Kryptovaluutta – Rahan tulevaisuus?

Lokakuussa 2008 Satoshi Nakamotona esittäytynyt hahmo lähetti parinsadan kryptologin sähköpostilistalle viestin uudesta virtuaalisesta valuutasta. Kukaan ei ottanut hommaa ensin tosissaan ja myöhempien viestien seurauksena vain yksi toinen kehittäjä lähti projektiin mukaan. Edellenkään emme tiedä kuka kätkeytyy (tai ketkä kätkeytyvät) salanimi Satoshi Nakamoton taakse. Viimeinen hyvin salattu sähköposti Nakamotolta tuli keväällä 2011. Nyt kaikki ovat varmasti kuitenkin kuulleet tuosta Bitcoiniksi-nimetystä kryptovaluutasta.

Bitcoinin arvo ollut valtaisassa kasvussa tämän vuoden ajan ja sen kokonaismarkkina-arvo nousi jo yli 70:n miljardin ja kaikkien kruptovaluuttojen yhteenlaskettu kokonaismarkkinarvo on noin tuplat tuosta. Tänä kesänä Bitcoinista ja muistakin sen perässä syntyneistä kryptovaluutoista onkin kirjoiteltu aika paljon. Esimerkiksi kryptovaluutta Ethereumin louhinta on tyhjentänyt Suomessakin kauppoja näytönohjaimista.

Itse olen ollut Bitcoinin ja kryptovaluuttojen suhteen aikalailla ummikko, mutta törmäiltyäni hiljattain erilaisiin aihepiiriä sivuaviin uutisiin, päätin ottaa luettavakseni toimittajaduo Paul Vignanin ja Michael J. Caseyn kasaaman kirjan Crypto Currency – The future of Money.

Image result for bitcoin

Ei ollut mikään erityisen elähdyttävä lukukokemus, mutta kyllähän tuon lueskeli ja tuli vähän ymmärrystä, mitä kryptovaluutoista puhuttaessa ihan tarkalleen tarkoitetaan. Kirja on tosin julkaistu jo vuonna 2015 ja nopeasti kehittyvillä sekä äärimmäisen epävakailla virtuaalivaluuttomarkkinoilla pari vuotta on tietysti pitkä aika.

Mutta välillä on varmaan hyvä lukea juttuja, joissa aiempaa historiaa ja lähitulevaisuutta ei ole arvioitu täysin viimeaikaisten tapahtumien vaikuttamina. Kirjan alkupuolella käydäänkin juuri läpi rahan historiaa pitkällä perspektiivillä ja yritetään sijoitta Bitcoin osaksi tätä jatkumoa. Vaikeasti ymmärrettävän lohkoketjuteknologian ohella ylipäätään rahan syvimmän olemuksen pohdinta on asia, joka on tehnyt Bitcoinin ymmärtämisen ainakin minulle vaikeaksi.

Bitcoinin alkuvaiheessa pieni joukko Nakamoton innoittamia kryptologeja, koodareita ja libertaristisia teknoutopisteja halusi luoda valtioista vapaan ja hajautetun rahajärjestelmän. Vaikka Bitcoinin ympärille on myöhemmin ryhmittynyt valtava määrä spekulaattoreita ja vähemmän aatteellista bisnesporukkaa, lähti homma liikkeelle aika libertaristisena projektina. Ja tuolta osin minun on ehkä vaikea täysin sympatiseerata kryptovaluuttojen luojien ideologiaa. Tuollaisissa randilaisissa teknolibertaristiutopioissa on vaan jotain helvetin pelottavaa.

Alkuvaiheiden jälkeen seurataan Bitcoinin ympärille kehittyvää ekosystemiä, jossa rakennellaan tehokkaita järjestelmiä Bitcoinin louhimiseen, turvallisia “lompakoita” säilyttämiseen ja toimivia Bitcoinin vaihtopaikkoja. Toki tuodaan esiin myös hieman synkemmät puolet kuten pahamaineisen Bitcoineilla toimineen nettihuumekauppa Silk Roadin nousu ja tuho sekä amatöörimäisesti pyöritetty japanalainen Bitcoin-vaihtopaikka MT Gox, joka hävitti valtaisan määrän sen asiakkaiden Bitcoineja.



Yhtenä Bitcoinin haasteena on tietysti ollut arvon hillitön heiluminen. Tähän tosin liittyy myös se, että Bitconista on innostettu eritysesti esim. Argentiinassa, jossa ei ole luotettu kansalliseen valuuttaan ja omaan maan “roistopoliitikkojen” kontrolloimaan Pesoon verrattuna Bitcoin ei ole sitten tuntunutkaan enää niin riskialttiilta.

Erilaisten libertaaristen tavoiteiden ohella Bitcoinilla on aidosti mahdollista auttaa myös monien kehitysmaiden asukkaita, joista monilla on jo halpa älypuhelin, muttei pääsyä perinteisiin pankkipalveluihin. Heti kirjan alussa myös kerrotaan nuorista afganistanilaisista naisista, jotka ovat päässeet tekemään omaa pienmuotoista bisnestään netin avulla ja Bitcoinien myötä aidosti saaneet rahaa omaan käyttöönsä.

Kryptovaluuttojen taustalla toimivaa keskeistä teknologiaa kutsutaan lohkoketjuksi ja tällekin oli kirjassa omistettu omaa kappele. Kyseessä on ilmeisesti kovin mullistava teknologia, jota voidaan kryptovaluuttojen ohella soveltaa erilaisiin asiohin ja luoda “hajautettuja järjestelmiä” sekä “älykkäitä sopimuksia”. Erityisesti vasta pari vuotta sitten syntynyt kryptovaluutta Ethereum  tarjoaa laajan kehikon tällaisten systeemein rakentamiseen.

Mutta rehellisesti sanottuna en ihan tajua, mitä tuo käytännössä sitten tarkoittaa. Jonkinlainen hajatettujen verkostojen ajatus kuitenkin kiehtoo. Virtuaalivaluutalla ja hajautetuilla verkostoilla on myös aika suorat yhteydet toiseen aikamme megatendiin, eli jakamistalouteen. Lisäksi lohkoketju on ymmärtääkseni nimenomaan teknlogia, jonka avulla voidaan päästä eroon erilaisista välikäsistä, mikä toisaalta myös tarkoittaa, että monet pankki-, vakuutus- ja lakiasioihin liittyvät työpaikat katoaisivat tulevaisuudessa.

ethereum-network

Vaikea sanoa, mitä Bitcoinille ja sen perässä syntyneille kryptovaluutoille lopulta tapahtuu. Kirja ei tehnyt minusta Bitcoin-evankelistaa enkä väitä, että kryptovaalutat tulevat välttämättä lyömään läpi täydellisesti ja mullistamaan koko rahaliikenteen. En toisaalta kuitekaan usko, että kyse pelkästä kuplasta tai vaikka Bitcoin ja muutkin kryptovaluutat romahtaisivat, ovat ne jättäneet jäljen, joka tulee vaikuttamaan siihen, miten raha ja sen virtuaaliset muodot tulevaisuudessa kehittyvät. Vaikka Bitcoin, Ethereum ja kumppanit kaatuisivatkin tulevaisuudessa, niin muut toimijat tulevat kopioimaan joitain niiden ominaisuuksia. Olen kryptovaluutta-agnostikko.

Viimeisen vuoden olen miettinyt, että josko jaksaisi lukea Kenneth Roggofin kirjan Curse of Cash. En tiedä jaksanko, mutta voisi olla ihan mielenkiintoista lukea tuo juuri nyt tämän kirjan jälkeen. Vaikka Bitcoinin käytöstä huumekaupassa ja muussakin rikollisuudessa on kirjoitettu paljon, on ehkä hyvä muistaa, että myös nimenomaan kylmää käteistä käytetään erityisen paljon rikollisuudessa ja siihen totisesti liittyy kaikenlaisia ongelmia.

En ehkä suosittele Crypto Currency – The future of Money-kirjaa jos ei todella ole kiinnostunut kryptovaluuttojen maailmasta, mutta ei varmaan tekisi pahaa jos nykyistä useampi ihminen ymmärtäisi nykyistä paremmin mistä tässä kryptovaluuttahässäkässä oikein on kyse. Mietin myös että voisin osittain mielenkiinnosta sijoittaa  pikkuisia summia kryptovaluuttoihin, mutta en siis todellakaan mitään sellaista, jonka häviämistä kokonaisuudessaan en kestäisi.



 

Evgeny Morozov – Freedom as a Service

HBO:n Silicon Valleyn neljäs tuotantokausi pyörähti hiljattian käyntiin ja sen innoittamana kuuntelin Piilaakson armottoman kriitikon Evgeny Morozovin luennon aiheesta The “Smart City” as a Transition Point Towards the “Private City. Smart city taitaa olla heti big datan takana yksi viime vuosien toistelluimpia trendisanoja, joka pitää tunkea osaksi jokaista strategiaa, johon se vain on jotenkin mahdollisesti laittaa.

Evgeny  Morozov syntyi Valko-Venäjällä, oli nuoruudessaan kirkasotsainen internetaktivisti, mutta kyynistyi nopeasti armottomaksi Piilaakson ja sen ajatusmaailman kriitikoksi.  Luin pari vuotta sitten Morozovin kirjan To Save Everything, Click Here, joka oli aika heviä shittiä, enkä tiedä suosittelisinko sitä kovin monelle. Audiomuodossa miehen ajatuksia kuitenkin kuuntelee mielellään ja Morozovilla on myös Twitterissä usein oivaltavia sivalluksia Piilakson suuntaan. Äärimmäisen kyynisenä, Foucaulta ja Deleuzia siteeraavana, mutta myös aidosti teknologiaskeneä tuntevana hahmoma häntä on mielenkiintoista seurata. En tiedä kuinka loppuun asti Morozovin ajatusketjuja kannattaa seurata, mutta kun mediassa alkaa pyöriä juttuja jostain uudesta hypetetystä teknologiasta, huomaan usein etsiväni, mitä kyynisen kriittisiä kommentteja Morozovilla on aiheesta sanottavanaan.

 

Libertaari paternalismi ei ole oksymoron

Nyt on kyllä mediaseksikäs klikkiotsikko. Tuo on käännös Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin vuonna 2003 kirjoittamasta artikkelista Libertarian Paternalism Is Not an Oxymoron. Olen useammassa itseäni kiinnostavassa yhteydessä nähnyt viitattavan artikkeliin, mutta vaikka aihepiiri kiinnostaa, niin eipä sitä helposti lähde lukemaan tieteellisiä artikkeleita. Thaler & Sunnstein-duo on myöhemmin tullut tunnetuksi käytännön politiikkaan vaikuttaneella nudge-ajattelullaan, jota yritettiin sovelletaa myös mm. Obaman ja Cameronin hallinnossa.

Nyt kuitenkin kuuntelin artikkelin toisen kirjoittajan Richard Thalerin vuonna 2006 Econtalk-podcastissa Russ Robertsin kanssa käymän keskustelun tästä aiheesta. Kuuntelen aika paljon erilaisia podcasteja ja keskusteluja, mutta tämä oli yksi mielenkiintoisimmista pitkään aikaan. Joillekkin taloustieteeseen ja libertarismiin täysin perehtymättömille keskustelu saattaa olla aika heavya shittiä, mutta suosittelen silti. Mainittakoon myös, että Russ Roberts oli muutama vuosi sitten luomassa vekkuleita Keynes vs Hayek rap-battle-videoita.

Russ Robets on tässäkin jaksossa itse esittämänsä määrittelyn mukaan äärimmäinen libertaari, mutta hän kuitenkin ottaa ohjelmaansa vieraaksi myös eri mieltä olevia ihmisiä. Usein vieraat ovat kovan kaliiberin taloustieteilijöitä, mutta keskustelukumppaneina on jatkuvasti myös muita raskaan sarjan hahmoja. Richard Thaler taas on mahdollisesti maailman johtava käyttäytymistaloustietelijä ja kuuluu listaan ihmisiä, jotka tulevaisuudessa saattavat hyvin saada taloustieteen nobelin.

Tässä saatiin aikaan aidontuntuinen dialogi, jossa älykkäät ihmiset ovat eri mieltä ja noudattavat hyviä keskustelutapoja. Keskustelijat ovat asioista selkeästi eri mieltä, mutta kykenevät kuitenkin toimivaan dialogiin. Tämä oli sellainen keskusteluu, jotita politiikan kentälle ideaalitilanteessa käytäisiin. Thalerin ja Robertsin keskustelussa käydään hyvin läpi niitä rakenteita, joiden muovaamana ihmiset tekevät päätöksiä ja missä määrin ja millä tavoilla julkisen vallan pitäisi mahdollisesti vaikuttaa näihin rakenteisiin.

The idea of libertarian paternalism might seem to be an oxymoron, but it is both possible and legitimate for private and public institutions to affect behavior while also respecting freedom of choice.

Ehkä yksinkertaistettuna Thalerin perusajatus on, että koska näennäisen triviaaleilla seikoilla, kuten  asioiden esittämisjärjestyksellä on vaikutus ihmisten valintoihin eikä ole olemassa neutraalia järjestystä, eli järjestys joudutaan jollain tavalla päättämään, täytyisi järjestäjän järjestää vaihtoehdot tavalla jolloin valitsija päätyisi todennäköisimmin häntä eniten miellyttävään valintaan. Liberaali paternalismi on yritys saada henkilö parempaan tilanteeseen tämän omilla mittareilla, rajoittamatta valintojen mahdollisuuksia. Tässä suhteessa Robertsin ja vastaavien libertaalien argumentointi Thalerin nudegilua vastaan tuntuu minusta aika heikolta. Tällaisissa keskusteluissa tulee esiin se, miksi libertarismi aiheuttaa minussa välillä galvaanisia ihoreaktioita.

 

Huumeiden taloustiedettä – Narconomics, Tom Wainwright

Narconomics kuulostaa lähinnä joltain  Steven Levittin Stephen J. Dubnerin uudelta aluevaltaukselta. Ja vähän freakonomics-tyylisestä taloustieteen soveltamisesta tässäkin tehdään. Kyse on kuitenkin Economistin toimittajan Tom Wainwrightin kirjasta Narconomics: How To Run a Drug Cartel, jota kuuntelin viime päivät äänikirjana. Wainwright on toiminut Economistin Mexico Cityn kirjeenvaihtajana ja tätä kautta saanut ensikäden kosketuksen Narco-talouteen.

Kirjassa kuitenkin käsitellään huumekauppaa myös Meksikoa laajemmin ja avattaan huumekauppaa juuri taloudellisesti näkökulmasta. Huumekarttellit muistuttivat loppujen lopuksi monilla tavoilla suuyrityksiä ja niiden päälliköt toimitusjohtajia. Toki erojakin on. Suuret ylikansalliset yritykset toivovat vähäistä korruptiota ja tomivaa oikeusjärjestelmää kun huumekartellit taas katselevat maailman pankin Doing business-raportteja päinvastaisella tavalla miettiessään, mihin Keski-Amerikan valtioon sijoittavat laboratorioitaan.

Voisi sanoa myös, että meillä on virtahepo olohuoneessa. Kieltolaki ei toimi ja rikollisuuongelman sijaan huumeita tulisi käsitellä ennen kaikkea kansanterveydellisenä ongelma. Olen näissä asioissa löytänyt itseni suhteellisen läheltä libertaareja ja vahvasti juuri Tom Wainwrightin työnantajan Economistin bandwagonista. Ainakin olen Wainwrightin kanssa samaa mieltä siitä, että julkisen vallan ei pitäisi pyrkiä ensisijaisesti päihteiden käytön vähentämiseen, vaan sen pitäisi pyrkiä päihteidenkäytön haittojen minimointiin. Lisäksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tietyissä rajoissa täysikäisillä ihmisillä pitäisi olla melkoisen suuri vapaus laittaa kehoonsa haluamiaan aineita.

This drug thing, this aint police work

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tarjonnan sijaan pitäisi keskittyä kysynnän vähentämiseen. Käytännön tasolla tämä taitaa tarkoittaa ennen kaikkea addiktien auttamista ja päihdevalistusta. Kolumbia, Bolivia ja Peru ovat jopa olleet suhteellisen tehokkaita tuhoamaan kokaviljelmiä. Viime vuosina mahdollisesti jopa noin 50% kokasadosta on tuhottu, mutta tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut huumeiden hintaan, ainakaan lähellekkään niin paljon kuin olisi toivottu. Tärkeänä syynä, että kokaiinin tuotanto- ja jakeluketjut ovat varsin pitkiä ja ylivoimaisesti suurin osa arvonlisäyksestä tapahtuu myöhemmässä vaiheessa. Wainwright esittää vertauksen, että vähän sama kuin taideteosten hintoja yritettäisiin nostaa maalin hintaa nostamalla. Peltojen tuhoaminen näyttää siis olevan erityisen tehoton tapaa vähentää huumeiden tarjontaa.

Huumekartelleilla on tyypillisesti myös melko vahva monopsomiasema. Vaikka peltojen tuhoamisen luulisi johtavan hintojen nousuun, ei tilanne todellisuudessa oikein näytä tältä. Vaikka peltojen tuhoaminen vähentää kokan tarjontaa, on viljelijöillä yleensä ainoastaan yksi ostaja, joka ei tyypillisesti suostu maksamaan korkeampaa hintaa edes niukkuuden vallittessa ja näin hinnan maksavat hyvin löyhästi kartelleihn kytköksissä olevan viljelijät.

Äkkiseltään ei ehkä ajattelisi, että corporate resposibility ja pr olisivat huumekartellien ajattelemia asioita, mutta Wainwright osoittaa useassa yhteydessä, kuinka kartellit todellisuudessa kiinnittävät näihin asioihin paljonkin huomiota. Usein on niin, että mitä kyseenalaisempi business, sitä enemmän korostetaan corporate responsibilitya. Suomessa tämä näkyy vaikkapa uhkapelimonopolin tapauksessa.

Kartellien suurista voitoista on mahdollista tarjota paikallisille asukkaille almuja kuten myös vaikkapa Pablo Escobar teki aikoinaan Kolumbiassa.  Huumejengit joskus aidosti auttavat ihmisiä. Tämä on täysin kyynistä toimintaa, mutta mahdollistaa paikallisen väestön tuen ja parantaa mahdollisuuksia piilotella poliisia. Muutenkin bisnes toimii paremmin jos paikalliset asukkaat ovat omalla puolella. El Chapolla ja kartelleilla on myös aitoa tukea. Narcocorridot ovat tietysti hämmentävin esimerkki tästä. Lisäksi kartelleja kiinnostaa paljon, mitä lehdet kirjoittavat. Tiettyjä murhia on esimerkiksi yritetty ajoittaa niin, että  ne tapahtuvat sopivasti juuri ennen päätuutislähetystä.

Kirjassa sivutaan myös monia ajankohtaisia aiheita kuten Meksikon raja-aitojen vaikutusta laittomaan siirtolaisuuteen sekä valkoisen amerikan opiaatti- ja heroiiniepidemiaa. Muutama erikoisempikin havainto mahtuu mukaan. Esimerkiksi eristyksissä olevaan pieneen Uuteen-Seelantiin ei ole ollut erityisen kannattavaa tuoda kokaiinia tai muitakaan huumeita ja osittain tästä johtuen maa on yksi maailman johtavia muuntohuumeiden markkinapaikkoja. Huumekokit muuttelevat nopeassa tahdissa reseptejään sitä mukaa kun edellinen mixi on kielletty lailla.

Siinä missä automaatio ja digitalisaatio muuttavat tuotantoketjuja ja vähittäiskauppaa, muuttavat ne myös huumekauppaa. Koko ajan suurempi osa huumekaupasta siirtyy netin pimeälle puolelle. Tällä on sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Se vähentää väistämättä väkivaltaisia valtakamppailuja myyntipaikoista ja asiakkaat kykenevät jopa tekemään vertailuja eri tarjoajien välillä toisin kuin usein paikalliseen monopoliasemaan päässeiden huumejengien tapauksessa. Jotkut jopa väittävät myyvänsä reilun kaupan kokoaiinia. Tämä tuskin useimmissa tapauksissa pitää paikkansa, mutta osoittaa että “reilun kaupan huumeille” olisi kysyntää. Toisaalta netistä tilaamisen helppous tarkoittanee, että sellainen osa väestöstä, joka ei muussa tapauksessa olisi ostanut huumeita, päätyy tilaamaan niitä netistä.

Kannabiksen laillistaminen monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa on luonut merkittävän teollisuuden alan. Laillistaminen johtaa väistämättä suurempiin tuotantoyksiköihin ja ammattimaisempaan kasvatukseen. Poliisin pelossa tuotantoa ja jakelua kannattaa hajauttaa, mutta laillisilla markkinoilla kannatta hyödyntää suurtuotannon mittakaavaetuja. Vicen mainio mainio Weediquette esitteli tätä aika mielenkiintoisesti Denver-jaksossaan. Voi myös olla, että tulevaisuudessa tupakkayhtiöt ottavat haltuun suuria osia kannabisteollisuudesta. Toisaalta tämä tarkoittaa, että kannabiksen käyttäjillä on tulevaisuudessa yhä useammin tarkka tieto käyttämiensä tuotteiden valmistusprosessista

Siinä missä aiemmin huumeiden laillistamista ovat kannattaneet erilaiset hipit, libertaarit ja Economist, on Big Weed alkanut käyttää suuria summia laillistamisen puolesta kampanjoimiseen. Laillistamisen myötä kannabiksesta on muodostumassa ja osittain jo muodostunut todella suuri laillinen bisness, jolla on käyttää kymmeniä miljoonia lainsäätäjien lobbaamiseen. Kokonaisuutena Narconomics oli hyvinkin viihdyttävä “luku”kokemus.

Peter Thiel – Trumpia tukenut homo Piilaaksosta

Viimeisten vuosien aikana yksi minua eniten puhutelluista ajattelijoista on ollut Peter Thiel, jonka kirjan Zero to One luin juuri loppuun. Thielin kirja on koottu hänen start up-aiheisen kurssinsa luennoista. Kirjaa voisi kuvata bisneskirjaksi ja ohjeeksi startuppien perustajille. Tässä mielessä se ei kuuluu sellaisiin kirjoihin, joita tyypillisesti luen. Thiel on kuitenkin hyvin kaukana konventionaalisesta bisnesmiehestä ja kirjaan sisältyy myös filosofisempia ja yhteiskunnalisempia pohdiskeluja.

 

 

Viime viikolla kirjoitin, että Timo Hännikäinen on yksi niistä harvoista ajattelijoista, joiden kanssa olen useimmista asioista eri mieltä, mutta jonka tekstejä luen tästä huolimatta todella mielelläni. Peter Thiel on hyvin kaukana Timo Hännikäisestä, mutta menee omien aivojeni luokittelusysteemissä Thielin kanssa samaan kategoriaan.

Thiel tuli tunnetuksi ns Paypal Mafian jäsenä ja yhtenä yrityksen perustajista. Hän on myös ollut investoimassa lukuisiin Piilaakson teknologiafirmoihin. Asia joka aina mainitaan tällaisissa esittelyissä on, että hän oli ensimmäinen ulkopuolelta Facebookia rahoittanut henkilö.

Thiel on myös tullut tunnetuksi lievästi sanottuna erikoisista ajatuksistaan. Hän ehti esimerkiksi visioida merelle rakennettavaa autonomista libertaaria tekosaarta ja on ollut hyvin kiinnostunut erikoisista ihmiselämän pidentämiseen pyrkivistä projekeista. TV-viihteen puolella Silicon valley-sarjan Peter Gregoryn hahmon tärkeänä innoittajana on ilmeisesti ollut Peter Thiel.

Thielin hahmossa yhdistyvät ilmiselvä älykkyys, suuret saavutukset ja hyvin erikoiset ideat. Jälkimäisen asian takia voisi ajatella, että hänen tukensa Donald Trumpin preidenttikampanjalle ei olisi niin yllättävää, mutta olin monien muiden ihmisten tapaan todella yllättynyt kun kuulin hänen hypänneen Trumpin kelkkaan. Thiel tuki aiemmissa republikaanien esivaaleissa libertaariehdokas Ron Paulia, joka on 2016 republikaanien esivaaleissa ehdolla olleen Rand Paulin isä. Rasistinen protektionisti ja epä-älyllinen populisti ei tunnu sellaiselta henkilöltä, jota liberaaristi suuntautunut teknomiljardöörinero kannattaisi.

Republikaanien puoluekokouksessa pitämässsään puheessa Thiel vaikuttikin hieman epävarmalta ja kiusaantuneelta, jos vertaa esityksiin ja haastatteluihin, joita hän on antanut hänelle luontevammissa yhteyksissä. Suosittelen kuuntelemaan vaikkapa hänen mielenkiintoisen keskustelunsa Tyler Cowenin kanssa tai tutustumaan häneen kriittisiin puhenvuoroihinsa nykyisestä koulutusjärjestelmistä. Kuten aiemmin mainitsin, en ole ihan samaa mieltä johtopäätöksistä, mutta esimerkiksi koulutuksesta puhuttaessa Thiel onnistuu mielestäni nostamaan esiin ajatuksia, joita soisi kuulevan julkisessa keskustelussa enemmänkin.

Mutta miksi Thiel suositteli Trumpia. Tuntuu että kukaan ei ole onnistunut antamaan tähän loogista vastausta. Ehkä kyse on ambitioista, kostosta poliittiselle eliitille, jonka osaksi Thiel ei itse päässyt, tai sitten vain ajatuksesta. että Trumpin luoma kaaos luo paremmat mahdollisuudet innovaatiolle, tai ehkä siitä että Trumpin jälkeisillä raunioilla voidaan rakentaa aito randilainen utopia. Thielin kohdalla olen aidosti utelias ja hämmentynyt siitä, miksi hän päätyi Donal Trumpin tukijaksi. Yksi Trumpin oneliner, johon Thiel sanoi yhtyvänsä on “Hillary has experiance, but it is bad experience”. Ilmeisesti Thiel ei libertaarina yksinkertaisesti luota yhtään uransa politiikassa tehneisiin ihmisiin.

Mitä tulee lukemaani Zero to one-kirjaan, niin olin tutustunut moniin sen ajatuksiin Thielin haastatteluissa jo aiemmin, mutta kirja oli silti ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se ei ole koukeroinen, vaan varsin napakka ja helppolukuinen ja Thiel tykkää toistuvasti tiivistää ajatuksiaan nelikenttien avulla. Erikoisiin ja mielenkiintoisiin ajatuksiin kuuluivat mm. Theodore Kaczynskin vertaaminen hipstereihin, monopolien ylistys ja Robert Nozickin sekä John Rawlsin niputtaminen samaan ajattelijoiden ryhmään Thielin ajatusten suhteen minulla on edelleen tunne, että niissä paljon mielenkiintoista, mutten kuitenkaan kykene tekemään niistä itseäni tyydyttävää synteesiä.

David Simon, Frank Sobotka ja miksi en ole libertaari

“I am a grown up, I am a grown up, I am a grown up.

This is where I get exhausted with notion of, well there has been corruption there, so let’s throw up our hands and decleare that this is too much goverment. This is how goverment does is. What is your freaking alternative…

…Everyting will corode, everything will rust, everything will need to be replaced, everything will need to be challenged and continually policed…freedom can never be interaly won – never – but it can be lost.

Lainaus on amerikkalaiselta journalistilta ja tv-käsikirjoittaja David Simonilta. Hän vastasi libertaristisen toimittaja Nick Gillespien kysymykseen. Gillespie kysyi onko Simon ajanut itsensä nurkkaan, koska kritisoi libertaareja, muttei myöskään usko nykyisten demokraattisten instituutioiden kykyyn ratkaista amerikkalaisten kaupunkien ongelmavyyhtiä. Olen viimeisten vuosien aikana palannut ylläolevaan Simonin haastatteluun useamman kerran. Vaikka joskus tunnen suurtakin sympartiaa libertarismia kohtaan, en ole koskaan kyennyt ymmärtämään miten libertaristien ajama yhteiskunta oikeasti voisi toimia.

Simon tunnetaan parhaiten televisosarjastaan the Wire (Suom. Langalla), mutta on sen ohella ja osittain ehkä sen takiakin yksi parhaista ja oivaltavimmista Amerikan vasemmistolaisesti suuntautuneista julkisista kommentaattoreista. Wiren jälkeen Simon ollut luomassa taiteellisesti ja myös sosiopoliittisesti kunnianhimoisia, mutta omasta mielestäni hieman vähemmän mielenkiintoisia tv-sarjoja Treme ja Show me a Hero.

Monien muiden asioiden ohella Simon kritisoi Wiressa huumeiden vastaista sotaa ja sitä miten se on osaltaan ollut tuhoamassa yhden amerikkalaisen sukupolven elämän. Ristiretki amerikkalaista huumepolitiikka vastaan olikin yksi merkittävimmistä syistä, miksi Simon sai puolelleen myös suuren joukon libertaareja. Wire kuvaa Baltimorea suurelta osin mustan väestönosan näkökulmasta, mutta toinen tuotantokausi sukeltaa myös satamassa työskentelevien valkoisten työväenluokan elämään. Päähänpotkitut Sobotkat olisivat saattaneet olla juuri niitä epätoivoisia ja eliittiin kyllästyneitä duunareita, jotka vuonna 2016 antoivat haisvevan protestiäänensä Donald Trumpille.

We used to build shit in this country

But after the horror movie I have seen today, ROBOTS! It breaks my fucking heart that there is no future for the Sobotkas in the waterfront