Netin hämäristä nurkista ja härskeistä huijauksista

Aika paljon tulee kuunneltua erilaisia podcasteja, mutta nyt täytyy erikseen kehua Reply All podcastin uusinta jaksoa. Toimittajat Alex Goldman ja PJ Vogel ovat nyt ehtineet tehdä Reply All-podcastiaan jo päälle 100 jaksoa ja esitelleet noissa monenlaisia netin hämäriä peränurkkia. Joissain jaksoissa taustoitetaan meemejä ja muita netin hassuja ilmiöitä. Viime syksynä sankarimme esimerkiksi tavasivat auki Pepe the Frog-meemin sekä Pizzagaten. Noiden ohella ohjelmassa on kuitenkin esitelty muodoltaan kepeällä ja humoristisella tavalla erilaisia härskejä nettihuijauksia.

Uusimassa jaksossa Alex Goldman sai erikoisen viestin puhelimeensa, lähti selvittämään mistä on kyse ja päätyi kuukausia kestäneeseen viestittelyyn Intiassa hämärää call centeriä ja nettibisnestä pyörittäneen jannun kanssa. Suosittelen kuuntelemaan.

Uusin Jakso #102 Long Distance

Muita mieleen jääneitä jaksoja

#77 The Grand Tapestry Of Pepe

#78 Very Quickly to the Drill (lukkoseppähuijaus)

#83 Voyage Into Pizzagate

 

 

Kolme päivää kasvissyöntiä

Olen nyt viettänyt kolme päivää kasvissyöjänä ja tämän täytyy olla ensimmäinen kerta varhaislapsuuteni jälkeen kun olen ollut useamman päivän putkeen ilman lihaa. Olen ollut jo hyvin pitkään tietoinen siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset söisivät selvästi nykyistä vähemmän lihaa. Minusta ei yksinkertaisesti ole mahdollista moraalisilla argumenteilla perustella kestävästi nykyistä länsimaista lihankulutusta. Yuval Harari kirjoitti Guardianissa osuvasti, että Industrial farming is one of the worst crimes in historySe miten kasvissyöjät välillä saavat paskaa niskaansa muilta ihmisiltä oman elämäntapavalintansa takia, on minulle poiittisen keskustelun käsittämättömimpiä juttuja.

En kuitenkaan ole juuri millään tavalla ottanut tätä kiistatonta faktaa huomioon omassa elämässäni ja olen syönyt lihaa vähintään siinä missä keskiverto länsimaalainen. En ole suunnitellut ryhtyväni kokonaan kasvissyöjäksi, mutta yritän nyt vähentää selvästi (varsinkin punaisen) lihan syöntiä. Omilla mittareillani kolme päivää ilman lihaa on kuitenkin jo ennennäkemätön saavutus.

Evgeny Morozov – Freedom as a Service

HBO:n Silicon Valleyn neljäs tuotantokausi pyörähti hiljattian käyntiin ja sen innoittamana kuuntelin Piilaakson armottoman kriitikon Evgeny Morozovin luennon aiheesta The “Smart City” as a Transition Point Towards the “Private City. Smart city taitaa olla heti big datan takana yksi viime vuosien toistelluimpia trendisanoja, joka pitää tunkea osaksi jokaista strategiaa, johon se vain on jotenkin mahdollisesti laittaa.

Evgeny  Morozov syntyi Valko-Venäjällä, oli nuoruudessaan kirkasotsainen internetaktivisti, mutta kyynistyi nopeasti armottomaksi Piilaakson ja sen ajatusmaailman kriitikoksi.  Luin pari vuotta sitten Morozovin kirjan To Save Everything, Click Here, joka oli aika heviä shittiä, enkä tiedä suosittelisinko sitä kovin monelle. Audiomuodossa miehen ajatuksia kuitenkin kuuntelee mielellään ja Morozovilla on myös Twitterissä usein oivaltavia sivalluksia Piilakson suuntaan. Äärimmäisen kyynisenä, Foucaulta ja Deleuzia siteeraavana, mutta myös aidosti teknologiaskeneä tuntevana hahmoma häntä on mielenkiintoista seurata. En tiedä kuinka loppuun asti Morozovin ajatusketjuja kannattaa seurata, mutta kun mediassa alkaa pyöriä juttuja jostain uudesta hypetetystä teknologiasta, huomaan usein etsiväni, mitä kyynisen kriittisiä kommentteja Morozovilla on aiheesta sanottavanaan.

 

Trump, feminismi ja déjà-vu

Trumpin virkaanastujaisten jälkeen WNYC:n Kai Wright ja Economistin Anne McElvoy ovat pitäneet viikottaista Indivisible-radio-ohjelmaa, jonne on otettu amerikkalaisia soittajia ja nämä ovat kertoneet ajauksiaan eri politiikkaan sekä Trumpiin liittyvistä teemoista esim. Syyriasta, Kiinasta, Venäjästä ja Amerikan muslimeista. Tällä viikolla aiheeksi valikoitui feminismi. Keskustelussa oli jotain ihan mielenkiintoisia pointteja kuten se, että käytännössä Euroopan lähitulevaisuuden isoimmista asioista ovat nyt päättämässä naiset, Theresa May Brittanniassa ja Angela Merkel Saksassa sekä mahdollisesti jopa Marine Le Pen Ranskassa.

Henkilökohtaisesti feminismi ei ole koskaan erityisemmin kiihottanut minua suuntaan tai toiseen. Työelämässän olen ollut sekä miesvaltaisissa että sukupuolien osalta aika tasan jakautuneissa työyhteisöissä, mutta tuntuu, että minulla ei ole aihepiiristä kauheasti mitään sanottavaa. Saattaa koskea muitankin asioita, mutta varsinkin feminismikeskustelun suhteen olen ollut varsin reaktiivinen.

Viimeisen reilun vuoden ajan olen kuitenkin ollut törmäävinäni sosiaalisessa mediassa ja netissä  feminismiaiheiseen keskusteluun aiempaa useammin. En ole törmännyt niinkään feministien kirjoituksiin, vaan kaikenmaailman oman elämänsä henrylaasasten töräytyksiin. Tämä on hieman hämmästyttänyt minua. En tosiaan erityisen usein näe feministien kirjoituksia tai haastatteluja, mutta yhä useammin antifeminisistä öyhötystä. Mistä ne näitä juttuja kaivaa ja minkälainen öyhötysekosysteemi tuossa oikein on taustalla?

Jotenkin vähän sellainen déjà-vu-tunne 10 vuoden takaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Tuntuu että joka vitun tuutista alkaa tulla tätä sontaa tavalla, joka tekee kaiken tolkullisen keskustelun mahdottomaksi. Näyttää että sukupuolten välisiin suhteisiin liittyvä keskustelu nousee yhä selvemmin esiin kulttuurisodan taisteluissa. Toki nämä henrylaasaset ovat töräytellee jo pidempään ja kyllähän maahanmuuttokeskustelukin on tuntunut usein palaavaan sukupuoleen liittyviin kysymyksiin. En tosiaan ihan kauheasti seuraa feministien tekemisiä tai sanomisia, enkä tiedä kuinka paljon haluaisin assosioitua tuohon porukkaan, mutta on täysin selvää, etten ainakaan halua olla samalla puolella näiden netin antifemististen törkyturpien kanssa.

 

Trump ja Huumori

Sen verran kun olen seurannut Trumpia ja Yhdysvaltojen politiikkaa viimeisen vuoden aikana, olen tietoisesti yrittänyt tehdä sitä hyvin erilaisten lähteiden kautta. Tottakai dietissäni painottuvat selvästi tietyt mediat, mutta aina säännöllisin väliajoin käännän katseeni myös muihin lähteisiin. Riittävän pieninä annoksina jopa netin pahimmat likaviemärit ovat ihan mielnkiintoista seurattavaa. Ja olen toki jo kauan aikaa sitten huomannut, että ihan taktisestikin katsottunakin kannattaa yrittää ymmärtää “vihollisensa argumentointia”. Jos ei tiedä, mitkä ovat “vihollisen” toistuvasti kuulemia olkiukkoja, saatat käyttää niitä itsekin ja joutua sen takia koomiseen valoon.

Huumorihan on ollut varsinkin netin maahanmuutto- ja islamkriitikoiden työkalupakissa jo vuosikymmenen ajan todella tärkeä työkalu. Eikä siinä, sitä on käytetty myös aidosti hauskasti ja osuvasti. Nämä hokemat rauhanuskonnosta tms. tosin vaan alkoivat omissa silmissäni tuntua todella väsyneiltä jo tämän vuosikymmenen alussa. Maahanmuuttokriitikoilla on tuntunut myös olevan ajatus, että pitää voida sanoa mitä tahansa ilman, että muut ihmiset saavat kritisoida sitä, jos kutsuu kommentaariaan vitsiksi. Ja Trumpin vaalikamppailun aikana Amerikan pikku nettisoturit kävivät meemisotaansa aika avoimen fasistisella kuvastolla, yhdistellen siihen kuitenkin humoristisia elementtejä, niin että fasismista puhuva henkilö oli triggeröitynyt SJWCUCKlumihiutale, tai jotain vastaavaa.

Trumpin nousun myötä huumori on kuitenkin noussut todella vahvasti aseeksi myös liberaalien työkalupakissa. Toki liberaalit koomikot ovat repineet republikaanien ylilyönneistä huumoria jo pitkään. Esimerkiksi  John Stewart hassutteli  W:n ja republikaanien kustannuksella jo tämän vuosituhannen alussa tavalla, joka jopa vaikutti poliittiseen keskusteluun. Silti huumori on tällä hetkellä ehkä tärkeämpi väline käsitellä Yhdysvaltojen presidentin tekemisiä kuin koskaan aiemmin. Olen katsellut  säännöllisest John Oliverin sekä Bill Maherin ohjelmat ja satunnaisesti esim. Steve Colbertia ja Trevor Noahia ja ajatellut, että näissä pystytään huumorin kautta käsittelemään joitain ilmiötä todella hyvin.

Katsoin kuitenkin juuri Voxin lyhyen videon aiheesta ja tajusin, että voi tosiaan olla, että häpeilemättömän valehtelijan tekemisten raportoinnissa huumoriohjelmat saattavat aidosti olla useimpia perinteisiä medioita parempia. Niillä on matalampi kynnys kutsua paskapuhetta paskapuheeksi. Eivät tällaiset huumoriohjelmat voi korvata perinteisempää media kokonaan, mutta kyllä ne voivat aidosti tuoda siihen rinnalle mielenkiintoisia huomioita, jotka muuten saattaisivat jäädä tekemättä.

Vartia, Vihreät ja Markkinatalous

Pitkään on ollut vaikea sanoa, mihin Suomen vihreä puolue tarkalleen pitäisi sijoittaa oikeisto-vasemmisto-akselilla. Moniin Euroopan sisarpuolueisiinsa nähden Suomen vihreät ei sijoitu ainakaan yhtä selvästi osaksi vasemmistoblokkia ja vanha näppärä vihreiden heittohan oli, että vihreät ei ole oikealla tai vasemmalla vaan edellä. Kaikista puolueen heikkouksista huolimatta tuossa heitossa on kuitenkin ollut totuuden siemen ja se on syitä miksi olen itse äänestänyt vihreitä. Jonkinlainen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eetos yhdistettynä terveeseen etäisyyteen AY-liikkeestä on osaltaan tehnyt vihreiden äänestämisen riittävän houkuttelevaksi.

Kuuntelin juuri EVA:n podcastin, jossa Mika Maliranta haastatteli Antero Vartiaa vihreiden linjauksista ja erityisesti talousasioista. Vartia on kerännyt taakseen aikamoista hypeä siinä viiteryhmässä, johon minä kuulun. Minulle Sexy-Antero on kuitenkin jäänyt yllättävänkin tuntemattomaksi hahmoksi tähän asti. Mutta täytyy sanoa tämän haastattelun perusteella, että ymmärrän kyllä hyvin miksi Vartiasta on puhuttu viime aikoina niin positiivisesti. Malirantakin vastasi toistuvasti Vartian kommentteihin “Just näin”. Jotenkin tässä  ajassa on välillä todella rauhoittavaa kuulla kahden asiantuntevan ja hieman teknokaattisen keskustelijan sivistynyttä dialogia, jossa ei mennä pelkästään sloganien tasolla.

Toivottavasti Vartian ajatukset nousevat tulevaisuudessa entistä selkeämmin esiin vihreiden linjauksissa. Tuolloin puolue voisi jatkossakin luottaa saavansa minun ääneni.

 

Kadotetut pojat, kadotetut miehet

Selailin tänään taas yhtä suosikkiblogiani Marginal Revolutionia, jonne Tyler Cowen on lataillut uuteen The Complacent Class-kirjaansaa liittyvää videomateriaalia. Tällä kertaa lyhyen videon aiheena oli kadotetut miehet. Video käsittelee Amerikkaa, mutta tilanne taitaa olla samankaltainen myös Suomessa. Olen itsekin blogissani pariin kertaan sivunnut tätä aihepiiriä (Emma Kari, feminismi ja pojat ja Luuseripoikien vaihtoehtotodellisuus ja työn muutos).

Video ei sisällä mitään maata mullistavaa jos on vähän seurannut tätä keskustelua, mutta siinä summataan ihan hyvin ilmiötä. Vaikuttaa kuitenkin että kadotetut miehet tulee tulevina vuosina olemaan yksi ilmiöistä, joka dominoi yhteiskunnallista keskustelua. Lisäksi näyttää, että pelottavien vaalitulosten ohella vasemmistoliberaalit piirit nostavat aihepiiriä esiin myös, koska on yhä helpmpaa nähdä kadotetut miehet muuttuvan maailman rakenteiden sortamina uhreina.

Toisaalta saa nähdä miten nationalistinen taantumuksellisto tarkalleen vastaa tähän ongelmaan. Tuleeko tuolta suunnalta mitään muuta kuin feministien syyttämistä ja toiveita paluusta vähintään 30 vuotta ajassa taaksepäin aikakoneen avulla.

Blair, nostalgia ja Brexitin vaikutukset

Kuuntelin työnteon ohessa Economistin radio-ohjelman, jossa anne Anne McElvoy haastatteli vanhaa konnaamme Tony Blairia Brexitistä. Tämä vahvisti sitä aiempaa käsitystäni, että on hyvin epäselvää, mitkä ovat todelliset vaikutukset kun Brexit astuu voimaan. Eivät eritysen positiiviset, mutta edelleen on vain aika hataria ajatuksia siitä, mitä tarkemmin tulee tapahtumaan. Brexit tuntuu olevan niitä asioita, joiden ymmärtäminen ei juurikaan helpotu vaikka siihen vähän yrittäisi perehtyäkin. Theresa Mayn jenggi hokee, että Brexit means Brexit osittain sen takia, että pääsisi välttämään asioiden määrittelyä.

Huomaisn kuitenkin taas ajattelevani, että Blair symboloi minulle jotenkin parempaa ja turvallisempaa aikakautta. Maailma oli radallaan ja oli usko siihen, että kyllä asiat menevät parempaan suuntaan. Keskustavasemmistolaiset eteenpäinkatsovat hahmot olivat vallassa ympäri Eurooppa. Itse olin liian nuori ymmärtämään mitään politiikkaan liittyen aikana jollain Blair nousi valtaan. Huomaan että minulla on kuitenkin varsin nostalgisia tunteita Blairin ja Lipposen aikakautta kohtaan. Ehkä kyse on osittain lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista ja siihen että Blairin aikakauden päätös osui oman aikuisuuteni kynnykselle.

 

Sataa Halla-ahon laariin, muttei riittävästi

Tässä sängyllä maatessani kuuntelin kolme suomalaista politiikka-aiheista keskustelua: PolitiikkaradioPressiklubi ja Politbyroo. Näissä kaikissa Suomen politiikkaa paljon seuranneet hahmot keskustelivat viikon tapahtumista. Kaikissa Jussi Halla-ahon lähtö puheeenjohtajakisaan oli keskeinen  aihe. Eikä keskusteluissa keskitytty ainostaan siihen, miten Halla-aho pärjää puheenjohtajakisassa, vaan mietitiin, minkälainen hahmo Jussi Halla-aho olisi perussuomalaisten puheenjohtajana. Olin jopa hieman yllättynyt siitä, miten mahdollisena tulevana puheenjohtajana Halla-ahoa näissä pidettiin. Tämä sataa Halla-ahon laariin.

Median Halla-aholle antama valtaisa huomio ja varsinkin pitkälle menevä spekulointi Halla-ahon puheenjohtajuudesta varmasti parantavat hänen asemiaan. Halla-ahoa ei pidä tietenkään yrittää vaieta kuoliaaksi, mutta ei Halla-aholle tarvitsisi antaa näin tarpeettoman paljon huomiota. Mutta media tietysti kirjoittaa sitä, mikä herättää ihmisissä eniten tunteita ja Halla-aho totisesti herättää niitä. Halla-aho on nyt nostettu vakavastiotettavaksi ehdokkaaksi.

En kuitenkaan usko, että Halla-aho kykenisi lyömään Terhoa puheenjohtajakisssa. Tosin huomaan perustelevani tätä itselleni samankaltaisella logiikalla kuin Trumpin mahdottomuutta päästä presidentiksi. Siis (loppujen lopuksi) kahden ehdokkaan vaalissa liian kauas äärilaitaan hakeutuvalla ehdokkaalla ei pitäisi olla mahdollisuuksia sellaista ehdokasta vastaan, joka asemoituu lähelle keskikenttää. Trumpin osalta olin väärässä, mutta perustelen edelleen samalla logiikalla, miksi en usko Jussi Halla-ahon pääsevän perussuomalaisten puheenjohtajaksi.

En ole varma ja eikä minulla ole riittävää tietoa sen ryhmän koostumuksesta, joka viime kädessä päättää perussuomalaisten puheenjohtajan, mutta tällä hetkellä pidän Halla-ahon nousua persujen puheenjohtajaksi hyvin epätodennäköisenä. Lisäksi näkisin hieman merkkejä siitä, että tästä saattaa tulla verinenkin puheenjohtajakisa, joka pirstoo perussuomalaisia pahasti.

Libertaari paternalismi ei ole oksymoron

Nyt on kyllä mediaseksikäs klikkiotsikko. Tuo on käännös Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin vuonna 2003 kirjoittamasta artikkelista Libertarian Paternalism Is Not an Oxymoron. Olen useammassa itseäni kiinnostavassa yhteydessä nähnyt viitattavan artikkeliin, mutta vaikka aihepiiri kiinnostaa, niin eipä sitä helposti lähde lukemaan tieteellisiä artikkeleita. Thaler & Sunnstein-duo on myöhemmin tullut tunnetuksi käytännön politiikkaan vaikuttaneella nudge-ajattelullaan, jota yritettiin sovelletaa myös mm. Obaman ja Cameronin hallinnossa.

Nyt kuitenkin kuuntelin artikkelin toisen kirjoittajan Richard Thalerin vuonna 2006 Econtalk-podcastissa Russ Robertsin kanssa käymän keskustelun tästä aiheesta. Kuuntelen aika paljon erilaisia podcasteja ja keskusteluja, mutta tämä oli yksi mielenkiintoisimmista pitkään aikaan. Joillekkin taloustieteeseen ja libertarismiin täysin perehtymättömille keskustelu saattaa olla aika heavya shittiä, mutta suosittelen silti. Mainittakoon myös, että Russ Roberts oli muutama vuosi sitten luomassa vekkuleita Keynes vs Hayek rap-battle-videoita.

Russ Robets on tässäkin jaksossa itse esittämänsä määrittelyn mukaan äärimmäinen libertaari, mutta hän kuitenkin ottaa ohjelmaansa vieraaksi myös eri mieltä olevia ihmisiä. Usein vieraat ovat kovan kaliiberin taloustieteilijöitä, mutta keskustelukumppaneina on jatkuvasti myös muita raskaan sarjan hahmoja. Richars Thaler taas on mahdollisesti maailman johtava käyttäytymistaloustietelijä ja kuuluu listaan ihmisiä, jotka tulevaisuudessa saattavat hyvin saada taloustieteen nobelin.

Tässä saatiin aikaan aidontuntuinen dialogi, jossa älykkäät ihmiset ovat eri mieltä ja noudattavat hyviä keskustelutapoja. Keskustelijat ovat asioista selkeästi eri mieltä, mutta kykenevät kuitenkin toimivaan dialogiin. Tämä oli sellainen keskusteluu, jotita politiikan kentälle ideaalitilanteessa käytäisiin. Thalerin ja Robertsin keskustelussa käydään hyvin läpi niitä rakenteita, joiden muovaamana ihmiset tekevät päätöksiä ja missä määrin ja millä tavoilla julkisen vallan pitäisi mahdollisesti vaikuttaa näihin rakenteisiin.

The idea of libertarian paternalism might seem to be an oxymoron, but it is both possible and legitimate for private and public institutions to affect behavior while also respecting freedom of choice.

Ehkä yksinkertaistettuna Thalerin perusajatus on, että koska näennäisen triviaaleilla seikoilla, kuten  asioiden esittämisjärjestyksellä on vaikutus ihmisten valintoihin eikä ole olemassa neutraalia järjestystä, eli järjestys joudutaan jollain tavalla päättämään, täytyisi järjestäjän järjestää vaihtoehdot tavalla jolloin valitsija päätyisi todennäköisimmin häntä eniten miellyttävään valintaan. Liberaali paternalismi on yritys saada henkikö parempaan tilanteesee tämän omilla mittareilla, rajoittamatta valintojen mahdollisuuksia. Tässä suhteessa Robertsin ja vastaavien libertaalien argumentointi Thalerin nudegilua vastaan tuntuu minusta aika heikolta. Tällaisissa keskusteluissa tulee esiin se, miksi libertarismi aiheuttaa minussa välillä galvaanisia ihoreaktioita.