Länsimaisen liberalismin perääntyminen – Edward Luce

“Western liberal democracy is not yet dead, but it is far closer to collapse than we may wish to believe. It is facing its gravest challenge since the Second World War. This time, however, we have conjured up the enemy from within. At home and abroad, America’s best liberal traditions are under assault from its own president. We have put arsonists in charge of the fire brigade”

Suomella on kyseenalainen kunnia isännöidä kahden liberaalian demokratian tuhoamisen elämäntehtäväkseen ottaneen roiston tapaamista jo vajaan viikon päästä. Osittain tämän innoittaman päätin nyt lopultakin lukaista Edward Lucen viime vuonna julkaistun kirjan The Retreat of Western Liberalism.

Hyvin monenlaisia kirjoja kuten vaikkapa esim. J.D. Vancen Hillbilly Elegya on mainostettu  Trumpin ja nationalistisen taantmukselliston nousin selittäjinä ja monet ovat tietysti aktiivisesti haluneet mainostaa omia kirjojaan tällä ajatuksella. Retreat of Western liberalism on kuitenkin kerännyt aika hyvin kehuja ja sitä on kuvattu synkäksi ja pessimistiseksi, mutta hyvin aihepiiriä avaavaksi kirjaksi.

Trumpin huolestuttavin piirre on nimenomaan järjestelmällinen liberaalin demokratian perusarvojen päälle paskominen. Ajattelin jo vaalikampanjan aikana, että Trump on tehnyt aivan valtaisaa tuhoa. Käsittämättömän barbarismin tuominen politiikan korkeimmalle tasolle oli järkyttävää katsottavaa ja silloinkin jo huolehti, minkälaisia vaikutuksia tällä on tulevaisuudessa. Trumpin presidenttikausi, vaikka se loppuisi heti huomenna jättää valtaisat haavat siihen, mitä ihmiset ajattelevat politiikasta ja siitä mikä politiikan areenalla on sopivaa.

Esim. Berlusconi jätti jo 90-luvun valtaannousulla valtaisat jäljet Italian politiikkaan ja siihen mikä katsotaan politiiikan kentällä sopivaksi. Italia ei kuitenkaan ole maailman vaikutusvaltaisin valtio. Ja nimenomaan monien epädemokraattisten valitioiden oppistioryhmät ovat olleet erityisen kauhuissaan Trumpin valntaannousun ramifikaatioista.

Kuvahaun tulos haulle elephant curve

Kirjan alkupuolella käydään läpi globalisaation vaikutusta länsimaiden keskiluokkaan mainiten mm. Branko Milanovcin elefanttikäyrä. Tämä lienee tavallaan niitä asioita, joista lähes kaikki voivat olla jossain määrin samaa mieltä. Trumpin ja nationalistisen taantumukselliston nousun taustalla on vaikuttanut länsimaiden keskiluokan tulojen stagnaatio.

Erilaiset vastakkainasettelut eivät kärjisty yhtä helposti jos useimmilla on kuitenkin fiilis, että asiat menevät parempaan suuntaan ja omilen lapsien tulevaisuuden näkymät ovat itseä patempia Globalisaatiota ei kuitenkaan ole mahdollista pysäyttää ja olen skeptinen sen suhteen, kuinka paljon länsimaiden keskiluokan tilannetta olisi voinut parantaa juuri millään. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien talouskasvu saattoi hyvinkin olla poikkeuksellinen ajanjakso, jota ei vain mahdollista toistaa meidän elinaikanamme länsimaissa. Sillä mitä ihmiset ajattelevat vrt. todellisuus on tietysti merkitystä, mutta ehkä sen ei kuitenkaan tule olla kaiken politiikan perusta.

Mitä ihan tarkalleen olisi pitänyt tehdä toisin? Luce kritisoi identiteettipolitiikan nousua, mutta tämä on minusta himppusen kohtuutonta. Tähän liittyen tosin hyvin mielenkiintoisena esimerkkinä Luce mainitsee ranskalaisintellektuelli Didier Eribonin vasta hiljattain englanniksi käännetyn elämänkerran Returning to Reims. Reimsin Kommunisteja kannattaneesta työläisperheestä  Pariisiih karkuun lähtenyt Eribon tekee varsin kunniakkaan akateemisen uran ja palatessaan vuosikymmenien jälkeen kotikonnuilleen, hän huomaa tulipunaisten aluedein muuttuneen Front Nationalin vahvoiksi kannatusalueiksi. Notoriöösin Foucault’n elämäkerran kirjoittaneen Eribonin elämäntarina esitetäänkin ylipäätään metaforana Ranskan politiikan muutoksile.

 

Kuvahaun tulos haulle eribon reims

 

Pienehkönä, mutta mielenkiintoisena alakohtana oli pohdinta latinoista ja kuinka iso osa Yhdysvaltain latinoista saattaa ihan oikeasti tulevaisuudessa päätyä äänestämään republikaaneja. Virallistem tilastojen mukaan latinoiksi luokiteltavista ihmisistä ~50% ei pidä itseään useinkaan latinoina vaan ihan vain valkoisina ja tämän seurauksina eivät katso Trumpin töräytysten liittyvän heihin itseensä juuri millään lailla. Tässä suhteessa vähän kaikki ovat lopulta väärässä. Merkittävä osa latinoiksi luokitelluista ihmisistä ei loukkaannu Trunpin sanomisita, koska he pitävät itseään valkoisina, vaikka valtaosia “valkoisista” ei pidä heitä valkoisina.

Luce puhuu kirjan jälkipuoliskolla paljon Kiinasta. Tämä on ehkä sellainen isompi teema, jossa Trump ei ehkä ole niin pahasti väärässä kuin useimmissa aioissa. Kiina ei todellakaan ole mikään kansainvälisen politiikan partiopoika tai liberaalin demokratian malli, eikä se ole pelannut kansainvälisessä kaupassakaan kauhean rehdisti. Luce kuitenkin esittää hypoteettisen ja spekulatiivisen rohkean skenaation siitä kuinka Kiina ja Yhdysvallat päätyvät 2018 syksyllä pienimuotoiseen konfliktiin ja kuinka tällainen tapahtuma voisi vahvistaa Trumpin ja republikaanien asemaa ennen 2018 välivaaleja.

Jos haluat yrittää saada kokonaisvaltaisen kuvauksen viimeisten vuosien poliittisesta myllrryksestä, niin tämä on varmaan yksitäisenä kirjana sieltä ihan parhaimmasta päästä. Silti se jäi minusta kokonaisuutena hieman vajaaksi yritellessään käsitellä  todella suurten mannerlaattojen liikkeitä.

Uusia aitoja oikeita töitä – Masters of Craft

Työ on muutoksessa, mutta teknologisen kehityksen keskellä on myös pieni vastarendi ja tähän liitttyen lisäsin sosiologi Richard Ocejon kirjan Masters of Craft – Old Jobs in the New Urban Economy omalle tämän vuoden lukulistalleni. Tämä on kai jonkinlaisa kulutussosiologiaa, “luovan luokan”  analyysia ja kuvaa jossain määrin samoja ilmiöitä kuin hiljattain lukemani Aspirational class – Sum of small things.

Tiivistetysti tässä kirjassa esitellään ihmisiä, jotka työskentevät ja tarjoavat niitä palveluita, joita trendikkäät kaupunkilaiset käyttävät pelatessaan erottautimispeliään. Mutta tavallaan myös näissä trendikkäissä palvelualojen eliittityöpaikoissa työskentely on jonkinlainen erottautumisen tapa niille, joille se on mahdollista. Exceleitä pyörittäneeseen markkinointikonsulttiin verrattuna pientislaamossa työskenteleminen voidaan ehkä nykypäivänä nähdä korkeamman statuksen työnä. Eli tietyt palveluun ja konkreettisempaan fyysiseen tekemiseen liittyvät, aiemmin hyvin työväeluokkaisina nähdyt työpaikat ovat kasvattaneet statustaan.

Tässä kirjassa ei käsitellä suoraan käsityöolutta ja sen kanssa puuhastelevia ihmisiä, mutta se lienee monille jopa asia, joka sanasta craft ensimmäisenä tulee mieleen. Trendikkäiden pienpanimoiden tapaan käsityö on saavuttanut parempien ihmisten keskuudessa jälleen uudenlaista arvostusta pikkuhiljaa myös muilla aloilla ja voisin hyvin kuvitella, että vaikkapa puusepän homma saattaisi muuttua lähitulevaisuudessa supertrendikkääksi työksi. Tai ehkä se on jo sitä Brooklynissa, minä kun tutustun näihin trendeihin yleensä aina jälkijunassa…

 

Kuvahaun tulos haulle masters of craft

 

Kirja alkaa lyhyellä kuvauksella neljästä nuoresta miehestä matkallaan työpaikoilleen: coctailbaariin, tislaamoon, parturiin ja lihakauppaan. Yleisen käsityöammatteja ja työelämän muutoksia kuvaavan kappaleen jälkeen esitellään ja analysoidaan omassa kappaleessaan läpi näitä neljää ammattiryhmää: cocktailbaarin tarjoilijoita, tislaamotyöntekijöitä, partureita ja lihakaupan työntekijöitä / teurastajia.

Ammatteja yhdistää ennen kaikkea käsityö ja perinteisen aidon työn leima ja näihin uusvanhoihin palvelu/käsityön “eliittityöpaikkoihin” hakeutuu tietyillä tavoilla hyvin samankaltaista porukkaa. Siinä missä pari sukupolvea sitten lihakaupat kuitenkin olivat suurkaupunkien kaupunginosien paikallinen kokoontumispaikka, ovat ne nykyään vahvemmin keskustan ja gentrifikoituneiden alueiden kalliita erikoispalveluja.

Toisaalta kulttuuriset sekasyöjät voivat tehdä erottautumisia pienillä arkipäivisillä asioilla ilman, että näyttävät  ilmeisellä tavalla elitisteiltä. Hieman vastaavaa erottautusmispeliä harrasstavat tiskien toisella puolella myös cocktailbaarien työntekijät. Tarkasti sekä sekoitussuhteet että kaikki kulttuuriset etiketit tuntevat työntekijät tietävät erottuvansa tällä perusbaarimikoista, mutta eivät kuitenkin halua käyttää hienompia titteileitä, vaan usein näkevät että baarimikossa(bartender) on positiivisella tavalla työväenluokkainen klangi.

Iso osa kirjasta pyörii ruuan ja juoman ympärillä ja näille aihepiireillä snobbailu kieltämättä välillä häiritsee itseäni tiettyjen ihmisten kanssa pyöriessä. Parturi kuitenkin eroaa kolmesta muusta työstä siinä, ettei siinä ole kyse ruuasta tai juomasta. Siinä työntekijä myös ehkä tasapainottelee erityisen mielenkiintoisesti maskuliinisuuden ja aidon työn sekä “feminiinisen” ulkonäkökeskeisyyden ja muotitietoisuuden välillä. Jotkut kuitenkin pysytyvät olemaan samaan aikaan viimeisen päälle suorastaan streotypisen maskuliinisia, mutta  koskettelemaan toisen miehen hiuksia ja kertomaan tyylivinkkejä.

Vaikka homma vaikuttaa välillä hieman ärsyttävältä trendipelleiyltä, niin ehkä on kuitenkin hyvä, että automaation tai tekoälyn aikakaudella massatuotetun roskan vastapainoksi ihmiset haluavat myös jotain muuta ja tätä kautta työmarkkinoille tulee, vaikkakin sitten edes pienehkö määrä uusia “oikeita töitä”. Teurastajat, parturit ja tislaamotyöntekijät tarjoavat myös jonkinlaisen maskuliinisen pakopaikan perinteisiä miesten duuneja kipeasäti kaipaaville äijille.

Kuvahaun tulos haulle high end butcher

 

 

Masters of Craft on hyvin kirjoitettu ja suorastaan viihdyttävä kuvaus työelämän pienestä, mutta mielenkiintoisesta vastatrendistä. Yksittäisten ihmisten kohtaamisten ja haastattelujen kautta saatu hyvä kuvaus laajemmasta kehityksestä. Masters of Craft kuvaa, että hyvin tehdylle sosiologisella tutkimukselle ja sen popularisoimiselle on oma paikkansa.

 

Timo Hännikäinen – Kuolevainen

Juhannusaattona tuli luettua Timo “Hevosenkyrpä” Hännikäisen pari vuotta sitten julkaistu kirjanen Kuolevainen. Olen joskus aiemmin maininnut, että Hännikäinen kuuluu harvoihin sellaisiin hahmoihin, joiden aatemaailman avainjutuista olen vahvasti erimieltä, mutta jonka tekstejä luen tästä huolimatta hyvin mielelläni. Hännikäistä voisi ehkä jopa luonnehtia oksymoronilta kalskahtavalla sanayhdistelmällä suomalainen konservatiivi-intellektuelli. Sarastuksessa nähty konservatiivilarppi ja 612-tyyppinen spedeily menee välillä melkein jopa suorastaan kiusalliseksi mutta kokonaisuutena Hännikäinen on ollut minulle kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista ajattelijoista.

 

Kuvahaun tulos haulle timo hännikäinen 612

 

Kuolevainen on kuitenkin pyörii varsin kaukana kulttuurisodan konkreettisista taisteluista ja se voisi kyllä maistua sellaisillekin, joissa tietyt osat Hännikäisen tuotannosta aiheuttavat pahasti näppylöitä. Kirja lähtee liikkeelle Hännikäisen siskon kuolemasta ja pyörii muutenkin monilta osin varsin henkilökohtaisissa jutuissa, sivuten esimerkiksi moneen otteeseen Hännikäisen vaimoa. Tämä toimii minulle ihan hyvin ja avaa myös ihan sopivassa suhteessa Hännikäisen hahmoa.

Kuolevainen ei välttämättä sisällä mitään poikkeuksellisen orginaalisia tai yllättäviä ajatuksia, mutta tykkään tyylistä ja kirjan aihepiiriä mietitään kuitenkin vähän pintaa syvemmältä. Alun henkilökohtaisempien kelojen jälkeen käydään hauskoilla esimerkeillä läpi kuolemaa keskiajalla ja sitä miten kuoleman todellisuus ja elottomat ruumiit ovat kadonneet nykymaailmassa kokonaan ihmisten normielämästä.

Taantumuksellisuuslarppi tulee hieman esiin kirjan keskivaiheilla metsästyksestä ja eläimistä puhuttaessa. Ei siis sillä, että pitäisin metsästystä suoranaisesti suurena syntinä, mutta minun on vaikea nähdä ihmisen eläimellisyyden glorifioinnin hienoutta. Ei siksi etteikö eläimelliyys olisi olemassa, vaan juuri siksi, että sivistys on niin ohutta pintakuorta, ettei eläimellisiä vaistoja tarvitse yhtään erikseen kiihottaa.

Seuraava kappale itsemurhasta taas on ehkä kappale, jota lukiessani nyökyttelin eniten. Kirjanen päättyy ihan hyvään ja diipimpään pohdintaan kuolemasta asiana, joka antaa elämälle sen merkityksen. Viime aikoina en ole taas jaksanu niin kauheasti lukea, joten tällainen ohuempi kirjanen maistui juhannuslukemiseksi oikein hyvin. Hännikäinen on ongelmallinen ja joiltain osin jopa suorastaan vastenmielinen hahmo, mutta miehen tekstit nyt vaan ovat lukemisen arvoisia.

 

Mitkä ihmeen Snapchat-viestit – Billy Gallagher: Snapchat story

Billy Gallagherin kirjassa How to Turn Down a Billion Dollars – Snapchat story käydään vauhdikkaasti läpi Snapchatin historia. Homma alkaa siitä kun parikymppiset Stanfordin opiskelijat miettivät, kuinka katoavat viestit saisivat naiset helpommin lähettämään puolialastomia kuvia itsestään ja päätty siihen, kuinka Snapchatista  on erilaisten mutkien kautta muotoutunut vuoteen 2017 mennessä miljardien arvoinen yritys.

We wanted flying cars, instead we got 140 characters

Se että minä todenteolla tutustun Snapchatiin juuri lukemalla aiheesta kirjan mahdollisesti myös kavaltaa jotain minusta ja siitä kuinka ulkona olen joistain nykynuorison trendeistä. Muistan kuinka duunikaveri näytti minulle kesällä 2016 jotain Snapchat-filtterihassutteluja ja muistan vastaneenneen jotenkin kyynisesti, että tuollaisella paskoja hassutteluja luomalla sitä sitten nykyään rikastutaan.

 

I´m CEO, bitch!

 

Snapchat on henkilöitynyt vahvimmin sen perustajaan Evan Spiegeliin. Kirja alkaa tarinoilla Evanin markkinoitihustlailusta ja frathouse-bailumeiningistä kampuksella. Tässä mielessä Evanin hahmosta tulee minulla mieleen jonkinlainen brogrammer-stereotypia. Toisaalta Evan kuitenkin lähti liikkeelle markkinoijana ja hän keskitty′i Stanfordin opinnoissaan erityisesti product designiin. Eli Evanin tapauksessa kyse nimenomaan ei ole haisevasta nörtistä, joka on rakentanut jotain teknisesti ylivoimaista.

Vaikka esim. Facebookin poikkeuksellinen menestystekijä oli ennen kaikkea ideassa tuoda sosiaaliset suhteet digitaaliseen muotoon, oli Snapchat vielä astetta kauempana insinöörivetoisesta putiikista. Esim. Facebook on rakentunut ensisijaisesti insinöörien rautaisen osaamisen päälle.

Facebook pyörii kuitenkin läpi kirjan vertailukohtana ja arkkivihollisena, joka yrittää nitistää Snapchatin erityisesti Slingshotilla sen jälkeen kuin Evan kieltäytyi Zuckin miljarditarjouksesta. Facebook myös nappasi itselleen Instagramin ja Whatsappin, jotka molemmat hieman eri tavoilla kilpailevat juuri Snapchatin kanssa. Evanin hahmosta tulee kirjan myötä myös vahvasti mieleen Zuck. Nuori ja monella tavalla aidosti lahjakas hahmo, jolla on niin vahva oma visio luomuksestaan, ettei suostu myymään sitä kenellekkään tai astumaan yhtään CEO:ta pienempään sivurooliin.

Snapchatin erottaa Facebookista ja useimmista muista aikamme teknologiajäteistä pääkonttorin sijanti. Se ei ole Piilaaksossa, vaan Los Angelesin kupeessa Venicessä. Tämä ei ole  pelkästään triviaali ero, vaan symboloi myös sitä, että Snapchat haluaakin Piilaksoon ja teknologian ohella tai jopa niiden sijaan assisioida itseään suhteessa Hollywoodiin ja viihdemaailmaan.

 

Kuvahaun tulos haulle selfie

 

 

Toisaalta vahvasti henkisesti keski-ikäistyneenä Snapchat vaikuttaa minusta edelleen infantiililta ja pinnalliselta adhd-jonnejen meiningiltä, jolla tuskin isossa kuvassa on erityisen positiivisia vaikutuksia kulttuuriin tai ihmisten hyvinvointiin. Ylipäätään miljoonat selfiet, loputtomat kuvavirrat ja jatkuva realiaikainen kommunikaatio muiden kanssa, eivät vaikuta minusta niin positiiviselta menolta. Mutta tämä on se maailma, jossa nyt eletään ja Snapchat on osannut ottaa siitä paljon irti. Snapchat onnistui iskemään siihen ajanhetkeen, jolloin oikeasti laadukkaat älypuhelimet tekivät lähes realiaikaisen kuvaviestinnän mahdolliseksi.

Ja myönnettäköön, että kirja sai minut hieman sympaattisemmaksi yritystä ja sen alkuperäistä taustaideaa kohtaan. Vaikka taustalla olikin ehkä karkeahko ajatus siitä, että katoavien viestien myötä muijat lähettäisivät innovaattoreillemme rohkeammin paljastavia kuvia itsestään, niin metatasolla taustalla vaikutti ajatus ihmisten välisestä intiimimmästä viestinnästä, jota ei tarvitsisi miettiä yhtä paljon Facebookin tapaan osana jonkinlaista itsensä brändäämistä.

How to Turn Down a Billion Dollars – Snapchat story on viihdyttävä ja vetävästi kirjoitettu business-kirja. Se varmaan voisi auttaa myös muita kaltaisiani henkisesti keski-ikäistyneitä ymmärtämänä mistä Snapchatissa on oikeasti kyse, millaisella logiikalla nykynuoriso ihan oikeasti kommunikoi ja millaista on elämä aikamme teknologiajättien sisällä. Lukemisen arvoinen kirja.

 

Paremmista ihmisistä – Elizabeth Currid-Halkett: Sum of small things

Kalliita pilatestunteja, luomubroileria whole foodsista, lehtikaalistmoothieita ja tolkuttoman kalliita paikallisesti tuotettuja villapaitoja. 2010-luvulla Amerikan paremmat ihmiset singnaloivat omaa paremmuuttaan mm. tällaisilla ekologisesti sekä sosiaalisesti kestävällä kulutusvalinnoilla. Kulutusvalinnat ovat siirtyneet enemmän aineellisesta aineettomaan ja tuotteen itsensä ohella kiinnitetään enemmän huomiota sen tuotanto-olosuhteisiin ja asioihin, joita en niin helposti ole johdettavissa sen fyysisitä ominaisuuksista.

Elizabeth Currid-Halkettin viime vuonna julkaisema kirja Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class on ollut tämän vuoden lukulistallani. Kirjassa tehdään jonkinlainen sukellus Amerikan taloudellisen eliitin, kulttuurieliitin ja keskiluokan kulutustottumuksiin. Havainnot ovat jollain lailla ilmiselviä ja jokaisen ympäröivää maailmaa edes jollain lailla seuraava varmaankin tunnistaa nämä, mutta ne on vähän Bourdieun hengessä laitettu teoreettiseen viitekehykseen ja hommaa on tuettu ihan vahvalla tilastoaineistolla, jota vyörytetään lukijalla varsinkin kirjan alkupuolella.

Bourdieun ohella kirjan sisällöstä tulevat mieleen sen sivuillakin mainitut David Brooks ja Richard Florida, joiden edellisellä vuosikymmenellä luomat käsitteeet bobo ja creative class menevät enemmän tai vähemmän päällekkäin Currid-Halkettin Aspirational Classin kanssa. Itse Currid-Halket kuitenkin nostaa suurimmaksi vaikuttajakseen jo 1900-luvun alkupuolella eläneen amerikkalaisen sosiologin Thorstein Veblenin.

Kirjan kuvaus Amerikan parempien ihmisten kulutuskäyttäytymisestä ja sen yhteiskunnallisista ramifikaatioista on yleisesti ottaen sovellettavissa aika hyvin myös Eurooppaan ja Suomeen. Ehkä jotkin lasten rintaruokintaan ja luomutaisteluihin liittyvät keskustelut olivat suomalaisesta näkökulmasta hieman vieraampia ilmiöitä, mutta yleisesti ottaen kirjan sisältöä voi hyvin soveltaa myös Suomeen.

Elizabeth Currid-Halkettin esittää, että tietyn elintason saavuttaneissa länsimaissa on ymmärrettävää, että kulutuskäyttäytymisessä painottuvat aiempaa enemmän ja ekologiset ja sosiaaliset kestävään kehitykseen liittyvät näkökulmat, mutta näiden sinänsä hyvin asioiden ohella homma toimii myös  raakana statuskilpailuna lisäten siihen osallistuvien stressiä ja tekemällä tarkoituksellisia erotteluja “alempiin’ luokkiin. Whole foodsissa shoppailu on helpohko (joskaan ei erityisen halpa) tapa osoittaa omaa paremmuuttaan.

 

Kuvahaun tulos haulle kale smoothie meme

 

Kirjasta tuli myös mieleen toinen tämän vuoden lukulistalleni nostama kirja Masters  Craft masters of craft old jobs in the new economy, jossa myös tarkastellaan sosiologisella otteella muuttuneita kulutuksen muotoja, mutta hieman enemmän tiskin toisella puolella olevien ihmisten näkökulmasta.

Kirjassa myös painottuu paljon itseänikin välillä ärsyttävä foodie-intoilu. Ottama aihetta ihan liian vakavasti, olen taipuvainen ajattelemaan, että kulttuurin painopisteen siirtyminen muualta yhä enemmän ruuan suuntaan, ei välttämättä ole erityisen hyvä asia. Tai kuten Tyler Cowen kirjoitti Once We Listened to the Beatles. Now We Eat Beetles.

Kokonaisuutena Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class oli aika kiva tietokirja kulutussosiologiasta. Kaikki tilastotarkastelut ja rintaruokintakeskustelut eivät olleet erityisen mielenkiintoista luettavaa, mutta kokonaisuutena tämä oli hyvää kamaa ja nitoi mielenkiintoisella tavalla yhteen aika monien hahmojen ajatuksia: Paul Krugmanista Roland Barthesiin ja Geoffrey Westistä Georg Simmeliin.



Rahan ruhtinaat – antropologinen tutkimusretki finanssimaailmaan

Viime aikoina on tullut luettua vähemmän enkä ole jaksanut kirjoittaa niistä muutamista lukemistani kirjoista mitään ajatuksia. Nyt kuitenkin luin parissa päivässä hollantilaistoimittaja Joris Luyendijkin kirjan Rahan ruhtinaat (eng. Swimming with sharks).

Image result for swimming with sharks book

 

Kirjan taustalla on Guardianilta saatu tehtävänto. Antropologin taustalla operoiva hollantilaistoimittaja lähtee selvittämään minkälainen heimo pankkiireista ja muista finanssimaailman ihmisistä oikein muodostuu. Luyendijkillä ei ollut ennestään tuntemusta finanssimaailmasta ja tämän kautta kirja on myös kirjoitettu tavalla, joka tekee siitä helposti lähestyttävän aihetta vähän tunteville.

Kirjan ansioksi voi  laskea myös sen, kuinka siinä eritellään Cityn pankkimaailman eri toimijoita. Todellista high lifea eläviä supertreidaajia ja kvantteja on tietysti vähemmistö ja suurin osa ihmisistä, vaikkakin keskimäärin ihan jonkin  verran muualla työskenteleviä paremmin tienaavia, tekevät kuitenkin  verrattain normaaleja toimistotöitä ja painavat hieman keskivertotallaaja paremman palkkansa eteen aika pitkän päivää. Suurella osalla tästä porukasta ei ole sitten minkäänlaista käsitystä kokonaiskuvasta.

Luyendijk kertoo kuinka ajatteli ensin esimerkiksi Big Shortin olevan äärimmäisen onnistunut kirja, koska hänen haastattelemiensa henkilöiden kuvaukset vuoden 2008 finanssikriisistä täsmäsivät huomaatavan usein huomattavan täsmällisesti sen kanssa, mutta sitten Luendijk tajusi, että nämä ihmiset olivat itse asiassa muodostaneet kuvansa tapahtumista ennen kaikkea samanlaisten kirjojen ja toisen käden lähteiden kautta.

Useat haastateltavat kertovat kuinka city on meritokrata, jossa ei katsota sukupuolta, ihon väriä eikä etnistä tai sosiaalista taustaa, vaan ainoastaan kykyä tuottaa lisäarvoa. Ja varmaan kyseessä on jossain määrin meritokratinen miljöö, jossa tietoista syrjimistä on varsin vähän, mutta itse tuppaan ajattelemaan että erilaisia laiskoja ja välilllä huonosti toimivia heuristiikkoja ihmisten arvioimiseen käytetään aina. Kirjan englanninkielinen nimi tulee Swimming with sharks on juuri luonnehdinta tästä äärimmäisen kilpailuhenkisestä ympäristöstä.

Luyendijkin käsitelee finannssimaailman problematiikkaa ylipäätään aika mukavasti systeemistason ongelmana. Kyse ei edes ole niin suurelta osin niinkään siitä, että finanssimaailmaan saapuu valikoituneita ihmisiä, vaan että systeemi toimii tietyllä tavalla ja ihmiset vain tekevät siinä !oman osansa”.

Finanssimaailma on vain muodostunut paikaksi joissa kannustetaan amoraalisuuteen. Asioiden moraalia ei yksinkertaisesti vain mietitä. Luyendijk mainitsee jossain kohtaa myös kuinka asioiden amoralisoiminen on suorastaan jonkinlainen testi henkilön uskottavuudelle. Henkilö joka näyttäytyy muille kaikkein amoraalisimpana näyttäytyy myös työssään uskottavimpana Tuntuu että välillä sitä törmää itsekin samanlaiseen psykologiseen toimintapaan, toki onneksi hieman lievemmissä konteksteissa.

Rahan ruhtinaat oli kokonaisuutena aika viihdyttävän kevyt tietokirja.

 

 

Brynjolfsson & McAfee: The Second Machine Age

Jo nelisen vuotta sitten julkaistu Erik Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen kirja The Second Machine Age: Work, Progress, and Prosperity in a Time of Brilliant Technologies on taidettu nähdä viime vuosina aika laajasti yhtenä parhaista yhteenvedoista teknologisesta ja kehityksestä ja sen taloudellisita vaikutuksista. Viime vuonna duo julkaisikin aiheesta jo uuden kirjan Machine, Platform, Crowd: Harnessing the Digital Revolution, joka ehkä olisi vielä tätäkin kirjaa ajanohtaisempi.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

The Second Machine Age ottaa jossain määrin vastakkaisen näkökulman esimerkiksi Tyler Cowenin The Great Stagnation ja Robert Gordonin The Rise and Fall of American Growth kirjoihin verrattuna jotka ovat olleet jonkin aikaa omassa mentaalisessa antikirjastossani. Herrat Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen eivät kuitenkaan mitenkään estottomasti juhli koneiden uuden tulemisen vaikutuksilla.

Kirjoittajat kertovat kuinka he itsekin suhtautuivat pitkään varsin skeptisesti tekoälyn kykyihin ottaa haltuun haastavia työtehtäviä ja vaikuttaa suuresti taloudellseen kehitykseen. Ajatukset muuttuivat kuitenkin verrattain nopeasti muutamassa vuodessa heidän tutustuttuaan tarkemmin esimerkiksi Googlen kuskittomiin autoihin.

Kirjan nimi Second machine age viittaa kirjoittajien ajatukseen, että teollinen vallankumous ja siitä seurannut “koneiden aika” oli potentiaalisesti ihmisen historian merkittävin käännekohta. Tämän voi esimeriksi oikeuttaa sillä, että tuosta lähtien väestönkasvu alkoi kiihtyä aivan uudella tavalla.

 

Kuvahaun tulos haulle second machine age

 

Digitalisaatio, tekoäly ja muut viime aikojen kehitysakeleet muodostavat Brynjolfssonin ja McAfeen mielestä toisen teollisen vallankumouksen, jolla on kunnolla käyntiin päästyään mahdollisuudet muuttaa maailmaa teollista vallankumousta muistuttavalla tavalla. Osittain kyse on kuitenkin siitä, ettei uusia teknologioita osata vielä käyttää tehokkaimmilla mahdollisilla tavoilla.

Toisin kuin esimerkiksi mainitut Tyler Cowen tai Robert Gordon, Brynjolfsson ja McAfee ovat vahvasti sitä mieltä, että digitalisaatio ja keinoäly luovat talouskasvua ja tuovat mukanaan monia suuresti maailmaa mullistavia asioita, mutta ongelmana vain on, että kasvun hedelmät eivät oletettavasti jakaudu sitten millään lailla tasaisesti. Mainiona esimerkkinä nostetaan valokuvaus, sen yleistyminen älypuhelinten myötä ja kuinka tuo kasvu valui vKodakin kaltaisen jättiyrityksen sijaan valtaisan paljon vähemmän työllistäville Facebookille ja Instagramille.

Teknologinen kehitys tuppaa myös usein johtamaan voittaja vie kaiken-ilmiöön. Uusilla digitaalisilla markkinoilla ykkönen vie helposti koko potin tai ainakin suhteettoman suuren osan siitä. Ja tämä vaikutus sitten valuu myös alaspäin. Systeemin parhaiten koodavalle kannattaa maksaa selvästi enemmän kuin vain niukasti huonommalle koodarille. Samoin Homerilla tai Shakespearella ei ollut J.K. Rowlingin tapaan mahdollisuuksia myydä kirjaansa käytännössä koko maailmalle.

Pakollisena POTUS-viittauksena voisi mainita sen, kuinka vaikeaa näiden kehityskulkujen kommunikoiminen ymmärrettävästi monille Trumpin kannattajille tuntuu olevan mahdodonta, kun he haluavat etsiä alemman keskiluokan tulostagnaatioille syiden sijaan syyllisiä, joita pitää päästää syyttämään joita saa vihata. Brynjolfsson ja McAfee eivät vajoa ihan muutaman vuoden takaisen Humans need not to apply-videon pessimisiin, mutta teknologinen kehitys tuottaa aika kiistattomia ongelmia tulonjaon polarisaatioon liittyen.

The Second Machine Age oli suht viihdyttävästi kirjoitettu kirja viime vuosien teknologisesta kehityksestä ja sen taloudellisista ramifikaatioista. Tosin itselläni tuntui, että seurattuani jonkin verran aihepiiristä käytävää keskustelua, ovat monet Second Machine Agen teesit valuneet jo hieman laajempaan yleiseen keskusteluun. En tosin tiedä onko tekoälyn ja vastaavien nopeasti muuttvien asioiden kehityksestä puhuttaessa kirja jo joistain yksityiskohdista puhuttaessa jo hieman vanhentunut. Kirja muistutti hieman myös viime keväänä lukemaani Ryan Aventin kirjaa Wealth of Humans Work, Power, and Status in the Twenty-first Century.

 

 

Sisäpiirikauppoja ja likaista rahaa – Sheelah Kolhatkar: Black Edge:

Poimin Economistin vuoden 2017 kirjalistauksesta muutamia kirjoja omalle vuoden 2018-lukulistalleni. Ensimmäisenä näistä kirjoista sain luettua Sheelah Kolhatkarin kirjan Black Edge: Inside Information, Dirty Money and the Quest to Bring Down the Most Wanted Man on Wall Street.

 

Kuvahaun tulos haulle black edge

 

Black Edge on tositarina yhdestä finanssimaailman viime vuosikymmenten menestyksekkäimmästä hahmosta. Kirjan päähenkilö Steven Cohen ja tämän hedge fund S.A.C. Capital on toimnut jonkinlaisena inspiraationa Showtimen vuonna 2016 startanneelle mainiolle tv-sarja Billionssille ja tämä oli yksi tekijä, joka innosti myös minut tarttumaan Kolhatkarin kirjaan sekä sukeltamaan syvemmälle hedge fundien ja sisäpiirikauppojen maailmaan. Billionssin Bobby Axelrothin ja tämän Axe Capitalin sekä Steven Cohenin ja tämän SAC Capitalin tarinoissa on jonkin verran yhteistä ja muutamia aika täsmällisesti täsmääviä yksityiskohtia.

Billionsin ohella ennakkodotuksissani tämä kirja vertautui sellaisiin Wall Sreetin synkkää puolta valotteneisiin Micheal Lewisin kirjoihin kuin Big Short ja Flash Boys, joissa kuivahkon finanssimaailman kiemurat on saatu muotoiltua viihdyttävän trillerin muotoon. Odotukseni Black Edgeä kohtaan olivat siis aika korkealla.

Kirja ei kuitenkaan temmannut ihan samalla tavalla mukaansa kuin  Lewisin parhaat kirjat tai Billions. Se oli ehkä ennemminkin tarkkaa dokumentaatiota Steve Cohenin urasta ja erityisesti parista SAC Capitalin sisäpiirikaupasta sekä näihin liittyneestä polisiitutkinnasta ja oikeudenkäynneistä.

Eikä kirja pääty onnellisesti. Spoiler: pääkonna Steve Cohen pääsee kuin koira veräjästä ja tuomiota saavat lähinnä pienemmät pelurit Cohenin alapuolella. Cohen sen sijaan jatkaa menestyksekkäänä multimiljardöörinä ja kirjan viimeisessä kappaleessa maksaa huutokaupassa maailmanennätyshinnan Alberto Giacomettin veistoksesta kun hän oli vain hetki aikaisemmin sanonut kirjaa varten haatattelua kärkkyynelle Kolhatkarille, että hän on tullut huutokauppaan myymään eikä ostamaan. Tämä kohtaus toimii aika hyvänä metaforana koko kirjalle.

 

Kuvahaun tulos haulle steve cohen

 

Vaikka kirja ei ihan kasvanut aivan sellaiseksi viihdyttäväksi trilleriksi kuin olin toivonut, oli se kuitenkin varsin miellyttävä lukukokemus. Wall Streetillä viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset, hedge fund-maailma ja ylipäätään finanssimaailman pimeät puolet onnistuttiin esittelemään aika mielenkiintoisesti. Ihan lukemisen arvoinen kirja jos aihepiiri kiinnostaa, mutta ehkä viihdyttävämmän ja silti vielä jollain lailla totuutta muistuttavan kuvauksen tuosta maailmasta saa Billionsin katsomalla.

Kiva lukuvälipala: Antti Arnkil – Launtaiesseet

Muistan että reilu viisi vuotta sitten törmäsin kirjoituksiin suomalaisen essekirjallisuuden noususta. Kuten ehkä aika moneen muuhunkin ilmiöön, tutustuin tähänkin aiheeseen suht myöhässä. Päädyin kuitenkin lukemaan jotain näiden kehuttujen suomalaisten kirjoittajien esseekokoelmia ja yllätyksekseni tykkäsin aika paljonkin itselleni uudesta esseemuodosta. Tuntuu että kirjoittajat antavat ajatuksensa risteillä vapaammin ja saattavat parhaimmilaan päätyä mielenkiintoisiin tulkintoihin ilman, että näitä näitä tarvitsisi päätyä väistämättä puolustamaan aivan loppuun asti.

Nyt Suomeen palattuani päätin ottaa luettavaksi pitkästä aikaa taas näitä suomiesseitä. Kirjastosta tarttui mukaan Antti Arnkilin vuonna 2014 julkaistu esseekokoelma Launtaiesseitä, joka osoittautui oikeastaan juuri sellaiseksi paketiksi jota tovoinkin. Vähän oli sellaista kulttuurihomoilua pikkusormi pystyssä, mutta kuitenkin riittävän ymmärrettävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettuna. Kulttuuriteosten analysointia tavalla, josta sai jotain irti vaikka lähes kaikki teokset olivat itselleni ennestän lähes tuntemattomia.

 

Kuvahaun tulos haulle lauantaiesseet

 

Pari ensimmäistä kulttuuriesseetä eivät vielä oikein temmanneet mukaansa (ehkä tosin pitäisi katsoa Skavbölen pojat), mutta tämän jälkeisistä lähes kaikki tekstit toimivat varsin hyvin. Olen aiemmin ainoastaan kuullut Hannu Raittilan nimen, mutta hänen kirjojaan analysoinyt essee totisesti herätti mielenkiinnonnan Raittilan tuotantoa kohtaan. Partanen-essee myös herätti mielenkiinnon sekä tätä minulle aiemmin tuntematonta suomielokuvaa kohtaan, että perusjuonen tasolla aiemmin tuttua Bartleby-romaania kohtaan.

Guy Debordia ja tämän elokuvatuotantoa esitellyt essee oli myös mieleniintoinen ja itselleni sopiva paketti hieman minua kiinnostaneesta hahmosta. Debord on kai jopa 1900-luvun jälkipuolen “postmodernien” ranskalaisten ajattelijoiden joukossa sieltä sakeimmasta päästä, joten tämä essee oli minule juuri sopiva ja riittävä johdanto tähän hahmoon.

Muutama essee erosi mielestäni sopivasti kokoelman muusta sisällöstä. Kolmas essee kertoi hauskasti 60-luvulla vaikuttaneen kustannusjohtajan poskettoman mammuttumaisesta  kirjasarjaprojektista. Tämän jälkeisessä esseessä analysoitiin antaumauksella David Grohlin ja Foo Fightersin tuotantoa.

Esseekokoelman loppupuolella oli pari henkilökohtaisempaa esseetä. Ensin tavallaan synkempi, mutta silti lämmin essee läheisestä työkaverista ja tämän kuolemasta. Esseekokoelma kuitenkin päättyy kaikinpuolin sympaattiseen muisteloon lapsuuden kesästä, johon kovimman yrittäjänkään on varmaan vaikea suhtautua kyynisesti

Kokonaisuutena Lauantaiesseet oli oikein mukava lukukokemus. Tosiaan sopivan viihdyttävää kulttuurisnobbailua ja -reflektiota, joka avasi ihan oivaltavia näköulmia tiettyihin asioihin ja esitteli hauskasti myös monia aiemmin itselleni tuntemattomia kulttuuriteoksia.

 

Istanbulin äpärä

Vuoden 2018 ensimmäiseksi lukemakseni kirjaksi valikoitu turkkilaisen Elif Şafakin kirja Bastard of Istanbul(Suom. Kirottu Istanbul). Şafak jäi viime vuonna mieleeni fiksun oloisena feministinä ja  humanistina, joka on osannut kertoa mielenkiintoisella tavalla, Turkin tapahtumista, mutta myös laajemmin nykymaailman menosta. Ehkä tämä oli myös kahteenkin suuantan alibikirja, jolla voin sanoa lukeneeni “sekä nykyfeministiä” että islamiakin ja arvostellutta naista.

 

Kuvahaun tulos haulle elif shaFAK

 

Kirottu Istanbul on feministinen kirja ainakin siinä mielessä, että sen keskiössä ovat naiset ja monet sen tapahtumista keskittyvät juuri naisten Turkissa ja tietysti muuallakin kokemiin ongelmiin. Se ei kuitenkaan ole joidenkin exmuslimien tapainen yksipuolinen hyökkäys “barbaarisia” turkkilaisia kohtaan, vaan siitä välittyy Shafakin rakkaus Istanbulia, Turkkia ja monia sen perinteitä kohtaan.

Shafak on puhunut juuri nyanssien tärkeydestä ja dualismia sekä monoliittista identiteettipolitiikkaa vastaan. Turkin moninaisuus ja ristiriidat näkyvät kirjan keskiössä olevassa perheessä. Siskoksta yksi pitää huivia, toinen on kemalistinen nationalisti ja historianopetteja, kolmas minihametta käyttävä liberaali äpäränsynnyttäjä ja neljäs ehkä juuri kaiken tämän seurauksena lievästi mielenvikainen. Perhe onnistuu kuitenkin tulemaan jollain lailla keskenään toimeen. Ehkä nyt 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen Turkin sisäiset sapelinkalistelut näkyisivät vahvemmin myös tämän kuvitteelisen perheen arjessa.

Eurooppalaisten on aina ollut vaikea ymmärtää lännen ja idän välimaastossa olevaa Turkkia, mutta Shafakin viesti on että se on tavallaan yhtä vaikeaa myös turkkilaisille itselleen. Kirjan päähenkilöt kamppalaivet erilaisten identiteettiensä keskellä eikä kaiken alleen tukahduttava sovinistinen nationalismi kykene pyyhkimään ristiriitaisuuksiin liittyviä ongelmia pois.

Kirjan yksi keskeinen teema on Turkin suorittama armenialaisten kansanmurha, jonka turkkilaiset ovat halunneet yrittää pyyhkiä pois historiastaan ja kansamurha-sanan käyttäminen vei myös Shafakin lakitupaan, mutta toisaalta toi kirjalle myös mediahuomiota ja sitä kautta lisää lukijoita. “Puhtaiden” turkkilaisten keskellä elävät armenialaiset ja alaviitit ovat osa Turkkia, mutta varmaan turkkilaisten identiteettiä mietittäessä paljon tiivistyy kurdikysymyksen ympärille.

Tavallaan oli taas ihan kiva pitkästä aikaa lukea fiktiota ja eikä Istanbulin äpärä ollut jossain määrin synkistä teemoistaan huolimatta kovin raskas lukukokemus. Varmaan yritän tänävuonna ylipäätään lukea enemmän romaaneja.