Netin hämäristä nurkista ja härskeistä huijauksista

Aika paljon tulee kuunneltua erilaisia podcasteja, mutta nyt täytyy erikseen kehua Reply All podcastin uusinta jaksoa. Toimittajat Alex Goldman ja PJ Vogel ovat nyt ehtineet tehdä Reply All-podcastiaan jo päälle 100 jaksoa ja esitelleet noissa monenlaisia netin hämäriä peränurkkia. Joissain jaksoissa taustoitetaan meemejä ja muita netin hassuja ilmiöitä. Viime syksynä sankarimme esimerkiksi tavasivat auki Pepe the Frog-meemin sekä Pizzagaten. Noiden ohella ohjelmassa on kuitenkin esitelty muodoltaan kepeällä ja humoristisella tavalla erilaisia härskejä nettihuijauksia.

Uusimassa jaksossa Alex Goldman sai erikoisen viestin puhelimeensa, lähti selvittämään mistä on kyse ja päätyi kuukausia kestäneeseen viestittelyyn Intiassa hämärää call centeriä ja nettibisnestä pyörittäneen jannun kanssa. Suosittelen kuuntelemaan.

Uusin Jakso #102 Long Distance

Muita mieleen jääneitä jaksoja

#77 The Grand Tapestry Of Pepe

#78 Very Quickly to the Drill (lukkoseppähuijaus)

#83 Voyage Into Pizzagate

 

 

Yliarvioimme nationalistisen taantumukselliston mahdollisuudet vuonna 2017

Kirjoitin reilu pari kuukautta sitten lyhyen blogitekstin otsikolla Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja? Simppeli pointtini oli, että dramaattisten Brexitin ja Trumpin valinnan jälkeen saatamme olla ylivirittäytyneitä ajatuksille nationalistisen taantumukselliston noususta. Muistimme nämä kaksi tapahtumaa kun mietimme Wildersin ja Le Penin mahdollisuuksia. Media lähti täysillä mukaan tarinaan  nationalistisen taantumukselliston väistättömästä noususta ja todellisuuden taju tuntui hieman hämärtyvän. Useimmat ajattelivat, että ihan mitä tahansa voi tapahtua sen takia, että Trumpin ja Brexitin kohdalla mittaukset olivat muutaman prosenttiyksikön pielessä, ja tuollaisessa kahden vaihtoehdon tiukassa kisassa pienikin virhe voi keikauttaa tuloksen toisin päin.

Tämän vuoden Euroopan vaaleissa monet tuntuivat päätyvän johtopäätökseen, että luultavasti gallupit ovat väärässä ja aliarvioivat selvästi nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia. Minäkin menin ehkä hieman liikaa tuohon suuntaan arvioissani, mutta kykenin mielestäni mediaa ja “suurta yleisöä” paremmin hahmottamaan, ettei nationalistinen taantumuksellisto marssi väistämättä valtaisiin jytkyvoittoihin. Pidin perustellusti Le Penin mahdollisuuksia presidentiksi hyvin, hyvin, hyvin pieninä. Laajemmassa tarkastelussa gallupit ovat Eurooopassa arvioineet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen keskimäärin varsin kohdilleen, ja ne ovat arvioineen sen keskimäärin yhtä usein ala- kuin yläkanttiin.

Nate Silver julkaisi tänään hyvän kirjoituksen aiheesta otsikolla Conventional Wisdom May Be Contaminating Polls ja käsitteli ilmiötä myös eilisessä Fivethiryteightin podcastissa. Kannattaisi painaa muistiin myös Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen kaltaiset tapahtumat, jolloin gallupit ovat arvioineet selkeästi voittaneen liikkeen kannatuksen prosenttikaupalla alakanttiin, jos haluaa ymmärtää tätä aihepiiriä.

Varsinkin median kohdalla on kyse siitä, että meitä muutamia politiikan harrastajia lukuunottamatta useimpia ei juurikaan kiinnosta, jos media arvioi valtapuolueen voittomarginaalin pahastikin alakanttiin. Eritysesti netissä aktiiviset kansan syvät rivit ja nationalistisen taantumukselliston paskaspämmiosasto kuitenkin pitävät huolen, että hiemankin alakanttiin arvioitu kannatus nationalisteille huomataan ja siitä pidetään mölyä ja syytetään media pitkään. Nate Silver kuitenkin huomauttaa, että enemmistön ajatuksilla saattaa olla vaikutusta myös siihen, miten paljon galluppien tekijät lisäävät arviohinsa (tarpeetontakin) epävarmuutta.

Kuten Silver linkatussa tekstissä kuitenkin mainitse: But the trend isn’t that center-left globalism is making a comeback — that’s too early to say. Tuossa tekstissä ja eilisessä podcastissa on kuitenkin esitetty hyvin suuren yleisön kyvyttömyys ymmärtää todennäköisyyksiä ja se miten Trump ja brexit tuntuvat hieman hämärtäneen myös tolkun ihmisten käsitystä todellisuudesta.

 

Sataa Halla-ahon laariin, muttei riittävästi

Tässä sängyllä maatessani kuuntelin kolme suomalaista politiikka-aiheista keskustelua: PolitiikkaradioPressiklubi ja Politbyroo. Näissä kaikissa Suomen politiikkaa paljon seuranneet hahmot keskustelivat viikon tapahtumista. Kaikissa Jussi Halla-ahon lähtö puheeenjohtajakisaan oli keskeinen  aihe. Eikä keskusteluissa keskitytty ainostaan siihen, miten Halla-aho pärjää puheenjohtajakisassa, vaan mietitiin, minkälainen hahmo Jussi Halla-aho olisi perussuomalaisten puheenjohtajana. Olin jopa hieman yllättynyt siitä, miten mahdollisena tulevana puheenjohtajana Halla-ahoa näissä pidettiin. Tämä sataa Halla-ahon laariin.

Median Halla-aholle antama valtaisa huomio ja varsinkin pitkälle menevä spekulointi Halla-ahon puheenjohtajuudesta varmasti parantavat hänen asemiaan. Halla-ahoa ei pidä tietenkään yrittää vaieta kuoliaaksi, mutta ei Halla-aholle tarvitsisi antaa näin tarpeettoman paljon huomiota. Mutta media tietysti kirjoittaa sitä, mikä herättää ihmisissä eniten tunteita ja Halla-aho totisesti herättää niitä. Halla-aho on nyt nostettu vakavastiotettavaksi ehdokkaaksi.

En kuitenkaan usko, että Halla-aho kykenisi lyömään Terhoa puheenjohtajakisssa. Tosin huomaan perustelevani tätä itselleni samankaltaisella logiikalla kuin Trumpin mahdottomuutta päästä presidentiksi. Siis (loppujen lopuksi) kahden ehdokkaan vaalissa liian kauas äärilaitaan hakeutuvalla ehdokkaalla ei pitäisi olla mahdollisuuksia sellaista ehdokasta vastaan, joka asemoituu lähelle keskikenttää. Trumpin osalta olin väärässä, mutta perustelen edelleen samalla logiikalla, miksi en usko Jussi Halla-ahon pääsevän perussuomalaisten puheenjohtajaksi.

En ole varma ja eikä minulla ole riittävää tietoa sen ryhmän koostumuksesta, joka viime kädessä päättää perussuomalaisten puheenjohtajan, mutta tällä hetkellä pidän Halla-ahon nousua persujen puheenjohtajaksi hyvin epätodennäköisenä. Lisäksi näkisin hieman merkkejä siitä, että tästä saattaa tulla verinenkin puheenjohtajakisa, joka pirstoo perussuomalaisia pahasti.

Libertaari paternalismi ei ole oksymoron

Nyt on kyllä mediaseksikäs klikkiotsikko. Tuo on käännös Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin vuonna 2003 kirjoittamasta artikkelista Libertarian Paternalism Is Not an Oxymoron. Olen useammassa itseäni kiinnostavassa yhteydessä nähnyt viitattavan artikkeliin, mutta vaikka aihepiiri kiinnostaa, niin eipä sitä helposti lähde lukemaan tieteellisiä artikkeleita. Thaler & Sunnstein-duo on myöhemmin tullut tunnetuksi käytännön politiikkaan vaikuttaneella nudge-ajattelullaan, jota yritettiin sovelletaa myös mm. Obaman ja Cameronin hallinnossa.

Nyt kuitenkin kuuntelin artikkelin toisen kirjoittajan Richard Thalerin vuonna 2006 Econtalk-podcastissa Russ Robertsin kanssa käymän keskustelun tästä aiheesta. Kuuntelen aika paljon erilaisia podcasteja ja keskusteluja, mutta tämä oli yksi mielenkiintoisimmista pitkään aikaan. Joillekkin taloustieteeseen ja libertarismiin täysin perehtymättömille keskustelu saattaa olla aika heavya shittiä, mutta suosittelen silti. Mainittakoon myös, että Russ Roberts oli muutama vuosi sitten luomassa vekkuleita Keynes vs Hayek rap-battle-videoita.

Russ Robets on tässäkin jaksossa itse esittämänsä määrittelyn mukaan äärimmäinen libertaari, mutta hän kuitenkin ottaa ohjelmaansa vieraaksi myös eri mieltä olevia ihmisiä. Usein vieraat ovat kovan kaliiberin taloustieteilijöitä, mutta keskustelukumppaneina on jatkuvasti myös muita raskaan sarjan hahmoja. Richars Thaler taas on mahdollisesti maailman johtava käyttäytymistaloustietelijä ja kuuluu listaan ihmisiä, jotka tulevaisuudessa saattavat hyvin saada taloustieteen nobelin.

Tässä saatiin aikaan aidontuntuinen dialogi, jossa älykkäät ihmiset ovat eri mieltä ja noudattavat hyviä keskustelutapoja. Keskustelijat ovat asioista selkeästi eri mieltä, mutta kykenevät kuitenkin toimivaan dialogiin. Tämä oli sellainen keskusteluu, jotita politiikan kentälle ideaalitilanteessa käytäisiin. Thalerin ja Robertsin keskustelussa käydään hyvin läpi niitä rakenteita, joiden muovaamana ihmiset tekevät päätöksiä ja missä määrin ja millä tavoilla julkisen vallan pitäisi mahdollisesti vaikuttaa näihin rakenteisiin.

The idea of libertarian paternalism might seem to be an oxymoron, but it is both possible and legitimate for private and public institutions to affect behavior while also respecting freedom of choice.

Ehkä yksinkertaistettuna Thalerin perusajatus on, että koska näennäisen triviaaleilla seikoilla, kuten  asioiden esittämisjärjestyksellä on vaikutus ihmisten valintoihin eikä ole olemassa neutraalia järjestystä, eli järjestys joudutaan jollain tavalla päättämään, täytyisi järjestäjän järjestää vaihtoehdot tavalla jolloin valitsija päätyisi todennäköisimmin häntä eniten miellyttävään valintaan. Liberaali paternalismi on yritys saada henkikö parempaan tilanteesee tämän omilla mittareilla, rajoittamatta valintojen mahdollisuuksia. Tässä suhteessa Robertsin ja vastaavien libertaalien argumentointi Thalerin nudegilua vastaan tuntuu minusta aika heikolta. Tällaisissa keskusteluissa tulee esiin se, miksi libertarismi aiheuttaa minussa välillä galvaanisia ihoreaktioita.

 

Valkoisen Amerikan heroiiniepidemia – Just say no?

Amerikan sydänmaiden heroiiniepidemia oli minulle uusi ja pelottavalla tavalla mielenkiintoinen tarina, johon  törmäsin useita kertoja  vaalivuoden aikana. Tulojen stagnaatio, pelko keskiluokan statuksen menettämisestä ja  synkät taloudelliset tulevaisuuden näkymät ovat tietysti keskeinen osa sydänmaiden ja valkoisen työväenluokan ahdistusta.



Kyse taitaa kuitenkin olla pelkästään taloudellista epävarmuutta laajemmista kriisistä.   Kasvanut heroiinin käyttö erityisesti ruostevyöhykkeellä ei ole täysin taloudellisista ongelmista riippumaton asia, mutta kuvastaa osaltaan sitä ahdistusta ja carnagea, johon esimerkiksi Trump virkaanastumispuheessaan viittasi. Jotenkin minulla on kuitenkin sellainen kutina, etteivät heroiinikoukkuun jääneet “luuserit “välttämättä ole niitä ihmisiä, joita Trump pyrkii politiikallaan auttamaan.

Tänään minulle tyypillisen nettisurfailun seurauksena törmäsin tähän aihepiirin peräti kolmessa hieman erllaisessa yhteydessä. Ensin huomasin Twitterin kautta, Financical Timesin Trumpia käsittelevässä jutun, jossa sivuttiin ilmiötä. Heroiiniin kuolee vuosittain Yhdysvalloissa noin 50 000 ihmistä. Enemmän kuin liikenteessä tai ampuma-aseiden seurauksena. Pahimpia osavaltioita viime vuosina ovat olleet mm. New Hampshire ja West Virginia.

Seuraavaksi kuuntelin youtubesta Bill Maherin shown uuden kauden avausjakson, jossa hän humoristiseen tyyliinsä kuvaili ilmiötä. Ei ehkä kovin rakentavasti, mutta kieltämättä varsin hauskasti, konservatiivien kaksinaismoraalia piikitellen. Trumpin kannatuksessa on ollut ilmeisesti aikaa vahvaa alueellista korrelaatiota  kovien huumeiden käytön kasvun kanssa. Demokraatit eivät todellakaan ole olleet syyttömiä huumeiden vastaisen sodan järjettömyyksistä, mutta tämänkin suhteen republikaanit ovat olleet pahin tuhovoima.  Nyt kun huumeongelma on saapunut todenteolla sydänmaiden pikkukaupunkeihin, ovat monet republikaanien kannattajat väkisinkin joutuneet vähän miettimään asiaa uusiksi. Huumeongelmia ei ole enää yhtä helppoa nähdä suurkaupunkien vähemmistöjen moraalisena heikkoutena.

Kolmas ja perinohjaisin sukellus aihepiiriin oli erään suosikkipodcastini, Econtalkin uusin jakso. Ohjelman isäntä Russ Roberts haastatteli heroiini- ja opiaattiriippuvuudesta Dreamland-nimisen kirjan kirjoittanutta Sam Quinonesia. Heroiinikauppa on ollut kartelleihin verrattuna pienempien meksikolaisten rikollisperheiden hallinnassa ja niiden tärkeäksi “epicenteriksi” nousi Ohion Columbus ruostevyöhykkeellä. Kevyin perustein määrätyt kovat kipulääkkeet ovat koukkuttaneet valtavan määrän niiden käyttäjiä ja kun koukussaolevilla ei enää jossain vaiheessa ollut varaa lääkkeisiin, löytyi heroiinista halvempi vaihtoehto. Ja tähän nämä rikollisjärjestöt ovat sitten iskeneet. Kasvanut heroiinin käyttö on Yhdysvalloissa ennen kaikkea valkoisen väestönosan ongelma. Mutta suosittelen kuuntelemaan yllä linkkaamani haastattelun jos haluaa kuulla aihepiiristä lisää.

I’m aching to see my heroine
I’m aching been dying for hours and hours,
Been dying for hours and hours

 

Ruben Stiller ja Leena Malkki – Tolkun ihmiset Berliinin tapahtumista

Mietin, että yrittäisin vielä muotoila ajatuksiani Berliinin tapahtumista jonkinlaiseen kirjalliseen muotoon. Ei oikein onnistunut, mutta kuuntelin Ylen Pyöreän pöydän ja luin Hesarin artikkelin, jota varten oli haastateltu tutkija Leena Malkkia. Siinä on jotain pelottavan perverssiä, että näinä valtamedian syyttelyn aikana koen hauskasti provosoivaksi viitata nimenomaan Ylen toimittajaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittaneeeen yliopistotutkijaan. Voimakkaita tunteita herättävien tapahtumien yhteydessä liberaali harkitsevainen ajattelu saattaa tuntua munattomaltaa ja tylsältä räväkkään toimintaan verrattuna.

“Kannattaa muistaa, että kärjistäminen on sitä mitä terroristit hakevatkin. Jos rakentaa uhkakuvia ja vastakkainasettelua, asemoi itsensä taisteluasemiin, vahvistaa samalla terroristien tarinaa siitä miten asiat heidän mielestään ovat.” Tämä on myös juuri se, mitä minä näistä tapahtumista ajattelen.

Malkin kirjoutksen luettuani mietin myös, että olen saattanut myös suhtautua aavistuksen liian kyynisesti Ranskan lippuihin ja Ich bin ein berliner-hokeman viljelyyn terrori-iskujen jälkeen. Malkki kuitenkin perustelee varsin hyvin, että kaikessa laumasieluisuudessa ja naiviudessaan tällainen ehkä kuitenkin on paras tapa reagoida tapahtumiin. ”Se on hyvä solidaarisuuden osoitus: inhimillinen eikä toista terroristien omaa kuvastoa. Ja hyvä symbolinen tapa muistaa iskujen uhreja, jotka ovat aina terrorismin todellisia kasvoja.” On meidän valintamme haluammeko levittää vihaa vai emme. Asioiden paisuttelu johtaa tarpeettoman tunnepuolen korostumiseen.

Ylen Pyöreän pöydän keskustelussa taas muistutettiin, että vaikka se tällaisten tapahtumien keskellä onkin vaikeaa, niin asiat kannattaa yrittää laittaa perspektiiviin ja miettiä tunteilun ohella myös faktoja. Ihminen on kovin epärationaalinen. Ihmismieli on erityisen taipuvainen painamaan räjähdykset ja sattumanvaraiset väkivallanteot muistiinsa. On esimerkiksi tutkittu, että kun yhdelle ryhmälle Eurooppaan  matkaavia amerikkalaisia tarjottiin terrorismin kattavaa henkivakuutusta ja toiselle kaiken kattavaa henkivakuutusta, niin ryhmä, jolle tarjottiin vain terrorismin kattavaa vakuutusta, oli valmis maksamaan vakuutuksestaan enemmän. Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta kuten Ruben Stiller tuossa radio-ohjelmassa sanoi, pelottavassa maailmassa yleinen epävarmuuden tunne kohdistetaan helposti yksittäiseen tapahtuamaan.

Kova kattaus: Nate Silver, Micheal Lewis, Daniel Kahneman ja Amos Tversky

Nyt on kova kattaus. Kyse on Fivethirtyeightin podcastista. Nate Silver haastattelee Micheal Lewisia tämän uudesta kirjasta The Undoing Project, jonka keskushenkilöitä ovat Daniel Kahneman ja Amos Tversky. Mikäli olet seurannut tämän vuosikymmenen populaaritiedekeskustelua politiikan, talouden, tilastotieteen, datan tai psykologian osalta, niin ainakin joidenkin näistä nimistä pitäisi soittaa kelloja. Jos nämä nimet eivät ole sinulle tuttuja, niin esittellään heidät lyhyesti.

Nate Silver

Silverin muutama vuosi sitten julkaiseman kirjan takaliepeessä häntä kuvaillan mm. lauseilla “A 34-year old Delphic Oracle” ja “The Galileo of number crunchers”. Julkisuuden valokeilaan Nate Silver nousi ennustettuaan  hämmästyttävällä tarkkuudella vuosien 2008 ja 2012 Amerikan presidentinvaalituloksen. Silver onnistui verrattain simppeleillä tilastollisilla menetelmillä päihittämään “partisaaniset punditit” ja laiskoihin narratiiveihin tukeutuvan median. Vaikka näissä vaaleissa Silver suhtautui Trumpiin esivaalikampanjan aikana vähätellen, varoitteli hän varsinaisen presidentinvaalikamppanjan aikana aiheellisesti, että Trumpin valinta on oikeasti aivan mahdollista.

Silver on myös ollut mukana popularisoimassa datajournalismia ja tilastotiedettä. Aiemmin hän kirjoitti juttujaan New  York  Timesille, mutta  lähti pari vuotta sitten omille teilleen Fivethirtyeight-brändillään (538 kuvaa Yhdysvaltojen presidentinvaalien valitsijamiesten määrää). Fivethirtyeight-sivusto keskittyy erityisesti Silveriin ensisjaisiin kiinnostuksen kohteisiin, politiikkaan ja urheiluun. Se kuitenkin kirjoittaa varsin laajasti myös esimerkiksi taloudesta, teknologista ja populaarikulttuurista, kuitenkin vahvasti dataan tukeutuen. Vuonna 2012 Silver julkaisi kirjansa The Signal and the Noise (Suom. Signaali ja kohina), jossa hän esitteli erilaisten  esimerkkien kautta tilastollista lähestymistapaansa. Nate Silverin suurimmaksi saavutukseksi voisi nostaa sen, että hän ollut datajournalismin etujoukoissa ja osaltaan tehnyt tilastotieteestä seksikästä. Silverin poliittista suuntautumista ei häneen journalismistaan pysty päättelemään, mutta esimerkiksi Freakonomics-podcastissa hän luonnehti itseään jonkinlaiseksi liberaalin ja libertaalin hybridiksi.

 

Micheal Lewis

Micheal Lewis on hankkinut kannuksensa journalismin ja tietokirjallisuuden saralla. Erityisesti Lewis kirjoittanut talousasiohin liittyviä tietokirjoja. Lewis julkaisi Wall Streetin elämää käsittelevän esikoisteonsa Liar’s Poker jo vuonna 1989 enkä ole lukenut tuota kirjaa kuten useita muitakaan Lewisin kirjoittamia kirjoja.  Ehkä kaikkein parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Baseballin “tilastovallankumousta” käsittelevästä kirjastaan Moneyball, josta tehtiin myöhemmin myös elokuvaversio.  Moneyballin ohella olen kuitenkin pitänyt erityisesti kahdesta Lewisin hieman uudemmasta kirjasta.

Vuonna 2010 julkaistiin kirja Big Short. Kirjassa taustoitetaan Yhdysvaltojen asuntokuplaa, joka meidän kaikkien tuntemalla tavalla lopulta johti maailmanlaajuiseen talouskriisin. Kirjassa keskitytään muutamiin harvoihin ihmisiin, jotka näkivät asuntokuplan ajoissa, “löivät vetoa” Yhdysvaltojen asuntomarkkinoita vastaan luottoriskijohdannaisten avulla ja tekivät valtavan määrän rahaa. Reilu vuosi sitten sai ensi-iltansa Adam McKayn ohjaama ja mm. Brad Pitin sekä Christian Balen tähdittämä elokuvaversio Big Shortista, joka minun listauksessani nousee yhdeksi vuoden 2015 parhaista elokuvista.

Vuonna 2014 julkaistiin Lewisin kirja Flash Boys(Suom. Kapina Wall Streetillä), jossa Lewis esittelee suurelle yleisölle käsitteen High-frequency trading. Mitenköhän tuon nyt asiaa tarkemmin tuntematta kääntäisi. Kyseessä on kuitenkin huippunopeasta kaupankäynnistä, jossa tietokoneet käyvät kauppaa toisten tietokoneiden kanssa erilaisten hienostuneiden algoritmien avulla ja loppujen lopuksi tärkeimmäksi tekijäksi nousee se kenellä on nopein valokuitu. Kun puhutaan robotisaatiosta ja digitalisaatisota, emme me tavalliset pulliaiset vältämättä tajua, että se näkyy myös Wall Streetillä. Flash Boys on Lewisille tyyppiliseen tapaan tarinallistettu hienosti, vaikka kaikki kirjan tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin.

 

Daniel Kahneman ja Amos Tversky

Daniel Kahneman on israelilainen psykologi ja maailman ainoa psykologi, joka on saanyt taloustieteen Nobelin (2002). Amos Tversky oli myös israelilainen psykologi, Kahnemanin työteveri ja olisi ollut Kahnemanin omien sanojen mukaan  jakamassa Nobel-palkintoa, jos olisi ollut elossa. Tversky valitettavasti kuoli jo vuonna 1996 59-vuotiaana.

Kahneman ja Tversky olivat merkittävällä panoksellaan luomassa käyttäytymistaloustieteeksi kutsuttua tieteenalaa, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana vaikuttanut merkittävästi jopa taloustieteen valtavirtaan ja haastanut sellaiset taloustieteilijät, jotka tuovat ajatuksen homo economicuksesta liian naiivisti todellista maailma koskeviin keskusteluihin. Käyttäytymistaloustieteestä ja erilaisista kongnitiivisista vinoumista voisi kirjoittaa paljon pidemminkin ja varmaan palaan näihin aihepiireihin tässä blogissa vielä joskus myöhemin.

Kahnemannin vuonna 2011 julkaistu kirja Thinking, Fast and Slow on myös noussut bestselleriksi ja tuntuu, että tämä on kirja, jonka monet itseään  fiksuna ihmisenä pitävät haluavat kertoa lukeneensa. Ja minäkin taidan kuulua tuohon porukkaan, mutta kyseessä on yksinkertaisesti loistava kirja. Se on täynnä tärkeintä havaintoja taloudesta ja hauskoja esimerkkejä siitä kuinka ihmismieli on ennustettavan epärationaalinen. Se ei kuitenkaan ole halpaa populaaripsykologiaa, jota kirjakauppojen bisnesshyllyt ovat täynnä ja jota markkinoidaan lauseilla kuten “tämän kirjan lukemalla teet parempia päätöksiä.” Tähän kirjaan ja kognitiivisiin vinoumiin tutustuminen tekee sinut ennen kaikkea nöyräksi kun välillä tunnistat nopean ajattelusi tuottamia harhoja myös omassa ajattelussasi. Thinking fast and slow on yksinkertaisesti niitä kirjoja, joka kaikkien olisi hyvä lukea.

 

Mitä dialogi tarkoittaa? – Mitä kuuntelin tänään

Kuuntelin tänään Areenasta Kalle Haatasen radio-ohjelmaa, jossa oli vieraana filosofi Kai Alhanen. Haatasen radio-ohjelma on jo vuosikausia kuulunut suosikkeihini. Ohjelma on tietyllä tavalla kovin Ylen hengen mukainen. Puheohjelma jossa sivistynyt isäntämme haastattelee erilaisia tutkijoita, kirjailijoita ja ajattelijoita, aiheista jotka eivät aina ole edes kovin mediaseksikkäitä. Kuitenkin vertaillessani ohjelmaa viimeisen päälle kaupallisiin ja tuotteistettuihin(mikä ei aina ole huono asia) amerikkalaisiin podcasteihin, sydänalassani läikähtää. Tällaista ohjelmia varten YLE on olemassa.

Kalle Haatanen on myös itse kirjoittanut pari kirjaa, joita lämpimästi suosittelen kaikille, joita kiinnostaa lukea hieman kevyempään muotoon kirjoitettua filosofistaa ja yhteiskunnallista ajattelua. Miehen väitöskirja Yhteisöllisyyden paradokseja taitaa olla myös ainoa väitöskirja, jonka olen lukenut puhtaasti mielekiinnosta alusta loppuun.

 

Tässä viime viikon ohjelmassa vieraan oli tosiaan filosofi Kai Alhanen, joka on näköjään myös julkaissut tämän hiljattain kirjan Dialogi Demokratiassa. Haatanen ja Alhanen nostavat esiin useitakin mielenkiintoisia pointteja dialogin tärkeydestä. Tässä muutama ajatus, jotka puhuttelivat minua kaikkein eniten.

Varmaan on perusteltua sanoa, että tällä hetkellä ihmiset eivät tunnu käyvän aitoa dialogia. Vikaa on varmasti vähän kaikissa osapuolissa, mutta voi olla, että tietyt osapuolet ovat tähän enemmän syyllisiä kuin muut. Trumpin netin ilmantilan hallintaa masinoiniin vahvasti mm. Redditissä, jossa Trump-alaforumia moderoinut nimimerkki kirjoitti vaalituloksen selvittyä tällaisen viestin, joka myös päätyi Redditin etusivulle:

HEY LOSERS SJWS OF REDDIT HOW DOES OUR DICK TASTE? GO FUCK YOURSELVES. WE ARE THE FUTURE AND YOU ARE A BUNCH OF 100% LOSERS. I OPENLY LAUGH IN YOUR FACE.HAHAHAHAHAHAHAHAHA!!!

Kyseessä on toki ääriesimerkki, mutta se kuvastaa kuitenkin jollain tavalla viime aikoina käytyjä keskusteluja ja tiettyjen ihmisten halua dialogiin. Alhanen totesikin osuvasti, että nettikeskuteluissa ei usein pelkästään päädytä kärjistämään asioita, vaan halutaan nöyryyttää toista osapuolta.

Alhanen myös totesi, että dialogissa olennaista on pyrkiä asioiden ymmärtmiseen, eikä mahdollisimman nopeisiin johtopäätöksiin. Hyvässä dialogissa oppii keskusteltavasta asiasta, mutta myös itsestää. Tämä on ideaali jota harvoin taidetaan saavuttaa, mutta sellaisenaan varmaan tavoite, johon meidän kaikkien pitäisi pyrkiä. Toki tilanne muuttuu hankalaksi silloin kun toinen osapuoli hyppää omaan poteroonsa ja keskittyy huuteleman sieltä solvauksia ja provoja. Aitoon dialogiin onkin vaikea päästä jos osapuolet ovat lähtötilanteessa todella kaukana toisistaan. Ja kun nykymaailmassa ongelmat ovat yhä monimutkaisempia, ihmisten kokemusmaailmat erkaantuvat esimerkiksi somekuplien takia yhä kauemmas toisistaan,

Valeuutiset – Mitä kuuntelin tänään

Viimeisen kuukauden aikana monet ovat varmasti törmänneet keskusteluun valeuutisista. Helsingin Sanomien juttu valeuutisia tekevistä makedonialaisnuorista oli omiin silmiini tähän asti mielenkiintoisin ilmiötä taustoittava juttu Suomen mediassa. Ilmiö ei ole täysin uusi ja vastaavaa on jossain muodossa tapahtunut jo pitkään.

Suomessa valeuutiset ovat nousseet keskusteluun ennen kaikkea MV-lehden, kauniisti sanottuna kyseenalaisen toiminnan seurauksena. Suuressa maailmassa valtameren toisella puolella ilmiö räjähti käsiin presidentinvaalikampanjan aikoihin. Monet valeuutisista olivat Trumpin kannattajien kirjoittamia, mutta mukana oli makedonialaisteinien tapaan paljon ihmisiä, jotka kirjoittivat näitä juttuja puhtaasti rahaa takia. Kuuntelin tänään Planet Money-podcastin, jossa kerrottiin rahan takia valeuutisia tehtailleesta demokraattien kannattajasta.

Vaikka aiheesta on kirjoitettu paljon, tuntuu että sitä pitäsi valottaa vielä enemmän. Valeuutisia voi luonnollisesti lähestyä monesta suunnasta. Ensinnäkin linkkaamani podcastin tapaaan voidaan perustellusti sanoa, että valeuutisia ei kirjoitettaisi jos niille ei olisi kysyntää. Ihmiset ovat virittäytyneet uskomaan törkeän valheellisia nettiuutisia ja se kertoo, että niille on tilausta. Valeuutiset aiheuttavat ongelmia, mutta masentavinta ilmiössä on juuri se, että niille näyttää olevan aidosti tilausta, mikä taas puolestaan kertoo, että länsimainen liberaali demokratia voi tällä hetkellä todella pahoin. Valeuutiset eivät ehkä ratkaisseet Yhdysvaltojen vaalitulosta, mutta on myös naivia sanoa, etteikö niillä olisi vaikutusta.

Julkiseen keskusteluun on perustellusti nosettu kysymys internet-jättien vastuusta valeuutisten leviämisessä. Facebook ja Google tekevät suurimman osan tuloistaan mainoksilla ja niillä on ainakin tiettyyn pisteeseen asti insentiivi antaa mainostuloja tuovan valemedian levittää sontaansa. Jos valeuutisten menestyksestä haluaa jotain positiivisia asioita hakea, niin ehkä tämän jälkeen ymmärretään paremmin, että internetin pimeitä puolia, eikä naiivisti ajatella ihmisten olevan niin fiksuja, että he kykenevät aina harrastamaan tarvittavaa lähdekritiikkiä netin likaviemäreistä ongittuja juttuja kohtaan.