Intellectual Dark Web – intellektuellista lapsipornoa?

Viime kuukausien aikana englanninkielisessä nettikeskustelussa on alettu viljelemään epämääräistä käsitettä intellectual dark web. Käsitteen taisi ensimmäisenä lanseerata Eric Weinstein ja esimerkiksi Dave Rubin julkaisi tammikuussa videon otsikolla What is The Intellectual Dark Web?. Intellectual dark web nousi käsitteenä kunnollaa suuren yleisön tietoisuuteen reilu viikko sitten  New York Timesin aiheesta kertovan artikkelin myötä.

Vaikea määritellä  mistä tässä intellektuellisessä pimeässä verkossa oikein on kyse. Se on ehkä kuitenkin epämääräinen kokoelma netin anti-SJW-liikehdinnän tunnetuimpia puhemiehiä. Porukasta joka yleensä kiistää kannattavansa Trumpia, tai olevansa konsertatiiveja, mutta joka käyttää suurimman osan ajastaan feminismistä ja poliittisesta korrektiudesta valittamiseen ja näkee, että nyt ollaan hirvittävän sananvapauskriisin keskellä.

Most simply, it is a collection of iconoclastic thinkers, academic renegades and media personalities who are having a rolling conversation — on podcasts, YouTube and Twitter, and in sold-out auditoriums — that sound unlike anything else happening, at least publicly, in the culture right now. Feeling largely locked out of legacy outlets, they are rapidly building their own mass media channels.

 

Kuvahaun tulos haulle intellectual dark web

 

Selvimmin tähän intellektuelliseen dark webin jäseniksi lasketaan varmaan ainakin Jordan Peterson ja Dave Rubin sekä Ben Shapiro ja Eric Weinstein mutta myös hieman erilainen hahmo Sam Harris. Yhtenä verkoston keskeisenä noodina voisi pitää Joe Rogania, jonka  Joe Rogan Experience-podcastissa on ramppaa vieraina jatkuvasti tätä porukkaa. Roganin pocast on noussut yhdeksi maailman suosituimmista podcasteista syistä, jotka ovat minulle hyvin mystisiä.

Pimeän verkon valoisemmalla reunalla hengailee Harrisn kaltaisia hieman vakavammin otettavia hahmoja, kuten ehkä vaikkapa Steven Pinkermutta pimeimmällä puolella tähän porukkaan assosioituu myös hyvin epmääräisiä youtube-julkkiksia kuten vaikkapa Stefan Molyneux sekä Milo Yiannopoulos ja ihan suoranaisia salaliittohörhöjä kuten Mike Cernovich. Rajoja on vaikea vetää eikä myöskään kannata vetää liian rajuja guilt by association-tyyppisiä johtopäätöksiä, mutta intellectual dark webin on ehkä hyvä termi juuri siinä mielessä, että kyse on epämääräisestä verkostosta ja keskinäisyhteyksistä erilaisen ihmisten välillä, eivätkä nämä vältämättä ole kovin vahvasti kytköksissä perinteisen median verkostoihin.

 

Kuvahaun tulos haulle barabasi network

En kuitenkaan pidä tätä intellectual dark webiä kauhean hyödyllisenä käsitteenä. Lähinnä se ehkä kuvaa, että jonkinlainen infantiili antifeminismi ja epämääräinen sananvapausmarttyyriys ovat joillekkin niin vahvoja omaa identiteettiä määrittäviä tekijöitä, että pelkästään niiden kautta päädytään samaan porukkaan. Pientä huvittuneisuuttahan meissä joissain on myös herättänyt kysymys siitä, kuinka moni näitä internetintellektuelleja fanittavista tyypeistä tietävät sen varsinaisen dark webin olevan paikka, josta mm. ladataan lapsipornoa, ostetaan laittomia aseita ja rekrytään palkkamurhaajia.

Incel-vallankumous: Kaiken takana on nainen

Reilu pari viikkoa sitten nähtiin valtaisa määrä tekstejä, joissa media ja nettikeskustelijat yrittivät selittää Toronton massamurhaaja Alek Minassianinia inspiroinutta incel-ideologiaa. Incel on siis lyhenne sanoista involuntary celibacy. Suomeksi incel siis tarkoittaa vastentahtoisessa selibaatissa elävää tyyppiä. Incel on kuitenkin spesifimpi nettikulttuuri, jossa naisen puutteesta on tullut kokonaisvaltainen maailmaselitys ja tämä oman elämän ahdistus määrittää vähän kaikkea.

Se että incel-kulttuuri on ollut inspiroimasssa nyt jo kolmea massamurhaa(Isla VistaCaliforniaRoseburg Oregon ja nyt sitten Toronto, kertoo varmaan aika hyvin tämän incel-menon nihilimistä ja synkkyydestä. Inceleillä on omat kytkentänsä hieman valtavirtaisempaa nettipolitiikkaankin. Astetta maltillisemmat red pill-yhteisöt ja muut manosfäärin likaviemärit ovat varmaankin osa radikalisoitumisfunnelia, enkä ihmettelisi jos esimerkiksi Suomessa ne muutamat inceliksi idenfitioituvat olisivat lähteneet liikkeelle Timo Hännikäisen tai Henry Laasasen teksteillä.

Incelöityneitä kohtaan voi ehkä kuitenkin olla mahdollista tuntea myös jonkinlaista sympatiaa, tai ainakin tunnustaa että vastentahtoinen selibaatti ja siihen vielä mahdollisesti liittyvä sosiaalinen stigmatisaatio voivat olla myös jollain tasolla yhteiskunnallinen ongelma. Taloustieteilijä Robin Hanson sohaisi hiljattain ampiaspesää mainitsemalla, että varallisuuden jakautumisen ohella voitaisiin tarkastella myös seksin jakautumista. Incel-spedeilyn inspiroimaa taantumuksellisuutta ja naisvihaa voi ihan hyvin vastustaa samalla tunnustaen, että ilman seksiä jäävät miehet voidaan nähdä myös yhteiskunnallisena ongelma.

Hieman tätä sivuten minulle selvisi juuri eilen, että Incel-yhteisön luonut ja sanan keksinyt henkilö oli nainen. Kanadalaisella Alanalla oli ollut itselläänkin vaikeuksia deittailla naisia ja tämän inspiroimana hän loi 20 vuotta sitten vertaistukiryhmän, jonka jäsenet alkoivat pian viitata toisiinsa sanalla incel. Alana kuitenkin jätti muutamien vuosien jälkeen muutaman sadan henkilön kokoisen yhteisön ja tajusi vasta 15 vuotta myöhemmin Elliot Rodgerin massamurhan yhteydessä, että hänen luomallaan sanalla incel viitattiin nykyään selvästi suurempaan ryhmään, joka oli kehittynyt aikamoiseksi hirviölaumaksi.

En ole itse ihan varma kuinka paljon tälle incel-liikehdinnälle kannattaa antaa huomiota, koska on varmasti valopäitä, jotka ovat innostuneet tästä terrorimenosta viimeaikojen mediahuomion takia. Toisaalta ei tätä voi täysin hyssytelläkään

Alt Right – Mitä tämäkin taas tarkoittaa

 

Jordan Peterson – Intellektuelli jonka ansaitsemme

Kirjoitin omia ajatuksia Jordan Petersonista jo puolisen vuotta sitten, mutta tuon jälkeen Petersonin tähti on vain jatkanut nousuaan. Petersonin persoonaan ja ajatuksiin liittyvää keskustelua näkyy yhä enemmän myös suomalaisilla nettisivuilla.

Tammikuussa Cathy Newmanin Peterson-haastattelu aikalailla räjäytti internetin. Samoihin aikoihin julkaistu Petersonin uusi filosofinen self help-kirja 12 Rules for Life: An Antidote to Chaos nousi Amazonin top seller-listan kärkeen. David Brooks totesi muutama kuukausi sitten, että Jordan Peterson saattaa olla tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisin intellektuelli, mikä tuntuu hyvin, hyvin, hyvin, hämmentävältä.. Pari päivää sitten Peterson oli yhden jopa liberaalin Amerikan suurimman auktoriteetin, Bill Maherin haastateltavana.

Kuten aiemmin totesin Peterson on mielestäni erikoinen yhdistelmä  self-help-gurua ja paloekonservatiivia, joka kertoo tarinoita ja muotoilee sanomansa syvälliseltä kuulostaviksi viiden pennin viisauksiksi. Tuo on minusta edelleen hyvä tiivistys Petersonista, mutta luin kuitenkin Nathan Robinsonin Peterson-aiheisen tekstin Current Affairsistä ja tuon inspiroimana voisi analysoida Peterson-ilmiötä vielä pikkiriikkisen lisää.

Peterson käyttää hyvin koukeroista ja hankalasti avautuvaa kieltä. Se saa hänet toisaalta näyttämään tietystä tulokulmasta katsottuna sivistyneeltä ja lukeneelta hahmolta. Toki muissa yhteyksissä tuntuu, että monet miehen kannattajista tuntuvat pitävän “vastapuolen” vähääkään samankaltaisia auktoriteettejä todellista elämää ymmärtämättöminä munapäinä. Petersonin tapaukessa epmääräinen sofismi, sivistyssanojen käyttö ja  italicsin ryöstöviljey näyttäytyvät monille kuitenkin meriitteinä.

Minusta monien Petersonin fanipoikien ajattelua kuvastaa hyvin tämä Amazoniin hänen vanhemmasta Mapf of meaning-kirjastaan kirjoitettu arvostelu: I am not sure I understood it, but it’s absolutely brilliant. Maps of meaningin hämmentävät diagrammeihin tiivistyy myös ehkä jotain Petersonin mumbojumbon ymmärrettävyydestä.

 

Petersonin taktiikka saa hänet myös paremmin  suojaan akateemiselta kritiikiltä, sillä hän on poiminut sinänsä kiitettävällä  pieteetillä pieniä palasia eri aloilta, mutta yhdistellyt ne sitten osaksi omaa kertomustaan, jollon kukaan aihepiirien todellinen ammattilainen ei lähde haastamaan miestä, koska ei hahmota pakettia kokonaisuutena.

Minusta ei vain ole ihan kauhean liioiteltua sanoa, että puolet miehen puheesta on sisällötään täysin tyhjää ja toinen puoli banaalia itsestäänselvyyksien toistetelua. Itsestäänselvyyksillä saatetaan vihjata tai olla vihjaamatta moniin suuntiin, mutta tämä monitulkintaisuus on osaltaan Petersonin edgyn julkisuuskuvan taustalla ja samaan aikaan kuitenkin mahdollistaa myös pakoväylän erilaisia syytöksiä kohtaan.

“Ei, Peterson ei sanonut”, että naisten meikkaaminen seksuaalisen halukkuuden symbolina tekisi työpaikka-ahdistelusta hyväksyttävää”. Peterson ei ole millään lailla vastuussa siitä, jos iso osa hänen vannoutuneista nettiseuraajistaan viljelee tuollaisia ajatuksia hänen kommentiensa inspiroimana.

Vaikka Peterosnia on (kuten lähes kaikkia puhuvia päitä) on tulkittu myös pahantahtosiesti väärin, ei viraaliksi nouseessa Chanel 4:n haastattelussa Cathy Newmanin so you are saying  ole itseasiassa kovinkaan huono tapa lähestyä Petersonin puheita, koska ne ovat äärimmäisen epämääräisiä ja epäselviä. 

Petersonin meriitiksi voi ehkä nostaa sen, että ilmeisesti miehen self help-jorina on oikeasti autannut monia nuoria saamaan oman elämänsä järjestykseen ja ehkä ihan hyvä, että vaikka sitten jonkinlaisena youtube-julkkis saa nämä ihmiset ottamaan enemmän vastuuta omasta elämästään.

Mutta saa nähdä jääkö alkuvuosi 2018 Peterson-hypen huipuksi, vai vieläkö huippu on näkemättä. Mutta luulen, että Peterson ilahduttaa meitä kaikia vielä melko pitkään tarinoillaan siitä, kuinka lohikäärmeet teurastetaan.

Itse en saa pidettyä omaa taloani tai elämääni täydellisessä järjestyksessä, mutta aion siitä huolimatta edellenen kritisodia Petersonia ja muita vastaavia hahmoja. Ei siksi että pitäisin Petersonia natsina, hirviöinä tai minään muunakaan absoluuttisen negatiivisena hahmona. Pidän häntä yksinkertaisesti melko ärsyttävänä sofistina ja paleokonservatiivisena self help guruna, jonka osallistuminen julkiseen keskusteluun yksinkertaisesti vain sotkee asioita.

Kampuksilla hyökätään puhujia ja sananvapautta vastaan

Viime vuosina on kuultu yhä enemmän Yhdysvaltain kampukset vallanneesta ilmiöstä, jossa liberaalit parikymppiset opiskelijat riehuvat konservaviisten puhujien tapahtumissa ja yrittävät hiljentää kaikki vastakkaiset mielipiteet. Luultavasti aika iso osa suomalaistakin on törmännyt tähän aiheeseen liittyvään uutisointiin ja keskusteluun, ainakin jos seuraa yhtään enemmän Amerikan menoa tai tietyntyyppisiä poliittisia keskusteluja.

 

Kuvahaun tulos haulle campus sargon of akkad

 

Olen kuitenkin ollut hieman skeptinen sen suhteen, mistä ihan tarkalleen on kyse ja kuinka laajasta ilmiöstä puhutaan. Dave Rubinin kaltaiset hahmot ovat aika ahkerasti yrittäneet luoda kuvaa ilmiöstä, jossa liberaalit opiskelijat ovat valtaisan vakava uhka sananvapautta ja vähän kaikkea muutakin kohtaan.

Katselin viime vuonna erään (kerrankin jopa ihan mielenkiintoisen) Rubinin ohjelman jakso, jossa tämä haastatteli anarkokapitalistista taloustietelijä Bryan Caplania johdattelevalla kysymyksellä kampuskauhuista. Rubinin harmitukseksi Caplan vastasi, että vaikka aika erikoista menoa jollain kampuksilla nähdäänkin, niin hän ei ole millään lailla törmännyt tähän ja tilanne on sama valtaisalla enemmistöllä yliopistoihmisistä.

Jokunen päivä Vox julkaisi mielenkiintoisen tekstin aiheesta ja tuosta oli aika hyvä keskustelu myös Voxin Weeds-podcastissa.

It is so accepted that there is a growing climate of authoritarianism that whether or not individual examples are true is fundamentally irrelevant.

Except robust data suggests that maybe it isn’t. Overall public support for free speech is rising over time, not falling. People on the political right are less supportive of free speech than people on the left. College graduates are more supportive than non-graduates. Indeed, a 2016 Knight Foundation survey showed that college students are less likely than the overall population to support restrictions on speech on campus. Among the public at large, meanwhile, the group whose speech the public is most likely to favor stifling is Muslims.

 

Deplatformaaminen on varmastikin mennyt välillä liian pitkälle ja tämän porukan olisi hyvä olla sortumatta ylilyönteihin, jos ei muista syistä, niin ainakin siksi että nykyään monille tuntuu menevän mikä tahansa propagandaviesti läpi, jos taustalla näytetään videota huutavista feministeistä ja sananvapauden tuhoavista opiskeliradikaaleista. Tuo Voxin juttu ja podcasti ehkä kuitenkin laittavat aihepiiriin liittyvän keskustelun vähän fiksumpaan kontekstiin ja oikeiin mittasuhteisiin.

 

What you see here is that people on the moderate left really have become less tolerant of racists while growing more tolerant of all other groups. Meanwhile, the other five ideological subcategories seem to have become more tolerant of everyone.

Also note that in general, people with left-wing ideological commitments are overall moretolerant than people with right-wing ones. There’s simply no evidence for the Brooks view that left-wing politics is producing closed-minded people. Indeed, as Murphy notes, this is not really much of a surprise as there is a well-known correlation between left-wing political commitments and the personality attribute known to psychologists as Openness to Experience. Somewhat ironically, two of the best-known popularizers of this point, Jonathan Haidt and Jordan Peterson, are vocal anti-PC activists, though survey data confirms exactly what their research predicts — left-wing people are more supportive of free expression.

 

Setämiesten pallit pölkylle

Me toon jälkilöylyissä osa “Twitter-feminismistä” on tuntunut lievästi painostavalta. Yleisesti ottaen en tiedä missä määrin haluan olla samassa ryhmässä itsensä feministeiksi laskevien kanssa, mutta tiedän etten varmasti halua ainakaan olla samassa porukassa netin antifeministisen mölyapinalauman kanssa.

Kun en oikein osaa muotoilla omia ajatuksiani tai ole välttämättä varma mitä jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä ihan tarkalleen pitäisi ajatella, niin Economist on usein aika hyvä lähde valistuneen mielipiteen muodostamiseen. Ja niin ehkä näin Me Toon jälkimainingeissakin.

 

 

Me too loi jonkinlaisen leimahduspisteen, jonka seurauksena aiempaa useampi uskaltaa tulla esiin kertomaan kokemuksistaan ja tämän seurauksena esimerkiksi joidenkin yritysten härski setämieskulttuuri varmasti joutuu aiempaa ahtaammalle. Jotenkin kuitenkin tuntuu että Me toon jälkimainingeissa pitäisi käydä tarkemmin keskustella siitä, mikä on missäkin kontekstissa järkevää luokitella seksuaaliseksi ahdisteluksi ja mikä ei sekä mitä seksuaaliselle ahdistelule yleisesti halutaan tehdä.

Esimerkiksi Hakkaraisen tuoreimmista toilailuista voidaan mennä vielä aika monta pykälää lievenmpään suuntaan ja sanoa vielä helposti, että tämä on seksuaalista häirintää, mutta jossain vaiheessa tullaan harmaammalle alueelle, jossa tilanteen tulkinta muuttuu hankalammaksi. Aika monissa tapauksissa voi ihan maalaisjärjellä miettiä minkä toinen kokee seksuaaliseksi ahdisteluksi, mutta ihan kaikissa konteksteissa tämä ei ole aivan helppoa.

En pelkää että feministinen kullinleikkauslegioona hyökkäisi tulevaisuudessa kimppuuni, mutta vähän huolettaa että liikaa hyväntahtoisia setämiehiäkin saattaa mennä tulevaisuudessa pesuveden mukana ja antifeministinen mölyapinalauma saa lisää bensaa liekkeihin, jos seksuaalinen ahdistelu jää yleisessä keskustelussa kovin höttöisesti määritellyksi.

 

Laaduton pressiklubi, luvut ja vihreiden kannatus

Katselin pitkästä aikaa Pressiklubin, joka oli viime vuodet melkeinpä ainoa suomalainen tv-ohjelma, jonka katson viikottain. En ole kyennyt sopeutumaan siihen, että mainio Ruben Stiller on korvattu aika raivostuttavalla Sanna Ukkolalla.

Tällä kertaa vieraana olivat vieläpä politiikan toimittajien ärsyttävimmästä päästä olevat Timo Haapala ja Tommi Parkkonen, jotka grillasivat Emma Karia, joka ei hänkään ole sieltä poliitikkojen vähiten ärsyttävästä päästä.

Keskustelun alkupuoli oli lähes raivostuttavan epä-älyllistä menoa. Ja ok, ymmärrän että kriittiskyynisagressiivinen ja hard talk-tyylinen poliitikkojen hiillostaminen voi olla arvokasta. Se voi paljastaa jotain näiden paineensietokyvystä tai saada poliitikot paineen alla lipsauttamaan ajatuksia, joita he eivät muuten kertoisi.

Sitä kuitenkin haluaisi nähdä enemmän haastatteluja ja keskusteluja, jossa haastateltavan tai vastapuolen ajatukset pyritään esittämään mahdollisimman tarkasti ja oikein, jolloin tämä ei pääse syyttämään vastapuolta olkiukkoilusta ja väärintulkkinnasta. Ja tämä ei tarkoita, etteikö tuon jälkeen sitä täsmällisesti ja oikein esitettyä mielipidettä vastaan voisi lähteä argumentoimaan agressisvisestikin.

Grafiikka puoluekannatuksesta.

Tämän uusimman pressiklubin tapauksessa lievästi raivostuttavaa oli kuitenkin raadin väkinäinen pyrkimys tulkita vihreiden ja Pekka Haaviston kannatuslukemat hirvittävän huonossa valossa, kun vihreiden kannatus on kuitenkin historiallisen korkealla tasolla ja Pekka Haavisto on ylivoimaisen ennakkosuoskin takana toiseksi suosituin ehdokas, jonka gallupkannatus on tällä hetkellä korkeammalla tasolla kuin mitä se oli saman verran ennen 2012 presidentinvaaleja. Ja tässä ei tavallaan edes puhuta mistään matemaattisesta tilasto-osaamisesta, vaan ihan siitä, että osattaisiin laittaa lukuja kontekstiin.

 

 

Jordan Peterson ja postmodernisti konservatiivinen mumbojumbo

Viimeisen vuoden aikana kanadalainen Jordan Peterson on noussut melkoiseksi nettijulkikseksi ja jonkinlaiseksi konservatiiviseksi profeetaksi. Jordan Peterson kuvastaa myös jotenkin monella tavalla vuotta 2017. Mies nousee julkikseksi valittamalla transeksuaalisuuteen liittyvästä lainsäädännöstä sekä yliopisto-opiskelijoiden poliittisesta korrektiudesta ja rakentaa itsestään tämän avulla youtubejulkkiksen, joka tienaa Patreonin kautta reilut 50 000 dollaria kuukaudessa. Ja Peterson on totisesti ottanut julkisuudestaan kaiken irti ja tunkenut naamaansa vähän jokapuolelle. Ja siksi minäkään en ole pystynyt välttämään tähän hahmoon tutustumista.

En ole erityisemmin perehtynyt Kanadan transeksuaalisuusjuttuihin, mutta vaikuttaa kuitenkin aika vahvasti siltä, että Petersonin tulkinta lainsäädännöstä ei välttämättä ole aivan kohdallaan ja varsinkin hänen fanikuntansa on tulkinnut asiaa äärimmäisen pahantahtoisesti ja vetänyt siitä omat dystopiansa. Minulla ei ole tosiaan ole C-16:sta ja siihen liittyvistä aihepiiristä erityisen paljon sanottavaa. Ehkä jonkinlaisena toteamuksena kuitenkin, etten osaa pitää tahallista misgenderöintiä ainakaan sankarillisena ja ehkä jopa kutsuisin sitä harrastavaa henkilöä mulkuksi.

Päädyin kuitenkin työnteon taustalla kuuntelemaan lähes kolme tuntia kestäneen keskustelun Petersonin ja Dave Rubinin välillä. Kuuntelen työmatkoilla sekä työnteon taustalla paljon podcasteja ja erilaisia videoita, sellaisiakin joiden sisällöstä olen selvästi eri mieltä, mutta tämä oli poikkeuksellisella tavalla tuskastuttava pätkä ja teki työnteon lähinnä raskaammaksi. Keskustelun aiheena oli Petersonin lähitulevaisuudessa julkaistava kirja 12 Rules for Life – An Antidote to Chaosmutta kuten Petersonin tapauksessa tuntuu helposti käyvän, päädytään aika syviin vesiin. Peterson tuntuu erikoiselta yhdistelmältä self-help-gurua ja paloekonservatiivia, joka kertoo tarinoita ja muotoilee sanomansa syvälliseltä kuulostaviksi viiden pennin viisauksiksi.

 

Tässä esim. Petersonin ohjeet miehelle:

  1. Encourage children through play.
  2. Promote the best in people.
  3. Keep the sacred fire burning.
  4. Guard the women and children from harm.
  5. Confront the eternal adversary.
  6. Build the crystal palace.
  7. Confront death with courage and return.
  8. Dare to cut down a tree.
  9. Offer your sons up as a sacrifice to God.
  10. Protect your daughters from exploitation.
  11. Store up wealth for the future.
  12. Consult the ancestral spirits.
  13. Read great books.
  14. Speak the truth about unpleasant things.
  15. Pay close attention.
  16. Make a worthy temple for the Lord.
  17. Keep the howling winds of winter at bay.
  18. Stand up for the oppressed.
  19. Provide a warm and secure home.
  20. Be a prince of peace.
  21. Don’t be too civilized.
  22. Organize yourself with other men.
  23. Be faithful to your wife.
  24. Be hospitable to friends and strangers.
  25. Rout the wolves and chase the lions so the shepherds can eat.
  26. Establish a destination – and a path.
  27. Bring heaven to earth.
  28. Take on the sins of the world.
  29. Dig the wells and mine the gold and copper.
  30. Gather everyone to the banquet.
  31. Grow up and take responsibility.
  32. Resist pride in all things.

Kuuntelin keväämmällä Petersonin vierailun Sam Harrisin podcastissa, johon hänet kutsuttiin podcastin historian toivotuimpana vieraana! Enkä totisesti ole mikään Sam Harris- fanipoika, mutta tuon keskustelun pohjalta Petereson jäi minulle mieleen melkoisena tarinaniskijänä ja tyhjänpuhujana, joka ei kyennyt Harrisin grillissä määrittelemään kunnolla edes sanaa totuus.

Ja tämä jos joku kuulostaa vähän siltä pahamaineiselta postmodernismilta, jonka vaarallisesta relativismista Peterson itse jatkuvasti vaahtoaa. Samoin miehen konservatiivinen mumbojumbo kuulostaa juuri sellaiselta tyhjältä kielikikkailulta, josta juuri hänen vihaamansa Derridaa ja muita pahimpia ranskalaisia valopäitä syytetään.

 

Image result for jordan b peterson quotes

 

Ja kuuntelen tosiaan aika paljon sellaistenkin ihmisten ajatuksia, joiden kanssa en ole ollenkaan samaa mieltä ja saatan jopa kokea pientä vihaa näitä hahmoja kohtaan, mutta silti jollain tasolla ymmärrän, miksi nämä kykenevät vetoamaan muihin ihmisiin. Peterson on kuitenkin erikoisempi tapaus. En yksinkertaisesti vain kykene sitten millään ymmärtämään, mikä Petersonin mumbojumbossa ihmisiin vetoaa.

Petersonin hahmossa ei ole oikein mitään mielenkiintoista, mutta miehen ympärille syntyneesä ilmiössä ehkä on. Osittain on ehkä kyse yleisestä anti-SJW-liikehdinnästä ja siitä, että uudelle konservatiiviselle “intellektuellille” oli tässä ajassa tilausta. Trumpin ja kaikenlaisen fasistilarppauksen aikakaudella Peterson ei ole konservatismin pahimmasta päästä, mutta todella vaikea ymmärtää hahmon suosioita.

Raqqa vallattu, kalifaatti tuhottu: Miksei tästä puhuta?

Alkuviikosta käytiin viimeiset taistelut ISIS:n kalifaatin pääkaupungin Raqqan hallinnasta kun nelisen kuukautta sitten alkanut offeensiivi saatiin lopultakin maaliinsa. Irakin puolella sijaitseva ja kolmisen kuukautta sitten lopulta kokonaan takaisin vallattu Mosul oli suurin ISIS:n hallinnassa ollut kaupunki, mutta Raqqa oli organisaation de facto-pääkaupunki.

Viime päivinä on kuitenkin nähty kuvia ja videoita, joissa esimerkiksi YPJ:n jäsenet poseeraavat Raqqan keskeisimmillä paikoilla, jotka tulivat tunnetuiksi ISIS:n mestaus- ja muista propagandavideoista. Osittain YPJ on nostettu varmaankin esiin “propagandamielessä”, jotta kurdit saisivat tukea ja sympatiaa länsimailta, mutta kyllä tuokin ja naisprikaattien panos kertoo jotain jostakin.

Kuvahaun tulos haulle ypj raqqa

ISIS:llä on vielä hallussaan joitain aavikkoalueita ja siellä sijaitsevia pikkukaukaupunkeja, mutta Raqqan menetyksen jälkeen sen on vaikea enää  vakavalla naamalla puhua kalifaatista maantieteellisenä alueena. Se miten vakaaseen tilanteeseen tulevaisuudessa Syyriassa ja sitä ympäröivillä alueilla päästään, minkälaista tuhoa ISIS:n jämät pystyvät siellä vielä tekemään ja vaikuttaako tämä millään tavalla Euroopassa tapahtuviin terrori-iskuihin, jää vielä nähtäväksi.

Toivottavasti kalifaatin tuhoutuminen Syyriassa heikentää jossain määrin pidemmällä aikavälilä islamistisen propagandan houkuttelevuutta sekä ISIS:iin kytköksissä olevien ryhmien kykyä toteuttaa laajamittaisia terrori-iskuja. Vaikea kuitenkaan nähdä, etteikö aikalailla jokaisen tulisi pitää Raqqan valtaamista ja kalifaatin kuolonkorinaa äärimmäisen positiivisena uutisena.

Muistan kuinka mediassa puhuttiin ihmisten hieman turtuneen Syyrian sotaan jo syksyllä 2013, mutta pian tuon jälkeen Syyria tuli taas näkyvämmin otsikoihin ISIS:n brutaalin nousun myötä. Ainakin itselle ja varmaan monille muillekin ISIS on onnistunut luomaan itsestään symbolin aikalailla absoluuttiselle pahuudelle.

Ja juuri suhteessa tähän olen aidosti yllättynyt, miksi Raqqan valtaamisesta on kirjoitettu niin vähän. Itse olen kesäkuusta lähtien jotakuinkin viikottain googlannut, miten Raqqan taistelut etenevät, mutta minulta meni alkuviikosta kokonaan ohi, että kaupunki on nyt vallattu kokonaan ja luin tästä vasta toissapäivänä.

Monilla on tapana kitistä tai öyhöttää siitä, miten media on paskaa kun se ei kirjoita tästä tai tuosta riittävän näkyvästi. Enkä halua olla osa tuota joukkoa, mutta olen aidosti vähän kiinnostunut miksi viime vuosien absoluuttisen pahuuden pääkaupungin valtaaminen on kerännyt näin vähän mediahuomiota. Mutta kai tässä on vain kyse siitä, että synkät ja pelottavat tapahtumat keräävät enemmän mediahuomiota.



Asekeskustelun matuanalogia ja muuta Las Vegas-metaa

Päivä Las Vegasin ammuskelun jälkeen totesin kokevani lievää vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka veriteon tai julkkiskuoleman yhteydessä luovat sekä levittävät netissä erilaisia salaliittoteorioita. Wired julkaisi pari päivää sitten tuosta aiheesta ihan mielenkiintoisen jutun. Välittömästi ammuskelun tapahduttua ja nyt sen jälkeisinä päivinä on käyty muitakin (ehkä aika yllätyksettömiä) keskusteluja tapahtumien ympärillä. Muutama metatason pointti näistä.

Yksi keskustelu on liittynyt siihen, miksei tekoa ole kutsuttu terrorismiksi ja minkälainen white privilege on se, että tulee leimatuksi vain hulluksi eikä terroristiksi. Sellaisenaan nuo ovat vähän epäolennaisia pointteja Pidän tällä hetkellä tiedossa olevan informaation perusteella oikeana, ettei Vegasin ampujaa kutsuta terroristiksi. Jotta tekoa voisi kutsua terrorismiksi, pitäisi sen taustalla olla jonkinlainen yhteiskunta/poliittis/uskonnollinen ajatusrakennelma, jota pyritään ajamaan. On siis mielestäni virheellistä pitää tätä tekoa terrorismina.

Siitä mitä kaikkea kannattaa kutsua terrorismiksi, on kuitenkin ihan hyvä puhua. Samoin siitä mitä kaikkia tekijöitä terrori-iskujen ja veritekojen taustalla on. VLHM:n kohdalla tunnutaan ajattelevan aika automaattisesti, että kyse hullusta kun taas islamistisen terrorismin kohdalla mielentila ei juurikaan herätä keskustelua, vaan islam on tyhjentävä vastaus. Jos päässä heittää ja halua pistää paikat palamaan, niin islamin reunoilta löytyy tähän erityisen hyviä innoittajia, mutta näen että varsinkin näiden vähemmän organisoitujen terroritekojen tekijöillä ja länsimaisilla ammuskelijoilla on aika paljon yhteistä. Se että ISIS ilmeisesti edelleen haluaa ottaa kunnian Las Vegasin ammuskelusta, kavaltaa minusta myös jotain jostain.

Toinen olennainen keskustelulinja on liittynyt aseisiin. Amerikan asekulttuuri on omasta peruseurooppalaisestä näkökulmastani melkoisen perverssi. En ylipäätään näe, miksi tehokkaaseen toisten ihmisten tappamiseen suunniteltuja välineitä tulisi olla siviiliväestön hallussa muuten kuin tiukasti rajattuun metsästyskäyttöön. Ampuma-aseiden käyttötarkoitus yhdistettynä tuhovoimaan on asia, jonka takia en oikein kykene ymmärtämään “filosofisella tai poliittisella tasolla” aseiden omistamista minkäänlaisena siviileille kuuluvana vapautena.

Kun käytännön tasolla siviileillä on tällä hetkellä valtaisat asearsenaalit käytössään, joudutaan asiaa ajattelemaan vähän eri kantilta, enkä pidä kovin realistisena mitään kuvioita, jossa aseiden määrää pystyttäisiin millään lailla nopealla aikataululla vähentämään dramaattisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kannattaisi pyrkiä tiukempaan asekonttrolliin sekä vähentämään kierrossa olevien aseiden määrää. Vuosikymmenien aikajänteellä tällä alkaisi olla vaikutusta.

Terrori-iskujen yhteydessä monet yleensä huomauttavat perustellusti, että terrori-iskuissa kuolevien ja loukkaantuneiden määrä on suhteellisen pieni moniin muihin asioihin verrattuna ja ei pidä antaa pelolle valtaa. Erilaiset nationalistisen taantumukselliston nettitrollit vetävät tällaisista kommenteista yleensä totaalisesti herneen nenään. Uhrien määrä on kuitenkin perusteltua suhteuttaa muihin asiohin ja miettiä, kuinka paljon käsissä olevan ongelman ratkaisuun kannattaa käyttää resursseja. Tässä suhteessa jonkinlainen NRA-henkinen kommentti siitä, että aseella tehdyt massamurhat ovat vain hyvin pieni osa kaikista kuolemista, on jossain määrin relevantti pointti. Aselainsäädännön miettiminen pelkästään suurten massa-ampumisten näkökulmasta ei ole fiksuin mahdollinen tulokulma.

Esimerkiksi Ezra Klein totesi VOX:n podcastissa äskettäin, että massa-ampumiset eivät ole Amerikan aseongelman tärkein juttu, mutta niiden myötä yleisön huomio kiinnityy aiheeseen ja olisi typerää olla käymättä asekeskustelua nyt kun aihe on ihmisten mielissä. Olen taipuvainen samalle kannalle, mutta tämä muistuttaa vähemmän vastenmielisessä muodossa nationalistisen taantumukselliston ilakointia maahanmuuttajien tekemillä rikoksilla. Mutta voi olla, että strategisesti kannattaisi ottaa mallia juuri maahanmuuttoaiheista spämmääviltä ihmisiltä. Kerätä uutisvirrassta jokainen ampumakuolema ja retostella sillä mahdollisimman tunteisiin vetoavalla tavalla. Maahanmuuttoon, “monikulttuurisuuteen” ja nykyään myös feminismiin liittyviä uutisia spämmäävää öyhötysekosysteemi toimii kuitenkin aika tehokkaasti.

Itselleni uusi asekuolemiin liittyvä tieto ja oivallus oli tällä viikolla, että aseiden omistus myös lisää itsemurhakuolemia. Kyse ei tietysti ole siitä, että ampuma-aseen omistajat päättäisivät aseen omistamisen takia itsetuhoisiin ajatuksiin, vaan siitä että monet itsemurhan yrittäjät eivät onnistu riistämään henkeä itseltään vaan jäävät henkiin. Ampuaseet ovat kuitekin hyvin tehokkaita tappamisvälineitä, myös itsemurhien kohdalla.

 

 

Rahastetaan salaliittoteoriaklikkauksilla

Perinteinen mediakin tietysti myy ihmisten kuolemilla ja järkyttävistä tapahtumista tehdyillä otsikoilla. Erilaiset netin roskamediat vievät tämän astetta pidemmälle räikeillä shokkiotsikoilla ja vetoamalla ihmisten alhaisimpiin tunteisiin. Mutta tuohonkin alkaa jo (ehkä hieman huolestuttavasti) turtua.

Erilaisten tuoreiden tragedioiden ja julkkiskuolemien ympärille rakennetuilla salaliittoreorioilla rahastaminen on kuitenkin ilmiö, joka onnistuu edelleen aiheuttamaan minussa pienoista raivoa. Erilaisten terrori-iskujen tai perinteistenkin veritekojen yhteydessä anonyymi internetmobi spekuloi tekijöiden henkilöllisyyksillä ja levittää mahdollisesti haitallista väärä tietoa. Tuolle nyt vaan on vähän vaikea tehdä mitään.

Jotenkin kuitenkin kiinnostaisi nähdä silmästä silmään niitä ihmisiä, jotka tarkoituksella tienaamistarkoituksessa julkaisevat villejä ja valheellisia salaliittoreorioitaan ennen kuin ruumiit ovat edes kylmenneet.