Krakovan matka: Stadluft macht frei

Vietin pääsiäisen kaupunkilomalla Krakovassa majoittuen Airbnb:n kautta ihan vanhan kaupungin pääaukion viereseen kortteliin. Krakovan vanha kaupunki on tietysti Unescon maailmanperintökohde ja Krakova Puolan ainoa merkkittävämpi kaupunki, joka selvisi lähes vahingoittumattomana toisesta maailmansodasta.

Vaikka Euroopasta löytyy tietysti paljonkin kauniita historiallisia pääaukioita, olisi Krakovan aukio jo pelkästään kokonsakin takia kärkipäässä, jos näitä haluttaisiin pistää jotenkin järjestykseen. Meille suomalaisille tuttu Tallinnan vanhankaupungin pääaukio tuntui tuohon verrattuna aika pikkiriikkisen söpöltä.

Kuvahaun tulos haulle krakow main square

 

Tietyllä tavalla tällaisissa kovin selvästi turistien kansoittamissa paikoissa toki herää ajatus, että nykyään historiallisen vanhan kaupungin funktio on lähinnä esittää urbanismin hillittyä charmia turistimassoille. Turisteille suunnatut ja ennen kaikkea brittien kansoittamat juottolat ovat ehkä jotenkin ilmeinen merkki turismin barbaarisista seurauksista, mutta jollain tavalla negatiivisia tunteita minussa herättivät myös valkoisuuttaan säihkyvät hevoskärryt, joilla turisteja kierrätettiin ympäri kaupunkia.

Toki tässä vastakkaisena metapohdinta hiipii mieleen myös ajatus, että turistina turistimassoista ja näille suunnatuista palveluista valittaminen on sekin aika ristiriitainen ja väsynyt valitusvirsi.

Itsellä on kuitenkin ollut myös taipumus romatisoida vanhoja historiallisia kaupunkeja ja ehkä jotenkin alitajuisesti miettiä, että minä jotenkin ymmärrän ja arvostan tätä arkkitehtuuria ja historiaa junttituristimassoja enemmän.

Tunnen kuvataidetta ja taidehistoriaa aikas pinnallisesti, mutta jos saisin jonkun taideaarteen valita omalle seinälleni niin valinta kohdistuisi varmaan Camille Pissarron maalaukseen Pariisin bulevardeista tai mahdollisesti jonkun hollantilaisen mestarin kaupunkimaisemakuvaukseen.

20 oppituntia 1900-luvulta: Timothy Snyder On Tyranny

Mukaan tarttui Timothy Snyderin tuore kirjanen On Tyranny – Twenty lessons from the twentieth century. Aiemmin 1900-luvun synkimmistä tapahtumista tiiliskiviä kirjoittanut Snyder on haistellut nyt ajanhenkeä ja päättänyt kirjoittaa 2010-luvun ihmiselle lyhyen oppaan tyranista 1900-luvun perusteella. Tämä oli aikas ohut ja selkeästi mahdollisimman laajalle yleisölle suunnattu kirjanen, mutta toiminee tässä  tarkoituksessa oikein hyvin ja tämä voisi olla monille ihan hyvä joululahja.

Yleinen hokema on, että ne jotka eivät opi historiasta ovat tuomittuja toistamaan sitä. Toisaalta usein historiasta kuitenkin opitaan väärät tai vain omaan agendaan sopivat asiat ja yritetään soveltaa niitä virheellisellä tavalla erilaiseen tilanteeseen. Mutta ainakin jonkinlainen historian ymmärtäminen auttaa laittamaan nykymaailman tapahtumat jonkinlaiseen laajempaan kontekstiin.

Snyderin ensimmäinen oppitunti liittyy siihen miten normaalit ihmiset ovat sopivan tilaisuuden tullen valmiita menemään paljon pidemmälle kun mitä osaisimme normaalissa tilanteessa kuvitellakaan. Olennaista on, että meillä olisi instituutiot ja rakenteet, jotka eivät rohkaise ihmisiä tuomaan esiin ihmisyyden pimeimpiä puolia. Tämä liittyy mielestäni myös keskusteluun islamista. Monet muslimit toimivat islamilaisissa maissa tavoilla, joka ei ole samalla tavalla mahdollista länsimaissa. Silloin kun liberaali demokratia vallitsee, toimii valtaosa ihmisistä enemmän tai vähemmän sen puitteissa, mutta tilanne voi muuttua varsin nopeasti jos ympärillä olevia instituutiotoita aletaan sabotoida.

 

Kuvahaun tulos haulle on tyranny

 

Toinen oppitunti liittyykin juuri liberaalin demokratian instituutioiden puolustamiseen. Itse olen ollut jo pidempäänkin huolestunut siitä, kuinka järjestelmällisesti tietyt ryhmät yrittävät tuhota asiallisesti toimivaa mediaa ja riekkuvat siitä, että teknologisen kehityksen myötä ongelmiin joutunut ammattimainen tiedonvälitys siirtyy yhä enemmän erilaisten netin roskamedioiden haltuun.

Seuraavat oppitunnit liittyvät siihen, ettei pidä tuudittautua nykyisten instituutioiden kuolemattomuuteen, siihen kuinka symbolien käytöllä ja käytetyillä ilmaisulla on aidosti vaikutusta ja kuinka “Minä vain seurasin käskyjä” on tilanne, johon ei pidä päätyä. Ehkä Snyderin mainitsemalla tavalla kannattaa tällä hetkellä kiinnittää huomio ennen kaikkea Venäjälle ja Itä-Eurooppaan, katsoa mitä siellä on tapahtunut ja tapahtuu sekä miettiä kuinka voitaisiin olla varmoja, ettei samaa tapahdu lännessä. Yhdysvalloissa olisi voitu oppia paljon Venäjän Ukrainassa jo vuosia sitten suorittamista valeuutiskampanjoista.

Snyder suosittelee lukemaan kirjoja ja niin suosittelen minkäkin, mutta Snyderin jutuissa on jopa yllättävän paljon oppitunteja netin vaarallisuuteen, perinteisempään tiedonvälitykseen ja kasvokkaisen kommunikaation tärkeyteen liittyen.

 

Yhdestoista oppitunti oli minusta yksi parhaista. 2000-luvulla jonkinlainen “postmodernistinen nihilismi”, johon liittyen nykyään anglosfäärin likaviemäreissä viljellään sitten sanoja kuten “moral fags” ja “white knighting”, on vallannut alaa. Mutta tämän ylittäminen on ehkä juttu, johon pitäisi pyrkiä. Olisin voinut kirjoittaa tämänkin tekstin kyynisemmin, painottaen sitä kuinka tämän kirjan avulla Snyder haluaa nyt tehdä itselleen nimeä ajankohtaisesti Trumpista ja totalitarismista puhumalla ja tässä on varmasti myös ripaus totuutta, mutta se ei kuitenkaan olisi huomio, joka poistaisi kirjan aidot ansiot tai jota edes haluaisin korosta.

On Tyranny on hyvä kirja varsinkin nuorelle tai laiskalle lukijalle, mutta lukemisen arvoinen paketti ihan meille kaikille.

Mitä on konservatismi? Roger Scruton – Conservatism

Internetajan Alt right-hörhöilyn asiantuntija Angela Nagle, totesi jossain haastattelussa että hänelle tämä porukka ei oikein edusta missään mielekkäässä muodossa mitään konservatismiksi kutsuttavaa ilmiötä. Hänestä esimerkiksi Peter Hitchens ja Roger Scruton ovat aitoja konservatiiveja.

En ole vieläkään saanut käsiini 2017 lukulistallani ollutta Peter Hitchensin kirjaa The Abolition of Britain, mutta sen sijaan otin luettavakseni Roger Scrutonin tuoreehkon kirjasen Conservatism, jossa Scruton on yrittänyt tiivistää konservatismin aatehistorian 150:een sivuun.

Scruton on  akateemisesti ansioitunut filosofi ja ehkä elitistinenkin vanhan koulukunnan brittikonservatiivi, joka on kirjoittanut ja puhunut paljon esimerkiksi taiteesta ja arkkitehtuurista. Voi olla, että monilla (minä mukaan lukien) on tapana tulkita suopeammin tällaista brittiherrasmiestä kuin  vaikkapa Texasista tulevaa jenkkikonservariivia, ihan riippumatta siitä, mikä näiden sanoman sisältö on.

 

Kuvahaun tulos haulle roger scruton

 

Kirja alkaa sellaisella “jo muinaiset kreikkalaiset” johdannolla ja pitkällä aatehistoriallisella katsauksella jollain lailla konservatismin varhaiskylvöksi laskettaviin ajatuksiin. Sitten mennään 1700- ja 1800-lukujen anglosfääriin ja Scruton totetaa, että  englanninkielisessä maailmassa konservatiiviksi tunnustautuminen on ollut manner-Eurooppaa hyväksyttävämpää.

Anglosfäärin jälkeen käsitellään Euroopan mannermaalla Ranskan vallankumouksen jälkeen vaikuttaneita konservatiivisia hahmoja. Kolmessa viimeisessä kappaleessa käsitellään kulttuurikonservatismia, konservatismia vastavoimana sosialismille ja lopulta konservatismia tänä päivänä.

Scruton tekee jossain yhteyksisssä eroa konservatismin ja taantumuksellisuuden välille. Esim. de Maistren hän niputtaa enemmän taantumuksellisten luokkaan ja tämä ehkä kuvastaa, ettei Scruton kuulu ainakaan ihan radikaalimpaan ja taantumukselliseen identiteettilarppiporukkaan. Scrutonin ajattelussa sympatiaa herättää myös jonkinlainen antiutopismi, johon  minäkin jälleen kerran Sir Isaiah Berliniin viitaten nojaan. Eikä minua haittaa ollenkaan jos joku vaikka haluaa pitää minua jossain määrin konservatiivisena hyvien käytöstapojen ja sivistyneen käytöksen toivomisen takia.

Scruton ei sujahda Trumpin kannattajiin, mutta  problematisoi konservatismin suhdetta kapitalismiin ja hän on kriittinen friedmanreaganthatcheriläistä neoliberalismia kohtaan. Joskin minusta tuntuu, että sekä konservatiivien että kovan luokan kapitalistien joukoissa on tapana aika valikoiden sanoa, milloin ja missä yhteykssisä luova tuho ja spontaani järjestys ovat hyviä ja luonnollisia asioita ja milloin taas eivät.

Scruton ottaa esille nykyyään aika usein nähdyn konservatiivisen argumentin siitä, miten ihmisoikeuksista on muodostunut uudenlainen uskonto. Itse olen sitä mieltä, että ihmisoikeuksien muotoutuminen jollain lailla uskonnonkaltaiseksi pyhän alueeksi ei olisi ollenkaan pöllömpi juttu. Kaikkea politiikkaa ei ole täysin mahdollista miettiä vain taloudellisena vaihdantana ja komprommiseina, joissa luovutaan jostain ja saadaan jotain vastineeksi. Ihmisellä taitaa olla luonnostaan jonkinlainen taipumus uskonnonkaltaiseen ajatteluun ja lienee oikein hyvä asia jos tuollainen ajatus pyhyydestä saadaan suunnattua ihmisoikeuksiin.



Pidin ehkä erityisesti kappaleesta, jossa käsiteltiin konservatismin taistelua sosialismia vastaan. Ison osan 1900-lukua konservatismin vihollinen oli liberalismin sijaan sosialismi ja Neuvostoliitto, mutta nyt konservatismi tuntuu palanneen taistelemaan taas ensisijaisesti libealismia vastaan. Sekä liberaaliin että konservatiiviseen ajatteluun vaikuttaneen Hayekin spontaanilla järjestyksellä on yritetty puolustaa kaikenlaista luupääkonservatismiakin, mutta toisaalta nykyään nimenomaan monet konservatiivisiksi identifioituvat tuntuvat haluava repiä rikki ja tuhota yleisiä käyttäytymissääntöjä.

Herrasmiehemme Scruton kuitenkin lopettaa kirjansa myös punaniskiajunttiosastoon ja öyhötysjengiin vetoavalla tavalla julistautumalla huntingtonilaiseksi ja toteamalla, että nykymaailmassa pahimmat vihollisemme ovat islam ja poliittinen korrektius.

Conservatism  on suht akateemishenkinen aatehistoriapaketti ja se ehkä vaatii, että lukijalla on jotain ennakkotietoja aihepiiristä. Mutta Conservatism on aika ohkainen kirjanen, jonka aihepiiristä kiinnostanut jaksanee kahlata läpi. Jos haluaa lukea itsensä selvästi konservatiiviksi lukevan hahmon katsauksen konservatismin aatehistoriasta, niin ihan lukemisen arvoinen kirja. Muussa tapauksesa ehkä  turhan teoreettinen paketti aatehistoriaa.

Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland eli AfD) näyttäisi varmuudella nousevan syyskuun vaaleissa ensimmäistä kertaa Saksan liittopäiville. Tulos näyttäisi kuitenkin jäävän vajaan vuoden takaisiin odotuksiin nähden pettymykseksi. Trumpin vaalikampanjan aikana ja voiton jälkeen AfD:n kannatus kävi parhaimmillaan noin 15:ssa prosentissa, mutta on nyt laskenut  kymmenen prosentin tuntumaan.

AfD:n kannatus on myös matalampi kuin lähes kaikkilla Euroopan samanhenkisillä veljespuolueilla ja tähän mennessä Saksan liittopäivillä ei ole ollut ollenkaan nationalistista taantumuksellistoa edustavaa puoluetta. Saksa on ollut monella tapaa 2010-luvun kriisien keskellä Euroopan terve mies. Taloudellisestikin on mennyt hyvin eikä maan valtavirtakeskusteluissa pitkään nähty rajun EU-vastaisia puheenvuoroja.

Vaihtoehto Saksalle lähti vuonna 2012 liikkeelle ennen kaikkea EU-kriittisenä ns professoripuolueena. Sisäisten valtataistelujen seurauksena ja Frauke Petryn noustua puolueen johtoon 2015 ja ekonomisti Bernd Lucken astuttua sivuun, on AfD viime vuosina keskittynyt selvemmin islamiin, maahanmuuttoon ja monikultuurisuuteen liittyviin kysymyksiin. Puolue on myös suhtautunut pelottavan positiivisesti Putiniin ja Venäjän politiikkaan.

Toki on ehkä perusteltua myös muistaa, että Saksan liittotasavalta on Euroopan asukasluvultaan suurin maa (en laske Venäjää tai Turkkia Eurooppaan) ja asukkaita on enemmän kuin 17:ssä EU:n pienimmässä jäsenmaassa yhteensä. Saksan 16:sta osavaltiosta 5:ssä on asukkaita enemmän kuin Suomessa ja joissain osavaltioissa AfD on kerännyt osavaltiovaaleissa jopa yli 20 prosenttia äänistä.

25 vuotta Saksan yhdistymisen jälkeen ehkä keskeisin maantieteellinen jako  menee edelleen idän ja lännen välillä. Tämä näkyy hyvin selkeästi juuri AfD:n kannatuksessa. Puolue on pärjännyt viime vuosina suht hyvin myös Hessenissä, mutta muuten sen vahvimmat kannatusalueet ova selkeästi entisen Itä-Saksan alueella.

Tämä ei tietysti ole yllättävää. Useimmisa entisissä itäblokin maissa avoimen fasistisetkin voimat ovat pärjänneet viime aikoina hyvin ja Länsi-Euroopassa nationalistinen taantumuksellisto pärjää usein parhaiten juuri Itä-Saksan ruostevyöhykkeen tyyppisillä alueilla, vaikka entisen DDR:n alueilla nimenomaan islamilaisia maahanmuttajia on  tietysti erityisen vähän. Viimeistään Petryn noustua AfD:n johtoon on Dresdenistä liikkeelle lähtenyt hieman radikaalimpi PEGIDA assosioitunut yhä selvemmin AfD:hen, vaikka puolue onkin halunnut pitää siihen jonkinlaista hajurakoa.

Vaikka Vaihtoehto Saksalle pärjääkin hyvin juuri entisen DDR:n alueille, ei se vertaudu kovin hyvin Itä-Euroopan ja Visegrad-maiden fasistiseen meinkinkiin ja AfD on suht siististi toimiva puolue jopa useimpiin sen länsieuroopalaisiin veljespuolueisiin verrattuna. Tälle on tietysti tavallaan aika ilmeiset historialliset syyt. Erilaista alt right-hörhöilyyn liittyvää materiaalia lueskellessani tuli myös mieleen, että saksaksi alt tarkoittaa vanhaa. Tämä itse asiassa symboloi aika hyvin, miksi nationalistisella taantumuksellistolla on vaikeuksia toimia Saksassa. AfD on kiemmurrellut vähän jo pelkästään nationalismista puhuttaessa ja Saksassa nationalismilla on oikeastaan jopa hyvällä tavalla likaisia konnotaatioita.

Suorat natsivertakset ovat helposti kohtuuttomia tai jotenkin banaaleja, mutta Saksassa mitään nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä on luonnostaan ollut vaikea miettiä ilman assosiaatiota natseihin ja tämä on antanut maalle aika tehokkaan rokotuksen nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Economist pisti viime viikonloppuna Chartollesvillessä nähdyn natseilun saksalaiseen kontekstiin, ja totesti ettei vastaava olisi Saksassa yksinkertaisesti mitenkään mahdollista. Trumpin töhöilyt ja Amerikassa tapahtuvat Alt right/KKK/natsihommat satavat myös AfD:n laarista sivuun. Saksassa asiat assosioituvat erityisen nopeasti nimenomaan sen vanhaan oikeistoon ja ehkä ihan hyvä niin. Tuo on johtanut satunnaisiin ylireagointeihin, mutta samaistun kyllä saksalaisiin, joilla on kokonaisuutena mukavan nöyrä ja aika terve suhde nationalismiin ja omaan kansallisvaltioonsa.



 

 

On palattava Orwelliin – Katalonia, Katalonia

Jos ihmisiä pyydettäisiin listaamaan kirjoja, joiden lukeminen kuuluu yleissivistykseen, niin 1984 ja Animal Farm olisivat noilla listoilla varmaankin aika korkealla. Animal Farm nousi jälleen tämän vuoden tammikuussa Amazonin myydyimpien kirjojn listan kärkeen Trumpin virkaanastumisen ja sitä seuranneiden vaihtoehtoisten faktojen jälkeen. Itse luin Eläinten vallankumouksen lukioikäisenä ja 1984:n muistaakseni 19 vuotiaana juuri intistä kotiutumisen jälkeen. Tuon jälkeen en ole kuitenkaan juurikaan palannut Orwelliin. Osittain kyse on ehkä siitä, että orwellilaisuus, orwellilainen ja Orwellin luomat käsitteet ovat arkikielessä aikamoisen ryöstöviljelyn kohteena.

Koin ja koen edelleen hieman koomiseksi esimerkiksi joidenkin maahanmuuttokriitikoiden tavan kuljettaa Orwellia mukaan maahanmuuttokeskusteluun aika erikoisillakin tavoilla. Tosin ehkä tämä sataa Orwellin laariin ja todistaa, että hyvästä kirjasta voi tehdä erilaisia tulkintoja tai vertauksia nykymaailmaan. Orwellia tunnutaankin arvostavan aika hyvin poliittisen kentän laidasta laitaan, vaikka Orwell oli kiistatta egalitaristi ja nykykatsannossa aika tiukankin sortin sosialisti.

Mutta kyllähän Orwell on kiistatta loistava kirjoittaja ja monilla tavoin kunnioitettava hahmo, jonka muuhunkin tuotantoon olisi ehkä syytä tutustua. Olenkin viimeisen viikon kuunnellut äänikirjana Orwelin kaiketi kolmanneksi tunnetuinta teosta Homage to Catalonia (Suom. Katalonia, Katalonia). Ennen suurimpien hittikirjojensa kirjoittamista Orwell ehti tosiaan olla mukana tasavaltalaisten joukoissa Espanjan sisällisodan alkupuolella ja muotoli nämä kokemukset kirjan muotoon vuonna 1939.

30-luvun loppuopuolella hyvin harvalla Neuvostoliiton ulkopuolelta oli kokemuksia realisosialismista, mutta Espanjan sisällisodan kokemuksiensa aikana Orwell ehti nähdä Barcelonassa, kuinka Neuvostoliiton tukemat sosialistit alkoivat syödä järjestelmää sisältäpäin. Orwellia paljon lainannut edesmennyt ammattiprovokaattori ja uusateismin suursotilas Christoher Hitchens totesi ihan hyvin, että Orwell onnistui kuvaamaan hämmästyttävän osuvasti kolme elämänsä aikana vaikutannutta suurta ideologiaa: imperialismin, fasismin ja kommunismin.

Kuitenkin anarkisteista ja sodan alkuvaiheen Barcelonan tasa-arvoteetoksesta Orwell kirjoittaa teoksessa todella positiiviseen sävyyn.  Rintamakuvausten ohella Katalonia, Katalonia-kirjan toinen mielenkiintoinen teema onkin kommunistien ja anarkistien pienimuotoinen sisällisota sisällisodan sisällä.

Katalonia, Katalonia oli oikeinkin nautittavaa kuunneltavaa ja suosittelen sitä kyllä lämpimästi Orwellista kiinnostuneille. Lueskelin joitain vuosia sitten Antony Beevorin tiiliskiven Espanjan sisällisodasta, mutta Orwelin suppeampi kuvaus oli huomattavasti viihdyttävämpi. Varsinaisia sotatoimia kirjassa kyllä kuvataan melko vähän sillä sodan alkuvaiheissa Aragonan rintamalla, jossa Orwell palveli, oltiin aika rauhallisesti juoksuhaudoissa ja viholliskontaktit olivat vähissä. Mutta tuollaistahan se sodan arki kai usein on: Die meisten Menschen denken, dass Krieg vor allem aus Kämpfen besteht. Das stimmt nicht. Es ist das Warten – auf den nächsten Angriff, das nächste Essen, den nächsten Morgen.

Ikuisesti puhdas Israel – Meidän ihana maamme

Olen pari kertaa aiemminkin kirjoitellut tässä blogissa vähän Israelista (Start up nation ja Israelin historia) ja rohkenisin jopa sanoa, että minulla on kokonaisuutena  jopa suht positiivinen mielikuva Israelista. Hatikvah flashmob, Pyhän maan startup-skene, Superliberaali Tel Aviv ja mahdollisesti ihan perusteltu arvio IDF:stä maailman moraalisimpana armeijana, ovat niiden asioiden joukossa, joita minulle tulee Israelia ajatellessa mieleen. Olen myös viime aikoina miettinyt, että haluaisin ehdottomasti joskus tulevaisuudessa vielä vierailla Israelissa. Keskityn tässä kirjoituksessa kuitenkin negatiivisempiin teemoihin ja kehityskulkuihin.

Kirjoituksen otsikon ensimmäinen osa viittaa hiljattain katsomaani dokumentin Forever Pureen(Tässä 10 min tiivistys jostain dokumentin olennaisimmista kohdista), jonka nimi tulee jalkapallojoukkue Beitar Jerusalemin kannattajien katsomossaan esittämästä lakanasta. Banderollilla protestoitiin sitä, että joukkueesen oli hankittu kaksi muslimipelaaja. Beitar Jerusalem on jo pidempään ollut äärinationalistien kannattama seura, ja varsinkin monituhatpäiseltä päätykatsomolta äärikannattajineen on nähty aika kyseenalaista menoa.

Kuvahaun tulos haulle beitar forever pure

Tavallaan Beitarin kannattajat eivät toki eroa suuresti monien Euroopan maiden ultraryhmistä ja päätykatsomoista. Äärimmäinen kielenkäyttö, rasismi/etnisten ja alueellisten jännitteiden lietsominen ja pienimuotoiset väkivaltaisuudet ovat ihan normimeininkiä monissa Länsi-Euroopan katsomoissa, Itä-Euroopasta tai Etelä-Amerikasta puhumattakaan. Israelissa aina läsnäoleva konflikti yhdistettynä tuhatpäiseen mobiin huutamassa organisoidusti kuolemaa arabeille tuntuu kuitenkin hieman eri jutulta. Ja kuten seuran toimitusjohtaja banderollista totesi, “Poliittisista ajatuksistasi riippumatta, et voi käyttää tuollaista ilmausta jos olet juutalainen”. Minä en toki halua lähteä kertomaan, mitä juutalainen voi tai saa sanoa, mutta juutalaisten ja etnisyyden yhteydessä Ikuisesti puhdas, tuntuu todella perversiltä ilmaisulta.

Dokumentin keskivaiheilla sittemmin jo Israelin puolustusministeriksi noussut Avigdor Lieberman erehtyy maltillisesti taputtamaan Beitarin muslimipelaajan tekemälle maalille ja vieressä olevat Beitarin kannattajat huutavat, että missä ovat Liebermanin periaateet. Se mitä olen vähän seurannut Israelin politiikka, oli tuokin hieman hyytävä kohtaus. Kun Liebermanin kaltainen hahmo on onnistunut nousemaan jo Israelin puolustusministeriksi ja se että hänkään ei välttämättä miellyttä kovimman linjan kannattajia, kertoo jotain Israelin poliittisesta muutoksesta. Toki Israelista kertoo jotain sekin, että harva maan ulkopuolella on pystynyt esittämään sen terävämpää ja pistävämpää poliittista satiiria, kuin israelilaiset itse. Tämän postauksen otsikon jälkiosa viittaa Israelilaiseen satiiriohjelmaan, Eretz Nehederet (suom. Meidän ihana maamme)

Osittain politiikan muutosta on selitetty 90-luvulla maahantulleilla Venäjän juutalaisilla, jotka ovat muodostaneet myös Liebermanin kannattajien ydinjoukon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen Alija oli määrällisesti todella merkittävä ja keikutti puolueiden valtasuhteita ja oli vähintään tärkeä osaselitys maan vasemmiston kriisille. Economist käsitteli uusimassa numerossaan pitkästi Israelia ja otsikoi yhden jutuista Right v far right. Israel on muuttunut etnonatiolastisemmaksi, juutalaisemmaksi, mutta vähemmän israelilaiseksi. Aiemmin mainitut Beitarin äärikannattajat ovat vähemmistö, mutta symboloivat kuitenkin Israelin muutosta ja sovinistisen nationalismin nousua.

Economist myös kirjoitti kuinka armeijan johtaviin asemiin on tullut koko ajan enemmän Ješiva-poikia, eivätkä sekulaarimmat israelilaiset ole erityisen innoisaan tästä kehityksestä. Mitä tapahtuukaan tulevaisuudessa jos nämä Ješiva-pojat ottavat aiempaa enemmän haltuunsa armeijan johtopaikkoja? Vaikka Israelilla on tietystä näkökulmasta selkeästi uskonnolliset juuret, niin esim. Ben-Gurionin visioissa Israelista oli tarkoitus muodostua nykyistä sekulaarimpi valtio. Ben-Gurion taisi kuitenkin esimerkiksi aliarvioida ortodoksijuutalaisuuden virheellisesti hiipuvaksi liikkeeksi. Vaikka Israelissa on aina ollut pinnan alla jonkinlaisia jännitteitä tuoreimpien maahanmuuttajien ja pidempää maassa asuneiden ryhmien välillä, näyttää että varsinkin 90-luvulta lähtien yhteiskunta on fragmentoitunut aiempaa enemmän.



Osatekijänä fragmentoitumiseensa on varmaan ollut myös tekninen kehitys. Armeijan spill over-efektinä Israel on maailman johtavaa maa kyberturvallisuuteen liittyvissä asioissa, mutta tämä näkyy myös monilla muilla teknologian aloilla. Israeliin virtaa valtavia määriä riskirahoitusta ja Tel Avin sekä San Fransicon välillä on jo suorat reittilennot. Kuitenkin ainoastaan kymmenisen prosenttia maan asukkaista on osa Startup nationia. Vielä 70-luvulla Israel oli yksi teollismaiden taloudellisesti tasa-arvoisimmista valtioista, mutta nyt se on muuttunut yhdeksi kaikkein epätasarvoisemmista. Israelin siirtymä oikealla ei tarkoita pelkästään sovinistisen nationalismin nousua, vaan todella rajua siirtymää kibbutzeista suorastaan raakaan markkinatalouteen. Esimerkiksi merkittäväksi keikkatalouden alustaksi kasvanut Fiverr on lähtöisin Israelista ja symboloi kyllä monilla tavoilla nykymaailman menoa.

Ensi kuussa kuuden pävän sodasta tulee kuluneeksi 50 vuotta. Rankan itsenäistymissodan jälkeen nopea marssi voittoon oli suorastaan euforinen kollektiivinen kokemus tilanteessa, jossa ihan perustellusti pelättiin uutta holokaustia. Nopean vihollisen lyömisen ja pienten tappioiden ohella Israel oli myös helppo nähdä sodan moraalisena osapuolena. Ja vaikka edelleenkin voi olla mahdollista perustellusti sanoa, että IDF on moraalinen armeija,  joka suhtautuu myös naisiin sekä seksuaalivähemmistöihin varsin liberaalisti, niin kuuden päivän sodan jälkeisten seikkailujen ja miehitysten jälkeen sillä on nykyään kuitenkin jo eri tavalla verta käsisään. Israelia ei kannata liikaa syyttää tästä, sillä vaihtoehdot ovat olleet vähissä, muttei Israelia voi enää pitää Kuuden päivän sodan tapaan ikuisesti puhtaana konfliktin osapuolena.

 

 

Saksan vaalit, Wieder Eins in einem Land, Superreich und abgebrannt.

Vuoden alussa velloi melkoinen pelko siitä, että nationalistinen taantumuksellisto ottaisi suurehkoja voittoja tämän vuoden vaaleissa. Nationalistisen taantumukselliston vaalimenestys on kuitenkin jäänyt onneksi hieman odotettua heikommaksi ja keskustaliberaalit voimat ovat menestyneet vaaleissa aika hyvin. Erityisesti Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi oli aidosti sykähdyttävä tapahtuma. Macron marssimassa pitämään voitonpuhettaan kun taustalla soi Oodi ilolle, oli aika maukas vastareaktio nationalistisen taantumukselliston nousulle. Economist kirjoitti uusimmassa numerossaan jo otsikolla Who loves EU, baby – Europe’s anti-nationalist backlashIlmassa on ehkä jonkin verran enemmän toivoa katastrofaalisen vuoden 2016 jälkeen.

Yleisesti jo vuoden alussa kuitenkin luotettiin, että Frau Merkelin johtama Saksa säilyisi vakaasti liberaalin, demokraattisen ja sivistyneen Euroopan johtajana. Myös Saksassa nationalistinen taantumuksellisto oli nostanut kannatustaan, mutta Alternative für Deutschland oli kuitenkin verrattain heikko tekijä monien muiden maiden populisteihin verrattuna.

Yritin viikko sitten tehdä hätäistä yhteenvetoa monissa maissa nähdyistä poliittisista trendeistä. Politiikan someistumisen ohella olennaisimmat trendit ovat minusta olleet nationalistisen taantumukselliston pitkäaikainen ja viime aikoina kiihtynyt nousu, perinteisen vasemmiston pitkään jatkunut ja viime aikoina kiihtynyt romahdus sekä keskustaliberaalien liikkeiden pienoinen nousu.

Kaikki nämä trendit näkyvät Saksassa useimpia Euroopan maita heikommin. AdF on noussut vakavastiotettavaksi puolueeksi vasta hiljattain ja sen kannatus on korkeimmilaan ollut vain noin puolet useimpien sen eurooppalaisten sisarpuolueiden huippukannatuksesta. Perinteisen vasemmiston lasku on kyllä näkynyt jo pitkään Saksassa ja juuri eilen Demarit saivat varsin heikon tuloksen Saksan suurimmassa osavaltiossa Nordrhein-Wesfalenissa. Puolueen kannatus on ollut viime kuukausina hieman laskussa ja se näyttäisi jäävän syksyn vaaleissa kristillisdemokraattien taakse. Vaaleihin on kuitenkin vielä aikaa, demarit ovat iskuetäisyydellä ja noin 30 prosentin kannatus on varsin hyvällä tasolla, jos puolueen tilannetta vertaa Hollantiin, Ranskaan tai Britanniaan.  Saksan politiikassa ei myöskään ole näkyvissä mitään Macronin, Suomen vihreiden, UK:n liberaalidemokraattien tai Hollannin D66:n kaltaisten voimien nousua.

Historiasta voisi hakea hieman ilmeisiä, mutta ehkä sittenkin myös paikkansa pitäviä selityksiä. Saksa ei ole normaali valtio. Se on lähinnä kollektiivinen postraumaattinen stressihäiriö. Kymmenen vuotta sitten Saksan isännöidessä futiksen MM-kisoja puhuttiin siitä, onko ok heiluttaa Saksan lippua kadulla. Tämä on vähän höpsöä, mutta ihan söpöä ja sympaattista. Kuitenkin kun viimeisen kymmenen vuoden aikana erilaiset torakat ovat kaivautunuteet esiin, on voinut nähdä, että saksalaiset ovat saaneet rokotuksen, jonka takia tietyillä voimilla on yksinkertaisesti todella vaikeaa saada suurempaa yleisöä taakseen.

Toki Saksassa myös tehtiin kovat Hartz-paketit jo 2000-luvun alussa. Demarien kannatus taisi kärsiä tästä, mutta osittain noiden ansiosta Saksan talous on nykyisessä kunnossaan ja voihan jopa olla, että Saksan demarien kannatus olisi tällä hetkellä lähempänä Ranskan sosialistien tai Britannian Labourin kanntusta ilman noiden uudistusten tekemistä. Kuka tietää. Mutta sen tiedän, että Seppo Räty oli ehdottomasti väärässä. Saksa on monessa suhteessa maa, josta voisi ottaa oppia.

 

Israelin historia – Anita Shapira

Kirjoitin joku aika sitten, kuinka tutustuani viime vuonna mielenkiintoiseen israelilaiseen työkaveriini ja ymmärrettyäni Israelin high tech-skenen massiviisuuden, on Israel muuttunut mielessäni hyvin paljon aiempaa mielenkiintoisemmaksi paikaksi. Viimeisen reilun kuukauden olenkin lueskellut hitaasti Anita Shapiran tiiliskiveä modernin Israelin historiasta ja ehdinkin tämän lukemisen keskellä lukea kaksi muuta vähän kevyempää kirjaa (Nacronomics ja Alistuminen).

Johdannossa kerrotaan lyhyesti sionismin synnystä ja kasvusta 1800-luvun aikana. Varsinaisesti kirjassa kuitenkin käsittellään modernin Israelin historiaa 1800-luvun viimeisistä vuosikymmenistä viime vuosituhannen loppuun. Kirjassa käydään siis läpi juutalaista historiaa nykyisen Israelin alueelta jo ennen Israelin valtion perustamista. En esimerkiksi ollut ajatellut, että silloin kun juutalaisten virta luvattuun maahan alkoi hitaasti kasvaa 1800-luvun lopulla ja 1900-alussa, kuului se vielä osaksi Ottomaanien valtakuntaa. Enkä ollut tietoinen siitäkään, että jo 1900-alkupuolella Israeliin tuli juutalaisia huomattavan paljon juuri Itä-Euroopasta ja juutalaisia on tullut Itä-Euroopasta 1900-luvun aikana monessakin aallossa. Tämän jälkeen Israelin alue oli neljännesvuosisadan Brittien hallinnassa ja tähänkin aikakauteen sattui monenlaista vauhdikkaita tapahtumia juutalaisten, arabien ja brittien välille.

Varhaisista maahantulijoista iso osa päätyi harjoittamaan maanviljelyä, usein varsin karussa ympäristössä ja kibbutsit olivat olennainen osa modernin Israelin varhaista historiaa. Israel kuitenkin urbanisoitui jo suhteellisen varhain ja pienenä puutarhakaupunkina liikkeelle lähtenyt Tel Aviv alkoi jo 1930-luvulla muuttua varsin kosmopoliittiseksi suurkaupungiksi, ensin koulutetumpien ja varakkaampien Puolan juutalaisten ja myöhemmin vielä varakkaampien ja koulutetumpien Saksan juutalaisten neljännen ja viidennen Alijan myötä.

Vaikka toinen maailmansota oli juutalaisille kokonaisuutena hieman ikävä tapahtuma, niin paradoksaalisesti nykyinen Israelin alue ei ollut  sotatoimialuetta ja siellä asuneilla juutalaisilla meni Brittien sotateollisuuden ansiosta taloudellisesti jopa suht hyvin. Tämän jälkeen vasta perustettu valtio joutuikin sitten Euroopasta tulleen massiivisen maahanmuuton, itsenäistymissodan ja siitä seurannenen arabimaista tulleen maahanmuuton takia aikamoisiin ongelmiin.

Israel on tosiaan ollut maahanmuuttajien maa eivätkä massiiviset ja äkkinäiset muuttoaallot sielläkään täysin ongelmitta ole tapahtuneet. Maassa pidempään asuneet ihmiset ovat aina tupanneet suhtautumaan varauksellisesti tuoreempiin tulokkaisiin. Yksi pahimmin valtaväestön silmätikuiksi joutuneista ryhmistä 50-luvulla maahantulleet Marokon juutalaiset, joiden ajateltiin liikkuvan aina veitsen kanssa. Toisaalta 90-luvulla maahan tuli valtaisa määrä ihimiä entisen Neuvostoliiton alueelta ja  säilyttivät oman kielensä ja kulttuurinsa, keikauttivat poliittisia valtasuhteita, eivätkä välttämättä assimiloituneet ihan samalla tavalla kuin monet muut aiemmat maahanmuuttajat. Erikoinen ryhmä on myös nykyään noin 150 000 ihmistä käsittävä etiopialaistaustaisten Beta israelilaisten joukko, joilla menee joidenkin tilastointien mukaan jopa maan arabiväestöä huonommin.

Varsinkin itsenäistymisen jälkeen sotatoimet ovat olleet keskeinen osa Israelin historiaa ja kirjan jälkipuoliskolla nämä sodat vievät aika suuren osan sivuista. Raskas itsenäistymissota, kevyesti voitetty kuuden päivän sota, yllättävä Jom Kippur-sota, kyseenalainen ja kiistelty osallistuminen Libanonin sisällissotaan, kasarilla alkanut ensimmäinen intifada ja toiveikkaan 90-luvun päättänyt toinen intifada. Toisaalta sotatapahtumia ei useimmissa tapauksessa käydä läpi kovin yksityiskohtaisesti.

Yksi mielenkiintoinen koko kirjan läpi kulkeva tarina on muutos kollektiivisesta, ruraalista ja äärimmäisen egalitaarisesta “kibbutz-yhteiskunnasta” todella vapaan markkinatalouden hi-tech hubiksi ja suurten tuloerojen maaksi. 60-luvulla Israel oli yksi maailman taloudellisesti tasa-arvoisimmista maista, mutta 90-luvulle tultaessa se oli muuttunut yhdeksi kaikkein epätasa-arvoisimmista. Toisaalta yhteiskunta on myös tietyllä tavalla sirpaloitunut, kovan linjan politiika on vahvistunut, samoin kuin vahvasti uskonnollisten ryhmien vaikutus. Ennen Rabinin murhaa kenellekkään ei Israelissa olisi tullut mieleenkään, että juutalainen voisi yrittää murhata Israelin pääministerin.

Pidin kirjasta ja suosittelen sitä ehdottomasti aihepiiristä kiinnostuneille. Aliyahit, kibbutzit, aškenasit, mizrahit ja Israelin kaaoottinen 1900-vuosisata jäsentyivät päässäni jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Näkökulma on tosiaan Israelissa ja palestiinalaisia käsitellään hyvin paljon vähemmän, mutta Israelin toimiin suhtaudutaan tarpeen vaatiessa myös kriittisesti. Israel on monilla tavoilla hyvin uniikki valtio, mutta kuuluu tavallaan kuitenkin läntiseen kulttuuripiiriin ja erityislaatuisen historiansa kautta se avaa hieman erilaisen tulokulman moniin asioihin.

 

Start up nation – Israelista ja juutalaisuudesta

Tutustuin töissä vuoi sitten mainioon hahmoon, joka oli kotoisin Israelista. Tai Israel on maahanmuuttajien maa ja tämäkin kaveri oli ilmeisesti muuttanut Israeliin lapsuudessan jostain entisen Neuvostoliiton alueelta. Verrattain harvoin tapaa ihmisiä, josta älykkyys välittyy tuolla tavalla ilman, että henkilön tarvitsee sitä itse millään tavalla alleviivata.

Kyseessä oli myös erittäin miellyttävä ja kohtelias keskustelukumppani, joka ei kuitenkaan pelännyt heittää mustaa ja epäkorrektia, mutta silti jotenkin tilanteeseen sopivaa huumoria, juutalaisstereotypiosta, palestiinalaisten ampumisesta ja ihan kaikesta muustakin. Bisnesvainuakin hänellä oli ja kokemusta monenlaisita tavoista tehdä manipisnestä myös moraalisesti arveluttavilla alueilla. Hän ei ollut varsinaisesti uskovainen, mutta otti juutalaiset pyhäpäivät kuitenkin vakavasti. Tässä tyypissä tietyllä tavalla tiivistyivät (pääsääntöisesti) positiiviset stereotypiani juutalaisista.

Tietoni juutalaisuudesta ja modernista Israelista ovat kuitenkin olleet verrattain pinnallisia. Olin toki toisaalta tietoinen juutalaisten dominansista Nobel-palkintojen saralla, bisnesvainusta sekä siitä, että keskelle aavikkoa, vihamielisten maiden ympärövälle alueelle, jolla ei ole käytännössä mitään luonnonvaroja, on luotu varsin menestyvä valtio.

Tietyllä tavalla provosoivan, mutta ehdottoman mielenkiintoisen kirjan Start-Up Nation: The Story of Israel’s Economic Miracle kirjoittaneen Dan Senorin tapaan voidaan ensin todeta, että Israelia ajatellessa meillä on elefantti huoneessa. Juutalaiset arvostavat koulutusta ja ovat hyviä manipisneksessä, onko se nyt ihmekään, että juutalaisten valtiolla menee taloudellisesti äärimmäisen hyvin, varsinkin kun tilanne suhteutetaan vihamielisiin naapurimaihin.

Senor nostaa Israelin menestyksen osatekijöiksi myös armeijan, jonka seurauksena yliopistoon menevillä ihmisillä on jo usean vuoden käytönnön kokemus päätöksien tekemisestä kovien paineiden alla. Israelin armeija on luonnollisesti varsin erilainen instituutio kuin puolustusvoimat, mutta tästä huolimatta kuusi kuukautta talvisotaa leikkineenä minulla on epäilykseni asepalveluksen merkityksestä. Jollain tavalla eksistentaalisen uhan alla elävässä maassa riskit myös ehkä käsitetään hieman eri tavalla. Lisäksi Israelin businesmaailmassa myös kannustetaan aidosti kriittiseen ajatteluun ja asioiden kyseenalaistamiseen omilla asia-argumenteilla. Tähän törmäsin myös israelilaisen työkaverini kanssa toimiessani.

Sen jälkeen kun törmäsin mainitsemaani henkilöön töissä, olen lueskellut kaikkea pientä Israeliin liittyen. Joskus lukioikäisenä kyllästyin lapselliseen Israelin vastaan Palestiina väittelyihin, ja tuon jälkeen Israel oli minulle maa, josta en ole jaksanut olla kiinnostunut. Olin jotenkin äärimmäisen kyllästynyt tuohon väittelyyn. En pidä sokeasti kaikkia Israelin toimia puolustelevista ihmisistä, mutta jotenkin olen äärimmäisen kyllästynyt sellaisiin vasemmistolaisesti suuntautuneisiin ihmisiin, kuten Syksy Räsäseen, joilla Israelin syyttäminen tuntuu kaikesta tuntuu ainakin Twitterin perusteella olevan yksi tärkeimmistä asioista. Monista puutteistaan huolimatta Israel on kuitenkin liberaali sivistysvaltio, varsinkin jos sitä vertaa sen naapurimaihin.

Viime aikoina Israel on kuitenkin muuttunut ajatuksissani äärimmäisen mielenkiintoiseksi paikaksi. Kiinnostustani lisäsi, että joulukuussa kuulin erään suosikkikirjoittajani, Micheal Lewisin julkaisseen hiljattain aikamme suuria (israelilais)psykologeja, Amos Tverskya ja Daniel Kahnemania käsittelevän kirjan The Undoing Project, joka näiden kahden suuren ajattelijan elämänkaaren osalta sivuaa myös modernin Israelin historian ensimmäisiä vuosikymmeniä. Tällä hetkellä luen muuten juuri kirjaa modernin Israelin synnystä. Olen vasta ensimmäisillä sivuilla, joissa kerrotaan 1800-luvun sionistiseen liikkeen ristiriitaisia tavoitteita ja kaukana siintävää ajatusta juutalaisten omasta valtiosta.

Pyhiä paikkoja ja vanhoillista uskonnollissuutta ajatteleville saattaa tulla yllätyksenä, että Tel Aviv on melkoinen Piilaakso ja Israel on nykyään todellinen high tech-hubi. Ja siis ei sillä tavalla kuin joku sanoisi, että Keilaniemi on Piilaakso, tai Oulu on Arktinen Piilaakso. Tel Aviv on mahdollisesti sen oikean Kalifornian Piilakson takana  todella hyvä kandidaatti maailman toiseksi merkittävämmäksi teknologiakeskukseksi. Israel vetää puoleensa valtavat määrät venture capitalia, joka on tärkeimpiä kriteereitä start up-pöhinän taloudellista elinvoimaisuutta arvioitaessa. Jotkut ovat muuten todenneet, että eräs Israelin huimaa teknologiaskenen kasvua avusti suuresti nimenomaan 90-luvun aikana maahantulleet hyvin koulutetut lahjakkaat venäläiset, joihin kuului myös tämä minua hieman vanhempi israelilaisherrasmies, johon tutustuin viime vuonna.

Osittain juuri high tech-menestyksensä takia Israel on mielenkiintoinen maa, jossa äärimmäisyydet kohtaavat. Tel Avivissa on esimerkiksi erittäin elävä homokulttuuri ja kova hipsteripöhinä. Se on hyvin liberaali paikka, mutta toisaalta hajautuneen kaupunkirakenteen ja myöhään tapahtuneen kasvun takia hyvin amerikkalaistyyppinen kaupunki.

Israel on toisaalta yksi maista, joissa taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut nopeiten. Siinä mielessä Israel saattaa kuvata tietyillä tavoilla kehitystä, joka on tulevaisuudesa edessä myös muilla länsimailla. Toisaalta vihamielisten naapureiden takia eksistentiaalisen uhan alla elävälle Israelille sisäinen yhtenäisyys olisi myös tärkeää ja voisi kysyä, että miten maan yhteinäisyydelle käy tulevaisuudessa ja miten se vaikuttaa maahan.

Ei tässä blogikirjoituksessa varmaan mitää varsinaista pointtia ollut, mutta Israel on kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen valtio, jossa monenalaiset ääripäät kohtaavat ja osittain juuri tuon takia se olisi paikka, jossa haluaisin joskus tulevaisuudessa käydä.

Israelin historia – Anita Shapira

 

 

RIP Hans Rosling – Hyvästi tilastollisesti valistunut optimismi?

Eilen jouduimme murheemksemme lukemaan, että Hans Rosling on kuollut “vain” 68 vuoden iässä. Kaikenmaailman viihdetähtiä ja tusinaiteilijoita tulee ja menee, eivätkä nuo esimerkiksi viime vuoden aikana minua kauheasti hetkauttaneet, mutta Hans Roslingin kuolema aidosti kosketti minua.

Muistan että jossain Roslingin videon kommenteissa miestä luonnehdittiin tilastollisesti valistuneeksi optimismin messiaaksi. Joku kommentoi häntä myös väestötieteen myytinmurtajaksi. Joistain pienistä puutteistaan Rosling symboloi minulle monia sellaisia asioita, joita suuresti arvostan.

Voisi varmaan katsella uudestaan miehen luentoja ja suosittelen niitä aivan jokaiselle, joka haluaa ymmärtää minkälaista globaali kehitys on viimeisen sadan vuoden aikana todellisuudessa ollut.

Jotenkin vain ikävällä tavalla tuntuu, että Roslingin kaltaisen hahmon kuolema Thomas Schellingin kuoleman tapaan juuri tässä ajanhetkessä symboloi laajempiakn kehityskaaria. Hyvästi tilastoihin pohjautuva optimismi. Tervetuloa raaka itsekyys, sairaalloinen kyynisyys ja fiilispohjaiset päätökset.