Setämiesten pallit pölkylle

Me toon jälkilöylyissä osa “Twitter-feminismistä” on tuntunut lievästi painostavalta. Yleisesti ottaen en tiedä missä määrin haluan olla samassa ryhmässä itsensä feministeiksi laskevien kanssa, mutta tiedän etten varmasti halua ainakaan olla samassa porukassa netin antifeministisen mölyapinalauman kanssa.

Kun en oikein osaa muotoilla omia ajatuksiani tai ole välttämättä varma mitä jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä ihan tarkalleen pitäisi ajatella, niin Economist on usein aika hyvä lähde valistuneen mielipiteen muodostamiseen. Ja niin ehkä näin Me Toon jälkimainingeissakin.

 

 

Me too loi jonkinlaisen leimahduspisteen, jonka seurauksena aiempaa useampi uskaltaa tulla esiin kertomaan kokemuksistaan ja tämän seurauksena esimerkiksi joidenkin yritysten härski setämieskulttuuri varmasti joutuu aiempaa ahtaammalle. Jotenkin kuitenkin tuntuu että Me toon jälkimainingeissa pitäisi käydä tarkemmin keskustella siitä, mikä on missäkin kontekstissa järkevää luokitella seksuaaliseksi ahdisteluksi ja mikä ei sekä mitä seksuaaliselle ahdistelule yleisesti halutaan tehdä.

Esimerkiksi Hakkaraisen tuoreimmista toilailuista voidaan mennä vielä aika monta pykälää lievenmpään suuntaan ja sanoa vielä helposti, että tämä on seksuaalista häirintää, mutta jossain vaiheessa tullaan harmaammalle alueelle, jossa tilanteen tulkinta muuttuu hankalammaksi. Aika monissa tapauksissa voi ihan maalaisjärjellä miettiä minkä toinen kokee seksuaaliseksi ahdisteluksi, mutta ihan kaikissa konteksteissa tämä ei ole aivan helppoa.

En pelkää että feministinen kullinleikkauslegioona hyökkäisi tulevaisuudessa kimppuuni, mutta vähän huolettaa että liikaa hyväntahtoisia setämiehiäkin saattaa mennä tulevaisuudessa pesuveden mukana ja antifeministinen mölyapinalauma saa lisää bensaa liekkeihin, jos seksuaalinen ahdistelu jää yleisessä keskustelussa kovin höttöisesti määritellyksi.

 

Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland eli AfD) näyttäisi varmuudella nousevan syyskuun vaaleissa ensimmäistä kertaa Saksan liittopäiville. Tulos näyttäisi kuitenkin jäävän vajaan vuoden takaisiin odotuksiin nähden pettymykseksi. Trumpin vaalikampanjan aikana ja voiton jälkeen AfD:n kannatus kävi parhaimmillaan noin 15:ssa prosentissa, mutta on nyt laskenut  kymmenen prosentin tuntumaan.

AfD:n kannatus on myös matalampi kuin lähes kaikkilla Euroopan samanhenkisillä veljespuolueilla ja tähän mennessä Saksan liittopäivillä ei ole ollut ollenkaan nationalistista taantumuksellistoa edustavaa puoluetta. Saksa on ollut monella tapaa 2010-luvun kriisien keskellä Euroopan terve mies. Taloudellisestikin on mennyt hyvin eikä maan valtavirtakeskusteluissa pitkään nähty rajun EU-vastaisia puheenvuoroja.

Vaihtoehto Saksalle lähti vuonna 2012 liikkeelle ennen kaikkea EU-kriittisenä ns professoripuolueena. Sisäisten valtataistelujen seurauksena ja Frauke Petryn noustua puolueen johtoon 2015 ja ekonomisti Bernd Lucken astuttua sivuun, on AfD viime vuosina keskittynyt selvemmin islamiin, maahanmuuttoon ja monikultuurisuuteen liittyviin kysymyksiin. Puolue on myös suhtautunut pelottavan positiivisesti Putiniin ja Venäjän politiikkaan.

Toki on ehkä perusteltua myös muistaa, että Saksan liittotasavalta on Euroopan asukasluvultaan suurin maa (en laske Venäjää tai Turkkia Eurooppaan) ja asukkaita on enemmän kuin 17:ssä EU:n pienimmässä jäsenmaassa yhteensä. Saksan 16:sta osavaltiosta 5:ssä on asukkaita enemmän kuin Suomessa ja joissain osavaltioissa AfD on kerännyt osavaltiovaaleissa jopa yli 20 prosenttia äänistä.

25 vuotta Saksan yhdistymisen jälkeen ehkä keskeisin maantieteellinen jako  menee edelleen idän ja lännen välillä. Tämä näkyy hyvin selkeästi juuri AfD:n kannatuksessa. Puolue on pärjännyt viime vuosina suht hyvin myös Hessenissä, mutta muuten sen vahvimmat kannatusalueet ova selkeästi entisen Itä-Saksan alueella.

Tämä ei tietysti ole yllättävää. Useimmisa entisissä itäblokin maissa avoimen fasistisetkin voimat ovat pärjänneet viime aikoina hyvin ja Länsi-Euroopassa nationalistinen taantumuksellisto pärjää usein parhaiten juuri Itä-Saksan ruostevyöhykkeen tyyppisillä alueilla, vaikka entisen DDR:n alueilla nimenomaan islamilaisia maahanmuttajia on  tietysti erityisen vähän. Viimeistään Petryn noustua AfD:n johtoon on Dresdenistä liikkeelle lähtenyt hieman radikaalimpi PEGIDA assosioitunut yhä selvemmin AfD:hen, vaikka puolue onkin halunnut pitää siihen jonkinlaista hajurakoa.

Vaikka Vaihtoehto Saksalle pärjääkin hyvin juuri entisen DDR:n alueille, ei se vertaudu kovin hyvin Itä-Euroopan ja Visegrad-maiden fasistiseen meinkinkiin ja AfD on suht siististi toimiva puolue jopa useimpiin sen länsieuroopalaisiin veljespuolueisiin verrattuna. Tälle on tietysti tavallaan aika ilmeiset historialliset syyt. Erilaista alt right-hörhöilyyn liittyvää materiaalia lueskellessani tuli myös mieleen, että saksaksi alt tarkoittaa vanhaa. Tämä itse asiassa symboloi aika hyvin, miksi nationalistisella taantumuksellistolla on vaikeuksia toimia Saksassa. AfD on kiemmurrellut vähän jo pelkästään nationalismista puhuttaessa ja Saksassa nationalismilla on oikeastaan jopa hyvällä tavalla likaisia konnotaatioita.

Suorat natsivertakset ovat helposti kohtuuttomia tai jotenkin banaaleja, mutta Saksassa mitään nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä on luonnostaan ollut vaikea miettiä ilman assosiaatiota natseihin ja tämä on antanut maalle aika tehokkaan rokotuksen nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Economist pisti viime viikonloppuna Chartollesvillessä nähdyn natseilun saksalaiseen kontekstiin, ja totesti ettei vastaava olisi Saksassa yksinkertaisesti mitenkään mahdollista. Trumpin töhöilyt ja Amerikassa tapahtuvat Alt right/KKK/natsihommat satavat myös AfD:n laarista sivuun. Saksassa asiat assosioituvat erityisen nopeasti nimenomaan sen vanhaan oikeistoon ja ehkä ihan hyvä niin. Tuo on johtanut satunnaisiin ylireagointeihin, mutta samaistun kyllä saksalaisiin, joilla on kokonaisuutena mukavan nöyrä ja aika terve suhde nationalismiin ja omaan kansallisvaltioonsa.



 

 

Terrorismi ja teknologiajättien vastuu

Kuten monessa muussakin asiassa nykyään, myös terrorismin vastaisessa taistelussa voisi olla syytä kiinnittää enemmän huomiota aikamme teknlogiajätteihin ja niiden vastuuseen. Paljon on ollut puhetta siitä, kuinka poliisilla ja erilaisilla viranomaisilla pitäisi olla välineet taistella terroristeja vastaan, mutta jossain piireissä on pikkuhiljaa alettu puhua siitä, kuinka teknologiajätit päästävät liian helposti terroristien väkivaltaista propagandaa läpi ja luovat näille mahdollisuuden rekrytointiin ja keskinäiseen kommunikaatioon.

Eräältä suosikkiajattelijaltani Evgeny Morozvilta on jo pitkään kuultu mielenkiintoisia puheenvuoroja teknologiajättien moraalisesti vastuusta, mutta nyt tätä aihepiiriä käsiteltiin myös uusimassa Economistissa. Ja tinkimättömänä markkinatalouden kannattajana Economist luonollisesti muistuttaa sääntelyn ongelmista, mutta kuitenkin toteaa, ettei kaikkea nettijättien toiminnan valvontaa ja säätelyä voi vastustaa kaltevan pinnan argumentaatioilla.

In the past, internet firms have tended to “build it first, figure out the rules later”. However, the arguments about terrorism and extremist content are a stark reminder that the lawless, freewheeling era of the early internet is over. Technology firms may find that difficult to accept. But accept it they must, as part of the responsibility that comes with their new-found power and as part of the price of their success.

 

 

Työ, Valta ja Status 2000-luvulla, Ryan Avent – Ihmisten varallisuus

Economistin toimittajan Ryan Aventin kirja The Wealth of Humans: Work and Its Absence in the Twenty-first Century yritää vetää yhteen viimeiset vuodet vellonnutta keskustelua teknologian kehityksestä, työpaikkojen katoamisesta ja tulonjaon polarisaatiosta. Toivoin kirjalta juuri  näiden aihepiirien liittyvän keskustelun huolellista yhteenvetoa lisätessäni sen tämän vuoden talouskirjojen lukulistalleni. Odotin position olevan Aventin työnantajan The Economistin tapaan extreme center, niin että aihepiirin monet ongelmat tunnustetaan, muttei päädytä aivan Humans need not Apply-videon pessimismiin.

 

Kirja alkaa Adam Smithin ja John Maynard Keynesin lainauksilla ja kertoo sen jälkeen miten toimittajan ja taksikuskin vaarassa olevat ammatit kuvastavat laajempiakin käynnissä olevia kehityskulkuja. Yksi kirjan alkupuolen hyviä huomioita oli teknologian vaikutusten ryhmitteleminen kolmeen kategoriaan.

1. Ensimmäinen on ilmiselvähkö ja jo pitkään olemassaollut automaatio, joka on tosin levinnyt ja leviämässä koko ajan uusille alueille. Se siirtyy yhä enemmän tehtaiden ulkopuolelle tomistoihin ja duunareiden töistä asiantuntijatehtäviin.

2 Toiseksi tekniikan kehitys on mahdollistanut aiempaa tehokkaamman ulkoistamisen ja töiden siirtämisen halvempiin maihin kun työn seuranta ja asioiden kommunikoiminen on teknologian myötä aiempaa helpompaa. Tätä kautta nimenomaa tekninen kehitys on voimistanut globalisaatiota tästä on syntynyt jonkinasteinen takaisinkytkentä

3. Tekniikka on mahdollistanut oman alojensa supertähtien toimimisen yhä suuremman yleisön kanssa. Esimerkiksi parhaat luonnoitsijat voivat nyt MOOC:ien avulla tavoittaa satojatuhanisa opiskelijoita ja aiemmin tältä kilpailulta välttyneet keskinkertaiset professorit joutuvat kohtaamaan uudenlaista kilpailua.

Avent on kuitenkin kriittinen myös sen suhteen, kuinka paljon työpaikkojen katoamisen ja tulonjaon polarisaation aiheuttamia ongelmia kyetään ratkomaan koulutusta parantamalla. Laadukas ja ajantasalla oleva koulutusjärjestelmä on tärkeä palikka, mutta siihen keskittymällä ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan tulevia ongelmia kuin hyvin pieniltä osin.

Aventin esimerkit siitä, millaiset uudet ja työpaikat osaltaan helpottavat työpaikkojen katoamista ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta eivät nähdäkseni kovin rohkaisevia. Nuo työpaikat eivät ehkä pysty tarjoamaan kovin suurelle määrälle ihmisiä keskiluokkaista elintasoa.

On kuitenkin totta, että netin tehokkaasti ihmisiä yhteensaattavien markkinapaikkojen kautta joillekin ihmisille on mahdollista erikoistua hyvin pienelle sektorille ja myydä todellisia niche-tuotteita ja saada silti riittävä toimeentulo. Omalla läppärillä voi osallistua myös netin keikkatalouteen ja vapaampi työnteko kompensoi osaltaan mahdollisesti matalammaksi jäävää korvausta. Yhä tehokkaamman tuotannon maailmassa käsityön merkitys saattaa myös kasvaa. Käsityöoluet ovat olleet in jo pitkään ja ruuan ohella muillakin aloilla varmaan nähdään samanlaista trendiä, joka osaltaan tarjoa töitä joillekin.

Kirjan nimen Adam Smith-alluusio tulee esiin erityisesti kirjan keskivaiheilla kun Avent kirjoittaa pitkästi yritysten aineettomasta pääomasta ja kuinka 80% yritysten arvosta on nykyään pimeää ainetta. Ei maata, kiinteistöjä ja koneita tai laitteita, joita usein ajatellaan, vaan yrityksen sisällä olevaa tietoa, jota pystytään hyödyntämään tehokkaasti rakentamalla toimiva kulttuuri työpaikan sisälle.

Avent kirjoittaa myös mielenkiintoisesti San Franciscon asuntomarkkinoista ja tavasta kuinka kaupunkimaan rajallisuus ja tehoton käyttö siirtää taloudellisen kasvun hedelmät helposti suurelta osin maanomistajien käsiin. Itse pidin paljon kirjan keskivaiheen kaupunkiaiheisista pohdiskeluita. Tolkutonta vuokraa itse viime aikoina maksaneena tullut mieleen ajatus, että väistämättä jonkinlaiset yhteisasumisen muodot yleistyvät tulevaisuudesssa varsinkin niillä metropolialueila, joilla asumisen hinta eniten kasvanut.

Varsinkin kirjan loppupuolella on myös selkeämmin viime vuosien poliittiseen keskusteluun liittyvää tarinointia. Avent esimerkiksi puhuu varsin avoimen maahanmuuttopolitiikan puolesta. Erityisen mielenkiintoista oli kuitenkin kappale kehittyvistä maista ja miten ennenaikainen deindustrialisaatio saattaa vaikuttaa näihin maihin. Harva meistä on tainnut miettiä, miten robotisaatio ja digitalisaatio vaikuttaa länsimaiden ulkopuolella.

Kirjan tyylissä ehkä näkyi se että kirjoittaja on the Economistin toimittaja, enkä sano tätä negatiivisessa mielessä. Kirja analyysit olivat kuitenkin pääosin verrattain kansantajuisia, mutta välillä työmarkkinoita analysoitiin melkoisella antaumuksella. Wealth of Humans oli aika pitkälti sitä mitä odotinkin. Sen sävy oli kuitenkin astetta odottamaani synkempi. Jos tässä nyt ei ihan perikatoon ollakaan matkalla, niin aika helvetinmoisia ongelmia saadaan silti ratkoa

 

 

Luuseripoikien vaihtoehtotodellisuus ja työn muutos

Economistin talouskolumnisti Ryan Avent on kirjoittanut paljon työn muutoksesta ja miehen The Wealth of Humans-kirja on omalla vuoden 2017 talouskirjojen lukulistallani. Avent on kirjoittanut nyt mielenkiintoisen tekstin, kuinka työtilanteen heikentyessä ja virtuaalimaailman muuttuessa yhä realistisemmaksi, tuntuu yhä useampi “luuserimies” siirtävän ajakäyttöään peleihin ja tämä kehitys saattaa kiihtyä lisää tulevaisuudessa. Aiheesta on yritetty tehdä vakavastiotettavaa tutkimustakin, johon Aventkin tekstissään viittaa. Tuota Erik Hurstin tutkimusta käsiteltiin mielenkiintoisesti myös viime syksynä Econtalk-podcastissa.

Näyttää siltä, että työelämän muutokset ovat iskeneet erityisen kovaa heikosti koulutettuihin miehiin, mikä on varmaan yksi osatekijä populismin, antifeminismin ja  nationalistisen taantumukselliston nousulle. Poikien heikentyneet oppismistulokset ovat herättäneet huolia Suomessa ja esimerkiksi Vihreät julkaisivat hiljattain oman toimenpidepakettinsa poikien pelastamiseksi. Ongelmavyyhti on jo sinällään todella vaikea, mutta kun siihen liittyy myös identiteettipoliittisia aspekteja, niin voi olla toivottoman hankalaa löytää tarvittavia ratkaisuja. Ja toki työttömyyden ja silpputyön keskellä tarpoo paljon myös naisia ja meitä akateemisesti koulutettuja miehiä. Aventin tekstissä mainitsemat tapausesimerkit eivät ole mitään peruskouluun opiskelunsa päätteneitä pudokkaita. Virtuaalimaailman pakeneminen näyttäisi kuitenkin voittopuoleisesti olevan matalasti koulutettujen miesten ratkaisu.

Tietokonepelien syyttäminen ikävistä asioista on nykyaikana jo vähän sellainen asia, jota kukaan alle 30-vuotias ei helposti kehtaa tehdä. Eikä tätä varmasti kannata liioitella ja pelkään nyt kuulostavani itseäni vanhemmalta sedältä, mutta pidän täysin mahdollisena, että työmarkkinoille pääsemisen ongelmat ja yhä realistisemmiksi muuttuneet virtuaalimaailmat johtavat siihen, että syrjäytymisvaarassa olevat miehet pakenevat ongelmiaan virtuaalimaailman ja tätä kautta entisestään heikentävät työllistymismahdollisuuksiaan.

Sikäli kun virtuaalimaailma on vaihtoehto esimerkiksi päihteisiin pakenemiselle, niin varmasti se on parempi ratkaisu ja toisaalta ei varmaan kannata liikaa moralisoida. Jos tarjolla on satunnaisesti vastenmielistä työtä huonolla palkalla, niin ehkä se homo economicus kaikesta epärationaalisuudestaan huolimatta laskee ihan oikein, että virtuaalimailma on varsin varteentotettava vaihtoehto.

“A life spent buried in video games, scraping by on meagre pay from irregular work or dependent on others, might seem empty and sad. Whether it is emptier and sadder than one spent buried in finance, accumulating points during long hours at the office while neglecting other aspects of life, is a matter of perspective. But what does seem clear is that the choices we make in life are shaped by the options available to us. A society that dislikes the idea of young men gaming their days away should perhaps invest in more dynamic difficulty adjustment in real life. And a society which regards such adjustments as fundamentally unfair should be more tolerant of those who choose to spend their time in an alternate reality, enjoying the distractions and the succour it provides to those who feel that the outside world is more rigged than the game.”

 

Opi ja päivity tai kurjistu – Elinikäisen oppimisen imperatiivi

Viimeisimmässä Economistin numerossa oli kasa artikkeleita elinikäiseen oppimiseen liittyen ja kuten avausartikkeliaa todetaan: Lifelong learning is becoming an economic imperativeUusien asioiden oppiminen voi olla mukavaa ja tehdä elämästä aiempaa mielenkiintoisempaa, mutta jopa kaltaiselleni nuorehkolle infovorelle elinikäisen oppimisen  pakko tuntuu myös aika ahdistavalta .

Koulutusta on perinteisesti ajateltu pitkälti kertakylvönä, jonka jälkeen siltä samalta pellolta kerätään hedelmäää loppuelämänajan. Tulevaisuudessa koulutusta pitäisi varmaankin järjestää toistuvasti työuran eri vaiheissa. Eikä tämä kai täysin vieras ajatus ole ollut tähänkään asti. Kyllähän yritykset ovat järjestäneet työntekijöille erilaisia kurssituksia. Tässä ongelma on, että yrityksellä on taipumus tarjota kapeampaa, enemmän sen omiin täsmätarpeisiin liittyvää koulutusta kuin taitoja, jotka hyödyttäisivät työntekijää pitkässä juoksussa.

Olennaisinta kai olisi, että ihmiset kehittäisivät omia metakognitiivisia taitojaan ja osaisivat myös itsenäisesti pitää osaamistaan yllä. Vaikka nykyistä laajat massat tavoittavaa yliopistokoulutusta on (aiheestakin) kritisoitu siitä, kuinka se ei valmista ihmisiä riittävästi työelämää varten, niin kiistatta yliopiston opettama abstrakti ajattelu on asia, joka nykymaailmassa auttaa mukautumaan muuttuvaan työympäristöön. Toisin kuin esimerkiksi paljon kehuttu Saksan oppisopimuskoulutus. Ja tokihan korkeakoulututkinto edelleen tilastollisesti tarkastellen parantaa työllistymistä ja palkkaa, muttei yhtä selvästi kuin ennen. Kyse osittain siitä, että singaloinnin myötä korkakoulutettuja otetaan töihin joihin korkeakoulututkintoa ei tarvitse.

Netti on täynnä ilmaisia resursseja erilaisten asioiden opetteluun. Youtubesta voi katsoa maailma huippuylipistojen luentoja ja vaikkapa Codeacademyssa, Khan Academyssa tai Courserassa voi opetella ohjelmoinnin, webdesignin tai data-analyysin perusteita. Monet MOOC:it ovat ilmaisia tai ainakin länsimaisesta näkökulmasta hyvin sopuhintaisia. Verrattain harvat kuitenkaan käyttävät näitä ja osittain on kyse siitä, että keskivertokaveri ei välttämättä ole tietoinen resurssien olemassaolosta eikä edes törmää niihin, jos häntä ei erikseen niistä informoida. Tämän lisäksi heikommassa asemassa olevilla ihmisillä ei välttämättä ole kykyjä, joita tarvittaisiin tällaisten kurssien läpikäymiseen. Ja totuuden nimissä sanottava, että monet ovat myös aidosti laiskoja, eivätkä jaksa aktiivisesti opetella uusia taitoja.

Riskinä onkin, että pääosin ennestään paremmassa olevat ihmiset kykenevät tällaisten kurssien avulla päivittämään osaamistaan, mikä sekin on tietysti hyödyllinen ja arvokas asia, muttei kuitenkaan auta keskimääräistä heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Yhteiskunta muutuu tavallaan entistä meritokraattisemmaksi. Lahjakkaat ja todella kovaan työntekoon valmiit intialaiset ja afrikkalaiset varmasti hyötyvät varmaankin kaikkein eniten näistä kursseista.

Edelleenkin hyvin suuri osa nettikursseille ilmoittautuneista ihmisitä jättää ne kesken (kuten minäkin usein). MOOC:it ja erilaiset nettikurssit ovat  kuitenkin oikeanlaisia askeleita siihen suuntaan, johon koulutuksen ja opiskelun pitäisi tulevaisuudessa mennä. Netissä käytäviä kursseja on mahdollista suorittaa paljon nopeammin kuin korkeakoulututkintoja. Kyse on myös ajankäytön jakamisesta vielä pienempiin osiin. Tyypillisesti nykyisissä netin oppimisympäristöissä kurssit on jaettu oppintunteihin, jotka vielä jakautuvat parista minuutisa vartin pituisiin videopätkiin, jotka keskittyvät johonkin täsmällisempään aiheeseen. Näitä on sitten helpompi kuunnella tai katsoa vaikka työmatkan aikana.

Olen kaikkea muuta kuin koulutuksen asiantuntija, mutta pyöriteltyäni näitä asioita päässäni olen tullut yhä enemmän kannalle, että opiskelun kertakylvön ajatuksesta pitäisi luopua mahdollissimman nopeasti ja jakaa resusseja pidemmälle aikavälille läpi ihmisten aikuiselämän.