Kaikki valehtelevat ja Google tietää sen

Stephens-Davidowitz has used data from the internet — particularly Google searches — to get new insights into the human psyche

En ole viime aikoina jaksanut kauheasti lukea, mutta nyt päätin ottaa äänikirjana kuuneltavaksi Seth Stephens-Davidowitzin tuoreen bestsellerin Everyboy lies. Kirjan loppupuolella Davidowitz mainitsee esikuvakseen Steve Levittin sekä Freakonomicsin ja vähän samanlaisesta menosta tässäkin kirjassa on kyse. Osoitetaan suurelle yleisölle viihteellisellä tavalla, kuinka data ja kvantitatiiviset menetelmät voivat tuoda yllättävillä tavoilla uutta ja mielenkiintoista tietoa moniin asioihin.

Mutta nyt reilu 10 vuotta Freakonomicsin jälkeen tutkimusaineistot on kerätty netistä ja ne ovat vähän eri kokoluokkaa kuin vielä 2000-luvun alussa. Buzzword Big dataa on käytetty viime vuodet tarpeettomankin paljon, mutta kuten monissa trendisanoissa, tässäkin on taustalla ihan oikeasti merkittävä ilmiö. Se että virtuaalimaailmassa monia asioita on helppo mitata täsmällisesti ja kehittynyt teknologia mahdollistaa muuallakin uudenlaisen asioiden kvantifioimisen, on  iso juttu.

Kuvahaun tulos haulle everybody lies davidowitz

Davidowitz tajusi useimpia muita aiemmin jo lähes vuosikymmen sitten, että Googlen valtaisat datamassat ihmisten rehellisistä ja suodattamattomista nettihauista tuottavat uudella tavalla mieleniintoisen ikkunan maailman, johon perinteisillä kyselytutkimuksilla ei olla päästy. Kirjoittajamme menee jopa niin pitkälle, että pitää Google-hakuja kaikkien aikojen parhaana tutkimusmaterialina, eikä tuo välttämättä edes ole kauhean suurta liioittelua.

Ihmisillä on usein jopa nimettömissä kyseilyissä taipumuksena vältetellä ikävien totuuksien kertomista itsestään ja liioitella positiivisia juttuja. Toki Google-hakujen yhteydessä mahdollisesti painottuvat asiat, joista ei kehdata keskustella muiden ihmisten kanssa ja tämä on kirjoittajankin myöntämällä tavalla syytä ottaa huomioon.

Kirjan työnimenä oli How big is my penis ja kirjassa on aika paljon seksuaalisuuteen ja pornoon liittyviä juttuja. Se että miehet tekevät ihan helvetisti penikseen kokoon liittyviä hakuja ja naiset googlailevat järjettömästi alapäähänsä, perseeseen ja tisseihin liittyviä asioita, ei ole kauhean yllättävää, mutta onpahan tuokin nyt todistettu. Davidowitz pääsi kuitenkin käsiksi myös PornHubin dataan. Erilaisten fetissien yleisyys ja esimerkiksi se, että yllättävän monet naiset katselevat väkivaltaista tai rajusti naisia alistavaa pornoa, on ihan mielenkiintoista, mutta tuo data toi valoa myös muihin keskusteluihin.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa konservatiivisten ja liberaalien osavaltioiden välillä on monia tutkimuksia katsottaessa aika isoja eroja siinä, kuinka paljon näissä on homoja. Mutta jos katsotaan tilastoja homopornon katsomissta netissä, katoavat konservatiivisten ja liberaalien osavaltioiden erot suurelta osin. Molemmissa tapauksissa homoseksuaaleja näyttäisi olevan noin 5% väestöstä.

Pornoon liittyvät haut näyttävät myös korreloivan hyvin vahvasti työttömäksi päätymisen kanssa, oletettavasti sen seurauksena pornon katselu on niitä asioita, johon työttämäksi jäänet alkavat kasvanutta vapaa-aikaansa käyttää. Jos siis yrittää ennakoida työttömyyslukuja ennen kuin ne on virallisesti raportoitu, kannattaa ilmeisesti yhtenä mallin muuttujana käyttää pornoon liittyvien hakujen määrässä tapahtuneita muutoksia.

Kirjan alkupuolella esitellään myös kuinka huolestuttavan yleisiä erilaiset negatiivisia stereorypioita vilisevät nigger-haut olivat “rasismin-jälkeisellä” Obaman aikakaudella ja kuinka vahvasti Trumpin esivaalimenestys korreloi rasististen hakujen alueellisen jakauman kanssa. Nimenomaan esimerkiksi erilaisia rasistisia ennakkoluuloja ei helposti tuoda esiin edes anonyymeissä kyselyissä, mutta Google-hakuja tehtäessä tätä ei mitenkään piilotella. Hieman häiritsevää oli myös sinänsä ei niin yllättvä tieto, että osavaltioissa ja alueilla, joissa abortin hankkiminen on erityisen vaikeaa, googletaan selvästi enemmän tietoa henkarilla tehtävästä oman käden abortista.



Välillä tuntui, että tässä kirjassa yritettiin vähän itsetarkoituksellisesti käyttää rajuja esimerkkejä aihepiireistä, jotka herättävät paljon tunteita. Tuo oli kuitenkin napakka ja viihdyttävä kokonaisuus, jota voi suositella jos etsii vähän kevyempaa luettavaa big datan liittyen.

Big datan pimeä puoli – Weapons of math Destruction, Cathy O’Neil

Virtuaalisesta kulttuurisodasta – Kill all Normies, Angela Nagle

Netti nähtiin hyvin pitkään jatkumona historian lopulle, niin että se ainoastaan nostaisi aimpaa tehokaammin pinnalle liberaalin demokratian helmet. Ehkä tämän ajattelun takia ei kiinnitetty huomiota 4chanin kaltaisten likaviemärien materiaaliin. Jonkinlaisen hakkerietiikan ja vastakulttuuriestetiikan kyllästämät paikat nähtiin väistämättä hyväksi asiaksi. Monet ovat vasta hiljattain ymmärtäneet, että nettiä on näppärää käyttää myös autoritäärisempien ja vastenmielisempien ideologioiden levittämiseen. Itse olen tässäkin blogissa jokusen kerran maininnut aihepiiristä kirjoittaneen Yevgeni Morozovin.

Kirjoittelin kuukausi sitten, että pitäisi lukea  Angela Naglen tuore kirja Kill All Normies – Online culture wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right. Sain nyt luettua ja voin todellakin suositella. Kirja on myös hyvin napakka ja välttää monien aiheeseensa syvällisesti perehtyneideneiden kirjoittajan perisynnin, jossa jokaisesta sivujuoneesta kirjoitetaan tarpeettoman pitkästi ja iso kuva hukkuu uuvuttavien tapahtumaluettelojen alle.

Kuvahaun tulos haulle anime hitler'

Kill all Normies on pitkään aihepiiriä seuranneen henkilön tarkka ja moniulotteinen kuvaus netin kultuurisotarikollisista ja liikkeestä, joka on ollut omalla panoksellaan masinoimassa viime vuosien poliittista muutosta ja  jonka kutsumanimeksi on viimeisen reilun vuoden aikana muotoutunut Alt-right. Monien netti-ilmiöiden kohdalla on ehkä vaikea sanoa, miten merkittäviä ne ovat todellisuudessa kun katsotaan asioita netin ulkopuolella. Alt-Rightin nettisotilailla on kiistatta kuitenkin ollut ihan merkittävä vaikutus yleiseen ilmapiiriin ja sitä kautta politiikkaan.

Kun puhutaan netistä, niin kyse on aika väistämättä keskivertoväestöä nuoremmasta porukasta. Erityisesti 4chanilta ja Redditistä laajemmallekin levinnyt alt-right-henkinen trollailu taitaa olla suurelta osin reilujen parikymppisten tai jopa teini-ikäisten spämmikellareista lähtöisin. Tätä ei ehkä kuitenkaan kannata todeta vain vähätellen.

Kuvahaun tulos haulle Il est interdit d'interdire

Tai kuten Angela Nagle sanoo, vaikka kyse on ainakin omissa puheissaan tietyllä tavalla konservatiivisesta porukasta, niin se on monella tapaa jonkinlainen nuorison vastakultuuri tai alakulttuuri.  Shokeeraavan materiaalin ja kovan pornon suurkuluttajilla on tavallaan pornon kieltämistä toivonutta Buchanania enemmän yhteyksiä 60-lukulaisiin. Yksi 68 Pariisin tunnetuista graffiteista oli Il est interdit d’interdire (On kiellettyä kieltää).

Tässä mielessä voisi ajatella, että kyse on jopa jollain tapaa libertaristista ajattelusta, mutta ehkä tuo on kuitenkin ennen kaikkea shokkitaktiikka, eikä osa mitään varsinaista ideologiaa. Liberaalit ovat onnistuneet voittamaan siinä määrin suurilta osin Amerikan kulttuurisodan, että Amerikan konservatiivit ovat päätyneet Trumpin myötä tekemään jonkinlaisia kompromisseja.

Ylipäätään Nagle kiinnitää huomiota alt-right-nettitrollien “ideologian” ristiriitaisuuksiin. Toisaalta olisi kai epärealistista odottaa, että aika orgaanisesti netissä kasvaaneella lonkeropornon kuluttajilla olisi kovin rationaalista tai sisäisen loogista ajatusmaailmaa ja poliittista manifestia. Ja itse myös ajattelen, että esimerkiksi tiukan libertarismin kaltainen  sisäisen ristiriidaton ideogia on puhtan ristiriidaton siksi, ettei sitä voi oikein hyödyllisesti soveltaa todellisen maailman tapahtumiin.

Tästä huolimatta on vaikea olla ajattelematta Pepe-jengin ideologista epäjohdonmukaisuutta. Toisaalta puhutaan tradiotionalismista ja perinteisten arvojen tärkeydestä, mutta usein omaan vapaa-aikaan kuuluvat keskeisinä asioina kovan pornon, nettipelien, Hollywoodin ja populaatikultuurin infantiilimpien muotojen kuluttaminen ja näistä väännettyjen meemien spämmääminen.

Kuvahaun tulos haulle pepe memes

Peter Hitchens(jonka tämän vuoden lukulistallani olevaa kirjaa en vielälään ole saanut luettua) on kuitenkin Naglen kuvaamalla tavalla aito konservatiivi. Minun on henkilökohtaisesti kovin vaikea samaistua häneen ja nuoremmalla Hitchensillä on ihmeellisiä moralistisia ajautuksia monista asioista, mutta hän on kuitenkin jollain tasolla omassa ajattelussaan looginen ja ennen kaikkea sääydyllisesti käyttäytyvä henkilö, joka kuvaili Trumpia näin: This yahoo, this bully, this gropper, a man thretened his opponent with jail…I loathe Mr Trump for his coarseness, his crudity, and his scorn for morals, tradition and law.

Kirjan yksi mielenkiintoisimpia huomioita oli myös se, miten erityisesti netissä ääripäät ruokkiva toisiaan. Twitter on ehkä osaltaan ollut kärjitämässä ympäristöä, jossa huomiota ja jonkinlaista sosiaalista pääomaa saa kerättyä omaa puhdasoppisuuttaan julistamalla ja hyökkäämällä vastapuolen, mutta myös oman porukan epäortodoksisempien jäsenten kimppuun.



Nagle puhuu myös erityisesti blogialusta Tumblrista, joka on minulle selvästi vieraampi paikka, mutta jossa nimenomaan feminismin, muusuilun ja muunkin liberaalin ajattelun äärimmilleen kärjistetyt piirteet nousivat esiin. Suuri yleisö ei välttämättä tiedä ollenkaan äärimmäisimmistä ilmiöistä, mutta ääripäät todellakin tietävät toisensa ja ruokkivat toisiaan. Huomaan tämän myös omassa nettielämässäni. En törmää valtaisan usein omatoimisesti mihinkään äärimmäisempiin feministisiin töhöilyihin, mutta huomattavan paljon useammin siihen, miten erilaiset antifeministit löytävät näitä juttuja ja kertovat suuren ääneen pöyristymisestään ja järkyttymistään.

Antifeminismi onkin hyvin keskeisessä osassa läpi koko kirjan ja muistaakseni Tuomas Nevanlinna totesi joskus, että kultuurisodissa kaikki tuntuu loppujen lopuksi palaavan kysymykseen sukupuolirooleista. Silti minua on viimeisten vuosien ajan hämmmentänyt se millä innolla monet spämmäävät antifeminististä materiaaliaan. Vuosia sitten minula jäi vahvasti mieleen ns Gamergate ja Anita Sarkaasianin tapaus, jossa tietty porukka halusi pelaamisesta safe spacen misogyynisile miehille. Henkilökohtaisesti tuossa (ja monissa vastaavissa keskusteluissa) oli vaikea ymmärtää miten pelien tutkinta ja kriittisten huomioiden tekeminen tulkittiin sensuurin vaatimiseksi, mutta ehkä tuo kertoo jotain tämän porukan omasta ajattelusta ja siitä miten he toimisivat jos pääsisivät päättävään asemaan.

 

Kuvahaun tulos haulle sarkeesian jew

 

That joke aint funny anymore

Mutta missä ironia loppuu ja oikea politiikka alkaa? Tämä myös asia jota olen itse miettinyt. Tuntuu että monet menevät tähän skeneen tietyllä tavalla ironisesti, ja tavallaan jopa ihan aiheesta irvailevat miljoonasta sukupuolesta puhuville, mutta päätyvät syvemmälle kaninkoloon, alkavat flirtailla kovan rasismin ja monenlaisten iljettävien ajattelumallien kanssa, eivätkä pian itsekään enää tiedä postailevatko hakaristejä ironisesti vai tosissaan. Charlottesvillen jälkimainingeissa Nagle totesi Ezra Kleinin haastattelussa, että nämä tapahtumat tulevat olevaan jonkinlainen vedenjakaja, jossa monien nettisoturien täytyy reflektoida ajatteluaan kun natsit oikeasti marssivat kadulla ja saatiin myös ruumiita. Itse en noin positiivinen. Vähän ISIS:n tapaan meillä on tässä nyt käsissämme kulttuurigeeni, jota ei noin vain juurita pois.

Kuvahaun tulos haulle charlottesville car



 

Aiheesta Muualla

Angela Nagle – Paleocons for Porn

Angela Nagle – The New Man of 4chan

Zero Booksin Youtube-kanava

Chapo Trap House Episode 86 feat Angela Nagle

Ezra Klein Show – From 4chan to Chalottesville

Jakamistalous – Sharing Economy, Arun Sundararajan

Sharing economy eli suomeksi jakamistalous on taas näitä viime vuosien lähes ärsyttävän paljon käytettyjä trendisanoja, mutta kyllähän siinä yhdistyvät teknologiaan ja yhteiskunnaliseen kehitykseen liittyvät megatrendit. Tämän seurauksena pistin vuoden 2017 talouskirjojen lukulistalleni Arun Sudarajanin kirjan Sharing Economy.  Nyt sain tuon luetuksi ja voin ruksia pois kolmannen kirjan tältä lukulistalta. Ei ollut ihan kevyimmästä päästä, mutta näitä vähän raskaampia ja silti mielenkiintoisia kirjoja on hyvä käyttää matkalukemisena.

Sundararajan pitää Ebayta jonkinlaisena jakamistalouden varhaisena ja kaukaisena serkkuna. Craigslist on sitten tuosta askeleen läheisempi serkku. Nämä olivat osaltaan kylvämässä nettikäyttäjien keskuteen jakamistalouden siementä totuttamalla ihmisiä virtuaalisiin markkinapaikkoihin. Toisaalta vasta massojen tottua sosiaalisen median kautta verkossa tapahtuvaan kanssakäymiseen ja älypuhelinten sekä appien tuotua nettisovellukset näppärästi kaikkialle, oli luotu kunnnon infrastuktuuri jakamistaloudelle.

 

Itse olen omassa pienessä mielessäni jo aiemmin miettinyt, että jakamistaloudesta puhuttaessa tarkoitetaan kahta toisistaan hieman erillisestä ilmiötä. Sundararajan käyttää näistä sanoja gift economy ja crowd-based capitalism. Kuten monessa muussakin asiassa, asiat eivät jakaudu siististi kahtia kategortiaan vaan kyse on jatkumosta ja nämä kaksi käsitettä ovat olemassa lähinnä ideamaailmassa ja harva tosielämän ilmiö kuuluu sataprosenttisesti jompaankumpaan kategoriaan. Gift economy on kuitenkin jonkinlainen ajatus siitä, että naapurien kanssa ostellaan tavaroita yhteiskäyttöön. Tähän liittyy helposti ekologinen ajattelu ja jonkinlainen pienimuotoinen ihmisten välinen kansskäyminen. Tästä Sundarajanin ilmiöstä selkein virtuaalinen sovellus taitaa olla Couchsurfing.

Toisena ääripäänä ovat sitten virtuaaliset markkinapaikat, joissa ihmisiä paritetaan tehokkaasti keskenään. Tästä viime vuosien tunneimpia esimerkkejä ovat varmasti Airbnb ja Uber. Sundararajan mainitsee että käyttäisi mieluummin sanoja crowd-based capitalism tai peer to peer economy sharing economya mieluummin, mutta jakamistalous näyttää viime vuosina vakiintunen (mahdollisesti keikkatalouden ohella) sanaksi, jolla näihin virtuaalisiin markkinapaikkoihin ja niiden luomaan kehitykseen viitataan.

Tunnetuimpia esimerkkejä jakamistalouden yrityksistä taitavat tosiaan edelleen olla Uber ja Airbnb, joista jälkimmäistä olen itsekkin jonkin verran hyödyntänyt. Molemmilla on ehdottomasti ollut kriitikkonsa, mutta Airbnb on onnisunut luomaan näistä kahdesta itselleen positiivisemman kuvan. Osittain ehkä on kyse siitä, että majoittajillekin se on riittävän kaukana perinteisestä työsuhteesta. Uberia ajavat sen sijaan ovat lähempänä perineistä työsuhdetta ja tämä on ehkä osittain syynä sen saamaan kritiikkiin, vaikka taustalla on muutakin. Keväällä Ranskan presidentinvaalikampanjassa myös Le Pen puhui ubersaatiosta ja voidaan varmaan ajatella, että kun yrityksen nimi muuttuu kuvaamaan sitä laajempaa ilmiötä, on  se hyvässä tai pahassa onnistunut saavuttamaan jotain.

Silicon Valleyssa on viime vuodet taidettu pitchata vähintään joka toinen bisnesidea sanomalla, että tämä on Uber tai Airbnb sille tai tälle toimialalle. Mutta tälle on tavallaan syynsänkin, kuten Wall Street Journalin artikkeli totesi otsikossaan jo vuonna 2015 There is uber for Everything

Hyvin kalliiden ja usein vajaakäytöllä olevien asuntojen ja autojen tapaan vähempiarvoisilla tavaroille ei välttämättä ole aivan yhtä laajoja ja toimivia markkinoita, mutta kyllä tämänkaltaisilla pienemmilläkin markkinoilla voi tehdä valtavat määrät rahaa. Ehkä näissäkin on riskinä monopolisoituminen ja tuon aseman väärinkäyttö, jos jokin toimija onnistuu ottamaan suuria vuokramarkkinoita haltuunsa. Kuten Peter Thiel on todennut competition is for losers. Uber on tähän asti tarjonnut palveluitaan tappiolla, mutta miten hinnoittelu muuttuu tilanteessa, jossa se onnistuisi kahmimaan itselleen vielä selvästi nykyistä suuremman siivun markkinoista?

Uberin ja Airbnb:n takana onkin syntynyt monenlaista yrittäjää ja aika erikoisiakin viritelmiä on nähty. Kirjan alussa esim. esitellään Ranskasta sittemmmin jo muuallekin Euroopan laajentunut La ruche qui dit qui, joka on jonkinlainen virtuaalimuotoon rakennettu Farmers market. Tuossa kyllä tulee jo jotenkin koomisella tavalla yhteen monet aikamme trendit. Itselleni hieman tutumpi ruokaan liittyvä tapaus on Deliveroo, jota olen käyttänyt muutamia kertoja, mutta tuokin on ainakin Britanniassa saanut viime aikoina jonkin verran huonoa julkisuutta.



Kirjan keskivaiheella käsitellään hieman puisevammin monia aiheita, mutta oma kappaleensa on omistettu lohkoketjuteknologialle. Tuo olisi muuten viuhunut minulta vielä enemmän ohi, mutta luettuani juuri hiljattain Bitcoiniin ja kryptovaluuttoihin liittyvän kirjan, sain tuosta nyt jotain irti. Samalla tavalla kun Bitcoin on ilman välikäsiä toimiva valuutta, voidaan lohkoketjuteknologian älykkäillä sopimuksilla mahdollisesti tulevaisuudessa ottaa välikädet pois monesta muustakin transaktioista.

Oma kappale on myös sääntelylle. Libertaristissa utopioissa ei sääntelylle ole juurikaan tarvetta ja on myös totta, että vaikkapa Airbnb:n arviointisyteemi toimi aika hyvin ja Amazonin arvioilla alkaa olla aika massiiviset vaikutukset ihmisten ostoskäyttäytymiseen. Toki netin hämärillä markkinapaikoilla myydään myös valearvioita ja muodostetaan erilaisia arvostelunrinkejä. Ja Sundararajankin esittää omat tulkintansa erilaisista sääntelyn muodoista, joille on tarpeensa myös jakamistalouden aikakaudella.

Olennaista tietysti on, miten käy sille koko ajan kaiketi kasvavalle osalle ihmisistä, jotka saavat tienestinsä keikkaloudesta, ilman perinteisen työsuhteen tarjoamaa turvaa ja etuja. Toki jakamistalous itse kompensoi jotain näistä ongelmista. Tehokkaat markkinapaikat luovat enemmän kysyntää palveluille ja Sundararajan esimerkiksi huomauttaa, että arviointisysteemit vähentävät epäsymmetrisen tiedon määrää, rohkaisevat ihmisiä käyttämään aiempaa enemmän erilaisia palveluita ja tätä kautta kasvaa palveluitaan tarjoavien ihmisten asiakaskuntaa. Esimerkiksi Fiverrin tai Etsyn kautta hyvin kapealle sektorille erikoistunut henkilö pääsee tarjoamaan palveluitaan ja tuotteitaan globaleille markkinoille. Parhaimmillaan jakamistalous mahdollistaa monille myös mahdolisuuden aikatauluttaa elämäänsä itselleen sopivalla tavalla.

Mielenkiintoinen näkökulma liittyi myös siihen, miten kehitymaiden basaaritalouksissa saatetaan tämä seurauksena siirtyä suoraan jakamistalouteen kulkematta länsimaisen 1900-luvun järjestelyjen kautta. Esimerkiksi Intiaan suurkaupungeissa pikkuhiljaa keskiluokkaan nousevat voivat koittaa säästä rahojan ilman auton ostamista ja liittyä osaksi autonjakamispalvelua. Sundararajan esittää jo kirjan alusssa kysymyksen, oliko teollistumisen aika ja 1900-luku poikkeus ihmisen historiassa? Jonkinlainen postmoderni verkostojen ja rihmastojen systeemi tulossa myös työelämään ja palveuihin. Jakamistalouden markkinapaikat sumentavat jakoja ennen kaikkea työn ja muun elämän välillä ja joskus jopa asiakkaiden ja myyjien välillä.

Sharing Economy oli hieman akateemisen puinen paketti, mutta mielenkiintoisesta aiheesta ja riittävän hyvin kirjoitettu, että sen pystyi lukemaan. Jos aihe kiinnostaa, niin kyllä tuo ainakin ihan selailemisn arvoinen kirja, josta voi lukea vain itseä eniten kiinnostavat kappaleet.



 

Aiheesta muualla

Wall Street Journal – There’s an Uber for Everything Now

Evgeny Morozov – Where Uber and Amazon rule: welcome to the world of the platform

Wired UK – Gig economy workers should get holiday and sick pay, Taylor Review recommends 

Sharing Economy – Econtalk Podcast

Regulate This – Freaconomics Podcast

Kryptovaluutta – Rahan tulevaisuus?

Lokakuussa 2008 Satoshi Nakamotona esittäytynyt hahmo lähetti parinsadan kryptologin sähköpostilistalle viestin uudesta virtuaalisesta valuutasta. Kukaan ei ottanut hommaa ensin tosissaan ja myöhempien viestien seurauksena vain yksi toinen kehittäjä lähti projektiin mukaan. Edellenkään emme tiedä kuka kätkeytyy (tai ketkä kätkeytyvät) salanimi Satoshi Nakamoton taakse. Viimeinen hyvin salattu sähköposti Nakamotolta tuli keväällä 2011. Nyt kaikki ovat varmasti kuitenkin kuulleet tuosta Bitcoiniksi-nimetystä kryptovaluutasta.

Bitcoinin arvo ollut valtaisassa kasvussa tämän vuoden ajan ja sen kokonaismarkkina-arvo nousi jo yli 70:n miljardin ja kaikkien kruptovaluuttojen yhteenlaskettu kokonaismarkkinarvo on noin tuplat tuosta. Tänä kesänä Bitcoinista ja muistakin sen perässä syntyneistä kryptovaluutoista onkin kirjoiteltu aika paljon. Esimerkiksi kryptovaluutta Ethereumin louhinta on tyhjentänyt Suomessakin kauppoja näytönohjaimista.

Itse olen ollut Bitcoinin ja kryptovaluuttojen suhteen aikalailla ummikko, mutta törmäiltyäni hiljattain erilaisiin aihepiiriä sivuaviin uutisiin, päätin ottaa luettavakseni toimittajaduo Paul Vignanin ja Michael J. Caseyn kasaaman kirjan Crypto Currency – The future of Money.

Image result for bitcoin

Ei ollut mikään erityisen elähdyttävä lukukokemus, mutta kyllähän tuon lueskeli ja tuli vähän ymmärrystä, mitä kryptovaluutoista puhuttaessa ihan tarkalleen tarkoitetaan. Kirja on tosin julkaistu jo vuonna 2015 ja nopeasti kehittyvillä sekä äärimmäisen epävakailla virtuaalivaluuttomarkkinoilla pari vuotta on tietysti pitkä aika.

Mutta välillä on varmaan hyvä lukea juttuja, joissa aiempaa historiaa ja lähitulevaisuutta ei ole arvioitu täysin viimeaikaisten tapahtumien vaikuttamina. Kirjan alkupuolella käydäänkin juuri läpi rahan historiaa pitkällä perspektiivillä ja yritetään sijoitta Bitcoin osaksi tätä jatkumoa. Vaikeasti ymmärrettävän lohkoketjuteknologian ohella ylipäätään rahan syvimmän olemuksen pohdinta on asia, joka on tehnyt Bitcoinin ymmärtämisen ainakin minulle vaikeaksi.

Bitcoinin alkuvaiheessa pieni joukko Nakamoton innoittamia kryptologeja, koodareita ja libertaristisia teknoutopisteja halusi luoda valtioista vapaan ja hajautetun rahajärjestelmän. Vaikka Bitcoinin ympärille on myöhemmin ryhmittynyt valtava määrä spekulaattoreita ja vähemmän aatteellista bisnesporukkaa, lähti homma liikkeelle aika libertaristisena projektina. Ja tuolta osin minun on ehkä vaikea täysin sympatiseerata kryptovaluuttojen luojien ideologiaa. Tuollaisissa randilaisissa teknolibertaristiutopioissa on vaan jotain helvetin pelottavaa.

Alkuvaiheiden jälkeen seurataan Bitcoinin ympärille kehittyvää ekosystemiä, jossa rakennellaan tehokkaita järjestelmiä Bitcoinin louhimiseen, turvallisia “lompakoita” säilyttämiseen ja toimivia Bitcoinin vaihtopaikkoja. Toki tuodaan esiin myös hieman synkemmät puolet kuten pahamaineisen Bitcoineilla toimineen nettihuumekauppa Silk Roadin nousu ja tuho sekä amatöörimäisesti pyöritetty japanalainen Bitcoin-vaihtopaikka MT Gox, joka hävitti valtaisan määrän sen asiakkaiden Bitcoineja.



Yhtenä Bitcoinin haasteena on tietysti ollut arvon hillitön heiluminen. Tähän tosin liittyy myös se, että Bitconista on innostettu eritysesti esim. Argentiinassa, jossa ei ole luotettu kansalliseen valuuttaan ja omaan maan “roistopoliitikkojen” kontrolloimaan Pesoon verrattuna Bitcoin ei ole sitten tuntunutkaan enää niin riskialttiilta.

Erilaisten libertaaristen tavoiteiden ohella Bitcoinilla on aidosti mahdollista auttaa myös monien kehitysmaiden asukkaita, joista monilla on jo halpa älypuhelin, muttei pääsyä perinteisiin pankkipalveluihin. Heti kirjan alussa myös kerrotaan nuorista afganistanilaisista naisista, jotka ovat päässeet tekemään omaa pienmuotoista bisnestään netin avulla ja Bitcoinien myötä aidosti saaneet rahaa omaan käyttöönsä.

Kryptovaluuttojen taustalla toimivaa keskeistä teknologiaa kutsutaan lohkoketjuksi ja tällekin oli kirjassa omistettu omaa kappele. Kyseessä on ilmeisesti kovin mullistava teknologia, jota voidaan kryptovaluuttojen ohella soveltaa erilaisiin asiohin ja luoda “hajautettuja järjestelmiä” sekä “älykkäitä sopimuksia”. Erityisesti vasta pari vuotta sitten syntynyt kryptovaluutta Ethereum  tarjoaa laajan kehikon tällaisten systeemein rakentamiseen.

Mutta rehellisesti sanottuna en ihan tajua, mitä tuo käytännössä sitten tarkoittaa. Jonkinlainen hajatettujen verkostojen ajatus kuitenkin kiehtoo. Virtuaalivaluutalla ja hajautetuilla verkostoilla on myös aika suorat yhteydet toiseen aikamme megatendiin, eli jakamistalouteen. Lisäksi lohkoketju on ymmärtääkseni nimenomaan teknlogia, jonka avulla voidaan päästä eroon erilaisista välikäsistä, mikä toisaalta myös tarkoittaa, että monet pankki-, vakuutus- ja lakiasioihin liittyvät työpaikat katoaisivat tulevaisuudessa.

ethereum-network

Vaikea sanoa, mitä Bitcoinille ja sen perässä syntyneille kryptovaluutoille lopulta tapahtuu. Kirja ei tehnyt minusta Bitcoin-evankelistaa enkä väitä, että kryptovaalutat tulevat välttämättä lyömään läpi täydellisesti ja mullistamaan koko rahaliikenteen. En toisaalta kuitekaan usko, että kyse pelkästä kuplasta tai vaikka Bitcoin ja muutkin kryptovaluutat romahtaisivat, ovat ne jättäneet jäljen, joka tulee vaikuttamaan siihen, miten raha ja sen virtuaaliset muodot tulevaisuudessa kehittyvät. Vaikka Bitcoin, Ethereum ja kumppanit kaatuisivatkin tulevaisuudessa, niin muut toimijat tulevat kopioimaan joitain niiden ominaisuuksia. Olen kryptovaluutta-agnostikko.

Viimeisen vuoden olen miettinyt, että josko jaksaisi lukea Kenneth Roggofin kirjan Curse of Cash. En tiedä jaksanko, mutta voisi olla ihan mielenkiintoista lukea tuo juuri nyt tämän kirjan jälkeen. Vaikka Bitcoinin käytöstä huumekaupassa ja muussakin rikollisuudessa on kirjoitettu paljon, on ehkä hyvä muistaa, että myös nimenomaan kylmää käteistä käytetään erityisen paljon rikollisuudessa ja siihen totisesti liittyy kaikenlaisia ongelmia.

En ehkä suosittele Crypto Currency – The future of Money-kirjaa jos ei todella ole kiinnostunut kryptovaluuttojen maailmasta, mutta ei varmaan tekisi pahaa jos nykyistä useampi ihminen ymmärtäisi nykyistä paremmin mistä tässä kryptovaluuttahässäkässä oikein on kyse. Mietin myös että voisin osittain mielenkiinnosta sijoittaa  pikkuisia summia kryptovaluuttoihin, mutta en siis todellakaan mitään sellaista, jonka häviämistä kokonaisuudessaan en kestäisi.



 

Nuo rouheat ranskalaiset filosofit – Laurent Binet: 7th function of language

1900-luvun lopun ranskalaiset filosofit ja intellektuellit ovat jotenkin kiehtoneet minua. Ei niinkään näiden ajattelun osalta, vaikka joillain noista saattoi jopa olla mielenkiintoistakin sanottavaa. Ennen kaikkea tuon aikakauden ranskalaiset intellektuellit ovat kiinnostaneet ilmiönä ja tähtikulttina, jossa hämäriä ja vaikeaselkoisia “postmoderneja” teorioita papattavat papparaiset näyttäytyivät joillekkin ihmisille lähes rock-tähtinä. Olen jo useita vuosia miettinyt, että olisikohan jossain kevyt ja mielenkiintoinen historiikki tai dokumentti ranskalaisista intellektuelleista.

Tätä taustaa vasten Laurent Binetin romaani 7th function of language (Suomalainen nimi näköjään. Kuka murhasi Roland Barthesin) herätti keväällä kiinnostukseni. Kyseessä on oikeastikin vuonna 1980 kuolleen semiootikko Roland Barthesin kuoleman ympärille rakennettu dekkariparodia, joka tapahtuu keskellä aikansa intellektuelliskeneä. Barthes on ilmeisesti saanut haltuunsa kielen seitsemännen funtion, joka antaa sen hallitsijalle lähes supersankarimaiset retoriset kyvyt vietellä kuulijat puolelleen. Murhaa selvittämään ja dokumenttiä metsästämään lähtee poliisi Jacques Bayard, joka noukkii itselleen akateemisen maailman tulkiksi Vincennesin yliopistosta nuoren Simon Herzogin. Epäilyksen alaisina ovat Barthesin kateelliset kollegat, poliitikot ja ulkomaiset agentit.

Ekoilla sivuilla kuolevan Barthesin ohella, Michel Foucault,  Julia Kristeva ja varsinkin tämän mies Philippe Sollers ovat romaanissa keskeisissä rooleissa. Kuitenkin myös Althuiser, Derrida, Deleuze ja Bernard-Henri Levy, ovat osana juonta ja mainituiksi tulivat lisäksi ainakin Baudrillard, Guatari, Bourdieu, Badiou, Lacan ja Deboird sekä varmaan sellaisiakin hahmoja joista en ollut aiemin kuullut ja jotka eivät siksi jääneet edes mieleen. Tutkimuksen edetessä päädytään Bolognaan tapaamaan Umberto Ecoa ja Conrell yliopistoon konfrenssiin, jossa törmätään mm. Noam Chomskyyn ja nuoreen feministiseen väitöskirjatutkija Judyyn.

Näille intellektuelleille naureskellaan, mutta usein hyväntahtoisesti ja huumori perustuu suurelta osin siihen, että lukija tuntee ainakin pintapuolisesti näiden valopäiden elämää ja ajattelua. Ymmärrätkö mitä hauskaa oli siinä, että Bernard-Henri Lévy oli tapahtuman yleisössä incognitona, koska hänellä oli yllään musta aluspaita? Esim. tämän minä tajusin ja kirja on täynnä vastaavaa viittauksia ja pikkunäppärää huumoria, josta osa meni varmaan minultakin ohi.

Binet on ottanut kirjassa ronskisti vapauksia yhdistelemällä aitoja anekdootteja ja lainauksia ajattelijoista kuvitteellisiin tapahtumiin. Useat todelliset vuosien 1980-1981 tapahtumat ja ilmiöt on kytketty osaksi juonta. Vuoden 1981 presidentinvaaleihin valmistautuminen pyörii yhteänä olennaisena juonilinjana. Kirjassa onkin poliittinen elementti, koska tutkijat toimivat Ranskan silloisen presidentin Valéry Giscard d’Estaingin alaisuudessa. Binet kuitenkin tulee toisen päähenkilö Simon Herzogin tapaan hyvin vahvasti vasemmalta laidalta, toisin kuin tutkintaa johtava Jacques Bayard ja osa huumoristaa syntyy juuri näiden kahden erilaisen hahmon välisestä kommunikaatiosta.

Kirjan ajankohdasta ja vaaleista voi vetää myös mielenkiintoisten paralleelin nykypäivään. Ranska päätyi 1981 valitsemaan presidentikseen nykynäkökulmasta lähes tolkuttoman vasemmistolaisella ohjelmalla kampanjoineen François Mitterrandin kun samaan aikaan Britannia ja Yhdysvallat ottivat Thatcherin ja Reaganin johdolla harpauksia suorastaan raakaa markkinataloutta kohti. Nyt 35 vuotta myöhemmin vaaleissa rintamalinjat eivät samalla tavalla menneet enää oikeistolaisuuden ja vasemistolaisuuden perusteella, mutta jälleen ranskalaiset valitsivat täysin eri tavalla kuin britit ja jenkit.

Binet on kuvannut kirjaansa myös jonkinlaiseksi auringonlaskun romaaniksi. Tämä liittyy myös politiikkaan sillä 80-luvun alussa Ranskassa oli vielä uskoa, että Mitterandin johdolla voitaisiin rakenta hyvin vahvasti aiempaa sosialistisempi yhteiskunta. Barthesin kuoleman aikoihin myös jonkinlainen ranskalaisten intellektuellien huippuhetki oli saavutettu. Seuraavana vuonna lähti Lacan ja parin vuoden päästä ehkä se notoriöösein hahmo eli Foucault. Näiden ja muiden “postmodernistien” ajatukset jatkoivat vielä vuosikymmien ajan leviämistään ja French Theory taisikin monilta osin saavuttaa suurimman suosionsa kampuksilla Ranskan ulkopuolella.

Osittain maailman muutosta kuvastaa ehkä, että tämän hetken mahdollisesti tunnetuin ja siteraatuin ranskalainen ajattelija on ekonomisti Thomas Piketty. En tiedä koenko Binetin tapaan kovin suuria nostalgian tunteita 80-luvun alkua kohtaan, mutta yhdyn hänen ajatusiinsa, että jotain oli hyvin kun kielen tutkiminen pystyi herättämään suuria tunteita ja kaikki keskustelut eivät päätyneet keskusteluksi kansallisesta identiteetistä.

Luen aika vähän fiktiota ja tämä oli vasta toinen tänä vuonna lukemani romaani. Nautin kuitenkin lukemastani.



Aiheesta muualla

Tuomas Nevanlinna haastattelee Laurent Binettä kirjasta

Chomsky ranskalaisista intellektuelleista

Politico ranskalaisten intellektuellien laskusta

 

Tarina heroiinista ja opiaateista – Sam Quinones, Dreamland

Yhdyvaltoja riivaava heroiini- ja opiaattiepidemia on viime vuosina saanut jatkuvasti yhä enemmän mediatilaa ja minä, kuten monet muutkin olemme tulleet sisään tähän tarinaan vasta viimeisen parin vuoden aikana. Kuitenkin jo vuosituhannen vaihteessa lähtien kasvava määrä ihimisiä on koukuttunut opiaattipohjaisiin kipulääkkeisiin ja näistä monet ovat siirtyneet myöhemmin heroiiniin. Monien aihepiiriä tuntevien näkökulmasta mediahuomio on tullut pahasti perässä ja näihin kuuluu Sam Quinones. Sain juuri luettua loppuun Quinonsein kirjan Dreamland: The True Tale of America’s Opiate Epidemic, jossa tämä kuvaa ja taustoittaa tätä tragediaa.

Oxycontin, Opiaatit ja kivunhoidon vallankumous

Kronologisesti tarina alkaa Yhdysvaltain hyvin sääntelemättömästä lääkkeiden mainnonasta ja etenee nopeasti 80-luvulle, jolloin nuoret lääkärit joutuvat elämään ympäristössä, jossa vahvoja kipulääkkeitä ei määrätty edes kuoleville syöpäpotilaille. Tätä taustaa vasten pain revolution on ymmärrettävä. Kehitys kuitenkin johti siihen että monet vahvat kipulääkkeet, erityisesti nyt notoriöösi OxyContin tulivat  vapaammin saataviksi ja niitä alettiin määrätä myös kroonisesta kivusta kärsiville. Varsin heppoisten tutkimustulosten perusteella tehtiin myös johtopäätöksiä, etteivät opiaatit todellisuudessa koukuta juuri ketään. Osittain näiden hatarien tutkimuksen pohjalta päädyttiin myös ajatukseen, ettei määrättyjen lääkkeiden määrällä ole niin suurta väliä.

Leikkauksista toipuville saatettiin määrätä kolmen päivän sijaan 30:n päivän annoksia. Ja kun Amerikassa ollaan, niin lailisia lääkkeitä on sitten mahdollista myös markkinoida aika vapaasti. Eryisesti Oxyconyonin piti olla alunperin vaaraton ja tehokas. Vähän kuin heroiini ja morfiini aikoinaan. Sellaisenaan ja kohtuullisesti käytettynä Oxycontoin  ei ole näiden aineiden tasoista kamaa, mutta isoina annoksina ja pillereitä murskaamalla, ja tätä pölyä nuuskaamalla tai piikittämällä päästiinkin sitten jo hyvin lähelle heroiinia ja morfiinia.

Dreamland alkaa Ohion Portsmouth-nimisestä pikkukaupungista ja kirjan nimi viitta tuolla aiemmin olleeseen valtavaan uima-altaaseen ja sen ympärille rakennettuun ajanviettoalueseen. Portsmouth oli teollisuuskaupunki, joka on ollut laskussa jo pitkään ja siitä muodostui jotakuinkin surullisin mahdollinen esimerkki ruostevyöhykkeen epätoivosta ja opiaattien tuhovoimasta. Nyt 2000-luvulla teollisuutensa jo aiemmin lähes kokonaan menettäneen kaupungin viimeisten kivijalkakauppojen tilalle tuli kasoittain “kivunhoitoon” erikoistuneita lääkärinvastaanottoja, joista osaa pyörittivät lähinnä rikolliset ja lopuistakin suuri osa tienasi hyvin määräämällä heppoisin perustein addiketeille opiaattipohjaisia lääkkeitä. Oxycontoneista tuli näillä alueilla suorastaan käypää valuuttaa jolla pystyi maksamaan tavaroista ja palveluista. Myöhemmin nämä pill millit levisivät kuitenkin ympäri Amerikkaa, tosin esimerkiksi Florida, jossa sääntely oli erityisen olematonta, kunnostautui erityisenä roistolääkärien keskittymänä.

Nimenomaan alue joka käsittää West Virginian, Etelä-Ohion ja Länsi-Kentuckyn, on  paikka johon heroiinidpidemia on iskenyt kaikkein koviten. Tuo on myös alue, jota Dreamlandiakin suurempaa suosiota saanut valkoisen roskaväen elämää kuvaava hittikirja Hillbilly Elegy kuvaa. J.D. Vancen kotikaupunki Middletown on reilun sadan kilsan päässä Portsmouthista. Vaikka nämä Amerikan sydänmaan pikkukaupungit ovat alueita, jonne opiaattiepidemia on iskenyt pahiten, on kyseessä kuitenkin koko Yhdysvaltoja koskeva ongelma.  Aiemmista erityisesti suurkaupunkien ghettoja, mustia ja marginaisoituneita ihmisiä koskeneista huumeongelmista eroten nykyinen opiaattiepidemia koskettaa myös monia hyvin toimeentulevia ihmisiä, vauraita esikaupunkeja ja erityisesti valkoista väestönosaa. Dreamland onkin kuvaus suurimpien metropolien ulkopuolisesta Amerikasta. Agreessiviset heroiinikauppiaat laajensivat osittain väkivaltaisia reviiritaiteluita välttääkseen markkinoitaan nimenomaan perinteisten huume-hubien ulkopuolelle, kaupunkeihin kuten Boise, Columbus, Portland ja Santa Fe.

Mexican connection

Quinones tuli opiaattien ja heroiinin tarinaan mukaan kuitenkin eri näkökulmasta kuin useimmat ihmiset. Hän asui 10 vuotta Meksikossa ja kirjoitti tämän jälkeen Los Angeles Timesille Meksikosta tulleiden huumeiden jakeluketjuista Yhdysvalloissa. Espanjaa puhuvana rikostoimittajana ja Meksikon tuntijana hän onnistui sukeltamaan syvälle heroiinimaailmaan ja rakentamaan erityisen tarkan kuvan Xaliscon pikkukaupungista tulevista huumesoluista. Nämä solut olivat merkittäviltä osin vastuussa siitä kuinka edullisen ja hyvin puhtaan heroiinin tarjonta kasvoi Yhdysvaltojen pienemmissä kaupungeissa.

Quinones kutsuu tätä porukkaa nimellä Xalisco boys, nimi jonka hän kuuli Denverin heroiinikauppaa tunteneelta poliisilta. Sen lisäksi että nämä Xaliscon pojat onnistuivat levittämään heroiinia moniin Amerikan pienempiin kaupunkeihin ne myös toimivat hyvin eri tavalla kuin meksikolaiset kartellit, suuret mafiaorgnisaatiot tai Bloodsit ja Cripsit. Xaliscon pojat katsoivat mihin poliisit ja DEA kiinnittivät huomionsa ja tekivät kaikkensa, jotteivat herättäisi näiden kiinnostusta. Ei käytetty aseita ja hankittu markkinaosuutta väkivallalla. Kamaa toimitettiin kaupungista toiseen pieninä annoksina ja kadulla kiinniotetulta diileriltä ei koskaan löytyyt kovin montaa grammmaa. Meksikosta tulleet nuoret miehet viettivät puoli vuotta yhdessä kaupungissa ja palasivat takasin Meksikoon. Eri kaupunkien solut vaikuttivat poliisille pitkään täysin toisistaan irrallisilta pikkupelureilta.

Xaliscolaiset tunsivat yleensä toisensa, mutta toimivat hyvin hajautetusti itsenäisinä soluina ja saivat heroiininsa useilta eri kotikylän ympäristön viljelijöitä. Bisnesmalli oli siinä mielessä valtaväestönkin kannalta hyvä, ettei nähty ammuskeluja ja reviirisotia, mutta ikävä tietysti siitä näkökulmasta, että laajentuminen onnistui helposti ja heroiiniin koukuttuneiden määrä kasvoi hiljaa ilman, että ihmiset ymmärsivät ongelman laajuutta.

Meksikolainen black tar-heroiini erosi myös valkoisesta jauheesta. Kama oli paljon puhtaampaa kuin mihin varsinkaan pikkukaupungeissa oli totuttu ja tämä jo sinällään oli aika kova myyntivaltti. Kun hallussa oli koko jakeluketju ja sen diilerit olivat kuukausipalkalla, ei kukaan yritättänyt laimentaa kamaa matkalla asiakkaille. Meksikosta tulleet pojat elivät aika spartalaisesti ja solun päämiehet pitivät huolta, etteivät nämä bilettäneet tai perseilleet kovasti. Tätä sai sitten tehdä kotona Meksikossa kun kuuden kuukauden urakka oli ohi. Xaliscon pojat eivät kuitenkaan luottaneet pelkästään ylivoimaiseen tuotteesensa vaan olivat asiakaspalvelijoita. Homma oli luotettava huumeiden kotiinkuljetuspalvelu. Narkkareita kohdeltiin kohteliaasti asiakkaina, sunnuntaina saattoi saada ilmaisen satsin ja uusien asiakkaiden esittelystä palkittiin. Jos joku meinasi lopettaa saatettiin tälle tuoda pari annosta ilmaiseksi. Kyynistä menoahan tuo oli, mutta toimi tehokkaasti ja osaltaan mahdollisti Xaliscon poikien menestyksen. Merkittävä tekniikka oli myös etsiä narkkareiden avustuksella methadonic-klinikoita. Narkkarit johtivat Xaliscon pojat toisten narkkarien luokse ja parhaimmillaan kaupungista toiseen.

Diilerit ymmärsivät markkinonnin merkityksen, eivät kuvitelleet nousensa Tony Montanaksi ja olivat tällä tekniikalla merkittävässä roolissa luomassa nykyistä Amerikan heroiiniepidemiaa. Monet päätyivät vankilaan Amerikaan mutta monet myös nousivat Meksikon ryysyköyhälistöstä länsimaiseen keskiluokkaan ja rahaa valui myös koko kylään joka nousi Meksikon varakkaimpien alueiden joukkoon. Kyseessä oli ehkä jopa erityisen hyvin trumpilaiseen narratiiviin sopiva tarina. Meksikoilaiset tulevat ja tuhoavat Amerikan pikkupaikkakunnat hirvittävällä heroiinivyöryllä ja vievät voittonsa kotikyläänsä.

Free to choose?

Monien aineiden tapaan opiaatit vievät käyttäjänsä jatkuvalle matkalle taivaan ja helvetin välille, mutta vielä usempia muita aineita rajummin. Kivun lievityksen graalin maljaa ei taida olla olemasassa ja vahvojen kipulääkkeiden kohdalla riippuvuuden riski taitaa aina olla olemasa. Kirjan loppupuolella kerrotaan myös roistojen pyorittämiä kipuklinikoita ja opiaattien väärinkäyttöä vastaan taisteellesta ohiolaislääkäristä, joka eli elämänsä viimeiset kuukaudet syöpään kuolevana, mutta kivusta vapaana. Opiaateille siis on paikansa, mutta Amerikan 2000-luvun opiaattiepidemiaa katsottaessa on vaikea ajatella, etteikö tälläisia aineita pitäisi säädellä tiukasti. On vaikea kuvitella mitään orjuuttavampaa asiaa kuin heroiinieaddioktio. Laiskat yltäkylläisyyden keskellä eläneet teinit eivät viitsineet siivota aiemmin edes omaa huonettaan, mutta kävelivät viisi kilometriä lumimyrkyssä, jotta saisivat välttämättömän fiksinsä.

Olen monessa suhteessa hyvin liberaali ja kannatan nykyistä vapaampaa huumelainsäädäntöä ja esimerkiksi Narconomics-kirjasta kirjoittaessani mainitsin tuntevani päihdekeskusteluissa sympatiaa libertaareja kohtaan.  Tämän kirjan ja VOX:n aihetta käsitellään podcast-jakson jälkeen olen kuitenkin taas hieman skeptisempi voimakkaan liberaalia huumepolitiikka kohtaan. Kun jotain ainetta saa laillisesti valmistaa suuryritykset lähtevät mukaan sekä markkinoivat ja lobbaavat tuottettaan voimakkaasti. Kannabiksen tapauksessa tämä ei ole niin vaarallista, mutta Oxycontonin tapaisilla tai sitä vielä voimakkaammilla aineilla pystytään jo tekemään melkoista tuhoa.

Kuvahaun tulos haulle pill mill

I no longer judge drug addicts, I no longer judge prostitutes.

Monet vaikenivat pitkään häpeän takia lähipiirissään tapahtuneista huumekuolemista. Kirjan alussa isoäiti kertoilee nähneensä lapsenlapsena kärsimyksen ja kuinka hän ei enää tuomitse ihmisiä. Sikäli kun tällä järjetöntä tuhoa tehneellä epidemialla on mitään positiivisia vaikutuksia, niin ehkä se jossain määrin saa eri ryhmistä tulevat ihmiset ymmärtämään paremmin toisiaan. Opiaattiepidemian ratkaiseminen saattaa olla niitä harvoja asioita Nyky-Amerikassa, jossa republikaaneilla ja demokraateilla saatta olla mahdollisuudet löytää toisensa. Vuosi 2016 oli ymmärtääkseni jälleen uusi opiaattikuolemien huippuvuosi. Vaikka pahimpia pill millejä alettiin pistää kiinni jo vuosia sitten ja ongelmasta puhutaa nyt laajasti, on ongelma jo niin laajalle levinnyt, että sen kanssa joudutaan elämään pitkään. Yksi terveydenhuoltouudistuksen  alakohta onkin  ehkä se, miten suhtaudutaan opiaattikoukussa oleviin.

Quinonesin kirja oli mielenkiintoinen sukellus synkkään aiheeseen ja ehkä laajemminin tiettyihin Amerikan irvokkaimpiin piirteisiin. Dreamland koostui lyhyistä kappaleista, jotka käsitteleivät vuorotellen meksikolaisia diilereitä sekä amerikkalaisia lääkäreitä, poliiseja, virkamiehiä, narkkareita ja kuolleiden läheisiä. Tässä mielessä se oli hyvin helppolukuinen ja lyhyiden lastujen kautta rakentui monipuolinen kuva tästä tragediasta. Kirjaa voisi joiltain osin melkein kuvailla jonkinlaiseksi rikosjännäriksi, joka kuitenkin perustuu tositapahtumiin. Ehkä pain managment-liikkeen historiaa käsiteltiin omaan makuuni tarpeettoman pitkästi, vaikka se kokonaisuuden kannalta olikin merkittävä juttu.

Lisää aiheesta

Huumeiden taloustiedettä – Narconomics, Tom Wainwright

Sam Quinonesin blogi

Sam Quinones kirjastaan Econtalk-podcastissa




Sam Quinones WTF-podcastissa

VOX:in podcast Opiaattiepidemiasta

John Oliver Opiaattiepidemiasta

 

Big datan pimeä puoli – Weapons of math Destruction, Cathy O’Neil

Big data on ollut yksi viime vuosien trendisanoja, joka pitää tunkea jokaiseen esitykseen ja strategiaan. Googlen pääekonomisti Hal Varian mainitsi jo 2009, että tilastotieteilijä on ensi vuosikymmenen seksikkäin ammatti. Voi olla, että big dataa käytetään nykyään myös vain synonyyminä analytiikalle, mutta toisaalta tilastopohjaista päätöksiä voidaan tietokoneiden parantuneen laskentatehon ja erilaisten seurantajärjestelmien myötä tehdä yhä useammilla alueilla. Jonkinlaisa Moneyballeja yritetään nyt toistaa vähän joka toimialalla. Big data tulee muuttamaan paljon asioita, mutta siihen saattaa myös kohdistua epärealistisia odotuksia ja riskejä. Cathy O’Neil käy näitä riskejä ansiokkaasti läpi kirjassaan Weapons of Math Destruction, jota olen kuunnellut tämän viikon äänikirjana.

Cathy O’Neil toimi matematiikan professorina, siirtyi kvantiksi Wall Streetille, pääsi näkemään paraatipaikalta asuntokuplan puhkeamisen ja siirtyi tuon jälkeen höydyntämämään matemaattista osaamistaan nettimainonnan maailmaan. Tässä mielessä urapolku muistuttaa Antonio García Martínezia, jonka Chaos Monkeys-kirjan luin muutama kuukausi sitten. Vuosikymmen sitten monet sukupolvensa älykkäimmät ihmiset suuntasivat Wall streetille kehittelemään matemaattisesti monimutkaisia rahoitusinstrumenttejä ja viime aikoina nämä ihmiset ovat yhä useammin suunnaneet nettinamainonnan maailmaan rakentamaan systeemejä, joilla voidaan kohdentaa mainokset äärimmäisen täsmällisesti. Cathy O’Neil eroaa  Garcia Martinezista henkilönä kuitenkin aika paljon. Hän lähtenyt aktivistiksi, osallistunut Ocupy Wall Street-liikkeen toimintaan ja  ylipäätään varoitellut big data pimeistä puolista Mathbabe-blogissaan.

Kuten Cathy O’Neil toteaa, matematiikka on selkeää ja puhtaassa matematiikassa on myös jotain kaunista. Matematiikka oli kirjoittajallamme nuoruudessaan paikka, jonne paeta todellisen maailman sotkuisuutta ja tästä seuraakin kysymys, missä määrin vaikkapa peliteorialla on oikeasti mahdollista ratkaista todellisen maailman ongelmia. O’Neil on huolissaan esim. siitä kuinka big data toimii ajattelun ja päätöksenteon ulkoistamisen keinona ja sillä saatetaan vain hämätä heikosti matematiikkaa ymmärtäviä ihmisiä. Yksinkertainen mallikin voi olla hyvä ja matematiikan avulla voidaan ymmärtää laiskaa ajattelua paremmin monia asioita, mutta pitäisi olla tarkkana kun matematiikkaa yritetään soveltaa oikeiden ihmisten maailmaan ja mallintaa ihmisten monimutkaista toimintaa.

Cathy O’Neil kuitenkin pitää Moneyballia ja baseballia hyvinä esimerkkeinä datan hyödyntämisestä. Urheilu on ylipäätään alue, jossa dataa on kelko luonnolista höydyntää. Ongelma on kuitenkin että monet ihmistoiminnan piirteet eivät ole yhtä helposti ja läpinäkyvästi redusoitavissa tilastoiksi kuin baseballin hyvin rajatut tapahtumat. Tuli mieleen kuinka Nassim Taleb mainitsi menettäneen malttinsa kun hänelle ehdotettiin, että Fooled by Randomnes-kirjan kanteen pistettäisiin nopat.

En ole erityisen lahjakas matematiikassa, mutta kuitenkin ymmärrän jotain ja tykkään puuhastella tilastojen kanssa. Esimerkiksi töissä olen usein ihan omatoimisesti yrittänyt kvantifioida asioita. Mutta se fiilis kun sinun yläpuolellasi oleva henkilö perustelee työpaikalla jotain excelillä tai muilla käppyröillä ja tajuat, ettei tämä henkilö tajua niistä tilastoista oikeasti mitään…

Asioita mitataan helposti epätäydellsillä tavoilla ja annetaan ihmisille kannustimia tehdä asioita typerällä tavalla, jotta tilastojen rajatussa tarkastelutavassa asiat saadaan näyttämään hyvältä. Toisaalta O’Neilin mielestä yksi matemaattisten joukkotuhoaseiden ongelma liittyy myös niiden salattuihin piirteisiin. Monissa tapauksissa ei ole selvää mitä malliin laitetaan sisään, tai miten se ihan tarkalleen oikeasti toimii. Tämä on kiistatta kyseenlaista ainakin julkisen sektorin toiminnassa jos opettajien arvioinneisssa, ennakoivassa rikosten torjunnassa tai rikostuomioita mietittäessä asioita laitetaan järjestykseen algoritmien avustuksella. Ja jos mallien perustavanlaatuisesta luonteesta ei ole julkista tietoa, ei niiden oletuksiakaan voi helposti kritisoida.

Kirjassa käydään läpi algoritmien vaaroja monella kentällä: pankkitoiminnassa ja finanssimaailmassa, koulutuksessa, rekrytoinnisssa, rikollisuuden torjunnassa, oikeussalissa, mainonassa ja myös politiikassa. Näistä kaikisteta esitetään mielenkiintoisia pointteja.

Yhtenä ongelmana kirjoittajamme  pitää erityisesti sitä, että big datan pimeät puolet osuvat erityisesti köyhempään väestönosaan. Hän mainitsee esimerkiksi vähävaraisempien palvelualoilla työskentelevien ihmisten vaikeudet järjestää elämäänsä kunnolla uusien työnantajan näkökulmasta tehokkaasti toimivien työvuorosysteemin maailmassa. Tämä kuten erilaiset keikkatalouden muodot voivat olla tehokkaita työnantajan näkökulmasta ja tehdä vaikkapa ruuan kotiin tilaamisen kaikille hieman aiempaa helpommaksi ja halvemmaksi. Varsinkin perheellisillä ihmisillä elämän järjestäminen saattaa kuitenkin muuttua aika vaikeaksi. Jollain tasolla tehokkaasti työntekoa valvovat järjestelmät voivat olla aiempaa reilumpia hyville työntekijöille kun todelliset sluibailijat jäävät helpommin kiini ja todella hyviä työntekijöitä saatetaan palkita. Jonkinlainen työn ja pääoman välinen ristiriita tässäkin kuitenkin on ja ainakin työn valvonnassa ja työvuorojen järjestelyssä työntekijät joutuvat keskimäärin aiempaa hankalampaan rakoon.

Itse pidin ehkä kaikkein pelottavimpana esimerkkinä nettimainontaa. Parhaimmilaan netin markkinapaikat parittavat ihmisiä ja asioita tehokkaasti ja kasvana nettimarkkinointi perustuu tähän. Tehokas mainontaa mahdollistaa kuitenkin myös tehokkaat väärinkäytökset. Kannattaa esimerkiksi tutustua New York Timesin juttuun Adwordisia hyödyntäneistä valelukkosepistä. Tuo kuvastaa osaltaaa nettimarkkinoinnin mahdollisuuksia kohdentaa mainontaa välittömissä ongelmissa oleville. Avaimensa hävittäneet ovat todennäköisemmin paniikissa eivätkä välttämättä katso niin tarkkaan mitä palvelua käyttävät. Tuollainen saalistaminen herkässä tilassa olevia ihmisiä kohtaan oli asia, joka herätti minussa lähes suoranaista raivoa.

Pelottava oli myös tapa kohdistaa mainonta ihmisten kipupisteisiin ja O’Neil käyttää tästä sanaa predatory advertising. Ihmiset luovuttavat somessa ja netissä ylipäätään valtavasti tietoa itsestään ja tätä kaikkea voidaan hyödyntää heitä vastaan. Esimerkkejä tästä toiminnasta ova vaikkapa erilaiset kulutusluottoja, pikavippejä tms tarjoavat firmat, jotka käyttävät todella suuria määriä rahaa nettimarkkinointiin.

Viime aikoina on puhuttu paljon kuplista ja pieneltä osin niidenkin syntyyn ovat vaikuttaneet algoritmit jotka syöttävät meille lisää sitä samaa, jota olemme aiemmin lukeneet. Tämä näkyy myös markkinnoinissa, jossa varakkaille ihmisille on nettimarkkinoinnin seurauksena voitu tarjota aiempaa tehokkaammin mainoksia luxuslomista kun taas köyhemmät lukevat jotain ihan muuta. Segregaatio on joka tapauksessa edennyt uusilla tavoilla myös virtuaalimaailmaan algoritmien ansiosta. Meille tuputetaan sellaisia uutisia ja tuotteita, joiden arvioidaan kiinnostavan sitä mikrosegmenttiä, joihin meidät on luokiteltu. Oma kappaleensa on myös poliittiselle mainonnalle ja sille kuinka ehdokkaat pystyvät aiempaa tehokkaammin räätälöimään viestinsä täsmällisemmin eri kohderyhmille hieman eri muotoon.

Weapons of math destructionissa puhutaan paljon takaisiinkytkennöistä ja tuo on mielestäni konsepti, jonka laajempi ymmärrys ja soveltaminen yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi kovin mukavaa. Aiheuttaako köyhyys ongelmia vai ongelmallinen käyttyäyminen köyhyyttää. Ne ovat kuitenkin kytköksissä toisiinsa. Kyse ei ole siitä, etteikö ihmisissä itsesään olisi vikaa, mutta negatiiviset takainskytkennät syventävät kierrettä ja ne syventävät kierrettä riippumatta siitä onko myös ihmisissä itsessään vikaa.

Tehokkudeen sekä reiluuden tai jonkinlaisen tasa-arvon välisiä ristiriitoja mietittäessä voidaan päätyä hieman erilaisiin johtopäätöksiin riippuen siitä, mihin sijoittuu poliittisella kartalla. Erityisesti lain edessä ihmisten pitäisi kuitenkin olla tasa-arvoisessa asemassa. Ja tähän liittyen O’Neil esimerkiksi mainitsee kuinka Yhdysvalloissa rikoksen uusimistodennäköisyyttä on arvioitu algoritmien avulla, joissa yhtenä tekijänä on ollut se, ovatko sukulaiset olleet vankilassa. Tämä lisää ennustuksen tarkkuutta, mutta on hyvin kyseenalaista kun sitä käytetään yhtenä tekijänä arvioitessa, pitääkö rikoksen tekijän istua tuomionsa loppuun asti. On selvää, että lakituvassa tämä ei menisi läpi, mutta kun se leivottu sisään matemaattisesti hienostuneeseen algoritmiin, niin tätä ongelmaa ei mietitä samalla tavalla.

Suosittelen Weapons of math destructionia jos Big data-aihepiiri kiinnostaa yhtään ja ehkä myös tapauksessa jossa se ei erityisemmin kiinnosta. Big data tulee parantamaan monia asioita paljon, mutta on vaarallista ajatella etteikö siihen varsinkin tällä hetkellä liittyisi myös paljon ongelmia. Samoin voi olla vaarallista oman ajattelun ulkoistamista jos ei hahmota, että ihmisten luomat algorimit pohjautuvat myös jonkinlaisille arvovalinnoille.

Provokaattorisonnin jöötit – Christopher Hitchens, Arguably ja Hitch-22

Olen aiemassa blogipostauksessani sivunnut Christopher Hitchensiä, jolloin luonnehdin häntä uusateismin suursotilaaksi ja ammattiprovokaattoriksi. Tuo on parin sanan tiivistyksenä edelleen mielestäni ihan hyvä kuvaus Hitchistä, mutta olihan hän muutakin. Erityisesti siirtymä internationalistisesta sosialismista Bush-nuoremman kannattajaksi oli mielenkiintoinen kehityskulku. Vaikka Christopher Hitchens oli ainutlaatuinen hahmo, kuvastaa siirtymä trotskilaisesta neoconiksi myös laajempaa liikehdintää  hänen ikätovereissaan.

Hitchensin hahmoa ei kuitenkaan voi typistää ihan pelkästään tuohon ja esim. Anne Applebaum totesti muistelossaan Hitchin jääneen hänelle mieleen ennen kaikkea tämän kirja-arvioista, kirjallisuusesseistä ja oivaltavista humoristisista heitoista, joiden hauskuutta sivistymättömämpi ei välttämättä heti tajunnut.

En ole varma, milloin törmäsin ensimmäistä kertaa Hitchensin hahmoon, viimeistään kuitenkin ennen hänen kuolemaansa joskus viime vuosikymmenen loppupuolella. Myöhemmin Hitchensin sanomisia luettuani olen kuitenkin tajunnut, että olen monia nettikeskusteluja seuratessani törmännyt jo aiemmin vähintään epäsuorasti Hitchensin argumentointiin, eritysesti islam- ja ateismikeskustelujen kohdalla. Hitchens oli jättiläinen jo aiemminkin, mutta varsinkin ateismiin, islamiin ja Irakin sotaan liittyviä keskusteluja on melkeinpä vaikea miettiä ilman, että Hitchin hahmo tulisi jossain vaiheessa mieleen.

Hitchens totesi itse miettivänsä erilaisten tapahtumien yhteydessä usein, mitä Orwell olisi niistä ajatellut. Jotkut ovat verranneet Hitchensiä ihaillen Orwelliin ja toiset ovat kutsuneet häntä pilkallisesti wannabe-Orwelliksi. Minulle Hitchens on räyhähenkisyydestään huolimatta yksi samanlaisista hahmoista kuin mitä Orwell oli hänelle. Mietin välillä uutisten ja ajankohtaisten tapahtumien kohdalla, että mitäköhän Christopher Hitchens olisi tästä sanonut.

Kuvahaun tulos haulle hitchens smoke

Hitchensin hahmossa oli objektiivisesti katsoen myös jotain ihan saatanan coolia. Tyylikäs brittiaksentti, älykkyys, järjetön lukeneisuus ja loistava argumentointi yhdistettynä viskin ja viinin ryyydittämään bohemielämään. Hichens ei jarrutellut kommenteissaan vaan oli ammattiprovokaattori, joka tuntui tarkoituksella sanovan ajatuksena tarpeettomankin kärkkäästi. Juuri missään muussa tapauksessa minun olisi vaikea pitää “coolina” henkilöä joka provosoivasti puolustaa Bill Maherin ohjelmassa George W Bushia, huutaen Fuck you ja heiluttaen keskisormea yleisölle. Mietin joskus että jos Bernard-Henri Levy ja Liam Gallagher risteytettäisiin, saataisiin lopputuloksena Christopher Hitchens.

Hitchens kirjoitti ihan saatanasti ja aiheiden kirjo oli laaja.  Sanoisin että Äiti Teresaa käsittelevän kirjan Missionary positionin nimi tiivistää kuitenkin paljon Hitchensistä. Suorastaan hävytön, mutta myös hauska ja tiukasti argumentoitu hyökkäys uskonnollista pyhimystä kohtaan. En ole lukenut kirjaa enkä tiedä jaksanko koskaan lukeakaan, mutta kirjan nimi naurattaa minua aina kun se tulee mieleen.

Jotain omasta suhtautumisestani uskontoon ja ylipäätään ajattelustani ehkä kuvastaa se, että koen sekä Hitchensin islamkritiikin että ateismitaistelun hieman vieraiksi, vaikka taidan olla monista perusasioista pitkälti samaa mieltä. Ian Buruma kutsuu mainiossa Hitchensin omaelämänkerran arvostelussaan  Hitchiä ilmiselvästi älykkääksi, usein periaateelliseksi ja jääräpäiseksi, mutta ennen kaikkea uskovaiseksi. Jos haluat lukea terävän mutta piikikkään luonnehdinnan Hitchensin hahmosta, niin suosittelen tämän blogitekstin sijaan lukemaan tuon Buruman arvion.

Leak cartoon

Mutta kuten ylläolevasta tekstistä voi ehkä päätellä, Christoper Hitchensin hahmo on jo pitkään kutkuttanut minua, joten ajattelin että pitäisi oikeasti lukea miehen tuotantoa yksittäisiä artikkeleita enemmän. Redditissä joku suositteli aloittamaan Arguably-kokoelmalla. Tämä oli virheratkaisu. Ensinnäkin Arguably osoittautui melkoiseksi jöötiksi, sillä yksiin kansiin on kootu 750:n sivun edestä Hitchensin lyhyitä kirjoituksia 2000-luvulla. Eikä kyseessä siis ole läpileikkaus miehen koko urasta vaan 2000-luvun neoconvaiheesta.

Aiheiden kirjo oli laaja. Itselleni aiemmin tutuimmiksi tulleet uskonto- ja islamkritiikki ovat läsnä, mutteivät kovinkaan isossa roolissa. Mukana oli iso määrä esimerkiksi kirja-arvioita ja muutenkin viittauksia tiheänä olevaa kirjallisuussnobbailua, joka minun kaunokirjallisuuden tuntemuksellani viuhui turhan isolta osin ohi. Sata sivua luettuani aloin hyppimään  artikkeleita yli ja loppujen lopuksi en tainnut lukea kuin noin joka neljännen artikkelin.

Päätin sitten ottaa luettavaksi toisen kirjan ja näppeihini päätyi Hitchensin muistelmateos Hitch-22, ja Arguablyn kirjallisuushomoilun jälkeen tuo tuntui oikeinkin miellyttävältä lukukokemukselta ja ehkä kavaltaa myös sen, että Hitchensin kohdalla kirjoitusten ja ajatusten ohella minua kiinnostaa nimenomaan Hitchensin persoona.

Hitchenshän sai tietää syövästään kesken Hitch-22:n kirjakiertueen ja eli enää puolisentoista vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen. Eli kun kirja alkaa lapsuudesta ja päättyy 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen vaihteeseen, niin kaikki elämän vaiheet tulevat muistelmateoksessa aika hyvin käsitellyiksi.

Kirjan kappaleet on järjestetty jotakuinin kronologisesti, mutta ne menevät useimmissa kohdin myös limittäin toistensa kanssa. Tämä häiritsi minua vain siksi, että oli vaikea hahmottaa, miten Hitchensin ajattelu tarkkalleen ajan mittaan muuttui ja mitkä asiat mahdollisesti johtivat mihinkin. Toisaalta Hitchens omistaa kirjan loppupuolella myös kokonaisen kappaleen “kääntymyksilleen” ja sille kuinka oli aina 60-luvun lopulta lähtien osana vasemmiston sisällisotaa.

Juutalaisuutensa salannut ja Hithchensin aikuistuttua itsemurhan tehnyt äiti sekä etäiseksi jäänyt toryja kannattunut upseeri-isä, johon viitataan vain nimellä komentaja, saavat kirjan alussa omat kappaleensa. Veli Peter joka on päätynyt melkoiseksi paleokonservatiiviksi, mainitaan muistelmissa kuitenkin vain ohimennen pariin kertaan. Vanhempien jälkeen käydään läpi kokemukset maineikkaassa sisäoppilaitoksessa, siellä tapahtuneet homoilukokemeukset ja PPE:n suorittaminen Oxfordissa. Oxfordin kanssa samaan aikaan tapahtuneet 68-kokemukset internationalististen trotskilaisten kanssa ja tapaamiset kolmannen maailman sosialistien kanssa käsitellään omasssa kappaleessaan. Lontoossa vietettyjä viinanhuuruisia toimittajavuosia käsittellään useamman kappaleen verran kuten myös toimitajana tehtyjä ulkomaanmatkoja. Toimittajakollegalle ja ystävä Martin Amisille on omistettu myös oma kappaleensa

Ensimmäiselle Yhdysvaltain reissulle on oma kapaleensa oikein klassisessa eurooppalainen intellektuelli Amerikassa-hengessä, mutta myöhempää elämää uudella mantereella ja Yhdysvaltoja käsitellään laajemminkin. Aluksi Hitchens mainitsee amerikkalaisen maiseman historiattomuudesta, mutta toisaalta hän selvästi oppi nopeasti arvostamaan monia Yhdysvaltojen piirteitä. Erityisesti hän tietysti piti siitä, kuinka kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Kosmopoliittina eurooppalaisesta blut und boden-ajattelusta poikkeavaa kansalaisuusajattelu taisi myös olla häntä miellyttävä juttu. Paljon sivuja uhrataan myös 9/11:lle, Irakin sotaretkelle ja näiden tapahtumien reflektoinnille. Hitch pääsi seuraamaan tapahtumia aika läheltä käytyään toistuvia keskusteluja Wolfowitzin kanssa. Nyt Trumpin aikakaudella W:n neoconien meno ja nuo keskustelut tuntuvat jo suorastaan kaukaisilta.

Salman Rushdielle ja Saatanallisille säkeille on omistettu luonnollisesti oma kappaleensa. Hitchensille Rushdie-case oli selvästi erityisen iso juttu. Rushdie edusti hänelle kaikkea mitä hän rakasti: kirjallisuutta, huumoria, ironiaa ja ilmaisun vapautta. Rushdielle kuolemaa vaatineet tietysti sitten kaikkea mitä hän vihasi: uskontoa, sensuuria, demagogiaa, diktatuuria ja tyhmyyttä. Tätä ei sanota suoraan, mutta oma tulkintani on, että Rushdie-casen vaikutusta Hitchensiin on vaikea yliarvioida. Kirjan loppupuolella palataan vielä juutalaiskysymykseen, sekä juutalaisäidin, holokaustin että Israelin valtion kautta. Neocon-kääntymyksestään huolimatta Hitchensistä ei koskaan tullut mitenkään varaukstetonta Israelin ystävää.

Loppupuolella hauskana alaviitteenä oli lyhyt kappale rypäleistä ja viljasta ja sen lopussa hyvät herrasmiesohjeet ryyppäämiselle. Hitchens ansaitsi maineen suoranaisena jurriartistina ja vaikea sanoa, kuinka paljon mies kirjoitti pikkuhönössä. Hithcens itse teki selväksi, ettei yhtään kovemmassa kännissä pysty tuottamaan kunnollista tekstiä tai esiintymäään ja väitti, että hänen maineensa nappomiehenä oli kovasti liioiteltu. Hänen omien sanojenkin perusteella voi kuitenkin sanoa, että viiniä ja drinkkejä kului päivittäin suht kovia määriä. Jos Hitch olisi uskonut helvettiin, niin meno siellä olisi varmaan ollut ihan samanlaista kuin maallinen taival, mutta vain ilman kirjallisuutta ja viinaa.

 

 

Jos on minkäänlaista kiinnostusta Christopher Hitchensin hahmoa kohtaan, niin suosittelen lukemaan Hitch-22:n. Ja jos hahmo ei ole tuttu, niin suosittelen tutustumaan tähän ammattiprovokaattoriin lukemalla tämän kirjan. Hitchensin elämän kautta avautuu myös hyvä näkymä lähihistorian tapahtumiin ja erityisesti Hitchensin itsensä mainitsemiin avainvuosiin 1968, 1989 ja 2001. Hitch-22 oli parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.

Pragmaattisen liberalismin idealismista, Nick Clegg – Politics Between the extremes

Viime  viikkoina olen lueskellut hitaasti Nick Cleggin viime vuonna julkaistua kirjaa Politics: Between the Extremes. Kirjassa Clegg kertoo seikkailuistaan vuosien 2010-2015 Britannian koalitiohallituksen varapäämisterinä, mutta tuo toki myös laajemmin esiin kokemuksiaan ja ajatuksiaan politiikasta.

Clegg nostatti vuosikymmenen alussa Cleggmanian ja toi osaltaan omalla suosiollaan de facto kaksipuoluejärjestelmän keskellä pitkään sinnitelleet liberaalidemokraatit vaa’ankieliasema parlamenttin. Hän joutui kuitenkin pian tekemään melko katkeria komprommisseja sekä toimimaan paljon vahvempien ja poliittiset pelit paremmin osaavien konservatiivien tukena. Erityisesti lukukausimaksut olivat asia, josta Clegg ristiinnaulitiin. Hän jopa yritti pyytää julkisesti anteeksi, mutta sekin oli aivan liian vähän useimmille. Osittain näiden tapahtumien seurauksena Corbyn onnistui muutaman viikon takaisissa vaaeleissa saamaan paljon nuorten ääniä ja liberaalidemokraatit ilmoittivat nopeasti, etteivät lähde toryjen johtamaan hallitukseen apupuolueeksi.

Liberaalidemokraatit menettivät 2015 parlamenttivaaleissa 80% paikoistaan ja Clegg erosi puolueen puheenjohtajan paikalta. Toissaviikon vaaleissa libdemit saivat muutaman paikan lisää vuoden 2015 vaaleihin verrattuna, mutta Cleggin lopullisena nöyryytyksenä hän putosi parlamentista. Clegggin pragmaattisen liberalismin idealismi, ja reason, compromises and moderation-ajattelu herättää minusa aika vahvaa sympatiaa. Kyynisyys poliitikkoja kohtaan on ymmärrettävää ja usein perusteltua, mutta esimerkiksi Cleggin kohdalla se meni aika kovaakin yli. Murjotussa ja sad looking  Cleggissä on ollut minusta jotain varsin sympaattista.

Clegg aloittaa kirjan muistelulla tv-väittelystä Faragen kanssa 2014. Farage kommentoi Ukrainan tilannetta, oli ymmärteväinen Venäjän suhteen ja syytti EU:ta Ukrainan tapahtumista. Clegg oli varma, etteivät nämä jutut voi mennä yhtään suuremmalle yleisölle läpi, mutta niin vaan ne seuraavina viikkoina alkoivat mennä ja Clegg kertoo miten tuo oli hänelle ensimmäinen mitä helvettiä-hetki, joka ennakoi tulevien parin vuoden poliittisia shokkeja. Sovinistinen nationalismi ja  populistinen identiteettipolitiika, jotka muodostuvat, ulkopuolisten vihollisten syyttämisestä, myyttisen menneisyyden kulta-ajan palauttamisesta ja epärealistisen helppojen ratkaisujen ehdottamisesta monimutkaisuun ongelmiin oli saanut sellaisen momentumin, ettei argumenttien järkevyydellä ollut enää suurta merkitystä.

Sympatiseeraan myös Cleggin ajatuksia poliittikojen yksityiselämän kutistumisesta. Luultavasti tulevaisuudessa kaikki politiikot ovat aivan eritavalla teini- ja nuoruusvuosina tekemiensä hölmöilyjen arvostelun kohteena kun kuvia ja videoita tekemisistä on ympäri nettiä. Pelkona on, että yksityiselämän kaivelemisen takia parlamentissa on tulevaisuudessa vain nunnia, munkkeja ja robotteja. Ihmisten terveestä kyynisyydestä huolimatta kannattaisi muistaa, että politiikassa on mukana myös “hyviä” ihmisiä.

Clegg toki myös tekee selväksi, että politiikassa on puhtaita oma edun tavoittelijoita, supermachiavelliläisiä valtapelien pelaajia sekä kaikia kompromisseja vastustavia idealogeja. Nämä kaikki saavat oman osansa Cleggin kritiikästä. Cleggin kritiikki on varsin hyvin perusteltua, mutta ehkä kirjassa maksellaan vähän myös kalavelkoja.

Määrällisesti eniten kritiikiä saavat hallituskomppani konservatiivit. Oma kappaleensa on omistettu näiden psykodramaattiselle Eurooppa-suhteelle ja brexitistäkin puhutaan paljon. Konservatiiveja kuitenkin kritisoidaan varsin laajasti valtapeleihin keskittymisestä. En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että erityisesti George Osbornesta tulee kirjassa juuri niin negatiivinen vaikutelma kun mitä pintapuolisesta brittipolitiikan seuraamisesta muutenkin. Sivuroolissa seikkaiee Secretery of State Theressa May, jota kirjan loppupuolella Brexitistä puhuttaessa lyödään kovaakin, mutta Pääministeri David Cameron selviää kokonaisuutena jopa aika vähällä. Kritiikkiä lähtee kuitenkin myös laborin suuntaan,  tottakai Faragelle ja UKIP:lle, mutta myös SNP:lle.

Kirjan nimen mukaisesti koko ajan läpikulkeva teema on tasapainottelu ääripäiden välillä. Cleggin edustamasta liberalismista puhuttassa minulle jäänyt mieleen erityisesti Ian Buruman kommentit siitä, kuinka liberalismi saattaa olla varsin tylsä aate. Kun liberaali miettii asioiden eri puolia ja pohtii ratkaisuja, ideologisesti puhtaammat ja radikaalimmat ajatukset nousevat otsikoihin ja keräävät ihmisten huomion. Liberaalin ajattelun pitäisi kyetä vetoamaan aivojen ohella myös sydämmeen. Nationalistisen taantumukselliston viime aikaisen nousun ansiosta se on ehkä hieman helpompaa. Clegginkin pragmaattinen liberlismi on helpompaa muotoilla ideaaliin muotoon tilanteesa, jossa sillä on riittävän vastenmielinen, radikaali ja vakavasti otettava vastustaja.

 

 

 

Cleggin kokemuksista voisi halutessaan miettiä paralleeleja moneen suuntaan. Euroopan ulkopuolisena samanhenkisenä vertailukohtana voisi toimia Micheal Ignatieffin tuskainen taival Kanadan pääministerinä. Tällä hetkellä vertailuna tulee väkisin mieleen Emmanuel Macron, jonka nopeaa nousua voisi verrata Clegmaniaan ja joka Ignatieffin tapaan jakaa perusajatusmaailmaltaan paljon Cleggin kanssa. Macron onnistui mielestäni esimerkillisesti yhdistämään älyllisen, progressiivisen ja keskustaliberaalin ajattelun jonkinlaiseen myös sydämmiä puhuttelevaan idealismiin. Toivottavasti Macronin seuraavat viisi vuotta eivät ole yhtä kovaa alamäkeä kuin Cleggillä vuodestaa 2010 lähtien.

Suomalaisena paralleeleja voisi vetää perussuomalaisiin, joiden kannatus suli hallitustyön ensikertalaisina hyvin samaan tapaan liberaalidemokraattien kanssa. Vaikka perussuomalaiset on monella tapaa symmetrinen vastakohta liberaalidemokraateille, niin hallitusvastuu on tekijä, joka syö kannatusta idealogiasta ja maasta riippumatta. Äänestäjät eivät yleensä katso suopeasti kompromisseja. Clegg kuitenkin kirjoittaa seisovansa tehtyjen kompromissien takana ja huomauttaa, että hänen astuessaan virkaansa Britannia oli finanssikriisin seurauksena aikalailla kielekkeen reunalla ja on vaikea arvioida mitä olisi tapahtunut tilanteessa, joss maalla ei olisi ollut vakaata hallitusta.

Kirja oli mielenkiintoinen sukellus Britannian politiikkaan 2010-luvulla. Näkökulmat sovinistisen nationalismin ja populismin nousuun eivät pääsääntöisesti olleet sellaisia, etteikö aika samanlaisia olisi kuultu muiltakin, mutta ihan kiva lukea näitä ajatuksia myös ihmiseltä, joka on viime vuosiin asti toiminut merkittävänä poliittisena vallankäyttäjänä.

 

Junttikapinaa ymmärtämässä, J.D. Vance – Hilbilly Elegy

Oranssin rusketusvoideruhtinaan nousun yksi vähemmän tärkeä seuraus oli, että se nosti viime syksynä myös J.D. Vancen Hillbilly Elegyn  myyntitilastojen kärkeen. Ylimieliset kuplaliberaalit ovat yrittäneet ymmärtää sydänmaiden aitojen amerikkalaisten tuskaa ja tarttuivat joukolla kirjaan. Minäkin sain lopulta luettua Hillbilly Elegyn ja voin nyt ruksia kolmannen kirjan pois vuoden 2017 lukulistaltani.

Kirjaan liittyy todella monia teemoja ja sitä lukiessani ja asioita miettiessäni huomasin tekeväni assosiaatioita moneen suuntaan. Tiivistyksenä voisi kuitenkin sanoa, että Hillbilly Elegy on Ohion pikkukaupungissa kasvaneen, valkoisesta roskaväen joukosta korkealle ponnistaneen kolmekymmpisen miehen muistelmateos lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Alaotsikko Family and Culture in Crisis kertoo jo paljon kirjan pohjavireestä. Kultuurinen viiteryhmä, josta Vance erityisesti puhuu, on Keskilännen irlantilaisskonlantilaisttaustainen työväenluokka. Päihdeongelmat, rikkinäiset perheet ja synkät tulevaisuuden näkymät kuvaavat Vancen perheen ja viiteryhmän elämää. Konservatiiviksi identifioituvana Vance kiinnittääkin paljon huomiota juuri perheiden sisäisiin ongelmiin ja kulttuurisiin patologioihin.

Tätä kirjaa on totisesti yritetty käyttää viimeisen vajaan vuoden välineenä ymmärtämään Amerikan junttikapinaa. Ja siis sanotaan nyt pakollisena disclaimerina, etten luonnollisestikaan tarkoita kaikkien tai edes enemmistön Trumpin äänestäjistä olevan valkoista roskaväkeä, mutta valkoinen roskaväki kuitenkin ryhmittyi näissä vaaleissa ennennäkemättömän vahvasti republikaanien ehdokkaan taakse.

Konservatiivijunttien sisäiset ristiriidat

Vancen refleksiivistä ajattelua kuvastaa, että hän viittaa suoraan myös William Julius Wilssoniin kirjoituksiin ja vetää paralleelleja vuosikymmeniä sitten amerikassa tapahtuneseen kaupunkikeskustojen rappioitumiseen ja sen vaikutuksiin inner cityjen (suurelta osin) mustaan väestöön. Vancen elämän tärkein henkilö ja kirjan kiistatta viihdyttävin hahmo oli isoäiti Mamaw, jota hän on kuvannut haastatteluissa myös monien mustien tunnistamaksi hahmoksi. Ydinperheen ongelmien kasaantuessa isovanhempien merkitys on saattanut kasvaa. Toisaalta perheen merkityksen korostaminen yhdistettynä rikkinäisiin perheisiin, avioliiton ulkopuolisiin lapsiin ja jatkuvaan perheväkivaltaan kuvastaa, osittain sitä kestämätöntä ristiriitaa, jossa nämä valkoisen roskaväen edustajat ovat eläneet.

Perheen ohella kirjassa keskitytään muutenkin paljon hillbillyjen kulttuurin sisäisiin ristiriitoihin. Vance esimerkiksi kertoo, kuinka Michelle Obaman kommentit terveellisemmän ruokavalion tarjoamisesta lapsille aiheutti monissa Appalakkien asukeissa raivoa. Ei siksi, että he ajattelivat tämän olevan väärässä, vaan koska sisimmässään tiesivät tämän olevan oikeassa.

Hard working on myös sana jota valkoinen roskaväki halutaa liittää itseensä, mutta missä määrin tämä näkyy oikeasti heidän elämässään? Paljon Amerikan sydämaiden työpaikoista on kadonnut ja tämä on oikeasti muuttanut monien ihmisten tilanteen vaikeaksi. Se on myös synnyttänyt tilanteen, jossa kovaa työntekoa kunniottavan valkoisen työväenluokan pitää yrittää selittää itselleen, miksi he ovat työttöminä, vaikka työtä pelkäämättömälle tyypille Amerikan ihmemaasta pitäisi aina löytyä töitä. Itse pidin viime syksyn vaalihaastatteluissa varsin röyhkeänä joidenkin keskilännessä eläneiden ihmisten kommetteja siitä, miten he eivät halua yhteiskunnan työttömyystukia vaan kunnon töitä. Yhteiskunnan tuki ei riitä, vaan kaikki asiat pitäisi järjestää sillä tavalla, että nämä  hilibillyt  voisivat jäädä kotikonnuilleen tekemään töitä hyvällä palkalla.

Vance ruotii myös hillbillyjen uskonnollisuutta ja sitä kuinka nämä kertovat käyvänsä kirkossa säännöllisesti, vaikka todellisuudessa kirkossa ei keskimäärin välttämättä käydä sen useammin kuin rannikoiden liberaareilla aluella. Yksi kirjan lukuisista hauskoista Mamawn kommenteista liittyi juuri uskontoon ja siihen kuinka JD oli kahdeksanvuotiana ahdistunut kirkossa kuulemistaan homopelotteluista ja meni kertomaan mamawlle pelkäävänsä olevan homo.

Don’t be a fucking idiot, how would you know you know that you are gay? JD, do you want to suck dicks? Of course not. Then you are not gay. And even if you did want to suck dicks, that would be okay. God would still love you.

Trumpin menestys ja talous

Minulle Trump-ilmiössä yksi hämmentävin tekijä oli, miten valkoisen roskaväen onglelmista onnistuttiin syyttämään liberaaleja, ja kuinka heikosti Hillary Clinton uskalsi sanoa, että kyllä, tämä väestöryhmä joutuu elämään suurten ongelmien keskellä, mutta ongelmien syynä eivät ole neekerit, homot, rannikkoiden liberaalit ja meksikolaiset. Jos ongelmille olisi ollut pakko nimetä syntipukki, niin se olisi ollut friedmanreaganilaiseen talouspolitiikkaan sokeasti uskoneet republikaanit. Nimenomaan republikaanit ovat kertoneet miten ei kannata huolehtia työpaikkojen siirtymisestä kun kokonaiskakku kuitenkin kasvaa.

Minusta on selvää, että raaka kapitalismi ja hyvin heikko sosiaaliturva johtavat tiettyjen ryhmien osalta nopeaan työpaikkojen katoamiseen, köyhyyteen sekä monenlaisiin tästä seuraaviin kerrannaisvaikutuksiin. Tämän takia minun oli esimerkikksi vaikea ymmärtää, miten sinänsä äärimmäisen älykäs ja sivistynyt taloustietelijä Russ Roberts kertoi viime syksyn podcastissaan olleensa aidosti yllättynyt luettuaan viimeisen vuoden aikana paljon huomiota saaneen David Autorin ja kumppanien kirjoitukset Kiinan nousun vaikutuksista valkoisen työväenluokan elämään.

JD Vance on myös haastatteluissa todennut, kuinka yksi Trumpin nostanut tekijä oli  hänen keskittymisensä työpaikkoihin. Olen taipuvainen jossain määrin samohin ajatuksiin. Nationalistisen taantumukselliston nousulle on myös muita tekijöitä ja merkittävä määrä ihmisiä voi tilanteesta riippumatta kannattaa aivotonta konservatismia tai fasismia, mutta korkea työttömyys ja keskiluokan epävarmuus ovat keskeisiä tekijöitä, jotka ovat nostaneet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen tiettyjen kriittisten pisteiden yli.

Koen kuitenkin suurtaa sympatiaa J.D. Vancen refleksiiviseen ja moniuloitteiseen ajatteluun. Tietyt talouden kehityskulut ovat aika pitkälti väistämättömiä. Olisi olennaista miettiä miten auttaa näitä ihmisiä siitymävaiheessa, pehmentää pahimpia ongelmia ja tarjota apuvälineitä muuttaa  työpaikkojen perässä. San Franciscoon, New Yorkkiin, Lontooseen, mutta myös Helsinkiin tai Tampereelle muuttamisen pitäisi olla mahdollista myös hillbillyille ja suomijunteille. Metropoleihin saa tulla!

Todellinen tolkun konservaativi 

Friedmanreaganrandilaisten republikaanien, hardcore-raamattujengin ja alt right-hörhöjen keskellä  J.D. Vance vaikuttaa todelliselta tolkun konservatiivilta. Shit is complicated. Tämänkaltaisten hahmojen kanssa voisi varmasti käydä järkevää dialogia, yksilön vastuun, kultuurin ja perheen merkityksen, sekä yhteiskunnan interventioiden sopivista suhteista.

Mamaw and Papaw believed that hard work mattered more. They knew that life was a struggle, and though the odds were a bit longer for people like them, that fact didn’t excuse failure. “Never be like these fucking losers who think the deck is stacked against them,” my grandma often told me. “You can do anything you want to.



Hillbilly Elegy on ehdottomasti lukemisenarvoinen kirja enkä ihmettele, miksi sitä on myyty valtavat määrät ja miksi se on aiheuttanut niin paljon keskustelua. Valitettavasti J.D. Vance ei vain taida edutaa oikein minkäänlaisen konservatiivisen ajattelun valtavirtaa. Siinä missä liberaalit ryhtyivät miettivät mikä meni pieleen ja  miten uhmaikäisen VLHM:n tuskaa voisi ymmärtää, ryhtyivät konservatiivit aiemmin rakentamaan teekutsuliikettä, neliraajajarruttamaan lainsäädäntöä senaatissa, spämmäämään netin täyteen roskaa ja äänestämään Trumpia.