Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland eli AfD) näyttäisi varmuudella nousevan syyskuun vaaleissa ensimmäistä kertaa Saksan liittopäiville. Tulos näyttäisi kuitenkin jäävän vajaan vuoden takaisiin odotuksiin nähden pettymykseksi. Trumpin vaalikampanjan aikana ja voiton jälkeen AfD:n kannatus kävi parhaimmillaan noin 15:ssa prosentissa, mutta on nyt laskenut  kymmenen prosentin tuntumaan.

AfD:n kannatus on myös matalampi kuin lähes kaikkilla Euroopan samanhenkisillä veljespuolueilla ja tähän mennessä Saksan liittopäivillä ei ole ollut ollenkaan nationalistista taantumuksellistoa edustavaa puoluetta. Saksa on ollut monella tapaa 2010-luvun kriisien keskellä Euroopan terve mies. Taloudellisestikin on mennyt hyvin eikä maan valtavirtakeskusteluissa pitkään nähty rajun EU-vastaisia puheenvuoroja.

Vaihtoehto Saksalle lähti vuonna 2012 liikkeelle ennen kaikkea EU-kriittisenä ns professoripuolueena. Sisäisten valtataistelujen seurauksena ja Frauke Petryn noustua puolueen johtoon 2015 ja ekonomisti Bernd Lucken astuttua sivuun, on AfD viime vuosina keskittynyt selvemmin islamiin, maahanmuuttoon ja monikultuurisuuteen liittyviin kysymyksiin. Puolue on myös suhtautunut pelottavan positiivisesti Putiniin ja Venäjän politiikkaan.

Toki on ehkä perusteltua myös muistaa, että Saksan liittotasavalta on Euroopan asukasluvultaan suurin maa (en laske Venäjää tai Turkkia Eurooppaan) ja asukkaita on enemmän kuin 17:ssä EU:n pienimmässä jäsenmaassa yhteensä. Saksan 16:sta osavaltiosta 5:ssä on asukkaita enemmän kuin Suomessa ja joissain osavaltioissa AfD on kerännyt osavaltiovaaleissa jopa yli 20 prosenttia äänistä.

25 vuotta Saksan yhdistymisen jälkeen ehkä keskeisin maantieteellinen jako  menee edelleen idän ja lännen välillä. Tämä näkyy hyvin selkeästi juuri AfD:n kannatuksessa. Puolue on pärjännyt viime vuosina suht hyvin myös Hessenissä, mutta muuten sen vahvimmat kannatusalueet ova selkeästi entisen Itä-Saksan alueella.

Tämä ei tietysti ole yllättävää. Useimmisa entisissä itäblokin maissa avoimen fasistisetkin voimat ovat pärjänneet viime aikoina hyvin ja Länsi-Euroopassa nationalistinen taantumuksellisto pärjää usein parhaiten juuri Itä-Saksan ruostevyöhykkeen tyyppisillä alueilla, vaikka entisen DDR:n alueilla nimenomaan islamilaisia maahanmuttajia on  tietysti erityisen vähän. Viimeistään Petryn noustua AfD:n johtoon on Dresdenistä liikkeelle lähtenyt hieman radikaalimpi PEGIDA assosioitunut yhä selvemmin AfD:hen, vaikka puolue onkin halunnut pitää siihen jonkinlaista hajurakoa.

Vaikka Vaihtoehto Saksalle pärjääkin hyvin juuri entisen DDR:n alueille, ei se vertaudu kovin hyvin Itä-Euroopan ja Visegrad-maiden fasistiseen meinkinkiin ja AfD on suht siististi toimiva puolue jopa useimpiin sen länsieuroopalaisiin veljespuolueisiin verrattuna. Tälle on tietysti tavallaan aika ilmeiset historialliset syyt. Erilaista alt right-hörhöilyyn liittyvää materiaalia lueskellessani tuli myös mieleen, että saksaksi alt tarkoittaa vanhaa. Tämä itse asiassa symboloi aika hyvin, miksi nationalistisella taantumuksellistolla on vaikeuksia toimia Saksassa. AfD on kiemmurrellut vähän jo pelkästään nationalismista puhuttaessa ja Saksassa nationalismilla on oikeastaan jopa hyvällä tavalla likaisia konnotaatioita.

Suorat natsivertakset ovat helposti kohtuuttomia tai jotenkin banaaleja, mutta Saksassa mitään nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä on luonnostaan ollut vaikea miettiä ilman assosiaatiota natseihin ja tämä on antanut maalle aika tehokkaan rokotuksen nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Economist pisti viime viikonloppuna Chartollesvillessä nähdyn natseilun saksalaiseen kontekstiin, ja totesti ettei vastaava olisi Saksassa yksinkertaisesti mitenkään mahdollista. Trumpin töhöilyt ja Amerikassa tapahtuvat Alt right/KKK/natsihommat satavat myös AfD:n laarista sivuun. Saksassa asiat assosioituvat erityisen nopeasti nimenomaan sen vanhaan oikeistoon ja ehkä ihan hyvä niin. Tuo on johtanut satunnaisiin ylireagointeihin, mutta samaistun kyllä saksalaisiin, joilla on kokonaisuutena mukavan nöyrä ja aika terve suhde nationalismiin ja omaan kansallisvaltioonsa.



 

 

On palattava Orwelliin – Katalonia, Katalonia

Jos ihmisiä pyydettäisiin listaamaan kirjoja, joiden lukeminen kuuluu yleissivistykseen, niin 1984 ja Animal Farm olisivat noilla listoilla varmaankin aika korkealla. Animal Farm nousi jälleen tämän vuoden tammikuussa Amazonin myydyimpien kirjojn listan kärkeen Trumpin virkaanastumisen ja sitä seuranneiden vaihtoehtoisten faktojen jälkeen. Itse luin Eläinten vallankumouksen lukioikäisenä ja 1984:n muistaakseni 19 vuotiaana juuri intistä kotiutumisen jälkeen. Tuon jälkeen en ole kuitenkaan juurikaan palannut Orwelliin. Osittain kyse on ehkä siitä, että orwellilaisuus, orwellilainen ja Orwellin luomat käsitteet ovat arkikielessä aikamoisen ryöstöviljelyn kohteena.

Koin ja koen edelleen hieman koomiseksi esimerkiksi joidenkin maahanmuuttokriitikoiden tavan kuljettaa Orwellia mukaan maahanmuuttokeskusteluun aika erikoisillakin tavoilla. Tosin ehkä tämä sataa Orwellin laariin ja todistaa, että hyvästä kirjasta voi tehdä erilaisia tulkintoja tai vertauksia nykymaailmaan. Orwellia tunnutaankin arvostavan aika hyvin poliittisen kentän laidasta laitaan, vaikka Orwell oli kiistatta egalitaristi ja nykykatsannossa aika tiukankin sortin sosialisti.

Mutta kyllähän Orwell on kiistatta loistava kirjoittaja ja monilla tavoin kunnioitettava hahmo, jonka muuhunkin tuotantoon olisi ehkä syytä tutustua. Olenkin viimeisen viikon kuunnellut äänikirjana Orwelin kaiketi kolmanneksi tunnetuinta teosta Homage to Catalonia (Suom. Katalonia, Katalonia). Ennen suurimpien hittikirjojensa kirjoittamista Orwell ehti tosiaan olla mukana tasavaltalaisten joukoissa Espanjan sisällisodan alkupuolella ja muotoli nämä kokemukset kirjan muotoon vuonna 1939.

30-luvun loppuopuolella hyvin harvalla Neuvostoliiton ulkopuolelta oli kokemuksia realisosialismista, mutta Espanjan sisällisodan kokemuksiensa aikana Orwell ehti nähdä Barcelonassa, kuinka Neuvostoliiton tukemat sosialistit alkoivat syödä järjestelmää sisältäpäin. Orwellia paljon lainannut edesmennyt ammattiprovokaattori ja uusateismin suursotilas Christoher Hitchens totesi ihan hyvin, että Orwell onnistui kuvaamaan hämmästyttävän osuvasti kolme elämänsä aikana vaikutannutta suurta ideologiaa: imperialismin, fasismin ja kommunismin.

Kuitenkin anarkisteista ja sodan alkuvaiheen Barcelonan tasa-arvoteetoksesta Orwell kirjoittaa teoksessa todella positiiviseen sävyyn.  Rintamakuvausten ohella Katalonia, Katalonia-kirjan toinen mielenkiintoinen teema onkin kommunistien ja anarkistien pienimuotoinen sisällisota sisällisodan sisällä.

Katalonia, Katalonia oli oikeinkin nautittavaa kuunneltavaa ja suosittelen sitä kyllä lämpimästi Orwellista kiinnostuneille. Lueskelin joitain vuosia sitten Antony Beevorin tiiliskiven Espanjan sisällisodasta, mutta Orwelin suppeampi kuvaus oli huomattavasti viihdyttävämpi. Varsinaisia sotatoimia kirjassa kyllä kuvataan melko vähän sillä sodan alkuvaiheissa Aragonan rintamalla, jossa Orwell palveli, oltiin aika rauhallisesti juoksuhaudoissa ja viholliskontaktit olivat vähissä. Mutta tuollaistahan se sodan arki kai usein on: Die meisten Menschen denken, dass Krieg vor allem aus Kämpfen besteht. Das stimmt nicht. Es ist das Warten – auf den nächsten Angriff, das nächste Essen, den nächsten Morgen.

Ikuisesti puhdas Israel – Meidän ihana maamme

Olen pari kertaa aiemminkin kirjoitellut tässä blogissa vähän Israelista (Start up nation ja Israelin historia) ja rohkenisin jopa sanoa, että minulla on kokonaisuutena suht positiivinen mielikuva Israelista. Hatikvah flashmob, Pyhän maan startup-skene, Superliberaali Tel Aviv ja ihan perusteltu arvio IDF:stä maailman moraalisimpana armeijana, ovat niiden asioiden joukossa, joita minulle tulee Israelia ajatellessa ensimmäisenä mieleen. Olen myös viime aikoina miettinyt, että haluaisin ehdottomasti joskus tulevaisuudessa vielä vierailla Israelissa. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin negatiivisempiin teemoihin ja kehityskulkuihin.

Kirjoituksen otsikon ensimmäinen osa viittaa hiljattain katsomaani dokumentin Forever Pure (Tässä 10 min tiivistys jostain dokumentin olennaisimmista kohdista), jonka nimi tulee jalkapallojoukkue Beitar Jerusalemin kannattajien katsomossaan esittämästä lakanasta. Banderollilla protestoitiin sitä, että joukkueesen oli hankittu kaksi muslimipelaaja. Beitar Jerusalem on jo pidempään ollut äärinationalistien kannattama seura, ja varsinkin monituhatpäiseltä päätykatsomolta äärikannattajineen on nähty aika kyseenalaista menoa.

Kuvahaun tulos haulle beitar forever pure

Tavallaan Beitarin kannattajat eivät toki eroa suuresti monien Euroopan maiden ultraryhmistä ja päätykatsomoista. Äärimmäinen kielenkäyttö, rasismi/etnisten ja alueellisten jännitteiden lietsominen ja pienimuotoiset väkivaltaisuudet ovat ihan normimeininkiä monissa Länsi-Euroopan katsomoissa, Itä-Euroopasta tai Etelä-Amerikasta puhumattakaan. Israelissa aina läsnäoleva konflikti yhdistettynä tuhatpäiseen mobiin huutamassa organisoidusti kuolemaa arabeille tuntuu kuitenkin hieman eri jutulta. Ja kuten seuran toimitusjohtaja banderollista totesi, “Poliittisista ajatuksistasi riippumatta, et voi käyttää tuollaista ilmausta jos olet juutalainen”. Minä en toki halua lähteä kertomaan, mitä juutalainen voi tai saa sanoa, mutta juutalaisten ja etnisyyden yhteydessä Ikuisesti puhdas, tuntuu todella perversiltä ilmaisulta.

Dokumentin keskivaiheilla sittemmin jo Israelin puolustusministeriksi noussut Avigdor Lieberman erehtyy maltillisesti taputtamaan Beitarin muslimipelaajan tekemälle maalille ja vieressä olevat Beitarin kannattajat huutavat, että missä ovat Liebermanin periaateet. Se mitä olen vähän seurannut Israelin politiikka, oli tuokin hieman hyytävä kohtaus. Kun Liebermanin kaltainen hahmo on onnistunut nousemaan jo Israelin puolustusministeriksi ja se että hänkään ei välttämättä miellyttä kovimman linjan kannattajia, kertoo jotain Israelin poliittisesta muutoksesta. Toki Israelista kertoo jotain sekin, että harva maan ulkopuolella on pystynyt esittämään sen terävämpää ja pistävämpää poliittista satiiria, kuin israelilaiset itse. Tämän postauksen otsikon jälkiosa viittaa Israelilaiseen satiiriohjelmaan, Eretz Nehederet (suom. Meidän ihana maamme)

Osittain politiikan muutosta on selitetty 90-luvulla maahantulleilla Venäjän juutalaisilla, jotka ovat muodostaneet myös Liebermanin kannattajien ydinjoukon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen Alija oli määrällisesti todella merkittävä ja keikutti puolueiden valtasuhteita ja oli vähintään tärkeä osaselitys maan vasemmiston kriisille. Economist käsitteli uusimassa numerossaan pitkästi Israelia ja otsikoi yhden jutuista Right v far right. Israel on muuttunut etnonatiolastisemmaksi, juutalaisemmaksi, mutta vähemmän israelilaiseksi. Aiemmin mainitut Beitarin äärikannattajat ovat vähemmistö, mutta symboloivat kuitenkin Israelin muutosta ja sovinistisen nationalismin nousua.

Economist myös kirjoitti kuinka armeijan johtaviin asemiin on tullut koko ajan enemmän Ješiva-poikia, eivätkä sekulaarimmat israelilaiset ole erityisen innoisaan tästä kehityksestä. Mitä tapahtuukaan tulevaisuudessa jos nämä Ješiva-pojat ottavat aiempaa enemmän haltuunsa armeijan johtopaikkoja? Vaikka Israelilla on tietystä näkökulmasta selkeästi uskonnolliset juuret, niin esim. Ben-Gurionin visioissa Israelista oli tarkoitus muodostua nykyistä sekulaarimpi valtio. Ben-Gurion taisi kuitenkin esimerkiksi aliarvioida ortodoksijuutalaisuuden virheellisesti hiipuvaksi liikkeeksi. Vaikka Israelissa on aina ollut pinnan alla jonkinlaisia jännitteitä tuoreimpien maahanmuuttajien ja pidempää maassa asuneiden ryhmien välillä, näyttää että varsinkin 90-luvulta lähtien yhteiskunta on fragmentoitunut aiempaa enemmän.



Osatekijänä fragmentoitumiseensa on varmaan ollut myös tekninen kehitys. Armeijan spill over-efektinä Israel on maailman johtavaa maa kyberturvallisuuteen liittyvissä asioissa, mutta tämä näkyy myös monilla muilla teknologian aloilla. Israeliin virtaa valtavia määriä riskirahoitusta ja Tel Avin sekä San Fransicon välillä on jo suorat reittilennot. Kuitenkin ainoastaan kymmenisen prosenttia maan asukkaista on osa Startup nationia. Vielä 70-luvulla Israel oli yksi teollismaiden taloudellisesti tasa-arvoisimmista valtioista, mutta nyt se on muuttunut yhdeksi kaikkein epätasarvoisemmista. Israelin siirtymä oikealla ei tarkoita pelkästään sovinistisen nationalismin nousua, vaan todella rajua siirtymää kibbutzeista suorastaan raakaan markkinatalouteen. Esimerkiksi merkittäväksi keikkatalouden alustaksi kasvanut Fiverr on lähtöisin Israelista ja symboloi kyllä monilla tavoilla nykymaailman menoa.

Ensi kuussa kuuden pävän sodasta tulee kuluneeksi 50 vuotta. Rankan itsenäistymissodan jälkeen nopea marssi voittoon oli suorastaan euforinen kollektiivinen kokemus tilanteessa, jossa ihan perustellusti pelättiin uutta holokaustia. Nopean vihollisen lyömisen ja pienten tappioiden ohella Israel oli myös helppo nähdä sodan moraalisena osapuolena. Ja vaikka edelleenkin voi olla mahdollista perustellusti sanoa, että IDF on moraalinen armeija,  joka suhtautuu myös naisiin sekä seksuaalivähemmistöihin varsin liberaalisti, niin kuuden päivän sodan jälkeisten seikkailujen ja miehitysten jälkeen sillä on nykyään kuitenkin jo eri tavalla verta käsisään. Israelia ei kannata liikaa syyttää tästä, sillä vaihtoehdot ovat olleet vähissä, muttei Israelia voi enää pitää Kuuden päivän sodan tapaan ikuisesti puhtaana konfliktin osapuolena.

 

 

Saksan vaalit, Wieder Eins in einem Land, Superreich und abgebrannt.

Vuoden alussa velloi melkoinen pelko siitä, että nationalistinen taantumuksellisto ottaisi suurehkoja voittoja tämän vuoden vaaleissa. Nationalistisen taantumukselliston vaalimenestys on kuitenkin jäänyt onneksi hieman odotettua heikommaksi ja keskustaliberaalit voimat ovat menestyneet vaaleissa aika hyvin. Erityisesti Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi oli aidosti sykähdyttävä tapahtuma. Macron marssimassa pitämään voitonpuhettaan kun taustalla soi Oodi ilolle, oli aika maukas vastareaktio nationalistisen taantumukselliston nousulle. Economist kirjoitti uusimmassa numerossaan jo otsikolla Who loves EU, baby – Europe’s anti-nationalist backlashIlmassa on ehkä jonkin verran enemmän toivoa katastrofaalisen vuoden 2016 jälkeen.

Yleisesti jo vuoden alussa kuitenkin luotettiin, että Frau Merkelin johtama Saksa säilyisi vakaasti liberaalin, demokraattisen ja sivistyneen Euroopan johtajana. Myös Saksassa nationalistinen taantumuksellisto oli nostanut kannatustaan, mutta Alternative für Deutschland oli kuitenkin verrattain heikko tekijä monien muiden maiden populisteihin verrattuna.

Yritin viikko sitten tehdä hätäistä yhteenvetoa monissa maissa nähdyistä poliittisista trendeistä. Politiikan someistumisen ohella olennaisimmat trendit ovat minusta olleet nationalistisen taantumukselliston pitkäaikainen ja viime aikoina kiihtynyt nousu, perinteisen vasemmiston pitkään jatkunut ja viime aikoina kiihtynyt romahdus sekä keskustaliberaalien liikkeiden pienoinen nousu.

Kaikki nämä trendit näkyvät Saksassa useimpia Euroopan maita heikommin. AdF on noussut vakavastiotettavaksi puolueeksi vasta hiljattain ja sen kannatus on korkeimmilaan ollut vain noin puolet useimpien sen eurooppalaisten sisarpuolueiden huippukannatuksesta. Perinteisen vasemmiston lasku on kyllä näkynyt jo pitkään Saksassa ja juuri eilen Demarit saivat varsin heikon tuloksen Saksan suurimmassa osavaltiossa Nordrhein-Wesfalenissa. Puolueen kannatus on ollut viime kuukausina hieman laskussa ja se näyttäisi jäävän syksyn vaaleissa kristillisdemokraattien taakse. Vaaleihin on kuitenkin vielä aikaa, demarit ovat iskuetäisyydellä ja noin 30 prosentin kannatus on varsin hyvällä tasolla, jos puolueen tilannetta vertaa Hollantiin, Ranskaan tai Britanniaan.  Saksan politiikassa ei myöskään ole näkyvissä mitään Macronin, Suomen vihreiden, UK:n liberaalidemokraattien tai Hollannin D66:n kaltaisten voimien nousua.

Historiasta voisi hakea hieman ilmeisiä, mutta ehkä sittenkin myös paikkansa pitäviä selityksiä. Saksa ei ole normaali valtio. Se on lähinnä kollektiivinen postraumaattinen stressihäiriö. Kymmenen vuotta sitten Saksan isännöidessä futiksen MM-kisoja puhuttiin siitä, onko ok heiluttaa Saksan lippua kadulla. Tämä on vähän höpsöä, mutta ihan söpöä ja sympaattista. Kuitenkin kun viimeisen kymmenen vuoden aikana erilaiset torakat ovat kaivautunuteet esiin, on voinut nähdä, että saksalaiset ovat saaneet rokotuksen, jonka takia tietyillä voimilla on yksinkertaisesti todella vaikeaa saada suurempaa yleisöä taakseen.

Toki Saksassa myös tehtiin kovat Hartz-paketit jo 2000-luvun alussa. Demarien kannatus taisi kärsiä tästä, mutta osittain noiden ansiosta Saksan talous on nykyisessä kunnossaan ja voihan jopa olla, että Saksan demarien kannatus olisi tällä hetkellä lähempänä Ranskan sosialistien tai Britannian Labourin kanntusta ilman noiden uudistusten tekemistä. Kuka tietää. Mutta sen tiedän, että Seppo Räty oli ehdottomasti väärässä. Saksa on monessa suhteessa maa, josta voisi ottaa oppia.

 

Israelin historia – Anita Shapira

Kirjoitin joku aika sitten, kuinka tutustuani viime vuonna mielenkiintoiseen israelilaiseen työkaveriini ja ymmärrettyäni Israelin high tech-skenen massiviisuuden, on Israel muuttunut mielessäni hyvin paljon aiempaa mielenkiintoisemmaksi paikaksi. Viimeisen reilun kuukauden olenkin lueskellut hitaasti Anita Shapiran tiiliskiveä modernin Israelin historiasta ja ehdinkin tämän lukemisen keskellä lukea kaksi muuta vähän kevyempää kirjaa (Nacronomics ja Alistuminen).

Johdannossa kerrotaan lyhyesti sionismin synnystä ja kasvusta 1800-luvun aikana. Varsinaisesti kirjassa kuitenkin käsittellään modernin Israelin historiaa 1800-luvun viimeisistä vuosikymmenistä viime vuosituhannen loppuun. Kirjassa käydään siis läpi juutalaista historiaa nykyisen Israelin alueelta jo ennen Israelin valtion perustamista. En esimerkiksi ollut ajatellut, että silloin kun juutalaisten virta luvattuun maahan alkoi hitaasti kasvaa 1800-luvun lopulla ja 1900-alussa, kuului se vielä osaksi Ottomaanien valtakuntaa. Enkä ollut tietoinen siitäkään, että jo 1900-alkupuolella Israeliin tuli juutalaisia huomattavan paljon juuri Itä-Euroopasta ja juutalaisia on tullut Itä-Euroopasta 1900-luvun aikana monessakin aallossa. Tämän jälkeen Israelin alue oli neljännesvuosisadan Brittien hallinnassa ja tähänkin aikakauteen sattui monenlaista vauhdikkaita tapahtumia juutalaisten, arabien ja brittien välille.

Varhaisista maahantulijoista iso osa päätyi harjoittamaan maanviljelyä, usein varsin karussa ympäristössä ja kibbutsit olivat olennainen osa modernin Israelin varhaista historiaa. Israel kuitenkin urbanisoitui jo suhteellisen varhain ja pienenä puutarhakaupunkina liikkeelle lähtenyt Tel Aviv alkoi jo 1930-luvulla muuttua varsin kosmopoliittiseksi suurkaupungiksi, ensin koulutetumpien ja varakkaampien Puolan juutalaisten ja myöhemmin vielä varakkaampien ja koulutetumpien Saksan juutalaisten neljännen ja viidennen Alijan myötä.

Vaikka toinen maailmansota oli juutalaisille kokonaisuutena hieman ikävä tapahtuma, niin paradoksaalisesti nykyinen Israelin alue ei ollut  sotatoimialuetta ja siellä asuneilla juutalaisilla meni Brittien sotateollisuuden ansiosta taloudellisesti jopa suht hyvin. Tämän jälkeen vasta perustettu valtio joutuikin sitten Euroopasta tulleen massiivisen maahanmuuton, itsenäistymissodan ja siitä seurannenen arabimaista tulleen maahanmuuton takia aikamoisiin ongelmiin.

Israel on tosiaan ollut maahanmuuttajien maa eivätkä massiiviset ja äkkinäiset muuttoaallot sielläkään täysin ongelmitta ole tapahtuneet. Maassa pidempään asuneet ihmiset ovat aina tupanneet suhtautumaan varauksellisesti tuoreempiin tulokkaisiin. Yksi pahimmin valtaväestön silmätikuiksi joutuneista ryhmistä 50-luvulla maahantulleet Marokon juutalaiset, joiden ajateltiin liikkuvan aina veitsen kanssa. Toisaalta 90-luvulla maahan tuli valtaisa määrä ihimiä entisen Neuvostoliiton alueelta ja  säilyttivät oman kielensä ja kulttuurinsa, keikauttivat poliittisia valtasuhteita, eivätkä välttämättä assimiloituneet ihan samalla tavalla kuin monet muut aiemmat maahanmuuttajat. Erikoinen ryhmä on myös nykyään noin 150 000 ihmistä käsittävä etiopialaistaustaisten Beta israelilaisten joukko, joilla menee joidenkin tilastointien mukaan jopa maan arabiväestöä huonommin.

Varsinkin itsenäistymisen jälkeen sotatoimet ovat olleet keskeinen osa Israelin historiaa ja kirjan jälkipuoliskolla nämä sodat vievät aika suuren osan sivuista. Raskas itsenäistymissota, kevyesti voitetty kuuden päivän sota, yllättävä Jom Kippur-sota, kyseenalainen ja kiistelty osallistuminen Libanonin sisällissotaan, kasarilla alkanut ensimmäinen intifada ja toiveikkaan 90-luvun päättänyt toinen intifada. Toisaalta sotatapahtumia ei useimmissa tapauksessa käydä läpi kovin yksityiskohtaisesti.

Yksi mielenkiintoinen koko kirjan läpi kulkeva tarina on muutos kollektiivisesta, ruraalista ja äärimmäisen egalitaarisesta “kibbutz-yhteiskunnasta” todella vapaan markkinatalouden hi-tech hubiksi ja suurten tuloerojen maaksi. 60-luvulla Israel oli yksi maailman taloudellisesti tasa-arvoisimmista maista, mutta 90-luvulle tultaessa se oli muuttunut yhdeksi kaikkein epätasa-arvoisimmista. Toisaalta yhteiskunta on myös tietyllä tavalla sirpaloitunut, kovan linjan politiika on vahvistunut, samoin kuin vahvasti uskonnollisten ryhmien vaikutus. Ennen Rabinin murhaa kenellekkään ei Israelissa olisi tullut mieleenkään, että juutalainen voisi yrittää murhata Israelin pääministerin.

Pidin kirjasta ja suosittelen sitä ehdottomasti aihepiiristä kiinnostuneille. Aliyahit, kibbutzit, aškenasit, mizrahit ja Israelin kaaoottinen 1900-vuosisata jäsentyivät päässäni jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Näkökulma on tosiaan Israelissa ja palestiinalaisia käsitellään hyvin paljon vähemmän, mutta Israelin toimiin suhtaudutaan tarpeen vaatiessa myös kriittisesti. Israel on monilla tavoilla hyvin uniikki valtio, mutta kuuluu tavallaan kuitenkin läntiseen kulttuuripiiriin ja erityislaatuisen historiansa kautta se avaa hieman erilaisen tulokulman moniin asioihin.

 

Start up nation – Israelista ja juutalaisuudesta

Tutustuin töissä vuoi sitten mainioon hahmoon, joka oli kotoisin Israelista. Tai Israel on maahanmuuttajien maa ja tämäkin kaveri oli ilmeisesti muuttanut Israeliin lapsuudessan jostain entisen Neuvostoliiton alueelta. Verrattain harvoin tapaa ihmisiä, josta älykkyys välittyy tuolla tavalla ilman, että henkilön tarvitsee sitä itse millään tavalla alleviivata.

Kyseessä oli myös erittäin miellyttävä ja kohtelias keskustelukumppani, joka ei kuitenkaan pelännyt heittää mustaa ja epäkorrektia, mutta silti jotenkin tilanteeseen sopivaa huumoria, juutalaisstereotypiosta, palestiinalaisten ampumisesta ja ihan kaikesta muustakin. Bisnesvainuakin hänellä oli ja kokemusta monenlaisita tavoista tehdä manipisnestä myös moraalisesti arveluttavilla alueilla. Hän ei ollut varsinaisesti uskovainen, mutta otti juutalaiset pyhäpäivät kuitenkin vakavasti. Tässä tyypissä tietyllä tavalla tiivistyivät (pääsääntöisesti) positiiviset stereotypiani juutalaisista.

Tietoni juutalaisuudesta ja modernista Israelista ovat kuitenkin olleet verrattain pinnallisia. Olin toki toisaalta tietoinen juutalaisten dominansista Nobel-palkintojen saralla, bisnesvainusta sekä siitä, että keskelle aavikkoa, vihamielisten maiden ympärövälle alueelle, jolla ei ole käytännössä mitään luonnonvaroja, on luotu varsin menestyvä valtio.

Tietyllä tavalla provosoivan, mutta ehdottoman mielenkiintoisen kirjan Start-Up Nation: The Story of Israel’s Economic Miracle kirjoittaneen Dan Senorin tapaan voidaan ensin todeta, että Israelia ajatellessa meillä on elefantti huoneessa. Juutalaiset arvostavat koulutusta ja ovat hyviä manipisneksessä, onko se nyt ihmekään, että juutalaisten valtiolla menee taloudellisesti äärimmäisen hyvin, varsinkin kun tilanne suhteutetaan vihamielisiin naapurimaihin.

Senor nostaa Israelin menestyksen osatekijöiksi myös armeijan, jonka seurauksena yliopistoon menevillä ihmisillä on jo usean vuoden käytönnön kokemus päätöksien tekemisestä kovien paineiden alla. Israelin armeija on luonnollisesti varsin erilainen instituutio kuin puolustusvoimat, mutta tästä huolimatta kuusi kuukautta talvisotaa leikkineenä minulla on epäilykseni asepalveluksen merkityksestä. Jollain tavalla eksistentaalisen uhan alla elävässä maassa riskit myös ehkä käsitetään hieman eri tavalla. Lisäksi Israelin businesmaailmassa myös kannustetaan aidosti kriittiseen ajatteluun ja asioiden kyseenalaistamiseen omilla asia-argumenteilla. Tähän törmäsin myös israelilaisen työkaverini kanssa toimiessani.

Sen jälkeen kun törmäsin mainitsemaani henkilöön töissä, olen lueskellut kaikkea pientä Israeliin liittyen. Joskus lukioikäisenä kyllästyin lapselliseen Israelin vastaan Palestiina väittelyihin, ja tuon jälkeen Israel oli minulle maa, josta en ole jaksanut olla kiinnostunut. Olin jotenkin äärimmäisen kyllästynyt tuohon väittelyyn. En pidä sokeasti kaikkia Israelin toimia puolustelevista ihmisistä, mutta jotenkin olen äärimmäisen kyllästynyt sellaisiin vasemmistolaisesti suuntautuneisiin ihmisiin, kuten Syksy Räsäseen, joilla Israelin syyttäminen tuntuu kaikesta tuntuu ainakin Twitterin perusteella olevan yksi tärkeimmistä asioista. Monista puutteistaan huolimatta Israel on kuitenkin liberaali sivistysvaltio, varsinkin jos sitä vertaa sen naapurimaihin.

Viime aikoina Israel on kuitenkin muuttunut ajatuksissani äärimmäisen mielenkiintoiseksi paikaksi. Kiinnostustani lisäsi, että joulukuussa kuulin erään suosikkikirjoittajani, Micheal Lewisin julkaisseen hiljattain aikamme suuria (israelilais)psykologeja, Amos Tverskya ja Daniel Kahnemania käsittelevän kirjan The Undoing Project, joka näiden kahden suuren ajattelijan elämänkaaren osalta sivuaa myös modernin Israelin historian ensimmäisiä vuosikymmeniä. Tällä hetkellä luen muuten juuri kirjaa modernin Israelin synnystä. Olen vasta ensimmäisillä sivuilla, joissa kerrotaan 1800-luvun sionistiseen liikkeen ristiriitaisia tavoitteita ja kaukana siintävää ajatusta juutalaisten omasta valtiosta.

Pyhiä paikkoja ja vanhoillista uskonnollissuutta ajatteleville saattaa tulla yllätyksenä, että Tel Aviv on melkoinen Piilaakso ja Israel on nykyään todellinen high tech-hubi. Ja siis ei sillä tavalla kuin joku sanoisi, että Keilaniemi on Piilaakso, tai Oulu on Arktinen Piilaakso. Tel Aviv on mahdollisesti sen oikean Kalifornian Piilakson takana  todella hyvä kandidaatti maailman toiseksi merkittävämmäksi teknologiakeskukseksi. Israel vetää puoleensa valtavat määrät venture capitalia, joka on tärkeimpiä kriteereitä start up-pöhinän taloudellista elinvoimaisuutta arvioitaessa. Jotkut ovat muuten todenneet, että eräs Israelin huimaa teknologiaskenen kasvua avusti suuresti nimenomaan 90-luvun aikana maahantulleet hyvin koulutetut lahjakkaat venäläiset, joihin kuului myös tämä minua hieman vanhempi israelilaisherrasmies, johon tutustuin viime vuonna.

Osittain juuri high tech-menestyksensä takia Israel on mielenkiintoinen maa, jossa äärimmäisyydet kohtaavat. Tel Avivissa on esimerkiksi erittäin elävä homokulttuuri ja kova hipsteripöhinä. Se on hyvin liberaali paikka, mutta toisaalta hajautuneen kaupunkirakenteen ja myöhään tapahtuneen kasvun takia hyvin amerikkalaistyyppinen kaupunki.

Israel on toisaalta yksi maista, joissa taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut nopeiten. Siinä mielessä Israel saattaa kuvata tietyillä tavoilla kehitystä, joka on tulevaisuudesa edessä myös muilla länsimailla. Toisaalta vihamielisten naapureiden takia eksistentiaalisen uhan alla elävälle Israelille sisäinen yhtenäisyys olisi myös tärkeää ja voisi kysyä, että miten maan yhteinäisyydelle käy tulevaisuudessa ja miten se vaikuttaa maahan.

Ei tässä blogikirjoituksessa varmaan mitää varsinaista pointtia ollut, mutta Israel on kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen valtio, jossa monenalaiset ääripäät kohtaavat ja osittain juuri tuon takia se olisi paikka, jossa haluaisin joskus tulevaisuudessa käydä.

Israelin historia – Anita Shapira

 

 

RIP Hans Rosling – Hyvästi tilastollisesti valistunut optimismi?

Eilen jouduimme murheemksemme lukemaan, että Hans Rosling on kuollut “vain” 68 vuoden iässä. Kaikenmaailman viihdetähtiä ja tusinaiteilijoita tulee ja menee, eivätkä nuo esimerkiksi viime vuoden aikana minua kauheasti hetkauttaneet, mutta Hans Roslingin kuolema aidosti kosketti minua.

Muistan että jossain Roslingin videon kommenteissa miestä luonnehdittiin tilastollisesti valistuneeksi optimismin messiaaksi. Joku kommentoi häntä myös väestötieteen myytinmurtajaksi. Joistain pienistä puutteistaan Rosling symboloi minulle monia sellaisia asioita, joita suuresti arvostan.

Voisi varmaan katsella uudestaan miehen luentoja ja suosittelen niitä aivan jokaiselle, joka haluaa ymmärtää minkälaista globaali kehitys on viimeisen sadan vuoden aikana todellisuudessa ollut.

Jotenkin vain ikävällä tavalla tuntuu, että Roslingin kaltaisen hahmon kuolema Thomas Schellingin kuoleman tapaan juuri tässä ajanhetkessä symboloi laajempiakn kehityskaaria. Hyvästi tilastoihin pohjautuva optimismi. Tervetuloa raaka itsekyys, sairaalloinen kyynisyys ja fiilispohjaiset päätökset.

Ian Buruma Metropolin kuolemasta

Etsiskelin tänään tietoja Hollannin parlamenttivaaleihin liittyen, mutta kuten usein netissä surfaressa käy, päädyin erilaisten linkkien kautta hieman muiden aiheiden pariin. Kuuntelin hollanttlaislähtöisen kirjoittajan ja ajattelijan Ian Buruman lyhyen luennon aiheesta Death of metropolis. Buruma esitteli luennossaan mielenkiintoisen historiallisen katsauksen metropolien elämään ja asukkaisiin kohdistuvista epäluuloista.

Paljon olen tätä aihepiiriä omassa pienessä päässäni mietiskellyt monien ajankohtaisten uutisten ja niihin liittyvän keskutelun seurauksena, mutta oli  hauska saada aiheesta vähän pidempi historiallinen katsaus. Ulkopuolisilla on aina ollut epäilyksensä markkinapaikkana toiminutta kaupunkia kohtaan. Kapakoita, helppoa rahaa, huoria ja muita houkutuksia, joihin kaupunkiin muuttaneet rehdit maalaispojat lankeavat. Puhumattakaan nyt kaupungin naisten moraalisesta rappiosta. Juurevat maalaiset hylkäävät jumalan ja muuttuvat osaksi anonyymia massaa.

Metropoli on ollut paikka, jonne muiden tuotannosta elävät parasiitit keskittyvät. Euroopan historiassa tämä on tietysti usein liittynyt juutalaisiin, jotka nähtiin “epätuottajina”. Kielteinen suhtautuminen kauppiaisiin ja porvaristoon on tietysti tyypillistä äärivasemmistolle, mutta se ei ole millään muotoa vierasta nationalistiselle oikeistollekaan.

Sosiologi Werner Sombartin vuoden 1915 kirjan Händler und Helden (kauppiaat ja sankarit) nimi tavoittaa kaikessa yksinkertaisuudesaam jotain tästä ajatelusta. Saksalaisten sankarien sota kauppiaiden Englantia vastaan oli väistämätöntä. Jollain tavalla ilmeisin intellektuelli esimerkki tästä ajattelumallista on ehkä Schwarzwaldin mökkihöperö Martin Heidegger.

Pitäisi pyrkiä kohti jotain kaupallista kulttuuria suurempaa, joka löytyy kosmopoliittisten kaupunkien ulkopuolelta. Helsinki- ja kaupunkivastaisuuteen on Suomessa tietysti helppo törmätä, mutta vaikka meillä on omat kepulandian erityispiirteemme, niin suurkaupunkivastaisuus tuntuu olevan hyvinkin yleiseurooppalainen ja -maailmallinen ilmiö. Ilmiselviä esimerkkejä kaupunkivastaisuudesta ovat esim. Mao ja Pol Pot, mutta sitä on helppo bongata myös islamistien ajattelussa. Ei ole ihan sattumaa, että islamistinen terrorismi on kohdistunut Euroopan suuriin metropoleihin.

Charles Emmerson – 1913, Maailma ennen suursotaa

Omiin jouluperinteisiini on jo pitkään kuulunut, että vietän suuren osan pyhistä makaamalla sohvalla lukemassa kiirettömyyden keskellä kirjoja, jotka olen halunnut lukea jo pitkään. Tänä vuonna yhdeksi kirjaksi valikoitui Charles Emmersonin 1913: The World before the Great War. Jos haluat yrittää ymmärtää, mitkä olivat ensimmäisen maailmansodan syyt, kannattaa tutusta tämän sijaan vaikkapa Christopher Clarkin kirjaan The Sleepwalkers. Emmersonin teos kuvaa maailmaa belle epoque-optimismin viimeisenä vuonna, juuri ennen kuin se syttyi tuleen. Kirjaa lukiessa tajuaa, kuinka vuotta ennen maailmanpaloa monet eivät nähneet mitään merkkejä tulevasta sodasta. Elämä maailman metropoleissa oli maailman nopeasta muutoksesta huolimatta aika normaalia ja usko tulevaisuuteen oli vahva.

Pidin tavasta, jolla Emmerson kuvasi maailman mahtavia metropoleja. Euroopasta esiteltiin maailmankaupan keskus Lontoo, elegantti ja ensimmäset merkit massaturismista kokenut Pariisi, dynaaminen ja nopeasti kasvanut teollisuuskaupunki Berliini, parhaat päivänsä nähnyt porvarillinen pääkaupunki Wien sekä tsaristisen imperiumin pääkaupunki Pietari. Amerikasta esiteltiin uusi pääkaupunki Washington, pilvenpiirtäjien ja patruunoiden New York, autoteollisuuden Detroit sekä silloinen öljykaupunki Los Angeles. Emmerson ei kuitenkaan keskity pelkästään Eurooppan metropoleihin tai länsimaihin, kuten ennakolta odotin, vaan kirjassa esitellään kaupunkeja kaikilta mantereilta. Kattava kuvaus saadaan esimerkiksi Buenos Airesin, Teheranin, Tokion ja Algerin elämästä.Kirjassa on lukuisia mielenkiintoisia detaljeja. Ennen sotia Britanniassa asui peräti 100 000 saksalaista. Lähes jokaisen esitellyn kaupungin kohdalla tulee myös selväksi, että ne olivat kosmopoliittisempia kuin nykypäivän ihminen äkkiseltään ajattelisi. Pietarissa oli työväestön aiheuttamia levottomuuksia, mutta vastaavia oli myös Milanossa, Glasgowssa ja Dusseldorfissa. Ei ollut mitään erityistä syytä epäillä, että proletariaatin vallankumous nähtäisiin Venäjällä. Autoteollisuuden Detroit oli todellinen tulevaisuuden kaupunki, kun taas paljon pienempi Los Angeles tunnettiin, jos tunnettiin, lähinnä öljykaupunkina. New Mexico ja Arizona olivat vasta edellisenä vuonna liittyneet Yhdysvaltojen osavaltioiksi ja tuntui ihan mahdolliselta, että osia nykyisestä Meksikosta liittyisi vielä Yhdysvaltoihin. Buenos Aires oli yksi maailman vauraimista kaupungeista. Ottonmaanien imperiumissa harkittiin vakavasti pääkaupungin siirtämistä Konstantinopolista Aleppoon. Lähi-Idän suuret öljyvarannot alkoivat ensimmäistä kertaa herättää suurvaltojen kiinnostusta.

Emmerson kaupunkiesittelyt toki keskittyvät kuvamaan maailman mahtavimpien kaupunkien elämään painottuen eliittiin ja kasvaneeseen keskiluokkaan, jättäen työväenluokan vähemmälle huomiolle. Siirtomaiden kaupunkien kuten Bombayn, Algerin ja Durbanin kohdalla kyllä tuodaan selvästi esiin eri ryhmien väliset jännitteet. Washington-kappaleessa puhutaan myös mustan väestönosan tilanteesta. Ainoa kerta kuin Suomi mainitaan lähes 500-sivuisessa kirjassa on kun Pierari-kappaleen kohdalla listataan kaikki kielet, joita Venäjän imperiumissa puhuttiin. Tuo toki kuvaa hyvin, mikä Suomen merkitys koko maailman näkökulmasta tuolloin oli. Eikä se tietysti juuri tuota kummempi ole nykyäänkään.

Sen sijaan, että historiasta ei muistettaisi mitään, on virhe usein se, että siitä poimitaan väärät asiat ja vedetään laiskoja analogioita nykypäivään. Vuodesta 1913 ei kannata kovinkaan suoraan verrata vuoteen 2016, mutta kirja antoi minulle kuitenkin hieman lisäperspektiiviä ymmärtää myös nykypäivää ja globalisaation historiaa. The World before the Great War on melko tuhti paketti, mutta avaa aidosti mielenkiintoisen ikkunan belle epoquen viimeiseen vuoteen ja voin suositella sitä kaikille aihepiiristä kiinnostuneille.