Urbaniston hillitty charmi

Tyler Cowen linkkasi blogissaan mielenkiintoiseen tekstiin How Baltimore Quietly Became the Coolest City on the East Coast.   Tämä kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Minä kuten varmaan useat muutkin tunnemme Baltimoren maailman parhaasta tv-sarjasta The Wire. Wiressä esiteltiin Baltimorea esimerkkinä käyttäen Amerikan “inner cityjen” ongelmavyyhtiä. Baltimoressa näitä ongelmia on riittännyt. Eivätkä ongelmat ole kadonneet. Vuonna 2015 nähtiin aikamoiset mellakat ja toisin kuin useimmissa Amerikan kaupungeissa, Baltimoressa murhien määrä on viime vuosina kasvanut selvästi ja noussut jopa crack-vuosia korkeammalle tasolle.

Kontrastina tähän kirjoitus, miten Baltimoresta olisi tulossa Itärannikon coolein kaupunki, tuntuu oudolta. Tai monen reaktio varmaan on, että nämä molemmat tarinat eivät voi pitää samaan aikaan paikkaansa. Ja siis voi toki olla, että itärannikon coolein kaupunki on artikkelin muotoon puettua matkailumainontaa ja liioittelua, mutta jutun kuvaama keskusta-alueiden gentrifikaatio, nuorten ihmisten saapuminen ja coolien ravintoloiden ja baarien avautumiset ovat kuitenkin todellisuutta. Vaikka esimerkiksi äänestymiskäyttäytymistä seuratessa tuntuu, että suurimmat rajat menevät suurkaupunkien ja syrjäseutujen välillä, niin esimerkiksi tulotason, rikollisuuden tai monen muun mittarin perusteella suurimmat erot nähdään kaupunkien sisällä.

Yhdysvallat on edelleen esikaupunkien luvattu maa ja kaupunkikeskustat ovat monilta osin edelleen etnisten vähemmistöjen ja köyhempien ihmisten asuttamia alueita, mutta tilanne muuttuu vuosi vuodelta kun urbaania elämäntapa tavoittelevia nuoria (ja vanhempiakin ihmisiä) muuttaa keskustoihin. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Suomessa vihreiden kasvanut kannatus perustuu osaltaan tähän ryhmään vetoamiseen. Urbanismi on samaan aikaan jonkinlainen identiteettipoliittinen liike johon kiinnittyä, mutta tälle ajattelulle löytyy myös taloudellisia perusteita ja nimenomaan vihreät ovat kaupungeissa onnistuneet profiloitumaan (positiivisella tavalla) myös insinöörimäisenä puolueena, jolla on kaupunkisuunnittelun faktat hallussa.

Hyvä- ja huono-osaisuuden keskittymät ovat muutoksessa, kaupungit näyttävät tässä ajassa kykenevän tarjoamaan yrityksille sellaisia kasaantumisetuja ja ihmisille sellaista elämäntapaa, että jopa Baltimoren kaltaisessa paikassa suuret osat kaupunkia näyttävät gentrifikoituvan ja hipsteröityvän väistämättä. Toki Amerikassa “kaupunkien” kasvu on viime vuosikymmeninä suurelta osin tapahtunut esimerkiksi Texasin suurkaupungeissa ja Atlanta kaltaisilla metropolialuleilla, joiden olemattoman maankäytön suunnittelun seurauksena kyse hyvin matalan tiheyden esikaupunkimaisesta kaupungistumisesta.

Voi kuitenkin olla että nyt syntyvät ikäluokat ihmettelevät aikuistuttuaan, kuinka oli mahdollista, että kaupunkikeskustat ovat saattaneet aiemmin olla niin suurelta osin köyhemmän väestönosan asuttamia. Amerikassa huono-osaisuus alkaa pikkukaupunkien ohella keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Es ist nicht mehr wie frueher, die Strassen sind hier sicher
Ich fuehl mich wie ein Fremder, ich seh hier neue Gesichter
Die Stadt wird immer bunter und die Ghettos gehen unter
Berlin ist nicht mehr unter, das ist das neue Berlin

 

Big datan pimeä puoli – Weapons of math Destruction, Cathy O’Neil

Big data on ollut yksi viime vuosien trendisanoja, joka pitää tunkea jokaiseen esitykseen ja strategiaan. Googlen pääekonomisti Hal Varian mainitsi jo 2009, että tilastotieteilijä on ensi vuosikymmenen seksikkäin ammatti. Voi olla, että big dataa käytetään nykyään myös vain synonyyminä analytiikalle, mutta toisaalta tilastopohjaista päätöksiä voidaan tietokoneiden parantuneen laskentatehon ja erilaisten seurantajärjestelmien myötä tehdä yhä useammilla alueilla. Jonkinlaisa Moneyballeja yritetään nyt toistaa vähän joka toimialalla. Big data tulee muuttamaan paljon asioita, mutta siihen saattaa myös kohdistua epärealistisia odotuksia ja riskejä. Cathy O’Neil käy näitä riskejä ansiokkaasti läpi kirjassaan Weapons of Math Destruction, jota olen kuunnellut tämän viikon äänikirjana.

Cathy O’Neil toimi matematiikan professorina, siirtyi kvantiksi Wall Streetille, pääsi näkemään paraatipaikalta asuntokuplan puhkeamisen ja siirtyi tuon jälkeen höydyntämämään matemaattista osaamistaan nettimainonnan maailmaan. Tässä mielessä urapolku muistuttaa Antonio García Martínezia, jonka Chaos Monkeys-kirjan luin muutama kuukausi sitten. Vuosikymmen sitten monet sukupolvensa älykkäimmät ihmiset suuntasivat Wall streetille kehittelemään matemaattisesti monimutkaisia rahoitusinstrumenttejä ja viime aikoina nämä ihmiset ovat yhä useammin suunnaneet nettinamainonnan maailmaan rakentamaan systeemejä, joilla voidaan kohdentaa mainokset äärimmäisen täsmällisesti. Cathy O’Neil eroaa  Garcia Martinezista henkilönä kuitenkin aika paljon. Hän lähtenyt aktivistiksi, osallistunut Ocupy Wall Street-liikkeen toimintaan ja  ylipäätään varoitellut big data pimeistä puolista Mathbabe-blogissaan.

Kuten Cathy O’Neil toteaa, matematiikka on selkeää ja puhtaassa matematiikassa on myös jotain kaunista. Matematiikka oli kirjoittajallamme nuoruudessaan paikka, jonne paeta todellisen maailman sotkuisuutta ja tästä seuraakin kysymys, missä määrin vaikkapa peliteorialla on oikeasti mahdollista ratkaista todellisen maailman ongelmia. O’Neil on huolissaan esim. siitä kuinka big data toimii ajattelun ja päätöksenteon ulkoistamisen keinona ja sillä saatetaan vain hämätä heikosti matematiikkaa ymmärtäviä ihmisiä. Yksinkertainen mallikin voi olla hyvä ja matematiikan avulla voidaan ymmärtää laiskaa ajattelua paremmin monia asioita, mutta pitäisi olla tarkkana kun matematiikkaa yritetään soveltaa oikeiden ihmisten maailmaan ja mallintaa ihmisten monimutkaista toimintaa.

Cathy O’Neil kuitenkin pitää Moneyballia ja baseballia hyvinä esimerkkeinä datan hyödyntämisestä. Urheilu on ylipäätään alue, jossa dataa on kelko luonnolista höydyntää. Ongelma on kuitenkin että monet ihmistoiminnan piirteet eivät ole yhtä helposti ja läpinäkyvästi redusoitavissa tilastoiksi kuin baseballin hyvin rajatut tapahtumat. Tuli mieleen kuinka Nassim Taleb mainitsi menettäneen malttinsa kun hänelle ehdotettiin, että Fooled by Randomnes-kirjan kanteen pistettäisiin nopat.

En ole erityisen lahjakas matematiikassa, mutta kuitenkin ymmärrän jotain ja tykkään puuhastella tilastojen kanssa. Esimerkiksi töissä olen usein ihan omatoimisesti yrittänyt kvantifioida asioita. Mutta se fiilis kun sinun yläpuolellasi oleva henkilö perustelee työpaikalla jotain excelillä tai muilla käppyröillä ja tajuat, ettei tämä henkilö tajua niistä tilastoista oikeasti mitään…

Asioita mitataan helposti epätäydellsillä tavoilla ja annetaan ihmisille kannustimia tehdä asioita typerällä tavalla, jotta tilastojen rajatussa tarkastelutavassa asiat saadaan näyttämään hyvältä. Toisaalta O’Neilin mielestä yksi matemaattisten joukkotuhoaseiden ongelma liittyy myös niiden salattuihin piirteisiin. Monissa tapauksissa ei ole selvää mitä malliin laitetaan sisään, tai miten se ihan tarkalleen oikeasti toimii. Tämä on kiistatta kyseenlaista ainakin julkisen sektorin toiminnassa jos opettajien arvioinneisssa, ennakoivassa rikosten torjunnassa tai rikostuomioita mietittäessä asioita laitetaan järjestykseen algoritmien avustuksella. Ja jos mallien perustavanlaatuisesta luonteesta ei ole julkista tietoa, ei niiden oletuksiakaan voi helposti kritisoida.

Kirjassa käydään läpi algoritmien vaaroja monella kentällä: pankkitoiminnassa ja finanssimaailmassa, koulutuksessa, rekrytoinnisssa, rikollisuuden torjunnassa, oikeussalissa, mainonassa ja myös politiikassa. Näistä kaikisteta esitetään mielenkiintoisia pointteja.

Yhtenä ongelmana kirjoittajamme  pitää erityisesti sitä, että big datan pimeät puolet osuvat erityisesti köyhempään väestönosaan. Hän mainitsee esimerkiksi vähävaraisempien palvelualoilla työskentelevien ihmisten vaikeudet järjestää elämäänsä kunnolla uusien työnantajan näkökulmasta tehokkaasti toimivien työvuorosysteemin maailmassa. Tämä kuten erilaiset keikkatalouden muodot voivat olla tehokkaita työnantajan näkökulmasta ja tehdä vaikkapa ruuan kotiin tilaamisen kaikille hieman aiempaa helpommaksi ja halvemmaksi. Varsinkin perheellisillä ihmisillä elämän järjestäminen saattaa kuitenkin muuttua aika vaikeaksi. Jollain tasolla tehokkaasti työntekoa valvovat järjestelmät voivat olla aiempaa reilumpia hyville työntekijöille kun todelliset sluibailijat jäävät helpommin kiini ja todella hyviä työntekijöitä saatetaan palkita. Jonkinlainen työn ja pääoman välinen ristiriita tässäkin kuitenkin on ja ainakin työn valvonnassa ja työvuorojen järjestelyssä työntekijät joutuvat keskimäärin aiempaa hankalampaan rakoon.

Itse pidin ehkä kaikkein pelottavimpana esimerkkinä nettimainontaa. Parhaimmilaan netin markkinapaikat parittavat ihmisiä ja asioita tehokkaasti ja kasvana nettimarkkinointi perustuu tähän. Tehokas mainontaa mahdollistaa kuitenkin myös tehokkaat väärinkäytökset. Kannattaa esimerkiksi tutustua New York Timesin juttuun Adwordisia hyödyntäneistä valelukkosepistä. Tuo kuvastaa osaltaaa nettimarkkinoinnin mahdollisuuksia kohdentaa mainontaa välittömissä ongelmissa oleville. Avaimensa hävittäneet ovat todennäköisemmin paniikissa eivätkä välttämättä katso niin tarkkaan mitä palvelua käyttävät. Tuollainen saalistaminen herkässä tilassa olevia ihmisiä kohtaan oli asia, joka herätti minussa lähes suoranaista raivoa.

Pelottava oli myös tapa kohdistaa mainonta ihmisten kipupisteisiin ja O’Neil käyttää tästä sanaa predatory advertising. Ihmiset luovuttavat somessa ja netissä ylipäätään valtavasti tietoa itsestään ja tätä kaikkea voidaan hyödyntää heitä vastaan. Esimerkkejä tästä toiminnasta ova vaikkapa erilaiset kulutusluottoja, pikavippejä tms tarjoavat firmat, jotka käyttävät todella suuria määriä rahaa nettimarkkinointiin.

Viime aikoina on puhuttu paljon kuplista ja pieneltä osin niidenkin syntyyn ovat vaikuttaneet algoritmit jotka syöttävät meille lisää sitä samaa, jota olemme aiemmin lukeneet. Tämä näkyy myös markkinnoinissa, jossa varakkaille ihmisille on nettimarkkinoinnin seurauksena voitu tarjota aiempaa tehokkaammin mainoksia luxuslomista kun taas köyhemmät lukevat jotain ihan muuta. Segregaatio on joka tapauksessa edennyt uusilla tavoilla myös virtuaalimaailmaan algoritmien ansiosta. Meille tuputetaan sellaisia uutisia ja tuotteita, joiden arvioidaan kiinnostavan sitä mikrosegmenttiä, joihin meidät on luokiteltu. Oma kappaleensa on myös poliittiselle mainonnalle ja sille kuinka ehdokkaat pystyvät aiempaa tehokkaammin räätälöimään viestinsä täsmällisemmin eri kohderyhmille hieman eri muotoon.

Weapons of math destructionissa puhutaan paljon takaisiinkytkennöistä ja tuo on mielestäni konsepti, jonka laajempi ymmärrys ja soveltaminen yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi kovin mukavaa. Aiheuttaako köyhyys ongelmia vai ongelmallinen käyttyäyminen köyhyyttää. Ne ovat kuitenkin kytköksissä toisiinsa. Kyse ei ole siitä, etteikö ihmisissä itsesään olisi vikaa, mutta negatiiviset takainskytkennät syventävät kierrettä ja ne syventävät kierrettä riippumatta siitä onko myös ihmisissä itsessään vikaa.

Tehokkudeen sekä reiluuden tai jonkinlaisen tasa-arvon välisiä ristiriitoja mietittäessä voidaan päätyä hieman erilaisiin johtopäätöksiin riippuen siitä, mihin sijoittuu poliittisella kartalla. Erityisesti lain edessä ihmisten pitäisi kuitenkin olla tasa-arvoisessa asemassa. Ja tähän liittyen O’Neil esimerkiksi mainitsee kuinka Yhdysvalloissa rikoksen uusimistodennäköisyyttä on arvioitu algoritmien avulla, joissa yhtenä tekijänä on ollut se, ovatko sukulaiset olleet vankilassa. Tämä lisää ennustuksen tarkkuutta, mutta on hyvin kyseenalaista kun sitä käytetään yhtenä tekijänä arvioitessa, pitääkö rikoksen tekijän istua tuomionsa loppuun asti. On selvää, että lakituvassa tämä ei menisi läpi, mutta kun se leivottu sisään matemaattisesti hienostuneeseen algoritmiin, niin tätä ongelmaa ei mietitä samalla tavalla.

Suosittelen Weapons of math destructionia jos Big data-aihepiiri kiinnostaa yhtään ja ehkä myös tapauksessa jossa se ei erityisemmin kiinnosta. Big data tulee parantamaan monia asioita paljon, mutta on vaarallista ajatella etteikö siihen varsinkin tällä hetkellä liittyisi myös paljon ongelmia. Samoin voi olla vaarallista oman ajattelun ulkoistamista jos ei hahmota, että ihmisten luomat algorimit pohjautuvat myös jonkinlaisille arvovalinnoille.

Wesley Lowery, They Can’t Kill Us All – The story of black lives matter

Viime päivät olen istunut lähinnä erilaisissa kulkuvälineissä ja siinä samalla tuli luettua Wesley Loweryn kirja They cant kill us all, Ferguson, Baltimore, and a New Era in America’s Racial Justice Movement. Amerikkalainen Lowery nousi jonkinlaiseksi tähtitoimittajaksi raportoituaan muutama vuosi sitten paljon mediatilaa saaneita Fergusonissa tapahtuneita ja sittemmin ympäri Yhdysvaltoja levinneitä  protesteja sekä Black Life Matters-liikettä. Itse en seurannut noita tapahtumia juuri ollenkaan ja tietoni ovat todella pintapuolisia joten pistin joulukuussa Loweryn kirjan vuoden 2017 lukulistalleni.

Rotu on kuitenkin valitettavasti edelleen ajankohtainen keskustelunaihe Yhdysvalloissa. Trump-ilmiön myötä keskustelu on siirtynyt aika paljon Hillbilly elegy-narratiivin ympärille ja me kuplaliberaalitkin keskitymme pohtimaan sydänmaiden VLHM:n kärsimystä. Ehkä on kuitenkin syytä muistaa, että suuri osa pahoinvoinnista keskittyy edelleen afroamerikkalaisten asuttamille alueille. Rasismi ei ole kadonnut ja varsinkin rakenteellinen rasismi vaikuttaa myös siihen, miten poliisit suhtautuvat mustaan väestönosaan.

Tunnen aika hyvin Yhdsvaltojen maantiedettä, mutta en osannut sijoitttaa Fergusonia kartalle. Olisin heittänyt sen johonkin Alaba-Mississippi akselile. No, enpä ollut tuhatta kilometriä väärässä, mutta opin ennen kaikkea, ettei Ferguson ole varsinaisesti kaupunki, vaan jonkinlainen St Lousin Kerava. Kyseessä on varsin pieni, noin 20 000 asukkaan esikaupunkialue, reilun kymmenen kilometrin päässä St Louisin keskustasta. Yhdysvaltojen kaupunkikehitystä mietittäessä tämä on ihan merkityksellinen havainto. Huono-osaisuus on alkanut keskustojen gentrifikaation ja todella laajamittaisen kaupunkirakenteen hajoamisen myötä alkanut keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille, joihin Fergusonkin voidaan laskea.

Kirja lähtee liikkeelle Fergusonin protesteista, mutta Lowery seuraa BLM-liikkeen protesteja paikanpäällä myös Clevelandissa, Charlestonissa ja Baltimoressa. Toisaalta Pahimmillaan väkivaltaisiksi yltyneiden katuprotestien ohella kirjassa käsitellään antaumuksella myös virtuaalimaailmaa. Sekä protestiliikkeet että niitä vastustaneet ja mustamaalanneet voimat käyttivät hyväkseen nettiä ja sosiaalista mediaa. Erityisesti korostetaan Twitterin merkitystä, jossa Lowery on ollut aktiivinen. Muutkin sosiaalisen median alustat vilahtelevat jatkuvasti kirjan sivuilla ja tuo tarjoaa ihan mielenkiintoisen näkökulman nykyjournalismin ja sosiaalisen median välisiin suhteisiin.  Tämä oli ehkä jopa kirjan parasta antia.

Sosiaalisen median painottuminen liittyy ehkä siihen, että Lowery on syntynyt vuonna 1990. En ole aivan varma, mutta saattaa olla, että tämä oli ensimmäinen itseäni nuoremman henkilön kirjoittama kirja, jonka olen lukenut. Enpä ole kauheasti Lowerya vanhempi ja kuulumme selvästi samaan sukupolveen, mutta tuntui hieman oudolta lukea itseäni nuoremman kirjoittajan teosta.

Toinen Loweryn henkilöhahmoon liittyvä olennainen asia on että hän on myös itse tummaihoinen. Lowery käy läpi myös omaa henkilöhistoriaansa ja noin yleisemmin kaltaisensa mustan keskiluokan näkökulmaa rasismiin, minkä ehkä laskisin kirjan toiseksi suurimmaksi vahvuudeksi. Varmaankin osittain tämä kautta hän myös onnistui pääsemään lähelle mustia aktiiveja ja sitä väestönosaa, joka saattaa suhtautua varauksella valkoisiin toimittajiin.

Kirja oli kokonaisuutena kuitenkin pienehkö pettymys. Siinä käytiin läpi esimerkkejä poliisien ampumista mustista, näitä seuranneita protesteja ja Black Lives Matter-liikkeen aktiivien tarinoita, mutta koin tämän hieman luettelonomaiseksi. Kirjassa oli muutamia itseäni suuresti kiinnostneita detaljeja. Esimerkiksi se kuinka uskomattoman heikkoa dataa poliisin tekemistä oli tänä big data-aikakautena olemassa ja se miten huumeiden vastaisen sodan tomintatavat  ovat vaikuttaneet poliisiin ja sen suhtaumiseen nuoriin mustiin miehiin. Näiden teemojen käsittely jäi kuitenkin harmittavan vähäiselle huomiolle.

Islamilaisen maahanmuuton 3 ongelmaryhmää – 1. Ghetot, köyhyys ja segregaatio

Harvasta asiasta on viimeisen kymmenen vuoden ajan kirjoitettu niin paljon kuin islamista ja maahanmuutosta sekä näihin asioihin liittyvistä ongelmista. Kukaan ei voi kiistää etteikö näihin liittyisi ongelmia, jotka ovat varsinkin joissain paikoissa melko vakaviakin. Ongelmien laajuudesta ja ratkaisukeinoista voidaan kiistellä, mutta jotta näitä ongelmia voitaisiin ratkaisa tehokkaasti, olisi hyvä tehdä tiettyjä erotteluja.

Ongelmat jotka liittyvät muslimimaista tulevaan maahanmuuttoon, voidaan yrittää ryhmitellä kolmeen eri kategoriaan.

  1. Ghetot, köyhyys ja segregaatio
  2. Vanhoilliset ja epäliberaalit ajattelumallit
  3. Terrorismi, jihadismi, ja wahabsmi

Nämä asiat eivät ole täydellisen erillään toisistaan, mutta ongelmien ratkaisemista ajatellessa niitä ei kannata yleensä katsoa yhtenä klönttinä. Kirjoitan nyt lyhyesti ensimmäisestä kategoriasta.

Ghetot, köyhyys ja segregaatio

Yksi ongelma muodostuu niistä asioista, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän läsnä kun köyhempiä ihmisiä muuttaa merkittävissä määrin paikasta toiseen. Köyhät ihmiset segregoituvat tietyile alueille, joissa on työttomyyttä, turvattomuutta ja keskimääräistä vakavampia ongelmia rikollisuuden kanssa. Näitä asioita on tapahtunut lukuisisa Euroopan kaupungeissa.

Näiltä osin ongelmat eivät kuitenkaan ole  fundamentaalisesti erilaisia kuin ei-islamilaisten maahanmuuttajien tapauksessa tai syrjäytyneen kantaväestön kohdalla. Siksi näiden ongelmien liittäminen suoraan islamiin estää näkemästä ongelmien kaikki syitä kunnolla. Usein maahanmuuttokriittisissä keskusteluissa maahanmuuttajalähiöiden rikollisjengit tai mellakointi esitetään jonkinlaisena intifadana, mikä on aikalailla täysin virheellinen tapa käsitellä asiaa. Näillä nuorille vanhempien ajatusmaailma tuntuu hyvin vieraalta ja Muhammedin sijaan roolimallina on enemminkin 50 Cent, Booba tai Bushido. Ranskalainen Olivier Roy kuvaili aihepiiriä hyvin 10 vuotta sitten Ranskan mellakoiden yhteydessä.

In these ghettos, and contrary to what is often said about multiculturalism, the youth share a common Western urban street culture. They wear expensive sneakers and track suits with designer logos. Street wear and hoods are the common fashion patterns of the youth underclass all over the West. They listen to hip-hop and rap, eat fast-food, hallal or not. They want to be part of the consumer society, even as predators.

The suburban riots in France have more to do with the inability to cope with a ghettoized young generation underclass than with Islam.

Voisi muuten todeta, että nämä Ranskan historiallisen vakavat lähiömellakat tapahtuivat jo 10 vuotta sitten ja ajateltiin, että tämä on uusi normaalitila. Koko ajan tullaan näkemään vain pahempia mellakoita. Ongelmat eivät ole kadonneet, ja pienempiä mellakoita on nähty, mutta 10 vuoteen ei ole nähty mitään vastaavan kokoluokan mellakointia.

Mutta kun mietitään köyhyyttä, ghettoutumista, segregaatiota ja rikollisuutta, kannattaisi miettiä pääsääntöisesti muita asioita kuin uskontoa.

 

 

RIP Thomas Schelling (1921 – 2016)

Uutinen kuolemasta sopii hyvin Perikato-nimisen blogin ensimmäiseksi varsinaiseksi tekstiksi. Nobel-palkittu taloustieteilijä Tomas Schelling on kuollut tänään kunniotettavassa 95-vuoden iässä. En väitä, että kyseessä olisi elämääni suuresti vaikuttanut henkilö. Kyseessä on kuitenkin historian merkittävimpiä taloustieteilijöitä ja henkilö jonka ajatteluun tutustuesssani olen oikeasti kokenut ahaa-elämyksiä. Miehen pitkästä elämästä ja kuoleman ajankohdasta voisi halutessaan myös vetää synkkiä tulkintoja maailman muutoksesta.

Kuvahaun tulos haulle thomas schelling

Schellingin pitkä elämää kuvastaa esimerkiksi, että hän työskenteli 40-luvun lopulla Marshall-avun parissa. Enää Yhdysvalloissa ei tunnu kiinnostavan edes Euroopan sotilaallinen puolustaminen.

Schelling tuli erityisen tunnetuksi peliteoreetikkona. Nobelin hän sai “konfliktien ja yhteistyön analysoinnista” aiheinaan mm. sodat ja diplomatia. Rationaaliselle konfliktien analysoinnille totisesti olisi nykymaailmassa tarvetta. 60-luvun lopulla Schelling kirjoitti merkittävään asemaan nousseita artikkeleita segregaatiosta ja eri etnisten ryhmien välisestä dynamiikasta. Hän mm. osoitti kuinka äärimmäisen segregoituneista asuinalueista ei voi päätellä, että ihmiset haluaisivat asua äärimmäisen segregoituneesti. Minulle on jäänyt mielenkintoisena lukukokemuksena tätä aihepiiriä käsittelevä Micromotives and Macrobehavior. Paljon myöhemmin tätä ajatusta on popularisoinut esimerkiksi Malcolm Gladwell kirjassaan  The Tipping point(Suom. Leimahduspiste). 50 vuotta myöhemmin Amerikkalaiset kaupungit ovat edelleen äärimmäisen segregoituneita.

Myöhäisvuosinaan Schelling työskenteli paljon mm. ilmaston lämpenemiseen liittyvien kysymysten kanssa. Nyt talouskriisin, eurokriisin ja pakolaiskriisin jälkeisessä maailmassa tuntuu, ettei ketään enää edes kiinnosta ilmastonmuutos.