Google, James Damore ja sukupuolten erot

Tällä viikolla netissä on kouhkattu aika kovalla innolla Googlelta kenkää saanesta James Damoresta ja tämän kirjoittamasta muistiosta. Ajattelin kirjoittaa muistiin lähinnä itseäni varten muutaman ajatukuksen tapahtuman ympärillä pyörivästä keskustelusta. Monet selvästi älykkään ihmiset ovat päätyneet tapahtumista hyvin erilaisiin johtopäätöksiin. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, mutta jotenkin tätä keskustelua seurattuani näki poikkeuksellisen selvästi, miten eri ihmiset tuntuivat nopeasti päätyvän omiin tulkintoihinsa ja minä raukka kun yritin vähän seurata tapahumia ja lueskella erilaisia kommentaareja, enkä tuntunut pääsevän johtopäätökseen edes siitä, mitä James Damore loppujen lopuksi halusi sanoa. Tässä nyt joka tapauksessa muuta ajatukseni tästä aihepiiristä.

Minusta on ensinnäkin itsestäänselvää, että koko populaatiota katsottaessa sukupuolten välillä on eroja. Nämä vaikuttavat ammatinvalintaan, työelämään sekä palkkaukseen ja erot taitavat näkyä erityisesti ääripäissä. Minusta tämän kiistäminen on äärimmäisen typerää. En kyllä ole ihan varma onko kovin valtavasti feministejä tms., jotka kiistävät tämän, mutta tämä porukka on joka tapauksessa saatanan typerää sakkia.

Jotakuinkin yhtä typerää on kuitenkin sanoa, että koska sukupuolten välillä on eroja, ei rakenteita ole olemassa tai niillä ei ole mitään merkitystä. Jollain tasolla pidän tällaista ajattelua jopa typerämpänä, koska se on jotakuinkin laiskinta mahdollista laatua. Tällaista kommenttia tulee yleensä jonkin sortin konservatiiveilta, jotka monissa yhteyksissä puhuvat nimenomaan kulttuurin merkityksestä pitäen biologiaa ja lainsäädäntöä epäolennaisina tekijöinä kun katsotaan, miten ihmiset toimivat ja mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Sukupuolten kohdalla biologia ja kulttuuri ovat sekoittuneet toisiinsa useimmissa asioissa sotkuksi, jossa on typerää sanoa, että toisella näistä ei olisi vaikutusta ja monissa tapauksissa on melkeinpä typerää edes väittää tietävänsä kummalla on suurempi vaikutus. Konservatiiveilla on taipumus päätyä liioittelemaan biologian merkitystä, koska heille sopisi hyvin, etteivät sukupuoliroolit muuttuisi ja ajateltaisiin, ettei niitä edes ole mahdollista muuttaa. Liberaaleilla taas on taipumus päätyä liioittelemaan rakenteiden merkitystä, koska niihin on mahdollista vaikuttaa politiikalla.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, ettei faktoista puhuminen ole välttämättä arvoneutraalia ja että kaikkien faktojen (äänekäs ja jatkuva) toistelu olisi automaattisesti hyvä juttu. Ihmismielellä on taipumus ajatella stereorotypioiden avulla. Tämä näkyy hyvin sukupuolten kohdalla, mutta pätee tietysti hyvin moniin muihinkin juttuihin. Usein erot eri ihmisryhmien välillä ovat olemassa, mutta ne eivät ole välttämättä mitenkään valtaisan suuria ja näistä eroista puhuminen ja niiden korostaminen johtaa siihen, että eri ryhmien yksilöitä kohdellaan eri tavoilla. Varsinkin heikompi  aines tulkitsee nopeasti omalla tavallaan kaikki kommentit, joissa sanotaan naisten olevan keskimäärin miehiä heikompia joissain asioissa. Ja vähän fiksummatkin insinööriaivoiset tuntuvat haluavan typistää sotkuisen maailman elegantiksi ja  yksinkertaiseksi, mutta heikosti todellisuutta kuvaavaksi malliksi.

James Damorella on luonnollisesti sananvapaus kertoa ajatuksiaan ja toisaalta Googella on myös lainsäädännön puitteissa oikeus potkia ulos sellaiset työntekijät, jotka toimivat vastoin sen yrityskulttuuria. Tässä suhteessa amerikkalainen keskustelu on ollut ihan mielenkiintoista seurattavaa. Oikeistokonservatiivit jotka yleensä puolustavat yritysten oikeuksia toimia juur niin kuin ne lystäävät ovat tässä tapauksessa valinneet täysin vastakkaisen position. Pidän myös hieman naiivina joidenkin ihmisten sananvapauskäsitystä, jossa oletetaan että minulla pitäisi olla oikeus töräytellä ja haastaa riitaa ihan haluamallani tavalla ilman, että sillä olisi mitään vaikutusta siihen, miten muut ihmiset suhtautuvat minuun.

VOX:n podcastissa oli myös ihan hyvä kommentii siitä, kuinka diversiteetin puolesta äänekkäästi puhuvat nettijätit kuten Google ovat (erityisesti teknisten roolien osalta) edelleen hyvin selkeästi miesten dominoimia. Diversiteetistä puhutaan tavoitteissa, mutta kehitystä tapahtuu vuodesta toiseen vain hyvin vähän. Minä en kuitenkaan pidä Googlen toimintatapa  huonona. Palkataan parhaiten tehtävään soveltuvat ihmiset, jotka tällä hetkellä tupppaavat olemaan koko väestöön verrattuna suhteettoman usein valkoisia miehiä, mutta pidetään lähes tarpeettomankin äänekkäästi yllä kulttuuria, jossa puhutaan diversiteetin tärkeydestä, eikä pidetä nykytilannetta jotenkin biologisesti deterministisenä lopputuloksena, joka ei voisi muuttua.



Aiheesta muualla

James Damore Stefan Molyneuxin haastateltavana

Vox:n podcastin uusin jakso jonka alkupuoli käsitellään Damore-casea

David Pakman Show:n kommenti Damore-caseen

 

Pilleripäät ja natsi jota panisit

Vuodenvaihteessa tein jonkin verran sukelluksia netin synkimpiin onkaloihin ja viime viikkoina olen taas hieman lueskellut kaikenlaisesta alt right-hörhöilyyn liittyvää. Jos aihe kiinnostaa, niin New York Magazinen Beyond Alt-juttu  on aika hyvä  jenkkinäkökulmasta tehty tiivistys.

Tosin suomalaista maahanmuutto/islam/monikulttuurisuusöyhötystä jo yli vuosikymmenen seuranneena tuntuu, että koko alt rigt-hommassa netin maahanmuuttokeskustelu on yksinkertaisesti vain siirtynyt astetta radikaalimpaan ja astetta infantiilimpaan muotoon. Erilaisia nettiaikauden mausteita on lisätty ja antifeminismi on otettu aiempaa tärkeämmäksi teemaksi, mutta  kyse on aika samasta kamasta kuin mitä Scriptan spinn-offeissa ja vaikkapa Breivikin manifestissa nähtiin.

Hiljattain alt right-jengin youtubevideoita kuunnellesani huomioni kiinnittyi kuitenkin puheeseen pillereistä. Blue bill, Red pill, Black pill, White pill. Monet haastattelut alkavat sillä, että haastateltava kertoo milloin hän sai otti punaisen pillerin. Blue pill ja Red pill viittaavat vuosituhannen vaihteen hittileffa Matrixiin, jossa Neo joutui tekemään valinnan sinisen ja punaisen pillerin välillä. Sinisen pillerin ottamalla Neo olisi jatkanut elämäänsä kuten aiemmin, mutta punaisen pillerin valitsemalla hän näki maailman sellaisenaan kuin se todellisuudessa on.

Matrix is all around us…the world that has been pulled over your eyes to blind you from the truth…That you are a slave Neo

Tuon Matrix-kohtauksen valikoituminen metaforaksi on muutamastakin näkökulmasta ihan mielenkiintoinen juttu ja ehkä jopa kavaltaa jotain näiden pilleripäiden sielunmaisemasta. Ehkä epäolennainen, mutta ihan hauska ristiriitana on se, että jonkinlaista traditionalismia puheissaan kannattavat hahmot lainaavat suurelta osin kuvastonsa juuri haukkumastaan Hollywoodista ja viimeaikaisesta populaarikultuurista. Tärkeänä aseena ovat juuri meemikuvat. Minä en välttämättä kauheasti väittäisi vastaan jos joku kutsuisi juuri väsyneiden meemikuvien spämmäämistä merkiksi nettiaikakautemme rappiosta. On aidosti pikkuisen erikoista, että traditionalismista tms. pauhaavat sankarimme kuorruttavat viestintäänsä juuri viime aikojen paskalla populaarikulttuurilla tai lonkeropornolla.

Matrix sopii tietysti osaksi jonkinlaista hieman salaliittohenkistä kulttuurimarxisminarratiivia, jossa normaalit ihmiset pitää herättää näkemään totuus. Ikään kuin eläisimme jossain suuressa huijauksessa, josta herätessään tajuaa kuinka koko maailma on rigattu valkoista heteromiestä vastaan. Jotenkin tuo kuvaus Matrix-tyyppisestä salaliitosta, vaikka sitten kieliposkessa esitettynä, kuvastaa sitä vainoharhaista ja mediavastaista ilmapiiriä, jota lukuisat netin roskablogit ja sosiaalisen median tilit tuuttaavat ilmoille. Minulle on toki muutenkin taipumuksena poistaa varmistin browningistani kun joku kertoo kertoo punaisen pillerin tapaan suuresta kääntymyksestään.

Punaisessa pillerissä on kuitenkin myös muita mielenkiintoisia sivujuonteita. Tai jo ennen kuin se nousi kunnolla rasistiksi ryhtymisen metaforaksi, oli se toiminut nimenä yhdelle Redditin notoriööseimmistä subrediteistä. Tuo subredit lähti liikkeelle ennen kaikkea naisten pokaamiseen ja jonkinlaiseen pelimiesmenoon keskittyvänä keskustelualueena, mutta taantui vielä paljon alkuaan pahemmaksi antifeministiseksi temmellyskentäksi, jossa liputettiin lopulta avoimesti myös Trumpin puolesta. Mutta tuokin kuvastaa mielestäni hyvin kehityskulkua, jonka olen ollut havaitsevinani viime vuosina. Valtaisaa antifeministisen älämölön hyökyaalto joka tuntuu tunkevan joka paikkaan.

Ylipäätään koko alt right-meininki on ollut miesten hallitsema kenttä, jossa ei olla varsin ymmärrettävistä syistä nähty kauheasti naisia. Ja tästä pääsemmikin sitten natsiin jota panisit…

Kuvahaun tulos haulle lana lokteff

En ihan kevyin perustein käytä sanoja kuten rasistinen ja fasistinen ilman mitään pehmennyksiä, mutta viime aikoina jonkinlaista underground suosiota saanut Red Ice Radio on todellakin hävyttömän rasistinen ja fasistinen konsepti, jossa keskustellaan avoimeti rodusta ja juutalaiskysymyksestä (tosin yleensä akronymillä JQ=Jewish Question). Keskustelut pyörivät käynnissä olevan valkoisten kansanmurhan ympärillä otsikoilla kuten Diversity Is a Weapon Against White People. Tämä ei välttämättä eroa kauheasti siitä, mitä monissa paikoissa ympäri nettiä nähdään, mutta tuo on hieman erikoisemmin kokoonkyhätty cocktail, jossa kuuma arjalainen misu Lana Lokteff kertoo hyvin tuotetuissa videoissa käynnissä olevasta valkoisten kansanmurhasta, mutta välillä keskustelujen aiheena ovat myös deittailu ja Lanan oma vaatemallisto.

Aiemmin mainituista syistä alt right-hörhöjen on hieman vaikeampi vedota naissukupuoleen ja kyseessä on väistämättä miesvoittoinen porukka, jolla keskeinen ajatus tuntuu olevan, että asioissa on kyse nollasummapelistä. Naisten emansipaatio on samassa suhteessa pois miehiltä. Naisten alistuminen on asia, jonka tapahtuisi luonnostaan ilman länsimaita mädättävää kulttuurimarxismia.

Tällä on keskimäärin vähän vaikeampaa vedota naissukupuoleen ja siksi  Lana Lokteffin lipstick fasism on perversiydessään mielenkiintoinen ilmiö. Vahva ja aktiivinen nainen, joka kuitenkin puhuu fasismin ja radikaalilla tavalla perinteisten sukupuoliroolien puolesta. Lokteff kertoo kuinka perheen ja kodin ohella kauneus on kolmas tärkeä asia, jonka naiset voivat antaa miehelleen. Lokteff puhuukin mielellään rumista sinitukkaisista feministeistä ja siitä kuinka valkoiset nationalistit arvostavat aitoa kauneutta. Ja tämä luonnollinen kaunes onkin sitten luontevaa liittää osaksi keskustelua rodusta.

Sitä sitten päätyy miettimään, eroaako Lokteffin hävytön fasismi sittenkään niin paljon monista netin ei-eugenistista ja vähemmän fasistisista sivustoista ja mitä tämän eron pienuudesta oikein pitäisi ajatella. Oma ajatukseni on, että esimerkiksi Lokteffin videoita katsellessa jollain saattaisi herätä ajatus että voi helvetti, olenko tosiaan näin lähellä natsia, mutta pelkään että reaktio saattaa päinvastoin olla, että eivätpä nuo natsit taida sittenkään olla niin pahoja kun olen kuitenkin monien asioiden suhteen aika samoilla linjoilla

Tätä alt right-hörhöilyä seuratessa voisi jälleen ehkä tehdä sen vertauksen ISIS:iin. Kyseessä on nihilistinen, tribalistinen ryhmittymä, jonka tarkoituksena tuntuu olevan repiä ja rikkoa sekä pistää paikat paskaksi ja palamaan. Näiden ryhmittymien kanssa kuitenkin joudutaan tällä hetkellä elämään eikä niiden tuhoamiseksi vain ole olemassa selkeitä ratkaisuja.



Aiheesta muualla

New Statesmanin juttu Red Pill subreddtistä

Lipstick Fasism (Henkilökuva Lana Lokteffista)

New York Magazinen juttu Beyond Alt

Trump, Wrestling, GLOW ja Kalifornia

Sunnuntaina Donald Trump retwiittasi wrestlingesiintymisestään editoidun videon, ja minä kärjistetysti ilmaistuna totesin Trumpin teon osaltaan kuvastavan säädyllisyyden perikatoa. Presidentin yleinen käyttätyminen, valehtelu, Twitter-perseily ja laatumedian demonisoiminen olivat olennaisimmat syy tuolle reaktiolle. Pikanttina detaljina oli toki vielä twiitin yhteys wrestlingiin. Ei varmaan tarvitse olla kummoinenkaan kulttuurielitisti, sanoakseen että showpaini edustaa aikalailla stereorypisen amerikkalaista ja matalinta mahdollista  tv-viihteen muotoa.

Ehkä kuitenkin osittain tuon videon innoittamana päädyin Netflixissä katsomaan uuden Glow-sarjan ensimmäsien tuotankauden. GLOW pohjautuu löyhästi 80-luvulla jenkeissä pyörineeseen naisten Glorious Ladies of Wrestlingiin. Eli wrestlingin suosion kasvaessa joku saa kuningasidean, että tehdään naisten versio, jossa huonosti näyttelevät vähäpukeiset naiset ovat mättävinään toisiaan kehässä turpaan. Kun kyse on vielä 80-luvusta niin lopputulos oli tietysti ihan helvetin mauton. Viimeisen päälle huonolla maulla tehtyä amerikkalaisten barbaarien roskaviihdettä. Homma koukkaa oikeastaan niin vahvasti huonon maun puolelle, että naisten 80-luvun wrestlingin on täytynyt olla jo aiemmin pientien piirien vahvaa kulttikamaa ja camp-diggailun kohde.

Ja tv-sarja GLOW tietysti tavallaan perustuu tuollaiselle käsittämättömän huonolle maulle nauramiselle. Rööki huulessa heiluva Sam Sylvia (Marc Maron) heittää häpeilemättömän härskiä läppää ja pitchaa projektia sanamolla Its porn you can watch with your kids. Painijoiden roolihahmot ovat myös naurettavan stereotypisiä, itse ehkä pidin eniten ylipainoisesta ja tummaihoisesta Welfare queenista, joka heitteli food stamppejä. GLOW:n naiskuvan ja stereotypioiden miettiminen voi olla ihan mielenkiintoista. Missä määrin naurettavien stereotypioiden parodisointi saattaa jopa loppupeleissä näitä stereotypioita ja missä määrin wrestling-kehän avaaminen naisille, vaikkakin sitten härskin seksistisellä tavalla. on jonkinlaista emansipaatiota. Ehkä tällaiselle pohdinnalle ei kuitenkaan kannata uhrata ihan liikaa aikaa

Kuvahaun tulos haulle jenji kohan

 

Monella tasolla GLOW:n tekijät edustavat kuitenkin hyvin vahvasti Trumpin vastustamaa liberaalieliittiä ja viihdemaailmaa. Sarjan vastaava tuottaja (((Kenji Kohan))) on aiemmin ollut aiemmin luomassa Weedsiä ja Orange is the New Blackia, joissa molemmissa naishahmoilla on ollut suuri rooli ja Kohan on aika johdonmukaisesti rakentanut sarjohinsa monipuolisen hahmogallerian. Reilu 10 vuotta sitten Weedsin ensimmäinen tuotantokausi herätti herkässä iässä olevassa Isaiahissa myös monenlaisia ajatuksia.

Hillittömän etuoikeitetusta asemasta tullut Kohan edustaa kuitenkin lähes stereotypisellä tavalla 60-luvun perintöä,  kalifornialaista liberaalia arvomaailmaa ja kultuurieliittiä. En ole tutkinut, mutta jotenkin kuvittelisin, että jo pelkkä Kenji Kohanin hahmo herättää hillitöntä raivoa sekö Pepe-kuvia nettiin spämmäävässä kellarikansassa että Amerikan sydänmaiden uskovaisissa. GLOW päähenkilön kasuaali abortti ehkä kuvastaa osittain tätä. Anekdoottina voisi myös mainita, etten aluksi tajunnut miespääosan näyttelijän (((Marc Maronin))) olevan sama hahmo, joka pitää WTF-podcastia ja jossa oli vuosi sitten vieraana itse Barak Obama.

Minun silmissäni GLOW ja sen tekijäkaarti ovat siis tietyllä tavalla jopa amerikkalaisen kulttuurisodan ääripää ja Hard core soft porn-kalifornikaation lähettiläitä. Omaa makuuni melkein jopa liian puhtaaksiviljeltyä kalifornialaista liberalismia maailmalle levittäviä kulttuuri-imperialisteja. Omalla tavallaan äärimmäisen amerikkalaista menoa, joka herättää hyvin paljon vahvempaa sympatiaa kuin Trumpin tai maan perinteisempien konservatiivien hörhöily, mutta johon on kuitenkin hieman vaikea samaistua. GLOW oli ihan kelvollista viihdettä ja hauskaa katsottavaa, mutten ole varma jaksanko välttämättä edes katsoa toista tuotantokautta jos ja kun sellainen tulee.

Trump, feminismi ja déjà-vu

Trumpin virkaanastujaisten jälkeen WNYC:n Kai Wright ja Economistin Anne McElvoy ovat pitäneet viikottaista Indivisible-radio-ohjelmaa, jonne on otettu amerikkalaisia soittajia ja nämä ovat kertoneet ajauksiaan eri politiikkaan sekä Trumpiin liittyvistä teemoista esim. Syyriasta, Kiinasta, Venäjästä ja Amerikan muslimeista. Tällä viikolla aiheeksi valikoitui feminismi. Keskustelussa oli jotain ihan mielenkiintoisia pointteja kuten se, että käytännössä Euroopan lähitulevaisuuden isoimmista asioista ovat nyt päättämässä naiset, Theresa May Brittanniassa ja Angela Merkel Saksassa sekä mahdollisesti jopa Marine Le Pen Ranskassa.

Henkilökohtaisesti feminismi ei ole koskaan erityisemmin kiihottanut minua suuntaan tai toiseen. Työelämässän olen ollut sekä miesvaltaisissa että sukupuolien osalta aika tasan jakautuneissa työyhteisöissä, mutta tuntuu, että minulla ei ole aihepiiristä kauheasti mitään sanottavaa. Saattaa koskea muitankin asioita, mutta varsinkin feminismikeskustelun suhteen olen ollut varsin reaktiivinen.

Viimeisen reilun vuoden ajan olen kuitenkin ollut törmäävinäni sosiaalisessa mediassa ja netissä  feminismiaiheiseen keskusteluun aiempaa useammin. En ole törmännyt niinkään feministien kirjoituksiin, vaan kaikenmaailman oman elämänsä henrylaasasten töräytyksiin. Tämä on hieman hämmästyttänyt minua. En tosiaan erityisen usein näe feministien kirjoituksia tai haastatteluja, mutta yhä useammin antifeminisistä öyhötystä. Mistä ne näitä juttuja kaivaa ja minkälainen öyhötysekosysteemi tuossa oikein on taustalla?

Jotenkin vähän sellainen déjà-vu-tunne 10 vuoden takaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Tuntuu että joka vitun tuutista alkaa tulla tätä sontaa tavalla, joka tekee kaiken tolkullisen keskustelun mahdottomaksi. Näyttää että sukupuolten välisiin suhteisiin liittyvä keskustelu nousee yhä selvemmin esiin kulttuurisodan taisteluissa. Toki nämä henrylaasaset ovat töräytellee jo pidempään ja kyllähän maahanmuuttokeskustelukin on tuntunut usein palaavaan sukupuoleen liittyviin kysymyksiin. En tosiaan ihan kauheasti seuraa feministien tekemisiä tai sanomisia, enkä tiedä kuinka paljon haluaisin assosioitua tuohon porukkaan, mutta on täysin selvää, etten ainakaan halua olla samalla puolella näiden netin antifemististen törkyturpien kanssa.

 

Kadotetut pojat, kadotetut miehet

Selailin tänään taas yhtä suosikkiblogiani Marginal Revolutionia, jonne Tyler Cowen on lataillut uuteen The Complacent Class-kirjaansaa liittyvää videomateriaalia. Tällä kertaa lyhyen videon aiheena oli kadotetut miehet. Video käsittelee Amerikkaa, mutta tilanne taitaa olla samankaltainen myös Suomessa. Olen itsekin blogissani pariin kertaan sivunnut tätä aihepiiriä (Emma Kari, feminismi ja pojat ja Luuseripoikien vaihtoehtotodellisuus ja työn muutos).

Video ei sisällä mitään maata mullistavaa jos on vähän seurannut tätä keskustelua, mutta siinä summataan ihan hyvin ilmiötä. Vaikuttaa kuitenkin että kadotetut miehet tulee tulevina vuosina olemaan yksi ilmiöistä, joka dominoi yhteiskunnallista keskustelua. Lisäksi näyttää, että pelottavien vaalitulosten ohella vasemmistoliberaalit piirit nostavat aihepiiriä esiin myös, koska on yhä helpmpaa nähdä kadotetut miehet muuttuvan maailman rakenteiden sortamina uhreina.

Toisaalta saa nähdä miten nationalistinen taantumuksellisto tarkalleen vastaa tähän ongelmaan. Tuleeko tuolta suunnalta mitään muuta kuin feministien syyttämistä ja toiveita paluusta vähintään 30 vuotta ajassa taaksepäin aikakoneen avulla.

Luuseripoikien vaihtoehtotodellisuus ja työn muutos

Economistin talouskolumnisti Ryan Avent on kirjoittanut paljon työn muutoksesta ja miehen The Wealth of Humans-kirja on omalla vuoden 2017 talouskirjojen lukulistallani. Avent on kirjoittanut nyt mielenkiintoisen tekstin, kuinka työtilanteen heikentyessä ja virtuaalimaailman muuttuessa yhä realistisemmaksi, tuntuu yhä useampi “luuserimies” siirtävän ajakäyttöään peleihin ja tämä kehitys saattaa kiihtyä lisää tulevaisuudessa. Aiheesta on yritetty tehdä vakavastiotettavaa tutkimustakin, johon Aventkin tekstissään viittaa. Tuota Erik Hurstin tutkimusta käsiteltiin mielenkiintoisesti myös viime syksynä Econtalk-podcastissa.

Näyttää siltä, että työelämän muutokset ovat iskeneet erityisen kovaa heikosti koulutettuihin miehiin, mikä on varmaan yksi osatekijä populismin, antifeminismin ja  nationalistisen taantumukselliston nousulle. Poikien heikentyneet oppismistulokset ovat herättäneet huolia Suomessa ja esimerkiksi Vihreät julkaisivat hiljattain oman toimenpidepakettinsa poikien pelastamiseksi. Ongelmavyyhti on jo sinällään todella vaikea, mutta kun siihen liittyy myös identiteettipoliittisia aspekteja, niin voi olla toivottoman hankalaa löytää tarvittavia ratkaisuja. Ja toki työttömyyden ja silpputyön keskellä tarpoo paljon myös naisia ja meitä akateemisesti koulutettuja miehiä. Aventin tekstissä mainitsemat tapausesimerkit eivät ole mitään peruskouluun opiskelunsa päätteneitä pudokkaita. Virtuaalimaailman pakeneminen näyttäisi kuitenkin voittopuoleisesti olevan matalasti koulutettujen miesten ratkaisu.

Tietokonepelien syyttäminen ikävistä asioista on nykyaikana jo vähän sellainen asia, jota kukaan alle 30-vuotias ei helposti kehtaa tehdä. Eikä tätä varmasti kannata liioitella ja pelkään nyt kuulostavani itseäni vanhemmalta sedältä, mutta pidän täysin mahdollisena, että työmarkkinoille pääsemisen ongelmat ja yhä realistisemmiksi muuttuneet virtuaalimaailmat johtavat siihen, että syrjäytymisvaarassa olevat miehet pakenevat ongelmiaan virtuaalimaailman ja tätä kautta entisestään heikentävät työllistymismahdollisuuksiaan.

Sikäli kun virtuaalimaailma on vaihtoehto esimerkiksi päihteisiin pakenemiselle, niin varmasti se on parempi ratkaisu ja toisaalta ei varmaan kannata liikaa moralisoida. Jos tarjolla on satunnaisesti vastenmielistä työtä huonolla palkalla, niin ehkä se homo economicus kaikesta epärationaalisuudestaan huolimatta laskee ihan oikein, että virtuaalimailma on varsin varteentotettava vaihtoehto.

“A life spent buried in video games, scraping by on meagre pay from irregular work or dependent on others, might seem empty and sad. Whether it is emptier and sadder than one spent buried in finance, accumulating points during long hours at the office while neglecting other aspects of life, is a matter of perspective. But what does seem clear is that the choices we make in life are shaped by the options available to us. A society that dislikes the idea of young men gaming their days away should perhaps invest in more dynamic difficulty adjustment in real life. And a society which regards such adjustments as fundamentally unfair should be more tolerant of those who choose to spend their time in an alternate reality, enjoying the distractions and the succour it provides to those who feel that the outside world is more rigged than the game.”

 

Feministi Elif Şhafak – Naiset islamilaisessa maailmassa

Aika voittopuoleisesti tulee luettua ja kuunneltua miespuolisia kirjoittajia ja ajattelijoita ja mietin, että voisi näin kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi kerrankin kuunnella, mitä jollain feministillä olisi sanottavaa. Turkkilainen Elif Şhafak on niitä harvoja nykyfeministejä, jotka ova jotenkin jääneet omaan mieleeni ja tuli sitten työnteon ohessa kuunnelta hänen esitysensä aiheesta Where are the Women in Today’s Islamic World.

Şhafak puhuu mielestäni varsin kunniotettavalla tavalla feminismistä, naisten tilanteesta islamilaisesta maailmassa ja Turkin nykytilanteesta. Pitää sijoitta pari Şhafakin romaania omaan mentaaliseen antikirjastooni.

Emma Kari, feminismi ja pojat

Huomioni kiinnitti tänään Aamulehdessä ollut juttu, jossa kerrottiin vihreiden kansanedustajan Emma Karin laatimasta listasta poikien pelastamiseksi. Juttu herätti minussa useita ajatuksia.

Olen äänestänyt vaaleissa aina vihreitä ja luultavasti äänestän puoluetta myös lähitulevaisuudessa, sitten kun minulla on taas äänioikeus. Suhtaudun vihreisiin kuitenkin varauksella. Arvostan suuresti Osmo Soininvaaraa, Jyrki Kasvia sekä erityisesti puolueen kaupunkisuunniteluun perehtyneitä ihmisiä.

Emma Karin, Anni Sinnemäen ja monien muiden edustama, hieman vasemmistolaisempi ja “maailmanparannushenkisempi” linja herättää minussa hieman vaivautuneisuutta. Ei sillä että nämä (usein) naispuoliset edustajat olisivat käytännön politiikassa välttämättä suuresti eri linjoilla kanssani, mutta jos vihreissä olisi pelkästään näitä hahmoja, saattaisin hyvinkin äänestää muuta puoluetta.

Tästä syystä olen ollut hieman huolissani, jos Emma Kari nousee tulevaisuudessa vihreiden puheenjohtajaksi. Hän olisi imagoltaan hahmo, johon olisi liian helppo liittää monien ihmisten negatiiviset stereotypiat vihreistä. Lisäksi vihreiden äänestäjäkunta on tällä hetkellä hyvin naisvoittoista ja naispuheenjohtaja tuskin tasapainottaisi tätä tilannetta. Näkisin että jos Emma Kari valitaan vihreiden puheenjohtajaksi, ohjaisi se puolueen linjaa edelleen hieman kauemmaksi omasta ajattelustani ja myös aidosti heikentäisi  vihreiden mahdollisuuksia menestyä tulevissa vaaleissa.

Karin esiintulo tässä asiassa oli kuitenkin strategisesti varsin hyvä veto ja siinä kiinnitettiin huomiota aidosti isoon ongelmaan. En ole seurannut tähän aihepiiriin liittyvää keskustelua kovin laajasti, mutten ole nähnyt ihan hirveästi näkyviä kannanottoja tunnetuilta poliitikoilta. Nyt hyvin stereotyyppiseksi feministiksi mielletty Emma Kari kuitenkin ottaa aihepiiriin näkyästi kantaa. Netin laajalla antifeminismirintamalla lienee vaikeuksia suhtautua tällaiseen esiintuloon.

Poikien asema suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on heikompi kuin tyttöjen. Kouluissa pojat kokevat tyttöjä enemmän kiusaamista, väkivaltaa ja yksinäisyyttä. Ero tyttöjen ja poikien lukutaidossa on OECD-maiden suurin. Jopa 16 prosentilla pojista ei ole riittävää lukutaitoa peruskoulun lopussa, Kari luettelee vihreiden muun muassa Pisa-tutkimuksista keräämiä tietoja.

Kari kuvailee suomalaispoikien tilannetta ”kansalliseksi hätätilaksi”.

– Emme ole vielä heränneet siihen, että meidän poikamme putoavat yhteiskunnassa. Nyt kun dataa alkaa olla paljon, ja se osoittaa, että syrjäytyneistä nuorista kaksi kolmasosaa on poikia, on pakko alkaa toimia, Kari painottaa.

Ja kuten lainauksessa sanotaan, kyse on aidosti todella suuresta ongelmasta. En  tiedä, mitä ongelmalle  pitäisi ihan tarkalleen tehdä. Karin ehdotuksetkin kuulostavat kuitenkin vähintään kelvollisilta. Nykyistä kovempi kuri saattaisi tosin myös parantaa jossain määrin poikien oppimistuloksia. Näin alkuvaiheessa tärkeä askel ongelman ratkaisemiseksi on kuitenkin jo se, että siitä puhuttaan mahdollisimman laajasti mediassa.

Muuttuvat työmarkkinat taitavat myös kohdella poikia hieman tyttöjä kovemmin. Valmistavan työn vaihtuminen palvelualan työpaikkoihin sopii paremmin tytöille. Varsinkin “miehissä” töissä olleilla vanhemmilla miehillä on melkoisia vaikeuksia siirtyä palvelualoille. Ehkä taustalla on myös hieman biologisia eroja. Naisten tempperamentti soveltuu keskimäärin hieman paremmin palvelualoille. Tai ennen kaikkea niin, että miehissä on ehkä enemmän sellaisia ihmisiä, joiden luonteeseen palvelualojen työtehtävät sopivat erityisen huonosti.