Synkästä Televisiosta: Handmaid’s Tale ja Gomorra

TV-sarjathan ovat tunnetusti 2000-luvun alkupuolen jälkeen nousseet Sopranosin ja Wiren kaltaisten tekeleiden jälkeen aiempaa vakavammin otettavaksi kulttuurimuodoksi.

TV-sarjamuoto on saanut tavallaan sitä arvostusta, jonka se ansaitsee, mutta toisaalta tällä hetkellä varsinkin esimerkiksi Netflix puskee ulos hirveällä tahdilla uusia sarjoja, jotka ovat pääsääntöisesti peruslaadukkaita, mutta usein kuitenkin hieman keskinkertaisia ja tuntuvat turhan laskelmoiduilta. Nyt on myös heikkoja signaaleja siitä, että tämän kilpailun takia HBO:kin alkaisi muuttua vähemmän “butiikkimaiseksi”

Laadukkaita tv-sarjoja on siis kyllä tarjolla ja ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta ne uhkaavat hukkua yhä suurempaan “ihan hyvien ja keskinkertaisten” sarjojen virtaan. Katsoin tässä hiljattain Handmaid’s Talen ja Gomorran kakkoskaudet ja nämä sarjat ovat omasta mielestäni kuitenkin aivan sitä laadukkainta nyky-tv:tä.

Sarjoja yhdistää myös se, että ne pohjautuvat kirjoihin. Dystopiseen ympäristötuhojen maailmaan ja fundamentalistikrisitittyjen hallitsemaan Amerikkaan sijoittuva Handmaid’s Tale pohjautuu samannimiseen Margret Atwoodin 1980-luvulla kirjoittamaan romaaniin. Gomorran inspiraationa on taas  Roberto Savianon kirja Gomorra, joka on reportaasi Napolin mafian meiningistä 2000-luvun puolivälissä. Kirjan seurauksen Savino on viettänyt viimeisen reilun vuosikymmenen aikalailla maan alla.

Vaikka Handmaid’s Tale ja Gomorra ovat miljööltään ja teemoiltaan hyin erilaisia sarjoja, aiheuttavat ne minussa hyvin samankaltaisia tunteita. Molemmat ovat hyvin synkkiä ja jopa ahdistavia. Handmaid’s Talessa totalitarismin toivottomuus ei anna päähahmoille juuri minkäänlaista liikkumatilaa.

Gomorrassa jokikinen päähahmo on aikalailla psykopaatti ja tuntuu, että mafian hahmot on vedetty melkeinpä itsetarkoituksellisen vastenmielisiksi. Mafia ja gangsterielokuvissa usein suorastaan glorifioidaan, tai ainakin tullaan glorifioineeksi gangsterielämää. Tuorein ja ehkä erityisen groteski esimerkki tästä on aivan hiljattain julkaistu John Gottin elämänkertaelokuva.

 

Gomorran kuvaama Napoli on kaikinpuolin ruma sekä ahdistava ja “kaunista” kiiltoa  tarjotaan lähinnä gangstarap-videoita muisuttavalla mauttomuudella. Gomorraa katsoessa pieni “kulttuurishokki” onkin aina tasaisin väliajoin taustalla soiva italialainen gangsta rap, jota sarjan nuoremmat mafiosot fiilistelevät. Aikamoista kulttuurista omimista… mutta semivakavasti ottaen näky rasistisista ja omantunnonarvoisista italialaismafisooista fiilistelemässä rappia tuntuu oudolta. Tai omassa päässäni syntyy suorastaan koominen mielikuva Tony Sopranosta, joka päätyisi näkemään italialiset gangsta rappia fiilistelevät kaukaiset serkkunsa Napolin matkallaan.

Gomorra on “kunnian” miesten maailma. Toisaalta minusta ehka jopa kaikein pelottavin yksittäinen hahmo on nyt toisella kaudella nähty naismafiapomo Annalisa. Mafia on perinteisesti ollut tietysti hyvin selvästi miesten hallitsema ympäristö, mutta välillä kun kaikki perheenpäät on pistettyy linnaan ja kehenkään muuun ei ole voinut enää luottaa, niin vaimot tai tyttärar ovat saattaneet päästä pyörittämään koko showta. Ja ehkä sitten tällaisissa ympäristöissä (ja vähemmässä määrin joissain muissa ympäristöissä) naisten pitää osoittaa erityisesti raakuutta ja armottomuutta.

 

Kuvahaun tulos haulle annalisa gomorra

 

Handmaid’s Talessa keskeinen teema on naisten alistaminen, mutta toisaalta kyse on totalitaarisesta systeemista, joka ei ole kauhean herkkulinen miehillekään. Vaikka naiset kärsivät Jaakobin poikien maailmassa miehiä pahemmin, ei hahmojen sympaattisuutta tai luonteenpiireitä ole päätetty sukupuolen perusteella. Siltä osin kun naiset saavat Gileadissa itselleen jotain etuja, eivät he suhtaudu heitä alempana oleviin naisiin sen paremmin kuin miehetkään.

Handmaid’s Talen kakkoskaudella oli paljonkin kohtauksia, jotka pistivät ajattelemaan. Kauden puolivälissä nähty terrori-isku oli hankala esimerkki terrorismista, johon monien (minä mukaan lukien) olisi yksinkertaisesti hieman vaikea antaa standardivastausta, että terrorismi nyt vaan on aina väärin, piste.

Kuvahaun tulos haulle handmaid's tale grenade

 

 

 

 

 

Mielenkiintoinen viittaus nykymaailmaan oli myös takauma, jossa komentaja ja tämän vaimo olivat puhumassa kampuksella, mutta esityksestä ei tullut mitään kun opiskelija-aktivistit vaimensivat omalla mölyämisellään puhujan. Sittemmin totalitaristisen systeeminsa saaneet puhujat huusivat kuitenkin loppuun asti kuinka tämä on Amerikka ja heillä tulee olla oikeus levittää propagandaansa myös kampuksilla…

Ehkä jotkut haluaa verrata turhan monia nykymaailman kampusprovokaattoreita Jaakobin poikiin, mutta pointtinsa on siinä, että sananvapautta ja muitakin liberaalin demokratian vapauksia tuhoamaan pyrkivät voimat yrittävät yleensä kuitenkin vetoamaan niiden arvoihin omienn tavoitteidensa saavuttamiseksi, eikä näistä kommeneista voi sinällään vielä paljoa päätellä, arvostavatko nämä henkilöt oikeasti sananvaputta.

 

Jos näin kesälomahelteillä on liian elämäniloinen fiilis tai ei vain innosta olla ulkona, niin kannattaa ottaa katseluun Gomorra tai Handmaid’s Tale.

 

 

 

 

Jordan Peterson vs Anne McElvoy

Jordan Peterson oli vieraana juuri jokunen tunti sitten julkaistussa The Economistin  radiohaastattelussa. Tällä kertaa haastattelijana oli Economist radion  vetäjä Anne McElvoy, joka on itselleni jäänyt aiemmin mieleen aika pätevänä toimittajana, eli pitihän tämä kuunnella.

Tavallaan aika hyväkin haastattelu. McElvoy haastoi Petersonia menestyksekkäästä ihan jonkin verran ja tuntui Peterson ei lähtenytkään hommaan provohkolla meiningillään ja päätyi nähdäkseni normaaliin menoonsa verrattuna tilanteeseen, jossa joutui typistämään saarnansa johtopäätökset vähän tyypillistä laihemmiksi latteuksiksi.

Tämä haastattelu ei varmasti tule Cathy Newman casen tapaan räjäyttämään internettiä, mutta oli minusta aika hyvä sessio, jossa “liberaali feministi” riisui Petersonia ihan hyvin tämän aseista. Ei nyt kokonaisuutena mitään niin ihmeellistä, mutta kertoo jotain siitä, miten Petersonin saarnat laitetaan oikeaan kontekstiin ja myös hyökätään niitä kohtaan juuri sopivalla agressiivisuudella.

Ei lähdety Cathy Newmanin lievällä hysterialla ja huonolla valmistautumisella, mutta ei myöskään Bill Maherin tapaan yritetty väkinäisen tuntuisesti halata kuoliaaksi eksyneiden nuorten miesten konservatiivijumalaa.

All male panel!

Olin tässä hiljattain kuuntelemassa erästä paneelikekustelua. Homman alkaessa joku yleisöstä huudahti all male panel. Ja toden totta, viisihenkinen paneeli koostui pelkistä miehistä. Tämän jälkeen vitsailtiin hyvässä hengessä siitä, pitäisikö joku paneelisteista äänestää pois ja olisiko joku nainen yleisössä halukas astumaan mukaan paneelistiksi. Yleisöstä noin puolet ehkä yli puoletkin oli naisia. Homma kuitenkin vedettiin läpi alkuperäisellä kokoonapanolla

Tämä oli itseasiassa jopa positiivisella tavalla esimerkki siitä, miten reagoida tiettyjen asioiden sukupuolittuneisuuteen. Ylipäätään tuo Saara Särmän all male panel-hassuttelu oli minusta ihan hyvä tapa kommentoida aihepiiriä. Kuitenkin tuntuu, että monet haluvat tulkita nämä aina väärin mahdollisimman ilkeällä tavalla.

 

Kuvahaun tulos haulle all male panel

 

Kuten nyt ihan missä tahansa yhtään isommassa ilmiössä, niin joku vetää homman överiksi. Mutta all male panel-vitsailu on vaikuttanut minusta lähinnä tavalta kiinnittää huomiota tiettyyn ilmiöön, ja yritykseltä saada ihmiset ajattelemaan asiaa. Ja juuri tästähän on usein kyse kun puhutaan siitä kuinka esim. naiset tai etniset vähemmistöt ovat aliedustettuina joissain asemissa tai rooleissa.

Kyse ei ole siitä, että jokaisessa paneelissa sukupuolien pitäisi olla tasaisesti edustettuna, tai että tähän jotenkin pakotettaisiin. Kyse on siitä, että perinteisesti miesten dominoimilla aloilla ihmisillä saattaa olla tiedostamattomia taipumuksia valita esimerkiksi paneelisteiksi miehiä, eikä tätä välttämättä edes tulla ajatelleeksi, ellei asiaan kiinnitetä erikseen huomiota. Ja joissain asioissa sukupuolten kokemukset ovat myös keskimääriin erilaisia ja käsiteltävästä asiasta saattaa muodostua yksipuolinen kuva jos äänessä ovat pelkästään yhden sukupuolen edustajat.

Pidän esimerkiksi hieman epäilyttävinä ihmisiä, jotka syystä tai toisesta lukevat ja kuuntelevat ainoastaan miespuolisten autoriteettien kommentteja, mutta ovat absoluuttisen vakuuttuneita siitä, että heidän kuvansa ei voi olla millään lailla vinoutunut. Usein tällaiset hahmot ovat sitten samaan aikan  ihmeellisesti vielä vakuuttuneita siitä, että sukupuolten välillä on perustavanlaatuisia biologisia eroja, jotka vaikuttavat kaikkeen.

En halua ruveta rajaamaan esimerkiksi lukemiani kirjoja sen perusteella, että lukisin niitä tasaisesti sukupuolen perusteella. En kuitenkaan “suojele egoani” ja väitä etteikö tämä saattaisi vaikuttaa himpun verran siihen, miten tulkitsen maailmaa. Samoin paneeleita järjestettäessä ei tarvitsisi priorisoida sukupuolinäkökulmaa kovin korkealle, mutta pidän myös hämmentävänä ja suorastaan vahingollisena sitä, jos paneelien sukupuolittuneisuudesta huomauttaminen ja sen vaikuksista puhuminen nähdään jonkinlaiseksi vihamieliseksi hyökkäykseksi, joka pitää nujertaa.

 

Istanbulin äpärä

Vuoden 2018 ensimmäiseksi lukemakseni kirjaksi valikoitu turkkilaisen Elif Şafakin kirja Bastard of Istanbul(Suom. Kirottu Istanbul). Şafak jäi viime vuonna mieleeni fiksun oloisena feministinä ja  humanistina, joka on osannut kertoa mielenkiintoisella tavalla, Turkin tapahtumista, mutta myös laajemmin nykymaailman menosta. Ehkä tämä oli myös kahteenkin suuantan alibikirja, jolla voin sanoa lukeneeni “sekä nykyfeministiä” että islamiakin ja arvostellutta naista.

 

Kuvahaun tulos haulle elif shaFAK

 

Kirottu Istanbul on feministinen kirja ainakin siinä mielessä, että sen keskiössä ovat naiset ja monet sen tapahtumista keskittyvät juuri naisten Turkissa ja tietysti muuallakin kokemiin ongelmiin. Se ei kuitenkaan ole joidenkin exmuslimien tapainen yksipuolinen hyökkäys “barbaarisia” turkkilaisia kohtaan, vaan siitä välittyy Shafakin rakkaus Istanbulia, Turkkia ja monia sen perinteitä kohtaan.

Shafak on puhunut juuri nyanssien tärkeydestä ja dualismia sekä monoliittista identiteettipolitiikkaa vastaan. Turkin moninaisuus ja ristiriidat näkyvät kirjan keskiössä olevassa perheessä. Siskoksta yksi pitää huivia, toinen on kemalistinen nationalisti ja historianopetteja, kolmas minihametta käyttävä liberaali äpäränsynnyttäjä ja neljäs ehkä juuri kaiken tämän seurauksena lievästi mielenvikainen. Perhe onnistuu kuitenkin tulemaan jollain lailla keskenään toimeen. Ehkä nyt 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen Turkin sisäiset sapelinkalistelut näkyisivät vahvemmin myös tämän kuvitteelisen perheen arjessa.

Eurooppalaisten on aina ollut vaikea ymmärtää lännen ja idän välimaastossa olevaa Turkkia, mutta Shafakin viesti on että se on tavallaan yhtä vaikeaa myös turkkilaisille itselleen. Kirjan päähenkilöt kamppalaivet erilaisten identiteettiensä keskellä eikä kaiken alleen tukahduttava sovinistinen nationalismi kykene pyyhkimään ristiriitaisuuksiin liittyviä ongelmia pois.

Kirjan yksi keskeinen teema on Turkin suorittama armenialaisten kansanmurha, jonka turkkilaiset ovat halunneet yrittää pyyhkiä pois historiastaan ja kansamurha-sanan käyttäminen vei myös Shafakin lakitupaan, mutta toisaalta toi kirjalle myös mediahuomiota ja sitä kautta lisää lukijoita. “Puhtaiden” turkkilaisten keskellä elävät armenialaiset ja alaviitit ovat osa Turkkia, mutta varmaan turkkilaisten identiteettiä mietittäessä paljon tiivistyy kurdikysymyksen ympärille.

Tavallaan oli taas ihan kiva pitkästä aikaa lukea fiktiota ja eikä Istanbulin äpärä ollut jossain määrin synkistä teemoistaan huolimatta kovin raskas lukukokemus. Varmaan yritän tänävuonna ylipäätään lukea enemmän romaaneja.

 

Setämiesten pallit pölkylle

Me toon jälkilöylyissä osa “Twitter-feminismistä” on tuntunut lievästi painostavalta. Yleisesti ottaen en tiedä missä määrin haluan olla samassa ryhmässä itsensä feministeiksi laskevien kanssa, mutta tiedän etten varmasti halua ainakaan olla samassa porukassa netin antifeministisen mölyapinalauman kanssa.

Kun en oikein osaa muotoilla omia ajatuksiani tai ole välttämättä varma mitä jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä ihan tarkalleen pitäisi ajatella, niin Economist on usein aika hyvä lähde valistuneen mielipiteen muodostamiseen. Ja niin ehkä näin Me Toon jälkimainingeissakin.

 

 

Me too loi jonkinlaisen leimahduspisteen, jonka seurauksena aiempaa useampi uskaltaa tulla esiin kertomaan kokemuksistaan ja tämän seurauksena esimerkiksi joidenkin yritysten härski setämieskulttuuri varmasti joutuu aiempaa ahtaammalle. Jotenkin kuitenkin tuntuu että Me toon jälkimainingeissa pitäisi käydä tarkemmin keskustella siitä, mikä on missäkin kontekstissa järkevää luokitella seksuaaliseksi ahdisteluksi ja mikä ei sekä mitä seksuaaliselle ahdistelule yleisesti halutaan tehdä.

Esimerkiksi Hakkaraisen tuoreimmista toilailuista voidaan mennä vielä aika monta pykälää lievenmpään suuntaan ja sanoa vielä helposti, että tämä on seksuaalista häirintää, mutta jossain vaiheessa tullaan harmaammalle alueelle, jossa tilanteen tulkinta muuttuu hankalammaksi. Aika monissa tapauksissa voi ihan maalaisjärjellä miettiä minkä toinen kokee seksuaaliseksi ahdisteluksi, mutta ihan kaikissa konteksteissa tämä ei ole aivan helppoa.

En pelkää että feministinen kullinleikkauslegioona hyökkäisi tulevaisuudessa kimppuuni, mutta vähän huolettaa että liikaa hyväntahtoisia setämiehiäkin saattaa mennä tulevaisuudessa pesuveden mukana ja antifeministinen mölyapinalauma saa lisää bensaa liekkeihin, jos seksuaalinen ahdistelu jää yleisessä keskustelussa kovin höttöisesti määritellyksi.

 

Nolite te bastardes carborundorum

Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale(Suom. Orjattaresi) ei taida olla tunnettavuudeltaan ihan Orwell- tai Huxley-tasolle noussut 1900-luvun dystopiakuvaus. Tänä vuonna Hulun kirjasta luoma tv-sarja on kuitenkin ollut aika iso juttu ja se on esittellyt romaanin uudelle yleisölle.

Kirjalla on kuitenkin ollut jo aiemmin merkittävä oma yleisönsä ja aika huomattavan moni on halunnut hakata ihoonsa sen pseudolatinalauseenÄlä anna niiden paskiaisten nitistää sinua. Minulla ei ole mitään tatuointeja vastaan, mutta oma subjektiivinen kokemukseni on, että noin 90% ihmisten ihoonsa hakkaamista jutuista on vaan ihan saatanan mauttomia. Ja pätee siis molempiin sukupuoliin, eikä koske vain naisten “tramp stampejä”. Otsikon Atwood-sitaatti ehkö kuuluu kuitenkin siihen 10 prosenttiin, joille saattaisin nyökytellä hyväksyvästi.

 

Kuvahaun tulos haulle atwood tattoos

 

Handmaid’s Talea katsoessa päällimmäinen tunnetila on lähinnä ahdistus ja tällä perustunnetasolla se vertautuu minulla sellaisiin tv-sarjoihin kuin Gomorra ja OZ. Katsoja ei pääse helpolla vaan tulee vedetyksi fundamentalistikristittyjen hallitsemaan dystopiatulevaisuuteen Yhdysvalloissa. Tosin tässä reaalimaailman ajanhetkessä vertailukohdista tulee hirttäjäisten ja muun mukavan myötä mieleen ehkä ennen kaikkea ISIS:n kalifaattti tai Saudi-Arabia.

Handmaid’s Talen kuvaama totalitarismin yksi ahdistavimmista piirteistä on se, ettei kukaan voi tietää kehen voi luottaa. Vaikka monet eivät sisimmässään usko aidosti systeemin he käyttäytyvät tavalla kuin he oikeasti uskoisivat siihen, mikä on käytännön tasolla kuitenkin aika sama asia. Ja saman ilmiön voi oikeastaan moni nähdä lievemmässä muodossaan vaikkapa työpaikallaan tai muissa sosiaalisissa ryhmissä. Ja ehkä kaikkein pelottavin tunne on se kun ei osaa enää oikeasti sanoa, uskooko puhuja itse oikeasti siihen höpöhöpöön mitä hän suustaan oksentaa…

Tiettyjen poliittisten tapahtumien ja kaiken viime aikoina velloneen naisten asemaan ja feminismiin liittyvän keskustelun myötä Handmaid’s Tale on sarjana osunut jollain lailla ajanhermoon. Muistan että joitain vuosia sitten Timo Harakka haastatteli Maria Petterssonia kirjasta ja tämä halusi sanoa, ettei se ole vain feministinen kirja. Tänä vuonna Handmaid’s Talen päähahmon näyttelijä Elisabeth Moss joutui samanlaisen kommentin myötä pienen myrskyn silmään.

Olen tässä jo muutenkin sen verran metatasolla, etten ehkä enää saa itseäni muotoilemaan mitään selkeää tulkintaa tästä aiheesta, mutta totean että feminismistä keskusteleminen on tässä maailmanajassa monella tapaa aika saatanan vaikeaa. Enkä ole ihan varma mitä ajatella kaikista Me toon-jälkikaiuista. Mutta tuo pointti, siitä että enemmän naisia alistava yhteiskunta alkaa melko nopeasti myös vaikuttamaan miesten tilanteeseen negatiivisella tavalla, pitää minusta myös paikkansa.

Handmaid’s Tale on kuitenkin kiistatta yksi tämän vuoden parhaista tv-sarjoista ja kannattaa katsoa jos totalitaristiseen dystopiaan sukeltaminen ei kuulosta liian ahdistavalta.

 

Eiynah: Saudi-Arabia ja feminismi

Pakistanissa syntynyt, nuoruutensa Saudi-Arabiassa elänyt ja sittemmin kanadalaistunut ex-muslimi ja nykyinen ateisti Eiynah on vetänyt ihan mielenkiintoista Polite conversations podcastiaTällä kertaa vieraiksi oli saatu pari naista Saudi-Arabiasta. Sanoisin että kuuntelemisen arvoinen pätkä. Saudinaisista puhutaan nettikeskusteluissa ihan jonkin verran, mutta harvemmin näiden omalla suulla.

Saudinaisetkortti on nettikeskustelun epä-älyllisen argumentoinnin huippuja, jolla tyypillisesti pyritään mitätöimään länsimaalaisten feministien kommentit. “Ei teillä ole mitään ongelmia verrattuna saudinaisiin joten turpa kiinni”. Erityisen hupaisaa tämä oli ehkä Trumpin virkaanastujaisten jälkeisten naisten marssien yhteydessä, kun America firstiä hokeneet sankarimme olivatkin heti seuraavana päivänä sitä mieltä, että Yhdysvaltojen ongelmien sijaan pitäisikin miettiä Amerikan ulkopuolisten naisten asioita.

Tuossa podcastissa käsitellään mm. myös ihan hauskasti MRA-porukan jäsenten ja naisten oikeuksia vastustavien muslimien yllättäviä kohtaamisia Twitterissä ja sitä kuinka saudinaisista puhuminen feminismin ja maahanmuuton vastustamisen välineenä ei usein ylipäätään (yllätys yllätys) auta saudinaisia, vaan jopa hankaloittaa näiden taistelua  perusoikeuksista.

Tytöistä ja pojista

Kuvahaun tulos haulle feminist teacher

Viimeisten vuosien aikana on alettu puhua aiempaa enemmän siitä, kuinka tietyt ongelmat ovat kasautuneet erityisesesti miehille. Itsekin sivusin aihepiiriä blogissa keväämmällä muutaman kerran( Kadotetut pojat, kadotetut miehet , Emma Kari, feminismi ja pojat,  Luuseripoikien vaihtoehtotodellisuus ja työn muutos).

Suomessa on puhuttu erityisesti poikien huonoista oppimistuloksista ja näköjään eilen Hesarin mielipidepalstalla julkaistu Jukka Kujalan kirjoitus Koulussa poikien pään sisään yrittävät naisopettajat, joiden oma lapsuus on keskittynyt tyttöjen hoivaleikkeihin ja kasvavan tytön kokemusmaailmaan näyttää herättäneen taas monenlaista keskustelua.

Selvä lähtökohta tähän aiheeseen on varmaankin, että poikien oppimistulokset näyttävät heikentyneen ja asialla olisi syytä yrittää tehdä jotain. En ole aihepiirin raudanlujin asiantuntija, joten olen avoin monenlaisille ehdotuksille. En esimerkiksi tyrmää ajatusta, että kova kuri ja järjestys kouluissa voisi pistää pahimpia hunsvotteja ruotuun ja parantaa poikien oppimistuloksia.

Voi myös jossain määrin pitää paikkansa, että naisopettajat eivät keskimäärin kykene yhtä hyvin hahmottamaan poikien erityisongelmia ja nykyinen koululaitos on jossain määrin rakenteistunut suosimaan “tyttömäistä” käyttätymistä. Toisaalta olen taipuvainen myös ajattelemaan, että ylipäätään maailma on esimerkiksi työn muutoksen myötä muuttunut tavallaan “tyttömäisemmäksi” ja koulunkin on syytä seurata perässä.

Keskustelussa homma menee kuitenkin yleisesti ottaen nopeasti mieasiamiesten epämääräiseksi feministien syyttelyksi ja antifeministiseksi tykittelyksi. Tuntuu ettei poikien oppimistuloksien ongelmia tarvitse tai edes saisi tarkemmin pohtia, koska on uhkana, että sille olisi muita syitä kun poikia sortavat feministit, mikä hankaloittaisi feminismi-bashingia.

Samoin tuntuu hiukkasen oudolta, että samat hahmot, jotka pitävät työelämän kulttuuria, rakenteita ja miesvoittoisia johtoryhmiä pelkkänä höpöhöselityksenä naisten työelämämenestyksestä puhuttaessa, ovat koulusta ja pojista puhuttaessa heti sanomassa, että naisvoittoinen opettajakunta tietysti tarkoittaa poikien sortamista. Se etteivät pojat pärjää yhtä hyvin kuin tytöt, on vain todistus siitä, että systeemi on rakennettu tyttöjä suosivaksi. Olisiko mitenkään mahdollista, että tästä kiistatta tärkeästä kysymyksestä keskusteltaisiin, niin että yritettäisiin ratkaista ongelma, eikä feminismi-bashing.

Uusateismista

Olen pari kertaa aloittanut Richard Dawkinsin kirjan Jumalharha, mutten ole päässyt kovin pitkälle. Päätin nyt ottaa tuon kuunneltavaksi äänikirjana ja tällä kertaa jaksoin lähes puoliväliin ennen kuin luovutin. En vain saa tästä kauheasti irti. Juujuu, uskonnot on melko perseestä ja kreationismissa ei ole mitään järkeä, mutta tarvitseeko ateismista tehdä ihan näin isoa numeroa. En välttämättä ole juuri mistään kauhean paljon eri mieltä Dawkinsin kanssa, mutta tämä ilmiöksi noussut uusateismi hieman tökkii. Minulla on myös varauksia sen suhteen, kuinka kovaa uskovaisia kannattaa tökkiä jos tarkoituksena on saada nämä meidän ateistien puolelle.

Ilmestyskirjan ratsastajat ja netin uusateistiäpärät

Kymmenisen vuotta sitten törmäsin netissä ensimmäistä kertaa Dawkinsin ja Hitchensin fanipoikiin ja taistelevaan uusateisimiin.  Nettikeskustelujen kontekstissa uusateismin sotilaissa myös häiritsi lievästi sanottuna yksisilmäinen muslimiviha ja aika suoraan rasismiin vertautuva ksenofobia, jossa uskontokuntaa(muslimeja) käsiteltiin aikalailla rotuun vertautuvana juttuna. Ilmestyskirjan neljä ateistista ratsastajaa( Dawkins, Dennet, Harris ja Hitchens) eivät itse menneet kovinkaan pitkälle tuohon suuntaan, mutta samaa ei voi sanoa näiden fanipojista ja uusateismista vaikutteita saaneista nettisotilaista.

 

Kuvahaun tulos haulle four horsemen new atheism

Sittemmin netin uusateismista on laajentunut erilaisia, melko myrkyllisiä, lähinnä antifeminismiin keskittyviä mutaatioita ja kulttuurigeenejä. Tuontyyppistä ajattelua oli ehkä nähtävissä netin uustateistisotureissa jo aiemmin, mutta viime vuosina tuo tuntuu räjähtäneen käsiin. Heppoisia hihhulivastustajia vastaan argumentoineet uusateistit alkoivat ehkä uskoa vähän liikaa omaan rationaalisuutensa ja monimutkaiset sosiaaliset rakenteet alettiin nähdä jumalan kaltaisena höpöhöpönä. Tai tuolta se näyttää kun katselee joidenkin uusateistien siirtymää antifemismin suuntaan.

Henkilökohtaisesti myös v:tuttaa tietyn ihmistyypin tarve tuoda esiin kuinka rationaalista heidän oma ajattelunsa on. Jos olet looginen ja rationaalinen, niin sen pitäisi tulla esiin ihan itsestään eikä pitäisi olla tarvetta erikseen sanoa sitä. Tuo saa lähinnä epäilemään, että puhujalla on turhan kova usko itseensä ja puolueettomuuteensa eikä hän edes yritä miettiä omia tiedostamattomia ennakkoasenteitaan.

Innoton ateismini

Toki juuri esim. Dawkinsin kentällä biologiassa, ja siihen kytkeytyvissä poliittisissa kysymyksissä varsinkin Amerikassa, jossa uskonto ollut isosti esillä poliittisissa kysymyksissä, on vahvalle uskonnonvastaiselle argumentaatiolle ollut tarvetta. Ja poliittisissa kysymyksissä minäkin otan tarvittaessa tiukan ateistisen kannan. Olen ollut aina ateisti ja erosin kirkosta parikymppisenä. Jos asioista lähdetään väittelemään, niin puolustan aika tiukasti ateismia ja pistän uskontojen etumerkiksi hyvin selkeästi miinuksen.

En tosin pidä uskovaisten itsetarkoituksellista loukkaamista hyödyllisenä. Uskovaisten loukkaamisen tulisi olla vain jonkin muun asian sivutuote. Vaikka uskovainen ei itse usein kykene tekemään eroa hänen uskontoonsa ja häneen itseensä kohdistuvan hyökkäyksen välille, niin meidän ateistien pitäisi kyetä hyökkäämään uskontoja ja niiden ilmenemismuotoja, eikä uskovaisia vastaan.

Uskon myös aidosti, että laajalle levinnyt ateismi antaisi paljon paremmat mahdollisuudet toimivamman maailman rakentamiseen. Kierosta ihmisyydestä ei saa koskaan suoraa ja ihminen pystyy monenlaiseen pahaan ilman uskontojakin, mutta uskontojen dogmaattisuus ja usko yhteen kiistattomaan totuuteen tekee niistä erityisen vaarallisia välineitä. Pitäisiköhän tässä taas kerran viitata Sir Isaiah Berlinin tekstiin Pursuit of ideal.

Jotenkin sitä toivoisi pystyvänsä elämään ympäristössä, jossa ateismia ei erityisemmin tarvitsisi tuoda esiin. Olen optimistinen ja uskon että yhtään pidempää aikaväliä katsottaessa uskontojen merkitys vähenee, mutta niiden kanssa nyt vaan joudutaan vielä elämään.

 

Transuilusta

Viimeisten parin vuoden aikana transuilu on noussut aiempaa isommin esiin mediassa. Hieman samalla tavalla kuin feminismistä puhuttaessa, kyse on kuitenkin myös siitä, että konservatiivisemmat ihmiset (esim. case Jordan Peterson) valittavat ilmiöstä, nostavat öyhötyksellään pieniä nettimyrskyjä ja sen jälkeen valittavat, että aihepiiristä puhutaan liikaa. Eikö meillä muka ole tärkeämpikin asioita mietittävänä?

Yksi relevantti pointti transuilusta puhuttaessa on tosiaan ehkä se, että transseksuaalit muodostavat varsin pienen osan väestöstä. Esim. nopealla googlauksella Yhdysvaltain väestöstä 0.6% arvioitiin transseksuaaleiksi. Tässä suhteessa voi olla perusteltua sanoa, että aihepiiri on saanut suhteettoman suuremman roolin mediassa, mutta kuten monissa kulttuurisotaan liittyvissä kysymyksissä, transseksualisuuteen liittyvät jutut symboloivat laajempia asioita, mikä myös usein tekee itse aiheesta keskustelemisen hankalammaksi.

Lisäksi lienee syytä sanoa, ettei ajatus siitä, kuinka pienen vähemmistön asemaan ja oikeuksiin tarvitse kiinnitää ollenkaan huomiota siksi, että kyseessä on pieni vähemmistö kestä mielestäni minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Pitäisi pystyä vähintään kertomaan, miten pienen vähemmistö oikeuksien edistäminen olisi pois enemmistöltä, tai pieneen vähemmistön auttamiseen käyttettäisiin suhteettoman paljon resursseja. Paternalismi joitain itsensä transseksuaaleina pitäviä kohtaan pitäisi myös pystyä perustelemaan aika aukottomasti. En ole varsinaisesti liberaristi, mutta ihmisillä pitäisi aika totaalinen kontrolli omasta kehostaan

Heijastelen transseksuaalisuuteen liittyvää keskustelua myös omaan taustaani siinä suhteessa, että olen nuorehko pääkaupunkiseudulla kasvanut maisteri ja olen elänyt aikuisikäni jossain määrin “liberaalissa kuplassa”. Homoseksuaalisuus on tuntunut olevan hyvin laajasti hyväksytty ja ymmärretty juttu, mutta transseksuaalisuus on ollut aikalailla ilmiö, josta ei kuullut juuri missään juuri mitään. Minäkään en olisi ehkä vielä reilu vuosi sitten sanoa siitä yhtään mitään.

Ja ehkä juuri tässä suhteessa minulla vahva epäilys, ettei suurimmalla osalla ihmisistä ole kovinkaan kummoista ymmärrystä, mistä transseksuaalisuudesta on kyse. Omakin selkäydinreaktio monenlaista transuilua nähdessäni on lievä iljetys ja luulen että tuo koskee (ainakin) monia (heteromiehiä) ja siksi minulla vahva arvio, että monilla transuilua pelkäävillä reaktioi perustuu ihan vain tuohon. Lienee sanomattakin selvää, että oma iljetys ei ole kovin hyvä argumentti transseksuaalien oikeuksien vastustamiseen.

Transuilu on laajemmassa tarkastelussa tosiaan melko pieni ilmiö, joka koskettaa suhteellisen pientä osaa väestöstä. Mutta jos tämä aihepiiri nousee nykyistä enemmän kulttuurisodan symbolisesti tärkeäksi kysymykseksi, täytyy julkisessa keskustelussa sekä miettiä tarkkaan miten asiasta agumentoidaan sekä pysyä tiukasti faktoissa.