Mitä on konservatismi? Roger Scruton – Conservatism

Internetajan Alt right-hörhöilyn asiantuntija Angela Nagle, totesi jossain haastattelussa että hänelle tämä porukka ei oikein edusta missään mielekkäässä muodossa mitään konservatismiksi kutsuttavaa ilmiötä. Hänestä esimerkiksi Peter Hitchens ja Roger Scruton ovat aitoja konservatiiveja.

En ole vieläkään saanut käsiini 2017 lukulistallani ollutta Peter Hitchensin kirjaa The Abolition of Britain, mutta sen sijaan otin luettavakseni Roger Scrutonin tuoreehkon kirjasen Conservatism, jossa Scruton on yrittänyt tiivistää konservatismin aatehistorian 150:een sivuun.

Scruton on  akateemisesti ansioitunut filosofi ja ehkä elitistinenkin vanhan koulukunnan brittikonservatiivi, joka on kirjoittanut ja puhunut paljon esimerkiksi taiteesta ja arkkitehtuurista. Voi olla, että monilla (minä mukaan lukien) on tapana tulkita suopeammin tällaista brittiherrasmiestä kuin  vaikkapa Texasista tulevaa jenkkikonservariivia, ihan riippumatta siitä, mikä näiden sanoman sisältö on.

 

Kuvahaun tulos haulle roger scruton

 

Kirja alkaa sellaisella “jo muinaiset kreikkalaiset” johdannolla ja pitkällä aatehistoriallisella katsauksella jollain lailla konservatismin varhaiskylvöksi laskettaviin ajatuksiin. Sitten mennään 1700- ja 1800-lukujen anglosfääriin ja Scruton totetaa, että  englanninkielisessä maailmassa konservatiiviksi tunnustautuminen on ollut manner-Eurooppaa hyväksyttävämpää.

Anglosfäärin jälkeen käsitellään Euroopan mannermaalla Ranskan vallankumouksen jälkeen vaikuttaneita konservatiivisia hahmoja. Kolmessa viimeisessä kappaleessa käsitellään kulttuurikonservatismia, konservatismia vastavoimana sosialismille ja lopulta konservatismia tänä päivänä.

Scruton tekee jossain yhteyksisssä eroa konservatismin ja taantumuksellisuuden välille. Esim. de Maistren hän niputtaa enemmän taantumuksellisten luokkaan ja tämä ehkä kuvastaa, ettei Scruton kuulu ainakaan ihan radikaalimpaan ja taantumukselliseen identiteettilarppiporukkaan. Scrutonin ajattelussa sympatiaa herättää myös jonkinlainen antiutopismi, johon  minäkin jälleen kerran Sir Isaiah Berliniin viitaten nojaan. Eikä minua haittaa ollenkaan jos joku vaikka haluaa pitää minua jossain määrin konservatiivisena hyvien käytöstapojen ja sivistyneen käytöksen toivomisen takia.

Scruton ei sujahda Trumpin kannattajiin, mutta  problematisoi konservatismin suhdetta kapitalismiin ja hän on kriittinen friedmanreaganthatcheriläistä neoliberalismia kohtaan. Joskin minusta tuntuu, että sekä konservatiivien että kovan luokan kapitalistien joukoissa on tapana aika valikoiden sanoa, milloin ja missä yhteykssisä luova tuho ja spontaani järjestys ovat hyviä ja luonnollisia asioita ja milloin taas eivät.

Scruton ottaa esille nykyyään aika usein nähdyn konservatiivisen argumentin siitä, miten ihmisoikeuksista on muodostunut uudenlainen uskonto. Itse olen sitä mieltä, että ihmisoikeuksien muotoutuminen jollain lailla uskonnonkaltaiseksi pyhän alueeksi ei olisi ollenkaan pöllömpi juttu. Kaikkea politiikkaa ei ole täysin mahdollista miettiä vain taloudellisena vaihdantana ja komprommiseina, joissa luovutaan jostain ja saadaan jotain vastineeksi. Ihmisellä taitaa olla luonnostaan jonkinlainen taipumus uskonnonkaltaiseen ajatteluun ja lienee oikein hyvä asia jos tuollainen ajatus pyhyydestä saadaan suunnattua ihmisoikeuksiin.



Pidin ehkä erityisesti kappaleesta, jossa käsiteltiin konservatismin taistelua sosialismia vastaan. Ison osan 1900-lukua konservatismin vihollinen oli liberalismin sijaan sosialismi ja Neuvostoliitto, mutta nyt konservatismi tuntuu palanneen taistelemaan taas ensisijaisesti libealismia vastaan. Sekä liberaaliin että konservatiiviseen ajatteluun vaikuttaneen Hayekin spontaanilla järjestyksellä on yritetty puolustaa kaikenlaista luupääkonservatismiakin, mutta toisaalta nykyään nimenomaan monet konservatiivisiksi identifioituvat tuntuvat haluava repiä rikki ja tuhota yleisiä käyttäytymissääntöjä.

Herrasmiehemme Scruton kuitenkin lopettaa kirjansa myös punaniskiajunttiosastoon ja öyhötysjengiin vetoavalla tavalla julistautumalla huntingtonilaiseksi ja toteamalla, että nykymaailmassa pahimmat vihollisemme ovat islam ja poliittinen korrektius.

Conservatism  on suht akateemishenkinen aatehistoriapaketti ja se ehkä vaatii, että lukijalla on jotain ennakkotietoja aihepiiristä. Mutta Conservatism on aika ohkainen kirjanen, jonka aihepiiristä kiinnostanut jaksanee kahlata läpi. Jos haluaa lukea itsensä selvästi konservatiiviksi lukevan hahmon katsauksen konservatismin aatehistoriasta, niin ihan lukemisen arvoinen kirja. Muussa tapauksesa ehkä  turhan teoreettinen paketti aatehistoriaa.

Boys who use dildos and girls witch cock rings

Viimeisten parin vuoden aikana transuilu on noussut aiempaa isommin esiin mediassa. Hieman samalla tavalla kuin feminismistä puhuttaessa, kyse on kuitenkin myös siitä, että konservatiivisemmat ihmiset (esim. case Jordan Peterson) valittavat ilmiöstä, nostavat öyhötyksellään pieniä nettimyrskyjä ja sen jälkeen valittavat, että aihepiiristä puhutaan liikaa. Eikö meillä muka ole tärkeämpikin asioita mietittävänä?

Yksi relevantti pointti transuilusta puhuttaessa on tosiaan ehkä se, että transseksuaalit muodostavat varsin pienen osan väestöstä. Esim. nopealla googlauksella Yhdysvaltain väestöstä 0.6% arvioitiin transseksuaaleiksi. Tässä suhteessa voi olla perusteltua sanoa, että aihepiiri on saanut suhteettoman suuremman roolin mediassa, mutta kuten monissa kulttuurisotaan liittyvissä kysymyksissä, transseksualisuuteen liittyvät jutut symboloivat laajempia asioita, mikä myös usein tekee itse aiheesta keskustelemisen hankalammaksi.

Lisäksi lienee syytä sanoa, ettei ajatus siitä, kuinka pienen vähemmistön asemaan ja oikeuksiin tarvitse kiinnitää ollenkaan huomiota siksi, että kyseessä on pieni vähemmistö kestä mielestäni minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Pitäisi pystyä vähintään kertomaan, miten pienen vähemmistö oikeuksien edistäminen olisi pois enemmistöltä, tai pieneen vähemmistön auttamiseen käyttettäisiin suhteettoman paljon resursseja. Paternalismi joitain itsensä transseksuaaleina pitäviä kohtaan pitäisi myös pystyä perustelemaan aika aukottomasti. En ole varsinaisesti liberaristi, mutta ihmisillä pitäisi aika totaalinen kontrolli omasta kehostaan

Heijastelen transseksuaalisuuteen liittyvää keskustelua myös omaan taustaani siinä suhteessa, että olen nuorehko pääkaupunkiseudulla kasvanut maisteri ja olen elänyt aikuisikäni jossain määrin “liberaalissa kuplassa”. Homoseksuaalisuus on tuntunut olevan hyvin laajasti hyväksytty ja ymmärretty juttu, mutta transseksuaalisuus on ollut aikalailla ilmiö, josta ei kuullut juuri missään juuri mitään. Minäkään en olisi ehkä vielä reilu vuosi sitten sanoa siitä yhtään mitään.

Ja ehkä juuri tässä suhteessa minulla vahva epäilys, ettei suurimmalla osalla ihmisistä ole kovinkaan kummoista ymmärrystä, mistä transseksuaalisuudesta on kyse. Omakin selkäydinreaktio monenlaista transuilua nähdessäni on lievä iljetys ja luulen että tuo koskee (ainakin) monia (heteromiehiä) ja siksi minulla vahva arvio, että monilla transuilua pelkäävillä reaktioi perustuu ihan vain tuohon. Lienee sanomattakin selvää, että oma iljetys ei ole kovin hyvä argumentti transseksuaalien oikeuksien vastustamiseen.

Transuilu on laajemmassa tarkastelussa tosiaan melko pieni ilmiö, joka koskettaa suhteellisen pientä osaa väestöstä. Mutta jos tämä aihepiiri nousee nykyistä enemmän kulttuurisodan symbolisesti tärkeäksi kysymykseksi, täytyy julkisessa keskustelussa sekä miettiä tarkkaan miten asiasta agumentoidaan sekä pysyä tiukasti faktoissa.

Jordan Peterson ja postmodernisti konservatiivinen mumbojumbo

Viimeisen vuoden aikana kanadalainen Jordan Peterson on noussut melkoiseksi nettijulkikseksi ja jonkinlaiseksi konservatiiviseksi profeetaksi. Jordan Peterson kuvastaa myös jotenkin monella tavalla vuotta 2017. Mies nousee julkikseksi valittamalla transeksuaalisuuteen liittyvästä lainsäädännöstä sekä yliopisto-opiskelijoiden poliittisesta korrektiudesta ja rakentaa itsestään tämän avulla youtubejulkkiksen, joka tienaa Patreonin kautta reilut 50 000 dollaria kuukaudessa. Ja Peterson on totisesti ottanut julkisuudestaan kaiken irti ja tunkenut naamaansa vähän jokapuolelle. Ja siksi minäkään en ole pystynyt välttämään tähän hahmoon tutustumista.

En ole erityisemmin perehtynyt Kanadan transeksuaalisuusjuttuihin, mutta vaikuttaa kuitenkin aika vahvasti siltä, että Petersonin tulkinta lainsäädännöstä ei välttämättä ole aivan kohdallaan ja varsinkin hänen fanikuntansa on tulkinnut asiaa äärimmäisen pahantahtoisesti ja vetänyt siitä omat dystopiansa. Minulla ei ole tosiaan ole C-16:sta ja siihen liittyvistä aihepiiristä erityisen paljon sanottavaa. Ehkä jonkinlaisena toteamuksena kuitenkin, etten osaa pitää tahallista misgenderöintiä ainakaan sankarillisena ja ehkä jopa kutsuisin sitä harrastavaa henkilöä mulkuksi.

Päädyin kuitenkin työnteon taustalla kuuntelemaan lähes kolme tuntia kestäneen keskustelun Petersonin ja Dave Rubinin välillä. Kuuntelen työmatkoilla sekä työnteon taustalla paljon podcasteja ja erilaisia videoita, sellaisiakin joiden sisällöstä olen selvästi eri mieltä, mutta tämä oli poikkeuksellisella tavalla tuskastuttava pätkä ja teki työnteon lähinnä raskaammaksi. Keskustelun aiheena oli Petersonin lähitulevaisuudessa julkaistava kirja 12 Rules for Life – An Antidote to Chaosmutta kuten Petersonin tapauksessa tuntuu helposti käyvän, päädytään aika syviin vesiin. Peterson tuntuu erikoiselta yhdistelmältä self-help-gurua ja paloekonservatiivia, joka kertoo tarinoita ja muotoilee sanomansa syvälliseltä kuulostaviksi viiden pennin viisauksiksi.

Tässä esim. Petersonin ohjeet miehelle:

  1. Encourage children through play.
  2. Promote the best in people.
  3. Keep the sacred fire burning.
  4. Guard the women and children from harm.
  5. Confront the eternal adversary.
  6. Build the crystal palace.
  7. Confront death with courage and return.
  8. Dare to cut down a tree.
  9. Offer your sons up as a sacrifice to God.
  10. Protect your daughters from exploitation.
  11. Store up wealth for the future.
  12. Consult the ancestral spirits.
  13. Read great books.
  14. Speak the truth about unpleasant things.
  15. Pay close attention.
  16. Make a worthy temple for the Lord.
  17. Keep the howling winds of winter at bay.
  18. Stand up for the oppressed.
  19. Provide a warm and secure home.
  20. Be a prince of peace.
  21. Don’t be too civilized.
  22. Organize yourself with other men.
  23. Be faithful to your wife.
  24. Be hospitable to friends and strangers.
  25. Rout the wolves and chase the lions so the shepherds can eat.
  26. Establish a destination – and a path.
  27. Bring heaven to earth.
  28. Take on the sins of the world.
  29. Dig the wells and mine the gold and copper.
  30. Gather everyone to the banquet.
  31. Grow up and take responsibility.
  32. Resist pride in all things.

Kuuntelin keväämmällä Petersonin vierailun Sam Harrisin podcastissa, johon hänet kutsuttiin podcastin historian toivotuimpana vieraana! Enkä totisesti ole mikään Sam Harris- fanipoika, mutta tuon keskustelun pohjalta Petereson jäi minulle mieleen melkoisena tarinaniskijänä ja tyhjänpuhujana, joka ei kyennyt Harrisin grillissä määrittelemään kunnolla edes sanaa totuus.

Ja tämä jos joku kuulostaa vähän siltä pahamaineiselta postmodernismilta, jonka vaarallisesta relativismista Peterson itse jatkuvasti vaahtoaa. Samoin miehen konservatiivinen mumbojumbo kuulostaa juuri sellaiselta tyhjältä kielikikkailulta, josta juuri hänen vihaamansa Derridaa ja muita pahimpia ranskalaisia valopäitä syytetään.

 

Image result for jordan b peterson quotes

 

Ja kuuntelen tosiaan aika paljon sellaistenkin ihmisten ajatuksia, joiden kanssa en ole ollenkaan samaa mieltä ja saatan jopa kokea pientä vihaa näitä hahmoja kohtaan, mutta silti jollain tasolla ymmärrän, miksi nämä kykenevät vetoamaan muihin ihmisiin. Peterson on kuitenkin erikoisempi tapaus. En yksinkertaisesti vain kykene sitten millään ymmärtämään, mikä Petersonin mumbojumbossa ihmisiin vetoaa.

Petersonin hahmossa ei ole oikein mitään mielenkiintoista, mutta miehen ympärille syntyneesä ilmiössä ehkä on. Osittain on ehkä kyse yleisestä anti-SJW-liikehdinnästä ja siitä, että uudelle konservatiiviselle “intellektuellille” oli tässä ajassa tilausta. Trumpin ja kaikenlaisen fasistilarppauksen aikakaudella Peterson ei ole konservatismin pahimmasta päästä, mutta todella vaikea ymmärtää hahmon suosioita.

Trump, Venäjä-tutkinta, Impeachment ja tulevaisuus

Tällä viikolla on kirjoitettu ja puhuttu paljon Robert Muellerin johtamasta Venäjä-tutkinnasta. Viime päivinä katseet ovat kääntyneet Donal Trumpin vävypoikaan Jared Kushneriin ja tämän rooliin. Uutisia ja niihin liittyviä kommentaareja on tullut sitä tahtia, että on vaikea pysyä mukana jos ei oikeasti käytä aikaa tapahtumien seuraamiseen.

Tällä hetkellä voinee kuitenkin vetää johtopäätöksen, että Trumpin lähipiiriin kuuluvilla ihmisillä on ollut melkoisen epäilyttäviä yhteyksiä Venäjälle. Se mitä ihan tarkalleen on tapahtunut ja mitä lakeja on  mahdollisesti rikottu, on tietysti olennainen asia lakiteknisestä näkökulmasta. Impeachment tarkoittaa suomeksi virkavirhesyytteeseen asettamista ja jotta pääsisimme oikeasti puhumaan isosta-I:stä Trumpin yhteydessä, täytyy tutkinnan mennä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Minulle on kuitenkin lähes täysin toissijaista, onko Trump rikkonut lakeja. Hän on järjestelmällisesti kussut kaikkien liberaalin demokratian arvojen päälle ja tuo on ollut paljon pahempi “rikos” kuin mitkään asiat, joista hänet mahdollisesti saadaan  virkavirhesyytteeseen. Olisi hienoa jos Trump-saataisiin virkavirhesyytteeseen tai jotenkin muuten kammettua pois presidentin pallilta ennenaikaisesti. Ja ihan vaikkapa vedonlyöntitoimistojen kertoimia katselemalla tuo skenaario alkaa näyttää jo aika mahdolliselta.

Tällä varmaankin estettäisiin Trumpien pahimpien kuningasideoiden toteutuminen, vähennettäisiin kansainvälisiä jännitteitä ja ennen kaikkea otettaisiin askeleita takaisin kohti sivistyneempä julkista diskurssia. Trumpin potkiminen pois presidentinpallilta olisi merkittävä, mutta kuitenkin yksinään täysin riittämätön askel tuohon suuntaan.

Presidentinvaalikampanjan loppusuoralla viime vuonna muistan ajatelleeni että Trump on tehnyt esiintymisellään ja toiminnallaan jo niin paljon tuhoa, että presidentiksi nouseminen olisi vain kirsikka kakun päälle. Erilaiset konservatiiviset, pseudokonservatiiviset ja auktoritääriset voimat olivat nousussa ilman Trumpiakin, mutta Trump on antanut noille kriittisen lisäbuustin, enkä usko että enää tässä vaiheessa Trumpin impeachmentillä olisi suurta välitöntä vaikusta noiden voimien heikentymiseen.

Trumpin asettaminen virkavirhesyytteeseen saisi Donaldin fanaattiset kannattajat sotajalalle. Infowars, Breitbart ja varsinkin pienemmät roskamediat tuuttaisivat netin täyteen misinformaatiota eikä homma varmaan jäisi pelkästään nettiraivon tasolle ja presidentiksi tietysti nousisi paloekonservatiivinen kristitty Mike Pence. Trumpin nousu olisi pitänyt pystyä katkaisemaan jo kaksi vuotta sitten, jotta vahingot olisi oikeasti saatu minimoitua.

Muutama täky sananvapaudesta

Sananvapaudesta on taas puhuttu jonkin verran viime aikoina. Viimeisen noin 10 vuoden aikana sananvapaudesta on muotoutunut keskeinen keppihevonen nationalistisen taantumukselliston argumentoinnissa, enkä siis tarkoita tällä, että tämän porukan kommentit olisivat aivan virheellisiä. Henkisesti keskenkasvuisten nettisoturien tapaan minulla ei ole tarvetta väittää, että “viholliseni” ovat aina täysin väärässä kaikessa.

Amerikan kampuksilla meno on ollu viime vuosina joissain tapauksissa hieman outoa. Olen myös sitä mieltä, että kynnys antaa tuomioita lakituvassa tulisi olla todella, todella, todella korkea. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että länsimaissa olisi käynnissä sananvapauden kriisi. Toki Trump totesi hiljattain, että: “It frankly disgusting the press is able to write whatever they want”. Lännessäkin jotkut ihailevat oman maansa vapaata lehdistöä kovalla kädellä hiljentäneitä Putinia ja Orbania. Tämä on tietysti huolestuttavaa, mutta  esim. Dave Rubin tai Laura Huhtasaari touhottavat kuitenkin ihan muista tapahtumista sananvapaudesta puhuessaan.

Sananvapauteen vetoaminen on nationalistisen taantumukselliston tapauksessa yleinen strategia. Sanotaan jotain tarkoituksellisen provosoivaa tai törkeää ja kun siihen vastataan, viedään keskustelu sananvapauteen ja esitetään, että minun sananvapauttani halutaan rajoittaa. Ja tämä on sinänsä hyvä strategia, koska käytännössä kukaan ei koskaan halua sanoa, että haluaisi rajoittaa sananvapautta ja jos keskustelu siirtyy varsinaisesta aiheesta ja törkeästä käytöksestä sananvapauteen, on se jo voitto tälle porukalle, kun se pääsee esittämään sorrettua uhria.

Sananvapaus ei kuitenkaan voi koskaan käytännössä olla absoluuttisen täydellistä. Aikalailla jokainen täydellä pakalla pelaava on varmaan samaa mieltä, ettei väkivallalla uhkailu tai valheellisten pedofiiliasyytösten levittäminen kuulu sananvapauden piiriin. Mutta sananvapauteen liittyvä nettikeskustelu tuntuu ylipäätään suht harvoin edes liippaavan varsinaista lainsäädäntöä. Wikipediassa sananvapaudesta kirjoitetaan seuraavasti.

Esimerkiksi Suomen perustuslaissa sananvapaus tarkoittaa oikeutta ilmaista ja vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä kenenkään sitä ennakolta estämättä.[2] Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan sananvapaus on oikeus, joka sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.

En ole libertaristi, mutta jollain tavalla libertaristinen tulokulma on ehkä hyödyllinen tapa lähestyä sananvapautta. Eli sananvapaus tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, ettei valtiovalta sensuroi tai rankaise ihmisiä näiden sanomisista. Tämä on välttämätön edellytys sananvapaudelle, mutta voidaan tietysti esittää, että tämä on vielä riittämätöntä todellisen sananvapauden toteutumiseksi. Keskeinen osa sananvapautta on kuitenkin kiistatta se, ettei valtiovalta rankaise ihmisiä näiden sanomisten takia. Tällainen puhtaasti negatiiviseen vapauskäsitykseen pohjautuva ajatus on kuitenkin selkeä ja pohja muille keskusteluille aiheesta.

Free Speech

Kun sananvaputta lähdetään määrittelemään tätä laajemmin, päädytään kuitenkin hankalammalle alueelle. Vaikka jonkinlaisessa negatiivisen vapauden vallitessa sinulla olisi oikeus sanoa haluamasi asiat, voi tämä käytännössä olla vaikeaa kun mietit, miten muut ihmiset reagoivat sanomisiisi. Mutta pitäisikö näiden toisten ihmisten sananvapautta rajoittaa? Tämä vaikuttaa minusta usein olevan esimerkiksi Huhtasaaren ja nationalistisen taantumukselliston tulokulma.

Kyllä, sinulla on hyvin laajoissa puitteissa lupa töräytellä mitä haluat, mutta se että sinulle vastataan ikävällä tavalla, ei tarkoita että sananvapauttasi rajoitetaan. Vai haluatko vakavalla naamalla sanoa, että näiden muiden ihmisten sananvapautta pitäisi rajoittaa, jotta sinun sananvapautesi toteutuisi jonkinlaisessa laajimmassa mahdollisessa positiivisen vapauden mielessä.

Tavallaan voidaan tietysti ajatella, että muut haluavat, ettet sanoisi asioita, joita olet sanonut ja pyrkivät “rajoittamaan sananvapauttasi”. Ja jos koet, että olet joutunut agression kohteeksi, niin onneksi olkoon, olet ehkä tajunnut, mitä joidenkin feministien, social justice warriorien ja suvakkien käyttämä Mikroaggressio saattaisi esimerkiksi tarkoittaa. Mutta jos olet sitä mieltä, että regointi töräyttelyysi rajoitta sananvapauttasi ja oikeuksiasi, niin varmaan myös ymmärrät, että aika monenlaiset vähemmistöihin ja heikommassa asemassa oleviin ryhmiin kohdistuvat sanomiset ja tekemiset rajoittavat näiden ihmisten vapautta sanoa, mitä he oikeasti haluaisivat sanoa.

Jos sananvapaudella tarkoitetaan muutakin kuin vapautta rikostuomioista ja valtion harjoittamasta sensuurista, niin usein kollektiivisesti väistämättä jossain määrin rajoitetaan jomman kumman tai molempien osapuolien sananvapautta. En kuitenkaan tiedä kuinka mielekästä tätä on pitää sananvapauden rajoittamisena. Ihmisten välisessä kommunikaatiossa on aina kirjoittamattomia sääntöjä ja niitä voi rikkoa, mutta silloin pitäisi myös kyetä kestämään kovia ja joskus epäreilujakin vastareaktioita.

 

Ps. Jos jaksoit lukea tämän loppuun asti ja olet jostain eri mieltä, niin kuulisin mielelläni missä olen mielestäsi väärässä.

 

Pahamaineinen identiteettipolitiikka, mistä on kyse?

Sana Identity politics eli identitettipolitiikka tuntuu viime aikoina vakiintuneen näkyväksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja identiteettipolitiikasta sekä sen vaaroista puhutaan nyt vähän joka paikassa. Pari päivää sitten itse kongressin puhemies Paul Ryan valitti aiheesta, mutta samankaltaisia puheenvuoroja on viime  aikoina nähty hyvin monista suunnista.

Salman Rushdie on uuteen kirjaansa liittyvissä haastatteluissa ollut huolissaan siitä, että identiteettipolitiikka valtaa alaa. Monilla esimerkiksi Sandersia ja Corbynia tukeneilla ryhmillä viesti on ollut Socialism Beats Identity Politics. Ja viimeisen vuoden aikana isosti valokeilaan nousseet hahmot kuten Dave Rubin ja Jordan Peterson eivät tunnu paljon muusta puhuvankaan kuin vasemmiston identiteettipolitiikan haitallisuudesta.

En kuitenkaan ole aivan varma mitä sanalla identiteettipolitiikka ihan tarkalleen tarkoitetaan. Sitä käytetään kuitenkin käytännössä aina pejoratiivisesti kuvaamaan vastapuolen tai jonkin sellaisen ryhmän ajattelua, johon ei itse kuuluta. En ole koskaan tainnut nähdä kenenkään ylpeänä sanovan harjoittavansa identiteettipolitiikkaa. Itsekin olen käyttänyt sanaa tässä blogissa silloin kun kommentoin Trumpin muslimeihin kohdistuvan maahantulokiellon älyttömyyttä.

Toisia identiteettipolitiikasta syyttävät tuntuisivat laukovan kahdenlaisia syytöksiä. Usein esitetään, että identiteettipolitiikkaa ajavat ihmiset kiinnittävät huomiota epäolennaisiin identiteettikysymyksiin, eivätkä oikeasti tärkeisiin asioihin. Toinen yleisluontoisempi kritiikki suuntautuu mielipiteiden klusteroitumista kohtaan.

Esimerkiksi Yhdysvaltain kontekstissa ei tarvitsisi olla niin, että kuultuasi henkilön mielipiteen aselainsäädännöstä, maahanmuutosta, ilmastopolitiikasta tai abortista, pystyisit suurella todennäköisyydellä arvioimaan mielipiteen myös muista listan asioista. Tietyn ryhmään kuulumisen seurauksena usein oletetaan tietynlaista mielipiteiden klusteria ja identiteettipolitiikkan nimenomaan vahvistaa tuota.

Erityisesti identiteettipolitiikasta on syytetty vasemmistoa ja liberaaleja. Ehkä yleissimmät syytökset ovat, ettei näitä kiinnosta normaalit ihmiset ja näiden oikeat ongelmat, ainostaan pienet vähemmistöt, joiden paapomisella halutaan viestittää omaa erinomaisuuuta (englanniksi virtue signaling). Vasemmistolaisille tai liberaaleille ajatuksille sympaattisemman henkilön kritiikki on usein muotoa, että sinänsä  hyvällä asialla olevat ihmiset eivät kiinnitä riittävästi huomiota kaikkein tärkeimpiin asioihin.

Olen taipuvainen allekirjoittamaan monia niistä syytöksistä, joita identiteettipolitiikka harjoittaviin liberaaleihin tai vasemmistoon kohdistetaan, mutta pidän niitä kuitenkin kokonaisuutena yksipuolisina ja epäreiluina. Tai konservatiivien poterossa tunnutaan ajattelevan että heidän identiteettipolitiikkansa nyt vaan on parempaa identiteettipolitiikkaa.

Tai mitä muutakaan esim. nationalismi olisi kuin identiteettipolitiikkaa? Varsinkin jos mennään sellaisesta rennosta isänmaallisuudesta yhtään vakavamman nationalismin suuntaan. Ehkä osaltaan kuvaavaa on, että Ranskassa radikaali nationalistipoppoo on kutsunut itseään nimellä Bloc identitarie ja Suomessakin tunnutaan käytettävän sanaa identitäärisyys. Tällaisten ihmisten kohdalla sitä miettii, miten hataralla pohjalla joidenkin nationalismia korostavien ihmisten itsetunto oikein on jos oman identiteetin ainoaksi tekijäksi halutaa nostaa oma kansallisvaltio? Mutta tämä on kai juuri sitä parempaa identiteettipolitiikkaa.

 

 

Kuvahaun tulos haulle boys knight costumes

Kuten sanoin, minusta tuntuu, ettei identiteettipolitiikalle ole mitään yhtä selkeää määritelmää, mutta on vaikea nähdä miten sen yleisillä käyttötavoilla se olisi jotenkin selkeästi juuri vasemmiston tai liberaalien juttu.

Pidän esimerkiksi hyvin ristiriitaisena monien konservatiivisesti suuntautuneiden ihmisten argumenointia siitä, kuinka seksuaalivähemmistljen oikeuksiin liittyvät asiat ovat epäolennaisia, mutta silti nämä samat ihmiset kuitenkin käyttävät huomattavan paljon aikaa ja energiaa aiheesta riitelyyn ja poliittisella tasolla pyrkivät blokkaamaan homojen oikeuksien etenemistä. Ei ole minusta loogisesti mahdollistaa valittaa, että kyse on merkityksettömästä asiasta johon tuhlataan liikaa aikaa, mutta samaan aikaan käyttää valtaisasti aikaa aiheesta väittelyyn ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien jarruttamiseen.

Esimerkiksi 2000-luvun Amerikassa monet konservatiivien ja  uskonnollisen oikeiston lempilapset ovat minusta olleet hyvin vahvasti nimenomaan identiteettipoliittisia kysymyksiä. W:n aikana vaalikamppailuissa juuri seksuaalivähemmistöihin, uskontoon ja aborttiin liittyvät asiat olivat keskiössä ja siksi pidän aika epäreiluna väittää, että nimenomaan vasemmisto tai liberaalit olisivat tehneet ensimmäiset identiteettipoliittiset liikeet ja Trumpin nousu on vain vastareaktiota vastapuoluen aloittamaan identiteettipolitiikkaan.

Olen kuitenkin monessa suhteessa hyvin kriittinen kaikenlaista identiteettipolitiikaksi kutsuttavaa  hihhulointia kohtaan ja sikäli kun identiteettipolitiikan vastakohtana on jonkinlainen rationaalisuus ja ehkä jopa teknokraattisuus, niin asetun aika tukevasti identiteettipolitiikan vastapuolelle. Vaikkapa Avishai Margalitin jaottelussa uskonnolliseen politiikkaan ja talouspolitiikkaan, identiteettipolitiikka kai sujahtaa puhtaaksi uskonnollisen politiikan maallistuneeksi ilmenemismuodoksi Mutta tässäkin suhteessa minun on vain vaikea nähdä, kuinka osaltaan esimerkiksi romantiikasta ammentava nationalistinen taantumuksellisto olisi vastapuoltansa rationaalisempi tai vähemmän identiteettipoliitinen toimija.

Summasummarum, minäkin olen sitä mieltä identiteettipolitiikaksi kuvailtu toiminta on suurelta osin hölmöä töhöilyä, mutta näyttää vain siltä, että monet identiteettipolitiikasta valittavat ovat itse ihan samalla tavalla syyllisiä identiteettipolitiikan ongelmiin.

 

Virtuaalisesta kulttuurisodasta – Kill all Normies, Angela Nagle

Netti nähtiin hyvin pitkään jatkumona historian lopulle, niin että se ainoastaan nostaisi aimpaa tehokaammin pinnalle liberaalin demokratian helmet. Ehkä tämän ajattelun takia ei kiinnitetty huomiota 4chanin kaltaisten likaviemärien materiaaliin. Jonkinlaisen hakkerietiikan ja vastakulttuuriestetiikan kyllästämät paikat nähtiin väistämättä hyväksi asiaksi. Monet ovat vasta hiljattain ymmärtäneet, että nettiä on näppärää käyttää myös autoritäärisempien ja vastenmielisempien ideologioiden levittämiseen. Itse olen tässäkin blogissa jokusen kerran maininnut aihepiiristä kirjoittaneen Yevgeni Morozovin.

Kirjoittelin kuukausi sitten, että pitäisi lukea  Angela Naglen tuore kirja Kill All Normies – Online culture wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right. Sain nyt luettua ja voin todellakin suositella. Kirja on myös hyvin napakka ja välttää monien aiheeseensa syvällisesti perehtyneiden kirjoittajan perisynnin, jossa jokaisesta sivujuoneesta kirjoitetaan tarpeettoman pitkästi ja iso kuva hukkuu uuvuttavien tapahtumaluettelojen alle.

Kuvahaun tulos haulle anime hitler'

Kill all Normies on pitkään aihepiiriä seuranneen henkilön tarkka ja moniulotteinen kuvaus netin kultuurisotarikollisista ja liikkeestä, joka on ollut omalla panoksellaan masinoimassa viime vuosien poliittista muutosta ja  jonka kutsumanimeksi on viimeisen reilun vuoden aikana muotoutunut Alt-right. Monien netti-ilmiöiden kohdalla on ehkä vaikea sanoa, miten merkittäviä ne ovat todellisuudessa kun katsotaan asioita netin ulkopuolella. Alt-Rightin nettisotilailla on kiistatta kuitenkin ollut ihan merkittävä vaikutus yleiseen ilmapiiriin ja sitä kautta politiikkaan.

Kun puhutaan netistä, niin kyse on aika väistämättä keskivertoväestöä nuoremmasta porukasta. Erityisesti 4chanilta ja Redditistä laajemmallekin levinnyt alt-right-henkinen trollailu taitaa olla suurelta osin reilujen parikymppisten tai jopa teini-ikäisten spämmikellareista lähtöisin. Tätä ei ehkä kuitenkaan kannata todeta vain vähätellen.

Kuvahaun tulos haulle Il est interdit d'interdire

Tai kuten Angela Nagle sanoo, vaikka kyse on ainakin omissa puheissaan tietyllä tavalla konservatiivisesta porukasta, niin se on monella tapaa jonkinlainen nuorison vastakultuuri tai alakulttuuri.  Shokeeraavan materiaalin ja kovan pornon suurkuluttajilla on tavallaan pornon kieltämistä toivonutta Buchanania enemmän yhteyksiä 60-lukulaisiin. Yksi 68 Pariisin tunnetuista graffiteista oli Il est interdit d’interdire (On kiellettyä kieltää).

Tässä mielessä voisi ajatella, että kyse on jopa jollain tapaa libertaristista ajattelusta, mutta ehkä tuo on kuitenkin ennen kaikkea shokkitaktiikka, eikä osa mitään varsinaista ideologiaa. Liberaalit ovat onnistuneet voittamaan siinä määrin suurilta osin Amerikan kulttuurisodan, että Amerikan konservatiivit ovat päätyneet Trumpin myötä tekemään jonkinlaisia kompromisseja.

Ylipäätään Nagle kiinnitää huomiota alt-right-nettitrollien “ideologian” ristiriitaisuuksiin. Toisaalta olisi kai epärealistista odottaa, että aika orgaanisesti netissä kasvaaneella lonkeropornon kuluttajilla olisi kovin rationaalista tai sisäisen loogista ajatusmaailmaa ja poliittista manifestia. Ja itse myös ajattelen, että esimerkiksi tiukan libertarismin kaltainen  sisäisen ristiriidaton ideogia on puhtan ristiriidaton siksi, ettei sitä voi oikein hyödyllisesti soveltaa todellisen maailman tapahtumiin.

Tästä huolimatta on vaikea olla ajattelematta Pepe-jengin ideologista epäjohdonmukaisuutta. Toisaalta puhutaan tradiotionalismista ja perinteisten arvojen tärkeydestä, mutta usein omaan vapaa-aikaan kuuluvat keskeisinä asioina kovan pornon, nettipelien, Hollywoodin ja populaatikultuurin infantiilimpien muotojen kuluttaminen ja näistä väännettyjen meemien spämmääminen.

Kuvahaun tulos haulle pepe memes

Peter Hitchens(jonka tämän vuoden lukulistallani olevaa kirjaa en vielälään ole saanut luettua) on kuitenkin Naglen kuvaamalla tavalla aito konservatiivi. Minun on henkilökohtaisesti kovin vaikea samaistua häneen ja nuoremmalla Hitchensillä on ihmeellisiä moralistisia ajautuksia monista asioista, mutta hän on kuitenkin jollain tasolla omassa ajattelussaan looginen ja ennen kaikkea sääydyllisesti käyttäytyvä henkilö, joka kuvaili Trumpia näin: This yahoo, this bully, this gropper, a man thretened his opponent with jail…I loathe Mr Trump for his coarseness, his crudity, and his scorn for morals, tradition and law.

Kirjan yksi mielenkiintoisimpia huomioita oli myös se, miten erityisesti netissä ääripäät ruokkiva toisiaan. Twitter on ehkä osaltaan ollut kärjitämässä ympäristöä, jossa huomiota ja jonkinlaista sosiaalista pääomaa saa kerättyä omaa puhdasoppisuuttaan julistamalla ja hyökkäämällä vastapuolen, mutta myös oman porukan epäortodoksisempien jäsenten kimppuun.



Nagle puhuu myös erityisesti blogialusta Tumblrista, joka on minulle selvästi vieraampi paikka, mutta jossa nimenomaan feminismin, muusuilun ja muunkin liberaalin ajattelun äärimmilleen kärjistetyt piirteet nousivat esiin. Suuri yleisö ei välttämättä tiedä ollenkaan äärimmäisimmistä ilmiöistä, mutta ääripäät todellakin tietävät toisensa ja ruokkivat toisiaan. Huomaan tämän myös omassa nettielämässäni. En törmää valtaisan usein omatoimisesti mihinkään äärimmäisempiin feministisiin töhöilyihin, mutta huomattavan paljon useammin siihen, miten erilaiset antifeministit löytävät näitä juttuja ja kertovat suuren ääneen pöyristymisestään ja järkyttymistään.

Antifeminismi onkin hyvin keskeisessä osassa läpi koko kirjan ja muistaakseni Tuomas Nevanlinna totesi joskus, että kultuurisodissa kaikki tuntuu loppujen lopuksi palaavan kysymykseen sukupuolirooleista. Silti minua on viimeisten vuosien ajan hämmmentänyt se millä innolla monet spämmäävät antifeminististä materiaaliaan. Vuosia sitten minula jäi vahvasti mieleen ns Gamergate ja Anita Sarkaasianin tapaus, jossa tietty porukka halusi pelaamisesta safe spacen misogyynisile miehille. Henkilökohtaisesti tuossa (ja monissa vastaavissa keskusteluissa) oli vaikea ymmärtää miten pelien tutkinta ja kriittisten huomioiden tekeminen tulkittiin sensuurin vaatimiseksi, mutta ehkä tuo kertoo jotain tämän porukan omasta ajattelusta ja siitä miten he toimisivat jos pääsisivät päättävään asemaan.

 

Kuvahaun tulos haulle sarkeesian jew

 

That joke aint funny anymore

Mutta missä ironia loppuu ja oikea politiikka alkaa? Tämä myös asia jota olen itse miettinyt. Tuntuu että monet menevät tähän skeneen tietyllä tavalla ironisesti, ja tavallaan jopa ihan aiheesta irvailevat miljoonasta sukupuolesta puhuville, mutta päätyvät syvemmälle kaninkoloon, alkavat flirtailla kovan rasismin ja monenlaisten iljettävien ajattelumallien kanssa, eivätkä pian itsekään enää tiedä postailevatko hakaristejä ironisesti vai tosissaan. Charlottesvillen jälkimainingeissa Nagle totesi Ezra Kleinin haastattelussa, että nämä tapahtumat tulevat olevaan jonkinlainen vedenjakaja, jossa monien nettisoturien täytyy reflektoida ajatteluaan kun natsit oikeasti marssivat kadulla ja saatiin myös ruumiita. Itse en ole noin positiivinen. Vähän ISIS:n tapaan meillä on tässä nyt käsissämme kulttuurigeeni, jota ei noin vain juurita pois.

Kuvahaun tulos haulle charlottesville car



 

Aiheesta Muualla

Angela Nagle – Paleocons for Porn

Angela Nagle – The New Man of 4chan

Zero Booksin Youtube-kanava

Chapo Trap House Episode 86 feat Angela Nagle

Ezra Klein Show – From 4chan to Chalottesville

Case-Huhtasaari – Ei pidä provosoitua kun provosoidaan

Vähän alkaa näyttää siltä, että 2018 presidentinvaaleista muotoutuu Laura Huhtasaaren ansiosta melko rasittava sirkus. Perussuomalaisten hajoamisen jälkeen tynkäperussuomalaiset ovat siirtyneet vielä aiempaa enemmän möläytelyn ja hörhöilyn suuntaan.

 

Kuvahaun tulos haulle declaration on european independence

 

Huhtasaaren presidentinvaalikampanja näyttää rakentuvan ajatukselle, että kerätään mediahuomiota mahdollisimman raflaavilla lausunnoilla. Tuon jälkeen sitten hoetaan, että sananvapaus tai uskonnonvapaus ja valitetaan, että meitä halutaan estää sanomasta mitä haluamme sanoa. Toisaalta olisi hyvä jättää Huhtasaaren möläytykset vaikka kokonaan huomioimatta kun niiden tarkoitus on vain kerätä mediahuomiota ja syöttää tuon jälkeen potentiaalisten äänestäjien kurkusta alas tarina, kuinka meidän vapauksiamme rajoitetaan, koska minun sanomisiani kehdataan kommentoida ikävillä tavoilla.

Tuokaan ei kuitenkaan tunnu oikein mahdolliselta ratkaisulta, mutta median, Huhtasaaren vastaehdokkaiden ja vähän kaikkien muidenkin pitäisi miettiä, mikä olisi paras suhtautumistapa Lauran töräytyksiin. Muuten meillä on Suomessakin taas kasassa tuollainen minimuotoinen Trumpia muistuttava ilmiö, jossa kaikki toimivat reaktiivisesti suhteessa töräyttelijään. Tämä kerää sitten itselleen kaiken mediahuomion, onnistuu töräyttelyllä rakentamaan jakolinjaja haluamiinsa paikkoihin ja saamaan itselleen varsinaista kannatuspohjaansa enemmän tukea.

Ainakin blogitekstiensä perusteella Huhtasaari vaikuttaa aidosti heikolta kirjoittajalta ja suullinen ulosantikaan ei vakuuta jos asiansaosaava haastattelija onnistuu pysymään riittävän tiukkana. YLE:n KulttuCoctailissa oli ihan jees esimerkki tästä ja suosittelen muuten kuuntelemaan tuon koko Me kannatamme Trumpia-jakson.

En osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä olisi paras strategia siihen, ettei Laura Huhtasaari pääse tarpeettomasti hallitsemaan ilmatilaa ja määrittelemään julkista keskustelua. Mutta varmaan töräytyksiin ja ksenofobiseen sontaan kannattaa suhtautua riittävän välinpitämättömästi, ehkä joskus hieman naureskella sivistymättömälle käytökselle, mutta tarvittaessa ja ajoittain myös mainita, että kyseessä on barbaarimainen käytös, joka ei kuulu länsimaiseen sivistvaltioon.

 

Tapetaan kaikki normaalit

Vimeisen reilun kuukauden olen hypistellyt rakkaassa kirjakaupassani Angela Naglen tuoretta kirjaa Kill all the Normies: Online Culture Wars From 4Chan And Tumblr To Trump And The Alt-Right. Tuo on vaikuttanut nimen ja aihepiirin perusteella perverssillä tavalla mielenkiintoiselta kirjaselta, jossa pureudutaan nykyisen kultuurisodan irvokkaimpiin netti-ilmentymiin, mutta en sitten kuitenkaan ole raaskinut ostaa kirjaa.

 

Kuvahaun tulos haulle kill all normies

Tänään kuitenkin kuuntelin Ezra Kleinin podcastin uusimman jakson, jossa Angela Nagle oli vieraana ja tulin johtopäätökseen, että tuo kirja pitää ihan ehdottomasti lukea. Ezra Kleinin podcast ja ylipäätään koko Vox on niitä positiivisempia esimerkkejä nettiaikakauden uusmedioista. Näkökulma on amerikkalaisittan liberaali ja ehkä keskustavasemmistolainen, mutta kyllähän tuo nyt ihan objektiivisesti arvioiden on sieltä mediakentän laadukkaimmasta päästä.

Keskustelussa käydään mielenkiintoisesti läpi alt right-hörhöilyjä ja ennen kaikkea sen yhteyksiä 4chaniin ja nettikulttuurin. Miten erilaiset netin aiemmin irralliset ryhmät kuten räiskintäpelien pelaajat, “pelimiehet” ja miesasiamiehet päätyvät oudolla tavalla Richard Spencerin kaltaisten fasistien vaikutuspiiriin? Miten jonkinlaisen ironian kautta rasismi/fasismiläppää heittävä porukka päätyy tilanteeseen, jossa se alkaa tosissaan kannattamaan ajatuksia, joita se aluksi viljeli ironisesti ja läpällä? Ja miksi kultuurin rappiosta saarnaava porukka jopa itsetarkoituksellisella tavalla diggailee lonkeropornoa ja omalla käytöksellään ilmentää nykykultuurin irvokkaimpia piirteitä.

Samaistuin tässä myös vahvasti podcastin isännän Ezra Kleinin kommentteihin. Kuulun kai karkeasti samaan ikäluokkaan tämän 4chan-jengin kanssa, mutten silti todellakaan kykene samaistumaan tuohon porukkaan. Ja kun 30 ikävuotta alkaa pikkuhiljaa lähestyä, niin alan myös ehkä huolestuttavasti keski-ikäistyä. Tai huomaan miettiväni, että mitä tästä nykynuorisosta ja varsinkin sen asosiaalisemmasta aineksesta tulee jos se on kasvanut näiden netin pahimpien törkyröykkiöiden keskellä.

Tavallaan sitä toivoisi ettei tätä öyhötysekosyystemin sontaa tarvitsisi vakavasti miettiä, mutta kun sen kanssa nyt kuitenkin joudutaan elämään, niin kai sitä kannattaa yrittää ymmärtää. Mutta suosittelen todellakin kuuntelemaan tuon Ezra Klein Shown uusimman jakson.




Urbaniston hillitty charmi

Tyler Cowen linkkasi blogissaan mielenkiintoiseen tekstiin How Baltimore Quietly Became the Coolest City on the East Coast.   Tämä kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Minä kuten varmaan useat muutkin tunnemme Baltimoren maailman parhaasta tv-sarjasta The Wire. Wiressä esiteltiin Baltimorea esimerkkinä käyttäen Amerikan “inner cityjen” ongelmavyyhtiä. Baltimoressa näitä ongelmia on riittännyt. Eivätkä ongelmat ole kadonneet. Vuonna 2015 nähtiin aikamoiset mellakat ja toisin kuin useimmissa Amerikan kaupungeissa, Baltimoressa murhien määrä on viime vuosina kasvanut selvästi ja noussut jopa crack-vuosia korkeammalle tasolle.

Kontrastina tähän kirjoitus, miten Baltimoresta olisi tulossa Itärannikon coolein kaupunki, tuntuu oudolta. Tai monen reaktio varmaan on, että nämä molemmat tarinat eivät voi pitää samaan aikaan paikkaansa. Ja siis voi toki olla, että itärannikon coolein kaupunki on artikkelin muotoon puettua matkailumainontaa ja liioittelua, mutta jutun kuvaama keskusta-alueiden gentrifikaatio, nuorten ihmisten saapuminen ja coolien ravintoloiden ja baarien avautumiset ovat kuitenkin todellisuutta. Vaikka esimerkiksi äänestymiskäyttäytymistä seuratessa tuntuu, että suurimmat rajat menevät suurkaupunkien ja syrjäseutujen välillä, niin esimerkiksi tulotason, rikollisuuden tai monen muun mittarin perusteella suurimmat erot nähdään kaupunkien sisällä.

Yhdysvallat on edelleen esikaupunkien luvattu maa ja kaupunkikeskustat ovat monilta osin edelleen etnisten vähemmistöjen ja köyhempien ihmisten asuttamia alueita, mutta tilanne muuttuu vuosi vuodelta kun urbaania elämäntapa tavoittelevia nuoria (ja vanhempiakin ihmisiä) muuttaa keskustoihin. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Suomessa vihreiden kasvanut kannatus perustuu osaltaan tähän ryhmään vetoamiseen. Urbanismi on samaan aikaan jonkinlainen identiteettipoliittinen liike johon kiinnittyä, mutta tälle ajattelulle löytyy myös taloudellisia perusteita ja nimenomaan vihreät ovat kaupungeissa onnistuneet profiloitumaan (positiivisella tavalla) myös insinöörimäisenä puolueena, jolla on kaupunkisuunnittelun faktat hallussa.

Hyvä- ja huono-osaisuuden keskittymät ovat muutoksessa, kaupungit näyttävät tässä ajassa kykenevän tarjoamaan yrityksille sellaisia kasaantumisetuja ja ihmisille sellaista elämäntapaa, että jopa Baltimoren kaltaisessa paikassa suuret osat kaupunkia näyttävät gentrifikoituvan ja hipsteröityvän väistämättä. Toki Amerikassa “kaupunkien” kasvu on viime vuosikymmeninä suurelta osin tapahtunut esimerkiksi Texasin suurkaupungeissa ja Atlanta kaltaisilla metropolialuleilla, joiden olemattoman maankäytön suunnittelun seurauksena kyse hyvin matalan tiheyden esikaupunkimaisesta kaupungistumisesta.

Voi kuitenkin olla että nyt syntyvät ikäluokat ihmettelevät aikuistuttuaan, kuinka oli mahdollista, että kaupunkikeskustat ovat saattaneet aiemmin olla niin suurelta osin köyhemmän väestönosan asuttamia. Amerikassa huono-osaisuus alkaa pikkukaupunkien ohella keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Es ist nicht mehr wie frueher, die Strassen sind hier sicher
Ich fuehl mich wie ein Fremder, ich seh hier neue Gesichter
Die Stadt wird immer bunter und die Ghettos gehen unter
Berlin ist nicht mehr unter, das ist das neue Berlin