Trumpin leimahduspiste

Sanotaan nyt se ilmiselvä alkuun. Donald Trumpin kannatus on käsittämättömän korkealla tasolla suhteessa siihen, minkälaistä töhöilyä miehen touhu on ollut virkaanastumisen jälkeenkin. Edelleenkin reilusti yli kolmannes amerikkalaisista antaa tukensa Trumpille. Tämä on tietysti liberaalista näkövinkkelistä huolestuttavaa. Toki osittain on kyse siitä, että vaikka hieman inhottaisikin, niin republikaanit seisovat omien takana, jotta yleinen mielipide ei muuttuisi liian negatiiviseksi ja kongressissa päästään runnomaan läpi omia juttuja. Partisanship is hell of a drug…

Toisaalta voidaan kuitenkin sanoa, että Trumpin kannatus on äärimmäisen matalalla tasolla jos sitä verrataan kehen tahansa muuhun Yhdysvaltain presidenttiin näiden virkakauden alkupuolella. Toinen pointti on, että jos seurataan esimerkiksi Fiverhityeighin agregaattidataa, voidaan sanoa että Trumpin kannatus on ollut koko virkakauden kestävässä tarkastelussa hitaassa laskussa.

Varsinkin nykyisessä äärimmäisen polarisoituneessa ilmapiirissä Trumpilla on varmasti oma ydinkannattajaryhmänsä, joka tosiaan kannattaisi häntä missä tilanteessa tahansa. I could stand in the middle of Fifth Avenue, shoot somebody and not lose any voters. Nykyisissä Trumpin tukijoissa on kuitenkin myös sellaisia perusrepublikaaneja, jotka voivat ja ovat ehkä jo aika lähellä kääntyä häntä vastaan.

Jos nyt otetaan vähän väsynyt Suomi-vertaus, niin persujen sisällä kupli aina vuodesta 2010 lähtien, mutta erimielisyydet ja henkilöriidat kärjistyivät vasta kun Halla-aho nousi puolueen johtoon, mutta tuon jälkeen tapahtumat etenivät hirvittävällä vauhdilla. Luultavimmin myös Trumpin kohdalla käy jossain vaiheessa näin. Tämän ei välttämättä tarvitsisi johtaa virkavirhesyytteseen/erottamiseen tms., mutta vaikea nähdä miten kiukutteleva Trump suostuisi edes oman puolueensa painostuksen alla astumaan sivurooliin ja viettämään presidenttikautensa loppupuolen nykyiseen verrattuna hiljaiseloa.

Trumpin kohdalla tuntuu edelleen, että vähän mitä tahansa voi tapahtua. En pitäisi valtaisana ihmeenä vaikka mies saataisiin jotenkin potkittua pois palliltaan jo tämän vuoden puolella. Todennäköisimmin nykyinen perseily jatkuu kuitenkin vielä jonkin aikaa. Mutta jos Trumpin kannatus pysyy nykytasolla tai jatkaa hidasta laskuaan ei republikaanipuolue voi katsoa enää sivusta tilannetta, jossa kannatus laskee, vaalit lähestyvät ja Trump vain jatkaa töhöilyään.

Pitkään erilaisten Trumpin käsitämmättömien tekemisten jälkeen ajateltiin, että tämän täytyy nyt olla se linja, joka yli hän ei voi enää astua ilman seurauksia. En itsekkään enää usko, että käytännössä mikään yksittäinen skandaali tai töhöily romahduttaisi Trumpin, mutta pidemmän päälle nuo päivittäiset idioottimaiset lausunnot vieraannuttavat tolkullisempia republikaaneja ja kun Trumpilla alkavat oikeasti loppua ystävät, niin valkoisen talon musta joutsen muuttuu rammaksi ankaksi, tai lentää sieltä ulos.

Vitustako näitä nyt oikeasti ennustaa, mutten mitenkään kykene näkemään, että Trump tai edes Trump-henkinen republikaani pystyisi voittamaan vaaleja kolmen vuoden päästä.

Yliarvioimme nationalistisen taantumukselliston mahdollisuudet vuonna 2017

Kirjoitin reilu pari kuukautta sitten lyhyen blogitekstin otsikolla Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja? Simppeli pointtini oli, että dramaattisten Brexitin ja Trumpin valinnan jälkeen saatamme olla ylivirittäytyneitä ajatuksille nationalistisen taantumukselliston noususta. Muistimme nämä kaksi tapahtumaa kun mietimme Wildersin ja Le Penin mahdollisuuksia. Media lähti täysillä mukaan tarinaan  nationalistisen taantumukselliston väistättömästä noususta ja todellisuuden taju tuntui hieman hämärtyvän. Useimmat ajattelivat, että ihan mitä tahansa voi tapahtua sen takia, että Trumpin ja Brexitin kohdalla mittaukset olivat muutaman prosenttiyksikön pielessä, ja tuollaisessa kahden vaihtoehdon tiukassa kisassa pienikin virhe voi keikauttaa tuloksen toisin päin.

Tämän vuoden Euroopan vaaleissa monet tuntuivat päätyvän johtopäätökseen, että luultavasti gallupit ovat väärässä ja aliarvioivat selvästi nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia. Minäkin menin ehkä hieman liikaa tuohon suuntaan arvioissani, mutta kykenin mielestäni mediaa ja “suurta yleisöä” paremmin hahmottamaan, ettei nationalistinen taantumuksellisto marssi väistämättä valtaisiin jytkyvoittoihin. Pidin perustellusti Le Penin mahdollisuuksia presidentiksi hyvin, hyvin, hyvin pieninä. Laajemmassa tarkastelussa gallupit ovat Eurooopassa arvioineet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen keskimäärin varsin kohdilleen, ja ne ovat arvioineen sen keskimäärin yhtä usein ala- kuin yläkanttiin.

Nate Silver julkaisi tänään hyvän kirjoituksen aiheesta otsikolla Conventional Wisdom May Be Contaminating Polls ja käsitteli ilmiötä myös eilisessä Fivethiryteightin podcastissa. Kannattaisi painaa muistiin myös Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen kaltaiset tapahtumat, jolloin gallupit ovat arvioineet selkeästi voittaneen liikkeen kannatuksen prosenttikaupalla alakanttiin, jos haluaa ymmärtää tätä aihepiiriä.

Varsinkin median kohdalla on kyse siitä, että meitä muutamia politiikan harrastajia lukuunottamatta useimpia ei juurikaan kiinnosta, jos media arvioi valtapuolueen voittomarginaalin pahastikin alakanttiin. Eritysesti netissä aktiiviset kansan syvät rivit ja nationalistisen taantumukselliston paskaspämmiosasto kuitenkin pitävät huolen, että hiemankin alakanttiin arvioitu kannatus nationalisteille huomataan ja siitä pidetään mölyä ja syytetään media pitkään. Nate Silver kuitenkin huomauttaa, että enemmistön ajatuksilla saattaa olla vaikutusta myös siihen, miten paljon galluppien tekijät lisäävät arviohinsa (tarpeetontakin) epävarmuutta.

Kuten Silver linkatussa tekstissä kuitenkin mainitse: But the trend isn’t that center-left globalism is making a comeback — that’s too early to say. Tuossa tekstissä ja eilisessä podcastissa on kuitenkin esitetty hyvin suuren yleisön kyvyttömyys ymmärtää todennäköisyyksiä ja se miten Trump ja brexit tuntuvat hieman hämärtäneen myös tolkun ihmisten käsitystä todellisuudesta.

 

Kova kattaus: Nate Silver, Micheal Lewis, Daniel Kahneman ja Amos Tversky

Nyt on kova kattaus. Kyse on Fivethirtyeightin podcastista. Nate Silver haastattelee Micheal Lewisia tämän uudesta kirjasta The Undoing Project, jonka keskushenkilöitä ovat Daniel Kahneman ja Amos Tversky. Mikäli olet seurannut tämän vuosikymmenen populaaritiedekeskustelua politiikan, talouden, tilastotieteen, datan tai psykologian osalta, niin ainakin joidenkin näistä nimistä pitäisi soittaa kelloja. Jos nämä nimet eivät ole sinulle tuttuja, niin esittellään heidät lyhyesti.

Nate Silver

Silverin muutama vuosi sitten julkaiseman kirjan takaliepeessä häntä kuvaillan mm. lauseilla “A 34-year old Delphic Oracle” ja “The Galileo of number crunchers”. Julkisuuden valokeilaan Nate Silver nousi ennustettuaan  hämmästyttävällä tarkkuudella vuosien 2008 ja 2012 Amerikan presidentinvaalituloksen. Silver onnistui verrattain simppeleillä tilastollisilla menetelmillä päihittämään “partisaaniset punditit” ja laiskoihin narratiiveihin tukeutuvan median. Vaikka näissä vaaleissa Silver suhtautui Trumpiin esivaalikampanjan aikana vähätellen, varoitteli hän varsinaisen presidentinvaalikamppanjan aikana aiheellisesti, että Trumpin valinta on oikeasti aivan mahdollista.

Silver on myös ollut mukana popularisoimassa datajournalismia ja tilastotiedettä. Aiemmin hän kirjoitti juttujaan New  York  Timesille, mutta  lähti pari vuotta sitten omille teilleen Fivethirtyeight-brändillään (538 kuvaa Yhdysvaltojen presidentinvaalien valitsijamiesten määrää). Fivethirtyeight-sivusto keskittyy erityisesti Silveriin ensisjaisiin kiinnostuksen kohteisiin, politiikkaan ja urheiluun. Se kuitenkin kirjoittaa varsin laajasti myös esimerkiksi taloudesta, teknologista ja populaarikulttuurista, kuitenkin vahvasti dataan tukeutuen. Vuonna 2012 Silver julkaisi kirjansa The Signal and the Noise (Suom. Signaali ja kohina), jossa hän esitteli erilaisten  esimerkkien kautta tilastollista lähestymistapaansa. Nate Silverin suurimmaksi saavutukseksi voisi nostaa sen, että hän ollut datajournalismin etujoukoissa ja osaltaan tehnyt tilastotieteestä seksikästä. Silverin poliittista suuntautumista ei häneen journalismistaan pysty päättelemään, mutta esimerkiksi Freakonomics-podcastissa hän luonnehti itseään jonkinlaiseksi liberaalin ja libertaalin hybridiksi.

 

Micheal Lewis

Micheal Lewis on hankkinut kannuksensa journalismin ja tietokirjallisuuden saralla. Erityisesti Lewis kirjoittanut talousasiohin liittyviä tietokirjoja. Lewis julkaisi Wall Streetin elämää käsittelevän esikoisteonsa Liar’s Poker jo vuonna 1989 enkä ole lukenut tuota kirjaa kuten useita muitakaan Lewisin kirjoittamia kirjoja.  Ehkä kaikkein parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Baseballin “tilastovallankumousta” käsittelevästä kirjastaan Moneyball, josta tehtiin myöhemmin myös elokuvaversio.  Moneyballin ohella olen kuitenkin pitänyt erityisesti kahdesta Lewisin hieman uudemmasta kirjasta.

Vuonna 2010 julkaistiin kirja Big Short. Kirjassa taustoitetaan Yhdysvaltojen asuntokuplaa, joka meidän kaikkien tuntemalla tavalla lopulta johti maailmanlaajuiseen talouskriisin. Kirjassa keskitytään muutamiin harvoihin ihmisiin, jotka näkivät asuntokuplan ajoissa, “löivät vetoa” Yhdysvaltojen asuntomarkkinoita vastaan luottoriskijohdannaisten avulla ja tekivät valtavan määrän rahaa. Reilu vuosi sitten sai ensi-iltansa Adam McKayn ohjaama ja mm. Brad Pitin sekä Christian Balen tähdittämä elokuvaversio Big Shortista, joka minun listauksessani nousee yhdeksi vuoden 2015 parhaista elokuvista.

Vuonna 2014 julkaistiin Lewisin kirja Flash Boys(Suom. Kapina Wall Streetillä), jossa Lewis esittelee suurelle yleisölle käsitteen High-frequency trading. Mitenköhän tuon nyt asiaa tarkemmin tuntematta kääntäisi. Kyseessä on kuitenkin huippunopeasta kaupankäynnistä, jossa tietokoneet käyvät kauppaa toisten tietokoneiden kanssa erilaisten hienostuneiden algoritmien avulla ja loppujen lopuksi tärkeimmäksi tekijäksi nousee se kenellä on nopein valokuitu. Kun puhutaan robotisaatiosta ja digitalisaatisota, emme me tavalliset pulliaiset vältämättä tajua, että se näkyy myös Wall Streetillä. Flash Boys on Lewisille tyyppiliseen tapaan tarinallistettu hienosti, vaikka kaikki kirjan tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin.

 

Daniel Kahneman ja Amos Tversky

Daniel Kahneman on israelilainen psykologi ja maailman ainoa psykologi, joka on saanyt taloustieteen Nobelin (2002). Amos Tversky oli myös israelilainen psykologi, Kahnemanin työteveri ja olisi ollut Kahnemanin omien sanojen mukaan  jakamassa Nobel-palkintoa, jos olisi ollut elossa. Tversky valitettavasti kuoli jo vuonna 1996 59-vuotiaana.

Kahneman ja Tversky olivat merkittävällä panoksellaan luomassa käyttäytymistaloustieteeksi kutsuttua tieteenalaa, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana vaikuttanut merkittävästi jopa taloustieteen valtavirtaan ja haastanut sellaiset taloustieteilijät, jotka tuovat ajatuksen homo economicuksesta liian naiivisti todellista maailma koskeviin keskusteluihin. Käyttäytymistaloustieteestä ja erilaisista kongnitiivisista vinoumista voisi kirjoittaa paljon pidemminkin ja varmaan palaan näihin aihepiireihin tässä blogissa vielä joskus myöhemin.

Kahnemannin vuonna 2011 julkaistu kirja Thinking, Fast and Slow on myös noussut bestselleriksi ja tuntuu, että tämä on kirja, jonka monet itseään  fiksuna ihmisenä pitävät haluavat kertoa lukeneensa. Ja minäkin taidan kuulua tuohon porukkaan, mutta kyseessä on yksinkertaisesti loistava kirja. Se on täynnä tärkeintä havaintoja taloudesta ja hauskoja esimerkkejä siitä kuinka ihmismieli on ennustettavan epärationaalinen. Se ei kuitenkaan ole halpaa populaaripsykologiaa, jota kirjakauppojen bisnesshyllyt ovat täynnä ja jota markkinoidaan lauseilla kuten “tämän kirjan lukemalla teet parempia päätöksiä.” Tähän kirjaan ja kognitiivisiin vinoumiin tutustuminen tekee sinut ennen kaikkea nöyräksi kun välillä tunnistat nopean ajattelusi tuottamia harhoja myös omassa ajattelussasi. Thinking fast and slow on yksinkertaisesti niitä kirjoja, joka kaikkien olisi hyvä lukea.