Kiva lukuvälipala: Antti Arnkil – Launtaiesseet

Muistan että reilu viisi vuotta sitten törmäsin kirjoituksiin suomalaisen essekirjallisuuden noususta. Kuten ehkä aika moneen muuhunkin ilmiöön, tutustuin tähänkin aiheeseen suht myöhässä. Päädyin kuitenkin lukemaan jotain näiden kehuttujen suomalaisten kirjoittajien esseekokoelmia ja yllätyksekseni tykkäsin aika paljonkin itselleni uudesta esseemuodosta. Tuntuu että kirjoittajat antavat ajatuksensa risteillä vapaammin ja saattavat parhaimmilaan päätyä mielenkiintoisiin tulkintoihin ilman, että näitä näitä tarvitsisi päätyä väistämättä puolustamaan aivan loppuun asti.

Nyt Suomeen palattuani päätin ottaa luettavaksi pitkästä aikaa taas näitä suomiesseitä. Kirjastosta tarttui mukaan Antti Arnkilin vuonna 2014 julkaistu esseekokoelma Launtaiesseitä, joka osoittautui oikeastaan juuri sellaiseksi paketiksi jota tovoinkin. Vähän oli sellaista kulttuurihomoilua pikkusormi pystyssä, mutta kuitenkin riittävän ymmärrettävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettuna. Kulttuuriteosten analysointia tavalla, josta sai jotain irti vaikka lähes kaikki teokset olivat itselleni ennestän lähes tuntemattomia.

 

Kuvahaun tulos haulle lauantaiesseet

 

Pari ensimmäistä kulttuuriesseetä eivät vielä oikein temmanneet mukaansa (ehkä tosin pitäisi katsoa Skavbölen pojat), mutta tämän jälkeisistä lähes kaikki tekstit toimivat varsin hyvin. Olen aiemmin ainoastaan kuullut Hannu Raittilan nimen, mutta hänen kirjojaan analysoinyt essee totisesti herätti mielenkiinnonnan Raittilan tuotantoa kohtaan. Partanen-essee myös herätti mielenkiinnon sekä tätä minulle aiemmin tuntematonta suomielokuvaa kohtaan, että perusjuonen tasolla aiemmin tuttua Bartleby-romaania kohtaan.

Guy Debordia ja tämän elokuvatuotantoa esitellyt essee oli myös mieleniintoinen ja itselleni sopiva paketti hieman minua kiinnostaneesta hahmosta. Debord on kai jopa 1900-luvun jälkipuolen “postmodernien” ranskalaisten ajattelijoiden joukossa sieltä sakeimmasta päästä, joten tämä essee oli minule juuri sopiva ja riittävä johdanto tähän hahmoon.

Muutama essee erosi mielestäni sopivasti kokoelman muusta sisällöstä. Kolmas essee kertoi hauskasti 60-luvulla vaikuttaneen kustannusjohtajan poskettoman mammuttumaisesta  kirjasarjaprojektista. Tämän jälkeisessä esseessä analysoitiin antaumauksella David Grohlin ja Foo Fightersin tuotantoa.

Esseekokoelman loppupuolella oli pari henkilökohtaisempaa esseetä. Ensin tavallaan synkempi, mutta silti lämmin essee läheisestä työkaverista ja tämän kuolemasta. Esseekokoelma kuitenkin päättyy kaikinpuolin sympaattiseen muisteloon lapsuuden kesästä, johon kovimman yrittäjänkään on varmaan vaikea suhtautua kyynisesti

Kokonaisuutena Lauantaiesseet oli oikein mukava lukukokemus. Tosiaan sopivan viihdyttävää kulttuurisnobbailua ja -reflektiota, joka avasi ihan oivaltavia näköulmia tiettyihin asioihin ja esitteli hauskasti myös monia aiemmin itselleni tuntemattomia kulttuuriteoksia.

 

The Square: Taide-eliitistä ja nykymaailmasta

Luulen että internet ja “äly”puhelin ovat syövyttäneet pahasti aivojani ja osittain noiden takia on vaikeaa keskittyä juuri mihinkään pitkäkestoisesti. Elokuvateatteri (tai ihan oikea teatteri tms.) on niitä harvoja paikkoja, joissa sitä enää tulee varmuudella yhtäjaksoisesti keskityttyä yhteen asiaan pari tuntia. Valkokangas ja elokuvateatterin äänentoisto tuovat tiettyä tunnelmaa televisioon ja tietokoneen ruutuun verrattuna, mutta minulle elokuvateatteri on rentouttava paikka, jossa elokuva toimii kokonaisvaltaisena kokemuksena ennen kaikkea juuri keskeytyksettömyyden takia.

 

Kuvahaun tulos haulle is google making us stupid

 

Optimaalinen katsomiskokemus saavutetaan ehkä verrattain tyhjässä salissa, jossa on vain jotain kymmeniä katsojia kun laadukas eurooppalainen draama ei ole vetänyt kovinkaan paljon muita katsojia saliin. Eilen kävin poikkeuksellisen pitkän tauon jälkeen katsomassa taas leffan ihan elokuvateatterissa ja kokemus oli nautinnollinen ja rentouttava. Ruotsalaisen Ruben Östlundin the Square nappasi viime vuonna Cannesissa kultaisen palmun, joten odotukset olivat korkealla.

The Square onnistui kuitenkin täyttämään odotukseni hyvin ja pääsin aika likelle optimaalista elokuvakokemusta. Squaressa tarkastellaan mukavan kriittisesti taide-eliittiä, joka joutuu mm. keskelle vaikuttavaa, mutta kiusalliseksi muuttuva performanssiesitystä. Päähenkilö joutuu myös pohtimaan miten toimitaan kun siivoja meni epähuomiossa siivoamaan osan taideteoksesta roskiin.

Ruudulla on hienovaraisia ja oivaltavia sivalluksia monenenkin nykymaailman ilmiöön liittyen. Ehkä selkeimmän räikeä mutta silti osuva parodisointi kohdistui somemarkkinointitiimin toilailuun ja Youtube-videon aiheuttamaan mediakohuun, jonka seurauksena taidemuseon kuraattorina toimiva päähenkilö pakotetaan eroamaan. Leffan päähenkilönä toimiva kuraattori joutuu kuitenkin ennen tätä monenlaisiin muihinkin hankaliin ja kiusallisiin tilanteisiin, mm. Elisabeth Mossin näyttelemä toimittajan sekä kerjäläisten kanssa.

The Square oli oikein mainio katsomiskokemus ja kuvataide-eliitille naureskeleva laatuelokuva ehkä sopi erityisebn hyvin minulle. Liikkuvan kuva on niitä harvoja korkeakulttuurin muotoja, joista aidosti voin saada paljon irti. Kuva- tai tilataide taas ovat niitä taidemuotoja, joista harvoin saan oikeasti mitään irti.