Hävyttömän härski homoilu

Havahduin tänään sateenkaarilippujen myötä siihen, että nyt on taas se aika vuodesta kun sateenkaariväki ja sateenkaariteemasta bilettämään intoutuva jengi valtaa kadut. Itse en syty pridesta tapahtumana, vähän samaan tapaan kuin en syty flow-festareista tai juuri mistään muustakaan vähän samanhenkisestä massatapahtumasta.

Pidän myös jossain määrin vaivaannuttavana joidenkin yritysten ja yksilöidenkin intoa ratsastaa tapahtumalla mutta ei siinä, ihan hyvä jos vaikka yritykset ilmoittavat antavansa tukensa pridelle. Yleisesti ottaen selvästi parempi että kannatetaan hyviä asioita osittain valheellisin motiivein tai tekopyhästi kuin että kannatettaisiin rehellisen avoimesti huonoja asioita.

 

Pride on tavallaan muotoutunut jonkinlaiseksi länsimaisen tasa-arvo symboliksi ja ihan hyvä niin. En aioa tänäkään vuonna osallistua millään tavalla ja olisin hieman harmistunut, jos joku äänekäs seurue päätyy viime vuoden tapaan valtaamaan kantapubini, mutta bilettääkkää nyt vaan ja haluan toki antaa näkymättömän moraalisen tukeni myös hävyttömän härskille homoilulle.

Urbaniston hillitty charmi vol 2

Varmaankin syyllistyn välillä joidenkin asioiden suhteen elitismiin ja itsetarkoituksellisten distinktioiden tekemisestä. Sisäinen elitistinen esteettikkoni heräsikin hieman henkiin käytyäni länsimetron rakentamisen yhteydessä uudistetussa Iso Omena-kauppakeskuksessa ja käveltyäni sen uuden ravintola-alueen läpi.

Jonkinlaisesta arkkitehtuurisesta, ja yleiselitistisestä näkulmasta esikaupunkien muovisia kauppakeskuksia on halveksittu tietyissä piireissä aika avoimesti. Viimeistään 90-luvulta lähtien autoon varaan rakennetut kauppakeskukset on nähty amerikkalaisen esikaupunkiunelman epäesteettisenä ilmentymänä, eikä tietysti ihan syyttä.

Esimerkiksi Henri Lefebvren ja monien muiden hengessä on kritisoitu sitä kuinka julkinen katutila on siirtynyt kauppakeskusten sisään ja muuttunut puoliyksityiseksi. En ole erityisemmin lämmennyt tällaisille marxahtaville tulkinnoille, mutta jotain kuitenkin menetetään kun katutila ja sen käyttäjät siirtyvät muovisen kauppakeskuksen käytäville. Mutta kai se vain on todellisuutta, että useimmat kokevat tuollaiset kauppakeskukset näpääriksi, eivätkä mieti julkista kaupunkitilaa tai sen esteettisyyttä samalla tavalla. Eikä kyse ole vain Karjalaa juovasta tuulipukukansasta.

 

Kuvahaun tulos haulle iso omena ravintolat

 

Enkä minäkään totta puhuen pääsääntöisesti mieti arkkitehtuurisia tai kaupunkitilaan liittyviä asioita kovin usein. Asuttuani nyt vuosia Helsingin seudusta poikkeavissa paikoissa ja liikuttuani pääsääntöisesti selvästi historiallisemmassa urbaanissa ympäristössä, jotkut asiat kuitenkin pistävät silmään. Vaikka tietyt punavihreän kuplan piirteet ovat kieltämättä luontaantyöntäviä, niin esimerkiksi Hämeentien lounaspaikat tuntuvat Ison Omenan muovista ruokamaailmaa miellyttävämmältä ympäristöltä.

Tällaiset ruokamaailmat ovat varmaan kuitenkin yhä enemmän kauppakeskusten tulevaisuutta. Tavaroiden ja ruuan ostaminen voi siirtyä nettiin, mutta  ravintoloruokailu tai monia palveluiden käyttö ei. Ehkä kiinnostava kysymys on menestyvätkö kalliimmat ja maksukykyisemmälle asiakaskunnalle suunnatut palvelut yhtä hyvin kauppakeskuksessa kuin kaupunkikeskustassa.

 

Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov – Keskusteluja Taloudesta

Juhana Vartiaisen ja Tommi Uschanovin tuore kirja Keskusteluja taloudesta, kuului tämän syksyn ajan mentaalisessa antikirjastossani luokkaan “Kirja jonka haluan ehdottomasti lukea, mutta jota kohtaan minulla saattaa olla liian kovat odotukset”. Pukki osasi tuoda jouluna kuusen alle mieluisan kovan paketin, ja luin joulupäivinä hitaasti tämän Uschanovin ja Vartiaisen keskustelukirjan.

Keskusteluja taloudesta ei onneksi osoittautunut pettymykseksi vaan aikalailla jokainen sivu oli nautinnollista luettavaa ja sisälsi joko uusia  ajatuksia, tai mielenkiintoisia perusteluja ja esimerkkejä herrojen ajatusmaailmojen tueksi. Oman lukukokemukseni nautinnolisuutta saattoi tosin nostaa myös se, että tämä oli pitkästä aikaa ensimmäinen suomenkielinen kirja jonka olen lukenut, Harvemmin kuitenkaan juuri katselen kirjojen alaviitteitä, mutta tässä tapauksessa kiinnitin huomiota myös niihin ja jopa Googlasin yhden niissä esitetyn tieteellisen artikkelin.

 

 

Kuvahaun tulos haulle uschanov vartiainen

 

 

Ilmeisesti (vähintään) yliopiston kirjaston yhteiskuntatieteen hyllyjen tietomäärää päässsään pitävän Uschanovin monista vahvuuksista minulle ehkä mieluisin on hänen tapansa esitellä  yhteiskuntatieteen valokeilojen ulkopuolella vaikuttaneiden mielenkiintoisten hahmojen ajatuksia. Kirjan alkupuolella esitelty pelon liberalismi oli esimerkiksi ajattelumalli, jonka kannattajaksi voisin itsenikin mahdollisesti laskea. Tai siis vaikkei kierosta ihmisyydestä saa koskaan suoraa, niin näen silti monenlaisia syitä uskoa liberaaliin demokratiaan ja että sen instituutioiden avulla ihmiset voidaan saada toimimaan lähes tolkullisella tavalla.

Uschanov kirjoittaa sekä kirjan alussa että lopusta omasta (inoho)realismistaan politiikan suhteen. Vartiainen ja Uschanov kuitenkin edustavat omasta mielestäni myös  nimenomaan talouden suhteen jonkinlaista (positiivista) kapitalistista realismia,  joka kai juuri nikotuttaa joitain vasemmiston edustajia.

Uschanovin tyyliin kuuluu taipumus taustoittaa nykymaailman ilmiöitä historian avulla ja tämä toimii useimmiten hyvin. Ainoa pieni kritiikki, Uschanovin tyyliä kohtaan ehkä on, että omaan silmääni osa puolen vuosisadan takaisista vertailukohdusta tuntuu välillä hieman triviaaleilta tai epätarkoituksenmukaisilta. Jonkinlaisena selkäydinreaktiona Uschanovin ajatus Amazon-politiikasta herättää minussa myös jonkinlaisia vastalauseita. Tai en ole ainakaan vielä vakuuttunut että netin amazonit olisivat saaneet ihmiset odottamaan poliitikojen toimittavan toivottuja päätöksiä välittömästi kotiovelle. Enkä koe että tämänkaltaiset odotukset poliittikaa kohtaan olisivat kasvaneet.



Vartiainen vastaa Uschanovin välillä kovaankin kritiikkiin varsin sovittelevasti, ja tietysti hyvin perustellen, joskin kriittisesti katsotuna välillä ehkä hieman lattean tuntuisilla keskitien argumenteilla. Viimeisesä kappaleesa Vartiainen pistää ihan mielenkiintoisesti vastapallon toteamalla, että Uschanovin nihilismi voisi helposti päätyä olemaan tie Hayekkiin. Ehkä tämä vaara ei Uschanovin kohdalla ole kovin ilmeinen, mutta näen aika hyvin, miten tuollaisesta nihilismistä saattaisi olla yllättävän lyhyt matka libertarismiin.

Kyllähän tämä olisi vähän jokaiselle suomalaiselle suositeltavaa luettavaa. Se että nimenomaan minä nautin tästä kirjasta kavaltaa ehkä kuitenkin jotain potentiaalisen yleisön laajuudesta. Ja se että minullakin oli monin paikoin vaikeuksia hahmottaa, mihin Uschanovin ja Vartiaisen erimielisyydet oikein sijoittuvat, ehkä kertoo edelleen kuinka monille tämäkään popularisoitu talous- ja politiikkapuhe oikein avautuu. Joka tapauksessa susosittelen  lämpimästi tätä kirjaa kaikille, joilla on jonkinlaista kiinnostusta taloutta tai politiikka kohtaan.

Isäm maa

Laskeuduin eilen taas pitkästä aikaa Helsinki-Vantaalle ja tästä tulee pariin vuoteen pisin vierailuni Suomessa. Voi myös olla että ihan vakinainen paluu Suomeen saattaa muuttua ensi vuoden alkupuolella jopa ajankohtaiseksi, mutta pitää katso minkälaisen työtarjouksen sitä loppujen lopuksi saa.

Suomeen tullessa ja taksin paahtaessa kehäteitä ja Helsingin pääväyliä tulee aina fiilis, että onhan tämä Suomi varsinkin talviaikaan niin saatanan harmaa ja ankea paikka, mutta silti tuttu ja turvallinen kotimaa johon on kiintynyt. Tai kuten joku arkkitehti muistaakseni joskus totesi, kukaan ei ole vielä onnistunut suunnittelemaan niin surkeaa asuinaluetta, etteivätkö monet siellä kasvaneet kiintyisi siihen.

 

 

Enkä muuten vältämättä bashaisi kauheasti Suomea, mutta kylmyys ahdistaa ja tuo tietysti myös vaikeuttaa kovasti kaikenlaisen kaupunkikulttuurin syntyä. Ja kun tämä yhdistetään insinöörimäiseen 70-luvun betonibrutalismiin ja 90-luvun amerikkalaiseen esikaupunkiunelmaan, niin onhan Suomi ihan objektiivisesti katsottuna suht epäesteettinen perseenreikä. Mutta kotimaa on kuitenkin vähän kuin läheinen perheenjäsen, jota kohtan tuntee väistämättä lämpimiä tunteita tämän monista ongelmista huolimatta ja jota voi myös arvostella suorempaan kuin sellaisia ihmisiä, joita ei oikeasti tunne yhtä hyvin.

Ja joissain asioissa sitä kyllä aina tuntee itsensä suomalaiseksi. Pidän pakollista small talkkia lähinnä ahdistavana ja on oikein mukavaa, että asiakaspalvelija vain tervehtii eikä kysy mitä kuuluu. Suomessa sellainen väkinäinen hymistely ja ylipirtsakkuus ei ole ainakaan vielä ihan samalla tasolla kuin monissa muissa paikoissa. Täällä ei ihan yhtä usein toisten ihmisten kanssa puhuessa ajattele, että “perrrkele eikö nyt voitaisi mennä asiaan ja puhua ihan suoraan”.

 

Päivän byrokraatti-palkinto Sebastian Tynkkyselle

Nyt on sellaista tutkintapyyntöhutkimista, holhousta ja turvallisuusbyroslaviaa, että päätin jakaa tämä blogin ensimmäisen päivän byroktaatti-palkinnon perussuomalaisten Sebastian Tynkkyselle ja Tynkkysen kirjoituksessaaan mainitsemalle turvallisuusasiantuntijalle. Perussuomalainen supersankarimme julkaisi näköjään äsken seuraavanlaisen tekstin Facebookissa.

Paavo Väyrynen mukaan presidenttikisaan: 20 000 kannattajakorttia kasassa.

Hesari julkaisi juuri uutisen, että rakas vanha konnamme Paavo Väyrynen on saanut kannattajakortit kasaan ja on ehdokkaana ensi vuoden presidentinvaaleissa. Väyrynen ilmoitti ehdokkuudestaan jo heinäkuussa, jolloin taidettiin yleisesti olla aika varmoja, että kortit saadaan kasaan, mutta syksyn aikana on herännyt epäilyjä siitä, saako Paavo välttämättä sittenkään kortteja kasaan yksin ilman puolueen tukea. Nyt 20 000 kannattajakortita ilmeisesti on kuitenkin kasassa ja Paavo saadaan mukaan myös vaaliväittelyihin.

 

 

Jo edellisissä vaaleissa Väyrynen alkoi lähestyä jollain tavalla parodiahorisonttia ja Paavon naurettavaa itseluottamusta ja raikasta 70-luvun suomettuneisuuden henkeä oli vähän vaikea ottaa tosissaan. Väyrysen viimeisten vuosien toilailut oman puoluehankkeen kanssa ja kuntavaaleihin osallistuminen Helsingissä KD:n listalla on tarkoittanut, että Väyrystä on ollut yhä vaikeampi ottaa tosissaan. Väyrysen osallistumisesta presidentinvaaleihin muodostuu varmasti pienimuotoinen spektaakkeli ja Väyrynen tulee tykittelemään varmaan jotakuinkin Huhtasaarta vastaavalla tasolla.

 

Syksymällä ajattelin, että Väyrysen osallistuminen vaaleihin voisi olla positiivinen asia, sillä se nakertaisi Huhtasaaren ääniä ja varmistaisi Haaviston paikan vaalien toisella kierroksella. Nyt kun Niinistön dominansi on kuitenkin osoittautunut vielä odotettuakin vahvemmaksi, ei tätä hyötyä taideta. Ehkä tämä on kuitenkin viimeinen niitti Huhtasaaren haaveille toiselle kierrokselle pääsemisestä. Ja tuohan tämä kiistatta tietyjä komedian elementtejä näihin vaaleihin. Ei kai tähän voi oikein suhtautua muuten kuin hämmentävänä performanssitaiteena.

 



Pikakommentti Finlandia-tason trollauksesta

Korviini kantautui uutinen, että juuri Finlandia-palkinnon saanut Juha Hurme päätti kiitospuheessaan röllätä oikein urakalla vetämällä puolet ruotsiksi ja toteamalla lopuksi, että Opetelkaa ruotsia, Juntit! 

Tästä triggeröityivät sitten välittömästi varsinkin junttinettiöyhöttäjät, mutta myös esimerkiksi kulttuuriministeri Sampo Terho, joka ehti näköjään vaatia jo anteeksipyyntöä. Sampo Terholle ja sinisille tämä oli varmasti oikein tervetullut tilaisuus, jossa päästään hyökkämään näkyvästi kansan tuella eliittiä vastaan ja vieläpä tavalla, joka ei häiritse hallituskumppaneja

Innoisaan ovat myös varmasti myös ainakin iltapäivälehdet, ja tällä varmaan myydään junteille lehtiä seuraavat pari päivää ja voidaan kirjoittaa follow up-juttuja erilaisista reaktioista ja metareaktioista. Tästä saadaan oletettavasti sellainen äärimmäisen rasittava ja kaikinpuolin ennalta-arvattava mediamyrsky, joka salamoi kovaa erityisesti somessa. Eliitin palkitsema kirjailija kutsuu ruotsinkieltä osaamattomia junteiksi. Siis voi jumalauta Juha Hurme, tarvitsiko sitä mediahuomiota hankkia tällaisella provokaatiolla?

Jos nyt jotain rakentavaa tästä haluaa sanoa, niin kaikenlaisille kansalliskonservatiiveille ehkä huomiona, että Suomi todellakin on perinteisesti ollut kaksikielinen maa ja tuon on erittäin keskeinen osa Suomen historiaa. Tuon ei kuitenkaan pitäisi olla peruste sille, että ruotsinkielen asema säilyy ajasta ikuisuuteen yhtä betonoituna ja että ruotsin osaamisen pitäisi olla jonkinlainen sivistyneisyyden mittari. Ja hieman samalla tavalla Suomi muuttuu myös tulevaisuudessa. Jotkut kiistattomasti Suomen perinteeseen ja historiaan kuuluneet asiat menettävät merkitystään ja jäävät taka-alalle. Ja hyvä niin.

 

 

Entä sitten jos me ollaankin Putinin väkeä?

2010-luvun Suomen ehkä suurin poliittinen häränpylly on nähty siinä, kuinka nationalistinen porukka on muuttanut suhtautumistaan Venäjään. Kyseessä on tietysti Euroopan laajuinen trendi ja vähän jokapuolella nationalistinen taantumuksellisto on suhtautunut verrattain positiivisesti Putinin menoon. Ja vastaavasti esimerkiksi Le Pen taisi jopa saada rahoitusta Venäjältä ja venäläiset tilit tuuttasivat Twitteriin täyteen Brexittiä tukevaa tavaraa.

Venäjän ja Euroopan nationalistisen taantumukselliston välillä on tietysti symbioottinen suhde. EU:n yhtenäisyyden ja toimintakyvyn sabotointi parantaa Putinin mahdollisuuksia huseerata Venäjän naapurivaltioiden kanssa haluamallaan tavalla. Vähän kaikkia ylikansallisia organisaatioita inhoavalla nationalistiselle taantumuksellistolle ajatus EU:n nakeraamisesta on tietysti positiivinen juttu sillä sen myötä ilmeisesti autommaattisesti palataan kohti vanhoja hyviä aikoja. Kansainvälinen yhteistyö on naisellisten nynnyjen hommaa.

Kaikenmaailman muinaiskirkkoslaavin tutkijoiden ring of burning ghettos-lausunnot tietysti otetaan Russia Todaylla lämpimästi vastaan. Niillä on hyvä perustella perusvenäläisille, että tarvitaan vahva johtaja, jottei Venäjälle käy kuten uppoavalle lännelle. Ja lännessä Russia todayn tai vielä pahempien propagandajulkaisujen raportit maahanmuuttajien ja homosaation tuhovoimasta kelpaavat sitten lähteiksi lännen uppoamisesta.

 

Kuvahaun tulos haulle ukraine choice

 

Suomi on kuitenkin hieman erikoistapaus Eurooppassa. Suomessa (varsinkin) nationalistisen taantumukselliston käsitys kansallisesta historiasta ja identiteettistä on rakentunut aika pitkälle sotaveteraanien sankarilliselle taistelulle itänaapuria vastaan. Jotenkin sitä ajattelisi, että pyhää Tuntematonta sotilasta ja talvisotaa palvoville Venäjä olisi edelleen melkoinen punainen vaate.

Ennen Marco De Witin aikakautta paradiahorisonttia lähestyvän äärioikeiston äänitorvena toiminut Seppo Lehtohan keskittyi tykittelyssään suurelta osin juuri ryssiin. Mutta ei kansallisella historialla kai sitten ole tietylle porukalle kuitenkaan niin paljon väliä, jos loppupeleissä tärkein tavoite on autoritäärinen meno ja vähemmistöjen kyykyttäminen. Ja onhan Venäjälläkin varsin vahva uusnatsiskene…

 

 

Ja ehkä perussuomalaiset vielä eroavat jonkin verran joistain muista Euroopan aateveljistään. Jussi Halla-aholtakin on tullut jopa järjellisiä kannanottoja Venäjän toimiin ja hybridisodankäyntiin. Toisaalta Laura Huhtasaari on presidenttikampanjansa aikana antanut jo aika jykeviä lausuntoja. Sen nyt vielä voi ymmärtää, että EU:n toimintaa halutaan sabotoida, mutta ei nyt pitäisi kysyttäessä olla kovin vaikeaa sanoa, että EU on kuitenkin Venäjää pienempi paha.

Toki jo (ymmärtääkseni) Timo Soini lanseesari hassunhauskan termin Eurostoliitto. Ja tuollaisissa hieman salaliittohenkisissä kulttuurimarxismitarinoissa (mm. Breivikin video) EU nähdään juuri Neuvostoliiton ajatusten jatkajana johon verrattuna isänmaallinen ja traditioon vannova Venäjä ei ole ollankaan huonompi liittolainen. Ja netin likaviemäreissä sekä virtuaalisilla kylänraiteilla tämänkaltaiset ajatukset kuitekin ovat aika suosittuja. Toisaalta haluaisin ajatella, että tuollainen ajattelu on vielä suht marginaalista, mutta onko se sen marginaalisempaa kuin mitä Halla-ahon tuki oli netissä reilu 10 vuotta sitten.

Enkä tietysti todellakaan toivo ryssittelyä ja rasistista suhtautumista venäläisiin, mutta onhan se nyt saatana, että monien kommentit alkavat jo olla tyyliä “Joo me ollaan Putinin puolella, entäs sitten?” Taisteliko isoisäni muka sen takia, että kaikenmaailman Dosentti Bätmänit ja Laura Huhtasaaret pääsisivät nuolemaan Putinin anaalia. Kysynpähän vaan.

Mennään Natoon! RKP:n ja Torvaldsin presidentinvaalistrategia

Ainoa syy RKP:lle lähteä mukaan presidentinvaaleihin on pitää huolta, että vaalidebateissa puhutaan sille tärkeistä asioista. RKP:n presidentinvaaliehdokas Nils Torvaldsilla ei tietenkään ole pienintäkään mahdollisuutta presidentiksi ja toiselle kierrokselle pääseminen vaatisi todella massiivista äänten jakautumista.

Eilen Torvalds kuitenkin ilmoitti kannattavansa liittymistä Natoon. Sanoisin että strategisesti aika hyvä veto. Suomessa on kuitenkin merkittävä määrä ihmisiä, jotka kannattavat liittymistä Natoon ja kun Niinistö eikä kukaan mukaan ehdokas suostu ottamaan selkeän Nato-myönteistä kantaa, on tuossa ihan hyvä rako RKP:n presidenttiehdokkaalle erottua muista ja ehkä napata muutama ääni varsinaisten RKP:n kannattajien ulkopuolelta ja tätä kautta saada huomiota myös RKP:n tärkemmille ajatuksille. Tämä on sellainen strategia, jolla Torvalds saatta pystyä jättämään jokusen ehdokkaan taakseen.

En edelleenkään näe, että Nils Torvaldsilla olisi juuri mitään mahdollisuutta mennä toiselle kierrokselle, mutta avoimen NATO-myönteisellä linjalla nakerretaan taas ehkä pikkuriikkisen Niinistön kannatusta yhdestä kulmasta. Ottaen huomioon minkä muiden aiheiden ympärillä presidentinvaalidebatit saattaisivat pyöriä, ei Nato ja kaikki siihen liittyvät aiheet ole ollenkaan huonoimmasta päästä.

Image result for NATO

Taloudesta ja vasemmistolaisuudesta

Alkuviikosta työmatkoille osui kuunneltavaksi pari aika hyvää suomalaista talousaiheista keskustelua:

Maliranta: Miksi toimittajat eivät tajua markkinoita, Paavo Teittinen?

Juhana Vartiainen ja Tommi Uschanov kirjastaan Keskusteluja taloudesta

Sanoisin että kannattaa kuunnella.

Jonkinlaisena taustana todettakoon, että itse luin taloustiedettä lyhyen sivuaineen verran ja aika pikälti se, mitä ehkä kuvittelen talousaiheista ymmärtäväni, on tullut vapaa-ajan harrastuneisuuden kautta. Melkein parikymppiseksi asti pidin taloutta jollain tavalla likaisena aihepiirinä ja jokaista siitä kiinnostunutta jotenkin epäilyttävänä. Ajatteluni kuitenkin muuttui aika paljon parissa vuodessa kun tajusin paremmin, että taloustieteen kehikkoa voi viritellä moniin paikkoihin ja loppupäätelmän ei väistämättä kuulu olla, että yritykset ovat oikeassa.

Marko Terviö kirjoitti Akateemisessa Talousblogissa vuosia sitten, että Osmo Soininvaara on Suomen paras taloustieteen popularisoija. Omalla kohdallani tuo pitää täysin paikkansa sillä juuri noihin aikoihin Osmo Soininvaaran blogi sai myös minut aiempaa enemmän kiinnostumaan talousaiheista ja ajattelemaan asioita uusilla tavoilla. Soininvaara oli minulle myös hahmo, joka ehkä onnistui tekemään eroja Malirannan podcastissa mainittujen pro business- ja pro market-ajattelutapojen välille.

Malirannan podcastissa keskustellaan siitä, kuinka monet toimittajat eivät usein välttämättä ymmärrä edes taloustieteen perusasioita. Se että Osmo Soininvaara julistettiin aikoinaan Hesarin vaalikonevastausten perusteella eduskunnan oikeistolaisimmaksi kansanedustajaksi jäi minulla jotenkin aika vahvasti mieleen ja sai miettimään, missä määrin tiettyjä ajatuksia on mielekästä laittaa vasemisto-oikeisto-akselille. Ja esim. tämän seurauksena minun on myös nykyään vaikea sanoa itsestäni missä määrin olen vasemmistolainen tai oikeistolainen.

Tai kuten Ode itse kirjoitti: On erikoista määritellä että vasemmistolaisuutta on esittää helppoja ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin ja oikeistolaisuutta on etsiä totuutta. Ilmankos perussuomalaista saatiin vasemmistopuolue

Varmaan pitää paikkansa, että toimittajat eivät keskimäärin ymmärrä ihan riittävästi taloudesta, mutta jos nyt mennään vielä askel epä-älyllisemmän älämölön suuntaan, niin varsinkin nettikeskusteluja seuratessa olen oikeasti alkanut menettää uskoani ihmiskuntaan. Viimeisen vajaan viiden vuoden aikana hyvin näkyvästi julkiseen keskusteluun osallistuneen Juhana Vartiaisen kohdalla tämä on näkynyt varmaan kaikkein parhaiten.

Osittain kyse on ehkä tiettyjen vasemmistolaisesti suuntautuneiden ihmisten puutteellisesta talouden ymmärryksestä ja niistä johtuvista ennakkoluuloista. Tai toisaalta kuten tuon politiikkaradion keskustelun toinen osapuoli, Tommi Uschanov on muistaakseni joskus esittänyt: Kun mistään yhteiskunnallisesta ilmiöstä aletaan puhua yhtään tarkemmin, ei juuri kukaan tiedä juuri mistään juuri mitään. Ja Vartiainen on myös erehtynyt kommentoimaan maahanmuuttoon liittyviä aiheita ja tuo on tietysti nykyään varmaan paras mahdollinen tapa saada kasa henkilökohtaisia hyökkäyksiä osakseen.

Mutta Juhana Vartiaisen henkilön ja ajatusten ympärillä pyörinyt keskustelu on jotain sellaista, jota on kyllä ollut erityisen tuskastuttavaa seurata. Pitänee joskus tulevaisuudessa lukea tuo Vartiaisen ja Uschanovin kirja.