Hävyttömän härski homoilu

Havahduin tänään sateenkaarilippujen myötä siihen, että nyt on taas se aika vuodesta kun sateenkaariväki ja sateenkaariteemasta bilettämään intoutuva jengi valtaa kadut. Itse en syty pridesta tapahtumana, vähän samaan tapaan kuin en syty flow-festareista tai juuri mistään muustakaan vähän samanhenkisestä massatapahtumasta.

Pidän myös jossain määrin vaivaannuttavana joidenkin yritysten ja yksilöidenkin intoa ratsastaa tapahtumalla mutta ei siinä, ihan hyvä jos vaikka yritykset ilmoittavat antavansa tukensa pridelle. Yleisesti ottaen selvästi parempi että kannatetaan hyviä asioita osittain valheellisin motiivein tai tekopyhästi kuin että kannatettaisiin rehellisen avoimesti huonoja asioita.

 

Pride on tavallaan muotoutunut jonkinlaiseksi länsimaisen tasa-arvo symboliksi ja ihan hyvä niin. En aioa tänäkään vuonna osallistua millään tavalla ja olisin hieman harmistunut, jos joku äänekäs seurue päätyy viime vuoden tapaan valtaamaan kantapubini, mutta bilettääkkää nyt vaan ja haluan toki antaa näkymättömän moraalisen tukeni myös hävyttömän härskille homoilulle.

Mestari sivaltaa – Jussi Halla-ahon kolumni maikkarin sivuilla

Jussi Halla-aho on jäänyt perussuomalaisten puheenjohtajaksi valintansa jälkeen hieman näkymättömiin Bryselissä, eikä ole oikeastaan yrittänyt edes tulla kovin isosti esiin mediassa. Maikkari näyttää kuitenkin julkaisseen eilen Halla-ahon kolumnin otsikolla Ihmiset kaipaavat turvallisuutta – siksi liberaali globalismi on kriisissä

Vaikka pidän Halla-ahoa varsin vastenmielisenä kansankiihottajana, joka  yrittää luoda vastakkainasetteluja vetoamalla ihmisten primitiivisimpinn tunteisiin, ei hänen älykkyyttään ja viestintäkykyjään kannata vähätellä. Olisin itse asiassa varsin kiinnostunut kuulemaan, mitä Halla-aho ihan tarkalleen sisimmässään ajattelee Laura Huhtasaaren kaltaisesta totaalitampiosta, joka on ollut viime aikoina puolueen näkyvin hahmo.

Halla-ahon kirjalliset kyvyt ovat olleet jo pitkään tiedossa, mutta hieman asperger-tapaukselta vaikuttaneesta hahmosta on vuosien myötä kuoriintunut myös varsin taitava esiintyjä. Hieman pelkään että ensi vuoden eduskuntavaaliväittelyissä Halla-aho saattaa jopa erottua esiintymisellään edukseen. Mutta palataan nyt vielä Halla-ahon maikkarin sivuilla julkaistuun kolumniin. Tuota kirjoitusta kohtaan on myös ehkä hyvä hieman peilata omaa ajatteluani ja tässä nopeasti muutama pointti.

Halla-ahon kolumni alkaa toteamuksella, ettei demokratia ole kriisissä, vaan kriisissä on ainoastan liberaali globalismi. Tässä on varmaankin totuutden siemen. Siis nationalistisen taantumukselliston nousu lännessä on tapahtunut demokratisen järjestelmän sisällä ja on tietysti mahdollista, että nationalistisella öyhötyksellä otetaan voitto demokraattisen järjestelmän sisällä. Toiseksi voidaan myös esim. Edward Lucen teesien mukaisesti esittää, että nationalistisen taantumukselliston nousu on vain oire ongelmista ja laiha talouskasvu ja keskiluokan yleisahdistus saavat ihmiset etsimään ratkaisuja liberaalin demokratian ulkopuolelta.

 

Kuvahaun tulos haulle the new nationalism

 

Itä-Euroopassa nationalistisen taantumukselliston raju nousu on kuitenkin tapahtunut aika selkeästi demokratiaa halventavilla tavoilla. Varsinkin nyt tietysti Venäjällä, mutta vähän samaan tapaan myös esim. Unkarissa ja Puolassa. Ja valtaan noustuaan nationaistinen taantumuksellisto on pyrkinyt sekä myös onnistunut nakertamaan demokratian ja kansalaisyhteiskunnan edellytyksiä.

Lännessä ja Suomessakin on nähty sen verran estotonta Orbanin ja Putinin ihailua, että vaikea luottaa siihen, että tällaiset ihmiset edes yrittäisivät noudatta mitään yhteisiä sääntöjä mikäli saisivat riittävän vahvan valta-aseman. Vähän epäilen, että esim nuivan vaalimanifestin allekirjoittajat olisivat kyllä innoissaan marsittamassa erilaisia alhaisia matelijoita tuomittavaksi visioimiensa totuuskomissioiden eteen.

Halla-aho kirjoittaa, että Brexitin ja nationalistisen taantumukselliston nousun taustalla noin muutenkin oli työvoiman vapaa liikkuvuus holtition maahanmuutto. Ehkä hieman outoa on syyttää nimenomaan Blairia pakistanilaisten suuresta määrästä sillä, kuten useimmissa Länsi-Euroopan maissa, enemmistö nykyisistä maahanmuuttajataustaisista turkkilaisista, pohjois-afrikkalaisista ja pakistanilaisista (tai heidän vanhemmistaan) ovat tulleet Eurooppaan jo vuosikymmeniä sitten.

Vaikka maahanmuuttoon liittyy oikeita kysymyksiä ja ongelmakohtia, niin minun on vaikea nähdä nykyistä maahanmuuttokeskustelua muuten kuin, että yleinen ahdistuneisuus pitää saada suunnattua sopiviin syntipukkeihin ja maahanmuuttajat soveltuvat tähän hyvin. Tai siis meillä on ympäri Itä-Eurooppa paljon Länsi-Eurooppa vahvempia nationalistipuolueita, vaikka näissä maissa maahanmuuttajia on hyvin paljon vähemmän. Osittain tämän takia minun on vaikea nähdä, että vähentämällä rajusti maahanmuuttoa saataisiin jotenkin vähennettyä nationlistisen taantumukselliston kannatusta.

Ehkä kaikkein vaikeinta Halla-ahon argumentaation tapauksessa minun on hahmottaa tätä ajatusta, että kun globalisaatioon kerran liittyy ongelmia, niin sen sijaan, että niitä edes yritettäisiin jollain lailla ratkaista, käännetään katse vain omaan napaan ja ajatellaan, että kyllähän hommat kehittyvät parempaan suuntaan kun me kaikki vaan leikitään omalla pihalla. Kielletään jollain lailla globalisaatio tai sitten leikitään ettei sitä olemassakaan?

Pragmaattisen liberalismin idealismista, Nick Clegg – Politics Between the extremes

Viime  viikkoina olen lueskellut hitaasti Nick Cleggin viime vuonna julkaistua kirjaa Politics: Between the Extremes. Kirjassa Clegg kertoo seikkailuistaan vuosien 2010-2015 Britannian koalitiohallituksen varapäämisterinä, mutta tuo toki myös laajemmin esiin kokemuksiaan ja ajatuksiaan politiikasta.

Clegg nostatti vuosikymmenen alussa Cleggmanian ja toi osaltaan omalla suosiollaan de facto kaksipuoluejärjestelmän keskellä pitkään sinnitelleet liberaalidemokraatit vaa’ankieliasema parlamenttin. Hän joutui kuitenkin pian tekemään melko katkeria komprommisseja sekä toimimaan paljon vahvempien ja poliittiset pelit paremmin osaavien konservatiivien tukena. Erityisesti lukukausimaksut olivat asia, josta Clegg ristiinnaulitiin. Hän jopa yritti pyytää julkisesti anteeksi, mutta sekin oli aivan liian vähän useimmille. Osittain näiden tapahtumien seurauksena Corbyn onnistui muutaman viikon takaisissa vaaeleissa saamaan paljon nuorten ääniä ja liberaalidemokraatit ilmoittivat nopeasti, etteivät lähde toryjen johtamaan hallitukseen apupuolueeksi.

Liberaalidemokraatit menettivät 2015 parlamenttivaaleissa 80% paikoistaan ja Clegg erosi puolueen puheenjohtajan paikalta. Toissaviikon vaaleissa libdemit saivat muutaman paikan lisää vuoden 2015 vaaleihin verrattuna, mutta Cleggin lopullisena nöyryytyksenä hän putosi parlamentista. Clegggin pragmaattisen liberalismin idealismi, ja reason, compromises and moderation-ajattelu herättää minusa aika vahvaa sympatiaa. Kyynisyys poliitikkoja kohtaan on ymmärrettävää ja usein perusteltua, mutta esimerkiksi Cleggin kohdalla se meni aika kovaakin yli. Murjotussa ja sad looking  Cleggissä on ollut minusta jotain varsin sympaattista.

Clegg aloittaa kirjan muistelulla tv-väittelystä Faragen kanssa 2014. Farage kommentoi Ukrainan tilannetta, oli ymmärteväinen Venäjän suhteen ja syytti EU:ta Ukrainan tapahtumista. Clegg oli varma, etteivät nämä jutut voi mennä yhtään suuremmalle yleisölle läpi, mutta niin vaan ne seuraavina viikkoina alkoivat mennä ja Clegg kertoo miten tuo oli hänelle ensimmäinen mitä helvettiä-hetki, joka ennakoi tulevien parin vuoden poliittisia shokkeja. Sovinistinen nationalismi ja  populistinen identiteettipolitiika, jotka muodostuvat, ulkopuolisten vihollisten syyttämisestä, myyttisen menneisyyden kulta-ajan palauttamisesta ja epärealistisen helppojen ratkaisujen ehdottamisesta monimutkaisuun ongelmiin oli saanut sellaisen momentumin, ettei argumenttien järkevyydellä ollut enää suurta merkitystä.

Sympatiseeraan myös Cleggin ajatuksia poliittikojen yksityiselämän kutistumisesta. Luultavasti tulevaisuudessa kaikki politiikot ovat aivan eritavalla teini- ja nuoruusvuosina tekemiensä hölmöilyjen arvostelun kohteena kun kuvia ja videoita tekemisistä on ympäri nettiä. Pelkona on, että yksityiselämän kaivelemisen takia parlamentissa on tulevaisuudessa vain nunnia, munkkeja ja robotteja. Ihmisten terveestä kyynisyydestä huolimatta kannattaisi muistaa, että politiikassa on mukana myös “hyviä” ihmisiä.

Clegg toki myös tekee selväksi, että politiikassa on puhtaita oma edun tavoittelijoita, supermachiavelliläisiä valtapelien pelaajia sekä kaikia kompromisseja vastustavia idealogeja. Nämä kaikki saavat oman osansa Cleggin kritiikästä. Cleggin kritiikki on varsin hyvin perusteltua, mutta ehkä kirjassa maksellaan vähän myös kalavelkoja.

Määrällisesti eniten kritiikiä saavat hallituskomppani konservatiivit. Oma kappaleensa on omistettu näiden psykodramaattiselle Eurooppa-suhteelle ja brexitistäkin puhutaan paljon. Konservatiiveja kuitenkin kritisoidaan varsin laajasti valtapeleihin keskittymisestä. En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että erityisesti George Osbornesta tulee kirjassa juuri niin negatiivinen vaikutelma kun mitä pintapuolisesta brittipolitiikan seuraamisesta muutenkin. Sivuroolissa seikkaiee Secretery of State Theressa May, jota kirjan loppupuolella Brexitistä puhuttaessa lyödään kovaakin, mutta Pääministeri David Cameron selviää kokonaisuutena jopa aika vähällä. Kritiikkiä lähtee kuitenkin myös laborin suuntaan,  tottakai Faragelle ja UKIP:lle, mutta myös SNP:lle.

Kirjan nimen mukaisesti koko ajan läpikulkeva teema on tasapainottelu ääripäiden välillä. Cleggin edustamasta liberalismista puhuttassa minulle jäänyt mieleen erityisesti Ian Buruman kommentit siitä, kuinka liberalismi saattaa olla varsin tylsä aate. Kun liberaali miettii asioiden eri puolia ja pohtii ratkaisuja, ideologisesti puhtaammat ja radikaalimmat ajatukset nousevat otsikoihin ja keräävät ihmisten huomion. Liberaalin ajattelun pitäisi kyetä vetoamaan aivojen ohella myös sydämmeen. Nationalistisen taantumukselliston viime aikaisen nousun ansiosta se on ehkä hieman helpompaa. Clegginkin pragmaattinen liberlismi on helpompaa muotoilla ideaaliin muotoon tilanteesa, jossa sillä on riittävän vastenmielinen, radikaali ja vakavasti otettava vastustaja.

 

 

 

Cleggin kokemuksista voisi halutessaan miettiä paralleeleja moneen suuntaan. Euroopan ulkopuolisena samanhenkisenä vertailukohtana voisi toimia Micheal Ignatieffin tuskainen taival Kanadan pääministerinä. Tällä hetkellä vertailuna tulee väkisin mieleen Emmanuel Macron, jonka nopeaa nousua voisi verrata Clegmaniaan ja joka Ignatieffin tapaan jakaa perusajatusmaailmaltaan paljon Cleggin kanssa. Macron onnistui mielestäni esimerkillisesti yhdistämään älyllisen, progressiivisen ja keskustaliberaalin ajattelun jonkinlaiseen myös sydämmiä puhuttelevaan idealismiin. Toivottavasti Macronin seuraavat viisi vuotta eivät ole yhtä kovaa alamäkeä kuin Cleggillä vuodestaa 2010 lähtien.

Suomalaisena paralleeleja voisi vetää perussuomalaisiin, joiden kannatus suli hallitustyön ensikertalaisina hyvin samaan tapaan liberaalidemokraattien kanssa. Vaikka perussuomalaiset on monella tapaa symmetrinen vastakohta liberaalidemokraateille, niin hallitusvastuu on tekijä, joka syö kannatusta idealogiasta ja maasta riippumatta. Äänestäjät eivät yleensä katso suopeasti kompromisseja. Clegg kuitenkin kirjoittaa seisovansa tehtyjen kompromissien takana ja huomauttaa, että hänen astuessaan virkaansa Britannia oli finanssikriisin seurauksena aikalailla kielekkeen reunalla ja on vaikea arvioida mitä olisi tapahtunut tilanteessa, joss maalla ei olisi ollut vakaata hallitusta.

Kirja oli mielenkiintoinen sukellus Britannian politiikkaan 2010-luvulla. Näkökulmat sovinistisen nationalismin ja populismin nousuun eivät pääsääntöisesti olleet sellaisia, etteikö aika samanlaisia olisi kuultu muiltakin, mutta ihan kiva lukea näitä ajatuksia myös ihmiseltä, joka on viime vuosiin asti toiminut merkittävänä poliittisena vallankäyttäjänä.

 

Iljettävä homot ja Pride-kokemus 2017

Kävelin asemalle ja huomasin matkalla, että parin kuppilan eteen oli pistetty sateenkaariliput. Asemalla huomasin myös kasan porukkaa, joiden seksuaalisesta suuntautumisesta uskaltaisin tehdä aika varmoja arvioita puhtaasti ulkonäön perusteella. Junaan astuttuani googlailin ja selvisi että kotikaupungissani on juuri startannut Pride-viikko.

Olen ollut koko pienen elämäni passiivisen innoton homojen oikeuksien tukija. En ole itse satunnaisia arkielämän keskusteluja lukuunottamatta pistänyt millään lailla tikkua ristiin homojen oikeuksien puolesta ja koko transgenderblender-skene on mennyt minulta aika täydellisesti ohi. Pride-kulkueen kaltaiset masatapahtumat ovat ylipäätän asioita, joita tuppaan välttelemään. Vähemmistöjen oikeuksista huolehtiminen on kuitenkin sinällään tärkeä juttu, ja seksuaalivähemmistöjen asema aika hyvä mittari kertomaan laajemminin yhteiskunnan suvaitsevaisuuudesta ja asenteista. Jotenkin minulle seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoinen aseman pitäisi nykytilanteessa olla autommattinen asia, jonka erityiseen huomiomiseen ei edes pitäisi olla tarvetta. Tämä ei toki todellisessa elämässä pidä paikkaansa ja siksi seksuaalivähemmistöjen asemasta huolehtiville liikkeille on oma paikkansa.

Varsinkin esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta myös muualla seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat kasvaneet suureksi symboliseksi taisteluksi liberaalien ja konservatiivien välillä. Konservatiiveilla on tämän seurauksena sitten tapana sanoa, että liberaalit keskittyvät vain melko pienten vähemistöjen aseman edistämiseen eivätkä välitä tärkeämmistä isoista kysymyksistä. Argumentti olisi uskottavampi jos konservatiivit eivät itse käyttäisi niin paljon aikaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien blokkaamiseen. Kaikkien kannalta olisi varmaan parempi jos ne epäolennaiset homojen oikeudet pistettäisiin kuntoon ja voitaisiin sitten keskittyä niihin tärkeämpiin asioihin. Käytännössä monet konservatiiviset toimijat kuitenkin keräävät paljon ääniä vetomalla ihmisen primitiivisiin iljetysreaktioihin.

Konservatiivisesti suuntautuneet ihmiset saattavat helposti sanoa, että jonkinlainen iljetys on biologisessa tai evoluutipsykologisessa tarkastelussa ihmiselle luonteva reaktio. Luulen että tämä pitää jollain tasolla jopa paikkansa ja voin myöntää, että välillä jonkinlainen selkäydinreaktioni mielestäni härskiin homoiluun ja varsinkin transuiluun on tietynlainen iljetys. Kykenen heti ajattelemaan, että se on virheellinen ajattelutapa, tai sillä ei missään nimessä ainakaan voi perustella näiden ihmisten oikeuksien rajoittamista, mutten usko että millään koulutuksella onnistuisin täysin irtaantumaan siitä primitiivisestä inhosta joka minussa saattaa välittömästi syntyä. Mutta samalla tavalla kuin primitiivinen selkäydinreaktioni esimerkiksi työelämässä olisi kutsua toista osapuolta idiootiksi tai pahimillaan lyödä tätä turpaan, niin myös homoilun kohdalla ei pitäisi antautua ensimmäisten tunteiden vietäväksi, tuoda niitä näkyvästi esiin, tai edes tukea kulttuuria, jossa ei pyritä välttämään ensimmäisiä vihamielisiä primitiivisiä tunnereaktioita.

Omaan löyhästi liberalistiseksi mieltämääni ajatteluun kuuluu nimenomaan refletio ja se ettei heittäydy ensimmäisten tunteiden vietäväksi. Se että jokin olisi biologian pohjalta luonnollista on minusta vielä todella huono argumentti yhtään millekään. Tuskin tulen tulevaisuudessakaan osallisumaan prideihin tai mitenkään aktiivisesti etsiytymään toimintaan seksuaalivähemmistöjen edustajien tai niiden asiaa ajavien ihmisten kanssa. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että seksuaalivähemmistöjen oikeus toteuttaa itseään vapaasti symboloi ja niitä asioita, joiden ansiosta kaikilla ihmisillä vapaus ja mahdollisuudet elää onnellisesti haluamallaan tavalla .Cheers!

Vihreät, puheenjohtaja ja kasvu pääministeripuolueeksi

Refleksiisivesti ajatellen olen aatemaailmaltani varmaan monilla tavoilla aika tyypillinen ikäluokkani ja viiteryhmäni edustaja. Tosin olen myös aika tietoisesti pyrkinyt välttelemään kaikenlaisia ismejä ja olen ehkä liian kyyninen, että kykenisin olemaan oikeasti osa minkäälaista poliittista liikettä. Ylipäätään olen yllättävän usein löytänyt itseni esittämässä kriittisiä kommentteja  ympärilläni olevan ryhmän konsensusta kohtaan riippumatta siitä, mikä se ryhmän sisäinen totuus on. Jollain kevyen kyöstipöystimaisella tavalla minun on myös kovin vaikea sitoutua minkään sinänsä hyvän ja kannatettavan liikkeen taakse.

Ylläoleva kuvastaa myös suhtautumistani vihreisiin. Olen nyt 10 vuotta kaikissa täysikäisyyteni aikana Suomessa pidetyissä vaaleissa äänestänyt vihreiden ehdokasta ja näin luultavasi teen tulevaisuudessakin. Silti minun on aikalailla mahdotonta kuvitella liittyväni puolueeseen tai välttämättä edes olevani juuri missään suorassa kontaktissa sen kanssa. Satunnaisissa kohtaamisissani vihreiden kanssa esitän helposti jossain määrin kyynisiä kommentteja maailmanparantamisesta tai siitä, etteivät nämä aina uusurbanismi-innostuksessaan aina tavoita kaupunkikehityksen emergenissistä luonnetta.

Kuvahaun tulos haulle osmo soininvaara

Toisaalta kuplani ulkopuolella huomaan myös usein näkeväni täysin kohtuuttomia ja todellisuudesta irtaantuneita nettikirjoituksia, joissa monet syyttävät vihreitä milloin mistäkin ja tällöin saatan kyllä täräyttää takaisinkin. Vihreät on minulle puutteistaan huolimatta yksinkertaisesti vähiten huono puolue. Koen jollain tasolla ekologista maailmantuskaa, pidän suuresti puolueen egalitarisesta mutta myös nykyistä markkinataloutta ymmärtävistä linjauksista, olen hyvin vahvasti arvoliberaali, ja lasken suureksi plussaksi sen, että kepulandiassamme on myös vähemmän negatiivisesti kaupunkeihin suhtautuva puolue.

Vihreitä ja erityisesti Ville Niinistöä on nyt oppositiovuosina syytetty populismista, eikä täysin syyttä. Toisin kuin tietyn aatemaailman ihmiset, ymmärrän kuitenkin että politiikassa on tiettyjä peruslakeja. Hallituksessa tehdään vesitettyjä ja katkeriakin kompromisseja kun taas oppositiossa syytellään hallitusta huonoista säistäkin ja luvataan kaikkea hyvää kaikille. Sivistynyt käytös ja kompromissien tekeminen sekä ryhmän sisällä että ulkopuolisten kanssa on minulle jonkinlainen liberaalin perusperiaate, johon ihannettaan etsivät  sankarit eivät kykene. Vihreiden huominen puoluekokous tulee myös tältä osin eroamaan aika paljon viime viikonloppuna Jyväskylässä nähdystä showsta.

Vihreillä on nyt todella hyvin momentum puolellaan. Nousua suureksi puolueeksi povattiin jo 10 vuotta sitten, mutta 2011 oli kova takapakki vihreälle liikkelle ja sai monet arvioimaan vihreiden tulevaisuutta ehkä epärealistisenkin negatiivisesti. Vihreillä on 2019 vaaleissa hyvät mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon ja saada yli 15% kannatus. Pääministeripuolueeksi nouseminen tuntuisi vielä hieman epätodennäköiseltä, mutta ei sekään mahdotonta ole. Vihreillä on keskipitkällä aikavälilä potentiaalia nousta todella korkeallekin, mutta vaikea sanoa, miten hyvin tuo potentaali realisoituu.

Nopealla puheenjohtajaehdokkaiden skannauksella diggaisin ehkä eniten Olli-Poika Parviasesta ja minulla on myös sympatioita Maria Ohisalolle joka voisi monessa suhteessa olla hyvä symboli vihreille. En ole varma onko kahden kärkiehdokkaan välillä kovinkaan suuria eroja, mutta ehkä Touko Aaltoon olisi hieman vaikeampaa projisoida pahimpia sterteotypioita ja tuon ansiostsa hän olisi vähän Emma Karia parempi valinta puolueen johtoon. Kun puheenjohtajaehdokkaiden välillä ei kuitenkaan ole valtaisia eroja, niin en usko, että tällä valinnalla olisi valtaisia vaikutuksia vihreiden suosioon.