Taloudesta ja vasemmistolaisuudesta

Alkuviikosta työmatkoille osui kuunneltavaksi pari aika hyvää suomalaista talousaiheista keskustelua:

Maliranta: Miksi toimittajat eivät tajua markkinoita, Paavo Teittinen?

Juhana Vartiainen ja Tommi Uschanov kirjastaan Keskusteluja taloudesta

Sanoisin että kannattaa kuunnella.

Jonkinlaisena taustana todettakoon, että itse luin taloustiedettä lyhyen sivuaineen verran ja aika pikälti se, mitä ehkä kuvittelen talousaiheista ymmärtäväni, on tullut vapaa-ajan harrastuneisuuden kautta. Melkein parikymppiseksi asti pidin taloutta jollain tavalla likaisena aihepiirinä ja jokaista siitä kiinnostunutta jotenkin epäilyttävänä. Ajatteluni kuitenkin muuttui aika paljon parissa vuodessa kun tajusin paremmin, että taloustieteen kehikkoa voi viritellä moniin paikkoihin ja loppupäätelmän ei väistämättä kuulu olla, että yritykset ovat oikeassa.

Marko Terviö kirjoitti Akateemisessa Talousblogissa vuosia sitten, että Osmo Soininvaara on Suomen paras taloustieteen popularisoija. Omalla kohdallani tuo pitää täysin paikkansa sillä juuri noihin aikoihin Osmo Soininvaaran blogi sai myös minut aiempaa enemmän kiinnostumaan talousaiheista ja ajattelemaan asioita uusilla tavoilla. Soininvaara oli minulle myös hahmo, joka ehkä onnistui tekemään eroja Malirannan podcastissa mainittujen pro business- ja pro market-ajattelutapojen välille.

Malirannan podcastissa keskustellaan siitä, kuinka monet toimittajat eivät usein välttämättä ymmärrä edes taloustieteen perusasioita. Se että Osmo Soininvaara julistettiin aikoinaan Hesarin vaalikonevastausten perusteella eduskunnan oikeistolaisimmaksi kansanedustajaksi jäi minulla jotenkin aika vahvasti mieleen ja sai miettimään, missä määrin tiettyjä ajatuksia on mielekästä laittaa vasemisto-oikeisto-akselille. Ja esim. tämän seurauksena minun on myös nykyään vaikea sanoa itsestäni missä määrin olen vasemmistolainen tai oikeistolainen.

Tai kuten Ode itse kirjoitti: On erikoista määritellä että vasemmistolaisuutta on esittää helppoja ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin ja oikeistolaisuutta on etsiä totuutta. Ilmankos perussuomalaista saatiin vasemmistopuolue

Varmaan pitää paikkansa, että toimittajat eivät keskimäärin ymmärrä ihan riittävästi taloudesta, mutta jos nyt mennään vielä askel epä-älyllisemmän älämölön suuntaan, niin varsinkin nettikeskusteluja seuratessa olen oikeasti alkanut menettää uskoani ihmiskuntaan. Viimeisen vajaan viiden vuoden aikana hyvin näkyvästi julkiseen keskusteluun osallistuneen Juhana Vartiaisen kohdalla tämä on näkynyt varmaan kaikkein parhaiten.

Osittain kyse on ehkä tiettyjen vasemmistolaisesti suuntautuneiden ihmisten puutteellisesta talouden ymmärryksestä ja niistä johtuvista ennakkoluuloista. Tai toisaalta kuten tuon politiikkaradion keskustelun toinen osapuoli, Tommi Uschanov on muistaakseni joskus esittänyt: Kun mistään yhteiskunnallisesta ilmiöstä aletaan puhua yhtään tarkemmin, ei juuri kukaan tiedä juuri mistään juuri mitään. Ja Vartiainen on myös erehtynyt kommentoimaan maahanmuuttoon liittyviä aiheita ja tuo on tietysti nykyään varmaan paras mahdollinen tapa saada kasa henkilökohtaisia hyökkäyksiä osakseen.

Mutta Juhana Vartiaisen henkilön ja ajatusten ympärillä pyörinyt keskustelu on jotain sellaista, jota on kyllä ollut erityisen tuskastuttavaa seurata. Pitänee joskus tulevaisuudessa lukea tuo Vartiaisen ja Uschanovin kirja.

Iljettävä homot ja Pride-kokemus 2017

Kävelin asemalle ja huomasin matkalla, että parin kuppilan eteen oli pistetty sateenkaariliput. Asemalla huomasin myös kasan porukkaa, joiden seksuaalisesta suuntautumisesta uskaltaisin tehdä aika varmoja arvioita puhtaasti ulkonäön perusteella. Junaan astuttuani googlailin ja selvisi että kotikaupungissani on juuri startannut Pride-viikko.

Olen ollut koko pienen elämäni passiivisen innoton homojen oikeuksien tukija. En ole itse satunnaisia arkielämän keskusteluja lukuunottamatta pistänyt millään lailla tikkua ristiin homojen oikeuksien puolesta ja koko transgenderblender-skene on mennyt minulta aika täydellisesti ohi. Pride-kulkueen kaltaiset masatapahtumat ovat ylipäätän asioita, joita tuppaan välttelemään. Vähemmistöjen oikeuksista huolehtiminen on kuitenkin sinällään tärkeä juttu, ja seksuaalivähemmistöjen asema aika hyvä mittari kertomaan laajemminin yhteiskunnan suvaitsevaisuuudesta ja asenteista. Jotenkin minulle seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoinen aseman pitäisi nykytilanteessa olla autommattinen asia, jonka erityiseen huomiomiseen ei edes pitäisi olla tarvetta. Tämä ei toki todellisessa elämässä pidä paikkaansa ja siksi seksuaalivähemmistöjen asemasta huolehtiville liikkeille on oma paikkansa.

Varsinkin esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta myös muualla seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat kasvaneet suureksi symboliseksi taisteluksi liberaalien ja konservatiivien välillä. Konservatiiveilla on tämän seurauksena sitten tapana sanoa, että liberaalit keskittyvät vain melko pienten vähemistöjen aseman edistämiseen eivätkä välitä tärkeämmistä isoista kysymyksistä. Argumentti olisi uskottavampi jos konservatiivit eivät itse käyttäisi niin paljon aikaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien blokkaamiseen. Kaikkien kannalta olisi varmaan parempi jos ne epäolennaiset homojen oikeudet pistettäisiin kuntoon ja voitaisiin sitten keskittyä niihin tärkeämpiin asioihin. Käytännössä monet konservatiiviset toimijat kuitenkin keräävät paljon ääniä vetomalla ihmisen primitiivisiin iljetysreaktioihin.

Konservatiivisesti suuntautuneet ihmiset saattavat helposti sanoa, että jonkinlainen iljetys on biologisessa tai evoluutipsykologisessa tarkastelussa ihmiselle luonteva reaktio. Luulen että tämä pitää jollain tasolla jopa paikkansa ja voin myöntää, että välillä jonkinlainen selkäydinreaktioni mielestäni härskiin homoiluun ja varsinkin transuiluun on tietynlainen iljetys. Kykenen heti ajattelemaan, että se on virheellinen ajattelutapa, tai sillä ei missään nimessä ainakaan voi perustella näiden ihmisten oikeuksien rajoittamista, mutten usko että millään koulutuksella onnistuisin täysin irtaantumaan siitä primitiivisestä inhosta joka minussa saattaa välittömästi syntyä. Mutta samalla tavalla kuin primitiivinen selkäydinreaktioni esimerkiksi työelämässä olisi kutsua toista osapuolta idiootiksi tai pahimillaan lyödä tätä turpaan, niin myös homoilun kohdalla ei pitäisi antautua ensimmäisten tunteiden vietäväksi, tuoda niitä näkyvästi esiin, tai edes tukea kulttuuria, jossa ei pyritä välttämään ensimmäisiä vihamielisiä primitiivisiä tunnereaktioita.

Omaan löyhästi liberalistiseksi mieltämääni ajatteluun kuuluu nimenomaan refletio ja se ettei heittäydy ensimmäisten tunteiden vietäväksi. Se että jokin olisi biologian pohjalta luonnollista on minusta vielä todella huono argumentti yhtään millekään. Tuskin tulen tulevaisuudessakaan osallisumaan prideihin tai mitenkään aktiivisesti etsiytymään toimintaan seksuaalivähemmistöjen edustajien tai niiden asiaa ajavien ihmisten kanssa. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että seksuaalivähemmistöjen oikeus toteuttaa itseään vapaasti symboloi ja niitä asioita, joiden ansiosta kaikilla ihmisillä vapaus ja mahdollisuudet elää onnellisesti haluamallaan tavalla .Cheers!

Vihreät, puheenjohtaja ja kasvu pääministeripuolueeksi

Refleksiisivesti ajatellen olen aatemaailmaltani varmaan monilla tavoilla aika tyypillinen ikäluokkani ja viiteryhmäni edustaja. Tosin olen myös aika tietoisesti pyrkinyt välttelemään kaikenlaisia ismejä ja olen ehkä liian kyyninen, että kykenisin olemaan oikeasti osa minkäälaista poliittista liikettä. Ylipäätään olen yllättävän usein löytänyt itseni esittämässä kriittisiä kommentteja  ympärilläni olevan ryhmän konsensusta kohtaan riippumatta siitä, mikä se ryhmän sisäinen totuus on. Jollain kevyen kyöstipöystimaisella tavalla minun on myös kovin vaikea sitoutua minkään sinänsä hyvän ja kannatettavan liikkeen taakse.

Ylläoleva kuvastaa myös suhtautumistani vihreisiin. Olen nyt 10 vuotta kaikissa täysikäisyyteni aikana Suomessa pidetyissä vaaleissa äänestänyt vihreiden ehdokasta ja näin luultavasi teen tulevaisuudessakin. Silti minun on aikalailla mahdotonta kuvitella liittyväni puolueeseen tai välttämättä edes olevani juuri missään suorassa kontaktissa sen kanssa. Satunnaisissa kohtaamisissani vihreiden kanssa esitän helposti jossain määrin kyynisiä kommentteja maailmanparantamisesta tai siitä, etteivät nämä aina uusurbanismi-innostuksessaan aina tavoita kaupunkikehityksen emergenissistä luonnetta.

Kuvahaun tulos haulle osmo soininvaara

Toisaalta kuplani ulkopuolella huomaan myös usein näkeväni täysin kohtuuttomia ja todellisuudesta irtaantuneita nettikirjoituksia, joissa monet syyttävät vihreitä milloin mistäkin ja tällöin saatan kyllä täräyttää takaisinkin. Vihreät on minulle puutteistaan huolimatta yksinkertaisesti vähiten huono puolue. Koen jollain tasolla ekologista maailmantuskaa, pidän suuresti puolueen egalitarisesta mutta myös nykyistä markkinataloutta ymmärtävistä linjauksista, olen hyvin vahvasti arvoliberaali, ja lasken suureksi plussaksi sen, että kepulandiassamme on myös vähemmän negatiivisesti kaupunkeihin suhtautuva puolue.

Vihreitä ja erityisesti Ville Niinistöä on nyt oppositiovuosina syytetty populismista, eikä täysin syyttä. Toisin kuin tietyn aatemaailman ihmiset, ymmärrän kuitenkin että politiikassa on tiettyjä peruslakeja. Hallituksessa tehdään vesitettyjä ja katkeriakin kompromisseja kun taas oppositiossa syytellään hallitusta huonoista säistäkin ja luvataan kaikkea hyvää kaikille. Sivistynyt käytös ja kompromissien tekeminen sekä ryhmän sisällä että ulkopuolisten kanssa on minulle jonkinlainen liberaalin perusperiaate, johon ihannettaan etsivät  sankarit eivät kykene. Vihreiden huominen puoluekokous tulee myös tältä osin eroamaan aika paljon viime viikonloppuna Jyväskylässä nähdystä showsta.

Vihreillä on nyt todella hyvin momentum puolellaan. Nousua suureksi puolueeksi povattiin jo 10 vuotta sitten, mutta 2011 oli kova takapakki vihreälle liikkelle ja sai monet arvioimaan vihreiden tulevaisuutta ehkä epärealistisenkin negatiivisesti. Vihreillä on 2019 vaaleissa hyvät mahdollisuudet nousta suurten puolueiden joukkoon ja saada yli 15% kannatus. Pääministeripuolueeksi nouseminen tuntuisi vielä hieman epätodennäköiseltä, mutta ei sekään mahdotonta ole. Vihreillä on keskipitkällä aikavälilä potentiaalia nousta todella korkeallekin, mutta vaikea sanoa, miten hyvin tuo potentaali realisoituu.

Nopealla puheenjohtajaehdokkaiden skannauksella diggaisin ehkä eniten Olli-Poika Parviasesta ja minulla on myös sympatioita Maria Ohisalolle joka voisi monessa suhteessa olla hyvä symboli vihreille. En ole varma onko kahden kärkiehdokkaan välillä kovinkaan suuria eroja, mutta ehkä Touko Aaltoon olisi hieman vaikeampaa projisoida pahimpia sterteotypioita ja tuon ansiostsa hän olisi vähän Emma Karia parempi valinta puolueen johtoon. Kun puheenjohtajaehdokkaiden välillä ei kuitenkaan ole valtaisia eroja, niin en usko, että tällä valinnalla olisi valtaisia vaikutuksia vihreiden suosioon.

Junttikapinaa ymmärtämässä, J.D. Vance – Hilbilly Elegy

Oranssin rusketusvoideruhtinaan nousun yksi vähemmän tärkeä seuraus oli, että se nosti viime syksynä myös J.D. Vancen Hillbilly Elegyn  myyntitilastojen kärkeen. Ylimieliset kuplaliberaalit ovat yrittäneet ymmärtää sydänmaiden aitojen amerikkalaisten tuskaa ja tarttuivat joukolla kirjaan. Minäkin sain lopulta luettua Hillbilly Elegyn ja voin nyt ruksia kolmannen kirjan pois vuoden 2017 lukulistaltani.

Kirjaan liittyy todella monia teemoja ja sitä lukiessani ja asioita miettiessäni huomasin tekeväni assosiaatioita moneen suuntaan. Tiivistyksenä voisi kuitenkin sanoa, että Hillbilly Elegy on Ohion pikkukaupungissa kasvaneen, valkoisesta roskaväen joukosta korkealle ponnistaneen kolmekymmpisen miehen muistelmateos lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Alaotsikko Family and Culture in Crisis kertoo jo paljon kirjan pohjavireestä. Kultuurinen viiteryhmä, josta Vance erityisesti puhuu, on Keskilännen irlantilaisskonlantilaisttaustainen työväenluokka. Päihdeongelmat, rikkinäiset perheet ja synkät tulevaisuuden näkymät kuvaavat Vancen perheen ja viiteryhmän elämää. Konservatiiviksi identifioituvana Vance kiinnittääkin paljon huomiota juuri perheiden sisäisiin ongelmiin ja kulttuurisiin patologioihin.

Tätä kirjaa on totisesti yritetty käyttää viimeisen vajaan vuoden välineenä ymmärtämään Amerikan junttikapinaa. Ja siis sanotaan nyt pakollisena disclaimerina, etten luonnollisestikaan tarkoita kaikkien tai edes enemmistön Trumpin äänestäjistä olevan valkoista roskaväkeä, mutta valkoinen roskaväki kuitenkin ryhmittyi näissä vaaleissa ennennäkemättömän vahvasti republikaanien ehdokkaan taakse.

Konservatiivijunttien sisäiset ristiriidat

Vancen refleksiivistä ajattelua kuvastaa, että hän viittaa suoraan myös William Julius Wilssoniin kirjoituksiin ja vetää paralleelleja vuosikymmeniä sitten amerikassa tapahtuneseen kaupunkikeskustojen rappioitumiseen ja sen vaikutuksiin inner cityjen (suurelta osin) mustaan väestöön. Vancen elämän tärkein henkilö ja kirjan kiistatta viihdyttävin hahmo oli isoäiti Mamaw, jota hän on kuvannut haastatteluissa myös monien mustien tunnistamaksi hahmoksi. Ydinperheen ongelmien kasaantuessa isovanhempien merkitys on saattanut kasvaa. Toisaalta perheen merkityksen korostaminen yhdistettynä rikkinäisiin perheisiin, avioliiton ulkopuolisiin lapsiin ja jatkuvaan perheväkivaltaan kuvastaa, osittain sitä kestämätöntä ristiriitaa, jossa nämä valkoisen roskaväen edustajat ovat eläneet.

Perheen ohella kirjassa keskitytään muutenkin paljon hillbillyjen kulttuurin sisäisiin ristiriitoihin. Vance esimerkiksi kertoo, kuinka Michelle Obaman kommentit terveellisemmän ruokavalion tarjoamisesta lapsille aiheutti monissa Appalakkien asukeissa raivoa. Ei siksi, että he ajattelivat tämän olevan väärässä, vaan koska sisimmässään tiesivät tämän olevan oikeassa.

Hard working on myös sana jota valkoinen roskaväki halutaa liittää itseensä, mutta missä määrin tämä näkyy oikeasti heidän elämässään? Paljon Amerikan sydämaiden työpaikoista on kadonnut ja tämä on oikeasti muuttanut monien ihmisten tilanteen vaikeaksi. Se on myös synnyttänyt tilanteen, jossa kovaa työntekoa kunniottavan valkoisen työväenluokan pitää yrittää selittää itselleen, miksi he ovat työttöminä, vaikka työtä pelkäämättömälle tyypille Amerikan ihmemaasta pitäisi aina löytyä töitä. Itse pidin viime syksyn vaalihaastatteluissa varsin röyhkeänä joidenkin keskilännessä eläneiden ihmisten kommetteja siitä, miten he eivät halua yhteiskunnan työttömyystukia vaan kunnon töitä. Yhteiskunnan tuki ei riitä, vaan kaikki asiat pitäisi järjestää sillä tavalla, että nämä  hilibillyt  voisivat jäädä kotikonnuilleen tekemään töitä hyvällä palkalla.

Vance ruotii myös hillbillyjen uskonnollisuutta ja sitä kuinka nämä kertovat käyvänsä kirkossa säännöllisesti, vaikka todellisuudessa kirkossa ei keskimäärin välttämättä käydä sen useammin kuin rannikoiden liberaareilla aluella. Yksi kirjan lukuisista hauskoista Mamawn kommenteista liittyi juuri uskontoon ja siihen kuinka JD oli kahdeksanvuotiana ahdistunut kirkossa kuulemistaan homopelotteluista ja meni kertomaan mamawlle pelkäävänsä olevan homo.

Don’t be a fucking idiot, how would you know you know that you are gay? JD, do you want to suck dicks? Of course not. Then you are not gay. And even if you did want to suck dicks, that would be okay. God would still love you.

Trumpin menestys ja talous

Minulle Trump-ilmiössä yksi hämmentävin tekijä oli, miten valkoisen roskaväen onglelmista onnistuttiin syyttämään liberaaleja, ja kuinka heikosti Hillary Clinton uskalsi sanoa, että kyllä, tämä väestöryhmä joutuu elämään suurten ongelmien keskellä, mutta ongelmien syynä eivät ole neekerit, homot, rannikkoiden liberaalit ja meksikolaiset. Jos ongelmille olisi ollut pakko nimetä syntipukki, niin se olisi ollut friedmanreaganilaiseen talouspolitiikkaan sokeasti uskoneet republikaanit. Nimenomaan republikaanit ovat kertoneet miten ei kannata huolehtia työpaikkojen siirtymisestä kun kokonaiskakku kuitenkin kasvaa.

Minusta on selvää, että raaka kapitalismi ja hyvin heikko sosiaaliturva johtavat tiettyjen ryhmien osalta nopeaan työpaikkojen katoamiseen, köyhyyteen sekä monenlaisiin tästä seuraaviin kerrannaisvaikutuksiin. Tämän takia minun oli esimerkikksi vaikea ymmärtää, miten sinänsä äärimmäisen älykäs ja sivistynyt taloustietelijä Russ Roberts kertoi viime syksyn podcastissaan olleensa aidosti yllättynyt luettuaan viimeisen vuoden aikana paljon huomiota saaneen David Autorin ja kumppanien kirjoitukset Kiinan nousun vaikutuksista valkoisen työväenluokan elämään.

JD Vance on myös haastatteluissa todennut, kuinka yksi Trumpin nostanut tekijä oli  hänen keskittymisensä työpaikkoihin. Olen taipuvainen jossain määrin samohin ajatuksiin. Nationalistisen taantumukselliston nousulle on myös muita tekijöitä ja merkittävä määrä ihmisiä voi tilanteesta riippumatta kannattaa aivotonta konservatismia tai fasismia, mutta korkea työttömyys ja keskiluokan epävarmuus ovat keskeisiä tekijöitä, jotka ovat nostaneet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen tiettyjen kriittisten pisteiden yli.

Koen kuitenkin suurtaa sympatiaa J.D. Vancen refleksiiviseen ja moniuloitteiseen ajatteluun. Tietyt talouden kehityskulut ovat aika pitkälti väistämättömiä. Olisi olennaista miettiä miten auttaa näitä ihmisiä siitymävaiheessa, pehmentää pahimpia ongelmia ja tarjota apuvälineitä muuttaa  työpaikkojen perässä. San Franciscoon, New Yorkkiin, Lontooseen, mutta myös Helsinkiin tai Tampereelle muuttamisen pitäisi olla mahdollista myös hillbillyille ja suomijunteille. Metropoleihin saa tulla!

Todellinen tolkun konservaativi 

Friedmanreaganrandilaisten republikaanien, hardcore-raamattujengin ja alt right-hörhöjen keskellä  J.D. Vance vaikuttaa todelliselta tolkun konservatiivilta. Shit is complicated. Tämänkaltaisten hahmojen kanssa voisi varmasti käydä järkevää dialogia, yksilön vastuun, kultuurin ja perheen merkityksen, sekä yhteiskunnan interventioiden sopivista suhteista.

Mamaw and Papaw believed that hard work mattered more. They knew that life was a struggle, and though the odds were a bit longer for people like them, that fact didn’t excuse failure. “Never be like these fucking losers who think the deck is stacked against them,” my grandma often told me. “You can do anything you want to.



Hillbilly Elegy on ehdottomasti lukemisenarvoinen kirja enkä ihmettele, miksi sitä on myyty valtavat määrät ja miksi se on aiheuttanut niin paljon keskustelua. Valitettavasti J.D. Vance ei vain taida edutaa oikein minkäänlaisen konservatiivisen ajattelun valtavirtaa. Siinä missä liberaalit ryhtyivät miettivät mikä meni pieleen ja  miten uhmaikäisen VLHM:n tuskaa voisi ymmärtää, ryhtyivät konservatiivit aiemmin rakentamaan teekutsuliikettä, neliraajajarruttamaan lainsäädäntöä senaatissa, spämmäämään netin täyteen roskaa ja äänestämään Trumpia.

Whiskey, Weed and Waffle House

Otsikko viittaa amerikkalaisen rap-muusikko Jelly Rollin Whiskey Weed and Waffle House-mixtapeen. Kuulin tästä suuresta kulttuurituotteesta katsoessani eilen Vicelandyn Noisey Nashville-jakson. Kirjoitin jo aiemmmin Bay Area-jakson yhteydessä, siitä kuinka minä oletettavasti kuulun täsmällisesti ohjelmasarjan kohderyhmään, joihin tällainen viihdyttävä (pseudo)yhteiskunnalinen journalismi iskee ja antaa siinä sivussa luvan diggailla aivotonta MTV-räpppiä.

Viihdyin tosiaan tätä ohjelmaa katsoesssani, mutta tunnen oudolla tavalla myös tulleeni manipuloiduksi. Joku tällaisia ohjelmia tuottava henkilö tajuaa liian hyvin, miten kaltaisilleni ihmiset saadaan houkuteltua “älyllisen” viihteen pariin. Yritän kuitenkin muutamalla sanalla kuvailla ohjelmassa esiteltyjä aiheita ja minussa heränneitä aiheita.

Nashville tunnetaan tietysti ennen kaikkea country-musiikista ja tässäkin jaksossa esitellään valkoisten räppärien ohella myös esimerkiksi nuoremman polven country-muusikko Margo Price. Pääfokus on kuitenkin muutamassa kaupungin valkoihoisessa räppärissä. Vice onnistuu ihan mielenkiintoisesi esittelemään  valkoisia “country-räppäreitä”. Tämä erikoinen underground-ilmiö on toki sinällään ihan mielenkiintoinen. Etelän “white-trash” vääntämässä countrysta sämplättyjen biittien päälle omantyylistänsä gangstarappia, jaksaa viihdyttää hyvin tuon reilu puoli tuntia.

Jokainen edes jollain tasolla räppia diggaillut on varmaan joskus mielessään ihmetellyt, että miksi (usein) täysin aivoton gangstamouhotus ja ghettoromantiikka iskee myös meihin valkoihoisiin keskiluokkaisiin eurooppalaisiin. Onhan se outoa, mutta tähän on jo jotenkin tottunut. Tässä tapauksessa erityisesti oudolta tuntui se, että ainakin ohjelman ajan Vicen nopeat leikkaukset, dramatisointi ja “taustamusiikki” saavat minut hetkellisesti fiilistelemään myös Etelän white trash-meininkiä. Ja kävinhän minä ohjelman jälkeenkin kuuntelemassa kasan Jelly Rollin musiikkia.

Voidaan tietysti bourdieuläisittäin todeta, että “hyvää” makua viljelevä “eliitti” ei keskity taiteessa tai viihteessä välttämättä varsinaiseen muotoon, vaan “taideteoksen” herättämiin ajatuksiin, mikä taas antaa mahdollisuuden löytää “roskaviihteestäkin” syvempiä merkityksiä. Luulen että omassa kiinnostuksessani räpmusiikkin on ainakin osittain kyse tästä. Assosioin Jell Rollin musiikin Hillbilly Elegy-narratiiviinvalkoisen Amerikan heroiiniepidemiaan, kadonneisiin työpaikkoihin ja muihin kehityskulkuihin, jotka ovat kohdelleet rajusti Amerikan työveänluokkaa. Ja tähän myös Vice ohjelmasarjassa tietyllä tavalla ohjaa.

Toki voi olla, että räpmusiikin kuuntelu on kaltaiselleni nörtähtävälle ihmiselle alitajuinen tapa myös signaloida, että minäkin olen toisaalta rento kaveri ja voin minä käyttää aikaani muunkinlaisiin asioihin kuin Fiverthirtyeightin tai Economistin lukemiseen.

Kui on must, näitä ust – Viro, Suomi ja rasismi

Kyseessä on Viron kansan konservatiivisen puoluetta (EKRE) edustavan Martin Helmen Viron televiossa vuonna 2013 heittämästä lausahduksesta. “Jos on musta, näytä ovea”, olisi kai jollain tavalla oikea suomennos. Muistan kuulleeni lauseen ensimmäitä kertaa puolisentoista vuotta sitten Ylen Viron parlamenttivaaleja käsitelleessä radioohjelmassa. Hiljattain törmäsin siihen uudestaan kun se mainittiin Heikki Aittokosen mainiossa Kuoleman tanssi-kirjassa. Aloin miettimään lausetta tarkemmin, koska se herättää minussa useita tunteita ja ajoi minut liberaaliin itseanalyysikierteeseen.

Ensimmäisenä pointtina on tietenkin, että se on rasistinen. Ja siis  aivan selvästi rasistinen. On jotain kommentteja jotka on tarpeettomasti tulkittu rasistisiksi. Erityisen paljon on kommentteja, jotka on aivan perustellusti tulkittu rasistisiksi, mutta lausuja on kyennyt jälkeenpäin esittämään enemmän tai vähemmän vakuuttavan selityksen siitä, miten kommentia ei pitäisi tulkita rasistisena. Tässä tapauksessa edes minimalistista rasismimäärittelyä suosivat maahanmuuttokriitikot tuskin pysytyvät kiistämään kommentin rasistisuutta. Siinä keskitytään yksinomaan ihonväriin ja sanotaan, että sen perusteella sinut heivataan ulos maasta (olet vähempiarvoinen).

Kommentti kuitenkin naurattaa minua. Tökerö ja avoin rasismi yhdistettynä suomalaistesta huvittavalta kuulostavaan viron kieleen ja loppusointuun saa minut hymähtelemään. Jotenkin tulee vähän mieleen Pekka Siitoin ja laivaseminaari. Olen huomannut tämän itsessäni jo aiemmin. Nauran esimerkiksi edelleen kun ajattelun kotkalaista varakunnanvaltuutettuja, joka ehdotti muslimien keittämistä. Varsinkin Itä-Euroopassa räyhänationalistit, fasistit ja jopa uusnatsit ovat nykyään kuitenkin ihan vakavasti otettava voima. Suomalaiseen rasismiin ja maahanmuuttokriittisyyteen verrattuna kyse tuntuu usein olevan räikeämmästä old school-rasismista.

Joten saako tälle nauraa? Toisaalta oikein käytettynä huumori on yllättävän tehokas ase. Mutta vielä kerran ympäripyöräytettynä, näen netissä ja sosiaalisessa mediassa kuitenkin jatkuvasti juttuja, joita pitäisin persuhenkisten ihmisten ja maahanmuuttokriitikoiden parodisoimisesta, ellei kyse olisi ihan oikeasti perussuomalaisista ja maahanmuuttokriitkoista, jolloin lähestytään ns parodiahorisonttia. Tällaisin kommentteihin voisi perustellusti reagoida kolmella tavalla.

  1. Sanoa suoraan, että tällaiset kommentit eivät kuulu eurooppalaiseen sivistysvaltioon.
  2. Nauraa ja levittää juttua ympäri nettiä näyttäen, että tällaisia talitintteja ne ovat
  3. Olla reagoimatta mitenkään ja jättää kommentit omaan arvoonsa

Ehkä paras tapa reagoida olisi jonkinainen yhdistelmä. Olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota, kuitenkin hieman naureskella junttimaiselle käytökselle, mutta tarvittarssa tehdä selväksi, että kyseessä on barbaarimainen käytös, joka ei sivisysvaltioon kuulu.

Jotta kuitenkaan en päästäisi itseäni liberaalissa itseanalyysissani liian helpolla, mietin myös sitä, onko oikein naureskella hauskalta kuulostavalle viron kielelle. Tietyissä yhteyksissä tuota voisi pitää hieman rasistisenakin käytöksenä. Suomalaiset kun tuppaavat suhtautumaan eteläiseen veljeskansaamme välillä hieman ylenkatsoen. Itse olen sitä mieltä, että suomalaiset saavat aivan vapaasti naureskella viron kielelle, silloin kun se kuulostaa hauskalta, mutta ei välttämättä ole kovin kohteliasta tehdä sitä virolaisten edessä, eikä varsinkaan pitää virolaisia jonkinlaisina vähempiarvoisina puolisuomalaisina.