Eiynah: Saudi-Arabia ja feminismi

Pakistanissa syntynyt, nuoruutensa Saudi-Arabiassa elänyt ja sittemmin kanadalaistunut ex-muslimi ja nykyinen ateisti Eiynah on vetänyt ihan mielenkiintoista Polite conversations podcastiaTällä kertaa vieraiksi oli saatu pari naista Saudi-Arabiasta. Sanoisin että kuuntelemisen arvoinen pätkä. Saudinaisista puhutaan nettikeskusteluissa ihan jonkin verran, mutta harvemmin näiden omalla suulla.

Saudinaisetkortti on nettikeskustelun epä-älyllisen argumentoinnin huippuja, jolla tyypillisesti pyritään mitätöimään länsimaalaisten feministien kommentit. “Ei teillä ole mitään ongelmia verrattuna saudinaisiin joten turpa kiinni”. Erityisen hupaisaa tämä oli ehkä Trumpin virkaanastujaisten jälkeisten naisten marssien yhteydessä, kun America firstiä hokeneet sankarimme olivatkin heti seuraavana päivänä sitä mieltä, että Yhdysvaltojen ongelmien sijaan pitäisikin miettiä Amerikan ulkopuolisten naisten asioita.

Tuossa podcastissa käsitellään mm. myös ihan hauskasti MRA-porukan jäsenten ja naisten oikeuksia vastustavien muslimien yllättäviä kohtaamisia Twitterissä ja sitä kuinka saudinaisista puhuminen feminismin ja maahanmuuton vastustamisen välineenä ei usein ylipäätään (yllätys yllätys) auta saudinaisia, vaan jopa hankaloittaa näiden taistelua  perusoikeuksista.

Uusateismista

Olen pari kertaa aloittanut Richard Dawkinsin kirjan Jumalharha, mutten ole päässyt kovin pitkälle. Päätin nyt ottaa tuon kuunneltavaksi äänikirjana ja tällä kertaa jaksoin lähes puoliväliin ennen kuin luovutin. En vain saa tästä kauheasti irti. Juujuu, uskonnot on melko perseestä ja kreationismissa ei ole mitään järkeä, mutta tarvitseeko ateismista tehdä ihan näin isoa numeroa. En välttämättä ole juuri mistään kauhean paljon eri mieltä Dawkinsin kanssa, mutta tämä ilmiöksi noussut uusateismi hieman tökkii. Minulla on myös varauksia sen suhteen, kuinka kovaa uskovaisia kannattaa tökkiä jos tarkoituksena on saada nämä meidän ateistien puolelle.

Ilmestyskirjan ratsastajat ja netin uusateistiäpärät

Kymmenisen vuotta sitten törmäsin netissä ensimmäistä kertaa Dawkinsin ja Hitchensin fanipoikiin ja taistelevaan uusateisimiin.  Nettikeskustelujen kontekstissa uusateismin sotilaissa myös häiritsi lievästi sanottuna yksisilmäinen muslimiviha ja aika suoraan rasismiin vertautuva ksenofobia, jossa uskontokuntaa(muslimeja) käsiteltiin aikalailla rotuun vertautuvana juttuna. Ilmestyskirjan neljä ateistista ratsastajaa( Dawkins, Dennet, Harris ja Hitchens) eivät itse menneet kovinkaan pitkälle tuohon suuntaan, mutta samaa ei voi sanoa näiden fanipojista ja uusateismista vaikutteita saaneista nettisotilaista.

 

Kuvahaun tulos haulle four horsemen new atheism

Sittemmin netin uusateismista on laajentunut erilaisia, melko myrkyllisiä, lähinnä antifeminismiin keskittyviä mutaatioita ja kulttuurigeenejä. Tuontyyppistä ajattelua oli ehkä nähtävissä netin uustateistisotureissa jo aiemmin, mutta viime vuosina tuo tuntuu räjähtäneen käsiin. Heppoisia hihhulivastustajia vastaan argumentoineet uusateistit alkoivat ehkä uskoa vähän liikaa omaan rationaalisuutensa ja monimutkaiset sosiaaliset rakenteet alettiin nähdä jumalan kaltaisena höpöhöpönä. Tai tuolta se näyttää kun katselee joidenkin uusateistien siirtymää antifemismin suuntaan.

Henkilökohtaisesti myös v:tuttaa tietyn ihmistyypin tarve tuoda esiin kuinka rationaalista heidän oma ajattelunsa on. Jos olet looginen ja rationaalinen, niin sen pitäisi tulla esiin ihan itsestään eikä pitäisi olla tarvetta erikseen sanoa sitä. Tuo saa lähinnä epäilemään, että puhujalla on turhan kova usko itseensä ja puolueettomuuteensa eikä hän edes yritä miettiä omia tiedostamattomia ennakkoasenteitaan.

Innoton ateismini

Toki juuri esim. Dawkinsin kentällä biologiassa, ja siihen kytkeytyvissä poliittisissa kysymyksissä varsinkin Amerikassa, jossa uskonto ollut isosti esillä poliittisissa kysymyksissä, on vahvalle uskonnonvastaiselle argumentaatiolle ollut tarvetta. Ja poliittisissa kysymyksissä minäkin otan tarvittaessa tiukan ateistisen kannan. Olen ollut aina ateisti ja erosin kirkosta parikymppisenä. Jos asioista lähdetään väittelemään, niin puolustan aika tiukasti ateismia ja pistän uskontojen etumerkiksi hyvin selkeästi miinuksen.

En tosin pidä uskovaisten itsetarkoituksellista loukkaamista hyödyllisenä. Uskovaisten loukkaamisen tulisi olla vain jonkin muun asian sivutuote. Vaikka uskovainen ei itse usein kykene tekemään eroa hänen uskontoonsa ja häneen itseensä kohdistuvan hyökkäyksen välille, niin meidän ateistien pitäisi kyetä hyökkäämään uskontoja ja niiden ilmenemismuotoja, eikä uskovaisia vastaan.

Uskon myös aidosti, että laajalle levinnyt ateismi antaisi paljon paremmat mahdollisuudet toimivamman maailman rakentamiseen. Kierosta ihmisyydestä ei saa koskaan suoraa ja ihminen pystyy monenlaiseen pahaan ilman uskontojakin, mutta uskontojen dogmaattisuus ja usko yhteen kiistattomaan totuuteen tekee niistä erityisen vaarallisia välineitä. Pitäisiköhän tässä taas kerran viitata Sir Isaiah Berlinin tekstiin Pursuit of ideal.

Jotenkin sitä toivoisi pystyvänsä elämään ympäristössä, jossa ateismia ei erityisemmin tarvitsisi tuoda esiin. Olen optimistinen ja uskon että yhtään pidempää aikaväliä katsottaessa uskontojen merkitys vähenee, mutta niiden kanssa nyt vaan joudutaan vielä elämään.

 

Raqqa vallattu, kalifaatti tuhottu: Miksei tästä puhuta?

Alkuviikosta käytiin viimeiset taistelut ISIS:n kalifaatin pääkaupungin Raqqan hallinnasta kun nelisen kuukautta sitten alkanut offeensiivi saatiin lopultakin maaliinsa. Irakin puolella sijaitseva ja kolmisen kuukautta sitten lopulta kokonaan takaisin vallattu Mosul oli suurin ISIS:n hallinnassa ollut kaupunki, mutta Raqqa oli organisaation de facto-pääkaupunki.

Viime päivinä on kuitenkin nähty kuvia ja videoita, joissa esimerkiksi YPJ:n jäsenet poseeraavat Raqqan keskeisimmillä paikoilla, jotka tulivat tunnetuiksi ISIS:n mestaus- ja muista propagandavideoista. Osittain YPJ on nostettu varmaankin esiin “propagandamielessä”, jotta kurdit saisivat tukea ja sympatiaa länsimailta, mutta kyllä tuokin ja naisprikaattien panos kertoo jotain jostakin.

Kuvahaun tulos haulle ypj raqqa

ISIS:llä on vielä hallussaan joitain aavikkoalueita ja siellä sijaitsevia pikkukaukaupunkeja, mutta Raqqan menetyksen jälkeen sen on vaikea enää  vakavalla naamalla puhua kalifaatista maantieteellisenä alueena. Se miten vakaaseen tilanteeseen tulevaisuudessa Syyriassa ja sitä ympäröivillä alueilla päästään, minkälaista tuhoa ISIS:n jämät pystyvät siellä vielä tekemään ja vaikuttaako tämä millään tavalla Euroopassa tapahtuviin terrori-iskuihin, jää vielä nähtäväksi.

Toivottavasti kalifaatin tuhoutuminen Syyriassa heikentää jossain määrin pidemmällä aikavälilä islamistisen propagandan houkuttelevuutta sekä ISIS:iin kytköksissä olevien ryhmien kykyä toteuttaa laajamittaisia terrori-iskuja. Vaikea kuitenkaan nähdä, etteikö aikalailla jokaisen tulisi pitää Raqqan valtaamista ja kalifaatin kuolonkorinaa äärimmäisen positiivisena uutisena.

Muistan kuinka mediassa puhuttiin ihmisten hieman turtuneen Syyrian sotaan jo syksyllä 2013, mutta pian tuon jälkeen Syyria tuli taas näkyvämmin otsikoihin ISIS:n brutaalin nousun myötä. Ainakin itselle ja varmaan monille muillekin ISIS on onnistunut luomaan itsestään symbolin aikalailla absoluuttiselle pahuudelle.

Ja juuri suhteessa tähän olen aidosti yllättynyt, miksi Raqqan valtaamisesta on kirjoitettu niin vähän. Itse olen kesäkuusta lähtien jotakuinkin viikottain googlannut, miten Raqqan taistelut etenevät, mutta minulta meni alkuviikosta kokonaan ohi, että kaupunki on nyt vallattu kokonaan ja luin tästä vasta toissapäivänä.

Monilla on tapana kitistä tai öyhöttää siitä, miten media on paskaa kun se ei kirjoita tästä tai tuosta riittävän näkyvästi. Enkä halua olla osa tuota joukkoa, mutta olen aidosti vähän kiinnostunut miksi viime vuosien absoluuttisen pahuuden pääkaupungin valtaaminen on kerännyt näin vähän mediahuomiota. Mutta kai tässä on vain kyse siitä, että synkät ja pelottavat tapahtumat keräävät enemmän mediahuomiota.



Raqqa kukistuu – Kalifaatin viimeiset päivät ja Euroopan rintama

Kuvahaun tulos haulle ypj syria

Viime syksynä alkanut kampanja ISIS:n pääkaupungin Raqqan takaisinvaltaamiseksi alkaa nyt olla viimeisessä vaiheessaan kun SDF-liittouman joukot ovat jo tunkeutuneet kaupungin sisäpuolelle. Vaikea  sanoa kuinka nopeasti Raqqa kukistuu. Tämä riippuu tietysti myös siitä, kuinka verisesti viimeiseen mieheen Raqqan puolustajat ovat valmiita taistelemaan. Raqqan valtaus ei vielä tuhoa ISIS:iä lopullisesti, eikä varsinkaan ratkaise Syyrian sisällisotaa. Sen myötä ISIS:n kalifaatti alkaa kuitenkin olla tuhottu. Raqqa on ollut sekä symbolisesti että stratisesti ISIS:n tärkeä pääkaupunki. Vaikea sanoa mitä Syyriassa tapahtuu kalifaatin kukistumisen jälkeen. Minkälaista sissisotaa ISIS pystyy jatkamaan, pyrkivätkö kurdit luomaan omaa valtiotaan tai minkälaisiin taisteluihin ISIS:n vastustajat vielä keskenään voivat joutua? Mutta ei kai sitä epävarmasta tulevaisuudetsa huolimatta voi olla kuin tyytyväinen, että helvetillinen kalifaatti alkaa olla lyöty.

Täältä Euroopassa sitä kuitenkin myös miettii,  vaikuttaako tämä ISIS:n insprioimaan terrorismiin Euroopassa. Kalifaatti on ollut jonkinlainen inspiraation lähde jihadisteille ja sen tuhoutuminen saattaisi vähän pidemmällä aikavälillä heikentää jihadismin hohtoa. Toisaalta Lähi-Idän tapahtumien vaikutus Euroopassa tapahtuvaan terrorismiin lienee kuitenkin vain hyvin välillinen. Ja voi olla, että Kalifaatin lopun häämättäessä pyritään entistä enemmän masinoimaan iskuja Eurooppaan. Nykyinen Euroopan terrori-iskujen aalto ei tule loppumaan lähiaikoina, mutta saa nähdä onko ISIS:n lyömisellä Syyriassa vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Ranskan Intifada – Pitkä sota Ranskan sen ja arabien välillä

Ranskan vaaleja seuratessa olen ajatellut, että voisi lukea jotain uutta Ranskaan liittyen ja tässä viimeisellä viikolla ennen vaaleja luettavakseni valikoitui Ranskassa asuvan brittihistorioitsija Andrew Huseyn pari vuotta sitten julkaistu The French Intifada: The Long War Between France and its Arabs. Torstain ammuskelun myötä se muuttui valitettavankin ajankohtaiseksi valinnaksi. Voi olla että tuo tapahtuma antaa pienen tönäisyn Le Penille ja varmistaa hänen pääsynsä toiselle kierrokselle.

Hussyen kirja alkaa Pariisin Gare du Nordilta, jossa hän oli vuonna 2007 kotimatkallaan vaihtamassa metrosta lähijunaan ja todisti lähiönuorten pienoiseksi mellakaksi päätynyttä riehumista. Kirja myös päättyy Pariisin esikaupunkialueelle Fresnesin vankilaan, jonka asukeista noin 70% on muslimeja. Vankiloista onkin muodostunut tärkeä värväyspaikka radikaaleile islamisteille. Tässä välissä kirja käy kuitenkin antaumuksella läpi Ranskan hallussa olleen Pohjois-Afrikan historiaa sekä hieman myös tuolta Ranskaan suuntautunutta muuttoliikettä. Tämäkin oli ihan informatiivista, mutta odotin kirjalta enemmän Banlieu-Ranskan kuvausta. Itse pidin kirjan mielenkiintoisimpina osina juuri alkua ja loppua, jossa käsiteltiin näitä Ranskan lähiöitä.

Yli puolet kirjasta keskittyy Algeriaan, joka päätyi Ranskan haltuun 1830-luvulla ja kirposi lopullisti Ranskan hallinnasta varsin katkeran sodankäynnin seurauksena 1962. Kirjassa kuvaillaan molempien osapuolien terroria ja kidutuskeinoja, joissain kohdin jopa aika graafiseen sävyyn. Ei sinänsä ihme että noista tapahtumista on jäänyt kollektiivisia traumoja kaikille osapuolille. Algeriassahan oli parhaimmillaan yli miljoona ihmistä käsittänyt eurooppalaistaustainen väestönosa (kuuluisimpana edustajana tietysti Alber Camus), joka lähti maasta lähes kokonaisuudessaan itsenäistymisen aikohin. Algeria oli myös tietynlainen Ranskan siirtomaaimperiumin kruununjalokivi. Lisäksi myös Ranskan nykyisestä muslimiväestöstä algerialaistaustaiset ovat suurin yksittäinen ryhmä, mikä on erottaa Ranskan muista Keski- ja Etelä-Euroopan maista, joissa turkkilaiset tai marokkolaiset muodostavat suurimman ryhmän muslimiväestön sisällä.

Toki Ranskassa on suuri määrä marokkolaistaustaisia maahanmuuttajia ja maininnan arvoinen ryhmä Tunisiasta maahan tulleita. Myös näiden maiden siirtomaa-aikaa, itsenäistymisprosessia ja sen jälkeistää historiaa käydään aika tarkkaan läpi. Jokaisella näillä kolmella Pohjois-Afrikan maalla on ollut omanlaisensa siirtomaahistoria, itsenäistysprosessi ja arabikevätkin näkyi näissä vähän eri tavoilla. Kaikki kuitenkin kamppailevat samalla tavalla köyhyyden, siirtomaaohistoriansa,  ja skitsofrenisen Ranska-suhteensa kanssa. Pohjois-Afrikan Itsenäistymistaisteluissa, sisällisodissa ja pienemmissäkin sisäisissä konflikteissa radikaali-islam on ollut lähes aina jollain tasolla läsnä, mutta on yksinään  vähän vajaavainen selitys erilaisille asioille.

Kirjassa ei ole selkeää yhteenvetoa ja Hussey nimenomaan sanoo, ettei halua tehdä ennustuksia Ranskan, Maghreb-maiden ja Ranskan arabien tulevaisuudesta. Hänellä ei kuitenkaan ole kovin kauhean ruusuista kuvaa lähitulevaisuudesta. Kirjassa myös tulee toistuvasti esiin absurdeihin mittasuhteisiin nouseva antisemitismi ja Hussey pitääkin esimerkiksi La Hainen Vinzin hahmoa epärealistisena. Ja tuskin Pohjois-Afrikan tai Banlieu-Ranskan ongelmia tullaan kovin suurelta osin lähitulevaisuudessa ratkaisemaan. Helppoja tai nopeita ratkaisuja ei yksinkertaisesti ole vaikka jotkut populistit tällaisia yrittävätkin tarjota.

Toivottavasti ranskalaiset äänestävät sunnuntaina viisaasti.

SE ON ISLAM! RAJAT KIINNI!

Eilen nähtiin jälleen yksi autolla väkijoukkoon-isku, tällä kertaa Tukholmassa. Some ja nettikeskustelut ovat taas olleet tulessa kun kansa on tuulettanut tuntojaan. Tämä on tavallaan varsin ymmärrettävää, varsinkin suomalaisille Tukholma on niin fyysisesti kuin henkisestikin aika lähellä. Itse olen kuitenkin tullut johtopäätökseen ettei näitä tapahtumia välttämättä kannata live-seurata, koska tilanne on kaoottinen ja tiedot tapahtumista epäselviä. Koen myös lievää vastenmielisyyttä siitä, miten nopeasti tietty porukka alkaa tanssia haudoilla ja tuntuu nauttivan siitä, että tuhoja ja kuolleita voidaan käyttää oman ahdasmielisen ajatusmaailman ajamiseen.

Nyt vajaa vuorokausi myöhemmin voi jo alkaa vähän katsella mitä on tarkalleen tapahtunut ja miten tapahtumaan on reagoitu. Lueskelin mm. bloggaaja Professorin kirjoituksen Ruotsin kuorma-autoiskusta on otettava opiksi. Kirjoitus on blogosfäärin mittareilla varsin asiallinen ja tolkullinen. Tästä huolimatta se on myös mainio esimerkki nationalistisen taantumukselliston trumpilaisista taipumuksista. Pitää toimia, pitää toimia voimakkaasti! Emme saa olla munattomia kukkeleita vaan on toimittava. RAJAT KIINNI! Asisioista pitää puhua niiden oikella nimillä. Ettekö te nyt vittu tajua että tässä on kyse ISLAMISTA!

Ja siis toki sanottava, että tuossa kirjoituksessa on myös ihan relevantteja pointteja, kuinka viranomaisten on syytä pitää silmällä  esimerkiksi islamisistisilta organisaatioita Suomeen tulevaa tukea. Alan kuitenkin olla aika kyllästynyt siihen, miten monet talitintit pyrkivät tällaisten hirvittävien tapahtumien jälkiainingeistta tietentahtoen lisäämään vastakkainasetteluja. Nykyisenkaltaisen maahanmuuton rajoittaminen on äärimmäisen merkityksetön keino vähentää terrori-iskujen riskiä. Islamin hokeminen lähinnä lisää vastakkainasettelua. Jokainen tolkuissaan oleva ihminen varmasti ymmärtää, että radikaalin islamistiset ajatukset ovat yleensä vaikuttamassa näihin iskuihin. Se että ilman mitään erotteluja huutaa tämän olevan ISLAMIA ja muslimien hyökkäys kuitenkin sataa lähinnä islamistien laariin. Sitä miettiikin että kuinka moni nationalistisen taantumukselliston radikaalisiivestä oikeasti jopa toivoo asioiden kärjistymistä ja haluaa nähdä lopullisen lännen ja islamin välisen taistelun.

 

Helsinki, suurmoskeija, Vapaavuori, identiteettipolitiikka ja kuntavaalit

Sanon kyllä että voi helevetin helevetti, jos tästä saadaan aikaan iso vaalikysymys. Yksi harvoista suuresti arvostamani suomalaisista poliitikkoista, Jan Vapaavuori julkaisii eilen blogikirjoituksen otsikolla Suurmoskeija vaikeuttaisi suvaitsevaisuuden edistämistä. Vapaavuorella on siinä pointti, että äänekäs suurmoskeijan puolesta kampanjointi saattaa hyvinkin aiheuttaa vastareaktioita ja siinä mielessä vaikeuttaisi suvaitsevaisuuden edistämistä. Kyseessä on totta kai myös pormestaripeli ja vaalikampanjointi, jossa Vapaavuori haluaa erottua kokoomuksen ykkösasemaa pahasti uhkaavasta vihreistä ja saada itselleen vihreitä kokonaisuutena vastustavien ihmisten ääniä.

Suurmoskeijaan liittyvässä keskustelussa voidaan kuitenkin erottaa muutama erillinen kysymys. Ensinnänkin onko kaupunginvaltuustolla mitään syytä vastustaa suurmoskeijan rakentamista jos asia hoidetaan yksityisellä rahoituksella? Tässä vastausken pitäisi olla aika yksiselitteinen ei. Kenenkään poliitikon ei tarvitsisi erityisesti lobata suurmoskeijaa, mutta jos ryhmä Helsingin muslimeja onnistuu jotenkin pääsemään yhteisymmärrykseen suurmoskeijan rakentamisesta, hankkimaan sille rahoituksen ja pistämään pytikinsä pystyyn ympäröivän alueen asukkaiden (todennäköisesti valtaisasta) vastustustulvasta huolimatta, niin mikäs siinä.

Toinen kysymys on siitä sopivatko moskeijat kaupunkikuvaan ja maisemaan. Tämä on jossan määrin relevanttikin kysymys, mutta käytännön tasolla lähinnä islamofobisten ihmisten tekosyy vastustaa moskeijan rakentamista. Tämä pitää käsitellä konstekstissaan, mutta ei pitäisi olla mitään erityisiä syitä vastustaa kaupunkikuvaan sopivaa moskeijaa. Helsingissä ja Suomessa on tehty sellaisia kaupunkikuvan raiskauksia, että suurmoskeija saisi kyllä olla melkoinen hirvitys, että se voitaisiin kaataa esteettisillä syillä. Lisäksi voidaan sanoa, että erityissuhtautuminen moskeijoihin saattaisi myös jopa marginaalisesti lisätä muslimien kokemaa syrjintää ja siinä suhteessa lisätä radikaalisaatiota.

Kolmas kysymys on, lisääkö suurmoskeija muslimien radikalisoitumista ja Suomen “islamisoitumista”? Tämä on mielestäni se kysymys, jossa nationalistiseen taantumuksellistoon saattaisi jopa olla mahdollista vaikuttaa rationaalisilla argumenteilla. Tämä on myös hankala kysymys, mutta esimerkiksi islamistisia terroristeja tai Syyriaan lähteneitä taisteljoita analysoimalla voidaan nähdäkseni empiirisesti todeta, että radikalisoituminen tapahtuu tyypillisesti pienissä ryhmissä ja kellarimoskeijoissa. Mitä suurempi moskeija, sitä maltillisempaa islamia siellä keskimäärin kannatetaan. Tässä mielessä suurmoskeijan vastustaminen radikaalien islamisten takia ei ole kovin hyvä peruste. Suurten moskeijan toimintaa on myös marginaalisesti helpompi seurata ja valvoa. Ja edellisen kohdan tapaan, suurmoskeijan vastustaminen sen takia, että muslimeilla ei saisi olla suurmoskeijaa, saattaisi lisätä hieman muslimien kokemaa syrjintää ja siksi lisätä näiden radikaaalisaatiota.

Summasummarum, ei ole mitään erityistä syytä vastustaa suurmoskeijan rakentamista, mutta en kyllä ymmärrä miksi kenenkään ei muslimin pitäisi erityisemmin kampanjoida moskeijan puolesta.

 

Ranska ja Islam, Houellebecq ja Nihilismi

Nihilisti, kyynikko, rasisti, oikeistopopulisti ja misogyyni. Michelle Houllebecquea on luonnehdittu mm. näillä sanoilla, eikä ihan syyttä. Törmäsin itse Houllebecqueen viitisen vuotta sitten kun lyhyen ajan sisään kuulin useasta lähteestä miehen kirjoituksista. Erityisesti mieleeni jäi Suomen äärioikeistointellektuelli Timo Hännikäisen tekstit. Yritin tuolloin lueskella Houellecqin kirjoja, mutta en saanut niistä oikein mitään irti. Kuvaava on etten nyt edes muista, jaksoinko lukea aloittamiani Houellebecqin kirjoja loppuun asti.

Nyt kuitenkin pystyn ruksimaan ensimmäisen kirjan vuoden 2017 lukulisaltani luettuani Houellebecqin uusimman kohua aiheuttaneen romaanin Alistuminen. Alistumisen markkinointia auttoi varmasti se, että islamilaiseksi muuttuvasta Ranskasta kertova kirja julkaistiin samana päivänä Charlie Hebdo-lehden tiloissa tapahtuneen iskun kanssa.

Islamilaiseksi muuttuvan Ranskan ohella kirjassa on myös muita teemoja. Tai ennemminkin tuntuu, että islamilaiseksi muuttuva Ranska on vain seuraus niistä asioista, joita Houellebecq nykyisessä länsimaissa todella halveksii. Kuten nationalistisen taantumukselliston tapauksessa noin yleisemminkin, tuntuu että kysessä on vain hyvä vihollinen johon voi projisoida yleisen turhautumisen.

Sikäli kun romaanin tapahtumia halua linkittää poliittiseen keskusteluun ja islamkritiikkiin, niin on varmaan syytä sanoa, että Alistumisessa esitetty kuvaus Ranskan luisumisesta muslimipuolueen johtamaan hallituskoalitioon vuonna 2022 on yksinkertaisesti täydellisen epärealistinen. Tämä ei tarkoita, etteivätkö islamiin liittyvät ongelmat saattaisi kärjistyä Euroopassa lähitulevaisuudessa, mutta mitään muslimipuolueiden nousua ei yksinkertaisesti ole nähtävissä. Muslimit muodostavat Euroopassa verrattain pienen vähemmistön, mutta edes tämä pieni vähemmisö ei äänestä muslimipuoluetta. Euroopassa ei vain ole millään tavalla merkittäviä muslimipuolueita.

Hyvästä taideteoksesta pitäisi olla mahdollista tehdä erilaisia tulkintoja ja tämä on Alistumisen kohdalla mahdollista. Kirjaa voi ajatella juuri Eurabia-dystopiana, mutta minusta on se on ennen kaikkea äärimmäisen nihilistinen tulkinta nykyisestä aikakaudestamme ja monista sen vallankäyttäjistä yliopistoissa ja poliitikassa. Kirja on täynnä pieniä ja  ilkeitä, mutta samalla myös oivaltavia piikkejä useampaankin suuntaan.

Alistuminen on myös täynnä  alleviivattuja karikatyyrejä ja iljettäviä kohtauksia, mutta jotenkin tuo kärjistäminen iski ainakin minuun. Nihilismi on viety jotenkin niin tappiin asti, ettei sitä osaa edes paheksua. Houellebecqia on syytetty misogyniasta ja syystäkin. Tämänkin kirja päähenkilö paneskelee parikymmentä vuotta nuorempia opiskelijoitaan, käy huorissa ja suhtautuu naisiin lievästi sanottuna esineellisesti. Mutta samalla tavalla kuin nihilismissä, tuo on vedetty niin överiksi, ettei sitä oikein osaa edes paheksua.

Suosittelen Alistumista vähän kaikille. Kirja oli minulle ainakin aika kevyt lukukokemus ja sitä voi tulkita monilla eri tavoilla. Sen hillittömässä nihilismissä on jotain valloittavaa.

Hollannin vaalit 2017 ja islamkriitikoiden murhat

Euroopan ensimmäiset merkittävät vaalit vuonna 2017 pidetään Alankomaissa. Noin kahden kuukauden päästä 15 maaliskuuta järjestetään Hollannin parlamenttivaalit. Brexitin, Trumpin ja nationalistiskonservatisisten voimien nousun myötä suurin mielenkiinto varsinkin Hollannin ulkopuolella kohdistuu Gert Wildersin Vapauspuolueeseen. Wilders lienee ainoa hollantilainen poliitikko, jonka monet osaavat nimetä. Ja tokihan hän on merkittävä hahmo oltuaan vuosikymmenen Euroopan maahanmuutto- ja islamkriittisen liikkeen näkyvimpiä kasvoja.

Toisaalta kannattaa myös ehkä miettiä, kuinka paljon Wildersistä ja tämän viiteryhmästä jauhaa, jos ei erityisesti halua antaa näille näkyvyytä. Olen alkanut ajatella, että olisiko liberaalien voimien strategisesti kannattavaa nykyistä useammin sivuuttaa Wildersin viiteryhmän töräytykset ja keskittyä enemmän muista asioista puhumiseen. Itse pohdin tässä tekstissä kuitenkin Hollantia nimenomaan islam- ja maahanmuuttokriittisen liikkeen tärkeänä kasvualustana.

Hollanti on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että islamkeskustelua katsottaessa se oli ensimmäisiä maita, joissa populistit alkoivat onnistuneesti ratsastamaan nimenomaan islamin vastustamisella. Hollanilla on maana vahva liberaali perinne, enkä siis tarkoita pelkästään kannabiskahviloita ja muita Amsterdamin syntejä. Hollannin liberalismia kuvastaa osaltaan se, että islamkriittisten voimien nousun takana ollut hahmo oli useimmissa asioissa varsin liberaali ja hyvin avoimesti homoseksuaalisuutensa näyttänyt herrasmies nimeltään Pim Fortuyn. Fortuyn ei ehkä suurissa linjoissa merkittävästi eronnut nykyisen maahanmuuttokriittisen liikkeen valtavirrasta, mutta ainakin hahmossa oli tiettyä herrasmiemäisyyttä, jos vertaa vaikka internetaikamme tunnetuimpaan islamkriittiseen homoon Milo Yiannopoulokseen

Fortyunin argumentointi islamia vastaan kumpusi osittain 60-lukulaisesta ajatusmaailmasta. Ulkomuistista eräs Fortuyn-sitaatti meni jotenkin näin “Me kävimme nämä taistelut naisten ja vähemmistöjen aseman puolesta jo 60-luvulla emmekä halua joutua käymään niitä enää uudestaan”. Vastaavanlainen argumentointi on sittemmin vakiintunut islamkriitikoiden työkalupakin vakiovälineeksi. Ja toisin kuin monilla nykypäivän islamkriitikoilla, uskon että Fortuynin kohdalla kyseessä oli aito huoli nimenomaan naisten ja homojen asemasta. On varmaan myös totta, että joskus vasemalla laidalla on katsottu liikaa sormien läpi muista kulttuureista tulleiden ihmisten suvaitsematonta käytöstä. Fortuynin murha vuonna 2002 oli ensimmäinen Hollantia shokeraanut islamkriitikon murha.

Toinen islamkriitikon murha tapahtui kaksi vuotta myöhemmin kun Mohammed Bouyeri murhasi  elokuvaohjaaja ja ammattiprovokaattori Theo van Goghin. van Gogh ei ollut Fortuynin tapaan millään mittarilla tyylikäs herrasmies, vaan usein rööki kädessä kuvattu mahakas kansanmies ja rääväsuu, joka sille päälle sattueesaan rienasi islamin ohella myös esimerkiksi juutalaisia ja Hollannin kuninkaallisia. Van Goghin puhetyyliä kuvaa ehkä hyvin se, että hän tapasi viitata muslimeihin “vuohennussijoina”.

Osittain näiden kahden miehen murhien takia Hollanti on ollut Euroopan islamkeskustelun päänäyttämöitä. Hollantilaislähtöisen Ian Buruman Murder in Amsterdam: The Death of Theo Van Gogh and the Limits of Tolerance on ollut ehkä paras lukemani yksittäinen kirja tästä aihepiiristä. Se on kirjoitettu jo 10 vuotta sitten, mutta tästä huolimatta se on edelleen äärimmäisen ajankohtainen kirja ja erittelee tarkkanäköisesti suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden, sekä Euroopan ja islamin välisiä jännitteitä.

Amsterdam ei ole monien muiden merkittävien pääkaupunkien tapaan joutunut viime vuosina islamilaisen terrorismin kohteeksi, mutta Fortuynin ja Van Goghin murhien varjo leijuu vielä 2017 selvästi maan yllä. Wildersin ja vapauspuolueen mahdollinen jytkyily kytkeytyisi osaksi nationnalispopulististen voimien nousua ja saattaisi antaa lisäbuustia näille voimille myös Hollannin ulkopuolella. Brexittiin ja Trumpiin verrattuna nineomaan muslimivastaisuus on Wildersin toiminnassa näkyvämmässä roolissa.



 

Geert Wilders, vaalit ja Hollannin hallituksen muodostaminen

Front Nationalin muutos ja PVV(Hollannin vapauspuolue)