Mitä on konservatismi? Roger Scruton – Conservatism

Internetajan Alt right-hörhöilyn asiantuntija Angela Nagle, totesi jossain haastattelussa että hänelle tämä porukka ei oikein edusta missään mielekkäässä muodossa mitään konservatismiksi kutsuttavaa ilmiötä. Hänestä esimerkiksi Peter Hitchens ja Roger Scruton ovat aitoja konservatiiveja.

En ole vieläkään saanut käsiini 2017 lukulistallani ollutta Peter Hitchensin kirjaa The Abolition of Britain, mutta sen sijaan otin luettavakseni Roger Scrutonin tuoreehkon kirjasen Conservatism, jossa Scruton on yrittänyt tiivistää konservatismin aatehistorian 150:een sivuun.

Scruton on  akateemisesti ansioitunut filosofi ja ehkä elitistinenkin vanhan koulukunnan brittikonservatiivi, joka on kirjoittanut ja puhunut paljon esimerkiksi taiteesta ja arkkitehtuurista. Voi olla, että monilla (minä mukaan lukien) on tapana tulkita suopeammin tällaista brittiherrasmiestä kuin  vaikkapa Texasista tulevaa jenkkikonservariivia, ihan riippumatta siitä, mikä näiden sanoman sisältö on.

 

Kuvahaun tulos haulle roger scruton

 

Kirja alkaa sellaisella “jo muinaiset kreikkalaiset” johdannolla ja pitkällä aatehistoriallisella katsauksella jollain lailla konservatismin varhaiskylvöksi laskettaviin ajatuksiin. Sitten mennään 1700- ja 1800-lukujen anglosfääriin ja Scruton totetaa, että  englanninkielisessä maailmassa konservatiiviksi tunnustautuminen on ollut manner-Eurooppaa hyväksyttävämpää.

Anglosfäärin jälkeen käsitellään Euroopan mannermaalla Ranskan vallankumouksen jälkeen vaikuttaneita konservatiivisia hahmoja. Kolmessa viimeisessä kappaleessa käsitellään kulttuurikonservatismia, konservatismia vastavoimana sosialismille ja lopulta konservatismia tänä päivänä.

Scruton tekee jossain yhteyksisssä eroa konservatismin ja taantumuksellisuuden välille. Esim. de Maistren hän niputtaa enemmän taantumuksellisten luokkaan ja tämä ehkä kuvastaa, ettei Scruton kuulu ainakaan ihan radikaalimpaan ja taantumukselliseen identiteettilarppiporukkaan. Scrutonin ajattelussa sympatiaa herättää myös jonkinlainen antiutopismi, johon  minäkin jälleen kerran Sir Isaiah Berliniin viitaten nojaan. Eikä minua haittaa ollenkaan jos joku vaikka haluaa pitää minua jossain määrin konservatiivisena hyvien käytöstapojen ja sivistyneen käytöksen toivomisen takia.

Scruton ei sujahda Trumpin kannattajiin, mutta  problematisoi konservatismin suhdetta kapitalismiin ja hän on kriittinen friedmanreaganthatcheriläistä neoliberalismia kohtaan. Joskin minusta tuntuu, että sekä konservatiivien että kovan luokan kapitalistien joukoissa on tapana aika valikoiden sanoa, milloin ja missä yhteykssisä luova tuho ja spontaani järjestys ovat hyviä ja luonnollisia asioita ja milloin taas eivät.

Scruton ottaa esille nykyyään aika usein nähdyn konservatiivisen argumentin siitä, miten ihmisoikeuksista on muodostunut uudenlainen uskonto. Itse olen sitä mieltä, että ihmisoikeuksien muotoutuminen jollain lailla uskonnonkaltaiseksi pyhän alueeksi ei olisi ollenkaan pöllömpi juttu. Kaikkea politiikkaa ei ole täysin mahdollista miettiä vain taloudellisena vaihdantana ja komprommiseina, joissa luovutaan jostain ja saadaan jotain vastineeksi. Ihmisellä taitaa olla luonnostaan jonkinlainen taipumus uskonnonkaltaiseen ajatteluun ja lienee oikein hyvä asia jos tuollainen ajatus pyhyydestä saadaan suunnattua ihmisoikeuksiin.



Pidin ehkä erityisesti kappaleesta, jossa käsiteltiin konservatismin taistelua sosialismia vastaan. Ison osan 1900-lukua konservatismin vihollinen oli liberalismin sijaan sosialismi ja Neuvostoliitto, mutta nyt konservatismi tuntuu jälleen palanneen taistelemaan taas ensisijaisesti libealismia vastaan. Sekä liberaaliin että konservatiiviseen ajatteluun vaikuttaneen Hayekin spontaanilla järjestyksellä on yritetty puolustaa kaikenlaista luupääkonservatismiakin, mutta toisaalta nykyään nimenomaan monet konservatiivisiksi identifioituvat tuntuvat haluava repiä rikki ja tuhota yleisiä käyttäytymissääntöjä.

Herrasmiehemme Scruton kuitenkin lopettaa kirjansa myös punaniskiajunttiosastoon ja öyhötysjengiin vetoavalla tavalla julistautumalla huntingtonilaiseksi ja toteamalla, että nykymaailmassa pahimmat vihollisemme ovat islam ja poliittinen korrektius.

Conservatism  on suht akateemishenkinen aatehistoriapaketti ja se ehkä vaatii, että lukijalla on jotain ennakkotietoja aihepiiristä. Mutta Conservatism on aika ohkainen kirjanen, jonka aihepiiristä kiinnostanut jaksanee kahlata läpi. Jos haluaa lukea itsensä selvästi konservatiiviksi lukevan hahmon katsauksen konservatismin aatehistoriasta, niin ihan lukemisen arvoinen kirja. Muussa tapauksesa ehkä  turhan teoreettinen paketti aatehistoriaa.

Jordan Peterson ja postmodernisti konservatiivinen mumbojumbo

Viimeisen vuoden aikana kanadalainen Jordan Peterson on noussut melkoiseksi nettijulkikseksi ja jonkinlaiseksi konservatiiviseksi profeetaksi. Jordan Peterson kuvastaa myös jotenkin monella tavalla vuotta 2017. Mies nousee julkikseksi valittamalla transeksuaalisuuteen liittyvästä lainsäädännöstä sekä yliopisto-opiskelijoiden poliittisesta korrektiudesta ja rakentaa itsestään tämän avulla youtubejulkkiksen, joka tienaa Patreonin kautta reilut 50 000 dollaria kuukaudessa. Ja Peterson on totisesti ottanut julkisuudestaan kaiken irti ja tunkenut naamaansa vähän jokapuolelle. Ja siksi minäkään en ole pystynyt välttämään tähän hahmoon tutustumista.

En ole erityisemmin perehtynyt Kanadan transeksuaalisuusjuttuihin, mutta vaikuttaa kuitenkin aika vahvasti siltä, että Petersonin tulkinta lainsäädännöstä ei välttämättä ole aivan kohdallaan ja varsinkin hänen fanikuntansa on tulkinnut asiaa äärimmäisen pahantahtoisesti ja vetänyt siitä omat dystopiansa. Minulla ei ole tosiaan ole C-16:sta ja siihen liittyvistä aihepiiristä erityisen paljon sanottavaa. Ehkä jonkinlaisena toteamuksena kuitenkin, etten osaa pitää tahallista misgenderöintiä ainakaan sankarillisena ja ehkä jopa kutsuisin sitä harrastavaa henkilöä mulkuksi.

Päädyin kuitenkin työnteon taustalla kuuntelemaan lähes kolme tuntia kestäneen keskustelun Petersonin ja Dave Rubinin välillä. Kuuntelen työmatkoilla sekä työnteon taustalla paljon podcasteja ja erilaisia videoita, sellaisiakin joiden sisällöstä olen selvästi eri mieltä, mutta tämä oli poikkeuksellisella tavalla tuskastuttava pätkä ja teki työnteon lähinnä raskaammaksi. Keskustelun aiheena oli Petersonin lähitulevaisuudessa julkaistava kirja 12 Rules for Life – An Antidote to Chaosmutta kuten Petersonin tapauksessa tuntuu helposti käyvän, päädytään aika syviin vesiin. Peterson tuntuu erikoiselta yhdistelmältä self-help-gurua ja paloekonservatiivia, joka kertoo tarinoita ja muotoilee sanomansa syvälliseltä kuulostaviksi viiden pennin viisauksiksi.

Tässä esim. Petersonin ohjeet miehelle:

  1. Encourage children through play.
  2. Promote the best in people.
  3. Keep the sacred fire burning.
  4. Guard the women and children from harm.
  5. Confront the eternal adversary.
  6. Build the crystal palace.
  7. Confront death with courage and return.
  8. Dare to cut down a tree.
  9. Offer your sons up as a sacrifice to God.
  10. Protect your daughters from exploitation.
  11. Store up wealth for the future.
  12. Consult the ancestral spirits.
  13. Read great books.
  14. Speak the truth about unpleasant things.
  15. Pay close attention.
  16. Make a worthy temple for the Lord.
  17. Keep the howling winds of winter at bay.
  18. Stand up for the oppressed.
  19. Provide a warm and secure home.
  20. Be a prince of peace.
  21. Don’t be too civilized.
  22. Organize yourself with other men.
  23. Be faithful to your wife.
  24. Be hospitable to friends and strangers.
  25. Rout the wolves and chase the lions so the shepherds can eat.
  26. Establish a destination – and a path.
  27. Bring heaven to earth.
  28. Take on the sins of the world.
  29. Dig the wells and mine the gold and copper.
  30. Gather everyone to the banquet.
  31. Grow up and take responsibility.
  32. Resist pride in all things.

Kuuntelin keväämmällä Petersonin vierailun Sam Harrisin podcastissa, johon hänet kutsuttiin podcastin historian toivotuimpana vieraana! Enkä totisesti ole mikään Sam Harris- fanipoika, mutta tuon keskustelun pohjalta Petereson jäi minulle mieleen melkoisena tarinaniskijänä ja tyhjänpuhujana, joka ei kyennyt Harrisin grillissä määrittelemään kunnolla edes sanaa totuus.

Ja tämä jos joku kuulostaa vähän siltä pahamaineiselta postmodernismilta, jonka vaarallisesta relativismista Peterson itse jatkuvasti vaahtoaa. Samoin miehen konservatiivinen mumbojumbo kuulostaa juuri sellaiselta tyhjältä kielikikkailulta, josta juuri hänen vihaamansa Derridaa ja muita pahimpia ranskalaisia valopäitä syytetään.

 

Image result for jordan b peterson quotes

 

Ja kuuntelen tosiaan aika paljon sellaistenkin ihmisten ajatuksia, joiden kanssa en ole ollenkaan samaa mieltä ja saatan jopa kokea pientä vihaa näitä hahmoja kohtaan, mutta silti jollain tasolla ymmärrän, miksi nämä kykenevät vetoamaan muihin ihmisiin. Peterson on kuitenkin erikoisempi tapaus. En yksinkertaisesti vain kykene sitten millään ymmärtämään, mikä Petersonin mumbojumbossa ihmisiin vetoaa.

Petersonin hahmossa ei ole oikein mitään mielenkiintoista, mutta miehen ympärille syntyneesä ilmiössä ehkä on. Osittain on ehkä kyse yleisestä anti-SJW-liikehdinnästä ja siitä, että uudelle konservatiiviselle “intellektuellille” oli tässä ajassa tilausta. Trumpin ja kaikenlaisen fasistilarppauksen aikakaudella Peterson ei ole konservatismin pahimmasta päästä, mutta todella vaikea ymmärtää hahmon suosioita.

Nuo rouheat ranskalaiset filosofit – Laurent Binet: 7th function of language

1900-luvun lopun ranskalaiset filosofit ja intellektuellit ovat jotenkin kiehtoneet minua. Ei niinkään näiden ajattelun osalta, vaikka joillain noista saattoi jopa olla mielenkiintoistakin sanottavaa. Ennen kaikkea tuon aikakauden ranskalaiset intellektuellit ovat kiinnostaneet ilmiönä ja tähtikulttina, jossa hämäriä ja vaikeaselkoisia “postmoderneja” teorioita papattavat papparaiset näyttäytyivät joillekkin ihmisille lähes rock-tähtinä. Olen jo useita vuosia miettinyt, että olisikohan jossain kevyt ja mielenkiintoinen historiikki tai dokumentti ranskalaisista intellektuelleista.

Tätä taustaa vasten Laurent Binetin romaani 7th function of language (Suomalainen nimi näköjään. Kuka murhasi Roland Barthesin) herätti keväällä kiinnostukseni. Kyseessä on oikeastikin vuonna 1980 kuolleen semiootikko Roland Barthesin kuoleman ympärille rakennettu dekkariparodia, joka tapahtuu keskellä aikansa intellektuelliskeneä. Barthes on ilmeisesti saanut haltuunsa kielen seitsemännen funtion, joka antaa sen hallitsijalle lähes supersankarimaiset retoriset kyvyt vietellä kuulijat puolelleen. Murhaa selvittämään ja dokumenttiä metsästämään lähtee poliisi Jacques Bayard, joka noukkii itselleen akateemisen maailman tulkiksi Vincennesin yliopistosta nuoren Simon Herzogin. Epäilyksen alaisina ovat Barthesin kateelliset kollegat, poliitikot ja ulkomaiset agentit.

Ekoilla sivuilla kuolevan Barthesin ohella, Michel Foucault,  Julia Kristeva ja varsinkin tämän mies Philippe Sollers ovat romaanissa keskeisissä rooleissa. Kuitenkin myös Althuiser, Derrida, Deleuze ja Bernard-Henri Levy, ovat osana juonta ja mainituiksi tulivat lisäksi ainakin Baudrillard, Guatari, Bourdieu, Badiou, Lacan ja Deboird sekä varmaan sellaisiakin hahmoja joista en ollut aiemin kuullut ja jotka eivät siksi jääneet edes mieleen. Tutkimuksen edetessä päädytään Bolognaan tapaamaan Umberto Ecoa ja Conrell yliopistoon konfrenssiin, jossa törmätään mm. Noam Chomskyyn ja nuoreen feministiseen väitöskirjatutkija Judyyn.

Näille intellektuelleille naureskellaan, mutta usein hyväntahtoisesti ja huumori perustuu suurelta osin siihen, että lukija tuntee ainakin pintapuolisesti näiden valopäiden elämää ja ajattelua. Ymmärrätkö mitä hauskaa oli siinä, että Bernard-Henri Lévy oli tapahtuman yleisössä incognitona, koska hänellä oli yllään musta aluspaita? Esim. tämän minä tajusin ja kirja on täynnä vastaavaa viittauksia ja pikkunäppärää huumoria, josta osa meni varmaan minultakin ohi.

Binet on ottanut kirjassa ronskisti vapauksia yhdistelemällä aitoja anekdootteja ja lainauksia ajattelijoista kuvitteellisiin tapahtumiin. Useat todelliset vuosien 1980-1981 tapahtumat ja ilmiöt on kytketty osaksi juonta. Vuoden 1981 presidentinvaaleihin valmistautuminen pyörii yhteänä olennaisena juonilinjana. Kirjassa onkin poliittinen elementti, koska tutkijat toimivat Ranskan silloisen presidentin Valéry Giscard d’Estaingin alaisuudessa. Binet kuitenkin tulee toisen päähenkilö Simon Herzogin tapaan hyvin vahvasti vasemmalta laidalta, toisin kuin tutkintaa johtava Jacques Bayard ja osa huumoristaa syntyy juuri näiden kahden erilaisen hahmon välisestä kommunikaatiosta.

Kirjan ajankohdasta ja vaaleista voi vetää myös mielenkiintoisten paralleelin nykypäivään. Ranska päätyi 1981 valitsemaan presidentikseen nykynäkökulmasta lähes tolkuttoman vasemmistolaisella ohjelmalla kampanjoineen François Mitterrandin kun samaan aikaan Britannia ja Yhdysvallat ottivat Thatcherin ja Reaganin johdolla harpauksia suorastaan raakaa markkinataloutta kohti. Nyt 35 vuotta myöhemmin vaaleissa rintamalinjat eivät samalla tavalla menneet enää oikeistolaisuuden ja vasemistolaisuuden perusteella, mutta jälleen ranskalaiset valitsivat täysin eri tavalla kuin britit ja jenkit.

Binet on kuvannut kirjaansa myös jonkinlaiseksi auringonlaskun romaaniksi. Tämä liittyy myös politiikkaan sillä 80-luvun alussa Ranskassa oli vielä uskoa, että Mitterandin johdolla voitaisiin rakenta hyvin vahvasti aiempaa sosialistisempi yhteiskunta. Barthesin kuoleman aikoihin myös jonkinlainen ranskalaisten intellektuellien huippuhetki oli saavutettu. Seuraavana vuonna lähti Lacan ja parin vuoden päästä ehkä se notoriöösein hahmo eli Foucault. Näiden ja muiden “postmodernistien” ajatukset jatkoivat vielä vuosikymmien ajan leviämistään ja French Theory taisikin monilta osin saavuttaa suurimman suosionsa kampuksilla Ranskan ulkopuolella.

Osittain maailman muutosta kuvastaa ehkä, että tämän hetken mahdollisesti tunnetuin ja siteraatuin ranskalainen ajattelija on ekonomisti Thomas Piketty. En tiedä koenko Binetin tapaan kovin suuria nostalgian tunteita 80-luvun alkua kohtaan, mutta yhdyn hänen ajatusiinsa, että jotain oli hyvin kun kielen tutkiminen pystyi herättämään suuria tunteita ja kaikki keskustelut eivät päätyneet keskusteluksi kansallisesta identiteetistä.

Luen aika vähän fiktiota ja tämä oli vasta toinen tänä vuonna lukemani romaani. Nautin kuitenkin lukemastani.



Aiheesta muualla

Tuomas Nevanlinna haastattelee Laurent Binettä kirjasta

Chomsky ranskalaisista intellektuelleista

Politico ranskalaisten intellektuellien laskusta