Urbaniston hillitty charmi

Tyler Cowen linkkasi blogissaan mielenkiintoiseen tekstiin How Baltimore Quietly Became the Coolest City on the East Coast.   Tämä kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Minä kuten varmaan useat muutkin tunnemme Baltimoren maailman parhaasta tv-sarjasta The Wire. Wiressä esiteltiin Baltimorea esimerkkinä käyttäen Amerikan “inner cityjen” ongelmavyyhtiä. Baltimoressa näitä ongelmia on riittännyt. Eivätkä ongelmat ole kadonneet. Vuonna 2015 nähtiin aikamoiset mellakat ja toisin kuin useimmissa Amerikan kaupungeissa, Baltimoressa murhien määrä on viime vuosina kasvanut selvästi ja noussut jopa crack-vuosia korkeammalle tasolle.

Kontrastina tähän kirjoitus, miten Baltimoresta olisi tulossa Itärannikon coolein kaupunki, tuntuu oudolta. Tai monen reaktio varmaan on, että nämä molemmat tarinat eivät voi pitää samaan aikaan paikkaansa. Ja siis voi toki olla, että itärannikon coolein kaupunki on artikkelin muotoon puettua matkailumainontaa ja liioittelua, mutta jutun kuvaama keskusta-alueiden gentrifikaatio, nuorten ihmisten saapuminen ja coolien ravintoloiden ja baarien avautumiset ovat kuitenkin todellisuutta. Vaikka esimerkiksi äänestymiskäyttäytymistä seuratessa tuntuu, että suurimmat rajat menevät suurkaupunkien ja syrjäseutujen välillä, niin esimerkiksi tulotason, rikollisuuden tai monen muun mittarin perusteella suurimmat erot nähdään kaupunkien sisällä.

Yhdysvallat on edelleen esikaupunkien luvattu maa ja kaupunkikeskustat ovat monilta osin edelleen etnisten vähemmistöjen ja köyhempien ihmisten asuttamia alueita, mutta tilanne muuttuu vuosi vuodelta kun urbaania elämäntapa tavoittelevia nuoria (ja vanhempiakin ihmisiä) muuttaa keskustoihin. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Suomessa vihreiden kasvanut kannatus perustuu osaltaan tähän ryhmään vetoamiseen. Urbanismi on samaan aikaan jonkinlainen identiteettipoliittinen liike johon kiinnittyä, mutta tälle ajattelulle löytyy myös taloudellisia perusteita ja nimenomaan vihreät ovat kaupungeissa onnistuneet profiloitumaan (positiivisella tavalla) myös insinöörimäisenä puolueena, jolla on kaupunkisuunnittelun faktat hallussa.

Hyvä- ja huono-osaisuuden keskittymät ovat muutoksessa, kaupungit näyttävät tässä ajassa kykenevän tarjoamaan yrityksille sellaisia kasaantumisetuja ja ihmisille sellaista elämäntapaa, että jopa Baltimoren kaltaisessa paikassa suuret osat kaupunkia näyttävät gentrifikoituvan ja hipsteröityvän väistämättä. Toki Amerikassa “kaupunkien” kasvu on viime vuosikymmeninä suurelta osin tapahtunut esimerkiksi Texasin suurkaupungeissa ja Atlanta kaltaisilla metropolialuleilla, joiden olemattoman maankäytön suunnittelun seurauksena kyse hyvin matalan tiheyden esikaupunkimaisesta kaupungistumisesta.

Voi kuitenkin olla että nyt syntyvät ikäluokat ihmettelevät aikuistuttuaan, kuinka oli mahdollista, että kaupunkikeskustat ovat saattaneet aiemmin olla niin suurelta osin köyhemmän väestönosan asuttamia. Amerikassa huono-osaisuus alkaa pikkukaupunkien ohella keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Es ist nicht mehr wie frueher, die Strassen sind hier sicher
Ich fuehl mich wie ein Fremder, ich seh hier neue Gesichter
Die Stadt wird immer bunter und die Ghettos gehen unter
Berlin ist nicht mehr unter, das ist das neue Berlin

 

Trump, Wrestling, GLOW ja Kalifornia

Sunnuntaina Donald Trump retwiittasi wrestlingesiintymisestään editoidun videon, ja minä kärjistetysti ilmaistuna totesin Trumpin teon osaltaan kuvastavan säädyllisyyden perikatoa. Presidentin yleinen käyttätyminen, valehtelu, Twitter-perseily ja laatumedian demonisoiminen olivat olennaisimmat syy tuolle reaktiolle. Pikanttina detaljina oli toki vielä twiitin yhteys wrestlingiin. Ei varmaan tarvitse olla kummoinenkaan kulttuurielitisti, sanoakseen että showpaini edustaa aikalailla stereorypisen amerikkalaista ja matalinta mahdollista  tv-viihteen muotoa.

Ehkä kuitenkin osittain tuon videon innoittamana päädyin Netflixissä katsomaan uuden Glow-sarjan ensimmäsien tuotankauden. GLOW pohjautuu löyhästi 80-luvulla jenkeissä pyörineeseen naisten Glorious Ladies of Wrestlingiin. Eli wrestlingin suosion kasvaessa joku saa kuningasidean, että tehdään naisten versio, jossa huonosti näyttelevät vähäpukeiset naiset ovat mättävinään toisiaan kehässä turpaan. Kun kyse on vielä 80-luvusta niin lopputulos oli tietysti ihan helvetin mauton. Viimeisen päälle huonolla maulla tehtyä amerikkalaisten barbaarien roskaviihdettä. Homma koukkaa oikeastaan niin vahvasti huonon maun puolelle, että naisten 80-luvun wrestlingin on täytynyt olla jo aiemmin pientien piirien vahvaa kulttikamaa ja camp-diggailun kohde.

Ja tv-sarja GLOW tietysti tavallaan perustuu tuollaiselle käsittämättömän huonolle maulle nauramiselle. Rööki huulessa heiluva Sam Sylvia (Marc Maron) heittää häpeilemättömän härskiä läppää ja pitchaa projektia sanamolla Its porn you can watch with your kids. Painijoiden roolihahmot ovat myös naurettavan stereotypisiä, itse ehkä pidin eniten ylipainoisesta ja tummaihoisesta Welfare queenista, joka heitteli food stamppejä. GLOW:n naiskuvan ja stereotypioiden miettiminen voi olla ihan mielenkiintoista. Missä määrin naurettavien stereotypioiden parodisointi saattaa jopa loppupeleissä näitä stereotypioita ja missä määrin wrestling-kehän avaaminen naisille, vaikkakin sitten härskin seksistisellä tavalla. on jonkinlaista emansipaatiota. Ehkä tällaiselle pohdinnalle ei kuitenkaan kannata uhrata ihan liikaa aikaa

Kuvahaun tulos haulle jenji kohan

 

Monella tasolla GLOW:n tekijät edustavat kuitenkin hyvin vahvasti Trumpin vastustamaa liberaalieliittiä ja viihdemaailmaa. Sarjan vastaava tuottaja (((Kenji Kohan))) on aiemmin ollut aiemmin luomassa Weedsiä ja Orange is the New Blackia, joissa molemmissa naishahmoilla on ollut suuri rooli ja Kohan on aika johdonmukaisesti rakentanut sarjohinsa monipuolisen hahmogallerian. Reilu 10 vuotta sitten Weedsin ensimmäinen tuotantokausi herätti herkässä iässä olevassa Isaiahissa myös monenlaisia ajatuksia.

Hillittömän etuoikeitetusta asemasta tullut Kohan edustaa kuitenkin lähes stereotypisellä tavalla 60-luvun perintöä,  kalifornialaista liberaalia arvomaailmaa ja kultuurieliittiä. En ole tutkinut, mutta jotenkin kuvittelisin, että jo pelkkä Kenji Kohanin hahmo herättää hillitöntä raivoa sekö Pepe-kuvia nettiin spämmäävässä kellarikansassa että Amerikan sydänmaiden uskovaisissa. GLOW päähenkilön kasuaali abortti ehkä kuvastaa osittain tätä. Anekdoottina voisi myös mainita, etten aluksi tajunnut miespääosan näyttelijän (((Marc Maronin))) olevan sama hahmo, joka pitää WTF-podcastia ja jossa oli vuosi sitten vieraana itse Barak Obama.

Minun silmissäni GLOW ja sen tekijäkaarti ovat siis tietyllä tavalla jopa amerikkalaisen kulttuurisodan ääripää ja Hard core soft porn-kalifornikaation lähettiläitä. Omaa makuuni melkein jopa liian puhtaaksiviljeltyä kalifornialaista liberalismia maailmalle levittäviä kulttuuri-imperialisteja. Omalla tavallaan äärimmäisen amerikkalaista menoa, joka herättää hyvin paljon vahvempaa sympatiaa kuin Trumpin tai maan perinteisempien konservatiivien hörhöily, mutta johon on kuitenkin hieman vaikea samaistua. GLOW oli ihan kelvollista viihdettä ja hauskaa katsottavaa, mutten ole varma jaksanko välttämättä edes katsoa toista tuotantokautta jos ja kun sellainen tulee.

Liberaalidemokraatit ja Britannia – Between the Extremes

 

Yleisessä keskustelussa vaalivuoden 2017 nähtiin jatkavan edellisen vuoden trendiä ja nationalistisen taantumukselliston arvioitiin nousevan aivan uudella tavalla vallan kahvaan monissa Euroopan maissa. Näin ei kuitenkaan käynyt Hollanissa tai Ranskassa ja Suomessakin perussuomalaiset saivat todella surkean vaalituloksen. Euroopassa nähtiin jopa varsin makea vastaisku Emmanuel Macronin noustua valtaan, mutta myös Suomen ja Hollannin vaaleissa keskustaliberaalit voimat saivat varsin mukavan vaalituloksen.

Britanniassa tilanne näyttää monessa suhteessa erilaiselta. Brexit oli toki valtaisa voitto nationalistiselle taantumuksellistolle, mutta perinteinen kaksipuoluejärjestelmä on kuitenkin pysynyt kasassa ja Faragen UKIP uhkaa kuihtua kokonaan pois. Britanniassa keskustaliberaaliin liikkeen suuri nousi nähtiin jo 10 vuotta sitten, mutta liberaalidemokraattinen puolue menetti rajusti kannatustaan vuoden 2015 vaaleissa oltuaan tätä ennen Toryjen apupuolueena hallituksessa.

Kuukausi sitten spekuloitiin, että brexitin vastustamisella ja Labourin kriisin avulla liberaalidemokraatit saattaisivat pystyä nostamaan kannatustaan jälleen. Nyt viikko ennen vaaleja näyttäisi galluppien perusteella, että puolueen kannatus tuskin nousee kovin rajusti. Tämä on sääli sillä Liberaalidemokraateilla olisi nyt paikka iskea Macronin liikkeen tapaan perinteisen valtapuolueiden väliin. Jos minulla olisi Britanniassa äänioikeus, niin ei olisi todellakaan vaikeuksia valita äänestämääni puoluetta. Kuten aika usein, olen tässäkin asiassa The Economistin linjoilla.

No party passes with flying colours. But the closest is the Liberal Democrats…

They are more honest than the Tories about the need to raise taxes for public services; and more sensible than Labour, spreading the burden rather than leaning only on high-earners. Unlike Labour they would reverse the Tories’ most regressive welfare cuts. They are on the right side of other issues: for devolution of power from London, reform of the voting system and the House of Lords, and regulation of markets for drugs and sex…

The true liberals in the party jostle with left-wingers, including Tim Farron, who is leading them to a dreadful result. But against a backward-looking Labour Party and an inward-looking Tory party about to compound its historic mistake over Brexit, they get our vote…

Labour has been on the brink of breaking up since Mr Corbyn took over. If Mrs May polls badly or messes up Brexit, the Tories may split, too. Many moderate Conservative and Labour MPs could join a new liberal centre party—just as parts of the left and right have recently in France. So consider a vote for the Lib Dems as a down-payment for the future. Our hope is that they become one element of a party of the radical centre, essential for a thriving, prosperous Britain.

 

Ikuisesti puhdas Israel – Meidän ihana maamme

Olen pari kertaa aiemminkin kirjoitellut tässä blogissa vähän Israelista (Start up nation ja Israelin historia) ja rohkenisin jopa sanoa, että minulla on kokonaisuutena suht positiivinen mielikuva Israelista. Hatikvah flashmob, Pyhän maan startup-skene, Superliberaali Tel Aviv ja ihan perusteltu arvio IDF:stä maailman moraalisimpana armeijana, ovat niiden asioiden joukossa, joita minulle tulee Israelia ajatellessa ensimmäisenä mieleen. Olen myös viime aikoina miettinyt, että haluaisin ehdottomasti joskus tulevaisuudessa vielä vierailla Israelissa. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin negatiivisempiin teemoihin ja kehityskulkuihin.

Kirjoituksen otsikon ensimmäinen osa viittaa hiljattain katsomaani dokumentin Forever Pure (Tässä 10 min tiivistys jostain dokumentin olennaisimmista kohdista), jonka nimi tulee jalkapallojoukkue Beitar Jerusalemin kannattajien katsomossaan esittämästä lakanasta. Banderollilla protestoitiin sitä, että joukkueesen oli hankittu kaksi muslimipelaaja. Beitar Jerusalem on jo pidempään ollut äärinationalistien kannattama seura, ja varsinkin monituhatpäiseltä päätykatsomolta äärikannattajineen on nähty aika kyseenalaista menoa.

Kuvahaun tulos haulle beitar forever pure

Tavallaan Beitarin kannattajat eivät toki eroa suuresti monien Euroopan maiden ultraryhmistä ja päätykatsomoista. Äärimmäinen kielenkäyttö, rasismi/etnisten ja alueellisten jännitteiden lietsominen ja pienimuotoiset väkivaltaisuudet ovat ihan normimeininkiä monissa Länsi-Euroopan katsomoissa, Itä-Euroopasta tai Etelä-Amerikasta puhumattakaan. Israelissa aina läsnäoleva konflikti yhdistettynä tuhatpäiseen mobiin huutamassa organisoidusti kuolemaa arabeille tuntuu kuitenkin hieman eri jutulta. Ja kuten seuran toimitusjohtaja banderollista totesi, “Poliittisista ajatuksistasi riippumatta, et voi käyttää tuollaista ilmausta jos olet juutalainen”. Minä en toki halua lähteä kertomaan, mitä juutalainen voi tai saa sanoa, mutta juutalaisten ja etnisyyden yhteydessä Ikuisesti puhdas, tuntuu todella perversiltä ilmaisulta.

Dokumentin keskivaiheilla sittemmin jo Israelin puolustusministeriksi noussut Avigdor Lieberman erehtyy maltillisesti taputtamaan Beitarin muslimipelaajan tekemälle maalille ja vieressä olevat Beitarin kannattajat huutavat, että missä ovat Liebermanin periaateet. Se mitä olen vähän seurannut Israelin politiikka, oli tuokin hieman hyytävä kohtaus. Kun Liebermanin kaltainen hahmo on onnistunut nousemaan jo Israelin puolustusministeriksi ja se että hänkään ei välttämättä miellyttä kovimman linjan kannattajia, kertoo jotain Israelin poliittisesta muutoksesta. Toki Israelista kertoo jotain sekin, että harva maan ulkopuolella on pystynyt esittämään sen terävämpää ja pistävämpää poliittista satiiria, kuin israelilaiset itse. Tämän postauksen otsikon jälkiosa viittaa Israelilaiseen satiiriohjelmaan, Eretz Nehederet (suom. Meidän ihana maamme)

Osittain politiikan muutosta on selitetty 90-luvulla maahantulleilla Venäjän juutalaisilla, jotka ovat muodostaneet myös Liebermanin kannattajien ydinjoukon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen Alija oli määrällisesti todella merkittävä ja keikutti puolueiden valtasuhteita ja oli vähintään tärkeä osaselitys maan vasemmiston kriisille. Economist käsitteli uusimassa numerossaan pitkästi Israelia ja otsikoi yhden jutuista Right v far right. Israel on muuttunut etnonatiolastisemmaksi, juutalaisemmaksi, mutta vähemmän israelilaiseksi. Aiemmin mainitut Beitarin äärikannattajat ovat vähemmistö, mutta symboloivat kuitenkin Israelin muutosta ja sovinistisen nationalismin nousua.

Economist myös kirjoitti kuinka armeijan johtaviin asemiin on tullut koko ajan enemmän Ješiva-poikia, eivätkä sekulaarimmat israelilaiset ole erityisen innoisaan tästä kehityksestä. Mitä tapahtuukaan tulevaisuudessa jos nämä Ješiva-pojat ottavat aiempaa enemmän haltuunsa armeijan johtopaikkoja? Vaikka Israelilla on tietystä näkökulmasta selkeästi uskonnolliset juuret, niin esim. Ben-Gurionin visioissa Israelista oli tarkoitus muodostua nykyistä sekulaarimpi valtio. Ben-Gurion taisi kuitenkin esimerkiksi aliarvioida ortodoksijuutalaisuuden virheellisesti hiipuvaksi liikkeeksi. Vaikka Israelissa on aina ollut pinnan alla jonkinlaisia jännitteitä tuoreimpien maahanmuuttajien ja pidempää maassa asuneiden ryhmien välillä, näyttää että varsinkin 90-luvulta lähtien yhteiskunta on fragmentoitunut aiempaa enemmän.



Osatekijänä fragmentoitumiseensa on varmaan ollut myös tekninen kehitys. Armeijan spill over-efektinä Israel on maailman johtavaa maa kyberturvallisuuteen liittyvissä asioissa, mutta tämä näkyy myös monilla muilla teknologian aloilla. Israeliin virtaa valtavia määriä riskirahoitusta ja Tel Avin sekä San Fransicon välillä on jo suorat reittilennot. Kuitenkin ainoastaan kymmenisen prosenttia maan asukkaista on osa Startup nationia. Vielä 70-luvulla Israel oli yksi teollismaiden taloudellisesti tasa-arvoisimmista valtioista, mutta nyt se on muuttunut yhdeksi kaikkein epätasarvoisemmista. Israelin siirtymä oikealla ei tarkoita pelkästään sovinistisen nationalismin nousua, vaan todella rajua siirtymää kibbutzeista suorastaan raakaan markkinatalouteen. Esimerkiksi merkittäväksi keikkatalouden alustaksi kasvanut Fiverr on lähtöisin Israelista ja symboloi kyllä monilla tavoilla nykymaailman menoa.

Ensi kuussa kuuden pävän sodasta tulee kuluneeksi 50 vuotta. Rankan itsenäistymissodan jälkeen nopea marssi voittoon oli suorastaan euforinen kollektiivinen kokemus tilanteessa, jossa ihan perustellusti pelättiin uutta holokaustia. Nopean vihollisen lyömisen ja pienten tappioiden ohella Israel oli myös helppo nähdä sodan moraalisena osapuolena. Ja vaikka edelleenkin voi olla mahdollista perustellusti sanoa, että IDF on moraalinen armeija,  joka suhtautuu myös naisiin sekä seksuaalivähemmistöihin varsin liberaalisti, niin kuuden päivän sodan jälkeisten seikkailujen ja miehitysten jälkeen sillä on nykyään kuitenkin jo eri tavalla verta käsisään. Israelia ei kannata liikaa syyttää tästä, sillä vaihtoehdot ovat olleet vähissä, muttei Israelia voi enää pitää Kuuden päivän sodan tapaan ikuisesti puhtaana konfliktin osapuolena.

 

 

Macron valitaan Ranskan presidentiksi, mutta miten ja mitä siitä seuraa?

Jos Emmanuel Macronia ei valita Ranskan presidentiksi, lupaan syödä hatullisen etanoita sekä hankkia elämäni pahimman krapulan ja päänsäryn dokaamalla pullokaupalla mahdollisimman korkeatanniinista ranskalaista punaviiniä. Olen tämän vuoden aikana seuraillut aika paljon Ranskan vaaleja. Osittain sen takia, että vaalit ovat jo sinällään tärkeä tapahtuma, mutta ne symboloivat hauskasti myös monia laajempiakin kehityskulkuja. Olen jo vuoden alusta lähtien toivonut Macronin voittoa. Macron on vaikuttanut hahmolta, jonka aatemaailman voin aika hyvin samaistua, mutta joka siitä huolimatta kykenee karismaattisena hahmona vetoamaan myös laajempaan yleisöön.

Alkuvuodesta ajattelin, että toiselle kierrokselle päätyvät hyvin todennkäköisesti Fillon ja Le Pen. Macronilla voisi olla pienet saumat syrjäyttää jompikumpi näistä ehdokkaista. Tavallaan hieman harmittelin, että Ranskan presidentiksi näyttäisi nousevan hyvin konservatiivinen Fillon. Tammikuusta lähtien vaalien tapahtumat ovat kuitenkin menneet lähes niin hyvin kuin olisin voinut toivoa. Mélenchonin yllättävä nousu oli pieni isku, mutta jos mietitään Macronia “koko valtaeliitin ehdokkaana”, niin tässä mielessä se, että Mélenchon nousi merkittäväksi tekijäksi, eikä silti suosittele Macronia Hollanden, Fillonin ja Hamonin tapaan, saattaa olla jopa positiivinen asia.

Tästä eteenpäin olennaisimmat kysymykset kai ovat:

  • Miten selvästi Macron voittaa? Saako hän yli 65 % vai vain noin 55% äänistä?
  • Jos Le Pen saa verrattain hyvän tuloksen, heijastuuko se suoraan myös kesäkuun parlamenttivaalien tulokseen
  • Entä kuinka paljon Macronin En Marche onnistuu saamaan paikkoja kesäkuun vaaleissa?
  • Jos ja kun En Marche ei saa jytkyvoittoa kesäkuun vaaleissa ja Front Nationalin paikkamäärä nousee ainakin jonkin verran, minkälaisen koalition kanssa Macron yrittää hakea yhteistyötä?
  • Saattaako Macronin perässä muissakin kaksipuoluejärjestelmämaissa nousta keskustaliberaaleja liikkeitä?
  • Seuraako Macronin noususta presidentiksi kuitenkin Ranskan kulttuurisodan juoksuhautojen syveneminen kun perinteisten valtapuolueiden merkitus pienentyy?

Trump, feminismi ja déjà-vu

Trumpin virkaanastujaisten jälkeen WNYC:n Kai Wright ja Economistin Anne McElvoy ovat pitäneet viikottaista Indivisible-radio-ohjelmaa, jonne on otettu amerikkalaisia soittajia ja nämä ovat kertoneet ajauksiaan eri politiikkaan sekä Trumpiin liittyvistä teemoista esim. Syyriasta, Kiinasta, Venäjästä ja Amerikan muslimeista. Tällä viikolla aiheeksi valikoitui feminismi. Keskustelussa oli jotain ihan mielenkiintoisia pointteja kuten se, että käytännössä Euroopan lähitulevaisuuden isoimmista asioista ovat nyt päättämässä naiset, Theresa May Brittanniassa ja Angela Merkel Saksassa sekä mahdollisesti jopa Marine Le Pen Ranskassa.

Henkilökohtaisesti feminismi ei ole koskaan erityisemmin kiihottanut minua suuntaan tai toiseen. Työelämässän olen ollut sekä miesvaltaisissa että sukupuolien osalta aika tasan jakautuneissa työyhteisöissä, mutta tuntuu, että minulla ei ole aihepiiristä kauheasti mitään sanottavaa. Saattaa koskea muitankin asioita, mutta varsinkin feminismikeskustelun suhteen olen ollut varsin reaktiivinen.

Viimeisen reilun vuoden ajan olen kuitenkin ollut törmäävinäni sosiaalisessa mediassa ja netissä  feminismiaiheiseen keskusteluun aiempaa useammin. En ole törmännyt niinkään feministien kirjoituksiin, vaan kaikenmaailman oman elämänsä henrylaasasten töräytyksiin. Tämä on hieman hämmästyttänyt minua. En tosiaan erityisen usein näe feministien kirjoituksia tai haastatteluja, mutta yhä useammin antifeminisistä öyhötystä. Mistä ne näitä juttuja kaivaa ja minkälainen öyhötysekosysteemi tuossa oikein on taustalla?

Jotenkin vähän sellainen déjà-vu-tunne 10 vuoden takaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Tuntuu että joka vitun tuutista alkaa tulla tätä sontaa tavalla, joka tekee kaiken tolkullisen keskustelun mahdottomaksi. Näyttää että sukupuolten välisiin suhteisiin liittyvä keskustelu nousee yhä selvemmin esiin kulttuurisodan taisteluissa. Toki nämä henrylaasaset ovat töräytellee jo pidempään ja kyllähän maahanmuuttokeskustelukin on tuntunut usein palaavaan sukupuoleen liittyviin kysymyksiin. En tosiaan ihan kauheasti seuraa feministien tekemisiä tai sanomisia, enkä tiedä kuinka paljon haluaisin assosioitua tuohon porukkaan, mutta on täysin selvää, etten ainakaan halua olla samalla puolella näiden netin antifemististen törkyturpien kanssa.

 

Urbaani liberalismi ja kaupunkinationalismi

Juhana Vartiainen julkaisi ennen vaaleja blogissaan kirjoituksen Ole kaupunkinationalisti, anteeksipyytelemättä! Osmo Soininvaara taas on kirjoittanut vaalien jälken tekstit Jungner ja urbaani liberalismi ja Urbaanin liberaalipuolueen ekologinen lokero odottaa täyttäjäänsä. Molemmat henkilöt kuuluvat harvoihin aidosti arvostamiini poliitikkoihin ja teksteissä on paljon sellaista, joihin voin yhtyä.

Tiivistettynä: kaupungistuminen ja kaupunkien taloudellisen merkityksen kasvu ovat megatrendejä, jotka herättävät myös kysymyksen, siirtyväkö politiikan rajalinjat hieman uusiin paikkohin? Jos nykyiset puolueet jotenkin mystisesti pyyhittäisiin kartalta ja aloitettaisiin puhtaalta pöydältä, näyttäisi puoluekenttä varmaan erilaiselta. Jos asiaa katsottaisiin omasta näkökulmastani, niin tuollainen “urbaani liberalistinen” ja “kaupunkinationalistinen” puolue varmasti täsmäisi aika hyvin omaan ajatusmaailmaani.

Olen kuitenkin huomannut miettineeni viime aikoina paljon vastakkainasettelujen kaksinapaistumista ja  polarisaatiota. Johtaisiko vahvan urbaaniliberalistisen puolueen synty kuitenkin väistämättä vastakkaisen ajatusmaailman kärjistymiseen? Tai toisaalta johtaisiko nationalistisen taantumukselliston kasvu väistämättä myös uudenlaiseen liberaalien koalitioon? Ja pitäisikö minun lukea mitä helvettiä esimerkiksi se Hegel oikein kirjoittikaan dialektiikasta?

Urbaaneja liberaaleilla olisi ehkä vastassa vahvasti persupohjainen, mutta myös konservatiivikepulaisiin ja kokoomuksen mulkkuosastoon nojaava liike. En tiedä olisiko tämäkään sitten nykytilannetta parempi. Comme ci comme ça.

 

 

Joonas Konstig jättää Oikean Median

Myrsky nationalistisen taantumukselliston pipetissä. Oikea Median taustalla vaikuttanut Joonas Konstig ilmoitti juuri jättävänsä julkaisun ja  myyneensä yhtiön osakkeet, koska se “ei sitten valmistuttuaan ollutkaan sellainen, josta minä itse visioin“. Ei minulla tietenkään mitään tietoa ole, mutta kuvittelen että Konstig oli visioinut tuolle alustalle tyylikkäämmän konservatiivista pohjavirettä, niin että se tekisi riittävän eron blogosfäärin likaviemäreihin.

Tokihan se eroaa MV-linjasta ja pahimmista roskablogeista, mutta ei sitä laadukkaaksi mediaksi voi sanoa. Blogikirjoittajista löytyy toki esim. Timo Vihavainen, mutta myös Henry Laasanen ja Reijo Tossavainen. Ei välttämättä olisi ollut ollenkaan huono asia jos Suomen mediakentälle olisi  saapunut avoimen konservatiinvien, mutta samalla tasokas toimija. Tämä sinänsä varsin vähämerkityksellinen tapahtumaketju kuitekin kuvastaa ajatuksiani. Suurelta osin netistä energiansa saavan Alt right-henkinen toiminta päätyy nopeasti radikaalimpien bolsevikkien käsiin ja lopputuloksena on kevyttä propagandaa ja halpaa klikkijournalismia.

Orban vs Soros ja Ignatieff – Avanti Ragazi di Buda!

Yksi jo sinällään mielenkiintoinen, mutta monella tavalla laajempaa kulttuurisotaa symboloiva taistelu on tällä hetkellä käynnissä Unkarissa. Viktor Orban on tällä kertaa hyökännyt George Sorosin rahoittamaa ja Michael Ignatieffin Budapestissä hallinnoimaa yliopistoa (Central European University) vastaan.

Orban on ehtinyt rakentaa omaa suvereenia demokratiaansa jo pitkään ja semifastinen meininki on ehtinyt aika pitkälle. Myös Unkarin naapurimaissa Orbania muistuttavat voimat ovat nousseet yhä vahvemmin esiin, mutta pitkäaikaisena maansa hallitsijana Orban symboloi erityisen hyvin Itä-Euroopan nationalistisen taantumukselliston nousua. Meininki on aika samantyyppistä kuin lännen aateveljillä, mutta siihen kuuluu räikeämpi old school-rasismi ja avoimemman fasistinen meno.

Orban on saanut tunnustusta monilta auktoritääristä hallintoa arvostavilta äärirtyhmiltä myös lännessä. Näitä kun on viime vuosina lämmittänyt erityisesti Orbanin rakentamat muurit, mutta osa nationalistisesta taantumuksellistosta tuntuu kyllä laajemminkin diggailevan Orbanin semifasistisesta meiningistä.

Pääkaupungin ulkomailta rahoitustava saava Central European University on mitä mainion vihollinen, koska siellähän ei tajuta mitään juurevien ja isänmaataan rakastavien aitojen unkarilaisten elämästä. Kovan luokan globalisti ja liberaali kommunisti George Soros on tietysti todellinen antikristus, jonka nähty erilaisissa salaliitoreorioissa vetelevän lankoja sellaisissakin asioissa, joiden kanssa hänellä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä. Eikä yliopistoa johtava Isaiah Berlinin opetuslapsi  Michael Ignatieffkaan tälle porukalle erityisen huono vihollinen ole.

Eilen Budapestissä olikin aika suuria mielenosoituksia. Ignatieff on twiittaillut tapahtumasta ja kommentoinut niitä, mutta saa nähdä saadaanko tästä mobiloistua vielä suurempaa taistelua. Tuntuu että viimeisten vuosien aikana monet ovat yrittäneet järjestelmällisesti tehdä yliopistot naurunalaisiksi spämmäämällä Amerikan kampuksilla tapahtuneista PC-ylilyönneistä. Mutta varsinkin Itä-Euroopassa yliopistot ovat tällä hetkellä aidosti tärkeä liberaalin demokratian linnake.

Avanti ragazzi di Buda
avanti ragazzi di Pest
studenti, braccianti, operai,
il sole non sorge più ad Est!

Macron ja Valls – On jotain mikä yhdistää

Ranska presidentinvaaleissa on viimeisten päivien aikana puhuttanut entisen pääministeri Manuel Vallsin ilmoitus Emmanuel Macronin tukemisesta. Valls oli ehdolla sosialistien esivaaleissa ja häntä pidettiin ennakkosuosikkina, mutta puolueen vasemman laidan vaihtoehto Benoît Hamon onnistui hieman yllättäen nousemaan Vallsin ohi ehdokkaaksi. Esivaalikampanjoinnissaan Valls puhui paljon yhtenäisyyden tarpeesta ja hänen tekonsa on ihan perustellustikkin nähty melkoisena selkäänpuukotuksena.

On jo ollut pitkään selvillä, ettei Hamonilla ole realistisia mahdollisuuksia toiselle kierrokselle. Vallsin ratkaisu varmaankin parantaa edelleen Emmanuel Macronin asemia, mutta toisaalta Hamonin kannatus on ollut alamaissa ja suuri osa keskustavasemmistostoon sijoittuvista ihmisistä on tainnut jo aiemmin ryhmittyä Macronin taakse.

Ranskan sosialistinen puolue on ollut Hollanden presidenttikauden alun jälkeen melkoisessa kriisissä ja Macronin suunnalta tulevan paineen takia sen pitäisi tulla ulos poterostaan tai ottaa riski, että Macronin keskustaliberaali liike marginalisoi perinteisen vasemmiston tulevaisuudessa. Vallsin ratkaisu saattaa ehkä ennakoida tulevia poliittisten mannarlaattojen liikkeitä Ranskassa.

Toki Macronin taakse ryhmittymistä voisi selittää ennen kaikkea vastaindenfikaatiolla. Le Pen olisi katastrofi ja Fillonkin on vasemmistolle todella vastenmielinen hahmo. Entinen puolustusministeri  Jean-Yves Le Drian jopa ilmoitti tämän avoimesti.   Kunhan Le Penistä ei vaan tule presidenttiä. Nämä ratkaisut ovat varmaankin strategisesti järkeviä. Vasemmiston äänien jakautuminen suht tasaisesti kolmen ehdokkaan välille sataisi Le Penin ja Fillonin laariin. On todella positiivista, jos liberaalit voimat ryhmittyvät tehokkaasti nimenomaan Emmanuel Macronin taakse. Toisaalta toivon että tämä tehdään riittävän positiivisesti länsimaisen sivistysvaltion arvoja korostamalla, eikä keskitytä liiaksi hyökkämään Le Peniä vastaan.