Eduskuntavaalit 2019 – Punasiniviherkoalitio vai SDPVIHRVASRKP?

Unto Hämäläinen kirjoitteli sunnuntaina Hesarissa että demareilla on nyt niin hyvä pelitilanne, ettei sitä voi mitenkään sössiä. Viime vuosien aikana oli jo ehditty nähdä aika paljon puheenvuoroja, joissa on spekuloitu demarien lopullisen perikadon saapumisella, mutta eipä juuri nyt siltä näytä.

Kun 2011 syksyllä katastrofaalisen heikon vaalituloksen jälkeen Kepun kannatus jatkoi laskuuan, näytti siltä Suomen politiikan häntäluu saattaisi lopultakin muuttua pääpuolueesta keskikokoiseksi peluriksi, mutta niin vain kepukin teki väkevän comebackin Sipilän muodossa ja nyt kaikista maailman hahmoista demarit ovat tekemässä samaa Antti Rinteen johdolla.

Itse olen ollut jo teini-iästä lähtien jollain tasolla kiinnostunut politiikasta, joten minulla on jotain hyvin hämäriä muistikuvia Lipposen viimeisistä vuosista pääministerinä. Lipposen viimeisestä pääministerivuodesta on kuitenkin nyt jo 15 vuotta. Samankaltainen sosiaalidemokraattien valtakauden päättyminen ollut jossain määrin käynnissä muualla Euroopassakin, tosin vasemmistolaiset valtapuolueet ovat kärsineet poikkeuksellisen suuria tappiota aivan viime vuosien vaaleisa. Suhteessa tähän SDP:n nousu Suomen pääministeripuolueeksi vuonna 2018 olisi Euroopan kontekstissa jopa jonkinlainen anomalia.

 

 

En laskisi tätä juurikaan pekonipastapuupökkelö-Rinteen ansioksi, vaan politiikan syklien ja suurten mannerlaattojen liikkeiden seuraukseksi. Oppositioasemassa on tietysti paljon helpompaa kasvattaa kannatusta ja persujen hajoaminen sataa ehkä kaikkein eniten juuri demarien laariin. Nyt persuissa on jäljellä lähinnä kivenkovat rasistit, fasistit ja sadistit ja liikkuvammat äänestäjät ovat palanneet aiempiin koteihinsa.

Toki demarit nousivat vasta Hesarin viimeissimmässä mittauksessa ensimmäistä kertaa suurimmaksi puolueeksi ja tuossakin marginaali kokoomukseen on vain 0,8 prosenttiyksikköä. Kokoomus taitaa kuitenkin selkeähkösti olla ainoa puolue, joka tosissaan uhkaa demarien pääministeripuolueasemaa ja kokkareiden sekä koko hallituksen sekava tilanne näyttäisi tällä hetkellä satavan juuri demarien laariin.

Mutta jos sitten lähdetään miettimään tulevaa hallitusta, niin näyttää selvähköltä että siellä ovat ainakin demarit. Jos eivät pääministeripuolueena, niin sitten aivan minimissään toiseksi suurimpana puolueena heti kokoomuksen takana. Vaikka kokoomuksen sisällä homma näyttää olevan hieman sekaisin, on puolue kuitenkin gallupeissa niin suurella marginaalilla toiseksi suurin puolue, että se on aika suurella todennäköisyydellä vähintään toiseksi suurin puolue 2019 keväällä.

Kepu ottanee niin pahasti turpaan, ettei sitä kannata miettiä hallitusspekulaatioissa, Halla-ahon persuista nyt puhumattakaan. Vihreät nostanevat myös kannatustaan niin merkittävästi edellisiin vaaleihin verrattuna, että puolue on aika väistämättä mukana myös seuraavassa hallituksessa. Eli hallituspohjassa näyttäisivät väistämättä olevan mukana ainakin SDP ja vihreät. SDP-Kokoomus-Vihreät-kombo olisi tällä hetkelllä ihan luontevan tuntuinen ja kelpaisi ainakin minulle hyvin.

Tämänhetkisillä kannatuslukemilla ja kehitystrendeillä toinen mahdolliselta vaikutava kombinaatio olisi nationalistisen taantumukselliston todellinen dream team SDP-Vihreät-Vasemmistoliitto-RKP. Tämä ei olisi ihan oma suosikkikombinaationi, mutta hieman kyllä kutkuttelisi nähdä minkälaista nettiraivoa tuo hallitus netin tietyissä kaikukammioissa herättäisi.

Ruotsin vaalit 2018: Ruotsidemokraatit, demarien tulevaisuus ja NATO-keskustelu

Syyskuun 9. päivä pidettävät Ruotsin valtiopäivävaalit eivät varmaankaan ole vuoden 2018 tärkeimmät vaalit globaalista tai edes Suomen näkökulmasta, mutta Suomen rakkaana naapurina Ruotsin vaalit ovat merkittävä tapahtuma ja niistä voi mahdollisesti jopa vetää jotain laajempia trendejä Euroopan poliittiseen kehitykseen liittyen.

Viime vuonna pidettiin parlamenttivaalit kaikissa Länsi-Euroopan tärkeimmissä maissa, mutta Ruotsin vaalit taitavat olla Suomen presidentinvaalien ja Italian parlamenttivaalien ohella ainoat merkittävä vaalit Länsi-Euroopassa tänä vuonna. Suomen näkökulmasta mielenkiintoista on tietysti seurata Ruotsissa käytävää NATO-keskustelua ja katsoa otetaanko Ruotsissa Suomeen verrattuna rohkeampia askeleita NATO:n suuntaan.

 

Sosiaalidemokratian tulevaisuus?

Vaalivuosi 2017 oli kokonaisuutena varsin katastrofaalinen Euroopan sosiaalidemokraateille ja vasemmistostolaisille valtapuolueille. Vaikka Ruotsin sosiaalidemokraattien kannatus ei ole enää yhtä käsittämättömällä tasolla kuin joitan vuosikymmeniä sitten, on se edelleen poikkeuksellisen korkea eurooppalaiseksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Mikäli demarit saisivat heikon vaalituloksen jopa Ruotsin syksyn parlamenttivaaleissa, olisi se jonkinlainen viimeinen niitti sosiaalidemokraattien kannatuksen rajulle laskulle Euroopassa.

Ruotsi oli pitkään sosiaalidemokaattinen onnela ja sosiaalidemokraattien kädenjälki näkyy edelleen monella tavalla ja monessa asiassa. Demarit olivat ensinnäkin yhtäjaksoisesti hallituksessa vuodesta 1932 vuoteen 1976 ja tuon jälkeenkin puolue on ollut yli puolet ajasta hallitusvastuussa. Vuodesta 2006 vuoteen 2014 Ruotsi hallitusta johti porvarikoalitio, mutta viimeiset neljä vuotta sosiaalidemokraatit ovat jälleen johtaneet Ruotsia apupuolueena toimineiden vihreiden kanssa. Edellisessä vaaleissa demarit saivat 31% äänistä. Demarien kannatus kävi gallupeissa matalimmillaan alle 25:ssä prosentissa, mutta on on viimeisen vuoden aikana jälleen palannut lähelle 30 prosenttia.

Tilanne näyttää heikommalta hallituksen vähemmistöosakkaana olevalle vihreällle puolueelle ja ero Suomen vihreiden tämänhetkiseen tilanteeseen on aika iso. Miljöpartiet sai edellisissä vaaleisa 6.8% äänistä, mutta viimeaikoina sen gallupkannatus on laskenut joissain mittauksissa jopa alle 4:n prosentin äänikynnyksen ja on mahdollsita, että vihreät putoavat kokonaan ulos valtiopäiviltä. Laitavasemmiston Vänsterpartiet on kuitenkin kasvattaut kannatustaan himpun verran oppositiossa ja sen gallukannatus on viime aikoina huidellut reilussa seitsemässä prosentissa ja tuo olisi parisen prosenttiyksikköä viime vaalien äänisaalista isompi lukema.

Uusi Stefan Löfvenin johtama vasemmistohallitus näyttää tällä hetkellä  ehkä kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta, mutta porvarikoalitiokin on vielä aivan mahdollisuuksien rajoissa. Moderaternat tarvitsevat tuohonkin kuitenkin vuosien 2006-2014 tapaan tuekseen keskustapuoluetta, liberaaleja ja kristillisdemokraatteja. Tosin esimerkiksi kristillidemokraateilla saatta tehdä tiukkaa ylittää äänikynnys. Toisaalta vasemmistoblokkiin kuuluvien vihreiden putoaminen valtiopäiviltä tasoittaisi hieman porvarokoalition tietä valtaan.

 

30 day moving average of poll results from September 2014 to the election in 2018, with each line corresponding to a political party.

Ruotsidemokraattien kannatus?

Kaikkien katseet ovat olleet pitkään ruotsidemokraateissa. Puolueen kaapeista löytyy kaikenlaista uusnatsiluurankoa ja puolueeseen on pitkään suhtauduttu kuin spitaaliseen. Ruotsia voi jossain määrin syyttää tarpeettoman kovasta poliittisesta korrektiudesta. Toisaalta ruotsidemokraatit pysyivät maassa kuitenkin lähes kaikkiin muihin länsieuroopan nationalistista taantumuksellistoa edustaviin puolueisiin verrattuna marginaalisempana tekijänä pidempään.

Sverigedemokraterna onnistui ylittämään valtiopäiville vaadittavan äänikynnyksen ensimmäistä kertaa vasta vuoden 2010 vaaleissa ja neljä vuotta sitten se yli kaksinkertaisti kannatuksensa yli 12 prosenttiin. Vuoden 2015 aikana puolueen gallupsuosio nousi välillä jopa selvästi yli 20 prosenttiin ja pysyi tuolla tasolla syksyyn 2017 asti, mutta viimeisten kuukausien gallupeissa puolueen kannatus on laskenut noin 15 prosenttiin. Ruotsidemokraatit ehti olla useissa gallupeissa jo Ruotsin toiseksi suurin puolue, mutta viime aikoina se on jälleen pudonnut  selvästi Moderaternan  taakse kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

Ruotsidemokraatit kasvattanevat kohtuullisen mukavasti kannatustaan edellisiin parlamenttivaaleihin verrattuna, mutta jäänevät näillä näkymillä jälleen kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja käytännö tasolla suurin kysymys taitaa olla johtaako Ruotsia syksystä lähtien nykyinen vasemmistokoalitio vai porvariblokki.

 

Päästäänkö Kepusta joskus eroon? Puoluegallup 2017 lokakuu

Puoluekannatusarviot

Yle julkaisi näköjään tänään taas uuden puoluegallupin. Huomiota herätti tietysti  SDP:n kannatuksen selkeä kasvu ja kokoomuksen entistä kirkkaampi ykköspaikka. Vihreiden kannatuksen kasvu on ollut tänä vuonna niin rajua, että sen taittuminen ei ole ehkä kovin yllättävää. Vihreiden ei varmaan kannatta huoluestua gallupeista ainakaan ennen kuin kannatuslukemat ovat lähempänä 10:tä kuin 15:ta prosenttia. Innokkaiden persukannattajien haaveet pikaisesta paluusta pitkälti päälle 10 prosentin puolueeksi ottivat myös hieman takapakkia.

Jollain tavalla mietin kuitenkin tällä hetkellä eniten Kepun tilannetta. Pääministeripuolueena sen kannatus on sulanut rajusti, mikä ei ole kauhean yllättävää, kyse on tavallaan hyvin tyypillisestä kannatuksen menetyksestä, jota hallitusvastuu ja pääministeripuolueen asema helposti aiheuttaa.

Toisaalta Kepun kohdalla mietin myös pidempää aikaväliä ja sitä, kuinka pitkään maaseuturomantiikalle politiikkansa perustuva puolue voi säilyä merkittävänä tekijänä Suomen politiikassa. Oman ymmärrykseni mukaan juuri missään muualla Euroopassa ei ole millään tavalla merkittävää puoluetta, jonka idelogian ydin olisi Kepun tavoin maaseuturomantiikassa. Ruotsista löytyy aika hyvin Suomen kepua vastaava keskustapuolue, mutta sen kannatus ei ole vuosikymmeniin noussut edes päälle 10 prosentin. Muuten on aika hiljaista. Kuvaava ja hilariöösi detalji onkin, että europarlamenttissa kepu on osa liberaalidemokraattisen puolueen ryhmää.

Kun Kepun kannatus oli kuusi vuotta sitten vielä pari prosenttiyksikköä nykyistäkin alhaisemmalla tasolla ja vaalirahaskandaali sekä persujen nousu olivat vaikuttaneet todella paljon sen kannatukseen, ajattelin että tästä voisi lähteä Kepun ansaittu luisu kohti pienpuoluetta, mutta eipä näin sitten tapahtunut. Jotenkin sitä kuvittelisi enemmän tai vähemmän väistämätön urbanisaatio sataisi vähän pidemmällä aikavälillä Kepun laarista sivuun. En ole turhan toiveikas, mutta mietin että voiko härskille aluepolitiikalle toimintansa perustuva puolue oikeasti säilyttää loputtomasti asemansa yhtenä Suomen suurimmista puolueista.

Sosiaalidemokratian perikato, Dirtbag Left ja Corbyn

Jos vuoden 2016 suurissa vaaleissa ei olisi nähty järkyttäviä tuloksia, ei tänä vuonna olisi Euroopan vaaleissa kiinnitetty niin paljon huomiota nationalistisen taantumukselliston vaalimenestykseen ja oltaisiin ehkä puhuttu enemmän sosiaalidemokratian kriisistä. Sosiaalidemokraattien kriisistä on toki puhuttu koko 2000-luvun ajan, mutta alamäki on ollut pitkä ja loiva. Europaan vaalivuosi 2017 oli sosiaalidemokraattien näkökulmasta kuitenkin katastrofaalinen.

Viikonloppuna Saksan SDP sai sotien jälkeisen historiansa selkeähkösti surkeimman vaalituloksensa. Vuoden 2009 vaaleissa saatu kannatus(23%) oli tähän asti heikon vaalitulos, mutta tuostakin tultiin vielä reilu pari prosenttiyksikköä alaspäin.

Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden näkökulmasta huolestuttavaa on, että tuo Saksan sosiaalidemokraattien historiallisen huono vaalitulos oli kuitenkin ihan hyvä jos sitä verrataan Hollannin työväenpuolueen(5,7%) ja Ranskan sosialistien(7.4%) katastrofaalisiin parlamenttivaalituloksiin. Näissä maissa keskustavasemmistolaiset valtapuolueet joutuvat tulevina vuosina oikeasti taistelemaan jopa olemassaolostaan.

Pienempien Länsi-Euroopan maiden, kuten Suomen ja Norjan vaaleja katsottaessa tulokset eivät olleet samalla tavalla katastrofaalisia, mutta kuitekin todella heikkoja. Norjan työväenpuolue sai hiljattain parlamenttivaaleissa historiansa toiseksi heikoimman tuloksen  ja Suomessa SDP teki oppostioasemasta historiansa surkeimman kuntavaalituloksen.

Muutaman viikon päästä järjestetään vielä parlamenttivaalit Itävallassa, jossa paikalliselle SDP:lle on ennakoitu tuollaista vähän alle 25 prosentin kannatusta, joka olisi parin prosenttiyksikön marginaalilla sen historian huonoin tulos.

Tästä trendistä on kuitenkin yksi poikkeus, mutten tiedä kuinka rohkaiseva se on…

Radikaalivasemmistolaisen Jeremy Corbynin johtaman Laborin piti olla nimenomaan esimerkki vasemmistolaisten valtapuolueiden laskevasta kannatuksesta Euroopassa, mutta niin vain corbynistat ottivat aika kovan torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Erityisesti nuoret kävivät piirtämässä punaisen viivan. Grime-muusikot innostuivat antamaan tukensa Corbynille ja kesäkuussa Glastonburyn yleisö chanttasi Corbynin nimeä. Corbynistakin vielä vasemmalta ohi menevä Jean-Luc Mélenchon keräsi Ranskassa taakseen aika hyvin nuoria ja jäi vain vajaan parin prosenttiyksikön päähän presidentinvaalien toisesta kierroksesta. 

Kuvahaun tulos haulle corbynista

Jos Euroopan sosiaalidemokraatit eivät ota kunnon askeleita Macronin tai ehkä Suomen vihreiden suuntaan, niin vuoden 2017 perusteella näyttää, että ainoa toinen vaihtoehto kannatuksen säilyttämiselle tai kasvattamiselle olisi ottaa monta askelta kohti dogmaattisempaa ja radikaalimpaa vasemmistolaisuutta. Voi myös näennäisen paradoksaalisesti olla, että puhtaammaksi viljelyllä dogmaattisella sosialismilla saattaisi pystyä vetoamaan osaan nationalistien taantumukselliston äänestäjistä. Trumpin ja Sandersin, tai Le Penin ja Mélenchonin potentiaalisssa äänestäjissä on mahdollisesti  jonkin verran samaa porukkaa.

Viimeisen vuoden aikana osasta Bernies Sandersia kannattaneista  on alettu käytää termiä Dirtbag Left. Puhutaan varmaan vielä aika marginaali-ilmiöstä, mutta juuri tässä ajanhetkessä jotenkin valitettavasti tuntuu, että yhdistelmä radikaalia vasemmistolaista politiikkaa, jolle annetaan netissä tulitukea Chapo Trap Housen-tyylisellä absoluuttisen anteeksipyytelemätömällä  menolla olisi resepti, jolla perinteinen vasemmisto saattaisi pystyä säilyttämään kannatuksena.



SDP:n presidenttiehdokas: Tuula Haatainen, kiinnostaako ketään?

Juuri äsken ylimääräisessä demarien puoluevaltuuston kokouksessa selvisi hieman ehkä yllättäen, että SPD:n presidenttiehdokkaaksi valikoitui jäsenäänestyksen jälkeen Tuula Haatainen Ja eiköhän siinä ollut kaikki mitä tästä tarvitsisi sanoa. Ei tämä taida ihan kauheasti ketään kiinnostaa.

Sirpa Paatero ei tainnut kiinnostaa juuri ketään edes SPD:N sisälllä, mutta Maarit Feldt-Ranta keräsi melkein yhtä paljon ääniä kuin Haatainen. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan taida innostaa juuri ketään puolueen ulkopuolella.

Tuula Haatainen taitaa olla aikalailla sellainen peruspolitiikko, jolla ei sitten kuitenkaan ole ihan kauheasti mitään erikoista tarjottavanaan. Voi myös olla, että 57-vuotias Haatainen vetosi paremmin nimenomaan demarien vanhempaan kannattajakuntaan, tai tällaisen arvauksen voisi ainakin esittää, kun sosiaalisen median pintapuolisella seuraamisella näytti nimenomaan siltä, etä Feld-Ranta olisi vahvimmilla presidenttiehdokkaaksi.

En jaksa lähteä dumaamaan Haataista tämän enempää. Mutta kyllä demarit vaan ovat melkoisessa kuopasa. Pohjalla jäätävän heikko galluptulos ja presidenttiehdokkaaksi nyt hahmo, joka ei innosta ketään ainakaan puolueen ulkopuolella. Mutta ehkä ihan mielenkiintoista nähdä uskaltaisiko Haatainen esiintyä räväkästi ja yrittää jotain uutta kun demareilla ei näyttäisi näissä vaaleissa olevan ihan hirveästi hävittävää.

 

 

Väistämätön vihreä tulevaisuus – Pikakommentti gallupista

Kirjoittelin ennen vihreiden puoluekokousta, että puolueella saattaisi olla kahden vuoden päästä pienet saumat jopa pääministeripuolueeksi asti ja nyt pari kuukautta myöhemmin tuo ei näytä enää edes niin pieneltä saumalta. Tänään julkaistussa gallupissa vihreät on noussut jo Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja kannatus on 17,6%. Olen ajatellut, että vihreillä on realistiset mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon, mutten ajatellut, että se tapahtuisi näin nopeasti. Ihan muutama juttu, jotka mielestäni selittävät parhaiten vihreiden nousua.

Pidän SDP:n ja  Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden yleistä kriisiä tärkeimpänä yksittäisenä selityksenä vihreiden nousulle. SDP:n kannatus on nuorempien ja jo varhaiskeski-ikäistenkin keskuudessa valtavasti eläkeikäisiä matalampaa. Monet syyttivät kohtuuttomasti Jutta Urpilaista SDP:n epäonnistumisista, mutta nyt on nähty Äijä-Rinteen myötä, että ongelmat ovat paljon syvemmällä.

SDP ei yksinkertaisesti puhuttele lähellekkään samalla tavalla minun ikäluokkaani. Monet kuitenkin tuntevat sympatiaa jonkinlaiseen sosiaalidemokraattiseen arvomaailmaan, mutta näkevät perinteisestä demarimenosta eroavat keinot paremmiksi. Jollain lailla keskusta/keskustalvasemmistolaisilla puolueilla on myös muualla  nyt mahdollisuudet ryövätä itselleen paljon demarien kannatusta vihreiden ja Macronin liikkeen tapaan.

Vihreät on onnistunut melko menestyksekkäästi brändäämään itsensä kaupunkilaisten puolueeksi. Sen edustajat ovat usein muiden puolueiden edustajia paremmin kartalla kaupunkisuunnitteluun liittyvistä kysymyksistä. Kyse on kuitenkin myös identiteettipolitiikasta ja 2000-luvun uusi uljas urbanismi on elämäntapa, jota vihreät edustavat ja saavat tällä mukavasti ääniä sekä oikealta että vasemmalta. Vihreät on onnistunut yllättävänkin tehokkaasti monipolisoimaan tämän lohkon itselleen ja menee vielä vuosia ennen kuin muut puolueet pystyvät haastamaan vihreitä tässä, vaikka ne nyt välittömästi pistäisivät paukkujaan tähän asiaan.

Luulen että Suomessa persujen nousu tämän vuosikymmenen alussa ja viime vuosina nähty nationalistisen taantumukselliston nousu ympäri maailmaa herättävät vastareaktioita ja vihreät ovat puhuneet kiistattoman selkeästi liberaalin demokratian ja euroopplaisten arvojen puolesta. Nationalistisen taantumukselliston nousu aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisia vastareaktioita ja vihreät on tainnut onnistua ottamaan tuosta hyvän siivun itselleen.

Voi hyvin olla, että vihreiden kannatus lähtee jossain vaiheessa taas hieman laskuun, mutta puolueella on tällä hetkellä päällä momentum ja useat kehityskulut satavat laariin. Näiden ansiosta vihreät näyttää väistämättä  olevan tulevaisuudessa puolue, jonka kannatus vakiintunee reilusti päälle kymmeneen prosentiin.

Vastakkainasettelun aika on nyt? – Huhtasaari ja Maarit Feldt-Ranta

Vuoden alussa ajattelin, että 2018 presidentinvaalit tulevat olemaan hieman harmaa ja tylsä tapahtuma. Sauli Niinistö ei voittaisi vielä ensimmäisellä kierroksella mutta marssisi kuitenkin helposti toiselle kaudelle. Ennen kaikkea ajattelin, että presidentinvaaleihin liittyvät vaaliväittelyt tulevat olemaan luultavasti hieman tylsää katsottavaa. Enkä pitänyt tätä välttämättä edes valtaisan huonona asiana. Perussuomalaisissa tapahtunut vallankaappaus on muutenkin muuttanut Suomen politiista tilanneta ja nyt se on muuttanut myös presidentinvaalien asetelmia. Tynkäperussuomalaisten ehdokkaaksi valittu Laura Huhtasaari lähtee oletettavasti erottumaan (mahdollisesti Väyrystä lukuunottamatta) kaikista muista ehdokkaista jopa itsetarkoituksen räväköillä, törkeillä ja typerillä avauksilla. Huhtasaarella ja perussuomalaisilla ei näissä vaaleissa oletettavasti ole paljon hävittävää ja se tulee varmaan näkymään hävyttömänä käytöksenä. En pidä tätä hyvänä asiana, mutta näyttää että nyt vaalikamppailun dynamiikka määrittyy valitettavan suurelta osin Laura Huhtasaaren mukaantulon kautta.

Huhtasaari ja evoluutio

Huhtasaari on muutamastakin näkökulmasta ihan mielenkiintoinen ehdokas. Ensinnäkin hän on tavallaan aika tyylipuhdas nationalistisen taantumukselliston edustaja, muta ajattelussa on myös ripaus evankelistista republikaania, mikä on tullut esiin erityisesti evoluution epäilynä. Liittyy kyllä useisiin muihinkin keskusteluihin, mutta evoluutiokeskustelu nyt erityisesti on sellainen, että jo ryhtymällä keskusteluun annetaan pieni voitto evoluution epäilijöille.

Lyhyenä evoluutiokeskusteluun liittyvänä metakommenttina kuitenkin sanoisin, että joidenkin Huhtasaaren kannattajien kommentit siitä, kuinka Huhtasaarta näistä kommenteista kurmottavat henkilöt ovat väärässä, koska sananvapaus, on minusta hämmentävää. En ole ihan varma ymmärtävätkö argumenttia käyttävät tämän oikeasti itsekin, mutta se että sananvapauden puitteissa saa sanoa jotain, on vielä aika heikko puolustus omille sanomisille. Monissa keskusteluissa minua hämmentää tämä argumentaatio, jossa omien töräytyksien jälkeen sanoataan, että sananvapaus ja katsotaan sanavapauttaan harjoittavien kommentoijien rajoittavan alkuperäisen sanojen sananvapautta, kun kehtaavat kritisoida tätä.

Toiseksi Suomen presidentiksi pyrkivät ihmiset ovat niitä harvoja hahmoja, joita voi  ihan perustellusti grillata kovaa ihan kaikista näiden tekemisistä ja sanomisista. Suomen presidentiksi pyrkivän pitää pystyä täsmällisesti erittelemään myös omat uskonnolliset käsityksenä ja se miten ne mahdollisesti vaikuttaisivat hänen toimintaansa presidenttinä. Tässä mielessä en pidä mitenkään kohtuuttomana, vaikka Huhtasaarta kurmotettaisiin aika kovaakin tämän uskonnosta ja vaikka sitten evoluutioonkin liittyvistä ajatuksista. Mutta minäkin ajattelen, että Huhtasaaren evoluutiokommentit eivät ole se olennaisin asia.

Suomalainen yhteiskunta ja sen viholliset

Toinen erityisen mielenkiintoinen juttu Huhtasaaren kohdalla on suhtautuminen Venäjään. Ympäri Eurooppaa nationalistinen taantumuksellisto esittää ajoittain jopa hävyttömän positiivisia kommentteja Venäjästä. Huhtasaarta on välillä haluttu verrata Le Peniin, joka esitti vaalikampanjansa aikana suomalaisesta näkökulmasta katsottuna pelottavankin positiivisia kommentteja Venäjästä. Suomessa ihmisillä on historiallista syistä omat epäilyksensä Venäjästä ja vaikka viime vuosina monet asiat ovat heittäneet häränpyllyä, eivät nationalistisen taantumuksellistonkaan edustajat kehtaa esittää Suomessa hävyttömän Venäjä-myönteisiä kommentteja, vaikka Putinin autoritäärinen politiikka ja vähemmistöjen kyykyttäminen lämmittäisikin.

Huhtasaari ehti kuitenkin heti vaalikampanjansa alkuun heittää ihan mielenkiintoisen kommentin Suomen puolustamisen vaikeudesta Venäjän hyökkäyksen tapahtuessa. Varsinkin vielä viime vuosikymmennellä isänmaallisena itseään pitävät ihmiset olisivat tulkinneet tuon varmasti vähintään vaaraliseksi defaitismiksi, elleivät suorastaan suoranaiseksi maanpetturuudeksi. Vaikken pidä Huhtasaarta ihan suoranaisesti Venäjä-mielisenä pidän nykytilanteessa huolestuttavana ja “maanpetturuutena” kovin Venäjä-mielisiä lausuntoja. Mielenkiintoista nähdä kuinka paljon useimpia muita ehdokkaita positiivisemmin Huhtasaari kommentoi Venäjän tekemisiä. Ja vaikkei Huhtasaari olisikaan suoranaisesti venäjämielinen, mutta lähtee odotetulla tavalla rajusti hyökkämään Suomen nykymenoa vastaan, niin voi hyvin olla että hän saa silti virtuaalista tulitukea itärajan takaa. Yksi ensi vuoden presidentinvaalien mielenkiintoisin kysymys onkin, millaisia trollihyökkäyksiä nähdään ja missä määrin ne pyrkivät edistämään Laura Huhtasaaren (ja mahdollisesti jopa Paavo Väyrysen)  kampanjaa.

Median vastuusta

Mutta aiemmin mainitulla tavalla Huhtasaari tulee todennäköisesti heittelemään tarkoituksellisen epäkorrekteja ja jopa älyttömiäkin kommentteja, koska tuolla tavalla hän voi erota lähes kaikista muista ehdokkaista ja saada luultavasti paljon huomiota lehdistöltä. Muistaakseni Salla Vuorikoski kommentoi tästä hiljattain ihan hyvin jossain YLE:n haastattelussa, kuinka median pitäisi malttaa mielensä eikä lähteä liikaa juoksemaan Huhtasaaren töhöilyjen perässä.



Yleisen keskustelun tason ohella eniten Huhtasaaren ehdokkuudesta kärsii Sauli Niinistö. Niinistö olisi halunnut nähdä tylsän ja värittömän vaalitaistelun, jossa hän juuri mitään sanomatta olisi jatkanut toiselle kaudelle. Huhtasaari voi toki viedä suoraan ääniä Niinistöllä ja kunnon kultuurisodan lietsonalla saada taakseen myös kasan muussa tapauksessa nukkuvia äänestäjiä. Ehdokkuudellaan Huhtasaari kuitenkin levittää taistelukenttää, jolloin monille syntyy myös tarve äänestää Huhtasaarta vastaan, ja jos Niinistö ei asemoidu tässä riittävän selkeäksi vastakohdaksi Huhtasaarelle, niin muut ehdokkaat sen kyllä tekevät, jolloin Huhtasaaren ehdokkuus tavallan vie Niinistön ääniä molemmilta puolilta. Ja jos kulttuurisota dominoi vaalikeskusteluja, voi se myös tehdä Matti Vanhasesta vielä selvemmin harmaan taustatapetin.

Feldt-Ranta vs Haavisto

Tähän mennessä on näyttänyt, että Niinistön ohella Huhtasaaren selkein symmetrinen vihollinen olisi Pekka Haavisto. Erinäiset nimeltämainitsemattomat netin persuhenkiset roskamediat ovatkin jo lähteneet pienimuotoiseen lokakampanjaan Haavistoa vastaan. Kaikista ehdokkaista Pekka Haavisto olisi tällä hetkellä vahvimmin menossa toiselle kierrokselle haastamaan Niinistöä ja osittain tämä arvio pohjautuu myös koko vihreän puolueen viimeaikaiseen nousukiitoon. Vassareiden Merja Kyllönen on aidosti mainio esiintyjä ja ihan osaavanoloinen politiikko, joka varsinkin toisenlaisessa tilanteesa voisi saada kovaakin hypeä taakseen. Tällä hetkellä kuitenkin vaikea nähdä, että hänellä olisi mahdollisuuksia päästä toiselle kierrokselle.

Huhtasaaren ohella Haaviston kovin haastaja saattaakin tulla SDP:stä. Kuuntelin eilen pari suomalaiseen politiikkaan keskittyvää podcastia(Politbyroo ja Vihreä Särmiö), joissa molemmissa spekuloitiin että Marit Feldt-Ranta olisi vahvimmilla SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Lähden nyt siitä, että Marit Feldt-Ranta tosiaan valitan SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Jos demarit saavat koneensa jollain lailla käyntiin ja Feldt-Ranta saa taakseen koko puolueen ja mahdollisesti jotain muitakin äänestäjiä, vienee hän ääniä suoraan Pekka Haavistolta ja tässä mielessä yksi vaalien keskeinen taistelu saatetaan käydä Haaviston ja Feldt-Rannan välillä. Jos Haavisto onnistuisi repimään gallupeissa riittävän suuren kaulan Feldt-Rantaan nähden ennen vaaleja, voi olla että lopuistakin äänestäjistä osa keikahtaisi Haaviston puolelle.



Toisaalta voi käydä niin, että Haavisto ja Feldt-Ranta päätyvät jakamaan melko tasaisesti heidän välillään miettiviä äänestäjiä, jolloin Huhtasaaren mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle parantuvat selvästi, varsinkin tilanteessa jossa Paavo Väyrynen ei ole kisassa mukana.

Vielä ei kannattaisi ehkä spekuloida näin pitkälle, mutta tällä ehdokaskattauksella alkaa mielestäni jo rakentua tiettyä strategisia asetelmia.

Vihervasemmistolainen Tytti Tuppurainen ja SDP:n strategia

Vihervasemmistoa käytetään keskusteluissa usein todella rasittavana olkiukkona, mutta ei se ole täysin kelvoton käsite. SDP:n puheenjohtajakisaa ja Tytti Tuppuraista miettiessäni on ihan näppäärää kutsua Tuppuraista muihin ehdokkaisiin verrattuna vihervasemmistolaisemmaksi ja kaikki ymmärtävät jollain tasolla mistä on kyse. Luulen että muutkin päätyvät tähän johtopäätökseen jos lukevat vaikkapa Tytti Tuppuraisen blogia. Siitä on toki epäselvyyttä miten negatiivisena tai positiivisena vihervasemmistolaisuutta pidetään ja mitä siihen tarkemmassa määrittelyssä sisällytetään.

Tytti Tuppuraisella ei taida olla aitoja mahdollisuuksia SDP:n puheenjohtajaksi. Hänen lähdöllään puheenjohtajakisaan onkin ehkä muita strategisia syitä. Rinteen ja Urpilaisen puheenjohtajakisa jakoi puolueen kahtia. Voi olla että kolmella näkyvällä ehdokkaalla halutaan välttää puolueen jyrkkä kahtiajako.

Toinen merkittävä syy Tuppuraisen ehdokkaaksi lähtöön oli varmaankin flirttailu vihreiden suuntaan. Tuppurainen vetää aika vihreällä pelikirjalla ja vaikka häntä ei valittaisikaan, saatta hän jäädä näkyvällä kamppanjoinnillaan ihmisten mieliin ja tätä kautta nostaa puolueen suosiota niiden mielissä, jotka tekevät valintansa demarien ja vihreiden välillä. Tuppuraisen henkilökohtaisen uran kannalta puheenjohtajakisaan osallistuminen tekee hänestä tietysti nykyistä laajemmin tunnetun hahmon, jolla on aiempaa paremmat mahdollisuudet kärkkyä ministerinsalkkua reilun parin vuoden päästä.

Oma mielipiteeni Tuppuraisesta on, että hän vaikuttaa aika tyypilliseltä ammattipoliitkolta. Muutamien haastattelujen perusteella en osaa pitää häntä erityisen osaavana hahmona tai säkenöivänä esiintyjänä. Toisaalta plussaksi voi laskea sen, että hän ei ole Rinteen tapainen ay-dinosaurus, ja suvaitsevaisuuden ja avoimuuden puolustamisen ohella käsitys taloudesta ja työelämästä on jollain tavalla päivitetty tälle vuosituhannelle. En kauheasti pidä Tuppuraisesta, mutta ei hän täysin kelvoton vaihtoehtokaan olisi.

Tytti Tuppuraiseen on kuitenkin vähän turhan helpo projisoida kaikki ne vihervasemmistostereotypiat, joita öyhöttävässä blogosfäärissä jatkuvasti toistellaan. Vaikkapa Henry Laasasen blogikirjoituksen otsikko Tytti Tuppuraisen kukkahattulässytys kuvastaa aika hyvin sitä, millaista hyökkäystä tältä suunnalta olisi tulossa. Tässä mielessä Tuppurainen saattaisi olla turhan helppo maali persuhenkiselle propagandalle ja SDP saattaisi menettää kannattajiaan persuihin. Osittain tämän takia, mutta ehkä muutenkin Timo Harakka tuntuisi tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta Demarien puheenjohtajaksi.