Virtuaalisesta kulttuurisodasta – Kill all Normies, Angela Nagle

Netti nähtiin hyvin pitkään jatkumona historian lopulle, niin että se ainoastaan nostaisi aimpaa tehokaammin pinnalle liberaalin demokratian helmet. Ehkä tämän ajattelun takia ei kiinnitetty huomiota 4chanin kaltaisten likaviemärien materiaaliin. Jonkinlaisen hakkerietiikan ja vastakulttuuriestetiikan kyllästämät paikat nähtiin väistämättä hyväksi asiaksi. Monet ovat vasta hiljattain ymmärtäneet, että nettiä on näppärää käyttää myös autoritäärisempien ja vastenmielisempien ideologioiden levittämiseen. Itse olen tässäkin blogissa jokusen kerran maininnut aihepiiristä kirjoittaneen Yevgeni Morozovin.

Kirjoittelin kuukausi sitten, että pitäisi lukea  Angela Naglen tuore kirja Kill All Normies – Online culture wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right. Sain nyt luettua ja voin todellakin suositella. Kirja on myös hyvin napakka ja välttää monien aiheeseensa syvällisesti perehtyneideneiden kirjoittajan perisynnin, jossa jokaisesta sivujuoneesta kirjoitetaan tarpeettoman pitkästi ja iso kuva hukkuu uuvuttavien tapahtumaluettelojen alle.

Kuvahaun tulos haulle anime hitler'

Kill all Normies on pitkään aihepiiriä seuranneen henkilön tarkka ja moniulotteinen kuvaus netin kultuurisotarikollisista ja liikkeestä, joka on ollut omalla panoksellaan masinoimassa viime vuosien poliittista muutosta ja  jonka kutsumanimeksi on viimeisen reilun vuoden aikana muotoutunut Alt-right. Monien netti-ilmiöiden kohdalla on ehkä vaikea sanoa, miten merkittäviä ne ovat todellisuudessa kun katsotaan asioita netin ulkopuolella. Alt-Rightin nettisotilailla on kiistatta kuitenkin ollut ihan merkittävä vaikutus yleiseen ilmapiiriin ja sitä kautta politiikkaan.

Kun puhutaan netistä, niin kyse on aika väistämättä keskivertoväestöä nuoremmasta porukasta. Erityisesti 4chanilta ja Redditistä laajemmallekin levinnyt alt-right-henkinen trollailu taitaa olla suurelta osin reilujen parikymppisten tai jopa teini-ikäisten spämmikellareista lähtöisin. Tätä ei ehkä kuitenkaan kannata todeta vain vähätellen.

Kuvahaun tulos haulle Il est interdit d'interdire

Tai kuten Angela Nagle sanoo, vaikka kyse on ainakin omissa puheissaan tietyllä tavalla konservatiivisesta porukasta, niin se on monella tapaa jonkinlainen nuorison vastakultuuri tai alakulttuuri.  Shokeeraavan materiaalin ja kovan pornon suurkuluttajilla on tavallaan pornon kieltämistä toivonutta Buchanania enemmän yhteyksiä 60-lukulaisiin. Yksi 68 Pariisin tunnetuista graffiteista oli Il est interdit d’interdire (On kiellettyä kieltää).

Tässä mielessä voisi ajatella, että kyse on jopa jollain tapaa libertaristista ajattelusta, mutta ehkä tuo on kuitenkin ennen kaikkea shokkitaktiikka, eikä osa mitään varsinaista ideologiaa. Liberaalit ovat onnistuneet voittamaan siinä määrin suurilta osin Amerikan kulttuurisodan, että Amerikan konservatiivit ovat päätyneet Trumpin myötä tekemään jonkinlaisia kompromisseja.

Ylipäätään Nagle kiinnitää huomiota alt-right-nettitrollien “ideologian” ristiriitaisuuksiin. Toisaalta olisi kai epärealistista odottaa, että aika orgaanisesti netissä kasvaaneella lonkeropornon kuluttajilla olisi kovin rationaalista tai sisäisen loogista ajatusmaailmaa ja poliittista manifestia. Ja itse myös ajattelen, että esimerkiksi tiukan libertarismin kaltainen  sisäisen ristiriidaton ideogia on puhtan ristiriidaton siksi, ettei sitä voi oikein hyödyllisesti soveltaa todellisen maailman tapahtumiin.

Tästä huolimatta on vaikea olla ajattelematta Pepe-jengin ideologista epäjohdonmukaisuutta. Toisaalta puhutaan tradiotionalismista ja perinteisten arvojen tärkeydestä, mutta usein omaan vapaa-aikaan kuuluvat keskeisinä asioina kovan pornon, nettipelien, Hollywoodin ja populaatikultuurin infantiilimpien muotojen kuluttaminen ja näistä väännettyjen meemien spämmääminen.

Kuvahaun tulos haulle pepe memes

Peter Hitchens(jonka tämän vuoden lukulistallani olevaa kirjaa en vielälään ole saanut luettua) on kuitenkin Naglen kuvaamalla tavalla aito konservatiivi. Minun on henkilökohtaisesti kovin vaikea samaistua häneen ja nuoremmalla Hitchensillä on ihmeellisiä moralistisia ajautuksia monista asioista, mutta hän on kuitenkin jollain tasolla omassa ajattelussaan looginen ja ennen kaikkea sääydyllisesti käyttäytyvä henkilö, joka kuvaili Trumpia näin: This yahoo, this bully, this gropper, a man thretened his opponent with jail…I loathe Mr Trump for his coarseness, his crudity, and his scorn for morals, tradition and law.

Kirjan yksi mielenkiintoisimpia huomioita oli myös se, miten erityisesti netissä ääripäät ruokkiva toisiaan. Twitter on ehkä osaltaan ollut kärjitämässä ympäristöä, jossa huomiota ja jonkinlaista sosiaalista pääomaa saa kerättyä omaa puhdasoppisuuttaan julistamalla ja hyökkäämällä vastapuolen, mutta myös oman porukan epäortodoksisempien jäsenten kimppuun.



Nagle puhuu myös erityisesti blogialusta Tumblrista, joka on minulle selvästi vieraampi paikka, mutta jossa nimenomaan feminismin, muusuilun ja muunkin liberaalin ajattelun äärimmilleen kärjistetyt piirteet nousivat esiin. Suuri yleisö ei välttämättä tiedä ollenkaan äärimmäisimmistä ilmiöistä, mutta ääripäät todellakin tietävät toisensa ja ruokkivat toisiaan. Huomaan tämän myös omassa nettielämässäni. En törmää valtaisan usein omatoimisesti mihinkään äärimmäisempiin feministisiin töhöilyihin, mutta huomattavan paljon useammin siihen, miten erilaiset antifeministit löytävät näitä juttuja ja kertovat suuren ääneen pöyristymisestään ja järkyttymistään.

Antifeminismi onkin hyvin keskeisessä osassa läpi koko kirjan ja muistaakseni Tuomas Nevanlinna totesi joskus, että kultuurisodissa kaikki tuntuu loppujen lopuksi palaavan kysymykseen sukupuolirooleista. Silti minua on viimeisten vuosien ajan hämmmentänyt se millä innolla monet spämmäävät antifeminististä materiaaliaan. Vuosia sitten minula jäi vahvasti mieleen ns Gamergate ja Anita Sarkaasianin tapaus, jossa tietty porukka halusi pelaamisesta safe spacen misogyynisile miehille. Henkilökohtaisesti tuossa (ja monissa vastaavissa keskusteluissa) oli vaikea ymmärtää miten pelien tutkinta ja kriittisten huomioiden tekeminen tulkittiin sensuurin vaatimiseksi, mutta ehkä tuo kertoo jotain tämän porukan omasta ajattelusta ja siitä miten he toimisivat jos pääsisivät päättävään asemaan.

 

Kuvahaun tulos haulle sarkeesian jew

 

That joke aint funny anymore

Mutta missä ironia loppuu ja oikea politiikka alkaa? Tämä myös asia jota olen itse miettinyt. Tuntuu että monet menevät tähän skeneen tietyllä tavalla ironisesti, ja tavallaan jopa ihan aiheesta irvailevat miljoonasta sukupuolesta puhuville, mutta päätyvät syvemmälle kaninkoloon, alkavat flirtailla kovan rasismin ja monenlaisten iljettävien ajattelumallien kanssa, eivätkä pian itsekään enää tiedä postailevatko hakaristejä ironisesti vai tosissaan. Charlottesvillen jälkimainingeissa Nagle totesi Ezra Kleinin haastattelussa, että nämä tapahtumat tulevat olevaan jonkinlainen vedenjakaja, jossa monien nettisoturien täytyy reflektoida ajatteluaan kun natsit oikeasti marssivat kadulla ja saatiin myös ruumiita. Itse en noin positiivinen. Vähän ISIS:n tapaan meillä on tässä nyt käsissämme kulttuurigeeni, jota ei noin vain juurita pois.

Kuvahaun tulos haulle charlottesville car



 

Aiheesta Muualla

Angela Nagle – Paleocons for Porn

Angela Nagle – The New Man of 4chan

Zero Booksin Youtube-kanava

Chapo Trap House Episode 86 feat Angela Nagle

Ezra Klein Show – From 4chan to Chalottesville

Nussin äitiäsi ilman kyrpää (Kulttuuriessee kännissä)

Saksalainen työkaveri pisti tänään linkin naisrapduo-SXTN:än tuoreeseen musiikkivideoon Bongzimmer(Suom. Bongihuone). Kuuntelin ja katselin tänään sitten läpi enemmänkin tämän  saksalaisen rap-tulokkaan tuotantoa.

Nautin monista perinteisen korkeakulttuurin osista, mutta käytän turhankin paljon aikaa myös selvästi “matalampien kulttuurittuotteiden” kanssa. Ja ehkä tältä osin kuulun aikamme kulttuurisesti korkeaa statusta tavoitteleviin ihmisiin, jotka haluavat osoittaa tuntevansa korkeakulttuuria, mutta seuraavat myös todella matalan tason populaarikulttuuria, viittaavat siihen ironisesti ja haluavat etsiä siitä myös syvempiä tasoja. Tykkään tavallaan leikkiä nojatuoliyhteiskuntateoreetikkoa ja esimerkiksi SXTN tarjoaa tähän aika hyvät mahdollisuudet.

 

 

Habe 99 Probleme, aber keins mit Gras, yeah…

 

Tavallaan pidän rap-musiikia jopa “vakavastiotettavana” kulttuurituotteena. Tai se on sitä ainakin siinä missä muukin populaarimusiikki. Välillä ja ehkä jopa aika usein sen estetiikka on kuitenkin mautonta hedonismia, rahanpalvontaa ja kasuaalia misogyniaa. Ja juuri tässä suhteessa SXTN on ihan mielenkiintoinen tapaus. Se on ottanut haltuunsa myös viimeisten vuosien trap-estetiikan ja viitailee varsin itsetietoisesti Saksan rapkulttuurin. Arabi- ja afrikkalaistaustainen nuori naisduomme käyttää aika vahvasti rapkulttuurin kliseitä ilman, että tuo tuntuisi hirvittäväm vaivaannuttavalta, kuten se niin kovin helposti voisi tuntua.

Party zu Party-videon taustalla heiluu itse berliiniläisen rapin kiistanalainen legenda Frauenarzt (Suom. Kynekologi) ja jonkinlaisena läpimurtobiisinä ollut Fotzen im Club on kai ainakin jossain määrin viittaus Sidon Fuffies im Clubiin

Ironian ja itse nähtyjen ironian tasojen kanssa pitää tietysti olla tarkkana, enkä muutamien biisien kuuntelulla ja videoiden katselulla vedä kovin vahvoja loppupäätelmiä. Juju ja Nura näyttäisivät kuitenkin olevan ihan mielenkiintoisia pikkupelureita kulttuurisodan kentällä ja oikeastaan jopa positiivisella tavalla feministisiä hahmoja.

 

Kuvahaun tulos haulle nura sxtn

 

En tiedä seuraanko kovin monissa asioissa filosofian rock-tähden Slavoj Žižekin ajattelua kauhean pitkälle, mutta ainakin välillä Zizek esittää mielenkiintoisia ajatuksia ja onnistuu vielä muotoilemaan ne hauskojen esimerkkien muotoon. Zizek esitti joskus kuinka aitoon läheisyyteen liittyy se, että toiselle voi sanoa pintapuolisesti tarkastellen törkeän loukkaavia kommetteja, mutta todellisuudessa nämä ovat kuitenkin osoitus läheisestä yhteydestä.

Nuoruudessaan Jugoslavian armeijassa Žižekin toveri tervehti tätä sanomalla Nussin äitiäsi, johon Zizek vastasi että Nussin siskoasi. Kerrottuaan tämä jutun hän kuitenkin totesi, että hyvänä feministisenä poikana hän ymmärtää siihen liittyvät ongelmat ja haluaisi siksi nähdä myös todellisten feministien tervehtivän toisiaan kommentilla Nussin isääsi. SXTN:än sanoituksista ei taida kirjaimellisesti löytyä tätä, mutta tuollaista ideaa on ja Ich ficke deine Mutter ohne Schwanz pääsee aika lähelle.

Oranienstraße, noch’n Whiskeyschluck
Dann im Einkaufswagen in Richtung Club

Yksi SXTN:än tyttöihin liittyvä juttu on tietysti vielä näiden maahanmuuttajatausta. Juju syntyi Marokkossa ja Nuran vanhemmat tulivat maahan Eritreasta. Räpin kasuaalista misogyniasta ja naisten esineellisestämisestä on varmaan ihan aiheellista keskustella, mutta varsinkin tässä tapauksessa laskisin SXTN:än tyttöjen snadisti pornahtavan bilemeinigin ehkä jopa emanssipatoriseksi.




Case-Huhtasaari – Ei pidä provosoitua kun provosoidaan

Vähän alkaa näyttää siltä, että 2018 presidentinvaaleista muotoutuu Laura Huhtasaaren ansiosta melko rasittava sirkus. Perussuomalaisten hajoamisen jälkeen tynkäperussuomalaiset ovat siirtyneet vielä aiempaa enemmän möläytelyn ja hörhöilyn suuntaan.

 

Kuvahaun tulos haulle declaration on european independence

 

Huhtasaaren presidentinvaalikampanja näyttää rakentuvan ajatukselle, että kerätään mediahuomiota mahdollisimman raflaavilla lausunnoilla. Tuon jälkeen sitten hoetaan, että sananvapaus tai uskonnonvapaus ja valitetaan, että meitä halutaan estää sanomasta mitä haluamme sanoa. Toisaalta olisi hyvä jättää Huhtasaaren möläytykset vaikka kokonaan huomioimatta kun niiden tarkoitus on vain kerätä mediahuomiota ja syöttää tuon jälkeen potentiaalisten äänestäjien kurkusta alas tarina, kuinka meidän vapauksiamme rajoitetaan, koska minun sanomisiani kehdataan kommentoida ikävillä tavoilla.

Tuokaan ei kuitenkaan tunnu oikein mahdolliselta ratkaisulta, mutta median, Huhtasaaren vastaehdokkaiden ja vähän kaikkien muidenkin pitäisi miettiä, mikä olisi paras suhtautumistapa Lauran töräytyksiin. Muuten meillä on Suomessakin taas kasassa tuollainen minimuotoinen Trumpia muistuttava ilmiö, jossa kaikki toimivat reaktiivisesti suhteessa töräyttelijään. Tämä kerää sitten itselleen kaiken mediahuomion, onnistuu töräyttelyllä rakentamaan jakolinjaja haluamiinsa paikkoihin ja saamaan itselleen varsinaista kannatuspohjaansa enemmän tukea.

Ainakin blogitekstiensä perusteella Huhtasaari vaikuttaa aidosti heikolta kirjoittajalta ja suullinen ulosantikaan ei vakuuta jos asiansaosaava haastattelija onnistuu pysymään riittävän tiukkana. YLE:n KulttuCoctailissa oli ihan jees esimerkki tästä ja suosittelen muuten kuuntelemaan tuon koko Me kannatamme Trumpia-jakson.

En osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä olisi paras strategia siihen, ettei Laura Huhtasaari pääse tarpeettomasti hallitsemaan ilmatilaa ja määrittelemään julkista keskustelua. Mutta varmaan töräytyksiin ja ksenofobiseen sontaan kannattaa suhtautua riittävän välinpitämättömästi, ehkä joskus hieman naureskella sivistymättömälle käytökselle, mutta tarvittaessa ja ajoittain myös mainita, että kyseessä on barbaarimainen käytös, joka ei kuulu länsimaiseen sivistvaltioon.

 

Tapetaan kaikki normaalit

Vimeisen reilun kuukauden olen hypistellyt rakkaassa kirjakaupassani Angela Naglen tuoretta kirjaa Kill all the Normies: Online Culture Wars From 4Chan And Tumblr To Trump And The Alt-Right. Tuo on vaikuttanut nimen ja aihepiirin perusteella perverssillä tavalla mielenkiintoiselta kirjaselta, jossa pureudutaan nykyisen kultuurisodan irvokkaimpiin netti-ilmentymiin, mutta en sitten kuitenkaan ole raaskinut ostaa kirjaa.

 

Kuvahaun tulos haulle kill all normies

Tänään kuitenkin kuuntelin Ezra Kleinin podcastin uusimman jakson, jossa Angela Nagle oli vieraana ja tulin johtopäätökseen, että tuo kirja pitää ihan ehdottomasti lukea. Ezra Kleinin podcast ja ylipäätään koko Vox on niitä positiivisempia esimerkkejä nettiaikakauden uusmedioista. Näkökulma on amerikkalaisittan liberaali ja ehkä keskustavasemmistolainen, mutta kyllähän tuo nyt ihan objektiivisesti arvioiden on sieltä mediakentän laadukkaimmasta päästä.

Keskustelussa käydään mielenkiintoisesti läpi alt right-hörhöilyjä ja ennen kaikkea sen yhteyksiä 4chaniin ja nettikulttuurin. Miten erilaiset netin aiemmin irralliset ryhmät kuten räiskintäpelien pelaajat, “pelimiehet” ja miesasiamiehet päätyvät oudolla tavalla Richard Spencerin kaltaisten fasistien vaikutuspiiriin? Miten jonkinlaisen ironian kautta rasismi/fasismiläppää heittävä porukka päätyy tilanteeseen, jossa se alkaa tosissaan kannattamaan ajatuksia, joita se aluksi viljeli ironisesti ja läpällä? Ja miksi kultuurin rappiosta saarnaava porukka jopa itsetarkoituksellisella tavalla diggailee lonkeropornoa ja omalla käytöksellään ilmentää nykykultuurin irvokkaimpia piirteitä.

Samaistuin tässä myös vahvasti podcastin isännän Ezra Kleinin kommentteihin. Kuulun kai karkeasti samaan ikäluokkaan tämän 4chan-jengin kanssa, mutten silti todellakaan kykene samaistumaan tuohon porukkaan. Ja kun 30 ikävuotta alkaa pikkuhiljaa lähestyä, niin alan myös ehkä huolestuttavasti keski-ikäistyä. Tai huomaan miettiväni, että mitä tästä nykynuorisosta ja varsinkin sen asosiaalisemmasta aineksesta tulee jos se on kasvanut näiden netin pahimpien törkyröykkiöiden keskellä.

Tavallaan sitä toivoisi ettei tätä öyhötysekosyystemin sontaa tarvitsisi vakavasti miettiä, mutta kun sen kanssa nyt kuitenkin joudutaan elämään, niin kai sitä kannattaa yrittää ymmärtää. Mutta suosittelen todellakin kuuntelemaan tuon Ezra Klein Shown uusimman jakson.




Urbaniston hillitty charmi

Tyler Cowen linkkasi blogissaan mielenkiintoiseen tekstiin How Baltimore Quietly Became the Coolest City on the East Coast.   Tämä kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Minä kuten varmaan useat muutkin tunnemme Baltimoren maailman parhaasta tv-sarjasta The Wire. Wiressä esiteltiin Baltimorea esimerkkinä käyttäen Amerikan “inner cityjen” ongelmavyyhtiä. Baltimoressa näitä ongelmia on riittännyt. Eivätkä ongelmat ole kadonneet. Vuonna 2015 nähtiin aikamoiset mellakat ja toisin kuin useimmissa Amerikan kaupungeissa, Baltimoressa murhien määrä on viime vuosina kasvanut selvästi ja noussut jopa crack-vuosia korkeammalle tasolle.

Kontrastina tähän kirjoitus, miten Baltimoresta olisi tulossa Itärannikon coolein kaupunki, tuntuu oudolta. Tai monen reaktio varmaan on, että nämä molemmat tarinat eivät voi pitää samaan aikaan paikkaansa. Ja siis voi toki olla, että itärannikon coolein kaupunki on artikkelin muotoon puettua matkailumainontaa ja liioittelua, mutta jutun kuvaama keskusta-alueiden gentrifikaatio, nuorten ihmisten saapuminen ja coolien ravintoloiden ja baarien avautumiset ovat kuitenkin todellisuutta. Vaikka esimerkiksi äänestymiskäyttäytymistä seuratessa tuntuu, että suurimmat rajat menevät suurkaupunkien ja syrjäseutujen välillä, niin esimerkiksi tulotason, rikollisuuden tai monen muun mittarin perusteella suurimmat erot nähdään kaupunkien sisällä.

Yhdysvallat on edelleen esikaupunkien luvattu maa ja kaupunkikeskustat ovat monilta osin edelleen etnisten vähemmistöjen ja köyhempien ihmisten asuttamia alueita, mutta tilanne muuttuu vuosi vuodelta kun urbaania elämäntapa tavoittelevia nuoria (ja vanhempiakin ihmisiä) muuttaa keskustoihin. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Suomessa vihreiden kasvanut kannatus perustuu osaltaan tähän ryhmään vetoamiseen. Urbanismi on samaan aikaan jonkinlainen identiteettipoliittinen liike johon kiinnittyä, mutta tälle ajattelulle löytyy myös taloudellisia perusteita ja nimenomaan vihreät ovat kaupungeissa onnistuneet profiloitumaan (positiivisella tavalla) myös insinöörimäisenä puolueena, jolla on kaupunkisuunnittelun faktat hallussa.

Hyvä- ja huono-osaisuuden keskittymät ovat muutoksessa, kaupungit näyttävät tässä ajassa kykenevän tarjoamaan yrityksille sellaisia kasaantumisetuja ja ihmisille sellaista elämäntapaa, että jopa Baltimoren kaltaisessa paikassa suuret osat kaupunkia näyttävät gentrifikoituvan ja hipsteröityvän väistämättä. Toki Amerikassa “kaupunkien” kasvu on viime vuosikymmeninä suurelta osin tapahtunut esimerkiksi Texasin suurkaupungeissa ja Atlanta kaltaisilla metropolialuleilla, joiden olemattoman maankäytön suunnittelun seurauksena kyse hyvin matalan tiheyden esikaupunkimaisesta kaupungistumisesta.

Voi kuitenkin olla että nyt syntyvät ikäluokat ihmettelevät aikuistuttuaan, kuinka oli mahdollista, että kaupunkikeskustat ovat saattaneet aiemmin olla niin suurelta osin köyhemmän väestönosan asuttamia. Amerikassa huono-osaisuus alkaa pikkukaupunkien ohella keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Es ist nicht mehr wie frueher, die Strassen sind hier sicher
Ich fuehl mich wie ein Fremder, ich seh hier neue Gesichter
Die Stadt wird immer bunter und die Ghettos gehen unter
Berlin ist nicht mehr unter, das ist das neue Berlin

 

Trump, Wrestling, GLOW ja Kalifornia

Sunnuntaina Donald Trump retwiittasi wrestlingesiintymisestään editoidun videon, ja minä kärjistetysti ilmaistuna totesin Trumpin teon osaltaan kuvastavan säädyllisyyden perikatoa. Presidentin yleinen käyttätyminen, valehtelu, Twitter-perseily ja laatumedian demonisoiminen olivat olennaisimmat syy tuolle reaktiolle. Pikanttina detaljina oli toki vielä twiitin yhteys wrestlingiin. Ei varmaan tarvitse olla kummoinenkaan kulttuurielitisti, sanoakseen että showpaini edustaa aikalailla stereorypisen amerikkalaista ja matalinta mahdollista  tv-viihteen muotoa.

Ehkä kuitenkin osittain tuon videon innoittamana päädyin Netflixissä katsomaan uuden Glow-sarjan ensimmäsien tuotankauden. GLOW pohjautuu löyhästi 80-luvulla jenkeissä pyörineeseen naisten Glorious Ladies of Wrestlingiin. Eli wrestlingin suosion kasvaessa joku saa kuningasidean, että tehdään naisten versio, jossa huonosti näyttelevät vähäpukeiset naiset ovat mättävinään toisiaan kehässä turpaan. Kun kyse on vielä 80-luvusta niin lopputulos oli tietysti ihan helvetin mauton. Viimeisen päälle huonolla maulla tehtyä amerikkalaisten barbaarien roskaviihdettä. Homma koukkaa oikeastaan niin vahvasti huonon maun puolelle, että naisten 80-luvun wrestlingin on täytynyt olla jo aiemmin pientien piirien vahvaa kulttikamaa ja camp-diggailun kohde.

Ja tv-sarja GLOW tietysti tavallaan perustuu tuollaiselle käsittämättömän huonolle maulle nauramiselle. Rööki huulessa heiluva Sam Sylvia (Marc Maron) heittää häpeilemättömän härskiä läppää ja pitchaa projektia sanamolla Its porn you can watch with your kids. Painijoiden roolihahmot ovat myös naurettavan stereotypisiä, itse ehkä pidin eniten ylipainoisesta ja tummaihoisesta Welfare queenista, joka heitteli food stamppejä. GLOW:n naiskuvan ja stereotypioiden miettiminen voi olla ihan mielenkiintoista. Missä määrin naurettavien stereotypioiden parodisointi saattaa jopa loppupeleissä vahvistaa näitä stereotypioita ja missä määrin wrestling-kehän avaaminen naisille, vaikkakin sitten härskin seksistisellä tavalla, on jonkinlaista emansipaatiota. Ehkä tällaiselle pohdinnalle ei kuitenkaan kannata uhrata ihan liikaa aikaa

Kuvahaun tulos haulle jenji kohan

 

Monella tasolla GLOW:n tekijät edustavat kuitenkin hyvin vahvasti Trumpin vastustamaa liberaalieliittiä ja viihdemaailmaa. Sarjan vastaava tuottaja (((Kenji Kohan))) on aiemmin ollut aiemmin luomassa Weedsiä ja Orange is the New Blackia, joissa molemmissa naishahmoilla on ollut suuri rooli ja Kohan on aika johdonmukaisesti rakentanut sarjohinsa monipuolisen hahmogallerian. Reilu 10 vuotta sitten Weedsin ensimmäinen tuotantokausi herätti herkässä iässä olevassa Isaiahissa myös monenlaisia ajatuksia.

Hillittömän etuoikeitetusta asemasta tullut Kohan edustaa kuitenkin lähes stereotypisellä tavalla 60-luvun perintöä,  kalifornialaista liberaalia arvomaailmaa ja kultuurieliittiä. En ole tutkinut, mutta jotenkin kuvittelisin, että jo pelkkä Kenji Kohanin hahmo herättää hillitöntä raivoa sekö Pepe-kuvia nettiin spämmäävässä kellarikansassa että Amerikan sydänmaiden uskovaisissa. GLOW päähenkilön kasuaali abortti ehkä kuvastaa osittain tätä. Anekdoottina voisi myös mainita, etten aluksi tajunnut miespääosan näyttelijän (((Marc Maronin))) olevan sama hahmo, joka pitää WTF-podcastia ja jossa oli vuosi sitten vieraana itse Barak Obama.

Minun silmissäni GLOW ja sen tekijäkaarti ovat siis tietyllä tavalla jopa amerikkalaisen kulttuurisodan ääripää ja Hard core soft porn-kalifornikaation lähettiläitä. Omaa makuuni melkein jopa liian puhtaaksiviljeltyä kalifornialaista liberalismia maailmalle levittäviä kulttuuri-imperialisteja. Omalla tavallaan äärimmäisen amerikkalaista menoa, joka herättää hyvin paljon vahvempaa sympatiaa kuin Trumpin tai maan perinteisempien konservatiivien hörhöily, mutta johon on kuitenkin hieman vaikea samaistua. GLOW oli ihan kelvollista viihdettä ja hauskaa katsottavaa, mutten ole varma jaksanko välttämättä edes katsoa toista tuotantokautta jos ja kun sellainen tulee.

Liberaalidemokraatit ja Britannia – Between the Extremes

 

Yleisessä keskustelussa vaalivuoden 2017 nähtiin jatkavan edellisen vuoden trendiä ja nationalistisen taantumukselliston arvioitiin nousevan aivan uudella tavalla vallan kahvaan monissa Euroopan maissa. Näin ei kuitenkaan käynyt Hollanissa tai Ranskassa ja Suomessakin perussuomalaiset saivat todella surkean vaalituloksen. Euroopassa nähtiin jopa varsin makea vastaisku Emmanuel Macronin noustua valtaan, mutta myös Suomen ja Hollannin vaaleissa keskustaliberaalit voimat saivat varsin mukavan vaalituloksen.

Britanniassa tilanne näyttää monessa suhteessa erilaiselta. Brexit oli toki valtaisa voitto nationalistiselle taantumuksellistolle, mutta perinteinen kaksipuoluejärjestelmä on kuitenkin pysynyt kasassa ja Faragen UKIP uhkaa kuihtua kokonaan pois. Britanniassa keskustaliberaaliin liikkeen suuri nousi nähtiin jo 10 vuotta sitten, mutta liberaalidemokraattinen puolue menetti rajusti kannatustaan vuoden 2015 vaaleissa oltuaan tätä ennen Toryjen apupuolueena hallituksessa.

Kuukausi sitten spekuloitiin, että brexitin vastustamisella ja Labourin kriisin avulla liberaalidemokraatit saattaisivat pystyä nostamaan kannatustaan jälleen. Nyt viikko ennen vaaleja näyttäisi galluppien perusteella, että puolueen kannatus tuskin nousee kovin rajusti. Tämä on sääli sillä Liberaalidemokraateilla olisi nyt paikka iskea Macronin liikkeen tapaan perinteisen valtapuolueiden väliin. Jos minulla olisi Britanniassa äänioikeus, niin ei olisi todellakaan vaikeuksia valita äänestämääni puoluetta. Kuten aika usein, olen tässäkin asiassa The Economistin linjoilla.

No party passes with flying colours. But the closest is the Liberal Democrats…

They are more honest than the Tories about the need to raise taxes for public services; and more sensible than Labour, spreading the burden rather than leaning only on high-earners. Unlike Labour they would reverse the Tories’ most regressive welfare cuts. They are on the right side of other issues: for devolution of power from London, reform of the voting system and the House of Lords, and regulation of markets for drugs and sex…

The true liberals in the party jostle with left-wingers, including Tim Farron, who is leading them to a dreadful result. But against a backward-looking Labour Party and an inward-looking Tory party about to compound its historic mistake over Brexit, they get our vote…

Labour has been on the brink of breaking up since Mr Corbyn took over. If Mrs May polls badly or messes up Brexit, the Tories may split, too. Many moderate Conservative and Labour MPs could join a new liberal centre party—just as parts of the left and right have recently in France. So consider a vote for the Lib Dems as a down-payment for the future. Our hope is that they become one element of a party of the radical centre, essential for a thriving, prosperous Britain.

 

Ikuisesti puhdas Israel – Meidän ihana maamme

Olen pari kertaa aiemminkin kirjoitellut tässä blogissa vähän Israelista (Start up nation ja Israelin historia) ja rohkenisin jopa sanoa, että minulla on kokonaisuutena suht positiivinen mielikuva Israelista. Hatikvah flashmob, Pyhän maan startup-skene, Superliberaali Tel Aviv ja ihan perusteltu arvio IDF:stä maailman moraalisimpana armeijana, ovat niiden asioiden joukossa, joita minulle tulee Israelia ajatellessa ensimmäisenä mieleen. Olen myös viime aikoina miettinyt, että haluaisin ehdottomasti joskus tulevaisuudessa vielä vierailla Israelissa. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin negatiivisempiin teemoihin ja kehityskulkuihin.

Kirjoituksen otsikon ensimmäinen osa viittaa hiljattain katsomaani dokumentin Forever Pure (Tässä 10 min tiivistys jostain dokumentin olennaisimmista kohdista), jonka nimi tulee jalkapallojoukkue Beitar Jerusalemin kannattajien katsomossaan esittämästä lakanasta. Banderollilla protestoitiin sitä, että joukkueesen oli hankittu kaksi muslimipelaaja. Beitar Jerusalem on jo pidempään ollut äärinationalistien kannattama seura, ja varsinkin monituhatpäiseltä päätykatsomolta äärikannattajineen on nähty aika kyseenalaista menoa.

Kuvahaun tulos haulle beitar forever pure

Tavallaan Beitarin kannattajat eivät toki eroa suuresti monien Euroopan maiden ultraryhmistä ja päätykatsomoista. Äärimmäinen kielenkäyttö, rasismi/etnisten ja alueellisten jännitteiden lietsominen ja pienimuotoiset väkivaltaisuudet ovat ihan normimeininkiä monissa Länsi-Euroopan katsomoissa, Itä-Euroopasta tai Etelä-Amerikasta puhumattakaan. Israelissa aina läsnäoleva konflikti yhdistettynä tuhatpäiseen mobiin huutamassa organisoidusti kuolemaa arabeille tuntuu kuitenkin hieman eri jutulta. Ja kuten seuran toimitusjohtaja banderollista totesi, “Poliittisista ajatuksistasi riippumatta, et voi käyttää tuollaista ilmausta jos olet juutalainen”. Minä en toki halua lähteä kertomaan, mitä juutalainen voi tai saa sanoa, mutta juutalaisten ja etnisyyden yhteydessä Ikuisesti puhdas, tuntuu todella perversiltä ilmaisulta.

Dokumentin keskivaiheilla sittemmin jo Israelin puolustusministeriksi noussut Avigdor Lieberman erehtyy maltillisesti taputtamaan Beitarin muslimipelaajan tekemälle maalille ja vieressä olevat Beitarin kannattajat huutavat, että missä ovat Liebermanin periaateet. Se mitä olen vähän seurannut Israelin politiikka, oli tuokin hieman hyytävä kohtaus. Kun Liebermanin kaltainen hahmo on onnistunut nousemaan jo Israelin puolustusministeriksi ja se että hänkään ei välttämättä miellyttä kovimman linjan kannattajia, kertoo jotain Israelin poliittisesta muutoksesta. Toki Israelista kertoo jotain sekin, että harva maan ulkopuolella on pystynyt esittämään sen terävämpää ja pistävämpää poliittista satiiria, kuin israelilaiset itse. Tämän postauksen otsikon jälkiosa viittaa Israelilaiseen satiiriohjelmaan, Eretz Nehederet (suom. Meidän ihana maamme)

Osittain politiikan muutosta on selitetty 90-luvulla maahantulleilla Venäjän juutalaisilla, jotka ovat muodostaneet myös Liebermanin kannattajien ydinjoukon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen Alija oli määrällisesti todella merkittävä ja keikutti puolueiden valtasuhteita ja oli vähintään tärkeä osaselitys maan vasemmiston kriisille. Economist käsitteli uusimassa numerossaan pitkästi Israelia ja otsikoi yhden jutuista Right v far right. Israel on muuttunut etnonatiolastisemmaksi, juutalaisemmaksi, mutta vähemmän israelilaiseksi. Aiemmin mainitut Beitarin äärikannattajat ovat vähemmistö, mutta symboloivat kuitenkin Israelin muutosta ja sovinistisen nationalismin nousua.

Economist myös kirjoitti kuinka armeijan johtaviin asemiin on tullut koko ajan enemmän Ješiva-poikia, eivätkä sekulaarimmat israelilaiset ole erityisen innoisaan tästä kehityksestä. Mitä tapahtuukaan tulevaisuudessa jos nämä Ješiva-pojat ottavat aiempaa enemmän haltuunsa armeijan johtopaikkoja? Vaikka Israelilla on tietystä näkökulmasta selkeästi uskonnolliset juuret, niin esim. Ben-Gurionin visioissa Israelista oli tarkoitus muodostua nykyistä sekulaarimpi valtio. Ben-Gurion taisi kuitenkin esimerkiksi aliarvioida ortodoksijuutalaisuuden virheellisesti hiipuvaksi liikkeeksi. Vaikka Israelissa on aina ollut pinnan alla jonkinlaisia jännitteitä tuoreimpien maahanmuuttajien ja pidempää maassa asuneiden ryhmien välillä, näyttää että varsinkin 90-luvulta lähtien yhteiskunta on fragmentoitunut aiempaa enemmän.



Osatekijänä fragmentoitumiseensa on varmaan ollut myös tekninen kehitys. Armeijan spill over-efektinä Israel on maailman johtavaa maa kyberturvallisuuteen liittyvissä asioissa, mutta tämä näkyy myös monilla muilla teknologian aloilla. Israeliin virtaa valtavia määriä riskirahoitusta ja Tel Avin sekä San Fransicon välillä on jo suorat reittilennot. Kuitenkin ainoastaan kymmenisen prosenttia maan asukkaista on osa Startup nationia. Vielä 70-luvulla Israel oli yksi teollismaiden taloudellisesti tasa-arvoisimmista valtioista, mutta nyt se on muuttunut yhdeksi kaikkein epätasarvoisemmista. Israelin siirtymä oikealla ei tarkoita pelkästään sovinistisen nationalismin nousua, vaan todella rajua siirtymää kibbutzeista suorastaan raakaan markkinatalouteen. Esimerkiksi merkittäväksi keikkatalouden alustaksi kasvanut Fiverr on lähtöisin Israelista ja symboloi kyllä monilla tavoilla nykymaailman menoa.

Ensi kuussa kuuden pävän sodasta tulee kuluneeksi 50 vuotta. Rankan itsenäistymissodan jälkeen nopea marssi voittoon oli suorastaan euforinen kollektiivinen kokemus tilanteessa, jossa ihan perustellusti pelättiin uutta holokaustia. Nopean vihollisen lyömisen ja pienten tappioiden ohella Israel oli myös helppo nähdä sodan moraalisena osapuolena. Ja vaikka edelleenkin voi olla mahdollista perustellusti sanoa, että IDF on moraalinen armeija,  joka suhtautuu myös naisiin sekä seksuaalivähemmistöihin varsin liberaalisti, niin kuuden päivän sodan jälkeisten seikkailujen ja miehitysten jälkeen sillä on nykyään kuitenkin jo eri tavalla verta käsisään. Israelia ei kannata liikaa syyttää tästä, sillä vaihtoehdot ovat olleet vähissä, muttei Israelia voi enää pitää Kuuden päivän sodan tapaan ikuisesti puhtaana konfliktin osapuolena.

 

 

Macron valitaan Ranskan presidentiksi, mutta miten ja mitä siitä seuraa?

Jos Emmanuel Macronia ei valita Ranskan presidentiksi, lupaan syödä hatullisen etanoita sekä hankkia elämäni pahimman krapulan ja päänsäryn dokaamalla pullokaupalla mahdollisimman korkeatanniinista ranskalaista punaviiniä. Olen tämän vuoden aikana seuraillut aika paljon Ranskan vaaleja. Osittain sen takia, että vaalit ovat jo sinällään tärkeä tapahtuma, mutta ne symboloivat hauskasti myös monia laajempiakin kehityskulkuja. Olen jo vuoden alusta lähtien toivonut Macronin voittoa. Macron on vaikuttanut hahmolta, jonka aatemaailman voin aika hyvin samaistua, mutta joka siitä huolimatta kykenee karismaattisena hahmona vetoamaan myös laajempaan yleisöön.

Alkuvuodesta ajattelin, että toiselle kierrokselle päätyvät hyvin todennkäköisesti Fillon ja Le Pen. Macronilla voisi olla pienet saumat syrjäyttää jompikumpi näistä ehdokkaista. Tavallaan hieman harmittelin, että Ranskan presidentiksi näyttäisi nousevan hyvin konservatiivinen Fillon. Tammikuusta lähtien vaalien tapahtumat ovat kuitenkin menneet lähes niin hyvin kuin olisin voinut toivoa. Mélenchonin yllättävä nousu oli pieni isku, mutta jos mietitään Macronia “koko valtaeliitin ehdokkaana”, niin tässä mielessä se, että Mélenchon nousi merkittäväksi tekijäksi, eikä silti suosittele Macronia Hollanden, Fillonin ja Hamonin tapaan, saattaa olla jopa positiivinen asia.

Tästä eteenpäin olennaisimmat kysymykset kai ovat:

  • Miten selvästi Macron voittaa? Saako hän yli 65 % vai vain noin 55% äänistä?
  • Jos Le Pen saa verrattain hyvän tuloksen, heijastuuko se suoraan myös kesäkuun parlamenttivaalien tulokseen
  • Entä kuinka paljon Macronin En Marche onnistuu saamaan paikkoja kesäkuun vaaleissa?
  • Jos ja kun En Marche ei saa jytkyvoittoa kesäkuun vaaleissa ja Front Nationalin paikkamäärä nousee ainakin jonkin verran, minkälaisen koalition kanssa Macron yrittää hakea yhteistyötä?
  • Saattaako Macronin perässä muissakin kaksipuoluejärjestelmämaissa nousta keskustaliberaaleja liikkeitä?
  • Seuraako Macronin noususta presidentiksi kuitenkin Ranskan kulttuurisodan juoksuhautojen syveneminen kun perinteisten valtapuolueiden merkitus pienentyy?

Trump, feminismi ja déjà-vu

Trumpin virkaanastujaisten jälkeen WNYC:n Kai Wright ja Economistin Anne McElvoy ovat pitäneet viikottaista Indivisible-radio-ohjelmaa, jonne on otettu amerikkalaisia soittajia ja nämä ovat kertoneet ajauksiaan eri politiikkaan sekä Trumpiin liittyvistä teemoista esim. Syyriasta, Kiinasta, Venäjästä ja Amerikan muslimeista. Tällä viikolla aiheeksi valikoitui feminismi. Keskustelussa oli jotain ihan mielenkiintoisia pointteja kuten se, että käytännössä Euroopan lähitulevaisuuden isoimmista asioista ovat nyt päättämässä naiset, Theresa May Brittanniassa ja Angela Merkel Saksassa sekä mahdollisesti jopa Marine Le Pen Ranskassa.

Henkilökohtaisesti feminismi ei ole koskaan erityisemmin kiihottanut minua suuntaan tai toiseen. Työelämässän olen ollut sekä miesvaltaisissa että sukupuolien osalta aika tasan jakautuneissa työyhteisöissä, mutta tuntuu, että minulla ei ole aihepiiristä kauheasti mitään sanottavaa. Saattaa koskea muitankin asioita, mutta varsinkin feminismikeskustelun suhteen olen ollut varsin reaktiivinen.

Viimeisen reilun vuoden ajan olen kuitenkin ollut törmäävinäni sosiaalisessa mediassa ja netissä  feminismiaiheiseen keskusteluun aiempaa useammin. En ole törmännyt niinkään feministien kirjoituksiin, vaan kaikenmaailman oman elämänsä henrylaasasten töräytyksiin. Tämä on hieman hämmästyttänyt minua. En tosiaan erityisen usein näe feministien kirjoituksia tai haastatteluja, mutta yhä useammin antifeminisistä öyhötystä. Mistä ne näitä juttuja kaivaa ja minkälainen öyhötysekosysteemi tuossa oikein on taustalla?

Jotenkin vähän sellainen déjà-vu-tunne 10 vuoden takaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Tuntuu että joka vitun tuutista alkaa tulla tätä sontaa tavalla, joka tekee kaiken tolkullisen keskustelun mahdottomaksi. Näyttää että sukupuolten välisiin suhteisiin liittyvä keskustelu nousee yhä selvemmin esiin kulttuurisodan taisteluissa. Toki nämä henrylaasaset ovat töräytellee jo pidempään ja kyllähän maahanmuuttokeskustelukin on tuntunut usein palaavaan sukupuoleen liittyviin kysymyksiin. En tosiaan ihan kauheasti seuraa feministien tekemisiä tai sanomisia, enkä tiedä kuinka paljon haluaisin assosioitua tuohon porukkaan, mutta on täysin selvää, etten ainakaan halua olla samalla puolella näiden netin antifemististen törkyturpien kanssa.