Taloudesta ja vasemmistolaisuudesta

Alkuviikosta työmatkoille osui kuunneltavaksi pari aika hyvää suomalaista talousaiheista keskustelua:

Maliranta: Miksi toimittajat eivät tajua markkinoita, Paavo Teittinen?

Juhana Vartiainen ja Tommi Uschanov kirjastaan Keskusteluja taloudesta

Sanoisin että kannattaa kuunnella.

Jonkinlaisena taustana todettakoon, että itse luin taloustiedettä lyhyen sivuaineen verran ja aika pikälti se, mitä ehkä kuvittelen talousaiheista ymmärtäväni, on tullut vapaa-ajan harrastuneisuuden kautta. Melkein parikymppiseksi asti pidin taloutta jollain tavalla likaisena aihepiirinä ja jokaista siitä kiinnostunutta jotenkin epäilyttävänä. Ajatteluni kuitenkin muuttui aika paljon parissa vuodessa kun tajusin paremmin, että taloustieteen kehikkoa voi viritellä moniin paikkoihin ja loppupäätelmän ei väistämättä kuulu olla, että yritykset ovat oikeassa.

Marko Terviö kirjoitti Akateemisessa Talousblogissa vuosia sitten, että Osmo Soininvaara on Suomen paras taloustieteen popularisoija. Omalla kohdallani tuo pitää täysin paikkansa sillä juuri noihin aikoihin Osmo Soininvaaran blogi sai myös minut aiempaa enemmän kiinnostumaan talousaiheista ja ajattelemaan asioita uusilla tavoilla. Soininvaara oli minulle myös hahmo, joka ehkä onnistui tekemään eroja Malirannan podcastissa mainittujen pro business- ja pro market-ajattelutapojen välille.

Malirannan podcastissa keskustellaan siitä, kuinka monet toimittajat eivät usein välttämättä ymmärrä edes taloustieteen perusasioita. Se että Osmo Soininvaara julistettiin aikoinaan Hesarin vaalikonevastausten perusteella eduskunnan oikeistolaisimmaksi kansanedustajaksi jäi minulla jotenkin aika vahvasti mieleen ja sai miettimään, missä määrin tiettyjä ajatuksia on mielekästä laittaa vasemisto-oikeisto-akselille. Ja esim. tämän seurauksena minun on myös nykyään vaikea sanoa itsestäni missä määrin olen vasemmistolainen tai oikeistolainen.

Tai kuten Ode itse kirjoitti: On erikoista määritellä että vasemmistolaisuutta on esittää helppoja ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin ja oikeistolaisuutta on etsiä totuutta. Ilmankos perussuomalaista saatiin vasemmistopuolue

Varmaan pitää paikkansa, että toimittajat eivät keskimäärin ymmärrä ihan riittävästi taloudesta, mutta jos nyt mennään vielä askel epä-älyllisemmän älämölön suuntaan, niin varsinkin nettikeskusteluja seuratessa olen oikeasti alkanut menettää uskoani ihmiskuntaan. Viimeisen vajaan viiden vuoden aikana hyvin näkyvästi julkiseen keskusteluun osallistuneen Juhana Vartiaisen kohdalla tämä on näkynyt varmaan kaikkein parhaiten.

Osittain kyse on ehkä tiettyjen vasemmistolaisesti suuntautuneiden ihmisten puutteellisesta talouden ymmärryksestä ja niistä johtuvista ennakkoluuloista. Tai toisaalta kuten tuon politiikkaradion keskustelun toinen osapuoli, Tommi Uschanov on muistaakseni joskus esittänyt: Kun mistään yhteiskunnallisesta ilmiöstä aletaan puhua yhtään tarkemmin, ei juuri kukaan tiedä juuri mistään juuri mitään. Ja Vartiainen on myös erehtynyt kommentoimaan maahanmuuttoon liittyviä aiheita ja tuo on tietysti nykyään varmaan paras mahdollinen tapa saada kasa henkilökohtaisia hyökkäyksiä osakseen.

Mutta Juhana Vartiaisen henkilön ja ajatusten ympärillä pyörinyt keskustelu on jotain sellaista, jota on kyllä ollut erityisen tuskastuttavaa seurata. Pitänee joskus tulevaisuudessa lukea tuo Vartiaisen ja Uschanovin kirja.

Tapetaan kaikki normaalit

Vimeisen reilun kuukauden olen hypistellyt rakkaassa kirjakaupassani Angela Naglen tuoretta kirjaa Kill all the Normies: Online Culture Wars From 4Chan And Tumblr To Trump And The Alt-Right. Tuo on vaikuttanut nimen ja aihepiirin perusteella perverssillä tavalla mielenkiintoiselta kirjaselta, jossa pureudutaan nykyisen kultuurisodan irvokkaimpiin netti-ilmentymiin, mutta en sitten kuitenkaan ole raaskinut ostaa kirjaa.

 

Kuvahaun tulos haulle kill all normies

Tänään kuitenkin kuuntelin Ezra Kleinin podcastin uusimman jakson, jossa Angela Nagle oli vieraana ja tulin johtopäätökseen, että tuo kirja pitää ihan ehdottomasti lukea. Ezra Kleinin podcast ja ylipäätään koko Vox on niitä positiivisempia esimerkkejä nettiaikakauden uusmedioista. Näkökulma on amerikkalaisittan liberaali ja ehkä keskustavasemmistolainen, mutta kyllähän tuo nyt ihan objektiivisesti arvioiden on sieltä mediakentän laadukkaimmasta päästä.

Keskustelussa käydään mielenkiintoisesti läpi alt right-hörhöilyjä ja ennen kaikkea sen yhteyksiä 4chaniin ja nettikulttuurin. Miten erilaiset netin aiemmin irralliset ryhmät kuten räiskintäpelien pelaajat, “pelimiehet” ja miesasiamiehet päätyvät oudolla tavalla Richard Spencerin kaltaisten fasistien vaikutuspiiriin? Miten jonkinlaisen ironian kautta rasismi/fasismiläppää heittävä porukka päätyy tilanteeseen, jossa se alkaa tosissaan kannattamaan ajatuksia, joita se aluksi viljeli ironisesti ja läpällä? Ja miksi kultuurin rappiosta saarnaava porukka jopa itsetarkoituksellisella tavalla diggailee lonkeropornoa ja omalla käytöksellään ilmentää nykykultuurin irvokkaimpia piirteitä.

Samaistuin tässä myös vahvasti podcastin isännän Ezra Kleinin kommentteihin. Kuulun kai karkeasti samaan ikäluokkaan tämän 4chan-jengin kanssa, mutten silti todellakaan kykene samaistumaan tuohon porukkaan. Ja kun 30 ikävuotta alkaa pikkuhiljaa lähestyä, niin alan myös ehkä huolestuttavasti keski-ikäistyä. Tai huomaan miettiväni, että mitä tästä nykynuorisosta ja varsinkin sen asosiaalisemmasta aineksesta tulee jos se on kasvanut näiden netin pahimpien törkyröykkiöiden keskellä.

Tavallaan sitä toivoisi ettei tätä öyhötysekosyystemin sontaa tarvitsisi vakavasti miettiä, mutta kun sen kanssa nyt kuitenkin joudutaan elämään, niin kai sitä kannattaa yrittää ymmärtää. Mutta suosittelen todellakin kuuntelemaan tuon Ezra Klein Shown uusimman jakson.




Netin hämäristä nurkista ja härskeistä huijauksista

Aika paljon tulee kuunneltua erilaisia podcasteja, mutta nyt täytyy erikseen kehua Reply All podcastin uusinta jaksoa. Toimittajat Alex Goldman ja PJ Vogel ovat nyt ehtineet tehdä Reply All-podcastiaan jo päälle 100 jaksoa ja esitelleet noissa monenlaisia netin hämäriä peränurkkia. Joissain jaksoissa taustoitetaan meemejä ja muita netin hassuja ilmiöitä. Viime syksynä sankarimme esimerkiksi tavasivat auki Pepe the Frog-meemin sekä Pizzagaten. Noiden ohella ohjelmassa on kuitenkin esitelty muodoltaan kepeällä ja humoristisella tavalla erilaisia härskejä nettihuijauksia.

Uusimassa jaksossa Alex Goldman sai erikoisen viestin puhelimeensa, lähti selvittämään mistä on kyse ja päätyi kuukausia kestäneeseen viestittelyyn Intiassa hämärää call centeriä ja nettibisnestä pyörittäneen jannun kanssa. Suosittelen kuuntelemaan.

Uusin Jakso #102 Long Distance

Muita mieleen jääneitä jaksoja

#77 The Grand Tapestry Of Pepe

#78 Very Quickly to the Drill (lukkoseppähuijaus)

#83 Voyage Into Pizzagate

 

 

Kolme päivää kasvissyöntiä

Olen nyt viettänyt kolme päivää kasvissyöjänä ja tämän täytyy olla ensimmäinen kerta varhaislapsuuteni jälkeen kun olen ollut useamman päivän putkeen ilman lihaa. Olen ollut jo hyvin pitkään tietoinen siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset söisivät selvästi nykyistä vähemmän lihaa. Minusta ei yksinkertaisesti ole mahdollista moraalisilla argumenteilla perustella kestävästi nykyistä länsimaista lihankulutusta. Yuval Harari kirjoitti Guardianissa osuvasti, että Industrial farming is one of the worst crimes in historySe miten kasvissyöjät välillä saavat paskaa niskaansa muilta ihmisiltä oman elämäntapavalintansa takia, on minulle poiittisen keskustelun käsittämättömimpiä juttuja.

En kuitenkaan ole juuri millään tavalla ottanut tätä kiistatonta faktaa huomioon omassa elämässäni ja olen syönyt lihaa vähintään siinä missä keskiverto länsimaalainen. En ole suunnitellut ryhtyväni kokonaan kasvissyöjäksi, mutta yritän nyt vähentää selvästi (varsinkin punaisen) lihan syöntiä. Omilla mittareillani kolme päivää ilman lihaa on kuitenkin jo ennennäkemätön saavutus.

Evgeny Morozov – Freedom as a Service

HBO:n Silicon Valleyn neljäs tuotantokausi pyörähti hiljattian käyntiin ja sen innoittamana kuuntelin Piilaakson armottoman kriitikon Evgeny Morozovin luennon aiheesta The “Smart City” as a Transition Point Towards the “Private City. Smart city taitaa olla heti big datan takana yksi viime vuosien toistelluimpia trendisanoja, joka pitää tunkea osaksi jokaista strategiaa, johon se vain on jotenkin mahdollisesti laittaa.

Evgeny  Morozov syntyi Valko-Venäjällä, oli nuoruudessaan kirkasotsainen internetaktivisti, mutta kyynistyi nopeasti armottomaksi Piilaakson ja sen ajatusmaailman kriitikoksi.  Luin pari vuotta sitten Morozovin kirjan To Save Everything, Click Here, joka oli aika heviä shittiä, enkä tiedä suosittelisinko sitä kovin monelle. Audiomuodossa miehen ajatuksia kuitenkin kuuntelee mielellään ja Morozovilla on myös Twitterissä usein oivaltavia sivalluksia Piilakson suuntaan. Äärimmäisen kyynisenä, Foucaulta ja Deleuzia siteeraavana, mutta myös aidosti teknologiaskeneä tuntevana hahmoma häntä on mielenkiintoista seurata. En tiedä kuinka loppuun asti Morozovin ajatusketjuja kannattaa seurata, mutta kun mediassa alkaa pyöriä juttuja jostain uudesta hypetetystä teknologiasta, huomaan usein etsiväni, mitä kyynisen kriittisiä kommentteja Morozovilla on aiheesta sanottavanaan.

 

Trump, feminismi ja déjà-vu

Trumpin virkaanastujaisten jälkeen WNYC:n Kai Wright ja Economistin Anne McElvoy ovat pitäneet viikottaista Indivisible-radio-ohjelmaa, jonne on otettu amerikkalaisia soittajia ja nämä ovat kertoneet ajauksiaan eri politiikkaan sekä Trumpiin liittyvistä teemoista esim. Syyriasta, Kiinasta, Venäjästä ja Amerikan muslimeista. Tällä viikolla aiheeksi valikoitui feminismi. Keskustelussa oli jotain ihan mielenkiintoisia pointteja kuten se, että käytännössä Euroopan lähitulevaisuuden isoimmista asioista ovat nyt päättämässä naiset, Theresa May Brittanniassa ja Angela Merkel Saksassa sekä mahdollisesti jopa Marine Le Pen Ranskassa.

Henkilökohtaisesti feminismi ei ole koskaan erityisemmin kiihottanut minua suuntaan tai toiseen. Työelämässän olen ollut sekä miesvaltaisissa että sukupuolien osalta aika tasan jakautuneissa työyhteisöissä, mutta tuntuu, että minulla ei ole aihepiiristä kauheasti mitään sanottavaa. Saattaa koskea muitankin asioita, mutta varsinkin feminismikeskustelun suhteen olen ollut varsin reaktiivinen.

Viimeisen reilun vuoden ajan olen kuitenkin ollut törmäävinäni sosiaalisessa mediassa ja netissä  feminismiaiheiseen keskusteluun aiempaa useammin. En ole törmännyt niinkään feministien kirjoituksiin, vaan kaikenmaailman oman elämänsä henrylaasasten töräytyksiin. Tämä on hieman hämmästyttänyt minua. En tosiaan erityisen usein näe feministien kirjoituksia tai haastatteluja, mutta yhä useammin antifeminisistä öyhötystä. Mistä ne näitä juttuja kaivaa ja minkälainen öyhötysekosysteemi tuossa oikein on taustalla?

Jotenkin vähän sellainen déjà-vu-tunne 10 vuoden takaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Tuntuu että joka vitun tuutista alkaa tulla tätä sontaa tavalla, joka tekee kaiken tolkullisen keskustelun mahdottomaksi. Näyttää että sukupuolten välisiin suhteisiin liittyvä keskustelu nousee yhä selvemmin esiin kulttuurisodan taisteluissa. Toki nämä henrylaasaset ovat töräytellee jo pidempään ja kyllähän maahanmuuttokeskustelukin on tuntunut usein palaavaan sukupuoleen liittyviin kysymyksiin. En tosiaan ihan kauheasti seuraa feministien tekemisiä tai sanomisia, enkä tiedä kuinka paljon haluaisin assosioitua tuohon porukkaan, mutta on täysin selvää, etten ainakaan halua olla samalla puolella näiden netin antifemististen törkyturpien kanssa.

 

Trump ja Huumori

Sen verran kun olen seurannut Trumpia ja Yhdysvaltojen politiikkaa viimeisen vuoden aikana, olen tietoisesti yrittänyt tehdä sitä hyvin erilaisten lähteiden kautta. Tottakai dietissäni painottuvat selvästi tietyt mediat, mutta aina säännöllisin väliajoin käännän katseeni myös muihin lähteisiin. Riittävän pieninä annoksina jopa netin pahimmat likaviemärit ovat ihan mielnkiintoista seurattavaa. Ja olen toki jo kauan aikaa sitten huomannut, että ihan taktisestikin katsottunakin kannattaa yrittää ymmärtää “vihollisensa argumentointia”. Jos ei tiedä, mitkä ovat “vihollisen” toistuvasti kuulemia olkiukkoja, saatat käyttää niitä itsekin ja joutua sen takia koomiseen valoon.

Huumorihan on ollut varsinkin netin maahanmuutto- ja islamkriitikoiden työkalupakissa jo vuosikymmenen ajan todella tärkeä työkalu. Eikä siinä, sitä on käytetty myös aidosti hauskasti ja osuvasti. Nämä hokemat rauhanuskonnosta tms. tosin vaan alkoivat omissa silmissäni tuntua todella väsyneiltä jo tämän vuosikymmenen alussa. Maahanmuuttokriitikoilla on tuntunut myös olevan ajatus, että pitää voida sanoa mitä tahansa ilman, että muut ihmiset saavat kritisoida sitä, jos kutsuu kommentaariaan vitsiksi. Ja Trumpin vaalikamppailun aikana Amerikan pikku nettisoturit kävivät meemisotaansa aika avoimen fasistisella kuvastolla, yhdistellen siihen kuitenkin humoristisia elementtejä, niin että fasismista puhuva henkilö oli triggeröitynyt SJWCUCKlumihiutale, tai jotain vastaavaa.

Trumpin nousun myötä huumori on kuitenkin noussut todella vahvasti aseeksi myös liberaalien työkalupakissa. Toki liberaalit koomikot ovat repineet republikaanien ylilyönneistä huumoria jo pitkään. Esimerkiksi  John Stewart hassutteli  W:n ja republikaanien kustannuksella jo tämän vuosituhannen alussa tavalla, joka jopa vaikutti poliittiseen keskusteluun. Silti huumori on tällä hetkellä ehkä tärkeämpi väline käsitellä Yhdysvaltojen presidentin tekemisiä kuin koskaan aiemmin. Olen katsellut  säännöllisest John Oliverin sekä Bill Maherin ohjelmat ja satunnaisesti esim. Steve Colbertia ja Trevor Noahia ja ajatellut, että näissä pystytään huumorin kautta käsittelemään joitain ilmiötä todella hyvin.

Katsoin kuitenkin juuri Voxin lyhyen videon aiheesta ja tajusin, että voi tosiaan olla, että häpeilemättömän valehtelijan tekemisten raportoinnissa huumoriohjelmat saattavat aidosti olla useimpia perinteisiä medioita parempia. Niillä on matalampi kynnys kutsua paskapuhetta paskapuheeksi. Eivät tällaiset huumoriohjelmat voi korvata perinteisempää media kokonaan, mutta kyllä ne voivat aidosti tuoda siihen rinnalle mielenkiintoisia huomioita, jotka muuten saattaisivat jäädä tekemättä.

Vartia, Vihreät ja Markkinatalous

Pitkään on ollut vaikea sanoa, mihin Suomen vihreä puolue tarkalleen pitäisi sijoittaa oikeisto-vasemmisto-akselilla. Moniin Euroopan sisarpuolueisiinsa nähden Suomen vihreät ei sijoitu ainakaan yhtä selvästi osaksi vasemmistoblokkia ja vanha näppärä vihreiden heittohan oli, että vihreät ei ole oikealla tai vasemmalla vaan edellä. Kaikista puolueen heikkouksista huolimatta tuossa heitossa on kuitenkin ollut totuuden siemen ja se on syitä miksi olen itse äänestänyt vihreitä. Jonkinlainen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eetos yhdistettynä terveeseen etäisyyteen AY-liikkeestä on osaltaan tehnyt vihreiden äänestämisen riittävän houkuttelevaksi.

Kuuntelin juuri EVA:n podcastin, jossa Mika Maliranta haastatteli Antero Vartiaa vihreiden linjauksista ja erityisesti talousasioista. Vartia on kerännyt taakseen aikamoista hypeä siinä viiteryhmässä, johon minä kuulun. Minulle Sexy-Antero on kuitenkin jäänyt yllättävänkin tuntemattomaksi hahmoksi tähän asti. Mutta täytyy sanoa tämän haastattelun perusteella, että ymmärrän kyllä hyvin miksi Vartiasta on puhuttu viime aikoina niin positiivisesti. Malirantakin vastasi toistuvasti Vartian kommentteihin “Just näin”. Jotenkin tässä  ajassa on välillä todella rauhoittavaa kuulla kahden asiantuntevan ja hieman teknokaattisen keskustelijan sivistynyttä dialogia, jossa ei mennä pelkästään sloganien tasolla.

Toivottavasti Vartian ajatukset nousevat tulevaisuudessa entistä selkeämmin esiin vihreiden linjauksissa. Tuolloin puolue voisi jatkossakin luottaa saavansa minun ääneni.

 

Kadotetut pojat, kadotetut miehet

Selailin tänään taas yhtä suosikkiblogiani Marginal Revolutionia, jonne Tyler Cowen on lataillut uuteen The Complacent Class-kirjaansaa liittyvää videomateriaalia. Tällä kertaa lyhyen videon aiheena oli kadotetut miehet. Video käsittelee Amerikkaa, mutta tilanne taitaa olla samankaltainen myös Suomessa. Olen itsekin blogissani pariin kertaan sivunnut tätä aihepiiriä (Emma Kari, feminismi ja pojat ja Luuseripoikien vaihtoehtotodellisuus ja työn muutos).

Video ei sisällä mitään maata mullistavaa jos on vähän seurannut tätä keskustelua, mutta siinä summataan ihan hyvin ilmiötä. Vaikuttaa kuitenkin että kadotetut miehet tulee tulevina vuosina olemaan yksi ilmiöistä, joka dominoi yhteiskunnallista keskustelua. Lisäksi näyttää, että pelottavien vaalitulosten ohella vasemmistoliberaalit piirit nostavat aihepiiriä esiin myös, koska on yhä helpmpaa nähdä kadotetut miehet muuttuvan maailman rakenteiden sortamina uhreina.

Toisaalta saa nähdä miten nationalistinen taantumuksellisto tarkalleen vastaa tähän ongelmaan. Tuleeko tuolta suunnalta mitään muuta kuin feministien syyttämistä ja toiveita paluusta vähintään 30 vuotta ajassa taaksepäin aikakoneen avulla.

Sataa Halla-ahon laariin, muttei riittävästi

Tässä sängyllä maatessani kuuntelin kolme suomalaista politiikka-aiheista keskustelua: PolitiikkaradioPressiklubi ja Politbyroo. Näissä kaikissa Suomen politiikkaa paljon seuranneet hahmot keskustelivat viikon tapahtumista. Kaikissa Jussi Halla-ahon lähtö puheeenjohtajakisaan oli keskeinen  aihe. Eikä keskusteluissa keskitytty ainostaan siihen, miten Halla-aho pärjää puheenjohtajakisassa, vaan mietitiin, minkälainen hahmo Jussi Halla-aho olisi perussuomalaisten puheenjohtajana. Olin jopa hieman yllättynyt siitä, miten mahdollisena tulevana puheenjohtajana Halla-ahoa näissä pidettiin. Tämä sataa Halla-ahon laariin.

Median Halla-aholle antama valtaisa huomio ja varsinkin pitkälle menevä spekulointi Halla-ahon puheenjohtajuudesta varmasti parantavat hänen asemiaan. Halla-ahoa ei pidä tietenkään yrittää vaieta kuoliaaksi, mutta ei Halla-aholle tarvitsisi antaa näin tarpeettoman paljon huomiota. Mutta media tietysti kirjoittaa sitä, mikä herättää ihmisissä eniten tunteita ja Halla-aho totisesti herättää niitä. Halla-aho on nyt nostettu vakavastiotettavaksi ehdokkaaksi.

En kuitenkaan usko, että Halla-aho kykenisi lyömään Terhoa puheenjohtajakisssa. Tosin huomaan perustelevani tätä itselleni samankaltaisella logiikalla kuin Trumpin mahdottomuutta päästä presidentiksi. Siis (loppujen lopuksi) kahden ehdokkaan vaalissa liian kauas äärilaitaan hakeutuvalla ehdokkaalla ei pitäisi olla mahdollisuuksia sellaista ehdokasta vastaan, joka asemoituu lähelle keskikenttää. Trumpin osalta olin väärässä, mutta perustelen edelleen samalla logiikalla, miksi en usko Jussi Halla-ahon pääsevän perussuomalaisten puheenjohtajaksi.

En ole varma ja eikä minulla ole riittävää tietoa sen ryhmän koostumuksesta, joka viime kädessä päättää perussuomalaisten puheenjohtajan, mutta tällä hetkellä pidän Halla-ahon nousua persujen puheenjohtajaksi hyvin epätodennäköisenä. Lisäksi näkisin hieman merkkejä siitä, että tästä saattaa tulla verinenkin puheenjohtajakisa, joka pirstoo perussuomalaisia pahasti.