Istanbulin äpärä

Vuoden 2018 ensimmäiseksi lukemakseni kirjaksi valikoitu turkkilaisen Elif Şafakin kirja Bastard of Istanbul(Suom. Kirottu Istanbul). Şafak jäi viime vuonna mieleeni fiksun oloisena feministinä ja  humanistina, joka on osannut kertoa mielenkiintoisella tavalla, Turkin tapahtumista, mutta myös laajemmin nykymaailman menosta. Ehkä tämä oli myös kahteenkin suuantan alibikirja, jolla voin sanoa lukeneeni “sekä nykyfeministiä” että islamiakin ja arvostellutta naista.

 

Kuvahaun tulos haulle elif shaFAK

 

Kirottu Istanbul on feministinen kirja ainakin siinä mielessä, että sen keskiössä ovat naiset ja monet sen tapahtumista keskittyvät juuri naisten Turkissa ja tietysti muuallakin kokemiin ongelmiin. Se ei kuitenkaan ole joidenkin exmuslimien tapainen yksipuolinen hyökkäys “barbaarisia” turkkilaisia kohtaan, vaan siitä välittyy Shafakin rakkaus Istanbulia, Turkkia ja monia sen perinteitä kohtaan.

Shafak on puhunut juuri nyanssien tärkeydestä ja dualismia sekä monoliittista identiteettipolitiikkaa vastaan. Turkin moninaisuus ja ristiriidat näkyvät kirjan keskiössä olevassa perheessä. Siskoksta yksi pitää huivia, toinen on kemalistinen nationalisti ja historianopetteja, kolmas minihametta käyttävä liberaali äpäränsynnyttäjä ja neljäs ehkä juuri kaiken tämän seurauksena lievästi mielenvikainen. Perhe onnistuu kuitenkin tulemaan jollain lailla keskenään toimeen. Ehkä nyt 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen Turkin sisäiset sapelinkalistelut näkyisivät vahvemmin myös tämän kuvitteelisen perheen arjessa.

Eurooppalaisten on aina ollut vaikea ymmärtää lännen ja idän välimaastossa olevaa Turkkia, mutta Shafakin viesti on että se on tavallaan yhtä vaikeaa myös turkkilaisille itselleen. Kirjan päähenkilöt kamppalaivet erilaisten identiteettiensä keskellä eikä kaiken alleen tukahduttava sovinistinen nationalismi kykene pyyhkimään ristiriitaisuuksiin liittyviä ongelmia pois.

Kirjan yksi keskeinen teema on Turkin suorittama armenialaisten kansanmurha, jonka turkkilaiset ovat halunneet yrittää pyyhkiä pois historiastaan ja kansamurha-sanan käyttäminen vei myös Shafakin lakitupaan, mutta toisaalta toi kirjalle myös mediahuomiota ja sitä kautta lisää lukijoita. “Puhtaiden” turkkilaisten keskellä elävät armenialaiset ja alaviitit ovat osa Turkkia, mutta varmaan turkkilaisten identiteettiä mietittäessä paljon tiivistyy kurdikysymyksen ympärille.

Tavallaan oli taas ihan kiva pitkästä aikaa lukea fiktiota ja eikä Istanbulin äpärä ollut jossain määrin synkistä teemoistaan huolimatta kovin raskas lukukokemus. Varmaan yritän tänävuonna ylipäätään lukea enemmän romaaneja.

 

Vuonna 2017 luetut kirjat

Vuonna 2017 loppuunluettuja (tai loppuunkuunneltuja ääni)kirjoja kertyi noin 30 ja onnistuin  kirjoittelemaan lähes jokaisesta arvotelun tms. blogipostauksen. Tämä oli  vähän työläs, mutta myös ihan mielenkiintoinen kokeilu ja kirjoista sai tavallaan selvästi enemmän irti kun kirjoitteli omia ajatuksiaan ylös. Enpä taida ensi vuonna ihan yhtää montaa kirjakommentaaria kirjoitella ja taidan lueskelle ensi vuonna enemmän fiktiota. Tässä vielä lista tänä vuonna luetuista kirjoista ja linkit teksteihin.

 

Anne applebaum: Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe

Hyvin seikkaperäisesti kirjoitettu historiikki siitä, miten stalinistinen siirtymä realisosialismiin toteutettiin Unkarissa, Puolassa ja Itä-Saksassa. Aikamoinen tiiliskivi, jossa oli paljon mielenkiintoista asiaa yhdestä synkästä osasta Euroopan 1900-luvun historiaa, mutten suosittele jos ei ole valmis lukemaan vähän raskaampaa tavaraa. Teki minullakin tiukkaa lukea loppuun asti.

 

Peter Thiel: From Zero to One

Hyvin kiistanalaisen libertaristin ja miljardööriteknologiasijoittajan ohjeistus startupin perustajalle. Thielin randilaiset teknologiautopiat tuntuvat hieman pelottavilta, mutta kirja on mielenkiintoinen sukellus yhden Piilaakson vaikutusvaltaisimman hahmon ajatteluun ja ohkaisena sekä helposti luettavana, mutta myös filosofian puolelle menevänä manuaalina ihan lukemisen arvoinen kirjanen.

 

Michelle Houllebeque: Submission

Micjhelle Houllebequen konservatiivinen nihilismi, tai ainakin siitä johdetut poliittiset ajatetlumallit aiheuttavat tavallaan näppylöitä, mutta kyllähän tämä on myös ilkeän osuva  kuvaus tietyistä nykymaailman ilmiöistä. Tykkäsin ja tuli taas mieleen, että pitäisi varmaan ylipäätään lukea enemmän kaunokirjallisuutta.

 

Tom Wainwright: Narcomomics

Ehkä vuoden positiivisin yllättäjä. Monella tapaa mielenkiintoinen ja viihdyttävä tietokirja huumetaloudesta. Hyvin freakonomics-tyyppinen sukellus huumemarkinoihin, mutta ehkä juuri siksi myös oivaltava ja viihdyttävä paketti. Jos kiinnostaa tehdä taloustieteen kehikon kautta sukelluksia erikoisiin aiheisiin tai vaan lukea kansainvälisestä huumekaupasta, niin suosittelen ehdottomasti ja ehkä muussakin tapauksessa.

 

Anita Shapira: History of Israel

Anne Applebaumin kirjan kaltainen semiakateeminen historiallinen tiiliskivi. Olin jo pitkään ajatellut lukea enemmän Israelin historiasta, joten tämä vastasi hyvin tarpeeseeni. En kuitenkaan välttämättä suosittele, jos ei ole erityisesti kiinnosta tehdä sukellusta juuri tähän aihepiiriin.

 

Micheal Lewis: Undoing project

Micheal Lewis oli aiemmin kyennyt muotoilemaan monet finanssimaailman ilmiöt viihdyttävien tositrillereiden muotoon. Daniel Kahneman taas oli ajattelija, joka on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kun juuri kukaan muu joten odotukset olivat melkoisen korkealla. Mielenkiintoinen kirja joka valottaa viihdyttävällä tavalla päätöksenteon psykologian ja käyttäytymistaloustieen syntyä. Suosittelen ehdottomasti kirjaa jos aihepiiri kiinnostaa, mutta Undoing project ei ehkä aivan täysin täyttänyt suuria odotuksiani.

 

Anton Garcia Martinez: Chaos Monkeys

Anton Garcia Martinez teki mielenkiintoisen ja monella tapaa ajallamme tyypillisen urapolun fysiikan väitöskirjatutkijasta Wall Streetille, ja teknologia-startupista Facebookiin. Juuri tässä mielessä kirja on mielenkiintoinen ja ajankohtainen katsaus Sillicon Valleyn ja nettimarkkinoinnin menoon. Garcia Martinezin pikkuisen sensaatiohakuinen kirjoitustyyli kuitenkin hieman häiritsi.

 

Wesley Lowery: They can’t kill us all

Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kuin luin itseäni nuoremman kirjoittajan kirjan. 1990 syntynyt Wesley Lowery käy kirjassa läpi Black lives matter-liikkeen protesteja. BLM ja tietyt Amerikan tapahtumat tulevat hyvin käsittelyiksi ja lasken erityiseksi ansioksi ehkä tavan, jolla kuvattiin BLM:n jäsenten ja sen vastustajien taisteluja virtuaalimaailmassa. Mutta kokonaisuutena turhan paljon yksittäisten tapahtumien listausta eikä riittävästi laajemman kuvan hahmottelua.

 

Gerd Gigerezer: Riskitietoisuus

Psykologi ja Daniel Kahnemanin arkkivihollisen Gerd Gigerenzerin riskitietoisuutta voisi kai pitää skenen sisällä jonkinlaisena vastavetona Kahnemanin bestsellerille Thinking Fast and Slow. Jos päätöksenteon psykologia ja tilastot kiinnostavat niin suosittelen ehdottomasti. Sisälsi myös ihan kivasti havainnollisia kuvia niille, joille tilastollinen ajattelu ei tule luonnostaan.

 

Andrew Hussey: French intifada

Brittihistorioitsijan kuvaus Maghreb-maiden siirtomaahistoriasta ja näiden maiden  skitsofrenisesta Ranska-suhteesta sekä alueelta Ranskaan suuntautuneesta siirtolaisuudesta. Kokonaisuutena aika islam- ja maahanmuuttokriittinen tarkastelu. Jälleen mielenkiintoisesta aiheesta kirjoitettu, mutta ihan aavistuksen kuivakka historiakirja.

 

Ryan Avent: Wealth of Humans

Economistin talouskolumnistin tulkinta maailmasta, ihmisyydestä, taloudesta ja tulevaisuudesta. Jos minun tapaani yleisesti luotat Economistin brändiin ja haluat yrittää ymmärtää nykymaailman kehitystä niin ihan hyvä kirja. Mutta tosiaan varsin economistinen tulokulma nykymaailmaan.



 

Dan Lyons: Disrupted

Sillicon Valley tv-sarjaakin käsikirjoittaneen teknologiatoimittajan hulvaton kuvaus markkinoinnin automaatiofirma Hubspotin menosta. Samaan aikaan todella hauska ja viihdyttävä, mutta kuvaa myös monella tapaa osuvasti nykyistä työelämää ja teknologiafirmojen todellisuutta. Tämän listan helmpoimmin luettavia kirjoja, muttei tarkoita etteikö sisältäisi myös asiaa.

 

George Orwell: Katalonia, Katalonia

George Orwellin klassiko Espanjan sisällisodasta. Tietyllä tavalla jopa ajankohtainen kirja Espanjan tilanteeseen liittyen, mutta muutenkin hyvä rivisotilaan näkymä sotaan ja sosialismin historiaan.

 

J.D Vance: Hillbilly Elegy

J.D.Vance nousi syksyllä 2016 ryminällä julkisuuteen kun hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kuvaavaa muistelmateos Hillbilly Elegya käytettiin keskeisenä selittäjänä Trumpin nousulle. Joissain yhteyksissä Hillbilly Elegysta on tullut vähän tarpeettoman vahva selitys Trumpin nousulle, mutta se kuvastaa monilla tavoin Amerikan valkoisen roskaväen ja   “aidon amerikan” ahdinkoa. Lievästi ylihypetyksestä huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

 

Nick Clegg: Between the exremes

Vuosina 2009-2013 Britannian varapääministerinä toimineen liberaalidemokraattien puheenjohtaja Nick Cleggin muistelmateos hallitusvuosistaan. Cleggin kovasta kohtalosta huolimatta hyvä taustoitus brittipolitiikan kulisseihin ja puolustuspuhe pragmaattiselle liberalismille.

 

Chrtistopher Hitchens: Hitch 22

Ammattiprovokaattori Christpher Hitchensin omaelämänkerta. Hitchens on kiehtonut minua hahmona jo pidempään ja miehen elämä avaa myös mielenkiintoisen ikkunan 1900-luvun jälkipuoliskoon ja erityisesi tiettyihin avainvuosiin: 1968, 1989 ja 2001.

 

Cathy O’Neil: Weapons of math destruction

Entisen kvantin ja adtechin kanssa puuhastelleen matemaatikon kriittinen tarkastelu big datan synkistä puolista. Ehkä hieman vasemmistolaisesta näkökulmasta esitetty ja kyyninen arvio big datan riskeistä, mutta aivan mainio kirja.



 

Sam Quinones – Dreamland

Yhdysvaltain opiaatti- ja heroniiepidemia on perversillä tavalla todella mielenkiintoinen ilmiö, ja kovien huumeiden leviäminen syrjäseuduilla asia, jota kannattaa ehkä miettiä muuallakin. Dreamland on irvokas, mutta samalla myös viihdyttävä ja ammattimaisen journalistin lyhyistä lastuista rakentuva kuvaus Yhdysvaltain heroiiniepidemiasta. Suosittelen ehdottomasti.

 

Laurent Binet: 7th function of language

Vekkulisti tositapahtumia ja fiktiota sekoitteva pseudodekkari sijoittuu keskelle ranskalaisen postmodernistien kultakautta 80-luvun alkuun. Oikein hauska ja oivaltava romaani 80-luvun Ranskasta ja “postmodernien filosofien maailmasta”, joka kannattaa lukea jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

 

Paul Vignan & Michael J. Casey: Crypto Currency – The future of Money.

Kryptovaluutat nousivat tänä vuonna ryminällä valtavirtaan ja ajattelin ehkä sitä pitäisi vähän perehtyä aiheeseen. Kirja valaisi hyvin Bitcoinin ja krytovaluuttojen lyhyttä historiaa sekä sitä mistä tässä kaikessa oikein on kyse, mutta jos tähän aiheeseen haluaa lyhyen johdatuksen, niin ehkä netistä löytyy tiivistetympiä ja enemmän ajantasalla olevia tekstejä.

 

Arun Sundarajajan: Sharing Economy

Jakamistalous on näitä viime vuosien trendisanoja, mutta syse on aidosti merkittävästä ilmiöstä ja Sundararajanin kirja tarjoaa aiheesen hyvän, joskin aika akateemisen johdannon. Jos aihe kiinnostaa ja jaksat nähdä vähän vaivaa, niin kannattaa lukea, mutta vähän tuli mieleen flashbackejä yliopiston tenttikirjohin.

 

Angela Nagle: Kill all Normies

Yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Väitöskirjan netin antifeministisestä liikehdinnästä tehnyt Angela Nagle on sittemmin seurannut tarkkaan myöhemmin alt right-sanan alle yhdistynyttä liikettä ja Kill all Normies on loistava kuvaus tästä ilmiöstä ja internetaikakauden kulttuurisodista.

 

Seth Stephens-Davidowitz: Everydoby lies

Internet- ja big data-aikakauden versio Freakonomicsita. Tilastollista lähestymistapaa on sovellettu uusin nettiaikakauden aineistoihin ja tällä tavalla yritetty ymmärtää maailmaa. Oikein hauska ja informatiivinenkin kirja, mutta ehkä lievää hieman shokkihakuisuutta mukana.

 

Mark Fisher: Capitalist realism

Vuosi sitten itsemurhan tehneen marxistin kyyninen ja zizekmäinen tarkastelu nykymaailmasta kapitalistisen realismin valtaamana paikkana. Sisälsi marxilaisen filosofian ohella myös hauskoja esimerkkejä populäärikulttuurista, mikä teki lukukokemuksesta selvästi kevyemmän ja viihdyttävämmän.



 

Roger Scruton: Conservatism

Tunnetun brittikonservatiivifilosofin kirjanen konservatismin aatehistoriasta. Taas tällainen hieman akateemisempi paketti, joka ei ollut ihan kevyimmästä päästä, mutta 160 sivuisena oli riittävän tiivis ja jaksoi lukea. Kaiken nettiöyhötyksen keskellä ihan hauska lukea, mitä tunnetulla konservatiivifilosofilla on aiheesta sanottavanaan.

 

Timothy Snyder:  On Tyranny

Historioitsija Timothy Snyder on koonnut 20 oppituntia 1900-luvusta. Varsin ohkainen ja helppolukuinen kirja tyraniasta. Ehkä pikkuisen tunne, että yritetty laskelmoida mlllainen helppolukuinen kirja saataisiin myytyä viime vuosien tapahtumien seurauksena mahdollisimman suurelle yleisölle, mutta siis ihan hyvä kirja jokatapauksessa.

 

Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov: Keskusteluja Taloudesta

Kahden kunnioittamani suomalaisajattelijan mainio keskustelukirja. Odotukset olivat korkealla, mutta Vartiainen ja Uschanov onnistuivat täyttämään ne. Keskustelu kulkee moneen suuntaan, ja sanomisia perustellaan mielenkiintoisilla argumenteilla ja esimerkeillä. Parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.

 

 

Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov – Keskusteluja Taloudesta

Juhana Vartiaisen ja Tommi Uschanovin tuore kirja Keskusteluja taloudesta, kuului tämän syksyn ajan mentaalisessa antikirjastossani luokkaan “Kirja jonka haluan ehdottomasti lukea, mutta jota kohtaan minulla saattaa olla liian kovat odotukset”. Pukki osasi tuoda jouluna kuusen alle mieluisan kovan paketin, ja luin joulupäivinä hitaasti tämän Uschanovin ja Vartiaisen keskustelukirjan.

Keskusteluja taloudesta ei onneksi osoittautunut pettymykseksi vaan aikalailla jokainen sivu oli nautinnollista luettavaa ja sisälsi joko uusia  ajatuksia, tai mielenkiintoisia perusteluja ja esimerkkejä herrojen ajatusmaailmojen tueksi. Oman lukukokemukseni nautinnolisuutta saattoi tosin nostaa myös se, että tämä oli pitkästä aikaa ensimmäinen suomenkielinen kirja jonka olen lukenut, Harvemmin kuitenkaan juuri katselen kirjojen alaviitteitä, mutta tässä tapauksessa kiinnitin huomiota myös niihin ja jopa Googlasin yhden niissä esitetyn tieteellisen artikkelin.

 

 

Kuvahaun tulos haulle uschanov vartiainen

 

 

Ilmeisesti (vähintään) yliopiston kirjaston yhteiskuntatieteen hyllyjen tietomäärää päässsään pitävän Uschanovin monista vahvuuksista minulle ehkä mieluisin on hänen tapansa esitellä  yhteiskuntatieteen valokeilojen ulkopuolella vaikuttaneiden mielenkiintoisten hahmojen ajatuksia. Kirjan alkupuolella esitelty pelon liberalismi oli esimerkiksi ajattelumalli, jonka kannattajaksi voisin itsenikin mahdollisesti laskea. Tai siis vaikkei kierosta ihmisyydestä saa koskaan suoraa, niin näen silti monenlaisia syitä uskoa liberaaliin demokratiaan ja että sen instituutioiden avulla ihmiset voidaan saada toimimaan lähes tolkullisella tavalla.

Uschanov kirjoittaa sekä kirjan alussa että lopusta omasta (inoho)realismistaan politiikan suhteen. Vartiainen ja Uschanov kuitenkin edustavat omasta mielestäni myös  nimenomaan talouden suhteen jonkinlaista (positiivista) kapitalistista realismia,  joka kai juuri nikotuttaa joitain vasemmiston edustajia.

Uschanovin tyyliin kuuluu taipumus taustoittaa nykymaailman ilmiöitä historian avulla ja tämä toimii useimmiten hyvin. Ainoa pieni kritiikki, Uschanovin tyyliä kohtaan ehkä on, että omaan silmääni osa puolen vuosisadan takaisista vertailukohdusta tuntuu välillä hieman triviaaleilta tai epätarkoituksenmukaisilta. Jonkinlaisena selkäydinreaktiona Uschanovin ajatus Amazon-politiikasta herättää minussa myös jonkinlaisia vastalauseita. Tai en ole ainakaan vielä vakuuttunut että netin amazonit olisivat saaneet ihmiset odottamaan poliitikojen toimittavan toivottuja päätöksiä välittömästi kotiovelle. Enkä koe että tämänkaltaiset odotukset poliittikaa kohtaan olisivat kasvaneet.



Vartiainen vastaa Uschanovin välillä kovaankin kritiikkiin varsin sovittelevasti, ja tietysti hyvin perustellen, joskin kriittisesti katsotuna välillä ehkä hieman lattean tuntuisilla keskitien argumenteilla. Viimeisesä kappaleesa Vartiainen pistää ihan mielenkiintoisesti vastapallon toteamalla, että Uschanovin nihilismi voisi helposti päätyä olemaan tie Hayekkiin. Ehkä tämä vaara ei Uschanovin kohdalla ole kovin ilmeinen, mutta näen aika hyvin, miten tuollaisesta nihilismistä saattaisi olla yllättävän lyhyt matka libertarismiin.

Kyllähän tämä olisi vähän jokaiselle suomalaiselle suositeltavaa luettavaa. Se että nimenomaan minä nautin tästä kirjasta kavaltaa ehkä kuitenkin jotain potentiaalisen yleisön laajuudesta. Ja se että minullakin oli monin paikoin vaikeuksia hahmottaa, mihin Uschanovin ja Vartiaisen erimielisyydet oikein sijoittuvat, ehkä kertoo edelleen kuinka monille tämäkään popularisoitu talous- ja politiikkapuhe oikein avautuu. Joka tapauksessa susosittelen  lämpimästi tätä kirjaa kaikille, joilla on jonkinlaista kiinnostusta taloutta tai politiikka kohtaan.

Nolite te bastardes carborundorum

Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale(Suom. Orjattaresi) ei taida olla tunnettavuudeltaan ihan Orwell- tai Huxley-tasolle noussut 1900-luvun dystopiakuvaus. Tänä vuonna Hulun kirjasta luoma tv-sarja on kuitenkin ollut aika iso juttu ja se on esittellyt romaanin uudelle yleisölle.

Kirjalla on kuitenkin ollut jo aiemmin merkittävä oma yleisönsä ja aika huomattavan moni on halunnut hakata ihoonsa sen pseudolatinalauseenÄlä anna niiden paskiaisten nitistää sinua. Minulla ei ole mitään tatuointeja vastaan, mutta oma subjektiivinen kokemukseni on, että noin 90% ihmisten ihoonsa hakkaamista jutuista on vaan ihan saatanan mauttomia. Ja pätee siis molempiin sukupuoliin, eikä koske vain naisten “tramp stampejä”. Otsikon Atwood-sitaatti ehkö kuuluu kuitenkin siihen 10 prosenttiin, joille saattaisin nyökytellä hyväksyvästi.

 

Kuvahaun tulos haulle atwood tattoos

 

Handmaid’s Talea katsoessa päällimmäinen tunnetila on lähinnä ahdistus ja tällä perustunnetasolla se vertautuu minulla sellaisiin tv-sarjoihin kuin Gomorra ja OZ. Katsoja ei pääse helpolla vaan tulee vedetyksi fundamentalistikristittyjen hallitsemaan dystopiatulevaisuuteen Yhdysvalloissa. Tosin tässä reaalimaailman ajanhetkessä vertailukohdista tulee hirttäjäisten ja muun mukavan myötä mieleen ehkä ennen kaikkea ISIS:n kalifaattti tai Saudi-Arabia.

Handmaid’s Talen kuvaama totalitarismin yksi ahdistavimmista piirteistä on se, ettei kukaan voi tietää kehen voi luottaa. Vaikka monet eivät sisimmässään usko aidosti systeemin he käyttäytyvät tavalla kuin he oikeasti uskoisivat siihen, mikä on käytännön tasolla kuitenkin aika sama asia. Ja saman ilmiön voi oikeastaan moni nähdä lievemmässä muodossaan vaikkapa työpaikallaan tai muissa sosiaalisissa ryhmissä. Ja ehkä kaikkein pelottavin tunne on se kun ei osaa enää oikeasti sanoa, uskooko puhuja itse oikeasti siihen höpöhöpöön mitä hän suustaan oksentaa…

Tiettyjen poliittisten tapahtumien ja kaiken viime aikoina velloneen naisten asemaan ja feminismiin liittyvän keskustelun myötä Handmaid’s Tale on sarjana osunut jollain lailla ajanhermoon. Muistan että joitain vuosia sitten Timo Harakka haastatteli Maria Petterssonia kirjasta ja tämä halusi sanoa, ettei se ole vain feministinen kirja. Tänä vuonna Handmaid’s Talen päähahmon näyttelijä Elisabeth Moss joutui samanlaisen kommentin myötä pienen myrskyn silmään.

Olen tässä jo muutenkin sen verran metatasolla, etten ehkä enää saa itseäni muotoilemaan mitään selkeää tulkintaa tästä aiheesta, mutta totean että feminismistä keskusteleminen on tässä maailmanajassa monella tapaa aika saatanan vaikeaa. Enkä ole ihan varma mitä ajatella kaikista Me toon-jälkikaiuista. Mutta tuo pointti, siitä että enemmän naisia alistava yhteiskunta alkaa melko nopeasti myös vaikuttamaan miesten tilanteeseen negatiivisella tavalla, pitää minusta myös paikkansa.

Handmaid’s Tale on kuitenkin kiistatta yksi tämän vuoden parhaista tv-sarjoista ja kannattaa katsoa jos totalitaristiseen dystopiaan sukeltaminen ei kuulosta liian ahdistavalta.

 

20 oppituntia 1900-luvulta: Timothy Snyder On Tyranny

Mukaan tarttui Timothy Snyderin tuore kirjanen On Tyranny – Twenty lessons from the twentieth century. Aiemmin 1900-luvun synkimmistä tapahtumista tiiliskiviä kirjoittanut Snyder on haistellut nyt ajanhenkeä ja päättänyt kirjoittaa 2010-luvun ihmiselle lyhyen oppaan tyranista 1900-luvun perusteella. Tämä oli aikas ohut ja selkeästi mahdollisimman laajalle yleisölle suunnattu kirjanen, mutta toiminee tässä  tarkoituksessa oikein hyvin ja tämä voisi olla monille ihan hyvä joululahja.

Yleinen hokema on, että ne jotka eivät opi historiasta ovat tuomittuja toistamaan sitä. Toisaalta usein historiasta kuitenkin opitaan väärät tai vain omaan agendaan sopivat asiat ja yritetään soveltaa niitä virheellisellä tavalla erilaiseen tilanteeseen. Mutta ainakin jonkinlainen historian ymmärtäminen auttaa laittamaan nykymaailman tapahtumat jonkinlaiseen laajempaan kontekstiin.

Snyderin ensimmäinen oppitunti liittyy siihen miten normaalit ihmiset ovat sopivan tilaisuuden tullen valmiita menemään paljon pidemmälle kun mitä osaisimme normaalissa tilanteessa kuvitellakaan. Olennaista on, että meillä olisi instituutiot ja rakenteet, jotka eivät rohkaise ihmisiä tuomaan esiin ihmisyyden pimeimpiä puolia. Tämä liittyy mielestäni myös keskusteluun islamista. Monet muslimit toimivat islamilaisissa maissa tavoilla, joka ei ole samalla tavalla mahdollista länsimaissa. Silloin kun liberaali demokratia vallitsee, toimii valtaosa ihmisistä enemmän tai vähemmän sen puitteissa, mutta tilanne voi muuttua varsin nopeasti jos ympärillä olevia instituutiotoita aletaan sabotoida.

 

Kuvahaun tulos haulle on tyranny

 

Toinen oppitunti liittyykin juuri liberaalin demokratian instituutioiden puolustamiseen. Itse olen ollut jo pidempäänkin huolestunut siitä, kuinka järjestelmällisesti tietyt ryhmät yrittävät tuhota asiallisesti toimivaa mediaa ja riekkuvat siitä, että teknologisen kehityksen myötä ongelmiin joutunut ammattimainen tiedonvälitys siirtyy yhä enemmän erilaisten netin roskamedioiden haltuun.

Seuraavat oppitunnit liittyvät siihen, ettei pidä tuudittautua nykyisten instituutioiden kuolemattomuuteen, siihen kuinka symbolien käytöllä ja käytetyillä ilmaisulla on aidosti vaikutusta ja kuinka “Minä vain seurasin käskyjä” on tilanne, johon ei pidä päätyä. Ehkä Snyderin mainitsemalla tavalla kannattaa tällä hetkellä kiinnittää huomio ennen kaikkea Venäjälle ja Itä-Eurooppaan, katsoa mitä siellä on tapahtunut ja tapahtuu sekä miettiä kuinka voitaisiin olla varmoja, ettei samaa tapahdu lännessä. Yhdysvalloissa olisi voitu oppia paljon Venäjän Ukrainassa jo vuosia sitten suorittamista valeuutiskampanjoista.

Snyder suosittelee lukemaan kirjoja ja niin suosittelen minkäkin, mutta Snyderin jutuissa on jopa yllättävän paljon oppitunteja netin vaarallisuuteen, perinteisempään tiedonvälitykseen ja kasvokkaisen kommunikaation tärkeyteen liittyen.

 

Yhdestoista oppitunti oli minusta yksi parhaista. 2000-luvulla jonkinlainen “postmodernistinen nihilismi”, johon liittyen nykyään anglosfäärin likaviemäreissä viljellään sitten sanoja kuten “moral fags” ja “white knighting”, on vallannut alaa. Mutta tämän ylittäminen on ehkä juttu, johon pitäisi pyrkiä. Olisin voinut kirjoittaa tämänkin tekstin kyynisemmin, painottaen sitä kuinka tämän kirjan avulla Snyder haluaa nyt tehdä itselleen nimeä ajankohtaisesti Trumpista ja totalitarismista puhumalla ja tässä on varmasti myös ripaus totuutta, mutta se ei kuitenkaan olisi huomio, joka poistaisi kirjan aidot ansiot tai jota edes haluaisin korosta.

On Tyranny on hyvä kirja varsinkin nuorelle tai laiskalle lukijalle, mutta lukemisen arvoinen paketti ihan meille kaikille.

Mitä on konservatismi? Roger Scruton – Conservatism

Internetajan Alt right-hörhöilyn asiantuntija Angela Nagle, totesi jossain haastattelussa että hänelle tämä porukka ei oikein edusta missään mielekkäässä muodossa mitään konservatismiksi kutsuttavaa ilmiötä. Hänestä esimerkiksi Peter Hitchens ja Roger Scruton ovat aitoja konservatiiveja.

En ole vieläkään saanut käsiini 2017 lukulistallani ollutta Peter Hitchensin kirjaa The Abolition of Britain, mutta sen sijaan otin luettavakseni Roger Scrutonin tuoreehkon kirjasen Conservatism, jossa Scruton on yrittänyt tiivistää konservatismin aatehistorian 150:een sivuun.

Scruton on  akateemisesti ansioitunut filosofi ja ehkä elitistinenkin vanhan koulukunnan brittikonservatiivi, joka on kirjoittanut ja puhunut paljon esimerkiksi taiteesta ja arkkitehtuurista. Voi olla, että monilla (minä mukaan lukien) on tapana tulkita suopeammin tällaista brittiherrasmiestä kuin  vaikkapa Texasista tulevaa jenkkikonservariivia, ihan riippumatta siitä, mikä näiden sanoman sisältö on.

 

Kuvahaun tulos haulle roger scruton

 

Kirja alkaa sellaisella “jo muinaiset kreikkalaiset” johdannolla ja pitkällä aatehistoriallisella katsauksella jollain lailla konservatismin varhaiskylvöksi laskettaviin ajatuksiin. Sitten mennään 1700- ja 1800-lukujen anglosfääriin ja Scruton totetaa, että  englanninkielisessä maailmassa konservatiiviksi tunnustautuminen on ollut manner-Eurooppaa hyväksyttävämpää.

Anglosfäärin jälkeen käsitellään Euroopan mannermaalla Ranskan vallankumouksen jälkeen vaikuttaneita konservatiivisia hahmoja. Kolmessa viimeisessä kappaleessa käsitellään kulttuurikonservatismia, konservatismia vastavoimana sosialismille ja lopulta konservatismia tänä päivänä.

Scruton tekee jossain yhteyksisssä eroa konservatismin ja taantumuksellisuuden välille. Esim. de Maistren hän niputtaa enemmän taantumuksellisten luokkaan ja tämä ehkä kuvastaa, ettei Scruton kuulu ainakaan ihan radikaalimpaan ja taantumukselliseen identiteettilarppiporukkaan. Scrutonin ajattelussa sympatiaa herättää myös jonkinlainen antiutopismi, johon  minäkin jälleen kerran Sir Isaiah Berliniin viitaten nojaan. Eikä minua haittaa ollenkaan jos joku vaikka haluaa pitää minua jossain määrin konservatiivisena hyvien käytöstapojen ja sivistyneen käytöksen toivomisen takia.

Scruton ei sujahda Trumpin kannattajiin, mutta  problematisoi konservatismin suhdetta kapitalismiin ja hän on kriittinen friedmanreaganthatcheriläistä neoliberalismia kohtaan. Joskin minusta tuntuu, että sekä konservatiivien että kovan luokan kapitalistien joukoissa on tapana aika valikoiden sanoa, milloin ja missä yhteykssisä luova tuho ja spontaani järjestys ovat hyviä ja luonnollisia asioita ja milloin taas eivät.

Scruton ottaa esille nykyyään aika usein nähdyn konservatiivisen argumentin siitä, miten ihmisoikeuksista on muodostunut uudenlainen uskonto. Itse olen sitä mieltä, että ihmisoikeuksien muotoutuminen jollain lailla uskonnonkaltaiseksi pyhän alueeksi ei olisi ollenkaan pöllömpi juttu. Kaikkea politiikkaa ei ole täysin mahdollista miettiä vain taloudellisena vaihdantana ja komprommiseina, joissa luovutaan jostain ja saadaan jotain vastineeksi. Ihmisellä taitaa olla luonnostaan jonkinlainen taipumus uskonnonkaltaiseen ajatteluun ja lienee oikein hyvä asia jos tuollainen ajatus pyhyydestä saadaan suunnattua ihmisoikeuksiin.



Pidin ehkä erityisesti kappaleesta, jossa käsiteltiin konservatismin taistelua sosialismia vastaan. Ison osan 1900-lukua konservatismin vihollinen oli liberalismin sijaan sosialismi ja Neuvostoliitto, mutta nyt konservatismi tuntuu palanneen taistelemaan taas ensisijaisesti libealismia vastaan. Sekä liberaaliin että konservatiiviseen ajatteluun vaikuttaneen Hayekin spontaanilla järjestyksellä on yritetty puolustaa kaikenlaista luupääkonservatismiakin, mutta toisaalta nykyään nimenomaan monet konservatiivisiksi identifioituvat tuntuvat haluava repiä rikki ja tuhota yleisiä käyttäytymissääntöjä.

Herrasmiehemme Scruton kuitenkin lopettaa kirjansa myös punaniskiajunttiosastoon ja öyhötysjengiin vetoavalla tavalla julistautumalla huntingtonilaiseksi ja toteamalla, että nykymaailmassa pahimmat vihollisemme ovat islam ja poliittinen korrektius.

Conservatism  on suht akateemishenkinen aatehistoriapaketti ja se ehkä vaatii, että lukijalla on jotain ennakkotietoja aihepiiristä. Mutta Conservatism on aika ohkainen kirjanen, jonka aihepiiristä kiinnostanut jaksanee kahlata läpi. Jos haluaa lukea itsensä selvästi konservatiiviksi lukevan hahmon katsauksen konservatismin aatehistoriasta, niin ihan lukemisen arvoinen kirja. Muussa tapauksesa ehkä  turhan teoreettinen paketti aatehistoriaa.

Uusateismista

Olen pari kertaa aloittanut Richard Dawkinsin kirjan Jumalharha, mutten ole päässyt kovin pitkälle. Päätin nyt ottaa tuon kuunneltavaksi äänikirjana ja tällä kertaa jaksoin lähes puoliväliin ennen kuin luovutin. En vain saa tästä kauheasti irti. Juujuu, uskonnot on melko perseestä ja kreationismissa ei ole mitään järkeä, mutta tarvitseeko ateismista tehdä ihan näin isoa numeroa. En välttämättä ole juuri mistään kauhean paljon eri mieltä Dawkinsin kanssa, mutta tämä ilmiöksi noussut uusateismi hieman tökkii. Minulla on myös varauksia sen suhteen, kuinka kovaa uskovaisia kannattaa tökkiä jos tarkoituksena on saada nämä meidän ateistien puolelle.

Ilmestyskirjan ratsastajat ja netin uusateistiäpärät

Kymmenisen vuotta sitten törmäsin netissä ensimmäistä kertaa Dawkinsin ja Hitchensin fanipoikiin ja taistelevaan uusateisimiin.  Nettikeskustelujen kontekstissa uusateismin sotilaissa myös häiritsi lievästi sanottuna yksisilmäinen muslimiviha ja aika suoraan rasismiin vertautuva ksenofobia, jossa uskontokuntaa(muslimeja) käsiteltiin aikalailla rotuun vertautuvana juttuna. Ilmestyskirjan neljä ateistista ratsastajaa( Dawkins, Dennet, Harris ja Hitchens) eivät itse menneet kovinkaan pitkälle tuohon suuntaan, mutta samaa ei voi sanoa näiden fanipojista ja uusateismista vaikutteita saaneista nettisotilaista.

 

Kuvahaun tulos haulle four horsemen new atheism

Sittemmin netin uusateismista on laajentunut erilaisia, melko myrkyllisiä, lähinnä antifeminismiin keskittyviä mutaatioita ja kulttuurigeenejä. Tuontyyppistä ajattelua oli ehkä nähtävissä netin uustateistisotureissa jo aiemmin, mutta viime vuosina tuo tuntuu räjähtäneen käsiin. Heppoisia hihhulivastustajia vastaan argumentoineet uusateistit alkoivat ehkä uskoa vähän liikaa omaan rationaalisuutensa ja monimutkaiset sosiaaliset rakenteet alettiin nähdä jumalan kaltaisena höpöhöpönä. Tai tuolta se näyttää kun katselee joidenkin uusateistien siirtymää antifemismin suuntaan.

Henkilökohtaisesti myös v:tuttaa tietyn ihmistyypin tarve tuoda esiin kuinka rationaalista heidän oma ajattelunsa on. Jos olet looginen ja rationaalinen, niin sen pitäisi tulla esiin ihan itsestään eikä pitäisi olla tarvetta erikseen sanoa sitä. Tuo saa lähinnä epäilemään, että puhujalla on turhan kova usko itseensä ja puolueettomuuteensa eikä hän edes yritä miettiä omia tiedostamattomia ennakkoasenteitaan.

Innoton ateismini

Toki juuri esim. Dawkinsin kentällä biologiassa, ja siihen kytkeytyvissä poliittisissa kysymyksissä varsinkin Amerikassa, jossa uskonto ollut isosti esillä poliittisissa kysymyksissä, on vahvalle uskonnonvastaiselle argumentaatiolle ollut tarvetta. Ja poliittisissa kysymyksissä minäkin otan tarvittaessa tiukan ateistisen kannan. Olen ollut aina ateisti ja erosin kirkosta parikymppisenä. Jos asioista lähdetään väittelemään, niin puolustan aika tiukasti ateismia ja pistän uskontojen etumerkiksi hyvin selkeästi miinuksen.

En tosin pidä uskovaisten itsetarkoituksellista loukkaamista hyödyllisenä. Uskovaisten loukkaamisen tulisi olla vain jonkin muun asian sivutuote. Vaikka uskovainen ei itse usein kykene tekemään eroa hänen uskontoonsa ja häneen itseensä kohdistuvan hyökkäyksen välille, niin meidän ateistien pitäisi kyetä hyökkäämään uskontoja ja niiden ilmenemismuotoja, eikä uskovaisia vastaan.

Uskon myös aidosti, että laajalle levinnyt ateismi antaisi paljon paremmat mahdollisuudet toimivamman maailman rakentamiseen. Kierosta ihmisyydestä ei saa koskaan suoraa ja ihminen pystyy monenlaiseen pahaan ilman uskontojakin, mutta uskontojen dogmaattisuus ja usko yhteen kiistattomaan totuuteen tekee niistä erityisen vaarallisia välineitä. Pitäisiköhän tässä taas kerran viitata Sir Isaiah Berlinin tekstiin Pursuit of ideal.

Jotenkin sitä toivoisi pystyvänsä elämään ympäristössä, jossa ateismia ei erityisemmin tarvitsisi tuoda esiin. Olen optimistinen ja uskon että yhtään pidempää aikaväliä katsottaessa uskontojen merkitys vähenee, mutta niiden kanssa nyt vaan joudutaan vielä elämään.

 

2000-luvun popmarxismia: Mark Fisher – Capitalist Realism

Kuvahaun tulos haulle capital realism

 

Kun kuulen sanan marxismi, minulla on taipumus poistaa varmistin browningistani. Suhtaudun ihan sympattisesti moniin vasemmistolaisiin ajatuksiin, mutta olen hieman epäileväinen kaikkia kohtaan, jotka yrittävät vakavissaan kuljettaa vanhaa partakallea mukaan keskusteluun nykypolitiikasta. En ole ihan viime aikoina jaksanut lueskella mitään kirjoja, mutta tartuin nyt kuitenkin kirjaan ja  luin Mark Fisherin 2000-luvun kapitalismikritiikin Capitalist realism(2009).

It is easier to imagine the end of the world than to imagine the end of capitalism.

Fisher aloittaa kirjan tällä aiemmin Zizekiltä kuulemallani sitaatilla, mutta se kuuluukin näköjään alun perin marxilaisille kirjallisuudentutkija Fredric Jamesonille. Minä taidan kuulua juuri tähän kapitalististen realistien porukkaan. On helpompaa ajatella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu ja varmaan ihan hyvä niin. Ja tämä on sitten Fisherin sekä vaikkapa Zizekin mielestä ongelma. Se estää tavoittelemasta ideaalia, johon meillä voisi olla mahdollisuus jos vain uskaltaisimme ajatella riittävän isosti. Pitäisi olla realisti ja vaatia mahdotonta.

Kuvahaun tulos haulle Soyez réalistes, demandez l'impossible

Monet ranskalaiset “postmodernit” valopäät ovat Fisherin tekstissä myös isosti esillä. Zizekin suosikkien Badioun ja Lacanin ohella erityisesti miljoonille ihmisille hämmennystä aiheuttaneeseen Deleuze & Guattari duoon viitataan ahkerasti. Voi olla että tuossakin ajattelussa on joitain ansioita, mutta “ranskalainen psykomarxismi” ei ole koskaan avautunut. Olen tosin  luvannut, että luen vielä joskus Deleuze & Guattarin erityisen käsittämättömiksi mainostetut Kapitalismi & skitsofrenia kirjat.

Olen maininnut Zizekin tässä tekstissä jo pariin kertaan, mutta Fisherin populaarikulttuuria lainailevasta tyylistä tulee minulle väistämättä mieleen juuri Zizek. Ja kirjan viittaukset ganstarapista, Kurt Cobainin kautta Micheal Judgen elokuviin keventävät mukavasti lukukokemusta.

Itselleni Capitalist realismin mielenkiintoisimmat ja oivaltavimmat kohdat tulivat kirjan puolivälin jälkeen työelämään liittyvistä asioista puhuttaessa. Etäisyyden ottaminen ja mukaironinen suhtautuminen antaa loppujen lopuksi suojan ja alibin ottaa työelämän tietyt piirteet tosissaan.

Työpaikan aiemmin jäykät ja tiukahkot hierarkiat ovat osittain kadonneet, mutta samalla ovat kadonnut looginen eteneminen hierarkiassa ja kaavioissa ylöspäin. Nyt työelämä on kaoottista pomppimista paikasta toiseen ja yksilön pitää opetella tarvittavia taitoja yhä enemmän omalla ajallaan työpaikan ulkopuolella.

“Markkinastalinismi” johtaa välillä kafkamaisen hervottomaan byrokratiaan, jossa menee enemmän aikaa asioiden tekemisestä raportoimiseen kun itse asioiden tekemiseen, joka on alkanut kärsiä kun siihen raportoimiseen pitää käyttää niin paljon aikaa. Ja työntekijöitä mitataan tietyillä numeroilla, jonka jälkeen työntekijät sitten käyttävät aikaansa saadakseen numerot näyttämään mahdollisimman hyviltä, kaiken muun kustannuksella.

Fisherillä oli myös mielenkiintoisia pointteja, kuinka kaikesta muusta irralliset call centerit kuvastavat laajemminkin 2000-luvun kapitalismia ja kuinka erikoisella tavalla monet yksilönvapautta korostavat ihmiset mielellään kuitenkin arvostelevat ja tuntuvat olevan suorastaan vihaisia muiden ihmisten ylipainosta.

Capitalist Realism oli aika napakka paketti ja kuorrutettu ihan hauskoilla viittauksilla populaarikulttuurin. Jos haluaa lukea 2000-luvun kapitalismikritiikkiä, niin tämä on varmaan ihan hyvä valinta.

Kaikki valehtelevat ja Google tietää sen

Stephens-Davidowitz has used data from the internet — particularly Google searches — to get new insights into the human psyche

En ole viime aikoina jaksanut kauheasti lukea, mutta nyt päätin ottaa äänikirjana kuuneltavaksi Seth Stephens-Davidowitzin tuoreen bestsellerin Everyboy lies. Kirjan loppupuolella Davidowitz mainitsee esikuvakseen Steve Levittin sekä Freakonomicsin ja vähän samanlaisesta menosta tässäkin kirjassa on kyse. Osoitetaan suurelle yleisölle viihteellisellä tavalla, kuinka data ja kvantitatiiviset menetelmät voivat tuoda yllättävillä tavoilla uutta ja mielenkiintoista tietoa moniin asioihin.

Mutta nyt reilu 10 vuotta Freakonomicsin jälkeen tutkimusaineistot on kerätty netistä ja ne ovat vähän eri kokoluokkaa kuin vielä 2000-luvun alussa. Buzzword Big dataa on käytetty viime vuodet tarpeettomankin paljon, mutta kuten monissa trendisanoissa, tässäkin on taustalla ihan oikeasti merkittävä ilmiö. Se että virtuaalimaailmassa monia asioita on helppo mitata täsmällisesti ja kehittynyt teknologia mahdollistaa muuallakin uudenlaisen asioiden kvantifioimisen, on  iso juttu.

Kuvahaun tulos haulle everybody lies davidowitz

Davidowitz tajusi useimpia muita aiemmin jo lähes vuosikymmen sitten, että Googlen valtaisat datamassat ihmisten rehellisistä ja suodattamattomista nettihauista tuottavat uudella tavalla mieleniintoisen ikkunan maailman, johon perinteisillä kyselytutkimuksilla ei olla päästy. Kirjoittajamme menee jopa niin pitkälle, että pitää Google-hakuja kaikkien aikojen parhaana tutkimusmaterialina, eikä tuo välttämättä edes ole kauhean suurta liioittelua.

Ihmisillä on usein jopa nimettömissä kyseilyissä taipumuksena vältetellä ikävien totuuksien kertomista itsestään ja liioitella positiivisia juttuja. Toki Google-hakujen yhteydessä mahdollisesti painottuvat asiat, joista ei kehdata keskustella muiden ihmisten kanssa ja tämä on kirjoittajankin myöntämällä tavalla syytä ottaa huomioon.

Kirjan työnimenä oli How big is my penis ja kirjassa on aika paljon seksuaalisuuteen ja pornoon liittyviä juttuja. Se että miehet tekevät ihan helvetisti penikseen kokoon liittyviä hakuja ja naiset googlailevat järjettömästi alapäähänsä, perseeseen ja tisseihin liittyviä asioita, ei ole kauhean yllättävää, mutta onpahan tuokin nyt todistettu. Davidowitz pääsi kuitenkin käsiksi myös PornHubin dataan. Erilaisten fetissien yleisyys ja esimerkiksi se, että yllättävän monet naiset katselevat väkivaltaista tai rajusti naisia alistavaa pornoa, on ihan mielenkiintoista, mutta tuo data toi valoa myös muihin keskusteluihin.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa konservatiivisten ja liberaalien osavaltioiden välillä on monia tutkimuksia katsottaessa aika isoja eroja siinä, kuinka paljon näissä on homoja. Mutta jos katsotaan tilastoja homopornon katsomissta netissä, katoavat konservatiivisten ja liberaalien osavaltioiden erot lähes kokonaan. Molemmissa tapauksissa homoseksuaaleja näyttäisi olevan noin 5% väestöstä.

Pornoon liittyvät haut näyttävät myös korreloivan hyvin vahvasti työttömäksi päätymisen kanssa, oletettavasti sen seurauksena pornon katselu on niitä asioita, johon työttämäksi jäänet alkavat kasvanutta vapaa-aikaansa käyttää. Jos siis yrittää ennakoida työttömyyslukuja ennen kuin ne on virallisesti raportoitu, kannattaa ilmeisesti yhtenä mallin muuttujana käyttää pornoon liittyvien hakujen määrässä tapahtuneita muutoksia.

Kirjan alkupuolella esitellään myös kuinka huolestuttavan yleisiä erilaiset negatiivisia stereorypioita vilisevät nigger-haut olivat “rasismin-jälkeisellä” Obaman aikakaudella ja kuinka vahvasti Trumpin esivaalimenestys korreloi rasististen hakujen alueellisen jakauman kanssa. Nimenomaan esimerkiksi erilaisia rasistisia ennakkoluuloja ei helposti tuoda esiin edes anonyymeissä kyselyissä, mutta Google-hakuja tehtäessä tätä ei mitenkään piilotella. Hieman häiritsevää oli myös sinänsä ei niin yllättvä tieto, että osavaltioissa ja alueilla, joissa abortin hankkiminen on erityisen vaikeaa, googletaan selvästi enemmän tietoa henkarilla tehtävästä oman käden abortista.



Välillä tuntui, että tässä kirjassa yritettiin vähän itsetarkoituksellisesti käyttää rajuja esimerkkejä aihepiireistä, jotka herättävät paljon tunteita. Tuo oli kuitenkin napakka ja viihdyttävä kokonaisuus, jota voi suositella jos etsii vähän kevyempaa luettavaa big datan liittyen.

Big datan pimeä puoli – Weapons of math Destruction, Cathy O’Neil

Virtuaalisesta kulttuurisodasta – Kill all Normies, Angela Nagle

Netti nähtiin hyvin pitkään jatkumona historian lopulle, niin että se ainoastaan nostaisi aimpaa tehokaammin pinnalle liberaalin demokratian helmet. Ehkä tämän ajattelun takia ei kiinnitetty huomiota 4chanin kaltaisten likaviemärien materiaaliin. Jonkinlaisen hakkerietiikan ja vastakulttuuriestetiikan kyllästämät paikat nähtiin väistämättä hyväksi asiaksi. Monet ovat vasta hiljattain ymmärtäneet, että nettiä on näppärää käyttää myös autoritäärisempien ja vastenmielisempien ideologioiden levittämiseen. Itse olen tässäkin blogissa jokusen kerran maininnut aihepiiristä kirjoittaneen Yevgeni Morozovin.

Kirjoittelin kuukausi sitten, että pitäisi lukea  Angela Naglen tuore kirja Kill All Normies – Online culture wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right. Sain nyt luettua ja voin todellakin suositella. Kirja on myös hyvin napakka ja välttää monien aiheeseensa syvällisesti perehtyneiden kirjoittajan perisynnin, jossa jokaisesta sivujuoneesta kirjoitetaan tarpeettoman pitkästi ja iso kuva hukkuu uuvuttavien tapahtumaluettelojen alle.

Kuvahaun tulos haulle anime hitler'

Kill all Normies on pitkään aihepiiriä seuranneen henkilön tarkka ja moniulotteinen kuvaus netin kultuurisotarikollisista ja liikkeestä, joka on ollut omalla panoksellaan masinoimassa viime vuosien poliittista muutosta ja  jonka kutsumanimeksi on viimeisen reilun vuoden aikana muotoutunut Alt-right. Monien netti-ilmiöiden kohdalla on ehkä vaikea sanoa, miten merkittäviä ne ovat todellisuudessa kun katsotaan asioita netin ulkopuolella. Alt-Rightin nettisotilailla on kiistatta kuitenkin ollut ihan merkittävä vaikutus yleiseen ilmapiiriin ja sitä kautta politiikkaan.

Kun puhutaan netistä, niin kyse on aika väistämättä keskivertoväestöä nuoremmasta porukasta. Erityisesti 4chanilta ja Redditistä laajemmallekin levinnyt alt-right-henkinen trollailu taitaa olla suurelta osin reilujen parikymppisten tai jopa teini-ikäisten spämmikellareista lähtöisin. Tätä ei ehkä kuitenkaan kannata todeta vain vähätellen.

Kuvahaun tulos haulle Il est interdit d'interdire

Tai kuten Angela Nagle sanoo, vaikka kyse on ainakin omissa puheissaan tietyllä tavalla konservatiivisesta porukasta, niin se on monella tapaa jonkinlainen nuorison vastakultuuri tai alakulttuuri.  Shokeeraavan materiaalin ja kovan pornon suurkuluttajilla on tavallaan pornon kieltämistä toivonutta Buchanania enemmän yhteyksiä 60-lukulaisiin. Yksi 68 Pariisin tunnetuista graffiteista oli Il est interdit d’interdire (On kiellettyä kieltää).

Tässä mielessä voisi ajatella, että kyse on jopa jollain tapaa libertaristista ajattelusta, mutta ehkä tuo on kuitenkin ennen kaikkea shokkitaktiikka, eikä osa mitään varsinaista ideologiaa. Liberaalit ovat onnistuneet voittamaan siinä määrin suurilta osin Amerikan kulttuurisodan, että Amerikan konservatiivit ovat päätyneet Trumpin myötä tekemään jonkinlaisia kompromisseja.

Ylipäätään Nagle kiinnitää huomiota alt-right-nettitrollien “ideologian” ristiriitaisuuksiin. Toisaalta olisi kai epärealistista odottaa, että aika orgaanisesti netissä kasvaaneella lonkeropornon kuluttajilla olisi kovin rationaalista tai sisäisen loogista ajatusmaailmaa ja poliittista manifestia. Ja itse myös ajattelen, että esimerkiksi tiukan libertarismin kaltainen  sisäisen ristiriidaton ideogia on puhtan ristiriidaton siksi, ettei sitä voi oikein hyödyllisesti soveltaa todellisen maailman tapahtumiin.

Tästä huolimatta on vaikea olla ajattelematta Pepe-jengin ideologista epäjohdonmukaisuutta. Toisaalta puhutaan tradiotionalismista ja perinteisten arvojen tärkeydestä, mutta usein omaan vapaa-aikaan kuuluvat keskeisinä asioina kovan pornon, nettipelien, Hollywoodin ja populaatikultuurin infantiilimpien muotojen kuluttaminen ja näistä väännettyjen meemien spämmääminen.

Kuvahaun tulos haulle pepe memes

Peter Hitchens(jonka tämän vuoden lukulistallani olevaa kirjaa en vielälään ole saanut luettua) on kuitenkin Naglen kuvaamalla tavalla aito konservatiivi. Minun on henkilökohtaisesti kovin vaikea samaistua häneen ja nuoremmalla Hitchensillä on ihmeellisiä moralistisia ajautuksia monista asioista, mutta hän on kuitenkin jollain tasolla omassa ajattelussaan looginen ja ennen kaikkea sääydyllisesti käyttäytyvä henkilö, joka kuvaili Trumpia näin: This yahoo, this bully, this gropper, a man thretened his opponent with jail…I loathe Mr Trump for his coarseness, his crudity, and his scorn for morals, tradition and law.

Kirjan yksi mielenkiintoisimpia huomioita oli myös se, miten erityisesti netissä ääripäät ruokkiva toisiaan. Twitter on ehkä osaltaan ollut kärjitämässä ympäristöä, jossa huomiota ja jonkinlaista sosiaalista pääomaa saa kerättyä omaa puhdasoppisuuttaan julistamalla ja hyökkäämällä vastapuolen, mutta myös oman porukan epäortodoksisempien jäsenten kimppuun.



Nagle puhuu myös erityisesti blogialusta Tumblrista, joka on minulle selvästi vieraampi paikka, mutta jossa nimenomaan feminismin, muusuilun ja muunkin liberaalin ajattelun äärimmilleen kärjistetyt piirteet nousivat esiin. Suuri yleisö ei välttämättä tiedä ollenkaan äärimmäisimmistä ilmiöistä, mutta ääripäät todellakin tietävät toisensa ja ruokkivat toisiaan. Huomaan tämän myös omassa nettielämässäni. En törmää valtaisan usein omatoimisesti mihinkään äärimmäisempiin feministisiin töhöilyihin, mutta huomattavan paljon useammin siihen, miten erilaiset antifeministit löytävät näitä juttuja ja kertovat suuren ääneen pöyristymisestään ja järkyttymistään.

Antifeminismi onkin hyvin keskeisessä osassa läpi koko kirjan ja muistaakseni Tuomas Nevanlinna totesi joskus, että kultuurisodissa kaikki tuntuu loppujen lopuksi palaavan kysymykseen sukupuolirooleista. Silti minua on viimeisten vuosien ajan hämmmentänyt se millä innolla monet spämmäävät antifeminististä materiaaliaan. Vuosia sitten minula jäi vahvasti mieleen ns Gamergate ja Anita Sarkaasianin tapaus, jossa tietty porukka halusi pelaamisesta safe spacen misogyynisile miehille. Henkilökohtaisesti tuossa (ja monissa vastaavissa keskusteluissa) oli vaikea ymmärtää miten pelien tutkinta ja kriittisten huomioiden tekeminen tulkittiin sensuurin vaatimiseksi, mutta ehkä tuo kertoo jotain tämän porukan omasta ajattelusta ja siitä miten he toimisivat jos pääsisivät päättävään asemaan.

 

Kuvahaun tulos haulle sarkeesian jew

 

That joke aint funny anymore

Mutta missä ironia loppuu ja oikea politiikka alkaa? Tämä myös asia jota olen itse miettinyt. Tuntuu että monet menevät tähän skeneen tietyllä tavalla ironisesti, ja tavallaan jopa ihan aiheesta irvailevat miljoonasta sukupuolesta puhuville, mutta päätyvät syvemmälle kaninkoloon, alkavat flirtailla kovan rasismin ja monenlaisten iljettävien ajattelumallien kanssa, eivätkä pian itsekään enää tiedä postailevatko hakaristejä ironisesti vai tosissaan. Charlottesvillen jälkimainingeissa Nagle totesi Ezra Kleinin haastattelussa, että nämä tapahtumat tulevat olevaan jonkinlainen vedenjakaja, jossa monien nettisoturien täytyy reflektoida ajatteluaan kun natsit oikeasti marssivat kadulla ja saatiin myös ruumiita. Itse en ole noin positiivinen. Vähän ISIS:n tapaan meillä on tässä nyt käsissämme kulttuurigeeni, jota ei noin vain juurita pois.

Kuvahaun tulos haulle charlottesville car



 

Aiheesta Muualla

Angela Nagle – Paleocons for Porn

Angela Nagle – The New Man of 4chan

Zero Booksin Youtube-kanava

Chapo Trap House Episode 86 feat Angela Nagle

Ezra Klein Show – From 4chan to Chalottesville