin olen katsonut näitä musiikkipainotteisia kaupunkiesittelyjä ainakin Atlantasta, Detroitista, Miamista ja Las Vegasista. Tässäkin jaksossa Vicen tyyliin “katu-uskottava”  meno ja MTV-räppärit yritettiin kuitenkin kytkeä laajempiin kehityskulkuihin kuten gentrifikaatioon, poliisiväkivaltaan ja ylipätään eri “rotujen” välisiin jännitteisiin nyky-Amerikassa.

Kuulun varmaan hyvin täsmällisesti Vicen kohderyhmään, jolle tällainen pseudoälyllinen lähestymistapa antaa luvan diggailla melko aivotonta räppimeininkiä, mutta kyllähän tämä toimii kun siihen suhtautuu hyvin viihteellisenä journalismina.

San Franciscoa ympäröivä laaja Bay Area on kuitenkin kiistatta tämän maailmanajan merkittävimpiä metropolialueita. Esimerkiksi 60-lukulaisten pyhinvaelluspaikkana, homomekkana ja useiden yliopistojen keskittymänä se on hypersuvaitsevainen liberaalikupla, jossa kuitenkin eletään symbioosissa teknologiajättien ja start up-maailman kanssa. Keskivertokansalaisellakin alkaa jo olla vaikeaa asua näillä alueilla, tai kuten bay-räpin kummisetä E-40 asian elegantisti tiivisti: “cost of living in here is high as the motherfucker“.

Oaklandin gentrifikaatio lienee kokoaisuutena positiivinen asia, mutta liberaalin kuplautumisen ohella se myös esimerkiksi ajaa paljon afroamerikkalaisia ulos keskustamaisilta alueilta esikaupunkeihin. Amerikassa köyhyys ja ongelmat ovat vuosikymmenien ajan keskittyneet merkittäviltä osin vähemmistöjen asuttamiin kaupunkikeskustoihin, mutta nykyään huono-osaisuuden keskittymiä on alkanut muodostua yhä enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Bay Arean kehitys kuitenkin oikeasti kuvastaa laajempia kehityskulkuja, joissa Amerikan hyvä- ja huono-osaisten alueiden rajat ovat muutoksessa gentrifikaation takia. Loppujen lopuksi Oaklandista listoille ponnistunut valkoinen G-Eazy on ihan nokkelasti valittu symboli tälle muutokselle.