Jordan Peterson – Intellektuelli jonka ansaitsemme

Kirjoitin omia ajatuksia Jordan Petersonista jo puolisen vuotta sitten, mutta tuon jälkeen Petersonin tähti on vain jatkanut nousuaan. Petersonin persoonaan ja ajatuksiin liittyvää keskustelua näkyy yhä enemmän myös suomalaisilla nettisivuilla.

Tammikuussa Cathy Newmanin Peterson-haastattelu aikalailla räjäytti internetin. Samoihin aikoihin julkaistu Petersonin uusi filosofinen self help-kirja 12 Rules for Life: An Antidote to Chaos nousi Amazonin top seller-listan kärkeen. David Brooks totesi muutama kuukausi sitten, että Jordan Peterson saattaa olla tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisin intellektuelli, mikä tuntuu hyvin, hyvin, hyvin, hämmentävältä.. Pari päivää sitten Peterson oli yhden jopa liberaalin Amerikan suurimman auktoriteetin, Bill Maherin haastateltavana.

Kuten aiemmin totesin Peterson on mielestäni erikoinen yhdistelmä  self-help-gurua ja paloekonservatiivia, joka kertoo tarinoita ja muotoilee sanomansa syvälliseltä kuulostaviksi viiden pennin viisauksiksi. Tuo on minusta edelleen hyvä tiivistys Petersonista, mutta luin kuitenkin Nathan Robinsonin Peterson-aiheisen tekstin Current Affairsistä ja tuon inspiroimana voisi analysoida Peterson-ilmiötä vielä pikkiriikkisen lisää.

Peterson käyttää hyvin koukeroista ja hankalasti avautuvaa kieltä. Se saa hänet toisaalta näyttämään tietystä tulokulmasta katsottuna sivistyneeltä ja lukeneelta hahmolta. Toki muissa yhteyksissä tuntuu, että monet miehen kannattajista tuntuvat pitävän “vastapuolen” vähääkään samankaltaisia auktoriteettejä todellista elämää ymmärtämättöminä munapäinä. Petersonin tapaukessa epmääräinen sofismi, sivistyssanojen käyttö ja  italicsin ryöstöviljey näyttäytyvät monille kuitenkin meriitteinä.

Minusta monien Petersonin fanipoikien ajattelua kuvastaa hyvin tämä Amazoniin hänen vanhemmasta Mapf of meaning-kirjastaan kirjoitettu arvostelu: I am not sure I understood it, but it’s absolutely brilliant. Maps of meaningin hämmentävät diagrammeihin tiivistyy myös ehkä jotain Petersonin mumbojumbon ymmärrettävyydestä.

 

Petersonin taktiikka saa hänet myös paremmin  suojaan akateemiselta kritiikiltä, sillä hän on poiminut sinänsä kiitettävällä  pieteetillä pieniä palasia eri aloilta, mutta yhdistellyt ne sitten osaksi omaa kertomustaan, jollon kukaan aihepiirien todellinen ammattilainen ei lähde haastamaan miestä, koska ei hahmota pakettia kokonaisuutena.

Minusta ei vain ole ihan kauhean liioiteltua sanoa, että puolet miehen puheesta on sisällötään täysin tyhjää ja toinen puoli banaalia itsestäänselvyyksien toistetelua. Itsestäänselvyyksillä saatetaan vihjata tai olla vihjaamatta moniin suuntiin, mutta tämä monitulkintaisuus on osaltaan Petersonin edgyn julkisuuskuvan taustalla ja samaan aikaan kuitenkin mahdollistaa myös pakoväylän erilaisia syytöksiä kohtaan.

“Ei, Peterson ei sanonut”, että naisten meikkaaminen seksuaalisen halukkuuden symbolina tekisi työpaikka-ahdistelusta hyväksyttävää”. Peterson ei ole millään lailla vastuussa siitä, jos iso osa hänen vannoutuneista nettiseuraajistaan viljelee tuollaisia ajatuksia hänen kommentiensa inspiroimana.

Vaikka Peterosnia on (kuten lähes kaikkia puhuvia päitä) on tulkittu myös pahantahtosiesti väärin, ei viraaliksi nouseessa Chanel 4:n haastattelussa Cathy Newmanin so you are saying  ole itseasiassa kovinkaan huono tapa lähestyä Petersonin puheita, koska ne ovat äärimmäisen epämääräisiä ja epäselviä. 

Petersonin meriitiksi voi ehkä nostaa sen, että ilmeisesti miehen self help-jorina on oikeasti autannut monia nuoria saamaan oman elämänsä järjestykseen ja ehkä ihan hyvä, että vaikka sitten jonkinlaisena youtube-julkkis saa nämä ihmiset ottamaan enemmän vastuuta omasta elämästään.

Mutta saa nähdä jääkö alkuvuosi 2018 Peterson-hypen huipuksi, vai vieläkö huippu on näkemättä. Mutta luulen, että Peterson ilahduttaa meitä kaikia vielä melko pitkään tarinoillaan siitä, kuinka lohikäärmeet teurastetaan.

Itse en saa pidettyä omaa taloani tai elämääni täydellisessä järjestyksessä, mutta aion siitä huolimatta edellenen kritisodia Petersonia ja muita vastaavia hahmoja. Ei siksi että pitäisin Petersonia natsina, hirviöinä tai minään muunakaan absoluuttisen negatiivisena hahmona. Pidän häntä yksinkertaisesti melko ärsyttävänä sofistina ja paleokonservatiivisena self help guruna, jonka osallistuminen julkiseen keskusteluun yksinkertaisesti vain sotkee asioita.

Nationalistinen taantumuksellisto ja metakeskustelua Unkarin vaalituloksesta

Nyt jo reilun kymmenen vuoden ajan hieman perversseihin harrastuksiini on kuulunut lueskella nettiöyhötystä porukalta, jota olen sittemmin alkanut poliitsta korrektiuttani ja kilttiyttäni kutsua nationalistiseksi taantumuksellistoksi.

Halla-aho-hypen ja Scriptan vieraskirjan spin-offeina syntyi oma blogiekosysteeminsä, jonka käyttöenergiasta suuri osa on sittemmin siirtynyt Hommafoorumille, someen sekä erilaisiin netin roskamedioihin.

Osa varhaisemmista tämän ekosysteemin blogaajista kirjoittaa kuitenkin edelleen aktiivisesti samassa paikassa kuin aiemminkin. Tällaisena arkkityyppisenä ja  aika halla-ahomaisena esimerkkinä toimii vaikkapa Yrjöperskeles. Ei sillä että voisin väitää lukeneeni aivan valtaisasti tämän herrasmiehen tuotoksia, mutta muistelen törmänneeni tähänkin blogiin jo viime vuosikymmenen puolella.

Mainitsen tämän kaiken taustana sen takia, että alkuviikosta selaillessani läpi erilaisia Unkarin vaaleihin liittvyiö kommentaareja, luin juuri Ykän kirjoituksen Unkari, Rikka ja Malka, joka osaltaan kuvastaa hyvin sitä, miksi nationalistinen taantumukselliston ajattelu ja argumentaatio häiritsee ja jopa pelottaa minua.

Mutta jos siis otan esimerkiksi Yrjöperskeleen kirjoituksen, ei varmaan voida sanoa, että valitsen täysin paskan esimerkin. Sanoisin jopa, että Ykä on netin öyhötysekosysteemin miellyttävämmästä päästä. Jos otetaan annettuna maailmankuva, jossa liberaali nössöily ja mamutushomotusfeminismi raunioittavat Euroopan, niin ajatusketjut ovat pääsääntöisesti jotakuinkin loogisia ja teksti sinällään oikein vetävästikin kirjoitettua.

 

Kuvahaun tulos haulle islam europe

Ongelma näissä on vaan erityisesti se, että kaikki tuntuu aina palautuvan mamuihin (ja mahdollisesti feminismiin). Mikäli näitä vastustetaan, eikä heilailla ja natseilla aina täysin avoimesti, niin kaikki menee. Härski korruptio sekä avoimet hyökkäykset sananvapautta, yliopistoja ja lehdistöä vastaan ovat ihan jees, kunhan vaan vastustetaan niin saatanasti mamuja eikä muutenkaan olla nössöjä tai akkamaisia liberaaleja.

Seuraavat hajatukset kuvastavat ehkä aika hyvin Ykän ja laajemminkin nationalistisen taantumukselliston ajatusmaailmaa.

Unkari on torjunut tämän ja tulee torjumaan myös tulevina vuosina osoittaen samalla sen mitä eroa on valtiomiehillä ja poliittisilla broilereilla joitten kaakatukseen me suomalaiset olemme puolestamme joutuneet jo aivan liian kauan tottumaan.

Jos Suomessa olisi vastaava tilanne niin sitähän voitaisiin pitää opposition kannalta suorastaan loistavana. Täällähän valtaeliitillä kun sattumoisin on hallussaan koko valtamediakoneisto.

Nationalistinen taantumuksellisto painaa täysillä puheisaan pahemuksemansa postmodernin relativismin pyörteisiin ja kieltäytyy näkemästä ilmiselviä eroja Länsi-Euroopan oikeusvaltion ja viime vuosina yhä vahvemmin Venäjän ohjatun demokratian suuntaan kulkeneiden Itä-Euroopan maiden välillä. Ja toki esim toinen old school-öyhöttäjä, Vasarahammer näyttää juuri todenneen, että Länsi ja Venäjä ovat vaihtaneet paikkaa.

Toisin kuin ehkä jotkut ajattelevat, tässä Orbanin fanittamisessa avoin rasismi ja maahanmuuttajavastaisuus eivät edes ole minusta kaikkein häiritsevintä ja pelottavinta. Pelottavinta on se, että maahanmuuttajavastaisuuden seurauksena näytetään voivan päätyä tukemaan melkein mitä tahansa auktoritäärisiä ja länsimaisia arvoja polkevia orbaneita ja putineja. Joko tämä tämä porukka ihan aidosti diggaa fasistisesta menosta tai sitten se on saatanan naiivia ja typerää. Vaikea aina sanoa, kummasta kenenkin kohdalla on kyse, tai kumpi on oikeastaan edes pahempi juttu

Jos kommentaareissa edes sivulauseissa sanottaisiin, ettei erityisemmin tykätä Orbanin vallan keskittämisesta tai hyökkäyksistä kansalaisyhteiskuntaa vastaan, niin voisi ajatella että tämän porukan kanssa saattaisi olla mahdollista yrittää käydä edes jollain lailla mielekästä keskustelua. Ykän ja vastaavien sankarien kirjoitukset Orbanista kavaltavat minusta paljon näiden ihmisten ajatusmaailmasta ja sitä minkälaisille hallitsijoille he olisivat valmiita antamaan varauksettoman tukensa.

 

 

Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov – Keskusteluja Taloudesta

Juhana Vartiaisen ja Tommi Uschanovin tuore kirja Keskusteluja taloudesta, kuului tämän syksyn ajan mentaalisessa antikirjastossani luokkaan “Kirja jonka haluan ehdottomasti lukea, mutta jota kohtaan minulla saattaa olla liian kovat odotukset”. Pukki osasi tuoda jouluna kuusen alle mieluisan kovan paketin, ja luin joulupäivinä hitaasti tämän Uschanovin ja Vartiaisen keskustelukirjan.

Keskusteluja taloudesta ei onneksi osoittautunut pettymykseksi vaan aikalailla jokainen sivu oli nautinnollista luettavaa ja sisälsi joko uusia  ajatuksia, tai mielenkiintoisia perusteluja ja esimerkkejä herrojen ajatusmaailmojen tueksi. Oman lukukokemukseni nautinnolisuutta saattoi tosin nostaa myös se, että tämä oli pitkästä aikaa ensimmäinen suomenkielinen kirja jonka olen lukenut, Harvemmin kuitenkaan juuri katselen kirjojen alaviitteitä, mutta tässä tapauksessa kiinnitin huomiota myös niihin ja jopa Googlasin yhden niissä esitetyn tieteellisen artikkelin.

 

 

Kuvahaun tulos haulle uschanov vartiainen

 

 

Ilmeisesti (vähintään) yliopiston kirjaston yhteiskuntatieteen hyllyjen tietomäärää päässsään pitävän Uschanovin monista vahvuuksista minulle ehkä mieluisin on hänen tapansa esitellä  yhteiskuntatieteen valokeilojen ulkopuolella vaikuttaneiden mielenkiintoisten hahmojen ajatuksia. Kirjan alkupuolella esitelty pelon liberalismi oli esimerkiksi ajattelumalli, jonka kannattajaksi voisin itsenikin mahdollisesti laskea. Tai siis vaikkei kierosta ihmisyydestä saa koskaan suoraa, niin näen silti monenlaisia syitä uskoa liberaaliin demokratiaan ja että sen instituutioiden avulla ihmiset voidaan saada toimimaan lähes tolkullisella tavalla.

Uschanov kirjoittaa sekä kirjan alussa että lopusta omasta (inoho)realismistaan politiikan suhteen. Vartiainen ja Uschanov kuitenkin edustavat omasta mielestäni myös  nimenomaan talouden suhteen jonkinlaista (positiivista) kapitalistista realismia,  joka kai juuri nikotuttaa joitain vasemmiston edustajia.

Uschanovin tyyliin kuuluu taipumus taustoittaa nykymaailman ilmiöitä historian avulla ja tämä toimii useimmiten hyvin. Ainoa pieni kritiikki, Uschanovin tyyliä kohtaan ehkä on, että omaan silmääni osa puolen vuosisadan takaisista vertailukohdusta tuntuu välillä hieman triviaaleilta tai epätarkoituksenmukaisilta. Jonkinlaisena selkäydinreaktiona Uschanovin ajatus Amazon-politiikasta herättää minussa myös jonkinlaisia vastalauseita. Tai en ole ainakaan vielä vakuuttunut että netin amazonit olisivat saaneet ihmiset odottamaan poliitikojen toimittavan toivottuja päätöksiä välittömästi kotiovelle. Enkä koe että tämänkaltaiset odotukset poliittikaa kohtaan olisivat kasvaneet.



Vartiainen vastaa Uschanovin välillä kovaankin kritiikkiin varsin sovittelevasti, ja tietysti hyvin perustellen, joskin kriittisesti katsotuna välillä ehkä hieman lattean tuntuisilla keskitien argumenteilla. Viimeisesä kappaleesa Vartiainen pistää ihan mielenkiintoisesti vastapallon toteamalla, että Uschanovin nihilismi voisi helposti päätyä olemaan tie Hayekkiin. Ehkä tämä vaara ei Uschanovin kohdalla ole kovin ilmeinen, mutta näen aika hyvin, miten tuollaisesta nihilismistä saattaisi olla yllättävän lyhyt matka libertarismiin.

Kyllähän tämä olisi vähän jokaiselle suomalaiselle suositeltavaa luettavaa. Se että nimenomaan minä nautin tästä kirjasta kavaltaa ehkä kuitenkin jotain potentiaalisen yleisön laajuudesta. Ja se että minullakin oli monin paikoin vaikeuksia hahmottaa, mihin Uschanovin ja Vartiaisen erimielisyydet oikein sijoittuvat, ehkä kertoo edelleen kuinka monille tämäkään popularisoitu talous- ja politiikkapuhe oikein avautuu. Joka tapauksessa susosittelen  lämpimästi tätä kirjaa kaikille, joilla on jonkinlaista kiinnostusta taloutta tai politiikka kohtaan.

Setämiesten pallit pölkylle

Me toon jälkilöylyissä osa “Twitter-feminismistä” on tuntunut lievästi painostavalta. Yleisesti ottaen en tiedä missä määrin haluan olla samassa ryhmässä itsensä feministeiksi laskevien kanssa, mutta tiedän etten varmasti halua ainakaan olla samassa porukassa netin antifeministisen mölyapinalauman kanssa.

Kun en oikein osaa muotoilla omia ajatuksiani tai ole välttämättä varma mitä jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä ihan tarkalleen pitäisi ajatella, niin Economist on usein aika hyvä lähde valistuneen mielipiteen muodostamiseen. Ja niin ehkä näin Me Toon jälkimainingeissakin.

 

 

Me too loi jonkinlaisen leimahduspisteen, jonka seurauksena aiempaa useampi uskaltaa tulla esiin kertomaan kokemuksistaan ja tämän seurauksena esimerkiksi joidenkin yritysten härski setämieskulttuuri varmasti joutuu aiempaa ahtaammalle. Jotenkin kuitenkin tuntuu että Me toon jälkimainingeissa pitäisi käydä tarkemmin keskustella siitä, mikä on missäkin kontekstissa järkevää luokitella seksuaaliseksi ahdisteluksi ja mikä ei sekä mitä seksuaaliselle ahdistelule yleisesti halutaan tehdä.

Esimerkiksi Hakkaraisen tuoreimmista toilailuista voidaan mennä vielä aika monta pykälää lievenmpään suuntaan ja sanoa vielä helposti, että tämä on seksuaalista häirintää, mutta jossain vaiheessa tullaan harmaammalle alueelle, jossa tilanteen tulkinta muuttuu hankalammaksi. Aika monissa tapauksissa voi ihan maalaisjärjellä miettiä minkä toinen kokee seksuaaliseksi ahdisteluksi, mutta ihan kaikissa konteksteissa tämä ei ole aivan helppoa.

En pelkää että feministinen kullinleikkauslegioona hyökkäisi tulevaisuudessa kimppuuni, mutta vähän huolettaa että liikaa hyväntahtoisia setämiehiäkin saattaa mennä tulevaisuudessa pesuveden mukana ja antifeministinen mölyapinalauma saa lisää bensaa liekkeihin, jos seksuaalinen ahdistelu jää yleisessä keskustelussa kovin höttöisesti määritellyksi.

 

Nolite te bastardes carborundorum

Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale(Suom. Orjattaresi) ei taida olla tunnettavuudeltaan ihan Orwell- tai Huxley-tasolle noussut 1900-luvun dystopiakuvaus. Tänä vuonna Hulun kirjasta luoma tv-sarja on kuitenkin ollut aika iso juttu ja se on esittellyt romaanin uudelle yleisölle.

Kirjalla on kuitenkin ollut jo aiemmin merkittävä oma yleisönsä ja aika huomattavan moni on halunnut hakata ihoonsa sen pseudolatinalauseenÄlä anna niiden paskiaisten nitistää sinua. Minulla ei ole mitään tatuointeja vastaan, mutta oma subjektiivinen kokemukseni on, että noin 90% ihmisten ihoonsa hakkaamista jutuista on vaan ihan saatanan mauttomia. Ja pätee siis molempiin sukupuoliin, eikä koske vain naisten “tramp stampejä”. Otsikon Atwood-sitaatti ehkö kuuluu kuitenkin siihen 10 prosenttiin, joille saattaisin nyökytellä hyväksyvästi.

 

Kuvahaun tulos haulle atwood tattoos

 

Handmaid’s Talea katsoessa päällimmäinen tunnetila on lähinnä ahdistus ja tällä perustunnetasolla se vertautuu minulla sellaisiin tv-sarjoihin kuin Gomorra ja OZ. Katsoja ei pääse helpolla vaan tulee vedetyksi fundamentalistikristittyjen hallitsemaan dystopiatulevaisuuteen Yhdysvalloissa. Tosin tässä reaalimaailman ajanhetkessä vertailukohdista tulee hirttäjäisten ja muun mukavan myötä mieleen ehkä ennen kaikkea ISIS:n kalifaattti tai Saudi-Arabia.

Handmaid’s Talen kuvaama totalitarismin yksi ahdistavimmista piirteistä on se, ettei kukaan voi tietää kehen voi luottaa. Vaikka monet eivät sisimmässään usko aidosti systeemin he käyttäytyvät tavalla kuin he oikeasti uskoisivat siihen, mikä on käytännön tasolla kuitenkin aika sama asia. Ja saman ilmiön voi oikeastaan moni nähdä lievemmässä muodossaan vaikkapa työpaikallaan tai muissa sosiaalisissa ryhmissä. Ja ehkä kaikkein pelottavin tunne on se kun ei osaa enää oikeasti sanoa, uskooko puhuja itse oikeasti siihen höpöhöpöön mitä hän suustaan oksentaa…

Tiettyjen poliittisten tapahtumien ja kaiken viime aikoina velloneen naisten asemaan ja feminismiin liittyvän keskustelun myötä Handmaid’s Tale on sarjana osunut jollain lailla ajanhermoon. Muistan että joitain vuosia sitten Timo Harakka haastatteli Maria Petterssonia kirjasta ja tämä halusi sanoa, ettei se ole vain feministinen kirja. Tänä vuonna Handmaid’s Talen päähahmon näyttelijä Elisabeth Moss joutui samanlaisen kommentin myötä pienen myrskyn silmään.

Olen tässä jo muutenkin sen verran metatasolla, etten ehkä enää saa itseäni muotoilemaan mitään selkeää tulkintaa tästä aiheesta, mutta totean että feminismistä keskusteleminen on tässä maailmanajassa monella tapaa aika saatanan vaikeaa. Enkä ole ihan varma mitä ajatella kaikista Me toon-jälkikaiuista. Mutta tuo pointti, siitä että enemmän naisia alistava yhteiskunta alkaa melko nopeasti myös vaikuttamaan miesten tilanteeseen negatiivisella tavalla, pitää minusta myös paikkansa.

Handmaid’s Tale on kuitenkin kiistatta yksi tämän vuoden parhaista tv-sarjoista ja kannattaa katsoa jos totalitaristiseen dystopiaan sukeltaminen ei kuulosta liian ahdistavalta.

 

Uusstalinistinen paskajäte

Olen saanut näköjään blogilleni yhden varsin mielenkiintoisen seuraajan, joka on kommentoinut jo aika monia tekstejäni seuraavantyyppisillä tervehdyksillä, jotka olen viime aikoina jättänyt julkaisematta:

Painu helvettiin torakka.Sinä ja kaltaisesi olette olleet vuodesta toiseen leimaamassa natseiksi KAIKKI jotka eivät kuvottavaa stalinismianne edusta ja nyt sitten yrität korjailla ilmeisesti juhlan kunniaksi.Itseasiassa Stalin olisi nykyään oksettavan ideologianne mukaan natsi jos eläisi.Ei torakka.Sinä olet ihmispaskaa jolla ei ole mitään oikeutta tai kykyä määritellä yhtään mitään.Tapa itsesi ja tee kerrankin jotain hyödyllistä.

En ole ihan varma mitä näistä pitäisi ajatella. Siis minun on ensinnäkin vaikea uskoa, että kukaan pistäisi tosissaan menemään tuollaista ejakulaatioöyhötystä. Enkä väitä etteikö jonkinlaisella perustellummalla ja paremmin muotoilulla kommentoinnilla voisi päästä ihoni alle, mutta tämä kama ei todellakaan mene kuin parodiasta ja siksi mietin, että vetääköhän joku öyhötysjengiä mustamaalaavaa vasuri false flag-operaatiota spämmäämällä tuollaista materiaalia. Tosin ei sekään tunnu kovin uskottavalta, että joku viitsisi tulla harrastamaan tuota tällaiseen julkisen keskustelun äärimmäisellä ulkokehällä pyörivään marginaaliblogiin.

Jotenkin tuohan on vaikea suhtautua yhtään mitenkään kuin ehkä jonkinlaisena spämmin muotoisena performanssiteiteena ja sellaisena ajateltuna tuo hieman hymyilyttää. Erityisesti hiljattain esitetty luonnehdinta minusta uustalinistena paskajätteenä on aika muikea ja se on jäänyt pyörimään päähäni ja naurattanut koko viikon.

 

Kuvahaun tulos haulle dark humor is like food

 

Tytöistä ja pojista

Kuvahaun tulos haulle feminist teacher

Viimeisten vuosien aikana on alettu puhua aiempaa enemmän siitä, kuinka tietyt ongelmat ovat kasautuneet erityisesesti miehille. Itsekin sivusin aihepiiriä blogissa keväämmällä muutaman kerran( Kadotetut pojat, kadotetut miehet , Emma Kari, feminismi ja pojat,  Luuseripoikien vaihtoehtotodellisuus ja työn muutos).

Suomessa on puhuttu erityisesti poikien huonoista oppimistuloksista ja näköjään eilen Hesarin mielipidepalstalla julkaistu Jukka Kujalan kirjoitus Koulussa poikien pään sisään yrittävät naisopettajat, joiden oma lapsuus on keskittynyt tyttöjen hoivaleikkeihin ja kasvavan tytön kokemusmaailmaan näyttää herättäneen taas monenlaista keskustelua.

Selvä lähtökohta tähän aiheeseen on varmaankin, että poikien oppimistulokset näyttävät heikentyneen ja asialla olisi syytä yrittää tehdä jotain. En ole aihepiirin raudanlujin asiantuntija, joten olen avoin monenlaisille ehdotuksille. En esimerkiksi tyrmää ajatusta, että kova kuri ja järjestys kouluissa voisi pistää pahimpia hunsvotteja ruotuun ja parantaa poikien oppimistuloksia.

Voi myös jossain määrin pitää paikkansa, että naisopettajat eivät keskimäärin kykene yhtä hyvin hahmottamaan poikien erityisongelmia ja nykyinen koululaitos on jossain määrin rakenteistunut suosimaan “tyttömäistä” käyttätymistä. Toisaalta olen taipuvainen myös ajattelemaan, että ylipäätään maailma on esimerkiksi työn muutoksen myötä muuttunut tavallaan “tyttömäisemmäksi” ja koulunkin on syytä seurata perässä.

Keskustelussa homma menee kuitenkin yleisesti ottaen nopeasti mieasiamiesten epämääräiseksi feministien syyttelyksi ja antifeministiseksi tykittelyksi. Tuntuu ettei poikien oppimistuloksien ongelmia tarvitse tai edes saisi tarkemmin pohtia, koska on uhkana, että sille olisi muita syitä kun poikia sortavat feministit, mikä hankaloittaisi feminismi-bashingia.

Samoin tuntuu hiukkasen oudolta, että samat hahmot, jotka pitävät työelämän kulttuuria, rakenteita ja miesvoittoisia johtoryhmiä pelkkänä höpöhöselityksenä naisten työelämämenestyksestä puhuttaessa, ovat koulusta ja pojista puhuttaessa heti sanomassa, että naisvoittoinen opettajakunta tietysti tarkoittaa poikien sortamista. Se etteivät pojat pärjää yhtä hyvin kuin tytöt, on vain todistus siitä, että systeemi on rakennettu tyttöjä suosivaksi. Olisiko mitenkään mahdollista, että tästä kiistatta tärkeästä kysymyksestä keskusteltaisiin, niin että yritettäisiin ratkaista ongelma, eikä feminismi-bashing.

Transuilusta

Viimeisten parin vuoden aikana transuilu on noussut aiempaa isommin esiin mediassa. Hieman samalla tavalla kuin feminismistä puhuttaessa, kyse on kuitenkin myös siitä, että konservatiivisemmat ihmiset (esim. case Jordan Peterson) valittavat ilmiöstä, nostavat öyhötyksellään pieniä nettimyrskyjä ja sen jälkeen valittavat, että aihepiiristä puhutaan liikaa. Eikö meillä muka ole tärkeämpikin asioita mietittävänä?

Yksi relevantti pointti transuilusta puhuttaessa on tosiaan ehkä se, että transseksuaalit muodostavat varsin pienen osan väestöstä. Esim. nopealla googlauksella Yhdysvaltain väestöstä 0.6% arvioitiin transseksuaaleiksi. Tässä suhteessa voi olla perusteltua sanoa, että aihepiiri on saanut suhteettoman suuremman roolin mediassa, mutta kuten monissa kulttuurisotaan liittyvissä kysymyksissä, transseksualisuuteen liittyvät jutut symboloivat laajempia asioita, mikä myös usein tekee itse aiheesta keskustelemisen hankalammaksi.

Lisäksi lienee syytä sanoa, ettei ajatus siitä, kuinka pienen vähemmistön asemaan ja oikeuksiin tarvitse kiinnitää ollenkaan huomiota siksi, että kyseessä on pieni vähemmistö kestä mielestäni minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Pitäisi pystyä vähintään kertomaan, miten pienen vähemmistö oikeuksien edistäminen olisi pois enemmistöltä, tai pieneen vähemmistön auttamiseen käyttettäisiin suhteettoman paljon resursseja. Paternalismi joitain itsensä transseksuaaleina pitäviä kohtaan pitäisi myös pystyä perustelemaan aika aukottomasti. En ole varsinaisesti liberaristi, mutta ihmisillä pitäisi aika totaalinen kontrolli omasta kehostaan

Heijastelen transseksuaalisuuteen liittyvää keskustelua myös omaan taustaani siinä suhteessa, että olen nuorehko pääkaupunkiseudulla kasvanut maisteri ja olen elänyt aikuisikäni jossain määrin “liberaalissa kuplassa”. Homoseksuaalisuus on tuntunut olevan hyvin laajasti hyväksytty ja ymmärretty juttu, mutta transseksuaalisuus on ollut aikalailla ilmiö, josta ei kuullut juuri missään juuri mitään. Minäkään en olisi ehkä vielä reilu vuosi sitten sanoa siitä yhtään mitään.

Ja ehkä juuri tässä suhteessa minulla vahva epäilys, ettei suurimmalla osalla ihmisistä ole kovinkaan kummoista ymmärrystä, mistä transseksuaalisuudesta on kyse. Omakin selkäydinreaktio monenlaista transuilua nähdessäni on lievä iljetys ja luulen että tuo koskee (ainakin) monia (heteromiehiä) ja siksi minulla vahva arvio, että monilla transuilua pelkäävillä reaktioi perustuu ihan vain tuohon. Lienee sanomattakin selvää, että oma iljetys ei ole kovin hyvä argumentti transseksuaalien oikeuksien vastustamiseen.

Transuilu on laajemmassa tarkastelussa tosiaan melko pieni ilmiö, joka koskettaa suhteellisen pientä osaa väestöstä. Mutta jos tämä aihepiiri nousee nykyistä enemmän kulttuurisodan symbolisesti tärkeäksi kysymykseksi, täytyy julkisessa keskustelussa sekä miettiä tarkkaan miten asiasta agumentoidaan sekä pysyä tiukasti faktoissa.

Muutama huomio Diarra-casesta – pikakommentti

Viikonlopuna saatin Suomeen taas keskisuuri somekohu helsinkiläisen kaupunginvaltuutettu Fatim Diarran kirjoittamasta Facebook-kommentista.

Someaikakaudella poliitikkojen pienelle piirille tarkoitettu viestit päätyvät aiempaa helpommin laajaan levitykseen. Pidän tätä jossain määrin ongelmallisena. Diarran viestiä ei oltu tarkoitettu laajaan levitykseen ja tämänkaltaisissa tapauksissa pidän sitä lieventävä asianhaara. Ja olen valmis sanomaan tämän myös silloin jos vaikkapa joltain perussuomalaiselta valtuutetulta tulee harkitsemattomia vitsejä. Lisäksi en pidä erityisen kunniotettavana Keskustan Mikko Kärnän ratkaisua lähteä levittämään Diarran tekstiä laajemmalle yleisölle.

On kuitenkin valitettava tosiasia, että elämme someaikaa, jossa huonostimuotoillut vitsit ja harkitsemattomat ajatukset leviävät aiempaa helpommin ja tämän kanssa joudutaan elämään. En pidä kohtuuttomana että Diarran kirjoittaman vitsin tyyppisistä jutuista saa pienen tai keskisuuren paskasaavin verran tavaraa niskaansa. Diarran tapauksessa aletaan kuitenkin olla jo vähintään ylärajoilla.

Olen myös lievästi pettynyt siihen, miten Diarra ja vihreät näyttäisivät kohun hoitaneen. Tällaisissa tapauksissa pitäisi mielestäni kyetä sekä selittämään asian konteksti, mutta myös pyytämään selkeästi anteeksi. Olen melkoisen varma, että ainakin nationalistisen taantumukselliston nettisoturit tulevat toistelemaan tätä Diarran lausuntoa seuraavat vuodet ja esittämään kuinka kaikenlainen vihanliestonta on oikein hyvä juttu ja jos joku kritisoi asiaa jollain tavalla, niin kyse on KAKSOISSTANRDISTA. Kertoihan vihreiden kaupunginvaltuutettukin loukkaavaksi luokiteltavan vitsin.

Pahamaineinen identiteettipolitiikka, mistä on kyse?

Sana Identity politics eli identitettipolitiikka tuntuu viime aikoina vakiintuneen näkyväksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja identiteettipolitiikasta sekä sen vaaroista puhutaan nyt vähän joka paikassa. Pari päivää sitten itse kongressin puhemies Paul Ryan valitti aiheesta, mutta samankaltaisia puheenvuoroja on viime  aikoina nähty hyvin monista suunnista.

Salman Rushdie on uuteen kirjaansa liittyvissä haastatteluissa ollut huolissaan siitä, että identiteettipolitiikka valtaa alaa. Monilla esimerkiksi Sandersia ja Corbynia tukeneilla ryhmillä viesti on ollut Socialism Beats Identity Politics. Ja viimeisen vuoden aikana isosti valokeilaan nousseet hahmot kuten Dave Rubin ja Jordan Peterson eivät tunnu paljon muusta puhuvankaan kuin vasemmiston identiteettipolitiikan haitallisuudesta.

En kuitenkaan ole aivan varma mitä sanalla identiteettipolitiikka ihan tarkalleen tarkoitetaan. Sitä käytetään kuitenkin käytännössä aina pejoratiivisesti kuvaamaan vastapuolen tai jonkin sellaisen ryhmän ajattelua, johon ei itse kuuluta. En ole koskaan tainnut nähdä kenenkään ylpeänä sanovan harjoittavansa identiteettipolitiikkaa. Itsekin olen käyttänyt sanaa tässä blogissa silloin kun kommentoin Trumpin muslimeihin kohdistuvan maahantulokiellon älyttömyyttä.

Toisia identiteettipolitiikasta syyttävät tuntuisivat laukovan kahdenlaisia syytöksiä. Usein esitetään, että identiteettipolitiikkaa ajavat ihmiset kiinnittävät huomiota epäolennaisiin identiteettikysymyksiin, eivätkä oikeasti tärkeisiin asioihin. Toinen yleisluontoisempi kritiikki suuntautuu mielipiteiden klusteroitumista kohtaan.

Esimerkiksi Yhdysvaltain kontekstissa ei tarvitsisi olla niin, että kuultuasi henkilön mielipiteen aselainsäädännöstä, maahanmuutosta, ilmastopolitiikasta tai abortista, pystyisit suurella todennäköisyydellä arvioimaan mielipiteen myös muista listan asioista. Tietyn ryhmään kuulumisen seurauksena usein oletetaan tietynlaista mielipiteiden klusteria ja identiteettipolitiikkan nimenomaan vahvistaa tuota.

Erityisesti identiteettipolitiikasta on syytetty vasemmistoa ja liberaaleja. Ehkä yleissimmät syytökset ovat, ettei näitä kiinnosta normaalit ihmiset ja näiden oikeat ongelmat, ainostaan pienet vähemmistöt, joiden paapomisella halutaan viestittää omaa erinomaisuuuta (englanniksi virtue signaling). Vasemmistolaisille tai liberaaleille ajatuksille sympaattisemman henkilön kritiikki on usein muotoa, että sinänsä  hyvällä asialla olevat ihmiset eivät kiinnitä riittävästi huomiota kaikkein tärkeimpiin asioihin.

Olen taipuvainen allekirjoittamaan monia niistä syytöksistä, joita identiteettipolitiikka harjoittaviin liberaaleihin tai vasemmistoon kohdistetaan, mutta pidän niitä kuitenkin kokonaisuutena yksipuolisina ja epäreiluina. Tai konservatiivien poterossa tunnutaan ajattelevan että heidän identiteettipolitiikkansa nyt vaan on parempaa identiteettipolitiikkaa.

Tai mitä muutakaan esim. nationalismi olisi kuin identiteettipolitiikkaa? Varsinkin jos mennään sellaisesta rennosta isänmaallisuudesta yhtään vakavamman nationalismin suuntaan. Ehkä osaltaan kuvaavaa on, että Ranskassa radikaali nationalistipoppoo on kutsunut itseään nimellä Bloc identitarie ja Suomessakin tunnutaan käytettävän sanaa identitäärisyys. Tällaisten ihmisten kohdalla sitä miettii, miten hataralla pohjalla joidenkin nationalismia korostavien ihmisten itsetunto oikein on jos oman identiteetin ainoaksi tekijäksi halutaa nostaa oma kansallisvaltio? Mutta tämä on kai juuri sitä parempaa identiteettipolitiikkaa.

 

 

Kuvahaun tulos haulle boys knight costumes

Kuten sanoin, minusta tuntuu, ettei identiteettipolitiikalle ole mitään yhtä selkeää määritelmää, mutta on vaikea nähdä miten sen yleisillä käyttötavoilla se olisi jotenkin selkeästi juuri vasemmiston tai liberaalien juttu.

Pidän esimerkiksi hyvin ristiriitaisena monien konservatiivisesti suuntautuneiden ihmisten argumenointia siitä, kuinka seksuaalivähemmistljen oikeuksiin liittyvät asiat ovat epäolennaisia, mutta silti nämä samat ihmiset kuitenkin käyttävät huomattavan paljon aikaa ja energiaa aiheesta riitelyyn ja poliittisella tasolla pyrkivät blokkaamaan homojen oikeuksien etenemistä. Ei ole minusta loogisesti mahdollistaa valittaa, että kyse on merkityksettömästä asiasta johon tuhlataan liikaa aikaa, mutta samaan aikaan käyttää valtaisasti aikaa aiheesta väittelyyn ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien jarruttamiseen.

Esimerkiksi 2000-luvun Amerikassa monet konservatiivien ja  uskonnollisen oikeiston lempilapset ovat minusta olleet hyvin vahvasti nimenomaan identiteettipoliittisia kysymyksiä. W:n aikana vaalikamppailuissa juuri seksuaalivähemmistöihin, uskontoon ja aborttiin liittyvät asiat olivat keskiössä ja siksi pidän aika epäreiluna väittää, että nimenomaan vasemmisto tai liberaalit olisivat tehneet ensimmäiset identiteettipoliittiset liikeet ja Trumpin nousu on vain vastareaktiota vastapuoluen aloittamaan identiteettipolitiikkaan.

Olen kuitenkin monessa suhteessa hyvin kriittinen kaikenlaista identiteettipolitiikaksi kutsuttavaa  hihhulointia kohtaan ja sikäli kun identiteettipolitiikan vastakohtana on jonkinlainen rationaalisuus ja ehkä jopa teknokraattisuus, niin asetun aika tukevasti identiteettipolitiikan vastapuolelle. Vaikkapa Avishai Margalitin jaottelussa uskonnolliseen politiikkaan ja talouspolitiikkaan, identiteettipolitiikka kai sujahtaa puhtaaksi uskonnollisen politiikan maallistuneeksi ilmenemismuodoksi Mutta tässäkin suhteessa minun on vain vaikea nähdä, kuinka osaltaan esimerkiksi romantiikasta ammentava nationalistinen taantumuksellisto olisi vastapuoltansa rationaalisempi tai vähemmän identiteettipoliitinen toimija.

Summasummarum, minäkin olen sitä mieltä identiteettipolitiikaksi kuvailtu toiminta on suurelta osin hölmöä töhöilyä, mutta näyttää vain siltä, että monet identiteettipolitiikasta valittavat ovat itse ihan samalla tavalla syyllisiä identiteettipolitiikan ongelmiin.