Mestari sivaltaa – Jussi Halla-ahon kolumni maikkarin sivuilla

Jussi Halla-aho on jäänyt perussuomalaisten puheenjohtajaksi valintansa jälkeen hieman näkymättömiin Bryselissä, eikä ole oikeastaan yrittänyt edes tulla kovin isosti esiin mediassa. Maikkari näyttää kuitenkin julkaisseen eilen Halla-ahon kolumnin otsikolla Ihmiset kaipaavat turvallisuutta – siksi liberaali globalismi on kriisissä

Vaikka pidän Halla-ahoa varsin vastenmielisenä kansankiihottajana, joka  yrittää luoda vastakkainasetteluja vetoamalla ihmisten primitiivisimpinn tunteisiin, ei hänen älykkyyttään ja viestintäkykyjään kannata vähätellä. Olisin itse asiassa varsin kiinnostunut kuulemaan, mitä Halla-aho ihan tarkalleen sisimmässään ajattelee Laura Huhtasaaren kaltaisesta totaalitampiosta, joka on ollut viime aikoina puolueen näkyvin hahmo.

Halla-ahon kirjalliset kyvyt ovat olleet jo pitkään tiedossa, mutta hieman asperger-tapaukselta vaikuttaneesta hahmosta on vuosien myötä kuoriintunut myös varsin taitava esiintyjä. Hieman pelkään että ensi vuoden eduskuntavaaliväittelyissä Halla-aho saattaa jopa erottua esiintymisellään edukseen. Mutta palataan nyt vielä Halla-ahon maikkarin sivuilla julkaistuun kolumniin. Tuota kirjoitusta kohtaan on myös ehkä hyvä hieman peilata omaa ajatteluani ja tässä nopeasti muutama pointti.

Halla-ahon kolumni alkaa toteamuksella, ettei demokratia ole kriisissä, vaan kriisissä on ainoastan liberaali globalismi. Tässä on varmaankin totuutden siemen. Siis nationalistisen taantumukselliston nousu lännessä on tapahtunut demokratisen järjestelmän sisällä ja on tietysti mahdollista, että nationalistisella öyhötyksellä otetaan voitto demokraattisen järjestelmän sisällä. Toiseksi voidaan myös esim. Edward Lucen teesien mukaisesti esittää, että nationalistisen taantumukselliston nousu on vain oire ongelmista ja laiha talouskasvu ja keskiluokan yleisahdistus saavat ihmiset etsimään ratkaisuja liberaalin demokratian ulkopuolelta.

 

Kuvahaun tulos haulle the new nationalism

 

Itä-Euroopassa nationalistisen taantumukselliston raju nousu on kuitenkin tapahtunut aika selkeästi demokratiaa halventavilla tavoilla. Varsinkin nyt tietysti Venäjällä, mutta vähän samaan tapaan myös esim. Unkarissa ja Puolassa. Ja valtaan noustuaan nationaistinen taantumuksellisto on pyrkinyt sekä myös onnistunut nakertamaan demokratian ja kansalaisyhteiskunnan edellytyksiä.

Lännessä ja Suomessakin on nähty sen verran estotonta Orbanin ja Putinin ihailua, että vaikea luottaa siihen, että tällaiset ihmiset edes yrittäisivät noudatta mitään yhteisiä sääntöjä mikäli saisivat riittävän vahvan valta-aseman. Vähän epäilen, että esim nuivan vaalimanifestin allekirjoittajat olisivat kyllä innoissaan marsittamassa erilaisia alhaisia matelijoita tuomittavaksi visioimiensa totuuskomissioiden eteen.

Halla-aho kirjoittaa, että Brexitin ja nationalistisen taantumukselliston nousun taustalla noin muutenkin oli työvoiman vapaa liikkuvuus holtition maahanmuutto. Ehkä hieman outoa on syyttää nimenomaan Blairia pakistanilaisten suuresta määrästä sillä, kuten useimmissa Länsi-Euroopan maissa, enemmistö nykyisistä maahanmuuttajataustaisista turkkilaisista, pohjois-afrikkalaisista ja pakistanilaisista (tai heidän vanhemmistaan) ovat tulleet Eurooppaan jo vuosikymmeniä sitten.

Vaikka maahanmuuttoon liittyy oikeita kysymyksiä ja ongelmakohtia, niin minun on vaikea nähdä nykyistä maahanmuuttokeskustelua muuten kuin, että yleinen ahdistuneisuus pitää saada suunnattua sopiviin syntipukkeihin ja maahanmuuttajat soveltuvat tähän hyvin. Tai siis meillä on ympäri Itä-Eurooppa paljon Länsi-Eurooppa vahvempia nationalistipuolueita, vaikka näissä maissa maahanmuuttajia on hyvin paljon vähemmän. Osittain tämän takia minun on vaikea nähdä, että vähentämällä rajusti maahanmuuttoa saataisiin jotenkin vähennettyä nationlistisen taantumukselliston kannatusta.

Ehkä kaikkein vaikeinta Halla-ahon argumentaation tapauksessa minun on hahmottaa tätä ajatusta, että kun globalisaatioon kerran liittyy ongelmia, niin sen sijaan, että niitä edes yritettäisiin jollain lailla ratkaista, käännetään katse vain omaan napaan ja ajatellaan, että kyllähän hommat kehittyvät parempaan suuntaan kun me kaikki vaan leikitään omalla pihalla. Kielletään jollain lailla globalisaatio tai sitten leikitään ettei sitä olemassakaan?

Ruotsin vaalit 2018: Ruotsidemokraatit, demarien tulevaisuus ja NATO-keskustelu

Syyskuun 9. päivä pidettävät Ruotsin valtiopäivävaalit eivät varmaankaan ole vuoden 2018 tärkeimmät vaalit globaalista tai edes Suomen näkökulmasta, mutta Suomen rakkaana naapurina Ruotsin vaalit ovat merkittävä tapahtuma ja niistä voi mahdollisesti jopa vetää jotain laajempia trendejä Euroopan poliittiseen kehitykseen liittyen.

Viime vuonna pidettiin parlamenttivaalit kaikissa Länsi-Euroopan tärkeimmissä maissa, mutta Ruotsin vaalit taitavat olla Suomen presidentinvaalien ja Italian parlamenttivaalien ohella ainoat merkittävä vaalit Länsi-Euroopassa tänä vuonna. Suomen näkökulmasta mielenkiintoista on tietysti seurata Ruotsissa käytävää NATO-keskustelua ja katsoa otetaanko Ruotsissa Suomeen verrattuna rohkeampia askeleita NATO:n suuntaan.

 

Sosiaalidemokratian tulevaisuus?

Vaalivuosi 2017 oli kokonaisuutena varsin katastrofaalinen Euroopan sosiaalidemokraateille ja vasemmistostolaisille valtapuolueille. Vaikka Ruotsin sosiaalidemokraattien kannatus ei ole enää yhtä käsittämättömällä tasolla kuin joitan vuosikymmeniä sitten, on se edelleen poikkeuksellisen korkea eurooppalaiseksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Mikäli demarit saisivat heikon vaalituloksen jopa Ruotsin syksyn parlamenttivaaleissa, olisi se jonkinlainen viimeinen niitti sosiaalidemokraattien kannatuksen rajulle laskulle Euroopassa.

Ruotsi oli pitkään sosiaalidemokaattinen onnela ja sosiaalidemokraattien kädenjälki näkyy edelleen monella tavalla ja monessa asiassa. Demarit olivat ensinnäkin yhtäjaksoisesti hallituksessa vuodesta 1932 vuoteen 1976 ja tuon jälkeenkin puolue on ollut yli puolet ajasta hallitusvastuussa. Vuodesta 2006 vuoteen 2014 Ruotsi hallitusta johti porvarikoalitio, mutta viimeiset neljä vuotta sosiaalidemokraatit ovat jälleen johtaneet Ruotsia apupuolueena toimineiden vihreiden kanssa. Edellisessä vaaleissa demarit saivat 31% äänistä. Demarien kannatus kävi gallupeissa matalimmillaan alle 25:ssä prosentissa, mutta on on viimeisen vuoden aikana jälleen palannut lähelle 30 prosenttia.

Tilanne näyttää heikommalta hallituksen vähemmistöosakkaana olevalle vihreällle puolueelle ja ero Suomen vihreiden tämänhetkiseen tilanteeseen on aika iso. Miljöpartiet sai edellisissä vaaleisa 6.8% äänistä, mutta viimeaikoina sen gallupkannatus on laskenut joissain mittauksissa jopa alle 4:n prosentin äänikynnyksen ja on mahdollsita, että vihreät putoavat kokonaan ulos valtiopäiviltä. Laitavasemmiston Vänsterpartiet on kuitenkin kasvattaut kannatustaan himpun verran oppositiossa ja sen gallukannatus on viime aikoina huidellut reilussa seitsemässä prosentissa ja tuo olisi parisen prosenttiyksikköä viime vaalien äänisaalista isompi lukema.

Uusi Stefan Löfvenin johtama vasemmistohallitus näyttää tällä hetkellä  ehkä kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta, mutta porvarikoalitiokin on vielä aivan mahdollisuuksien rajoissa. Moderaternat tarvitsevat tuohonkin kuitenkin vuosien 2006-2014 tapaan tuekseen keskustapuoluetta, liberaaleja ja kristillisdemokraatteja. Tosin esimerkiksi kristillidemokraateilla saatta tehdä tiukkaa ylittää äänikynnys. Toisaalta vasemmistoblokkiin kuuluvien vihreiden putoaminen valtiopäiviltä tasoittaisi hieman porvarokoalition tietä valtaan.

 

30 day moving average of poll results from September 2014 to the election in 2018, with each line corresponding to a political party.

Ruotsidemokraattien kannatus?

Kaikkien katseet ovat olleet pitkään ruotsidemokraateissa. Puolueen kaapeista löytyy kaikenlaista uusnatsiluurankoa ja puolueeseen on pitkään suhtauduttu kuin spitaaliseen. Ruotsia voi jossain määrin syyttää tarpeettoman kovasta poliittisesta korrektiudesta. Toisaalta ruotsidemokraatit pysyivät maassa kuitenkin lähes kaikkiin muihin länsieuroopan nationalistista taantumuksellistoa edustaviin puolueisiin verrattuna marginaalisempana tekijänä pidempään.

Sverigedemokraterna onnistui ylittämään valtiopäiville vaadittavan äänikynnyksen ensimmäistä kertaa vasta vuoden 2010 vaaleissa ja neljä vuotta sitten se yli kaksinkertaisti kannatuksensa yli 12 prosenttiin. Vuoden 2015 aikana puolueen gallupsuosio nousi välillä jopa selvästi yli 20 prosenttiin ja pysyi tuolla tasolla syksyyn 2017 asti, mutta viimeisten kuukausien gallupeissa puolueen kannatus on laskenut noin 15 prosenttiin. Ruotsidemokraatit ehti olla useissa gallupeissa jo Ruotsin toiseksi suurin puolue, mutta viime aikoina se on jälleen pudonnut  selvästi Moderaternan  taakse kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

Ruotsidemokraatit kasvattanevat kohtuullisen mukavasti kannatustaan edellisiin parlamenttivaaleihin verrattuna, mutta jäänevät näillä näkymillä jälleen kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja käytännö tasolla suurin kysymys taitaa olla johtaako Ruotsia syksystä lähtien nykyinen vasemmistokoalitio vai porvariblokki.

 

Pahamaineinen identiteettipolitiikka, mistä on kyse?

Sana Identity politics eli identitettipolitiikka tuntuu viime aikoina vakiintuneen näkyväksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja identiteettipolitiikasta sekä sen vaaroista puhutaan nyt vähän joka paikassa. Pari päivää sitten itse kongressin puhemies Paul Ryan valitti aiheesta, mutta samankaltaisia puheenvuoroja on viime  aikoina nähty hyvin monista suunnista.

Salman Rushdie on uuteen kirjaansa liittyvissä haastatteluissa ollut huolissaan siitä, että identiteettipolitiikka valtaa alaa. Monilla esimerkiksi Sandersia ja Corbynia tukeneilla ryhmillä viesti on ollut Socialism Beats Identity Politics. Ja viimeisen vuoden aikana isosti valokeilaan nousseet hahmot kuten Dave Rubin ja Jordan Peterson eivät tunnu paljon muusta puhuvankaan kuin vasemmiston identiteettipolitiikan haitallisuudesta.

En kuitenkaan ole aivan varma mitä sanalla identiteettipolitiikka ihan tarkalleen tarkoitetaan. Sitä käytetään kuitenkin käytännössä aina pejoratiivisesti kuvaamaan vastapuolen tai jonkin sellaisen ryhmän ajattelua, johon ei itse kuuluta. En ole koskaan tainnut nähdä kenenkään ylpeänä sanovan harjoittavansa identiteettipolitiikkaa. Itsekin olen käyttänyt sanaa tässä blogissa silloin kun kommentoin Trumpin muslimeihin kohdistuvan maahantulokiellon älyttömyyttä.

Toisia identiteettipolitiikasta syyttävät tuntuisivat laukovan kahdenlaisia syytöksiä. Usein esitetään, että identiteettipolitiikkaa ajavat ihmiset kiinnittävät huomiota epäolennaisiin identiteettikysymyksiin, eivätkä oikeasti tärkeisiin asioihin. Toinen yleisluontoisempi kritiikki suuntautuu mielipiteiden klusteroitumista kohtaan.

Esimerkiksi Yhdysvaltain kontekstissa ei tarvitsisi olla niin, että kuultuasi henkilön mielipiteen aselainsäädännöstä, maahanmuutosta, ilmastopolitiikasta tai abortista, pystyisit suurella todennäköisyydellä arvioimaan mielipiteen myös muista listan asioista. Tietyn ryhmään kuulumisen seurauksena usein oletetaan tietynlaista mielipiteiden klusteria ja identiteettipolitiikkan nimenomaan vahvistaa tuota.

Erityisesti identiteettipolitiikasta on syytetty vasemmistoa ja liberaaleja. Ehkä yleissimmät syytökset ovat, ettei näitä kiinnosta normaalit ihmiset ja näiden oikeat ongelmat, ainostaan pienet vähemmistöt, joiden paapomisella halutaan viestittää omaa erinomaisuuuta (englanniksi virtue signaling). Vasemmistolaisille tai liberaaleille ajatuksille sympaattisemman henkilön kritiikki on usein muotoa, että sinänsä  hyvällä asialla olevat ihmiset eivät kiinnitä riittävästi huomiota kaikkein tärkeimpiin asioihin.

Olen taipuvainen allekirjoittamaan monia niistä syytöksistä, joita identiteettipolitiikka harjoittaviin liberaaleihin tai vasemmistoon kohdistetaan, mutta pidän niitä kuitenkin kokonaisuutena yksipuolisina ja epäreiluina. Tai konservatiivien poterossa tunnutaan ajattelevan että heidän identiteettipolitiikkansa nyt vaan on parempaa identiteettipolitiikkaa.

Tai mitä muutakaan esim. nationalismi olisi kuin identiteettipolitiikkaa? Varsinkin jos mennään sellaisesta rennosta isänmaallisuudesta yhtään vakavamman nationalismin suuntaan. Ehkä osaltaan kuvaavaa on, että Ranskassa radikaali nationalistipoppoo on kutsunut itseään nimellä Bloc identitarie ja Suomessakin tunnutaan käytettävän sanaa identitäärisyys. Tällaisten ihmisten kohdalla sitä miettii, miten hataralla pohjalla joidenkin nationalismia korostavien ihmisten itsetunto oikein on jos oman identiteetin ainoaksi tekijäksi halutaa nostaa oma kansallisvaltio? Mutta tämä on kai juuri sitä parempaa identiteettipolitiikkaa.

 

 

Kuvahaun tulos haulle boys knight costumes

Kuten sanoin, minusta tuntuu, ettei identiteettipolitiikalle ole mitään yhtä selkeää määritelmää, mutta on vaikea nähdä miten sen yleisillä käyttötavoilla se olisi jotenkin selkeästi juuri vasemmiston tai liberaalien juttu.

Pidän esimerkiksi hyvin ristiriitaisena monien konservatiivisesti suuntautuneiden ihmisten argumenointia siitä, kuinka seksuaalivähemmistljen oikeuksiin liittyvät asiat ovat epäolennaisia, mutta silti nämä samat ihmiset kuitenkin käyttävät huomattavan paljon aikaa ja energiaa aiheesta riitelyyn ja poliittisella tasolla pyrkivät blokkaamaan homojen oikeuksien etenemistä. Ei ole minusta loogisesti mahdollistaa valittaa, että kyse on merkityksettömästä asiasta johon tuhlataan liikaa aikaa, mutta samaan aikaan käyttää valtaisasti aikaa aiheesta väittelyyn ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien jarruttamiseen.

Esimerkiksi 2000-luvun Amerikassa monet konservatiivien ja  uskonnollisen oikeiston lempilapset ovat minusta olleet hyvin vahvasti nimenomaan identiteettipoliittisia kysymyksiä. W:n aikana vaalikamppailuissa juuri seksuaalivähemmistöihin, uskontoon ja aborttiin liittyvät asiat olivat keskiössä ja siksi pidän aika epäreiluna väittää, että nimenomaan vasemmisto tai liberaalit olisivat tehneet ensimmäiset identiteettipoliittiset liikeet ja Trumpin nousu on vain vastareaktiota vastapuoluen aloittamaan identiteettipolitiikkaan.

Olen kuitenkin monessa suhteessa hyvin kriittinen kaikenlaista identiteettipolitiikaksi kutsuttavaa  hihhulointia kohtaan ja sikäli kun identiteettipolitiikan vastakohtana on jonkinlainen rationaalisuus ja ehkä jopa teknokraattisuus, niin asetun aika tukevasti identiteettipolitiikan vastapuolelle. Vaikkapa Avishai Margalitin jaottelussa uskonnolliseen politiikkaan ja talouspolitiikkaan, identiteettipolitiikka kai sujahtaa puhtaaksi uskonnollisen politiikan maallistuneeksi ilmenemismuodoksi Mutta tässäkin suhteessa minun on vain vaikea nähdä, kuinka osaltaan esimerkiksi romantiikasta ammentava nationalistinen taantumuksellisto olisi vastapuoltansa rationaalisempi tai vähemmän identiteettipoliitinen toimija.

Summasummarum, minäkin olen sitä mieltä identiteettipolitiikaksi kuvailtu toiminta on suurelta osin hölmöä töhöilyä, mutta näyttää vain siltä, että monet identiteettipolitiikasta valittavat ovat itse ihan samalla tavalla syyllisiä identiteettipolitiikan ongelmiin.

 

Saksan liittopäivävaalit 2017 – Ja lopulta Merkel voittaa?

Euroopan vuoden 2017 hullu vaalivuosi huipentuu Saksassa 24. syyskuuta. Saksan vaalit ovat tietysti tärkeä tapahtuma koko Euroopan kannalta, mutta mitään kovin dramaattista ei taida olla odetettavissa.

Merkel vs Schultz

Saksan liittopäivävaalien suurin mielenkiinto kohdistuu perinteiseen tapaan kahden suurimman puolueen, Angela Merkelin kristillisdemokraattien(CDU) ja Martin Schultzin sosiaalidemokraattien(SDP) väliseen taisteluun. SDP:n Gerhard Schröder veti 2000-luvun alkupuolella läpi raskaat Hartz IV-paketit, mutta tuota seuranneen vuoden 2005 parlamenttivaalien jälkeen Angela Merkel on hallinut Saksaa ja kaksissa edellisissä vaaleissa kristillisdemokraattien kannatus on ainoastaan kasvanut.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat Schröderin aikauden jälkeen vajonneet monien eurooppalaisten veljespuolueidensa tapaan jonkinlaiseen taantumaan. Schröderin jälkeen puoluejohtaja vaihtui tiheään, mutta Sigma Gabriel ehti johtaa puoluetta vuodesta 2009, kunnes hänet korvattiin vuodenvaihteessa Martin Schulzilla. Saksan valtasi hetkellisesti pienimuotoinen Schulzmania ja SDP:n gallupkannatus pompsahti 10 prosenttiyksikköä ylöspäin. SDP oli hetken aikaa lähes tasoissa kristillisdemokraattien kanssa. Tuon jälkeen SDP:n kannatus kuitenkin laski taas lähes aiemmalle tasolleen ja viime kuukaudet ero on ollut noin 15 prosenttiyksikköä (Kristillisdemokraatit noin 40% ja SDP noin 25%).

Toukokuun osavaltiovaalien tulokset olivat myös demareiden näkökulmasta heikkoja. Saksan suurimassa osavaltiossa Nordrhein-Westfalenissa demarit saivat toukokuussa historian surkeimman tuloksensa.

German Opinion Polls 2017 Election.png

Tilanne on nyt kahden suurimman puolueen osalta kovin samanlainen kuin Britanniassa kolme kuukautta sitten, joten en nyt uskalla ennustaa Saksan demaraille varmaa rökäletappiota, mutta heidän näkökulmastaan näyttää aika pahalta ja parhaimmillaan taitaa olla mahdollisuuksia vain Corbynin tyyliseen torjuntavoittoon, mutta siihenkin vaadittaisiin paljon.

Saksalaista salpalinjaa ei tarvittu

Saksan vaalit ei muodostu sellaiseksi liberaalin Euroopan viimeiseksi salpalinjaksi kuin jossain spekulaatioissa vuoden alussa arveltiin. Hollannissa Wildersin tulos jäi hieman heikoksi. Ranskassa nähtiin suorastaan maukas liberaalien vastaisku kun Macron pyyhki Le Penillä lattiaa ja otti hävyttömän liberaalilla ohjelmalla haltuunsa myös Ranskan kansalliskokouksen. Britanniassakin kovalla brexitillä kampanjoinut May sai selvästi odotettua heikommman vaalituloksen.

Voidaan siis sanoa, että nationalistisen taantumukselliston vaalivuosi on ollut pettymys koviin odotuksiin nähden. Wildersin mainostama Patriotic Spring ei oikein kunnolla toteutunut. Toisaalta on ehkä syytä pitää mielessä, että Hollannissa hallituksen muodostaminen on edelleen kesken kun Wilders ei sovi hallitukseen muiden kanssa ja hajanaisessa puoluekentässä joudutaan hakemaan aika akrobaattisia hallituskoalitioita. 15 vuotta sitten koko Ranska oli sekaisin kun Isä Le Pen pääsi toiselle kierrokselle ja sai siellä vajaa 20% äänistä. Nyt oltiin tyytyväisiä kun tytär Le Pen sai toisella kierroksella vain noin kolmanneksen kaikista äänistä.




Saksa on ollut aika ilmiselvistä historiallisista syistä hankala paikka nationalistille taantumuksellistolle. Se miten 10 vuotta sitten Saksan kotikisojen aikaan keskusteltiin, onko soveliasta heilutella kadulla Saksan lippua, oli vähän hassua, mutta tavallaan oikein sympaattista.  Saksassa paikallinen nationalistipuolue  Alternative für Deutschland (AfDon siis joutunut operoimaan hankalla maaperällä eikä ole välttämättä edes halunnut kutsua ideologiaansa nationalistiseksi. Edellisissä vuoden 2013 vaaleissa Afd jäi  niukasti tulos liittopäiviltä, mutta nyt se näyttäisi loputakin nousevan sinne. Mitään valtaisaa jytkyä ei kuitenkaan ole tulossa. AfD:n kannatus on ollut tämän vuoden ajan hitaassa laskussa, mutta on edelleen vajaat 10%.

Keväällä Hollannin parlamenttivaalia edeltävinä päivinä nähtiin pienoinen Turkin masinoima diplomaattinen kriisi ja kun Saksassa on Euroopan selvästi kookkain turkkilaisvähemmistö, niin voi olla mahdollista, että Erdogan yrittää vielä hämmentää soppaa jollain tavalla.

Grüne, Linke ja FDP

Jos kristillisdemokraattien baijerilaista sisarpuoluetta CSU:ta ei lasketa omaksi puolueekseen, keikkuu kolmen aiemmin mainitun puolueen ohella kolme muutakin puoluetta 5 prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Laitavasemmisto Linken kannatus on pysynyt aika vakaasti 10 prosentin tuntumassa. Vihreiden kannatuksessa on ollut hieman enemmän heiluntaa, mutta sekin on säilynyt usean prosenttiyksikön 5:n prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Neljäs  hieman alle 10 % kannatusta nauttiva puolue on tällä hetkellä Freie Demokratische Partei joka yhdistelee varsin oikeistolaista talouspolitiikkaa varsin vapaamieliseen arvoliberalismiin. Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa historiansa heikoimman tuloksensa. FDP keräsi ainoastaan 4.8% äänistä ja jäi kokonaan ulos valtiopäiviltä. Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että FDP tekee comebackin.

 




Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Saksan tuleva hallitus ja liittopäivävaalipäivitys – One love!

Pahempi toistaan – Tynkäperussuomalaiset ja uuvatit

Perussuomalaisten puoluekokouksesta on nyt 10 päivää ja  sen jälkeisiin tapahtumiin liittyvien kommentaarien määrä alkaa olla täysin tolkuton. Nationalistisen taantumukselliston nousun yksi keskeinen ongelma itseasiassa liittyykin siihen, että kun kaikkien katseet kiinnittyvät tähän aihepiiriin ja se ympärillä velloviin kysymyksiin niin muut, mahdollisesti paljon tärkeämmät asiat jäävät vähemmällä huomiolle. Esitän nyt itsekin kuitenkin muutaman ajatuksen tästä aihepiiristä.

  • Tänään nähtiin ensimmäiset kannatusmittaukset, joissa arvioitiin näiden kahden uuden ryhmän kannatusta. Voidaan sanoa että lukemat olivat Halla-ahon tynkäperussuomalaisten näkökulmasta ihan positiivisia ja Simon Elon poppoon näkökulmasta suht heikkoja. Toisaalta tilanne on epäselvä eikä näistä luvuista kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tilanteen selkiinnittyä parin kuukauden päästä saadaan lukuja, joista voi vetää pidemmälle meneviä johtopäätöksiä.
  • Voi olla, että halla-aholainen kevytfasismi oikeasti vetoaa enemmistöön perussuomalaisten äänestäjistä ja nimenomaan tuon takia tynkäperussuomalaisten kannatus on selvästi uuvatteja suurempi. Vaihtoehtoisena/täydentävänä selityksenä voisi kuitenkin pitää sitä, että protestipuolueen kannatus muodostuu epämmäräisestä eliitin ja nykymenon vastustamisesta. Tuota kannatusta ei yksinkertaisesti voi pitää hallitusvastuussa ja Halla-aho tarjoaa tuolle porukalle vielä yhden oljenkorren.
  • On ymmärrettävää että molemmat osapuolet yrittävät selittää tilannetta parhain päin Se voima jolla tynkäperussuomalaisten kannattajat ovat netissä aiheesta kirjoitelleet on silti aikamoinen. Osaltaan se yksinkertaisesti kuvastaa ydinkannattajajoukon sitoutuneisuutta ja fanaattisuutta. Olisi hauska tietää missä määrin tuo porukka haluaa pitää yllä hyvää pössistä ja missä määrin noihin omiin kirjoituksiin aidosti uskotaan.
  • Elon uuvattiporukan pitäisi nyt saada homma hallintaan ja tehdä selväksi mitä puolue oikeasti edustaa. Jos homma ei lähde hyvin käyntiin, voi hyvin olla, ettei tätä porukkaa ole enää parin vuoden päästä olemassa. Ottaen huomioon tilanteen ja nähdyn välirikon tyylin, kannattaisi uuvattien ehkä yrittää profilitoitua jonkinlaisena kansallismieliset ilman rasisimia-liikkeenä. Voi toki olla, että tuollaisella liikelle ei nykyilmapiirissä ole riittävää kannatuspohjaa ja sekin kertoo jotain nykymaailmasta.
  • Tynkäperussuomalaisia kannattavat halla-aholaiset ovat pistäneet melkoisen paskaspämmihyökkäyksen uuvatteja kohtaan. Tämä voi oikeasti heikentää uuvattien mahdollisuuksia, mutta myös repii entiset perussuomalaiset entistä pahemmin rikki ja heikentää hyökkäysten kohteeksi joutuneiden kiinnostusta palata takaisin perussuomalaisiin. Voisi olla ihan hyväkin asia jos näiden ryhmien välinen sisällisota jatkuisi tulevaisuudessakin mahdollisimman raakana ja katkerana.
  • Halla-aho ehti jo aiemmin ilmoittaa, ettei persujen välttämättä tarvitsisi asettaa presidenttiehdokasta ja että hän ei missään nimessä ainakaan itse lähde ehdokkaaksi. Veikkaisin että viimeisten tapahtumien jälkeen sekä tynkäperussuomalaiset että uuvatit asettavat oman ehdokkaansa presidentinvaaleihin.

SHOKKIUUTINEN – Perussuomalaiset hajoaa

Hesari uutiosoi, että perussuomalaisten eduskuntaryhmä hajoaa ja ensin todetiin, että 20 jäsentä irtoaa ryhmästä. Tuon uutisen jälkeen vielä Arja Juvonen ja Veera Ruoho ovat ilmoittaneet jättävänsä Halla-ahon ryhmän. Halla-aholaiset perussuomalaiset jäävät siis 15:lla edustajallaan selvästi irtaantuvaa ryhmää piennemmäksi. Halla-aholaisen nuivan fraktion ja soinivennamolaispopulistien välistä välirikkoa on spekuloitu jo koko tämän vuosikymmenen ajan eikä tämän sinänsä pitäisi olla yllättävää, mutta se nopeus, millä asiat nyt tapahtuivat, tuli kyllä hieman yllätyksenä. Voi myös olla, että perussuomalaisten hajotaamista on suunniteltu jo pidempään siitä lähtien kun Soinin porukoissa on tajuttu hommaforumilaisten soluttautumisoperaation laajus.

Halla-aho ja tämän uskolliset soturit lähtivät tekemään puolueessa täydellistä vallankumousta ja saivat junttaamalla puoluekokouksessa tavoitteensa läpi, mutta ainakin lyhyellä tähtäimellä näyttää, että tässä ammuttiin omaan jalkaan. Ensin perussuomalaiset heitetään ulos hallituksesta ja sen jälkeen vielä puolue hajoaa täydellisesti käsiin. Se että hajoamisen jälkeen halla-aholaiseen porukkaan jää enää alle puolet perussuomalaisista, kuvastaa hyvn sitä, että merkittävästä roolistaan huolimatta nuivaa fraktio on muodostanut puolueen vähemmistön.

Vähintään lyhyellä aikavälillä nationalistaantumuksellistoinen pohjavire Suomen politiikassa heikkenee ja mielenkiintoista seurata kuinka katkeraan loanheittoon perussuomalaisten kahden fraktion välillä tässä nyt päädytään. Pidemmällä aikavälliä perussuomalaisten hajoamisesta ja tästä koko tapahtumuketjusta seurannee ainakin se, että meillä on käsissämme aiempaa pienempi, mutta todella halla-aholaisen puhdasoppinen kovan linjan oikeistopopulistipuolue. Mielenkiintoista kuinka katkeraan sisällisotaan perussuomalaisten kaksi fraktiota vielä päätyvät. Keskisuomalaisen jutussa Kauko Tuuppainen jopa ehti spekuloida ajatuksella, että puoluetuki voisi kuin voiskin siirtyä soinilaisille. En tiedä onko tuo millään lailla realistista, mutta voin kuvitella minkälainen paskamyrsky tuosta saadaan kahden fraktion välille, jos tuon toteutumiseen olisi vielä edes jonkinlainen mahdollisuus.

Macron valitaan Ranskan presidentiksi, mutta miten ja mitä siitä seuraa?

Jos Emmanuel Macronia ei valita Ranskan presidentiksi, lupaan syödä hatullisen etanoita sekä hankkia elämäni pahimman krapulan ja päänsäryn dokaamalla pullokaupalla mahdollisimman korkeatanniinista ranskalaista punaviiniä. Olen tämän vuoden aikana seuraillut aika paljon Ranskan vaaleja. Osittain sen takia, että vaalit ovat jo sinällään tärkeä tapahtuma, mutta ne symboloivat hauskasti myös monia laajempiakin kehityskulkuja. Olen jo vuoden alusta lähtien toivonut Macronin voittoa. Macron on vaikuttanut hahmolta, jonka aatemaailman voin aika hyvin samaistua, mutta joka siitä huolimatta kykenee karismaattisena hahmona vetoamaan myös laajempaan yleisöön.

Alkuvuodesta ajattelin, että toiselle kierrokselle päätyvät hyvin todennkäköisesti Fillon ja Le Pen. Macronilla voisi olla pienet saumat syrjäyttää jompikumpi näistä ehdokkaista. Tavallaan hieman harmittelin, että Ranskan presidentiksi näyttäisi nousevan hyvin konservatiivinen Fillon. Tammikuusta lähtien vaalien tapahtumat ovat kuitenkin menneet lähes niin hyvin kuin olisin voinut toivoa. Mélenchonin yllättävä nousu oli pieni isku, mutta jos mietitään Macronia “koko valtaeliitin ehdokkaana”, niin tässä mielessä se, että Mélenchon nousi merkittäväksi tekijäksi, eikä silti suosittele Macronia Hollanden, Fillonin ja Hamonin tapaan, saattaa olla jopa positiivinen asia.

Tästä eteenpäin olennaisimmat kysymykset kai ovat:

  • Miten selvästi Macron voittaa? Saako hän yli 65 % vai vain noin 55% äänistä?
  • Jos Le Pen saa verrattain hyvän tuloksen, heijastuuko se suoraan myös kesäkuun parlamenttivaalien tulokseen
  • Entä kuinka paljon Macronin En Marche onnistuu saamaan paikkoja kesäkuun vaaleissa?
  • Jos ja kun En Marche ei saa jytkyvoittoa kesäkuun vaaleissa ja Front Nationalin paikkamäärä nousee ainakin jonkin verran, minkälaisen koalition kanssa Macron yrittää hakea yhteistyötä?
  • Saattaako Macronin perässä muissakin kaksipuoluejärjestelmämaissa nousta keskustaliberaaleja liikkeitä?
  • Seuraako Macronin noususta presidentiksi kuitenkin Ranskan kulttuurisodan juoksuhautojen syveneminen kun perinteisten valtapuolueiden merkitus pienentyy?

Orban vs Soros ja Ignatieff – Avanti Ragazi di Buda!

Yksi jo sinällään mielenkiintoinen, mutta monella tavalla laajempaa kulttuurisotaa symboloiva taistelu on tällä hetkellä käynnissä Unkarissa. Viktor Orban on tällä kertaa hyökännyt George Sorosin rahoittamaa ja Michael Ignatieffin Budapestissä hallinnoimaa yliopistoa (Central European University) vastaan.

Orban on ehtinyt rakentaa omaa suvereenia demokratiaansa jo pitkään ja semifastinen meininki on ehtinyt aika pitkälle. Myös Unkarin naapurimaissa Orbania muistuttavat voimat ovat nousseet yhä vahvemmin esiin, mutta pitkäaikaisena maansa hallitsijana Orban symboloi erityisen hyvin Itä-Euroopan nationalistisen taantumukselliston nousua. Meininki on aika samantyyppistä kuin lännen aateveljillä, mutta siihen kuuluu räikeämpi old school-rasismi ja avoimemman fasistinen meno.

Orban on saanut tunnustusta monilta auktoritääristä hallintoa arvostavilta äärirtyhmiltä myös lännessä. Näitä kun on viime vuosina lämmittänyt erityisesti Orbanin rakentamat muurit, mutta osa nationalistisesta taantumuksellistosta tuntuu kyllä laajemminkin diggailevan Orbanin semifasistisesta meiningistä.

Pääkaupungin ulkomailta rahoitustava saava Central European University on mitä mainion vihollinen, koska siellähän ei tajuta mitään juurevien ja isänmaataan rakastavien aitojen unkarilaisten elämästä. Kovan luokan globalisti ja liberaali kommunisti George Soros on tietysti todellinen antikristus, jonka nähty erilaisissa salaliitoreorioissa vetelevän lankoja sellaisissakin asioissa, joiden kanssa hänellä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä. Eikä yliopistoa johtava Isaiah Berlinin opetuslapsi  Michael Ignatieffkaan tälle porukalle erityisen huono vihollinen ole.

Eilen Budapestissä olikin aika suuria mielenosoituksia. Ignatieff on twiittaillut tapahtumasta ja kommentoinut niitä, mutta saa nähdä saadaanko tästä mobiloistua vielä suurempaa taistelua. Tuntuu että viimeisten vuosien aikana monet ovat yrittäneet järjestelmällisesti tehdä yliopistot naurunalaisiksi spämmäämällä Amerikan kampuksilla tapahtuneista PC-ylilyönneistä. Mutta varsinkin Itä-Euroopassa yliopistot ovat tällä hetkellä aidosti tärkeä liberaalin demokratian linnake.

Avanti ragazzi di Buda
avanti ragazzi di Pest
studenti, braccianti, operai,
il sole non sorge più ad Est!

H-hetki, viimehetken ajatuksia Hollannin vaaleista

Hollannin parlamenttivaalit järjestetään huomenna. Kirjoitin viikko sitten, että Wildersin kannatus on ollut viimeisen kuukauden ajan laskussa, mahdollisesti osittain Trumpin tekemisten takia. Asiaan on tosin varmaankin vaikuttanut vähintään yhtä paljon Mark Rutten tominta. Hän on ottanu suht tiukkoja kantoja maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyen. Tämä on jatkunut myös viime päivinä.

Ajattelin että viikonloppuna nähty Turkki-kriisi sataisi väistämättä Wildersin laariin, mutta nyt pari päivää myöhemmin tämäkään ei ole selvää. Poliisi ja hallinto onnistuivat loppujen lopuksi hoitamaan homman aika hyvin ja Rutte pystyi ainakin esittämään, että hän osaa pitää tällaiset hätätilat hallinnassa eikä pelännyt pistää kovaa kovaa vastaan. Ehkä kriisin lopputuloksena sekä Wilders että Rutte molemmat vahvistavat marginaalisesti asemiaan kun vaalipäivää edeltävä keskustelu painottui vahvasti näiden kahden hahmon ympärille.

Tällä hetkellä galluppien perusteella näyttäisi että Rutten VVD onnistuisi nousemaan suurimmaksi puolueeksi. Tämä ei ole millään muotoa varmaa, mutta näyttää selkeästi siltä, että jos Wildersin PVV onnistuisi nousemaan suurimmaksi puolueeksi, olisi marginaali ainakin hyvin pieni. Muut puolueet ovat suhtautuneet nihkeästi ajatukseen yhteistyöstä Wildersin puolueen kanssa. Vaikka PVV nousisi suurimaksi puolueeksi ei se todennäköisimmin kykyne muodostamaan sellaista laajaa hallituskoalitiota, jota Hollannin sirpaleisessa puoluekentässä nyt tarvittaisiin. Hallitusen muodostamisessa pitää tehdä aikamoisia lehmänkauppoja ja tämä voi olla PVV:n kaltaiselle protestipuolueelle mahdotonta. Vaikka gallupit olisivat pahasti väärässä ja Wilders saisi viime hetkillä nukkuvia äänestäjiä lähtemään vaaliuurinille, ei hän kykene millään saamaan edes puolia siitä määrästä parlamenttipaikkoja, joka tarvitaan enemmistöhallituksen muodostamiseen.

Hollannin puoluekartalta löytyy myös puolue nimeltä GroenLinks (kirjaimellisesti vihervasemmisto). Tämä puolue on vaalien suurin voittaja siinä mielessä, että sen paikkamäärä tulee moninkertaistumaan nykyisestä neljästä. Puolue saattaa nousta marginaalitekijästä parlamentin kolmanneksi suurimmaksi ryhmäksi. Wilders on vienyt ääniä perinteisiltä suurilta puolueilta, varsinkin vasemmalta, pirstonut sitä kautta perinteistä puoluekenttää ja tätä kautta epäsuorasti kasvattanut vihervasemmiston vaikutusvaltaa.

Toisaalta Wildersin jääminen oppositioon tarkoittenee, ettei puolueen kannatus lässähdä perussuomalaisten tapaan. Ja jos mietitään vertailukohtia Suomeen, niin Hollannin tulevat hallitusneuvottelut muistuttavat ehkä tilannetta, joka nähtiin Suomessa vuonna 2011. Protestipuolue ottaa suuren vaalivoiton, mutta absoluuttinen paikkamäärä on niin pieni, ettei se lähde hallitukseen, koska joutuisi tekemään liikaa kompromisseja. Tämän seurauksena joudutaan kasaamaan hyvin sekalainen ja laajapohjainen hallitus, jolla saatta olla hankaluuksia tehdä päätöksiä. Tämän seurauksena protestipuolue pääsee sitten syyttämään hallitusta kyvyttömyydestä päätöksiin tilanteessa, jota se on itse ollut aiheuttamassa.

Yhteenvetona: tällä hetkellä näyttää, että länsimaista liberaalia demokratiaa kannattavat voimat ovat ottamassa Hollannissa vähintään torjuntavoiton ja nationalistinen taantumuksellisto ei saa Hollannin vaaleista  sellaista buustia kuin jotkut toivoivat. Toki yhtään pidemmällä aikavälillä asiat riippuvat siitä, minkälainen hallituskoalitio maassa saadaan kasattua ja miten hyvin se kykenee toimimaan oppositiossa räksyttävän Wildersin kanssa.

 

Trumpin hyödyntäminen Euroopassa

Monet (minä mukaan lukien) olivat väärässä kun ajattelivat, ettei Donald Trumpilla ole realistisia mahdollisuuksia presidentiksi. Valitettavasti monet (minä mukaan lukien) olivat väärässä myös silloin kun ajattelivat, että Trump alkaisi käyttäytyä edes hieman presidentillisemmin virkaanastumisen jälkeen.

Euroopassa nationalistinen taantumuksellisto on jo pitkään käyttäynyt hieman Trumpin tyylistä strategiaa, jossa töräytellään vähän mitä sattuu, ja sen jälkeen uhriudutaan ja valitetaan, miten sananvapautta rajoitetaan kun joku kritisoi heidän sanomisiaan. Usein sen jälkeen kun on jouduttu vaikeuksiin, on myös sanottu, että tämähän on vaan puhetta, pientä provokaatiota tai vitsiä. Trumpin tapauksessa olemme kuitenkin nähneet, ettei kyse ollut puheista, vaan liberaalin länsimaisen demokratian perusteita vastaan on hyökätty myös tekojen tasolla.

Tämä on mahdollisesti yksi asia, jota Euroopan liberaalit voisivat hyödyntää argumentoinnissaan. Ei varmastikkaan kannata liian usein viitata Trumpiin, tai verrata kaikkia Euroopan nationalisteja suoraan häneen, mutta sopivassa tilanteessa esittää, kuinka Trumpin kohdalla nähtiin, että kyse ei ollut vain provokaatioista. Kun nationalistinen taantumuksellisto töräyttelee ihan mitä sattuu, voidaan viitata Trumpiin ja sanoa, että nämä voivat ihan oikeasti yrittää toteuttaa synkkiä puheitaan jos pääsevät valtaan. Kyse ei ole vain vitseistä, tyhjästä puheesta ja provokaatioista.