Netin hämäristä nurkista ja härskeistä huijauksista

Aika paljon tulee kuunneltua erilaisia podcasteja, mutta nyt täytyy erikseen kehua Reply All podcastin uusinta jaksoa. Toimittajat Alex Goldman ja PJ Vogel ovat nyt ehtineet tehdä Reply All-podcastiaan jo päälle 100 jaksoa ja esitelleet noissa monenlaisia netin hämäriä peränurkkia. Joissain jaksoissa taustoitetaan meemejä ja muita netin hassuja ilmiöitä. Viime syksynä sankarimme esimerkiksi tavasivat auki Pepe the Frog-meemin sekä Pizzagaten. Noiden ohella ohjelmassa on kuitenkin esitelty muodoltaan kepeällä ja humoristisella tavalla erilaisia härskejä nettihuijauksia.

Uusimassa jaksossa Alex Goldman sai erikoisen viestin puhelimeensa, lähti selvittämään mistä on kyse ja päätyi kuukausia kestäneeseen viestittelyyn Intiassa hämärää call centeriä ja nettibisnestä pyörittäneen jannun kanssa. Suosittelen kuuntelemaan.

Uusin Jakso #102 Long Distance

Muita mieleen jääneitä jaksoja

#77 The Grand Tapestry Of Pepe

#78 Very Quickly to the Drill (lukkoseppähuijaus)

#83 Voyage Into Pizzagate

 

 

Amazon – The Kauppa

Economist kirjoittaa uusimassa numerossaan isosti Amazonista ja sen kiistattoman suurista vaikutuksista kaupan kehitykseen. Amazon on panostanut paljon käyttäjäkokemukseen, ostaminen on tehty helpoksi ja ehkä Amazon on myös pakottanut muita nettikauppoja ottamaan kuluttajat paremmin huomioon. Asiakaskeskeisyys ei ole sille pelkästään mainoslause, eikä Amazon varmasti suuryritysten vertailussa  moraalittomimpien joukossa ole. Valtavaan vaikutusvaltaansa nähden Amazonin julkisuuskuva tuntuisi  silti olevan yllättävänkin positiivinen. Varsinkin jos verrataan esimerkiksi sen pahimpaan amerikkalaiseen vähittäiskaupan kilpailijaan, eli Walmarttiin.

 

Amazonin perustaja Jeff Bezos on melko sympaattisen oloinen hahmo, mutta nettimaailman jättiläiset kuitenkin aina väistämättä venyttävät pelisääntöjä ja vähän pidemmällä aikavälillä kannattaa miettiä mitä tapahtuu jos, netissä tapahtuva kaupunkäynti luisuu yhä enemmän Amazonin haltuun. Amazon on nyt maailman viidenneksi arvokkain yritys ja 50 senttiä jokaisesta Yhdysvalloissa nettikauppaan käytetystä dollarista kilahtaa tällä hetkellä  Amazonin kirstuun.

En tiedä mitkä ovat luvut Suomessa tai monissa muissa maissa. Eivät varmasti ihan samaa luokkaa, mutta ainakin aineeton Amazon prime video-diili toimii yhtä hyvin myös Suomessa ja varmaan olennainen kysymys on juuri siinä, miten paljon digigaalisten tuotteiden jakelua Amazon kykenee ottamaan haltuunsa. Toki hiljattain lehdistössä kirjoittettiin paljon myös Amazonin suunnittelemista kaupoista, joissa ei tarvita kassatyöntekijöitä. Amazon on aggreessiivisesti levittänyt lonkeroitaan monille toimialoille, ei poikkeuksetta menestyksekkäästi, mutta isossa kuvassa hämmentävän onnistuneesti. Se myös käyttää Amazon Prime Video-suoratoisopalvelun tuotantoihinsa tänä vuonna enemmän rahaa kuin HBO.

Toisaalta Amazon kyllä toimii myös hyvänä jakelukanava monille pienille toimijoille, jotka saavat tuotteitaan verrattain helposti tarjolle Amazonin kautta. Bezos on tietysti halunnut painottaa tätä aspektia yrityksessään. Hän on haastatteluissaan maininut kuinka arvosti suuresti luottokortityrityksiä, joiden infrastruktuuri mahdollisti Amazonin luomisen. Amazonin infrastruktuuri mahdollistaa tällä hetkellä vähän saman tyyliin monille pienemmille toimijoille helpon mahdollisuuden myydä tuotteitaan maailman suurimassa kaupassa.

Amazon on tunnetusti poikennut monista muista yrityksistä siinä, kuinka pitkään se on pyörinyt tappiolla, mutta tästä huolimatta se nostettu todella arvokkaaksi yritykseksi. Tässä mielessä se on toiminut mallinna monilla nettitoimijalle ja ehkä esimerkillään antanut sijoittajille uskoa myös sellaisiin rankkaa persenettoa tehneihin yrityksiin, joihin ei olisi kannattanut uskoa.

Bezosilla oli viime vuonna myös pientä kinaa Trumpin kanssa ja  vaalituloksen jälkeen mietittiin, lähteekö Trump  jopa pienimuotoiselle kostoretkelle Bezosin imperia vastaan. Donaldille on riittävästi muitakin kiusattavia, joten tätä ei tapahtunut, mutta Amazonin kasvaessa entistäkin suuremmaksi, saattaa se perustellustikin joutua tulevaisuudessa pahemmin säätelijöiden hampaisiin. Vähittäiskaupassa Amazonin kaltaisen mammutin saavuttamat erilaiset mittakaavaedut auttavat sitä suuresti esimerkiksi logistiikassa, jossa muiden toimijoiden on hankalaa kilpailla. Amazon tuntuu kuitenkin muillakin kentillä saaneen aikaan kasvullaan positiivisia itseään ruokkivia kierteitä. Viime aikoina on puhuttu paljon Googlen ja Facebookin käsittämättömän laajoista datavarannoista ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista mainostamiseen. Sama pätee tietysti myös Amazoniin.

Amazon on jo tällä hetkellä aivan järjettömän suuri globaali toimija, mutta saa nähdä mitä tapahtuu jos kunnianhimoiset mutta ihan uskottavantuntuiset kasvuodotukset toteutuvat myös tulevaisuudessa. Kuinka monet kaupan alan ihmiset jäävät työttömiksi, mitä tapahtuu perinteisille kaupan toimijoille ja kuinka monet onnistuvat hyötymään Amazonin matalan kynnyksen julkaisu- ja jakelujärjestelmästä.

Kuntavaalit ulkomailla

Olen asunut viimeiset kolme vuotta ulkomailla ja vuoden 2015 eduskuntavaaleissa kävin äänestämässä Suomen lähetystössä. Kuuntelin tänään YLE Puhetta, jossa haastateltiin eri puolueiden puoluesihteerejä kuntavaaleista. Tänään oli nimittäin viimeinen päivä, jolloin pystyi ilmoittautumaan ehdokkaaksi. Aloin googlailemaan mites ulkomailla äänestäminen pitäisi tällä kertaa hoitaa ja tajusin, että eihän minulla ole kuntavaaleissa äänioikeutta.

Äänioikeus kuntavaaleissa on sidottu asianomaisessa kunnassa asumiseen. Siten esimerkiksi pysyvästi ulkomailla asuvat suomalaiset (ulkosuomalaiset) eivät ole äänioikeutettuja kuntavaaleissa, vaikka ovatkin Suomen kansalaisia.

Kuntavaalien äänioikeutta ei voi menettää muutoin kuin muuttamalla pysyvästi ulkomaille.

Tuntuu jotenkin oudolta. Sinänsä täysin ymmärrettävää ja loogista kun en ole kirjoilla missään Suomen kunnassa, mutta oudolta tämä silti tuntuu. Täysi-ikäisyyden jälkeen olen äänestänyt kaikissa kahdeksassa vaalissa, jossa olen ollut ääniokeitettu, mutta nämä vaalit jäävät minulta nyt välistä.

Toivottavasti varsinkin te pääkaupunkiseudun äänioikeutetut valitsette sellaisia edustajia, jotka miettivät myös tulevaisuutta ja tulevia asukkaita. Uskon että palaan Suomeen tulevien vuosien aikana ja toivon, että pääkaupunkiseudulla vastattaisiin suureen asuntojen kysyntään uudistakentamisella, joka osaltaan helpottaisi minunkin tilannetta jos ja kun muutan tulevaisuudessa takaisin pääkaupunkiseudulle.

Huumeiden taloustiedettä – Narconomics, Tom Wainwright

Narconomics kuulostaa lähinnä joltain  Steven Levittin Stephen J. Dubnerin uudelta aluevaltaukselta. Ja vähän freakonomics-tyylisestä taloustieteen soveltamisesta tässäkin tehdään. Kyse on kuitenkin Economistin toimittajan Tom Wainwrightin kirjasta Narconomics: How To Run a Drug Cartel, jota kuuntelin viime päivät äänikirjana. Wainwright on toiminut Economistin Mexico Cityn kirjeenvaihtajana ja tätä kautta saanut ensikäden kosketuksen Narco-talouteen.

Kirjassa kuitenkin käsitellään huumekauppaa myös Meksikoa laajemmin ja avattaan huumekauppaa juuri taloudellisesti näkökulmasta. Huumekarttellit muistuttivat loppujen lopuksi monilla tavoilla suuyrityksiä ja niiden päälliköt toimitusjohtajia. Toki erojakin on. Suuret ylikansalliset yritykset toivovat vähäistä korruptiota ja tomivaa oikeusjärjestelmää kun huumekartellit taas katselevat maailman pankin Doing business-raportteja päinvastaisella tavalla miettiessään, mihin Keski-Amerikan valtioon sijoittavat laboratorioitaan.

Voisi sanoa myös, että meillä on virtahepo olohuoneessa. Kieltolaki ei toimi ja rikollisuuongelman sijaan huumeita tulisi käsitellä ennen kaikkea kansanterveydellisenä ongelma. Olen näissä asioissa löytänyt itseni suhteellisen läheltä libertaareja ja vahvasti juuri Tom Wainwrightin työnantajan Economistin bandwagonista. Ainakin olen Wainwrightin kanssa samaa mieltä siitä, että julkisen vallan ei pitäisi pyrkiä ensisijaisesti päihteiden käytön vähentämiseen, vaan sen pitäisi pyrkiä päihteidenkäytön haittojen minimointiin. Lisäksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tietyissä rajoissa täysikäisillä ihmisillä pitäisi olla melkoisen suuri vapaus laittaa kehoonsa haluamiaan aineita.

This drug thing, this aint police work

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tarjonnan sijaan pitäisi keskittyä kysynnän vähentämiseen. Käytännön tasolla tämä taitaa tarkoittaa ennen kaikkea addiktien auttamista ja päihdevalistusta. Kolumbia, Bolivia ja Peru ovat jopa olleet suhteellisen tehokkaita tuhoamaan kokaviljelmiä. Viime vuosina mahdollisesti jopa noin 50% kokasadosta on tuhottu, mutta tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut huumeiden hintaan, ainakaan lähellekkään niin paljon kuin olisi toivottu. Tärkeänä syynä, että kokaiinin tuotanto- ja jakeluketjut ovat varsin pitkiä ja ylivoimaisesti suurin osa arvonlisäyksestä tapahtuu myöhemmässä vaiheessa. Wainwright esittää vertauksen, että vähän sama kuin taideteosten hintoja yritettäisiin nostaa maalin hintaa nostamalla. Peltojen tuhoaminen näyttää siis olevan erityisen tehoton tapaa vähentää huumeiden tarjontaa.

Huumekartelleilla on tyypillisesti myös melko vahva monopsomiasema. Vaikka peltojen tuhoamisen luulisi johtavan hintojen nousuun, ei tilanne todellisuudessa oikein näytä tältä. Vaikka peltojen tuhoaminen vähentää kokan tarjontaa, on viljelijöillä yleensä ainoastaan yksi ostaja, joka ei tyypillisesti suostu maksamaan korkeampaa hintaa edes niukkuuden vallittessa ja näin hinnan maksavat hyvin löyhästi kartelleihn kytköksissä olevan viljelijät.

Äkkiseltään ei ehkä ajattelisi, että corporate resposibility ja pr olisivat huumekartellien ajattelemia asioita, mutta Wainwright osoittaa useassa yhteydessä, kuinka kartellit todellisuudessa kiinnittävät näihin asioihin paljonkin huomiota. Usein on niin, että mitä kyseenalaisempi business, sitä enemmän korostetaan corporate responsibilitya. Suomessa tämä näkyy vaikkapa uhkapelimonopolin tapauksessa.

Kartellien suurista voitoista on mahdollista tarjota paikallisille asukkaille almuja kuten myös vaikkapa Pablo Escobar teki aikoinaan Kolumbiassa.  Huumejengit joskus aidosti auttavat ihmisiä. Tämä on täysin kyynistä toimintaa, mutta mahdollistaa paikallisen väestön tuen ja parantaa mahdollisuuksia piilotella poliisia. Muutenkin bisnes toimii paremmin jos paikalliset asukkaat ovat omalla puolella. El Chapolla ja kartelleilla on myös aitoa tukea. Narcocorridot ovat tietysti hämmentävin esimerkki tästä. Lisäksi kartelleja kiinnostaa paljon, mitä lehdet kirjoittavat. Tiettyjä murhia on esimerkiksi yritetty ajoittaa niin, että  ne tapahtuvat sopivasti juuri ennen päätuutislähetystä.

Kirjassa sivutaan myös monia ajankohtaisia aiheita kuten Meksikon raja-aitojen vaikutusta laittomaan siirtolaisuuteen sekä valkoisen amerikan opiaatti- ja heroiiniepidemiaa. Muutama erikoisempikin havainto mahtuu mukaan. Esimerkiksi eristyksissä olevaan pieneen Uuteen-Seelantiin ei ole ollut erityisen kannattavaa tuoda kokaiinia tai muitakaan huumeita ja osittain tästä johtuen maa on yksi maailman johtavia muuntohuumeiden markkinapaikkoja. Huumekokit muuttelevat nopeassa tahdissa reseptejään sitä mukaa kun edellinen mixi on kielletty lailla.

Siinä missä automaatio ja digitalisaatio muuttavat tuotantoketjuja ja vähittäiskauppaa, muuttavat ne myös huumekauppaa. Koko ajan suurempi osa huumekaupasta siirtyy netin pimeälle puolelle. Tällä on sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Se vähentää väistämättä väkivaltaisia valtakamppailuja myyntipaikoista ja asiakkaat kykenevät jopa tekemään vertailuja eri tarjoajien välillä toisin kuin usein paikalliseen monopoliasemaan päässeiden huumejengien tapauksessa. Jotkut jopa väittävät myyvänsä reilun kaupan kokoaiinia. Tämä tuskin useimmissa tapauksissa pitää paikkansa, mutta osoittaa että “reilun kaupan huumeille” olisi kysyntää. Toisaalta netistä tilaamisen helppous tarkoittanee, että sellainen osa väestöstä, joka ei muussa tapauksessa olisi ostanut huumeita, päätyy tilaamaan niitä netistä.

Kannabiksen laillistaminen monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa on luonut merkittävän teollisuuden alan. Laillistaminen johtaa väistämättä suurempiin tuotantoyksiköihin ja ammattimaisempaan kasvatukseen. Poliisin pelossa tuotantoa ja jakelua kannattaa hajauttaa, mutta laillisilla markkinoilla kannatta hyödyntää suurtuotannon mittakaavaetuja. Vicen mainio mainio Weediquette esitteli tätä aika mielenkiintoisesti Denver-jaksossaan. Voi myös olla, että tulevaisuudessa tupakkayhtiöt ottavat haltuun suuria osia kannabisteollisuudesta. Toisaalta tämä tarkoittaa, että kannabiksen käyttäjillä on tulevaisuudessa yhä useammin tarkka tieto käyttämiensä tuotteiden valmistusprosessista

Siinä missä aiemmin huumeiden laillistamista ovat kannattaneet erilaiset hipit, libertaarit ja Economist, on Big Weed alkanut käyttää suuria summia laillistamisen puolesta kampanjoimiseen. Laillistamisen myötä kannabiksesta on muodostumassa ja osittain jo muodostunut todella suuri laillinen bisness, jolla on käyttää kymmeniä miljoonia lainsäätäjien lobbaamiseen. Kokonaisuutena Narconomics oli hyvinkin viihdyttävä “luku”kokemus.

RIP Hans Rosling – Hyvästi tilastollisesti valistunut optimismi?

Eilen jouduimme murheemksemme lukemaan, että Hans Rosling on kuollut “vain” 68 vuoden iässä. Kaikenmaailman viihdetähtiä ja tusinaiteilijoita tulee ja menee, eivätkä nuo esimerkiksi viime vuoden aikana minua kauheasti hetkauttaneet, mutta Hans Roslingin kuolema aidosti kosketti minua.

Muistan että jossain Roslingin videon kommenteissa miestä luonnehdittiin tilastollisesti valistuneeksi optimismin messiaaksi. Joku kommentoi häntä myös väestötieteen myytinmurtajaksi. Joistain pienistä puutteistaan Rosling symboloi minulle monia sellaisia asioita, joita suuresti arvostan.

Voisi varmaan katsella uudestaan miehen luentoja ja suosittelen niitä aivan jokaiselle, joka haluaa ymmärtää minkälaista globaali kehitys on viimeisen sadan vuoden aikana todellisuudessa ollut.

Jotenkin vain ikävällä tavalla tuntuu, että Roslingin kaltaisen hahmon kuolema Thomas Schellingin kuoleman tapaan juuri tässä ajanhetkessä symboloi laajempiakn kehityskaaria. Hyvästi tilastoihin pohjautuva optimismi. Tervetuloa raaka itsekyys, sairaalloinen kyynisyys ja fiilispohjaiset päätökset.

Art of deal ja bilateratisti Trump

Minun kutein useimpien muidenkaan on vaikea löytää Donald Trumpin aivoitusten taustalta juuri mitään johdonmukaista tai loogista ajattelua. Trumpin virkaanastumispäivänä ja tietysti sitä ennenkin olen lueskellut jos jonkinlaista analyysia kommentia, mutta erilaisten analyysien pohjalta tuntuu melkeinpä entistä vaikemmalta vetää mitään johtopäätöksiä. Trumpilta voidaan odottaa vähän mitä vaan. Eilen ilmestyneessä Economistissa oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen juttu, jossa esitettiin uskottavantuntuinen ajatus Trumpin ulkopolitiikasta.

Trump on veljeillyt Putinin kanssa, suhtautunut hyvin negatiivisesti Merkkeliin ja väläytellyt kauppasotaa Kiinan kanssa. NATO, EU, WTO ja muutkaan vastaavat kirjainyhdistelmät eiväht häntä juurikaan kiinnosta. Trumpin maailma on suurvaltapolitiikkaa ja kahdenvälisiä suhteita. Diplomatia ja valtioiden väliset suhteet ovat art of deal, ja ne neuvotellaan kahdenkeskisillä sopimuksilla, ja ylikanssaliset toimijat ovat tässä ainoastaan tiellä. Diilintekijä moneybisnesmiehenä Trumpi ilmeisesti uskoo, että kovana neuvottelijana hän vääntää eri toimijoiden kanssa parhaat diilit, varsinkin jos onnistuu sitä ennen murentamaan erilaisten yhteeliittymien yhtenäisyyttä. Mutta todellisuudessa homma ei ehkä mene ihan noin.

Dealings between sovereign states tend towards anarchy—because, ultimately, there is no global government to impose order and no means of coercion but war. For as long as Mr Trump is unravelling the order that America created, and from which it gains so much, he is getting his country a terrible deal.

No jokatapauksessa alan nyt seurata Trumpin virkaanastujaisia Washington Postin sivuilta ja Fivethirtyeightistä… saattaa myös olla että riipasen kovan kännin tänään.

 

Xi Jinping ja häränpylly

Kiinan presidentti Xi Jinping esitti eilen Davosissa puheenuoron, jossa hän puolusti globalisaatiota, sekä kansainvälistä kauppaa ja yhteistyötä. Tämä on aiheellisesti tulkittu vastaukseksi Donald Trumpin sanomisiin. Ei tietenkään pidä olla sinisilmäinen ja kuvitella, etteikö Kiinakin olisi suurvalta, joka pyrkii ajamaan hyvin röyhkeästi omia etujaan. Tästä huolimatta Xi Jinpingin sanomissa oli enemmän järkeä kuin Trumpin tyypillisissä töräytyksissä. Kauppasodissa ei ole oikeita voittajia.

Pursuing protectionism is like locking oneself in a dark room,” he said. “Wind and rain may be kept outside, but so is light and air.”

Huolestuttavaa on ehkä juuri se, että nykytilanteessa jopa Kiinan johtajan puheet alkavat vedota minuun.

Ian Buruma Metropolin kuolemasta

Etsiskelin tänään tietoja Hollannin parlamenttivaaleihin liittyen, mutta kuten usein netissä surfaressa käy, päädyin erilaisten linkkien kautta hieman muiden aiheiden pariin. Kuuntelin hollanttlaislähtöisen kirjoittajan ja ajattelijan Ian Buruman lyhyen luennon aiheesta Death of metropolis. Buruma esitteli luennossaan mielenkiintoisen historiallisen katsauksen metropolien elämään ja asukkaisiin kohdistuvista epäluuloista.

Paljon olen tätä aihepiiriä omassa pienessä päässäni mietiskellyt monien ajankohtaisten uutisten ja niihin liittyvän keskutelun seurauksena, mutta oli  hauska saada aiheesta vähän pidempi historiallinen katsaus. Ulkopuolisilla on aina ollut epäilyksensä markkinapaikkana toiminutta kaupunkia kohtaan. Kapakoita, helppoa rahaa, huoria ja muita houkutuksia, joihin kaupunkiin muuttaneet rehdit maalaispojat lankeavat. Puhumattakaan nyt kaupungin naisten moraalisesta rappiosta. Juurevat maalaiset hylkäävät jumalan ja muuttuvat osaksi anonyymia massaa.

Metropoli on ollut paikka, jonne muiden tuotannosta elävät parasiitit keskittyvät. Euroopan historiassa tämä on tietysti usein liittynyt juutalaisiin, jotka nähtiin “epätuottajina”. Kielteinen suhtautuminen kauppiaisiin ja porvaristoon on tietysti tyypillistä äärivasemmistolle, mutta se ei ole millään muotoa vierasta nationalistiselle oikeistollekaan.

Sosiologi Werner Sombartin vuoden 1915 kirjan Händler und Helden (kauppiaat ja sankarit) nimi tavoittaa kaikessa yksinkertaisuudesaam jotain tästä ajatelusta. Saksalaisten sankarien sota kauppiaiden Englantia vastaan oli väistämätöntä. Jollain tavalla ilmeisin intellektuelli esimerkki tästä ajattelumallista on ehkä Schwarzwaldin mökkihöperö Martin Heidegger.

Pitäisi pyrkiä kohti jotain kaupallista kulttuuria suurempaa, joka löytyy kosmopoliittisten kaupunkien ulkopuolelta. Helsinki- ja kaupunkivastaisuuteen on Suomessa tietysti helppo törmätä, mutta vaikka meillä on omat kepulandian erityispiirteemme, niin suurkaupunkivastaisuus tuntuu olevan hyvinkin yleiseurooppalainen ja -maailmallinen ilmiö. Ilmiselviä esimerkkejä kaupunkivastaisuudesta ovat esim. Mao ja Pol Pot, mutta sitä on helppo bongata myös islamistien ajattelussa. Ei ole ihan sattumaa, että islamistinen terrorismi on kohdistunut Euroopan suuriin metropoleihin.

Metropolit ja periferia – Sekalaisia ajatuksia kahtiajaosta

Tänä aamuna kiinnitin huomiota kahteen uutiseen Suomesta. Tai tarkemmin sanottuna kahteen uutiseen epäaidosta Kupla-Suomesta. Hesari kertoi, että itäinen kantakaupunki kerää vaurautta ja ero lähiöihin kasvaa. Yle puolestaan uutisoi kuinka Vihreät ovat kiilamassa Helsingin suurimmaksi puolueeksi. Näiden uutisten yhteydessä on taas sitten vaihteeksi keskustelu kuplista. Marko Hamillo popularisoi termin punavihreä kupla ja tuossa oli taustalla ihan ansiokkaitakin pointteja. Tapa jolla sanaa on sen jälkeen käytetty erinäisissä keskusteluissa mitätöimään liberaalien kaupunkilaisten mielipiteet todellisuudesta irtaantuneiksi kuplapuheiksi, on alkanut kuitenkin jo muuttua aika rasittavaksi.

Näistä jutuista ja niihin liittyvästä reagoinnista voisi kuitenkin vetää muutamia johtopäätöksiä. Metropolit vetävät edelleen puoleensa ihmisiä. Keskustamainen asuminen kiinnostaa monia, mutta erityisesti liberaalisti suuntautuneita ihmisiä. Kaupunkien keskustat hipsteröityvät, vanhat työväenluokkaiset alueet gentrifikoituvat ja ongelmat kasaantuvat lähiöihin. Suurkaupunkilaueiden sisällä ihmiset segregoituvat tulotason perusteella. Myös arvomaailmoissa on eroa, mutta metropolien lähiöissä ja reunoillakin ollaan kuitenkin keskimäärin liberaalimpia kuin periferiassa.

Periferiassa ja mahdollisesti hieman isommissakin teollisuuskaupungeissa päädytään johtopäätökseen, että metropolien hipsterisuvaitsevaistoälymystoeliitti, ei ymmärrä mitään todellisen kansan elämästä tai oikeasta työnteosta. Tämä kärjistää vastakkainasettelua ja voin myöntää, että välillä minunkin on vaikea pysyä rauhallisena ja asiallisena kun nämä reijotossavaiset töräyttelevät Twitterissä.

Vastakkainasettelu urbaanien alueiden ja periferian välillä näkyy ympäri läntistä maailma. Stereotypisesti junttipunaniskojen kansoittamaksi alueeksi mielletyssä Texasissa Hilary Clinton voitti Trumpin kaikissa osavaltion viidessä suurimassa kaupungissa. Brexitin yhteydessä suurkaupunki Lontoo äänesti aivan eri tavalla kuin muu Englanti, mutta myös muut suurimmat kaupungit olivat pääsääntöisesti Bremainin kannalla.

Nationalistispopulistiskonservatiiviset voimat keräävätkin tyypillisesti korkeimman kannatuksena perifeerisemmiltä alueilta ja pienemmistä kaupungeista. Tässä on tietysti jo se miljoonaan kertaan mainittu ristiriita, että näillä alueilla maahanmuuttajia ei tyypillisesti kovin paljon näy.

Länsimaiden nationalistispopulistiskonservatiivisten voimien ja liberaalemmin ajattelevien ihmisten välistä juopaa voi yrittää luonnehtia useilla erilaisilla kahtiajaoilla. Olennaisia jakolinjoja voi hakea vaikkapa koulutuksesta. Esimerkiksi Brexitin alueellinen kannatus korreloi vahvasti koulutustason kanssa. Suurkaupunkien ja periferian välistä vastakkainasettelua on kuitenkin vaikea ohittaa. Ilkka Malmberg-vainaa esitti loistavan kuvauksen 2010-luvun muutoksista ja länsimaiden sisäisestä kahtiajaosta Rotterdamia käsitelleessä jutussaan:

 

“020 on snobien ja hipstereiden kaupunki. Kupla. Rotterdam taas on konttien, öljysäiliöiden, laivojen, kiskojen, nostureiden, rekkojen – teräksen ja lihaksen – kaupunki. Siellä jyrisevät rekat ja kolisevat ketjut.

Ei sanoja vaan tekoja. Marsha on tatuoinut sen kaula-aukkoonsa. Tosin jostain syystä latinaksi. Äijät vastaan snobit. 

Mutta Rotterdam ei ole enää ennallaan. Se mainostaa edelleen satamaansa maailman kolmanneksi suurimmaksi, mutta oikeasti Rotterdam on jo sijalla 11. Sen edelle menee seitsemän kiinalaista satamaa sekä Singapore, Etelä-Korean Busan ja Dubain Jebel Ali.

Rotterdam on tarjonnut työtä niille, jotka eivät viihdy koulunpenkillä ja ruudun ääressä, mutta sellainen työ käy vähiin. Työttömyyttä on enemmän kuin muualla maassa.

Luova luokka on tullut Rotterdamiin. Sodan jyräämä keskusta on täynnä wau-arkkitehtuuria: pilvenpiirtäjiä, kirkkaita värejä, villejä veistoksia. Polkupyöriä, ratikoita, invapyöriä, halal-lihaa, kannabiskahviloita, puistoja. Pehmeää, kevyttä ja vihreää. Nykytaidetta ja vegeravintoloita. Rotterdam halusi olla raskas, mutta siitä on tulossa kevyt

 

Pahoin pelkään, että tämän “luovan luokan” vastustaminen on tulevaisuudessa se kärki, joka edellä tietty porukka lähtee asioista tulevaisuudessa miettimään. Toivon että valkoisen lihaasyövän heteromiehen identtiteettikriisi ei tulevaisuudessa manifestoidu esimerkiksi järkevän aluepolitiikan ja kaupunkisuunnittelun vastustamisena. Toivottavasti esimerkiksi perussuomalaiset kykenesivät edes perustasolla myöntämään tiettyjen taloudellisten kehityskulkujen väistämättömyyden, eivätkä ottaisi kaupunungistumisen vastustamista olennaiseksi osaksi identiteettipolitiikkaansa.

Charles Emmerson – 1913, Maailma ennen suursotaa

Omiin jouluperinteisiini on jo pitkään kuulunut, että vietän suuren osan pyhistä makaamalla sohvalla lukemassa kiirettömyyden keskellä kirjoja, jotka olen halunnut lukea jo pitkään. Tänä vuonna yhdeksi kirjaksi valikoitui Charles Emmersonin 1913: The World before the Great War. Jos haluat yrittää ymmärtää, mitkä olivat ensimmäisen maailmansodan syyt, kannattaa tutusta tämän sijaan vaikkapa Christopher Clarkin kirjaan The Sleepwalkers. Emmersonin teos kuvaa maailmaa belle epoque-optimismin viimeisenä vuonna, juuri ennen kuin se syttyi tuleen. Kirjaa lukiessa tajuaa, kuinka vuotta ennen maailmanpaloa monet eivät nähneet mitään merkkejä tulevasta sodasta. Elämä maailman metropoleissa oli maailman nopeasta muutoksesta huolimatta aika normaalia ja usko tulevaisuuteen oli vahva.

Pidin tavasta, jolla Emmerson kuvasi maailman mahtavia metropoleja. Euroopasta esiteltiin maailmankaupan keskus Lontoo, elegantti ja ensimmäset merkit massaturismista kokenut Pariisi, dynaaminen ja nopeasti kasvanut teollisuuskaupunki Berliini, parhaat päivänsä nähnyt porvarillinen pääkaupunki Wien sekä tsaristisen imperiumin pääkaupunki Pietari. Amerikasta esiteltiin uusi pääkaupunki Washington, pilvenpiirtäjien ja patruunoiden New York, autoteollisuuden Detroit sekä silloinen öljykaupunki Los Angeles. Emmerson ei kuitenkaan keskity pelkästään Eurooppan metropoleihin tai länsimaihin, kuten ennakolta odotin, vaan kirjassa esitellään kaupunkeja kaikilta mantereilta. Kattava kuvaus saadaan esimerkiksi Buenos Airesin, Teheranin, Tokion ja Algerin elämästä.Kirjassa on lukuisia mielenkiintoisia detaljeja. Ennen sotia Britanniassa asui peräti 100 000 saksalaista. Lähes jokaisen esitellyn kaupungin kohdalla tulee myös selväksi, että ne olivat kosmopoliittisempia kuin nykypäivän ihminen äkkiseltään ajattelisi. Pietarissa oli työväestön aiheuttamia levottomuuksia, mutta vastaavia oli myös Milanossa, Glasgowssa ja Dusseldorfissa. Ei ollut mitään erityistä syytä epäillä, että proletariaatin vallankumous nähtäisiin Venäjällä. Autoteollisuuden Detroit oli todellinen tulevaisuuden kaupunki, kun taas paljon pienempi Los Angeles tunnettiin, jos tunnettiin, lähinnä öljykaupunkina. New Mexico ja Arizona olivat vasta edellisenä vuonna liittyneet Yhdysvaltojen osavaltioiksi ja tuntui ihan mahdolliselta, että osia nykyisestä Meksikosta liittyisi vielä Yhdysvaltoihin. Buenos Aires oli yksi maailman vauraimista kaupungeista. Ottonmaanien imperiumissa harkittiin vakavasti pääkaupungin siirtämistä Konstantinopolista Aleppoon. Lähi-Idän suuret öljyvarannot alkoivat ensimmäistä kertaa herättää suurvaltojen kiinnostusta.

Emmerson kaupunkiesittelyt toki keskittyvät kuvamaan maailman mahtavimpien kaupunkien elämään painottuen eliittiin ja kasvaneeseen keskiluokkaan, jättäen työväenluokan vähemmälle huomiolle. Siirtomaiden kaupunkien kuten Bombayn, Algerin ja Durbanin kohdalla kyllä tuodaan selvästi esiin eri ryhmien väliset jännitteet. Washington-kappaleessa puhutaan myös mustan väestönosan tilanteesta. Ainoa kerta kuin Suomi mainitaan lähes 500-sivuisessa kirjassa on kun Pierari-kappaleen kohdalla listataan kaikki kielet, joita Venäjän imperiumissa puhuttiin. Tuo toki kuvaa hyvin, mikä Suomen merkitys koko maailman näkökulmasta tuolloin oli. Eikä se tietysti juuri tuota kummempi ole nykyäänkään.

Sen sijaan, että historiasta ei muistettaisi mitään, on virhe usein se, että siitä poimitaan väärät asiat ja vedetään laiskoja analogioita nykypäivään. Vuodesta 1913 ei kannata kovinkaan suoraan verrata vuoteen 2016, mutta kirja antoi minulle kuitenkin hieman lisäperspektiiviä ymmärtää myös nykypäivää ja globalisaation historiaa. The World before the Great War on melko tuhti paketti, mutta avaa aidosti mielenkiintoisen ikkunan belle epoquen viimeiseen vuoteen ja voin suositella sitä kaikille aihepiiristä kiinnostuneille.