One nation under Goethe – Saksan vaaleista vielä kerran

Suomen ulkopuolella Saksa on ehkä maa ja kulttuuri, jota kohtaan tunnen suurinta sielunyhtetyytä. Tai ainakin minulla erittäin positiivinen Saksa-kuva. En ole asunut Saksassa ja puhun kieltä aika kehnosti, mutta tuonne tullut tehtyä matkoja enemmän kuin mihinkään muualle.

Saksa on jotenkin tolkun ja maltillisuuden maa, joka on tiettyjen historiallisten tapahtumien seurauksena tehnyt tarpeettomankin kovan kansallisen psykoanalyysin ja jossa se kuuluisa insinöörimäisyys sekä jonkinlainen muodollinen jäykkyys saattaavat mennä liian pitkälle, mutta jonka kultuuriin minun on näiden asioiden takia muita Euroopan suurvaltoja helpompi samaistua. Ehkä myös maanläheinen olut- ja makkarakulttuuri on helpomin lähestyttävä kuin Euroopan gastronomisten suurvaltojen meininki.

“The German chancellor is as unglamorous and reliable as a Miele washing machine. I want her to win on Sunday because she can steer the west to safety.”

James Hawes Guardian

 

Saksa on toiminut viimeiset vuodet Euroopan keskellä vakauttavana kalliona ja sama asema säilynee myös tänään pidettävien liittopäivävaalien jälkeen. Viime viikot monet ovat otsikioneet Saksan vaalit tylsiksi ja siltähän se hieman näyttää. Jopa pelätty hybrivaikutamminen ja nettitrollailu on jäänyt yllättävän vaimeaksi. Merkel voittaa muhkealla marginaalilla, yleiseurooppalainen sosiaalidemokraattien kriisi jatkuu myös Saksassa, ja neljä pienempää puoluetta ovat aika tasoissa noin 10 prosentin kannatuksella.

Aivan viimeisimpien mittuausten perusteella AfD näyttäisi nousevan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja tämä toki aiheuttaisi pientä levottumuutta Saksassa. Erot ovat kuitenkin pieniä. Ja toisin kuin nettikeskusteluista voisi ehkä päätellä, gallupien tekijät ovat Euroopassa useammin yliarvioineet kuin aliarvioineet nationalista taantumuksellistoa edustavien puolueiden kannatuksen. Fivethirtyeight päätyi tällaiseen tulokseen keväällä arvioidessaan Le Penin kannatusta.

Vaalipaikat avautuivat Suomen aikaa yhdeksältä ja sulkeutuvat seitsemältä ja hyvin pian tuon jälkeen pitäisi olla käsissä myös ensimmäinen ja suhteellisen hyvin paikkansa pitävä arvio vaalien lopputuloksesta. Mielenkiintoisimmat kysymykset lienevät:

  • Kuinka pahasti SDP ottaa takkiinsa
  • Mikä on AfD:n kannatus, nouseeko se yli 10:n prosentin ja onko AfD lopulta kolmanneksi suurin puolue?
  • Minkälaisia lukemia vihreät ja liberaalipuolue saavat. Tällä on vaikutus hallituksen muodostumiseen ja sen politiikkaan. Jamaika-koalitio, Musta-keltainen ja suuri koalitio ovat tällä hetkellä realistisilta näyttävät mahdollisuudet.

George Soros – Büdös zsidó!

Kuvahaun tulos haulle soros orban poster

Haiseva juutalainen! Mitä tähänkin taas sanoisi…

Viktor Orban on ehtinyt rakentaa Unkariin jo melkoista ohjattua demokratiaa ja ottanut aikalailla yleiseksi tehtäväkseen kusta eurooppalaisten arvojen päälle. Orbanin kaltainen suuri johtaja löytää luonnollisesti helposti vihollisia jokapuolelta. Keväällä Orban hyökäsi yliopistoja vastaan ja näiden osaltaan edustama likainen länsimainen liberalismi on tietysti aina oiva vihollinen. Unkari on jo pitkään kunnostautunut oman romanivähemmistönsä kurmottamisessa ja lietsonut muutenkin rohkeasti rasismia.

Taistelussa George Sorosia vastaan on onnistuttu kaivamaan kaapista poikkeuksellisen vahvasti esiin vielä yksi Unkarin historian vastenmielisimmistä käyttövoimista: antisemitismi. Ylipäätään voisi tietysti kysyä, miksi Unkarin hallitus järjestää kampanjan, jossa lähdetään hyökkämään Sorosin henkilöä vastaan. Tai tietysti siksi, että tuolla suunnalla kunnon old school-juutalaisvastaisuus on vielä käyttövoima ja salaliittoteoreetikkojen suosikki Soros on juurettomana finanssijuutalisena mainio vihollinen, jonka demonisoimisesta halutaan ottaa kaikki irti. Ei tämä varmaan mihinkään suoranaisiin pogromeihin innosta, mutta ehkä jokunen juutalainen saa turpaansa ja semifasistisesta Unkarista tulee jälleen hieman epämiellyttävämpi paikka asua.

Orban vs Soros ja Ignatieff – Avanti Ragazi di Buda!

Yksi jo sinällään mielenkiintoinen, mutta monella tavalla laajempaa kulttuurisotaa symboloiva taistelu on tällä hetkellä käynnissä Unkarissa. Viktor Orban on tällä kertaa hyökännyt George Sorosin rahoittamaa ja Michael Ignatieffin Budapestissä hallinnoimaa yliopistoa (Central European University) vastaan.

Orban on ehtinyt rakentaa omaa suvereenia demokratiaansa jo pitkään ja semifastinen meininki on ehtinyt aika pitkälle. Myös Unkarin naapurimaissa Orbania muistuttavat voimat ovat nousseet yhä vahvemmin esiin, mutta pitkäaikaisena maansa hallitsijana Orban symboloi erityisen hyvin Itä-Euroopan nationalistisen taantumukselliston nousua. Meininki on aika samantyyppistä kuin lännen aateveljillä, mutta siihen kuuluu räikeämpi old school-rasismi ja avoimemman fasistinen meno.

Orban on saanut tunnustusta monilta auktoritääristä hallintoa arvostavilta äärirtyhmiltä myös lännessä. Näitä kun on viime vuosina lämmittänyt erityisesti Orbanin rakentamat muurit, mutta osa nationalistisesta taantumuksellistosta tuntuu kyllä laajemminkin diggailevan Orbanin semifasistisesta meiningistä.

Pääkaupungin ulkomailta rahoitustava saava Central European University on mitä mainion vihollinen, koska siellähän ei tajuta mitään juurevien ja isänmaataan rakastavien aitojen unkarilaisten elämästä. Kovan luokan globalisti ja liberaali kommunisti George Soros on tietysti todellinen antikristus, jonka nähty erilaisissa salaliitoreorioissa vetelevän lankoja sellaisissakin asioissa, joiden kanssa hänellä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä. Eikä yliopistoa johtava Isaiah Berlinin opetuslapsi  Michael Ignatieffkaan tälle porukalle erityisen huono vihollinen ole.

Eilen Budapestissä olikin aika suuria mielenosoituksia. Ignatieff on twiittaillut tapahtumasta ja kommentoinut niitä, mutta saa nähdä saadaanko tästä mobiloistua vielä suurempaa taistelua. Tuntuu että viimeisten vuosien aikana monet ovat yrittäneet järjestelmällisesti tehdä yliopistot naurunalaisiksi spämmäämällä Amerikan kampuksilla tapahtuneista PC-ylilyönneistä. Mutta varsinkin Itä-Euroopassa yliopistot ovat tällä hetkellä aidosti tärkeä liberaalin demokratian linnake.

Avanti ragazzi di Buda
avanti ragazzi di Pest
studenti, braccianti, operai,
il sole non sorge più ad Est!

Stalinismi – kuinka tuhota kansalaisyhteiskunta

Luettuani joulun aikana Charles Emmerssonin kirjan 1913 World before great war, jatkoin historia-aiheisten tiiliskivien lukemista syventymällä Anne Applebaumin Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944-56-teokseen. Kirja keskittyy kuvaamaan yhtä synkkää osaa Euroopan 1900-luvusta. Kyseessä on todella antaumuksella tehty 400-sivuinen katsaus siihen, kuinka paikalliset kommunistit Neuvostoliiton tuella ja painostuksen alla tuhosivat sotien jälkeisinä vuosina Itä-Euroopan maissa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuodet olivat stalinismin huippuaikaa useammassakin mielessä. Neuvostoliitto oli Stalinin johdolla voittanut Natsi-Saksan ja laajentanut vaikutuspiirään koko Itä-Eurooppaan. Stalin oli myös vakiinnuttanut asemansa absoluuttisen kiisattomana Neuvostoliiton johtajana. Nyt oli aika kokeilla stalinismia muualla.

Kirjassa käy kuitenkin selväksi, että stalinistisen järjestelmän rakentaminen ei onnistunut raunioina olevian maiden tilanteessakaan helposti, vaan nuo peijakkaan kansalaiset äänestivät aivan väärällä tavalla ja vapaissa vaaleissa kommunistit jäivät selkeästi vähemmistöön. Maita johtaneet “pikkustalinit” joutuivat turvautumaan monenlaisiin keinoihin ennen kuin väärinajattelijat saatiin kunnolla nujerrettua. Stalinilla oli tarkkaa päämäärä, muttei tarkaa suunnitelmaa miten ja millä aikataululla tuo päämäärä saavutettaisiin.

 

Kaikissa itsenäisissä Itä-Euroopan maissa stragian yhteisiä piirteitä oli salaisen poliisin luominen Neuvostoliitossa koulutettujen henkilöiden johdolla sekä lehdistön ja ennen kaikkea radion haltuunotto. Kaikkein ahdistavinta luettavaa oli silti järjestelmällinen kansalaisyhteiskunnan romuttaminen. Stalinistisesta totalitarismissa ei saanut olla itsenäisiä instituutioita tai ääniä. Partioliike, naisjärjestöt ja kirkko piti kaikki tuoda puolueen tiukan otteen alle. Toki vihollisiin kuuluivat myös pikkukauppiaat, joiden toiminta täytyi tehdä mahdottomaksi. Viimeistään 50-luvulle tultaessa kaikki yhtään merkittävämmät yhteiskunnalliset liikkeet olikin jollain tavalla hivutettu puolueen kontrollin alle.

Kirjassa kerrotaan se muissakin yhteyksissä todettu asia, että hirmuvallan alla elävistä verrattain pieni osa on aktiivisesti sortokoneiston tukijoita tai vastarintataistelijoita. Useimmat ihmiset ovat harmaalla alueella ja oman elämäntilanteensa mukaan saattavat välillä toimia aktiivisesti hallintoa vastaan, mutta joskus ilmiantaa sille muita ihmisiä.

Nimestään huolimatta kirjassa ei käydä läpi läheskään kaikki Itä-Euroopan maita, vaan tarkastellaan noiden vuosien tapahtumia kolmessa itäblogin valtiossa: Itä-Saksassa, Puolassa ja Unkarissa. Näihin maihin sitten kyllä syvennytäänkin antaumuksella. Applebaum perustelee valintaansa sillä, että nämä kolme valtioita olivat 1900-luvun alussa osina eri imperiumeja ja erilaisina osana toista maailmansotaa ja tätä kautta antavat erilaisina tapauksina kattavan kuvan Itä-Euroopan nujertamisesta.

Odotin kirjalta paljon ja toki se sisälsikin mielenkiintoista tietoa Itä-Euroopan “nujertamisesta”. Totuuden nimissä on sanottava, että se oli  melko raskassoutuinen. Mikäli olet erityisen kiinnostunut lukemaan yksityiskohtaisesti siitä, mitä Itä-Euroopassa tapahtui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, niin kannattaa tutusta tähän kirjaan. Muussa tapauksessa kirja lienee keskiverolukijalle turhan tiivis ja raskas tietopaketti. Seuraavaksi taidan lukea jotain vähän kevyempää.

Arkinen törmäys Venäjän propagandan vaikutuksiin

En seuraa erityisen aktiivisesti Venäjään liittyviä asioita eikä minulla ole koskaan ollut hyviä venäläisiä tuttuja. Tähän asti olen törmännyt Venäjän propagandaan satunnaisesti erilaisten kiertoteiden kautta. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin taas yksi venäläinen työkaveri, jonka kanssa tulee satunnaisesti vaihdettua muutama sana. Heitin eilen läpällä, että suosikkivenäläiseni on Alexander Pistoletov. Tähän kolmas työkaveri kommentoi, että Pussy Riotin tytöt ovat hänestä tärkeimpiä venäläisiä.

Venäläinen työkaverimme ei tykännyt jälkimmäisestä kommentista sitten yhtään. Hän piti näitä törkyisinä huligaaneina, joiden pidättäminen oli aivan oikea ratkaisu. Tämän lisäksi hän kertoi, että ryhmän jäsenet ovat ukrainalaisia, eivät venäläisiä. Näin oli hän oli mediasta kuullut. Hän ei aluksi uskonut englanninkielistä Wikipediaa. Hän sanoi että venäjänkieliset lähteet ovat luotettavampia, mutta 10 minuutin googletuksen jälkeen joutui myöntämään, että kyllähän ryhmän jäsenet ovat venäläisiä ja tuntui aidosti ihmettelevän, miksi mediassa oli niin usein sanottu Pussy Riotin jäsenten olevan ukrainalaisia.

Tämän jälkeenkin hän kuitenkin pysyi kannassaan, että Pussy riotin tytöt ovat saastaisia bandiitteja, jotka ovat täysin ansainneet saamansa kohtelun. Erityisesti hän piti törkeänä sitä kuinka nämä olivat jalat levällään esitelleet värkkejään kirkossa. Tuokaan ei pidä paikkaansa (video kirkkossa tapahtuneesta performanssista). Tätä en kuitenkaan  ehtinyt kertoa, koska minulla ei  ollut aikaa etsiä tälle lähteitä ja piti jatkaa varsinaisten töiden tekoa.

Olen useasti pyöritellyt päätäni kun olen törmännyt netissä Venäjän käsittämättömän härskiin propagandaan. Se on kuitenkin aina ollut jotain sellaista, johon uskovat ihmiset ovat kaukana muualla. Mutta tuntuu oikeasti pelottavalta, kun oman kuplani sisällä, tuntemani vuosikausia länsimaissa asunut diginatiivi venäläistyttö on selvästi niellyt aimo annoksia putinististista propagandaa. Pitää vielä jossain vaiheessa yrittää viritellä varovaisesti poliittista keskustelua tämän työkaverin kanssa.

Kui on must, näitä ust – Viro, Suomi ja rasismi

Kyseessä on Viron kansan konservatiivisen puoluetta (EKRE) edustavan Martin Helmen Viron televiossa vuonna 2013 heittämästä lausahduksesta. “Jos on musta, näytä ovea”, olisi kai jollain tavalla oikea suomennos. Muistan kuulleeni lauseen ensimmäitä kertaa puolisentoista vuotta sitten Ylen Viron parlamenttivaaleja käsitelleessä radioohjelmassa. Hiljattain törmäsin siihen uudestaan kun se mainittiin Heikki Aittokosen mainiossa Kuoleman tanssi-kirjassa. Aloin miettimään lausetta tarkemmin, koska se herättää minussa useita tunteita ja ajoi minut liberaaliin itseanalyysikierteeseen.

Ensimmäisenä pointtina on tietenkin, että se on rasistinen. Ja siis  aivan selvästi rasistinen. On jotain kommentteja jotka on tarpeettomasti tulkittu rasistisiksi. Erityisen paljon on kommentteja, jotka on aivan perustellusti tulkittu rasistisiksi, mutta lausuja on kyennyt jälkeenpäin esittämään enemmän tai vähemmän vakuuttavan selityksen siitä, miten kommentia ei pitäisi tulkita rasistisena. Tässä tapauksessa edes minimalistista rasismimäärittelyä suosivat maahanmuuttokriitikot tuskin pysytyvät kiistämään kommentin rasistisuutta. Siinä keskitytään yksinomaan ihonväriin ja sanotaan, että sen perusteella sinut heivataan ulos maasta (olet vähempiarvoinen).

Kommentti kuitenkin naurattaa minua. Tökerö ja avoin rasismi yhdistettynä suomalaistesta huvittavalta kuulostavaan viron kieleen ja loppusointuun saa minut hymähtelemään. Jotenkin tulee vähän mieleen Pekka Siitoin ja laivaseminaari. Olen huomannut tämän itsessäni jo aiemmin. Nauran esimerkiksi edelleen kun ajattelun kotkalaista varakunnanvaltuutettuja, joka ehdotti muslimien keittämistä. Varsinkin Itä-Euroopassa räyhänationalistit, fasistit ja jopa uusnatsit ovat nykyään kuitenkin ihan vakavasti otettava voima. Suomalaiseen rasismiin ja maahanmuuttokriittisyyteen verrattuna kyse tuntuu usein olevan räikeämmästä old school-rasismista.

Joten saako tälle nauraa? Toisaalta oikein käytettynä huumori on yllättävän tehokas ase. Mutta vielä kerran ympäripyöräytettynä, näen netissä ja sosiaalisessa mediassa kuitenkin jatkuvasti juttuja, joita pitäisin persuhenkisten ihmisten ja maahanmuuttokriitikoiden parodisoimisesta, ellei kyse olisi ihan oikeasti perussuomalaisista ja maahanmuuttokriitkoista, jolloin lähestytään ns parodiahorisonttia. Tällaisin kommentteihin voisi perustellusti reagoida kolmella tavalla.

  1. Sanoa suoraan, että tällaiset kommentit eivät kuulu eurooppalaiseen sivistysvaltioon.
  2. Nauraa ja levittää juttua ympäri nettiä näyttäen, että tällaisia talitintteja ne ovat
  3. Olla reagoimatta mitenkään ja jättää kommentit omaan arvoonsa

Ehkä paras tapa reagoida olisi jonkinainen yhdistelmä. Olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota, kuitenkin hieman naureskella junttimaiselle käytökselle, mutta tarvittarssa tehdä selväksi, että kyseessä on barbaarimainen käytös, joka ei sivisysvaltioon kuulu.

Jotta kuitenkaan en päästäisi itseäni liberaalissa itseanalyysissani liian helpolla, mietin myös sitä, onko oikein naureskella hauskalta kuulostavalle viron kielelle. Tietyissä yhteyksissä tuota voisi pitää hieman rasistisenakin käytöksenä. Suomalaiset kun tuppaavat suhtautumaan eteläiseen veljeskansaamme välillä hieman ylenkatsoen. Itse olen sitä mieltä, että suomalaiset saavat aivan vapaasti naureskella viron kielelle, silloin kun se kuulostaa hauskalta, mutta ei välttämättä ole kovin kohteliasta tehdä sitä virolaisten edessä, eikä varsinkaan pitää virolaisia jonkinlaisina vähempiarvoisina puolisuomalaisina.