Jordan Peterson – Intellektuelli jonka ansaitsemme

Kirjoitin omia ajatuksia Jordan Petersonista jo puolisen vuotta sitten, mutta tuon jälkeen Petersonin tähti on vain jatkanut nousuaan. Petersonin persoonaan ja ajatuksiin liittyvää keskustelua näkyy yhä enemmän myös suomalaisilla nettisivuilla.

Tammikuussa Cathy Newmanin Peterson-haastattelu aikalailla räjäytti internetin. Samoihin aikoihin julkaistu Petersonin uusi filosofinen self help-kirja 12 Rules for Life: An Antidote to Chaos nousi Amazonin top seller-listan kärkeen. David Brooks totesi muutama kuukausi sitten, että Jordan Peterson saattaa olla tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisin intellektuelli, mikä tuntuu hyvin, hyvin, hyvin, hämmentävältä.. Pari päivää sitten Peterson oli yhden jopa liberaalin Amerikan suurimman auktoriteetin, Bill Maherin haastateltavana.

Kuten aiemmin totesin Peterson on mielestäni erikoinen yhdistelmä  self-help-gurua ja paloekonservatiivia, joka kertoo tarinoita ja muotoilee sanomansa syvälliseltä kuulostaviksi viiden pennin viisauksiksi. Tuo on minusta edelleen hyvä tiivistys Petersonista, mutta luin kuitenkin Nathan Robinsonin Peterson-aiheisen tekstin Current Affairsistä ja tuon inspiroimana voisi analysoida Peterson-ilmiötä vielä pikkiriikkisen lisää.

Peterson käyttää hyvin koukeroista ja hankalasti avautuvaa kieltä. Se saa hänet toisaalta näyttämään tietystä tulokulmasta katsottuna sivistyneeltä ja lukeneelta hahmolta. Toki muissa yhteyksissä tuntuu, että monet miehen kannattajista tuntuvat pitävän “vastapuolen” vähääkään samankaltaisia auktoriteettejä todellista elämää ymmärtämättöminä munapäinä. Petersonin tapaukessa epmääräinen sofismi, sivistyssanojen käyttö ja  italicsin ryöstöviljey näyttäytyvät monille kuitenkin meriitteinä.

Minusta monien Petersonin fanipoikien ajattelua kuvastaa hyvin tämä Amazoniin hänen vanhemmasta Mapf of meaning-kirjastaan kirjoitettu arvostelu: I am not sure I understood it, but it’s absolutely brilliant. Maps of meaningin hämmentävät diagrammeihin tiivistyy myös ehkä jotain Petersonin mumbojumbon ymmärrettävyydestä.

 

Petersonin taktiikka saa hänet myös paremmin  suojaan akateemiselta kritiikiltä, sillä hän on poiminut sinänsä kiitettävällä  pieteetillä pieniä palasia eri aloilta, mutta yhdistellyt ne sitten osaksi omaa kertomustaan, jollon kukaan aihepiirien todellinen ammattilainen ei lähde haastamaan miestä, koska ei hahmota pakettia kokonaisuutena.

Minusta ei vain ole ihan kauhean liioiteltua sanoa, että puolet miehen puheesta on sisällötään täysin tyhjää ja toinen puoli banaalia itsestäänselvyyksien toistetelua. Itsestäänselvyyksillä saatetaan vihjata tai olla vihjaamatta moniin suuntiin, mutta tämä monitulkintaisuus on osaltaan Petersonin edgyn julkisuuskuvan taustalla ja samaan aikaan kuitenkin mahdollistaa myös pakoväylän erilaisia syytöksiä kohtaan.

“Ei, Peterson ei sanonut”, että naisten meikkaaminen seksuaalisen halukkuuden symbolina tekisi työpaikka-ahdistelusta hyväksyttävää”. Peterson ei ole millään lailla vastuussa siitä, jos iso osa hänen vannoutuneista nettiseuraajistaan viljelee tuollaisia ajatuksia hänen kommentiensa inspiroimana.

Vaikka Peterosnia on (kuten lähes kaikkia puhuvia päitä) on tulkittu myös pahantahtosiesti väärin, ei viraaliksi nouseessa Chanel 4:n haastattelussa Cathy Newmanin so you are saying  ole itseasiassa kovinkaan huono tapa lähestyä Petersonin puheita, koska ne ovat äärimmäisen epämääräisiä ja epäselviä. 

Petersonin meriitiksi voi ehkä nostaa sen, että ilmeisesti miehen self help-jorina on oikeasti autannut monia nuoria saamaan oman elämänsä järjestykseen ja ehkä ihan hyvä, että vaikka sitten jonkinlaisena youtube-julkkis saa nämä ihmiset ottamaan enemmän vastuuta omasta elämästään.

Mutta saa nähdä jääkö alkuvuosi 2018 Peterson-hypen huipuksi, vai vieläkö huippu on näkemättä. Mutta luulen, että Peterson ilahduttaa meitä kaikia vielä melko pitkään tarinoillaan siitä, kuinka lohikäärmeet teurastetaan.

Itse en saa pidettyä omaa taloani tai elämääni täydellisessä järjestyksessä, mutta aion siitä huolimatta edellenen kritisodia Petersonia ja muita vastaavia hahmoja. Ei siksi että pitäisin Petersonia natsina, hirviöinä tai minään muunakaan absoluuttisen negatiivisena hahmona. Pidän häntä yksinkertaisesti melko ärsyttävänä sofistina ja paleokonservatiivisena self help guruna, jonka osallistuminen julkiseen keskusteluun yksinkertaisesti vain sotkee asioita.

Virtue signalling

Virtue signaling on taas näitä viime vuosien poliittisen nettikeskustelun trendisanoja. Sanalle virtue signaling ei taida kuitenkaan olla kovin selkeää käännöstä. Suomeksi selitettynä kyse on kuitenkin puheesta, tekstistä tai toiminnasta, joka jonkun muun mielestä on tehty vain siksi, että tekijä pääsisi esittelemään muille omaa hyveellisyyttään. Ei muka oikeasti uskota siihen mitä sanotaan, tai ainakaan olla valmiita tekemään mitään sen eteen, mutta halutaan esittää hyvä ihmistä muille.

Hiljattain törmäsin taas toistuvaan ja aika hämmentävään virtue signaling-sanan viljelyyn, kun seurasin Ezra Klein vs Sam Harris-debatin jälkilöylyjä. Kulttuurisotakeskusteluissa nationalistinen taantumuksellisto  tuntuu käyttävän virtue signaling-sanaa ennen kaikkea maahanmuutto- ja rasismikeskustelujen yhteydessä, mutta toki sanaa käytetään muillakin kentillä. Sanan käyttö on mennyt kuitenkin sellaisille ylikierroksoööe, että kaikki kehnommat keskustelijat  sanovat virtue signaling kun eivät enää osaa vastata millään muulla vastapuolen argumentteihin.

Minun on kuitenkin ollut hieman vaikeaa ihan hahmottaa sitä pahuutta, joka halutaan nähdä “hyväsignaloinniksi” luokittellussa toiminnassa. Tai ensinnäkin jos käytetään juuri tiettyjen nettikeskustelijoiden feels vs reals-argumentointia, niin henkilön mahdollisen omahyväisyyden tai ideologisten motiivien tulisi olla toissijaisia ja meidän pitäisi katsoa vain argumentaation paikkansapitävyyttä tai toiminnan seurauksia.

Suhtaudun myös hieman kriittisesti siihen, että useinkaan pystyisimme kovin selkeästi tietämään, mitkä ovat toisen ihmisen perimmäiset motiivit. Tai tietysti tavallaan ihmisen toiminnan motiivina on aina loppupeleissä se, että kokisi sisäistä mielihyvää ja tuolla lailla voidaan kyseenalaista ihan kaikki hyväntekeväisyys tai toisten auttaminen tms.

 

Kuvahaun tulos haulle virtue signaling

 

Ja virtue signaling on tietysti ihan oikeasti olemassa ilmiö, joka näkyy välillä häirtisevällä erityisesti somessa kun tietyntyyppiset ihmiset tuuttaavat Trump-aiheisia viestejään esille, mutta nykyään tuntuu, että noin 90% kommenteista, joissa käytetään sana virtua signaling, voi huoletta jättää huomiotta.

20 oppituntia 1900-luvulta: Timothy Snyder On Tyranny

Mukaan tarttui Timothy Snyderin tuore kirjanen On Tyranny – Twenty lessons from the twentieth century. Aiemmin 1900-luvun synkimmistä tapahtumista tiiliskiviä kirjoittanut Snyder on haistellut nyt ajanhenkeä ja päättänyt kirjoittaa 2010-luvun ihmiselle lyhyen oppaan tyranista 1900-luvun perusteella. Tämä oli aikas ohut ja selkeästi mahdollisimman laajalle yleisölle suunnattu kirjanen, mutta toiminee tässä  tarkoituksessa oikein hyvin ja tämä voisi olla monille ihan hyvä joululahja.

Yleinen hokema on, että ne jotka eivät opi historiasta ovat tuomittuja toistamaan sitä. Toisaalta usein historiasta kuitenkin opitaan väärät tai vain omaan agendaan sopivat asiat ja yritetään soveltaa niitä virheellisellä tavalla erilaiseen tilanteeseen. Mutta ainakin jonkinlainen historian ymmärtäminen auttaa laittamaan nykymaailman tapahtumat jonkinlaiseen laajempaan kontekstiin.

Snyderin ensimmäinen oppitunti liittyy siihen miten normaalit ihmiset ovat sopivan tilaisuuden tullen valmiita menemään paljon pidemmälle kun mitä osaisimme normaalissa tilanteessa kuvitellakaan. Olennaista on, että meillä olisi instituutiot ja rakenteet, jotka eivät rohkaise ihmisiä tuomaan esiin ihmisyyden pimeimpiä puolia. Tämä liittyy mielestäni myös keskusteluun islamista. Monet muslimit toimivat islamilaisissa maissa tavoilla, joka ei ole samalla tavalla mahdollista länsimaissa. Silloin kun liberaali demokratia vallitsee, toimii valtaosa ihmisistä enemmän tai vähemmän sen puitteissa, mutta tilanne voi muuttua varsin nopeasti jos ympärillä olevia instituutiotoita aletaan sabotoida.

 

Kuvahaun tulos haulle on tyranny

 

Toinen oppitunti liittyykin juuri liberaalin demokratian instituutioiden puolustamiseen. Itse olen ollut jo pidempäänkin huolestunut siitä, kuinka järjestelmällisesti tietyt ryhmät yrittävät tuhota asiallisesti toimivaa mediaa ja riekkuvat siitä, että teknologisen kehityksen myötä ongelmiin joutunut ammattimainen tiedonvälitys siirtyy yhä enemmän erilaisten netin roskamedioiden haltuun.

Seuraavat oppitunnit liittyvät siihen, ettei pidä tuudittautua nykyisten instituutioiden kuolemattomuuteen, siihen kuinka symbolien käytöllä ja käytetyillä ilmaisulla on aidosti vaikutusta ja kuinka “Minä vain seurasin käskyjä” on tilanne, johon ei pidä päätyä. Ehkä Snyderin mainitsemalla tavalla kannattaa tällä hetkellä kiinnittää huomio ennen kaikkea Venäjälle ja Itä-Eurooppaan, katsoa mitä siellä on tapahtunut ja tapahtuu sekä miettiä kuinka voitaisiin olla varmoja, ettei samaa tapahdu lännessä. Yhdysvalloissa olisi voitu oppia paljon Venäjän Ukrainassa jo vuosia sitten suorittamista valeuutiskampanjoista.

Snyder suosittelee lukemaan kirjoja ja niin suosittelen minkäkin, mutta Snyderin jutuissa on jopa yllättävän paljon oppitunteja netin vaarallisuuteen, perinteisempään tiedonvälitykseen ja kasvokkaisen kommunikaation tärkeyteen liittyen.

 

Yhdestoista oppitunti oli minusta yksi parhaista. 2000-luvulla jonkinlainen “postmodernistinen nihilismi”, johon liittyen nykyään anglosfäärin likaviemäreissä viljellään sitten sanoja kuten “moral fags” ja “white knighting”, on vallannut alaa. Mutta tämän ylittäminen on ehkä juttu, johon pitäisi pyrkiä. Olisin voinut kirjoittaa tämänkin tekstin kyynisemmin, painottaen sitä kuinka tämän kirjan avulla Snyder haluaa nyt tehdä itselleen nimeä ajankohtaisesti Trumpista ja totalitarismista puhumalla ja tässä on varmasti myös ripaus totuutta, mutta se ei kuitenkaan olisi huomio, joka poistaisi kirjan aidot ansiot tai jota edes haluaisin korosta.

On Tyranny on hyvä kirja varsinkin nuorelle tai laiskalle lukijalle, mutta lukemisen arvoinen paketti ihan meille kaikille.

Asekeskustelun matuanalogia ja muuta Las Vegas-metaa

Päivä Las Vegasin ammuskelun jälkeen totesin kokevani lievää vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka veriteon tai julkkiskuoleman yhteydessä luovat sekä levittävät netissä erilaisia salaliittoteorioita. Wired julkaisi pari päivää sitten tuosta aiheesta ihan mielenkiintoisen jutun. Välittömästi ammuskelun tapahduttua ja nyt sen jälkeisinä päivinä on käyty muitakin (ehkä aika yllätyksettömiä) keskusteluja tapahtumien ympärillä. Muutama metatason pointti näistä.

Yksi keskustelu on liittynyt siihen, miksei tekoa ole kutsuttu terrorismiksi ja minkälainen white privilege on se, että tulee leimatuksi vain hulluksi eikä terroristiksi. Sellaisenaan nuo ovat vähän epäolennaisia pointteja Pidän tällä hetkellä tiedossa olevan informaation perusteella oikeana, ettei Vegasin ampujaa kutsuta terroristiksi. Jotta tekoa voisi kutsua terrorismiksi, pitäisi sen taustalla olla jonkinlainen yhteiskunta/poliittis/uskonnollinen ajatusrakennelma, jota pyritään ajamaan. On siis mielestäni virheellistä pitää tätä tekoa terrorismina.

Siitä mitä kaikkea kannattaa kutsua terrorismiksi, on kuitenkin ihan hyvä puhua. Samoin siitä mitä kaikkia tekijöitä terrori-iskujen ja veritekojen taustalla on. VLHM:n kohdalla tunnutaan ajattelevan aika automaattisesti, että kyse hullusta kun taas islamistisen terrorismin kohdalla mielentila ei juurikaan herätä keskustelua, vaan islam on tyhjentävä vastaus. Jos päässä heittää ja halua pistää paikat palamaan, niin islamin reunoilta löytyy tähän erityisen hyviä innoittajia, mutta näen että varsinkin näiden vähemmän organisoitujen terroritekojen tekijöillä ja länsimaisilla ammuskelijoilla on aika paljon yhteistä. Se että ISIS ilmeisesti edelleen haluaa ottaa kunnian Las Vegasin ammuskelusta, kavaltaa minusta myös jotain jostain.

Toinen olennainen keskustelulinja on liittynyt aseisiin. Amerikan asekulttuuri on omasta peruseurooppalaisestä näkökulmastani melkoisen perverssi. En ylipäätään näe, miksi tehokkaaseen toisten ihmisten tappamiseen suunniteltuja välineitä tulisi olla siviiliväestön hallussa muuten kuin tiukasti rajattuun metsästyskäyttöön. Ampuma-aseiden käyttötarkoitus yhdistettynä tuhovoimaan on asia, jonka takia en oikein kykene ymmärtämään “filosofisella tai poliittisella tasolla” aseiden omistamista minkäänlaisena siviileille kuuluvana vapautena.

Kun käytännön tasolla siviileillä on tällä hetkellä valtaisat asearsenaalit käytössään, joudutaan asiaa ajattelemaan vähän eri kantilta, enkä pidä kovin realistisena mitään kuvioita, jossa aseiden määrää pystyttäisiin millään lailla nopealla aikataululla vähentämään dramaattisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kannattaisi pyrkiä tiukempaan asekonttrolliin sekä vähentämään kierrossa olevien aseiden määrää. Vuosikymmenien aikajänteellä tällä alkaisi olla vaikutusta.

Terrori-iskujen yhteydessä monet yleensä huomauttavat perustellusti, että terrori-iskuissa kuolevien ja loukkaantuneiden määrä on suhteellisen pieni moniin muihin asioihin verrattuna ja ei pidä antaa pelolle valtaa. Erilaiset nationalistisen taantumukselliston nettitrollit vetävät tällaisista kommenteista yleensä totaalisesti herneen nenään. Uhrien määrä on kuitenkin perusteltua suhteuttaa muihin asiohin ja miettiä, kuinka paljon käsissä olevan ongelman ratkaisuun kannattaa käyttää resursseja. Tässä suhteessa jonkinlainen NRA-henkinen kommentti siitä, että aseella tehdyt massamurhat ovat vain hyvin pieni osa kaikista kuolemista, on jossain määrin relevantti pointti. Aselainsäädännön miettiminen pelkästään suurten massa-ampumisten näkökulmasta ei ole fiksuin mahdollinen tulokulma.

Esimerkiksi Ezra Klein totesi VOX:n podcastissa äskettäin, että massa-ampumiset eivät ole Amerikan aseongelman tärkein juttu, mutta niiden myötä yleisön huomio kiinnityy aiheeseen ja olisi typerää olla käymättä asekeskustelua nyt kun aihe on ihmisten mielissä. Olen taipuvainen samalle kannalle, mutta tämä muistuttaa vähemmän vastenmielisessä muodossa nationalistisen taantumukselliston ilakointia maahanmuuttajien tekemillä rikoksilla. Mutta voi olla, että strategisesti kannattaisi ottaa mallia juuri maahanmuuttoaiheista spämmääviltä ihmisiltä. Kerätä uutisvirrassta jokainen ampumakuolema ja retostella sillä mahdollisimman tunteisiin vetoavalla tavalla. Maahanmuuttoon, “monikulttuurisuuteen” ja nykyään myös feminismiin liittyviä uutisia spämmäävää öyhötysekosysteemi toimii kuitenkin aika tehokkaasti.

Itselleni uusi asekuolemiin liittyvä tieto ja oivallus oli tällä viikolla, että aseiden omistus myös lisää itsemurhakuolemia. Kyse ei tietysti ole siitä, että ampuma-aseen omistajat päättäisivät aseen omistamisen takia itsetuhoisiin ajatuksiin, vaan siitä että monet itsemurhan yrittäjät eivät onnistu riistämään henkeä itseltään vaan jäävät henkiin. Ampuaseet ovat kuitekin hyvin tehokkaita tappamisvälineitä, myös itsemurhien kohdalla.

 

 

Gerd Gigerenzer – Riskietoisuus, Miten hyvin päätöksiä tehdän

Ensi alkuun shout-out Kimmo Pietiläiselle ja tämän Terra Cognita kustantamolle, joka on tehnyt ansiokasta työtä suomentaessaan laadukasta tietokirjallisuutta. Nyt Suomessa lomaillessani suuntasin kirjastoon lainaamaan Gerd Gigerenzerin kirjan Riskitietoisuus. Gigerenzerin kirja menee vahvasti samaan skeneen esimerkiksi Daniel Kahnemanin mutta myös esim, Nassim Talebin, Nate Silverin ja Phil Tetlockin kirjojen kanssa, jotka Pietiläinen on myös suomentanut.

Gigerenzerin kirja jäi minulle mieleen jo pari vuotta sitten kun selailin Terra Cognitan julkaisuluetteloa, mutta nimi palasi mieleeni luettuani hiljattain Micheal Lewisin Undoing Projectkirjan, jonka loppupuolella Tversky ja Kahneman ottivat pientä akateemisesta beeffiä Gigerenzerin kanssa. Psykologian maallikkona en varmaan tavoita ihan kaikkia erimielisyyksien vivahteita. Gigerenzer kuitenkin kritisoi Kanhenamin popularisaatiota kahdesta ajatusjärjestelmästä, kongnitiivisiten illuusioiden käsitettä sekä nudgeilua ja on myötämielisempi heuristiikkaa ja intuitioita kohtaan. Halukkaille lisätietoja vaikka täältä: Gigerenzer’s normative critique of Kahneman and Tversky.

Gigerenzer näkee että ihmisille pitäisi opettaa enemmän riskitietoisuutta, mikä ei tarkoita riskien välttelyä tai rohkaisua riskien ottamiseen. Riskien ymmärtämisen pitäisi olla osa opetusta ja hän huomauttaa, että opetamme lapsille paljon varmuuden matematiikkaa eli geometriaa ja trigonometriaa, mutta emme kunnolla epävarmuuden matematiikka, eli tilastollista ajattelua. Omista yläaste- ja lukiovuosistani alkaa olla jo aikaa, mutta noin matemaattisesti keskinkertaisena, mutta todennäköisyyslaskuista nauttineena olen taipuvainen hieman samalle kannalle. Toki on syytä mainita että Gigerenzer mainitsee Suomen koulutusjärjestelmän varsin positiivisena esimerkkinä. Olen vaatimattomalla työurallani myös useaan kertaan eri yhteyksissä turhautunut kun joku esittelee taulukoita ja käppyröitä minulle todisteena jostain ja tajuan, ettei esittelijä itse ymmärrä mistä luvut muodostuvat ja mikä niiden todistus- tai ennustusarvo on.

Kirjan alussa on tämäntyyppisten kirjojen tapaan esimerkkejä ihmisten käsittämättömän huonosta todennäköisyyksien ymmärtämisestä, myös muutamien ajankohtaisten teemojen avulla. Ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää, että jos arvioi X:n voittavan vaalit 70% varmuudella, niin se ei ei tarkoita, että X voittaa vaalit. Gigerenzer puhuu kirjan alkupuolella myös terrorismista, joka tuntuu olevan niitä asioita, joissa todennäköisyyksiä ei joko ymmärretä tai haluta ymmärtää. 9/11:n jälkeen ihmisten vähentynyt lentäminen esimerkiksi johti hirvittävään vuoden kestäneeseen liikennonnettomuuspiikkiin kun ihmiset alkoivat ajaa enemmän pitkiä matkoja lentämisen sijaan. Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas. Jos automatkasi lentokentälle on yli 20 kilometriä, todennäköisyytesi kuolla sen aikana on suurempi kuin lentomatkalla.

Gigerenzerin kirjassa on hyvin paljon esimerkkejä terveydenhuollon ja lääketieteen kentiltä. Gigerener käy erityisen seikkaperäisesti läpi syöpäseulontojen tehottomuutta syöpakuolemien estämisen keinona. Sexy-SOTE ei ole minua suuresti innoittanut, mutta jos ja kun Gigerenzerin esimerkit siitä kuinka paljon kuolemia pystytään ehkäisemään yksinkertaisella tarkastuslistalla pitävät paikkansa, niin vähän kyllä kiinnostaisi tietää, miten nämä asiat on hoidettu Suomen sairaaloissa. Kirja herätti myös pienoista huolestuneisuutta siitä, miten heikosti lääkärit ymmärtävät tilastoja. Jos asia ei olisi vakava, niin potilaiden kyvyttömyys ymmärtää ja lääkäreiden kyvyttömyyys sekä ymmärtää että kommunikoida väärien positiivisten testituloksia merkitystä, olisi varsin koominen. Defensiivisen lääketieteen problematiikka saa myös varsin paljon huomiota.

Jos tilasto/päätöksenteko/psykologia-aiheiset jutut kiinnostavat niin tämä kirja on kyllä lukemisen arvoinen. Runsaan kuvituksen ja havainnollisten esimerkkien takia se on ehkä vielä helppolukuisempi kuin useimmat tämän skenen kirjat.

Micheal Lewis, Undoing Project – Kahnemanin ja Tverskyn tarina

“Man is a deterministic device thrown into a probabilistic Universe”

En löytänyt Micheal Lewisin The Undoing Project-kirjasta vielä yhtään suomenkielistä arvostelua. Kahden israelilaisen psykologin, Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn yhteistyöstä kertova kirja tulee kuitenkin ainakin englanninkielisessä maailmassa olemaan korkealla tämän vuoden tietokirjojen myyntitilastoissa, levittämään kongnitiivisten harhojen maailmaa vielä nykyistäkin laajemman yleisön tietoon, sekä antamaan vuonna 1996 kuolleelle Amos Tverskylle sitä tunnettavuutta, jonka hän varmaankin ansaitsee. Minä taas voin ruksia ensimmäisen kirjan pois vuoden 2017 talouskirjojen lukulistaltani, vaikka en tiedä kannattaako tätä kutsua talouskirjaksi.

Ei ole liioiteltua laskea Daniel Kahnemania ja Amos Tverskya aivan 1900-luvun tärkeimpien tieteentekijöiden joukkoon. Duo nousi maineeseen onnistuttuaan asettamaan hyperrationaalisen homo economicuksen koomiseen valoon ja luotuaan pohjaa ns käyttätymistaloustieteelle. Heidän ajatuksiaan on kuitenkin sovellettu monilla kentillä. Kahnemannin Thinking, Fast and Slowkirjaa voi myös varsin perustellusti pitää yhtenä tämän vuosikymmenen parhaista tietokirjoista.

 

description

 

Omat odotukseni Undoing Projectia kohtaan olivatkin jopa kohtuuttoman korkealla. Olenhan tosiaan pitänyt Daniel Kahnemania vaikuttavana ajattelijana ja nauttinut aiemmin Michel Lewisin kyvystä muotoilla Wall Streetin hämmentävät ilmiöt, kuten CDO:t ja huippunopean kaupankäynnin tarinoiden kautta viihdyttävään ja jotakuinkin ymmärrettävään muotoon. Siinä mielessä kirjan oli vaikea täyttää asettamiani odotuksia. Se kuitenkin pääsi aika lähelle.

Lewis on jossain haastatteluissa sanonut, että aiempiin Wall Street-aiheisiin kirjohihin tai Moneyballiin verrattuna hän joutui nyt kirjoittamaan hahmoista, joiden äly ylitti täysi hänen omansa. Maailman yksinkertaisin älykkyyesti oli laittaa ihminen samaan tilaan Amos Tverskyn kanssa. Mitä kauemman toisella meni ymmärtää, että Amos oli häntä älykkäämpi, sitä tyhmempi hän oli itse.  Kun Tverskylta kysyttiin (siis jo vuosikymmeniä sitten), onko hänen ja Kahnemanin tutkimystyöllä yhtymäkohtia keinoälyn kehittämiseen, vastasi hän olevansa keinoälyn sijaan kiinnostuneempi ihmisen luonnollisesta typeryydestä. Myös tämän blogitekstin avaava lainaus on Amos Tverskyn suusta.

Tästä duosta itse samaistuin kuitenkin enemmän Daniel Kahnemaniin. Kyse ei ole pelkästään siitä, että hän oli minulle ennestään tuttu hahmo ja että olen katsellut youtubesta tuntikaupalla hänen esitelmiään ja haastattelujaan. Kyse on juuri luonteenpiirteistä. Holokaustista selvinnyt Kahneman oli aina täynnä itsepäilyä ja epävarmuutta omien ajatustensa järkevyydestä, mikä on osaltaan tehnyt hänestä niin loistavan ihmismielen kriittisen havainnoijan. Kahnemanissa tiivistyvät piirteet, jotka minusta luonnehtivat aitoa tieteentekijää.

 

 

Undoing Project on Lewisille tyyppiliseen tapaan kuitenkin henkilövetoinen tarina. Kirja avaa ikkunan kongnitiivisten harhojen maailmaan, mutta jos on kiinnostunut ennen kaikkea näistä asioista, niin kannattaa ennemmin tutustua aiemmin mainittuun Kahnemanin teokseen tai vaikkapa Richard Thalerin Misbehaving-kirjaan. Tässäkin kirjassa on kasa riemastuttavia esimerkkejä kongnitiivisista vinoumista, mutta siinä keskitytään ennen kaikkea Kahnemanin ja Tverskyn intellekutelliseen rakkaustarinaan. Kaksi äärimmäisen erilaista ja älykästä hahmoa luovat yhteistyössä maailmaa mullistavia tutkimustuloksia.

Kirja antoi myös mielenkiintoisen, erilaisen ja kahden henkilöhahmon kautta avautuvan tulokulman modernin Israelin historiaan, joka on kiinnostanut minua viime aikoina. Kahneman oli holokaustista selviytynyt Ranskan juutalainen ja Tversky taas syntyi nykyisen Israelin alueella ennen sen itsenäistymistä. Miehet olivat liian nuoria osallistumaan Israelin itsenäistymissotaan, mutta molemmilla oli merkittävä osa Israelin armeijassa. Tverskylla eliittisotilaana ja Kahnemanilla armeijan soveltavuustesiten tekijänä ja hävittäjäkoulutuksen suunnittelua ohjanneena hahmona. Mielenkiintoista oli myös huomata, että yksi harvoista nykyfilosofeista, jonka ajatteluun olen tutustunut edes pinnallisesti, Avishai Margalit, oli Amos Tverskyn läheinen ystävä.

Undoing Project on  on ehdottomasti lukemisen arvoinen jos aihepiiri kiinnostaa.


Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja?

Ensinnäkin on selvää, että nationalistinen taantumuksellisto on nousussa. Toiseksi on syytä sanoa, että Brexit ja Trump ovat varmasti antaneet lisävoimaa Euroopan nationalistisille puolueille. Silti voisi olla perusteltua kysyä että olemmeko nyt psykologisesti virittäytyneet liian tiukasti tähän nationalistien nousun narratiiviin. Mietin tässä nyt ennen kaikkea lyhyttä aikaväliä ja tämän vuoden vaaleja.

On selvää, että eri ryhmät yli- ja aliarvioivat erilaisten poliittisten liikkeiden mahdollisuuksia oman aatemaailmansa perusteella. On liberaaleja jotka eivät halua uskoa nationalistisen taantumukselliston nousuun, koska eivät halua uskoa siihen. Samoin on nationalistisen taantumukselliston edustajia, jotka haluavat uskoa, että kaikki ihmiset sisimmässään pikkurasisteja ja kansan valtaisa enemmistö on todellisuudessa heidän kannallaan.

Näkisin kuitenkin, että tällä hetkellä on tiettyjä psykologisia tekijöitä, jotka saattavat saada meidät yliarvioimaan nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia vaaleissa.

Availability heuristic

The tendency to overestimate the likelihood of events with greater “availability” in memory, which can be influenced by how recent the memories are or how unusual or emotionally charged they may be.

Jokainen pätkääkään yhteisunnallisia asioita seuranut ihminen on varsin tietoinen hieman yllättäneestä Brexitistä ja koko maailma shokeeraanneesta Donald Trumpin valinnasta. Toki joissain maissa mieleen saattavat tulla myös jotkin erityiset kotimaan tapahtumat, mutta Trump ja Brexit ovat aika selvästi ne kaksi asiaa, joita kaikki meistä miettivät tulevia vaaleja arvioidessaan. Molemmissa tapauksissa nationalistinen taantumuksellisto otti vaalivoiton ja se otti sen yllättäen.

Monet eivät näyttäneet tajuavan, että vaikka galluppien perusteella näytti, että Bremain ja Hillary voittaisivat, niin ero oli niin pieni, etteivät mittaukset olleet kovin radikaalisti väärässä. Ne olivat hieman väärässä, mutta aika lähellä toteutunutta vaalitulosta. Kahden vaihtoehdon vaalissa verrattain pienikin epätarkkuus saattaa tarkoittaa, toisen vaihtoehdon toteutumista.

On siis varmaakin turvallista sanoa, että tämä on se narratiivi, joka ihmisillä aktivoituu tulevia vaaleja ajateltaessa. Nationalistinen taantumuksellisto otti vaalivoiton aiemmin vaikka tämä ei pitänyt olla mahdollista. Se tulee siis tekemään tämän myös Euroopan tulevissa vaaleissa. Luulen että tämä on sellaista nopeaa ajattelua, johon meidän kaikkien aivot ovat virittyneet.

Tällaisten hieman tiedostamattomampien ajatuskulkujen ohella monet toimittajat ja julkiset esiintyjät varmaan myös ajattelevat tällä hetkellä, etteivät halua enää aliarvioida nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia ja siksi saattavat helposti päätyä yliarvioimaan niitä, jotteivat ainakaan sortuisi “samoihin virheisiin” kuin aiemmin. Minusta siis näyttää selvältä, että tällä hetkellä olisimme psykologisesti ylivirittäytyneitä nationalistisen taantumukselliston voittokululle.

Kongnitiiviset vinoumat ja meta-ajattelua

Kuuntelin tänään työnteon ohessa tuoreehkon Daniel Kahnemanin haastattelun. Tämä liittyy toisaalta siihen, että olen jo viitisen vuotta ollut kiinnostunut sellaisista nojatuoli-intellektuellien suosikkiaihepiireihin nousseista asioista kuin käyttätymistaloustiede ja kongnitiivisiset vinoumat. Palasin Daniel Kahnemanin ajatuksiin nyt uudestaan, koska olen viime päivinä kuunnellut useammankin Micheal Lewisin haastattelun hänen uudesta Daniel Kahnemania ja Amos Tverskyä käsittelevästä kirjastaan Undoing Project. Tämä on niitä kirjoja joka pitäisi lukea mahdollisimman pian.

Luin Nassim Talebin kirjan Musta Joutsen joululomalla 2011 ja vuotta myöhemmin luin Daniel Kahnemanin kirjan Thinking Fast and slow, joka on Mustan Joutsenen ohella ehkä niitä kirjoja, joka itseään älykkäänä ja sivistyneenä pitävän ihmisen on tänä päivänä täytynyt lukea. Persoonana olen tosin pitänyt paljon enemmän nöyrästä akateemikko Kahnemanista kuin röyhkeältä tuntuvasta pörssipeluri Talebista.

Molemmat kirjat liikkuvat mielenkiintoisella tavoila psykologian, kongnitiivisten vinoumien  ja epävarmuuden maailmoissa kuitenkin kytkien nämä aihepiirit talouteen ja tosielämän tapahtumiin. Lisäksi ne myös antavat työkaluja oman ajattelun kehittämiseen. Kirjoja lukiessani pystyin myös asettamaan muutamia omassa päässäni pyörineitä epämääräisiä ajatusrakennelmia jollain tavalla paremmin paikoilleen. Maailman tapahtumien taustalla olevat käsittämättömät mekanismit muuttuivat hieman ymmärrettävämmiksi.

Näiden kirjojen jälkeen olen nopealla mietinällä lukenut tähän aihepiirin lliittyen ainakin seuraavat kirjat: Satunnaisuuden hämäämä, Väärinajattelu, Invisible GorillaPredictably Irrational ja Superforecasting. Toisaalta haluasin kovasti ajatella, etten ole aivottomasti massakulttuuria seuraava laumasielu, vaan kriittinen ja oikeasti tärkeistä  asioista kiinnostunut itsenäinen ajattelija.

En usko että olisin (ainakaan millään tavalla merkittävästi) keskivertoihmistä älykkäämpi, mutta pidän itseäni kuitenkin keskimääräistä uteliaampana ja semitieteellisellä kriittisyydellä asioita lähestyvänä tyyppinä ja kykenisin tämän takia keskivertoihmistä paremmin välttämään laiskan ajattelun pahimpia sudenkuoppia. Toisaalta objektiivisesti katsoen kuitenkin näyttää siltä, että nämä aihepiirit, kuten käyttäytymistaloustiede ja kognitiiviset vinoutumat, ovat mitä “trendikkäimpiä” aiheita itseni kaltaisten pseudoälykköjen keskuudessa.



Ruben Stiller ja Leena Malkki – Tolkun ihmiset Berliinin tapahtumista

Mietin, että yrittäisin vielä muotoila ajatuksiani Berliinin tapahtumista jonkinlaiseen kirjalliseen muotoon. Ei oikein onnistunut, mutta kuuntelin Ylen Pyöreän pöydän ja luin Hesarin artikkelin, jota varten oli haastateltu tutkija Leena Malkkia. Siinä on jotain pelottavan perverssiä, että näinä valtamedian syyttelyn aikana koen hauskasti provosoivaksi viitata nimenomaan Ylen toimittajaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittaneeeen yliopistotutkijaan. Voimakkaita tunteita herättävien tapahtumien yhteydessä liberaali harkitsevainen ajattelu saattaa tuntua munattomaltaa ja tylsältä räväkkään toimintaan verrattuna.

“Kannattaa muistaa, että kärjistäminen on sitä mitä terroristit hakevatkin. Jos rakentaa uhkakuvia ja vastakkainasettelua, asemoi itsensä taisteluasemiin, vahvistaa samalla terroristien tarinaa siitä miten asiat heidän mielestään ovat.” Tämä on myös juuri se, mitä minä näistä tapahtumista ajattelen.

Malkin kirjoutksen luettuani mietin myös, että olen saattanut myös suhtautua aavistuksen liian kyynisesti Ranskan lippuihin ja Ich bin ein berliner-hokeman viljelyyn terrori-iskujen jälkeen. Malkki kuitenkin perustelee varsin hyvin, että kaikessa laumasieluisuudessa ja naiviudessaan tällainen ehkä kuitenkin on paras tapa reagoida tapahtumiin. ”Se on hyvä solidaarisuuden osoitus: inhimillinen eikä toista terroristien omaa kuvastoa. Ja hyvä symbolinen tapa muistaa iskujen uhreja, jotka ovat aina terrorismin todellisia kasvoja.” On meidän valintamme haluammeko levittää vihaa vai emme. Asioiden paisuttelu johtaa tarpeettoman tunnepuolen korostumiseen.

Ylen Pyöreän pöydän keskustelussa taas muistutettiin, että vaikka se tällaisten tapahtumien keskellä onkin vaikeaa, niin asiat kannattaa yrittää laittaa perspektiiviin ja miettiä tunteilun ohella myös faktoja. Ihminen on kovin epärationaalinen. Ihmismieli on erityisen taipuvainen painamaan räjähdykset ja sattumanvaraiset väkivallanteot muistiinsa. On esimerkiksi tutkittu, että kun yhdelle ryhmälle Eurooppaan  matkaavia amerikkalaisia tarjottiin terrorismin kattavaa henkivakuutusta ja toiselle kaiken kattavaa henkivakuutusta, niin ryhmä, jolle tarjottiin vain terrorismin kattavaa vakuutusta, oli valmis maksamaan vakuutuksestaan enemmän. Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta kuten Ruben Stiller tuossa radio-ohjelmassa sanoi, pelottavassa maailmassa yleinen epävarmuuden tunne kohdistetaan helposti yksittäiseen tapahtuamaan.

Kova kattaus: Nate Silver, Micheal Lewis, Daniel Kahneman ja Amos Tversky

Nyt on kova kattaus. Kyse on Fivethirtyeightin podcastista. Nate Silver haastattelee Micheal Lewisia tämän uudesta kirjasta The Undoing Project, jonka keskushenkilöitä ovat Daniel Kahneman ja Amos Tversky. Mikäli olet seurannut tämän vuosikymmenen populaaritiedekeskustelua politiikan, talouden, tilastotieteen, datan tai psykologian osalta, niin ainakin joidenkin näistä nimistä pitäisi soittaa kelloja. Jos nämä nimet eivät ole sinulle tuttuja, niin esittellään heidät lyhyesti.

Nate Silver

Silverin muutama vuosi sitten julkaiseman kirjan takaliepeessä häntä kuvaillan mm. lauseilla “A 34-year old Delphic Oracle” ja “The Galileo of number crunchers”. Julkisuuden valokeilaan Nate Silver nousi ennustettuaan  hämmästyttävällä tarkkuudella vuosien 2008 ja 2012 Amerikan presidentinvaalituloksen. Silver onnistui verrattain simppeleillä tilastollisilla menetelmillä päihittämään “partisaaniset punditit” ja laiskoihin narratiiveihin tukeutuvan median. Vaikka näissä vaaleissa Silver suhtautui Trumpiin esivaalikampanjan aikana vähätellen, varoitteli hän varsinaisen presidentinvaalikamppanjan aikana aiheellisesti, että Trumpin valinta on oikeasti aivan mahdollista.

Silver on myös ollut mukana popularisoimassa datajournalismia ja tilastotiedettä. Aiemmin hän kirjoitti juttujaan New  York  Timesille, mutta  lähti pari vuotta sitten omille teilleen Fivethirtyeight-brändillään (538 kuvaa Yhdysvaltojen presidentinvaalien valitsijamiesten määrää). Fivethirtyeight-sivusto keskittyy erityisesti Silveriin ensisjaisiin kiinnostuksen kohteisiin, politiikkaan ja urheiluun. Se kuitenkin kirjoittaa varsin laajasti myös esimerkiksi taloudesta, teknologista ja populaarikulttuurista, kuitenkin vahvasti dataan tukeutuen. Vuonna 2012 Silver julkaisi kirjansa The Signal and the Noise (Suom. Signaali ja kohina), jossa hän esitteli erilaisten  esimerkkien kautta tilastollista lähestymistapaansa. Nate Silverin suurimmaksi saavutukseksi voisi nostaa sen, että hän ollut datajournalismin etujoukoissa ja osaltaan tehnyt tilastotieteestä seksikästä. Silverin poliittista suuntautumista ei häneen journalismistaan pysty päättelemään, mutta esimerkiksi Freakonomics-podcastissa hän luonnehti itseään jonkinlaiseksi liberaalin ja libertaalin hybridiksi.

 

Micheal Lewis

Micheal Lewis on hankkinut kannuksensa journalismin ja tietokirjallisuuden saralla. Erityisesti Lewis kirjoittanut talousasiohin liittyviä tietokirjoja. Lewis julkaisi Wall Streetin elämää käsittelevän esikoisteonsa Liar’s Poker jo vuonna 1989 enkä ole lukenut tuota kirjaa kuten useita muitakaan Lewisin kirjoittamia kirjoja.  Ehkä kaikkein parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Baseballin “tilastovallankumousta” käsittelevästä kirjastaan Moneyball, josta tehtiin myöhemmin myös elokuvaversio.  Moneyballin ohella olen kuitenkin pitänyt erityisesti kahdesta Lewisin hieman uudemmasta kirjasta.

Vuonna 2010 julkaistiin kirja Big Short. Kirjassa taustoitetaan Yhdysvaltojen asuntokuplaa, joka meidän kaikkien tuntemalla tavalla lopulta johti maailmanlaajuiseen talouskriisin. Kirjassa keskitytään muutamiin harvoihin ihmisiin, jotka näkivät asuntokuplan ajoissa, “löivät vetoa” Yhdysvaltojen asuntomarkkinoita vastaan luottoriskijohdannaisten avulla ja tekivät valtavan määrän rahaa. Reilu vuosi sitten sai ensi-iltansa Adam McKayn ohjaama ja mm. Brad Pitin sekä Christian Balen tähdittämä elokuvaversio Big Shortista, joka minun listauksessani nousee yhdeksi vuoden 2015 parhaista elokuvista.

Vuonna 2014 julkaistiin Lewisin kirja Flash Boys(Suom. Kapina Wall Streetillä), jossa Lewis esittelee suurelle yleisölle käsitteen High-frequency trading. Mitenköhän tuon nyt asiaa tarkemmin tuntematta kääntäisi. Kyseessä on kuitenkin huippunopeasta kaupankäynnistä, jossa tietokoneet käyvät kauppaa toisten tietokoneiden kanssa erilaisten hienostuneiden algoritmien avulla ja loppujen lopuksi tärkeimmäksi tekijäksi nousee se kenellä on nopein valokuitu. Kun puhutaan robotisaatiosta ja digitalisaatisota, emme me tavalliset pulliaiset vältämättä tajua, että se näkyy myös Wall Streetillä. Flash Boys on Lewisille tyyppiliseen tapaan tarinallistettu hienosti, vaikka kaikki kirjan tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin.

 

Daniel Kahneman ja Amos Tversky

Daniel Kahneman on israelilainen psykologi ja maailman ainoa psykologi, joka on saanyt taloustieteen Nobelin (2002). Amos Tversky oli myös israelilainen psykologi, Kahnemanin työteveri ja olisi ollut Kahnemanin omien sanojen mukaan  jakamassa Nobel-palkintoa, jos olisi ollut elossa. Tversky valitettavasti kuoli jo vuonna 1996 59-vuotiaana.

Kahneman ja Tversky olivat merkittävällä panoksellaan luomassa käyttäytymistaloustieteeksi kutsuttua tieteenalaa, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana vaikuttanut merkittävästi jopa taloustieteen valtavirtaan ja haastanut sellaiset taloustieteilijät, jotka tuovat ajatuksen homo economicuksesta liian naiivisti todellista maailma koskeviin keskusteluihin. Käyttäytymistaloustieteestä ja erilaisista kongnitiivisista vinoumista voisi kirjoittaa paljon pidemminkin ja varmaan palaan näihin aihepiireihin tässä blogissa vielä joskus myöhemin.

Kahnemannin vuonna 2011 julkaistu kirja Thinking, Fast and Slow on myös noussut bestselleriksi ja tuntuu, että tämä on kirja, jonka monet itseään  fiksuna ihmisenä pitävät haluavat kertoa lukeneensa. Ja minäkin taidan kuulua tuohon porukkaan, mutta kyseessä on yksinkertaisesti loistava kirja. Se on täynnä tärkeintä havaintoja taloudesta ja hauskoja esimerkkejä siitä kuinka ihmismieli on ennustettavan epärationaalinen. Se ei kuitenkaan ole halpaa populaaripsykologiaa, jota kirjakauppojen bisnesshyllyt ovat täynnä ja jota markkinoidaan lauseilla kuten “tämän kirjan lukemalla teet parempia päätöksiä.” Tähän kirjaan ja kognitiivisiin vinoumiin tutustuminen tekee sinut ennen kaikkea nöyräksi kun välillä tunnistat nopean ajattelusi tuottamia harhoja myös omassa ajattelussasi. Thinking fast and slow on yksinkertaisesti niitä kirjoja, joka kaikkien olisi hyvä lukea.