Google, James Damore ja sukupuolten erot

Tällä viikolla netissä on kouhkattu aika kovalla innolla Googlelta kenkää saanesta James Damoresta ja tämän kirjoittamasta muistiosta. Ajattelin kirjoittaa muistiin lähinnä itseäni varten muutaman ajatukuksen tapahtuman ympärillä pyörivästä keskustelusta. Monet selvästi älykkään ihmiset ovat päätyneet tapahtumista hyvin erilaisiin johtopäätöksiin. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, mutta jotenkin tätä keskustelua seurattuani näki poikkeuksellisen selvästi, miten eri ihmiset tuntuivat nopeasti päätyvän omiin tulkintoihinsa ja minä raukka kun yritin vähän seurata tapahumia ja lueskella erilaisia kommentaareja, enkä tuntunut pääsevän johtopäätökseen edes siitä, mitä James Damore loppujen lopuksi halusi sanoa. Tässä nyt joka tapauksessa muuta ajatukseni tästä aihepiiristä.

Minusta on ensinnäkin itsestäänselvää, että koko populaatiota katsottaessa sukupuolten välillä on eroja. Nämä vaikuttavat ammatinvalintaan, työelämään sekä palkkaukseen ja erot taitavat näkyä erityisesti ääripäissä. Minusta tämän kiistäminen on äärimmäisen typerää. En kyllä ole ihan varma onko kovin valtavasti feministejä tms., jotka kiistävät tämän, mutta tämä porukka on joka tapauksessa saatanan typerää sakkia.

Jotakuinkin yhtä typerää on kuitenkin sanoa, että koska sukupuolten välillä on eroja, ei rakenteita ole olemassa tai niillä ei ole mitään merkitystä. Jollain tasolla pidän tällaista ajattelua jopa typerämpänä, koska se on jotakuinkin laiskinta mahdollista laatua. Tällaista kommenttia tulee yleensä jonkin sortin konservatiiveilta, jotka monissa yhteyksissä puhuvat nimenomaan kulttuurin merkityksestä pitäen biologiaa ja lainsäädäntöä epäolennaisina tekijöinä kun katsotaan, miten ihmiset toimivat ja mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Sukupuolten kohdalla biologia ja kulttuuri ovat sekoittuneet toisiinsa useimmissa asioissa sotkuksi, jossa on typerää sanoa, että toisella näistä ei olisi vaikutusta ja monissa tapauksissa on melkeinpä typerää edes väittää tietävänsä kummalla on suurempi vaikutus. Konservatiiveilla on taipumus päätyä liioittelemaan biologian merkitystä, koska heille sopisi hyvin, etteivät sukupuoliroolit muuttuisi ja ajateltaisiin, ettei niitä edes ole mahdollista muuttaa. Liberaaleilla taas on taipumus päätyä liioittelemaan rakenteiden merkitystä, koska niihin on mahdollista vaikuttaa politiikalla.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, ettei faktoista puhuminen ole välttämättä arvoneutraalia ja että kaikkien faktojen (äänekäs ja jatkuva) toistelu olisi automaattisesti hyvä juttu. Ihmismielellä on taipumus ajatella stereorotypioiden avulla. Tämä näkyy hyvin sukupuolten kohdalla, mutta pätee tietysti hyvin moniin muihinkin juttuihin. Usein erot eri ihmisryhmien välillä ovat olemassa, mutta ne eivät ole välttämättä mitenkään valtaisan suuria ja näistä eroista puhuminen ja niiden korostaminen johtaa siihen, että eri ryhmien yksilöitä kohdellaan eri tavoilla. Varsinkin heikompi  aines tulkitsee nopeasti omalla tavallaan kaikki kommentit, joissa sanotaan naisten olevan keskimäärin miehiä heikompia joissain asioissa. Ja vähän fiksummatkin insinööriaivoiset tuntuvat haluavan typistää sotkuisen maailman elegantiksi ja  yksinkertaiseksi, mutta heikosti todellisuutta kuvaavaksi malliksi.

James Damorella on luonnollisesti sananvapaus kertoa ajatuksiaan ja toisaalta Googella on myös lainsäädännön puitteissa oikeus potkia ulos sellaiset työntekijät, jotka toimivat vastoin sen yrityskulttuuria. Tässä suhteessa amerikkalainen keskustelu on ollut ihan mielenkiintoista seurattavaa. Oikeistokonservatiivit jotka yleensä puolustavat yritysten oikeuksia toimia juur niin kuin ne lystäävät ovat tässä tapauksessa valinneet täysin vastakkaisen position. Pidän myös hieman naiivina joidenkin ihmisten sananvapauskäsitystä, jossa oletetaan että minulla pitäisi olla oikeus töräytellä ja haastaa riitaa ihan haluamallani tavalla ilman, että sillä olisi mitään vaikutusta siihen, miten muut ihmiset suhtautuvat minuun.

VOX:n podcastissa oli myös ihan hyvä kommentii siitä, kuinka diversiteetin puolesta äänekkäästi puhuvat nettijätit kuten Google ovat (erityisesti teknisten roolien osalta) edelleen hyvin selkeästi miesten dominoimia. Diversiteetistä puhutaan tavoitteissa, mutta kehitystä tapahtuu vuodesta toiseen vain hyvin vähän. Minä en kuitenkaan pidä Googlen toimintatapa  huonona. Palkataan parhaiten tehtävään soveltuvat ihmiset, jotka tällä hetkellä tupppaavat olemaan koko väestöön verrattuna suhteettoman usein valkoisia miehiä, mutta pidetään lähes tarpeettomankin äänekkäästi yllä kulttuuria, jossa puhutaan diversiteetin tärkeydestä, eikä pidetä nykytilannetta jotenkin biologisesti deterministisenä lopputuloksena, joka ei voisi muuttua.



Aiheesta muualla

James Damore Stefan Molyneuxin haastateltavana

Vox:n podcastin uusin jakso jonka alkupuoli käsitellään Damore-casea

David Pakman Show:n kommenti Damore-caseen

 

Junttikapinaa ymmärtämässä, J.D. Vance – Hilbilly Elegy

Oranssin rusketusvoideruhtinaan nousun yksi vähemmän tärkeä seuraus oli, että se nosti viime syksynä myös J.D. Vancen Hillbilly Elegyn  myyntitilastojen kärkeen. Ylimieliset kuplaliberaalit ovat yrittäneet ymmärtää sydänmaiden aitojen amerikkalaisten tuskaa ja tarttuivat joukolla kirjaan. Minäkin sain lopulta luettua Hillbilly Elegyn ja voin nyt ruksia kolmannen kirjan pois vuoden 2017 lukulistaltani.

Kirjaan liittyy todella monia teemoja ja sitä lukiessani ja asioita miettiessäni huomasin tekeväni assosiaatioita moneen suuntaan. Tiivistyksenä voisi kuitenkin sanoa, että Hillbilly Elegy on Ohion pikkukaupungissa kasvaneen, valkoisesta roskaväen joukosta korkealle ponnistaneen kolmekymmpisen miehen muistelmateos lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Alaotsikko Family and Culture in Crisis kertoo jo paljon kirjan pohjavireestä. Kultuurinen viiteryhmä, josta Vance erityisesti puhuu, on Keskilännen irlantilaisskonlantilaisttaustainen työväenluokka. Päihdeongelmat, rikkinäiset perheet ja synkät tulevaisuuden näkymät kuvaavat Vancen perheen ja viiteryhmän elämää. Konservatiiviksi identifioituvana Vance kiinnittääkin paljon huomiota juuri perheiden sisäisiin ongelmiin ja kulttuurisiin patologioihin.

Tätä kirjaa on totisesti yritetty käyttää viimeisen vajaan vuoden välineenä ymmärtämään Amerikan junttikapinaa. Ja siis sanotaan nyt pakollisena disclaimerina, etten luonnollisestikaan tarkoita kaikkien tai edes enemmistön Trumpin äänestäjistä olevan valkoista roskaväkeä, mutta valkoinen roskaväki kuitenkin ryhmittyi näissä vaaleissa ennennäkemättömän vahvasti republikaanien ehdokkaan taakse.

Konservatiivijunttien sisäiset ristiriidat

Vancen refleksiivistä ajattelua kuvastaa, että hän viittaa suoraan myös William Julius Wilssoniin kirjoituksiin ja vetää paralleelleja vuosikymmeniä sitten amerikassa tapahtuneseen kaupunkikeskustojen rappioitumiseen ja sen vaikutuksiin inner cityjen (suurelta osin) mustaan väestöön. Vancen elämän tärkein henkilö ja kirjan kiistatta viihdyttävin hahmo oli isoäiti Mamaw, jota hän on kuvannut haastatteluissa myös monien mustien tunnistamaksi hahmoksi. Ydinperheen ongelmien kasaantuessa isovanhempien merkitys on saattanut kasvaa. Toisaalta perheen merkityksen korostaminen yhdistettynä rikkinäisiin perheisiin, avioliiton ulkopuolisiin lapsiin ja jatkuvaan perheväkivaltaan kuvastaa, osittain sitä kestämätöntä ristiriitaa, jossa nämä valkoisen roskaväen edustajat ovat eläneet.

Perheen ohella kirjassa keskitytään muutenkin paljon hillbillyjen kulttuurin sisäisiin ristiriitoihin. Vance esimerkiksi kertoo, kuinka Michelle Obaman kommentit terveellisemmän ruokavalion tarjoamisesta lapsille aiheutti monissa Appalakkien asukeissa raivoa. Ei siksi, että he ajattelivat tämän olevan väärässä, vaan koska sisimmässään tiesivät tämän olevan oikeassa.

Hard working on myös sana jota valkoinen roskaväki halutaa liittää itseensä, mutta missä määrin tämä näkyy oikeasti heidän elämässään? Paljon Amerikan sydämaiden työpaikoista on kadonnut ja tämä on oikeasti muuttanut monien ihmisten tilanteen vaikeaksi. Se on myös synnyttänyt tilanteen, jossa kovaa työntekoa kunniottavan valkoisen työväenluokan pitää yrittää selittää itselleen, miksi he ovat työttöminä, vaikka työtä pelkäämättömälle tyypille Amerikan ihmemaasta pitäisi aina löytyä töitä. Itse pidin viime syksyn vaalihaastatteluissa varsin röyhkeänä joidenkin keskilännessä eläneiden ihmisten kommetteja siitä, miten he eivät halua yhteiskunnan työttömyystukia vaan kunnon töitä. Yhteiskunnan tuki ei riitä, vaan kaikki asiat pitäisi järjestää sillä tavalla, että nämä  hilibillyt  voisivat jäädä kotikonnuilleen tekemään töitä hyvällä palkalla.

Kuvahaun tulos haulle hillbilly elegy mamaw

Vance ruotii myös hillbillyjen uskonnollisuutta ja sitä kuinka nämä kertovat käyvänsä kirkossa säännöllisesti, vaikka todellisuudessa kirkossa ei keskimäärin välttämättä käydä sen useammin kuin rannikoiden liberaareilla aluella. Yksi kirjan lukuisista hauskoista Mamawn kommenteista liittyi juuri uskontoon ja siihen kuinka JD oli kahdeksanvuotiana ahdistunut kirkossa kuulemistaan homopelotteluista ja meni kertomaan mamawlle pelkäävänsä olevan homo.

Don’t be a fucking idiot, how would you know you know that you are gay? JD, do you want to suck dicks? Of course not. Then you are not gay. And even if you did want to suck dicks, that would be okay. God would still love you.

Trumpin menestys ja talous

Minulle Trump-ilmiössä yksi hämmentävin tekijä oli, miten valkoisen roskaväen onglelmista onnistuttiin syyttämään liberaaleja, ja kuinka heikosti Hillary Clinton uskalsi sanoa, että kyllä, tämä väestöryhmä joutuu elämään suurten ongelmien keskellä, mutta ongelmien syynä eivät ole neekerit, homot, rannikkoiden liberaalit ja meksikolaiset. Jos ongelmille olisi ollut pakko nimetä syntipukki, niin se olisi ollut friedmanreaganilaiseen talouspolitiikkaan sokeasti uskoneet republikaanit. Nimenomaan republikaanit ovat kertoneet miten ei kannata huolehtia työpaikkojen siirtymisestä kun kokonaiskakku kuitenkin kasvaa.

Minusta on selvää, että raaka kapitalismi ja hyvin heikko sosiaaliturva johtavat tiettyjen ryhmien osalta nopeaan työpaikkojen katoamiseen, köyhyyteen sekä monenlaisiin tästä seuraaviin kerrannaisvaikutuksiin. Tämän takia minun oli esimerkikksi vaikea ymmärtää, miten sinänsä äärimmäisen älykäs ja sivistynyt taloustietelijä Russ Roberts kertoi viime syksyn podcastissaan olleensa aidosti yllättynyt luettuaan viimeisen vuoden aikana paljon huomiota saaneen David Autorin ja kumppanien kirjoitukset Kiinan nousun vaikutuksista valkoisen työväenluokan elämään.

JD Vance on myös haastatteluissa todennut, kuinka yksi Trumpin nostanut tekijä oli  hänen keskittymisensä työpaikkoihin. Olen taipuvainen jossain määrin samohin ajatuksiin. Nationalistisen taantumukselliston nousulle on myös muita tekijöitä ja merkittävä määrä ihmisiä voi tilanteesta riippumatta kannattaa aivotonta konservatismia tai fasismia, mutta korkea työttömyys ja keskiluokan epävarmuus ovat keskeisiä tekijöitä, jotka ovat nostaneet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen tiettyjen kriittisten pisteiden yli.

Koen kuitenkin suurtaa sympatiaa J.D. Vancen refleksiiviseen ja moniuloitteiseen ajatteluun. Tietyt talouden kehityskulut ovat aika pitkälti väistämättömiä. Olisi olennaista miettiä miten auttaa näitä ihmisiä siitymävaiheessa, pehmentää pahimpia ongelmia ja tarjota apuvälineitä muuttaa  työpaikkojen perässä. San Franciscoon, New Yorkkiin, Lontooseen, mutta myös Helsinkiin tai Tampereelle muuttamisen pitäisi olla mahdollista myös hillbillyille ja suomijunteille. Metropoleihin saa tulla!

Todellinen tolkun konservaativi 

Friedmanreaganrandilaisten republikaanien, hardcore-raamattujengin ja alt right-hörhöjen keskellä  J.D. Vance vaikuttaa todelliselta tolkun konservatiivilta. Shit is complicated. Tämänkaltaisten hahmojen kanssa voisi varmasti käydä järkevää dialogia, yksilön vastuun, kultuurin ja perheen merkityksen, sekä yhteiskunnan interventioiden sopivista suhteista.

Mamaw and Papaw believed that hard work mattered more. They knew that life was a struggle, and though the odds were a bit longer for people like them, that fact didn’t excuse failure. “Never be like these fucking losers who think the deck is stacked against them,” my grandma often told me. “You can do anything you want to.



Hillbilly Elegy on ehdottomasti lukemisenarvoinen kirja enkä ihmettele, miksi sitä on myyty valtavat määrät ja miksi se on aiheuttanut niin paljon keskustelua. Valitettavasti J.D. Vance ei vain taida edutaa oikein minkäänlaisen konservatiivisen ajattelun valtavirtaa. Siinä missä liberaalit ryhtyivät miettivät mikä meni pieleen ja  miten uhmaikäisen VLHM:n tuskaa voisi ymmärtää, ryhtyivät konservatiivit aiemmin rakentamaan teekutsuliikettä, neliraajajarruttamaan lainsäädäntöä senaatissa, spämmäämään netin täyteen roskaa ja äänestämään Trumpia.

Vartia, Vihreät ja Markkinatalous

Pitkään on ollut vaikea sanoa, mihin Suomen vihreä puolue tarkalleen pitäisi sijoittaa oikeisto-vasemmisto-akselilla. Moniin Euroopan sisarpuolueisiinsa nähden Suomen vihreät ei sijoitu ainakaan yhtä selvästi osaksi vasemmistoblokkia ja vanha näppärä vihreiden heittohan oli, että vihreät ei ole oikealla tai vasemmalla vaan edellä. Kaikista puolueen heikkouksista huolimatta tuossa heitossa on kuitenkin ollut totuuden siemen ja se on syitä miksi olen itse äänestänyt vihreitä. Jonkinlainen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eetos yhdistettynä terveeseen etäisyyteen AY-liikkeestä on osaltaan tehnyt vihreiden äänestämisen riittävän houkuttelevaksi.

Kuuntelin juuri EVA:n podcastin, jossa Mika Maliranta haastatteli Antero Vartiaa vihreiden linjauksista ja erityisesti talousasioista. Vartia on kerännyt taakseen aikamoista hypeä siinä viiteryhmässä, johon minä kuulun. Minulle Sexy-Antero on kuitenkin jäänyt yllättävänkin tuntemattomaksi hahmoksi tähän asti. Mutta täytyy sanoa tämän haastattelun perusteella, että ymmärrän kyllä hyvin miksi Vartiasta on puhuttu viime aikoina niin positiivisesti. Malirantakin vastasi toistuvasti Vartian kommentteihin “Just näin”. Jotenkin tässä  ajassa on välillä todella rauhoittavaa kuulla kahden asiantuntevan ja hieman teknokaattisen keskustelijan sivistynyttä dialogia, jossa ei mennä pelkästään sloganien tasolla.

Toivottavasti Vartian ajatukset nousevat tulevaisuudessa entistä selkeämmin esiin vihreiden linjauksissa. Tuolloin puolue voisi jatkossakin luottaa saavansa minun ääneni.

 

Libertaari paternalismi ei ole oksymoron

Nyt on kyllä mediaseksikäs klikkiotsikko. Tuo on käännös Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin vuonna 2003 kirjoittamasta artikkelista Libertarian Paternalism Is Not an Oxymoron. Olen useammassa itseäni kiinnostavassa yhteydessä nähnyt viitattavan artikkeliin, mutta vaikka aihepiiri kiinnostaa, niin eipä sitä helposti lähde lukemaan tieteellisiä artikkeleita. Thaler & Sunnstein-duo on myöhemmin tullut tunnetuksi käytännön politiikkaan vaikuttaneella nudge-ajattelullaan, jota yritettiin sovelletaa myös mm. Obaman ja Cameronin hallinnossa.

Nyt kuitenkin kuuntelin artikkelin toisen kirjoittajan Richard Thalerin vuonna 2006 Econtalk-podcastissa Russ Robertsin kanssa käymän keskustelun tästä aiheesta. Kuuntelen aika paljon erilaisia podcasteja ja keskusteluja, mutta tämä oli yksi mielenkiintoisimmista pitkään aikaan. Joillekkin taloustieteeseen ja libertarismiin täysin perehtymättömille keskustelu saattaa olla aika heavya shittiä, mutta suosittelen silti. Mainittakoon myös, että Russ Roberts oli muutama vuosi sitten luomassa vekkuleita Keynes vs Hayek rap-battle-videoita.

Russ Robets on tässäkin jaksossa itse esittämänsä määrittelyn mukaan äärimmäinen libertaari, mutta hän kuitenkin ottaa ohjelmaansa vieraaksi myös eri mieltä olevia ihmisiä. Usein vieraat ovat kovan kaliiberin taloustieteilijöitä, mutta keskustelukumppaneina on jatkuvasti myös muita raskaan sarjan hahmoja. Richars Thaler taas on mahdollisesti maailman johtava käyttäytymistaloustietelijä ja kuuluu listaan ihmisiä, jotka tulevaisuudessa saattavat hyvin saada taloustieteen nobelin.

Tässä saatiin aikaan aidontuntuinen dialogi, jossa älykkäät ihmiset ovat eri mieltä ja noudattavat hyviä keskustelutapoja. Keskustelijat ovat asioista selkeästi eri mieltä, mutta kykenevät kuitenkin toimivaan dialogiin. Tämä oli sellainen keskusteluu, jotita politiikan kentälle ideaalitilanteessa käytäisiin. Thalerin ja Robertsin keskustelussa käydään hyvin läpi niitä rakenteita, joiden muovaamana ihmiset tekevät päätöksiä ja missä määrin ja millä tavoilla julkisen vallan pitäisi mahdollisesti vaikuttaa näihin rakenteisiin.

The idea of libertarian paternalism might seem to be an oxymoron, but it is both possible and legitimate for private and public institutions to affect behavior while also respecting freedom of choice.

Ehkä yksinkertaistettuna Thalerin perusajatus on, että koska näennäisen triviaaleilla seikoilla, kuten  asioiden esittämisjärjestyksellä on vaikutus ihmisten valintoihin eikä ole olemassa neutraalia järjestystä, eli järjestys joudutaan jollain tavalla päättämään, täytyisi järjestäjän järjestää vaihtoehdot tavalla jolloin valitsija päätyisi todennäköisimmin häntä eniten miellyttävään valintaan. Liberaali paternalismi on yritys saada henkikö parempaan tilanteesee tämän omilla mittareilla, rajoittamatta valintojen mahdollisuuksia. Tässä suhteessa Robertsin ja vastaavien libertaalien argumentointi Thalerin nudegilua vastaan tuntuu minusta aika heikolta. Tällaisissa keskusteluissa tulee esiin se, miksi libertarismi aiheuttaa minussa välillä galvaanisia ihoreaktioita.

 

Puheenjohtaja Sampo Terho ja perussuomalaisten sisällissota vol 2

Kirjoitin aiemmin kuinka Jussi Halla-ahon ilmoitus perussuomalaisten puheenjohtajakisaan lähtemisestä saattaisi aiheuttaa perussuomalaisten sisällä pienen tai jopa vähän suuremman sisällisodan. Mainitsin tällöin että Sampi Terho olisi nähdäkseni lähes kaikkien kannalta aika optimaalinen valinta puheenjohtajaksi, eikä Jussi Niinistökään olisi pöllömpi vaihtoehto.

Eilen Timo Soini kuitenkin ilmoitti, ettei lähde mukaan puheenjohtajakisaan. Tänään Sampo Terho ilmoitti lähtevänsä mukaan ja Jussi Niinistö kieltäytyi kunniasta. Minusta näyttäisi, että persut ovat valinneet objektiivisesti ajatelleen suht fiksun keskitien strategian ja toteuttaneet sen tähän asti hyvin. Sampo Terho on aidosti fiksun oloinen hahmo, joka tasapainottelee hyvin puolueen eri fraktioiden välillä ja näyttäisi jäävän ainoaksi tunnetuksi keskitien ehdokkaaksi.

Lisäksi Jussi Niinistö ilmoitti, että puheenjohtajan pitäisi olla puolueen presidenttiehdokas. Halla-aho on aiemmin suhtautunut äärimmäisen nihkeästi ajatukseen presidenttiehdokkuusta ja tämä Niinistön kommenti, joka varmaankin resonoi monissa persujen kannattajissa, saa Halla-ahon hieman huonoon valoon.

Mikäli tässä on nyt nähty Soinin, Terhon, Niinistön ja mahdollisesti muiden ihmisten toteuttama suunnitelma estää Jussi Halla-aho nousemasta puolueen ehdokkaaksi, niin täytyy nostaa hattua. Siis ennen kaikkea jonkinlaisena poliittisena pelinä. Toki olen ihan tyytyväinen, jos Halla-aho ei nouse perussuomalaisten puheenjohtajaksi, mutta tämä näyttäytyy minulle nyt ennen kaikkea taitavana, jollain tasolla jopa ihailtavan taitavasti toteutettuna poliittisena shakkina. Minun on tällä hetkellä äärimmäisen vaikeaa nähdä, että Halla-aho kykenisi millään voittamaan Terhoa puheenjohtajakisassa.

Riippumatta siitä kuinka tarkkaan suunniteltu kuvio tämä oli, näyttäytyy se Halla-ahon hardcore-kannattajien silmissä varmasti rumalta poliittiselta peliltä, jossa puolueliitti syrjäytti Suomen tuhoutumista vastaan taistelevan ritarimme. Esimerkiksi Hommafoorumilla on tällä hetkellä käynnissä varsin mielenkiintoisia keskusteluja sen suhteen, miten Sampo Terho on todellisuudessa aivan samanlainen hahmo kuin Soini, jota noissa piireissä on jo pitkään löyty armottoman kovaa.  Ajattelin että Sampo Terhon valinta hieman helpottaisi puolueen sisällä olevia kiistoja ja yhdistäisi puoluetta, mutta saatoin yliarvioida halla-aholaisten kyvykkyyden kompromisseihin.

Kaikista maailman ihmisistä James “Kikkarapäälle kuonoon” Hirvisaari tiivisti asian itse asiassa aika hyvin.

Järkisyyt puoltavat Sampon valintaa: Sampo voi pitää perussuomalaiset koossa, ja Jussihan mm-kriittisen liikkeen keulakuvana joka tapauksessa pysyy perussuomalaisissa.

Sampon valinnan seuraus: Maahanmuuttopolitiikkaan tulee käytännössä hiukan tiukempi linja. Osa nuivista menettää silti uskonsa persusuomalaisiin ja siirtyy muualle tai heittää hanskat lopullisesti tiskiin.

Relevantti kysymys: Kuinka äänestäjät suhtautuvat? Siitä riippuu puolueen tulevaisuus.

Voi tosiaan olla, että Halla-aho halusi ehdokuusajatuksellaan ainoastaan estää Soinin jatkokauden ja tätä kautta pelasi enemmän hänen linjoillaan olevan Terhon puolueen puheenjohtajaksi. Terhon valinta siirtäisi puoluetta piirun verran lähemmäs Euroopan muita populistipuolueita ja tekisi siitä hieman oikeistolaisemman ja erkaannuttaisi sitä entisestään SMP:n ajatuksista.

Politiikkaradiossa kuitenkin mainittiin mielenkiintoisesti, että jos Perussuomalaisten puheenjohtakisaan ei Terhon ohella ilmoittaudu vakavastiotettavia ehdokkaita, niin tämä lässäyttää kisan ja vie puolueelta hyvän mahdollisuuden saada huomiota ennen kuntavaaleja. Tässä mielessä Halla-ahon lähteminen puheenjohtajakisaan sopuisaksi häviäjäksi, saattaisi olle persuille paras lopputulos.

Toisaalta Terhon oikeistolaisuus ehkä jättäisi SDP:lle lisää pelitilaa vasemmanpuoleiselle keskikentälle ja saattaisi tuoda persuille joitain äänestäjiä kokoomuksen ja keskustan joukoista.

Vaarallinen hinttitrolli Milo Yiannopoulos

Seurattuani Donald Trumpin kampanjointia ja nousua, jäi minulle hänen tukijoistan erityisesti mieleen kaksi outoa hahmoa. Toisen tiesin ennen Trumpin nousua, mutta toiseen tutustuin vasta sen aikana. Trumpia tukivat journalisti ja ammattiprovokaattori Milo Yiannopoulos sekä teknologiayrittäjä ja -investoija Peter Thiel. Näitä kahta erikoista hahmoa yhdistää Trumpin tukemisen ohella  homoseksuaalisuus. Thielistä kirjoitin lyhyesti jo aiemmin, mutta Milo palasi taas mieleeni kun katsoin juuri hänen haastattelunsa Bill Maherin ohjelmassa.

Milo Yiannopoulos on pahamaineisen Breitbartin toimittaja sekä globaalitason provokaattori. Katson aiheelliseksi kutsua häntä trolliksi, koska hän on useassa haastatelussa luonnehtinut itseään trolliksi ja kommentoinut että länsimaissa tarvitaan enemmän trollausta. Kutsun häntä vaaralliseksi hintiksi, koska hän on itse mainostanut esiintymiskiertuettaan sloganilla Dangerous Faggot.

Joku vertasi Miloa Pim Fortuyniin, mikä on siinä mielessä järjellinen vertaus, että molemmat ovat homoseksuaaleja ja ovat voimakkaasti kritisoineet islamia. Olen iältäni sen verran nuori, etten kyennyt oikein älyllisesti seuraamaan politiikkaa Fotruynin aikakaudella, mutta mitä kyseiseen hahmoon olen tutustunut, niin hän kuitenkin vaikutti herrasmiesmäisemmältä ja sivistyneemmältä hahmolta. Toisen kuin Yiannopolous, jossa tuntuu tiivistyvän internet-aikakauden negatiiviset piirteet. Milon kommentointi siitä, miten terrori-iskunjen kohdalla on kyse ISLAMISTA, ilman mitään tarkempia määrittelyjä, tuntui vuonna 2016 jo jotenkin äärimmäisen väsyneeltä ja huonolta argumentoinnilta.

Muutama vuosi sitten Yiannopoulos oli myös ns. gamergaten arkkitehtejä. Pidän tätä mielenkiintoisena sen takia, että ns gamergate oli ensimmäinen isompi tapaus, jolloin törmäsin tässä mittakaavassa netissä selvästi kasvussa olevaan antifeminismiin, jossa yhdistyivvät itsetarkoituksellisen törkeä kielenkäyttö ja 2010-luvulle päivitetty antifeministinen argumentointi. Yiannopoulos lienee yksi merkittävimmistä hahmoista, joka on osaltaan ollut nostamassa viimeisten vuosien (suurelta osin) epä-älyllistä antifeminististä hyökyaaltoa. Milo oli myös yksi provokaattoreista, joka oli viime kesänä masinoimassa antifeministististä hyökkäystä Ghostbusters-elokuvaa vastaan. Tähän liittyen hänet myös suljettiin Twitteristä, hyökättyään melko karuilla viesteillään Leslie Jonesi kimppuun.

Pidin Milon vihamielistä trollausta ja sen saamaa suosiota länsimaisen sivistysvaltion tulevaisuuden kannalta vaarallisena. Jonkinlainen sivistynyt ja toisia kunnioittava keskutelutapa on minusta länsimaisen keskustelun mahdollistavia lähtötilanteita. Pidän pelottavana ajattelua, että uskomattoman mulkku käyttäyttyminen mielletään jotenkin länsimaisten arvojen puolustamiseksi.

Ja siis arvostan oikeasti hahmoja, joiden provokatiivisten ajatusten taustalta löytyy myös jotain oikeasti mielenkiintoisia ideoita, mutta esimerkiksi Milon tapauksessa tuntui, että kyse on  pelkästään trolaamisesta, vihanlietsonnasta ja julkisuushakuisuudesta. En osaa täsmällisesti määritellä eroa, mutta näen varsin selvän eron osmosoininvaaramaisten koepallojen ja Milon itsetarkoitksellisen loukkaavien kirjoitusten väillä. Ymmärrän että ns poliittinen korrektius voi ajoittain haitata keskustelua, mutta siinä on myös todella paljon hyvää, että jokainen meistä miettii minkälaista tekstiä nettiin suoltaa. Milo on sanatarkasti hyökännyt “civil discursia” vastaan ja esimerkiksi tätä pidän huolestuttavana. Lisäksi syvemmälle menevissä keskusteluissa tuntuu, että Milo ei yksinkertaisesti kykene puolustamaan ajatuksiaan.

Pitää kuitenkin sanoa, että katsottuan linkkaamani Milon haastattelun Bill Maherin ohjelmassa, saatan olla valmis vetämään jotain sanojani ihan aavistuksen takaisin. Olen samaa mieltä Bill Maher kanssa, kun hän haastattelun alussa sanoo Milolle, että “olet mielestäni kolosaalisen väärässä monissa asioissa”. Olen myös edelleen sitä mieltä, että Milon komunikaatiotapa on ollut omalla pikkiriikkisellä panoksellaan tuhomassa järkevää ja sivistynyttä julkista keskustelua. En kuitenkaan tämän haastattelun jälkeen pidä häntä enää niin yksiselitteisesti järjelliseen kommunikaation kykenemättömänä provokaattorina. Sentään verrattuna nykyiseen Amerikan presidenttiin, Milon kanssa näyttää kuitenkin olevan mahdollista käydä järjellistä keskustelua.

Onneksi Pekka Haavistosta ei voi tulla Suomen presidenttiä 2018

Pekka Haavisto ilmoitti muutama päivä sitten lähtevänsä presidenttiehdokkaaksi. Kelailtuani asiaa tulin siihen loppupäätökseen, että Haavistolla tuskin on realistisia mahdollisuuksia presidentiksi ja tämä on hyvä asia.

Se että näen Sauli Niinistön lähes varmana presidentinvaalien voittajana, tuskin tarvitsisi juurikaan perusteluja. Niinistö on kokenut poliitikko, joka kerää arvostusta läpi puolukentän ja hän on selvinnyt ensimmäisen kautensa läpi verrattain pienellä kritiikillä. Niinistö vetoaa sekä konservatiiveihin, että liberaaleihin. Hänellä on historiansa kovien talouspoliittisten päätösten tekijänä ja kokoomuslaisena hän luonnollisesti vetoaa oikeistolaisesti ajatteleviin. Presidenttinä hän on kuitenkin yrittänyt nostaa esiin myös heikommin pärjäävien ihmisten asioita.

Suomessa on paljon ihmisiä, joiden ihmisten mielestä Niinistö on ollut hyvä presidentti, mutta Suomessa on todella paljon ihmisiä joiden mielestä hän ollut vähintään ihan jees presidentti. Ja vaalissa, jossa vaaditaan yli 50 prosentin kannatus, tällainen ehdokas on äärimmäisen vahvoilla. Minäkin toki kuulin vuonna 2012 eräältä puolitutulta, lukuisia stereotypioita täyttävältä humanistitytöltä, ettei hänen vaalivalvojaisiinsa olisi asiaa kenelläkään Niinistöä äänestäneellä.

Vuonna 2012 äänestin Haavistoa sekä ensimmäisellä että toisella kierroksella. Pidin Haavistoa erinomaisena ehdokkaana Suomen presidentiksi. Ja vaikka edelleen pidän Haavistoa erinomaisena ehdokkaana ja mitä todennäköisimmin äänestän häntä myös ensi vuonna, olen tyytyväinen siihen, ettei hänellä luultavasti ole mahdollisuuksia Suomen presidentiksi.

On hyvä että Suomella on tällä hetkellä presidenttinä laajasti koko kansaan vetoava tolkun mies. Niinistö on puutteistaan huolimatta sellainen kansaa yhdistävä hahmo, joka vähentää kulttuurisodan kärjistymistä. Enkä tiedä olisiko Haavisto tässäkään suhteessa juurikaan huonompi hahmo. Haaviston hahmo on kerännyt arvostusta myös konsevatiivisemmilta ja nationalistisemmilta ihmisiltä. Hän on varmasti onnistunut jossain määrin jopa vähentämään vihreisiin liitettyjä negatiivisia sterereotypioita.

Olen kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen, ettei presidentin valinta tule Suomessa kärjistymään valinnaksi nationalistisen taantumukselliston ja liberaalin establishmentin välillä. Haavisto voisi luultavasti päästä presidentiksi asti ainoastaan tilanteessa, jossa hänellä on toisella kierroksella vastassaan selvemmin nationalistista taantumuksellistoa edustava ehdokas. Onneksi Suomessa ei olla tuollaisessa tilanteessa vaan presidentinvaalien toisellakin kierroksella pääsemme tekemään valinnan kahden fiksun, sivistyneen ja länsimaisia arvoja kunnioittavan ehdokkaan välillä.

Pikapointti vihapuheesta

En katsonut Ylen vihapuhekeskustelua, koska en pidä tuollaista formaattia kovin hyödyllisenä. En ole aivan varma myöskään sanan vihapuhe hyödyllisyydestä. Se on kuitenkin vakiintunut kielenkäyttöömme, joten sen kanssa joudutaan nyt elämään.

Jos joku ei sitä tiennyt, vihapuheelle ei ole olemassa juridistista määritelmää. Siksi pidän hieman outona, että vihaalietsovat ihmiset oikeuttavat sanomisensa sillä, että se ei ole laitonta. Jos minä kauppareissuillani vastaisin kassatyöntekijän tervehdykseen sanomalla, “Haista vittu!”, niin se ei olisi laitonta. Se ettei jokin asia  ole laitonta, on vielä kuitenkin aika heikko puolustus sille, että käyttäytyy tietyllä tavalla. Jos sanoo vihapuheen olevan laillista, niin se pitää tottakai paikkana, mutta se ei ole mielestäni kovin hyödyllinen toteamus.

Nationalistinen taantumuksellisto

Osmo Soininvaara pohti blogissaan muutama päivä siiten, mikä olisi hyvä sanayhdistelmä kuvaamaan ns “oikeistopopulismia”.

“Kyse on siis ilmiöstä, jonka seurauksena on ollut Brexit, Trump, Le Penin nousu, Itävallan Vapauspuolue ja se osa perussuomalaisista, joka ei ole palannut demareihin tai kohta palaa. Moni niputtaa tähän vielä Putinin.”

Blogikirjoituksen kommentiosioissa esitetään monia hyviä ehdotuksia, jotka painottavat ilmiön eri puolia. Olen itsekin miettinyt tätä kun olen käyttänyt kökköjä sanayhdistelmiä kuten nationaliskonservatiiviset liikkeet tai nationalistispopulistiset puolueet.

Populismi on keskeisessä osassa Trumpin ja perussuomalaisten toimintaa ja sitä on varsin helppo löytää  kaikista perussuomalaisten eurooppalaista veljespuolueista. Populismi on kiistatta erittäin olennainen osa ilmiötä. Toisaalta voidaan perustellusti sanoa, että monet muutkin puolueet kalastelevat säännöllisesti suosiota populistisilla heitoilla, eikä populismi ole perussuomalaisten ja näiden heimoveljien yksinoikeus. Minulla on myös taipumus pitää populismia enemmän strategiana ja siksi en liika painottaisi sitä, jos mietitään aatemaailmaa.

Oikeisto on useissa tapauksissa hieman harhaanjohtava sana, koska useat näistä puolueista ovat talouspoliittisesti melko vasemmalla, tai eivät ainakaan yksiselitteisesti oikealla. Erityisesti protektionismi tuntuu nyt olevan todella kovassa huudossa, mutta Euroopassa nämä puolueet  yleensä suhtautuvat ihan peruspositiivisesti ajatukseen hyvinvointivaltiosta.

Äärioikeisto ja fasismi ovat hieman epäreiluja termejä. Niillä on tietty historiallinen painolasti ja totuuden nimissä enemmistö Trumpin tai persujen kannattajista ei ole fasisteja. Siksi näitä sanoja ei pitäisi käyttää (ainakaan Länsi-Euroopan ja Amerikan konstekstissa) jos yrittää kuvata koko laajempaa liikettä. Tämä ei tarkoita, etteikö puolueiden sisällä olisi merkittäviä äärioikeistolaisia/fasistisia fraktioita. Näiden sanojen käyttö liian laajoissa yleistyksissä antaa kuitenkin tarpeettomasti aseita “vastapuolelle”.

Kommenttiosioon kirjoittanut Tommi Uschanov ehdotti sanayhdistelmää auktoritäärinen populismi. Kuulostaa ihan hyvältä ja kyllähän auktoritäärisyys on ollennainen osa näiden liikkeiden aatemailmaa. Fasismi on usein turhan vahva sana, mutta sana auktoritäärisyys tavoittaa näitä aspekteja ilman samanlaista historiallista painolaistia. Perussuomalaisten ohella myös muilla vastaavilla puolueilla on ollut huomattavan pitkään sama vahva puheenjohtaja. Mieleen tulee ainakin Wilders ja varsinkin vanhempi Le Pen.

Näkisin nationalismin kuitenkin ehkä tärkeimmäksi näitä liikkeitä yhdistäväksi tekijäksi. Käytännön politiikassa tämä manifestoituu ennen kaikkea maahanmuuton ja EU:n vastustamisena. Aikamme yksi (ainakin näennäinen) paradoksi kuitenkin on, että nationalistiset voimat, jotka ajavat rajojen sulkemista, toimivat aktiivisesti kansallisvaltioiden rajojen yli.

Voisi myös huomauttaa, että esimerkiksi Italiassa ja Belgiassa maahanmuuton rajoittamista aktiivisimmin ajavat puolueet eivät puolusta nykyisen valtionsa yhtenäisyyttä, vaan kannattavat rikkaamman pohjoisosan irtaantumista. Tämä on joillekkin ehkä vähän hankalammin käsiteltävä juttu kun nykyiset kansallisvalitot eivät olekaan luonnostaan se kollektiivi, johon ihmiset samaistuvat. Tästä huolimatta pidän nationalismia aivan keskeisenä osana näiden liikkeiden aatemaailmaa. Kuvittelisin että nationalismi on sana, johon “vastapuolikin” voi samaistua.

Nationalismin ohella keskeistä on myös konservatismi, joka toisaalta tuntuu vähän väkinäiseltä retromeiningiltä ja epämääräiseltä vanhojen aikojen kaipaamisena. Tai no toisaalta, onko konservatismi koskaan ollut mitään muutakaan. Soininvaara mainitsee blogissaan sanan taantumus ja tämä kyllä iski minuun. En ole käyttänyt sanaa aiemmin, mutta taantumuksellisto olisi minusta varsin osuva termi. Toki se voidaan perustellustikin tulkita turhan halventavaksi ja siinä on myös ikävän tarpeeton marxahtava konnotaatio.

Kontekstista ja painotuksista riippuen kannattaa käyttää eri sanoja, mutta ehkä alan tästä lähtien viljellä sanayhdistelmää nationalistinen taantumuksellisto.

Kuplat ja Caplanin Turingin testi

Lueskelin tänään erään suosikkikirjoittajani Tyler Cowenin Bloomberg-kolumin, jossa oli muutama mielenkiintoinen pointti kuplautumiseen liittyen. Politiikan kärjistyneiden vastakkainasettelujen yhtenä syynä on pidetty algoritmien ja sosiaalisen median vahvistamia informaatiokuplia. Eli Pariser popularisoi termin filter bubble ja varoitteli sen vaaroista jo tämän vuosikymmenen alussa, mutta nämä asiat ovat realisoituneet todenteolla ehkä vasta viimeisten vuosien aikana.

Olen ollut jo pitkään tietoinen tästä ongelmasta ja yrittänyt lukea ja kuunnella oman mukavuusalueeni ulkopuolelle johdattelevia ajattelijoita. On kuitenkin aika vaikeaa itse arvioida miten hyvin tässä on onnistunut. Cowen myös viittaa nudgeilija Cass Sunsteinin tutkimuksiin, kuinka kahden väittelijän kuunteleminen todennäköisesti vain vahvistaa aiempaa mielipidettäsi. Toisaalta vaarana on myös lattea keskitie tai suoranainen tasapuolisuusharha, jossa ääripäiden öyhötys onnistuu siirtämään keskimääräistä mielipidettä äärilaidan suuntaan.

Cowen ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi kasvokkaista keskustelua eri mieltä olevien ihmisten kanssa. Yksi polarisoituneen nettikeskustelujen perimmäisistä syistä on varmasti se, että on helpompaa raivota henkilölle, jonka kasvoja ei näe. Usein kasvokkaisessa keskustelussa ei päädytäisi yhtä ikävään olkiukkoiluun, nimittelyyn ja raivoamiseen. Tämä kuitenkin vaatii aika isoja uhrauksia ajankäytön suhteen. Varmaan ihan kelvollinen idea kaltaisilleni nojatuoliyhteiskuntatieteilijöille, jotka haluavat ottaa politiikan jonkinlaiseksi harrastukseksi.

Toinen keino jota Cowen ehdottaa, olisi idealoginen Turingin testi. Kirjoittaja yrittää tuottaa tekstin, jossa ottaa täysin vastakkaisen kannan itselleen tärkeässä asiassa. Cowen sai idean kolleegaltaan Bryan Caplanilta, joka kutsui ajatusta ideologiseksi Turingin testiksi. Varsinaisessa Turingin testissä katsotaan, pystyykö ihminen selvittämään, onko hänelle vastannut ihminen vai tietokone. Caplanin ideologisessa Turingin testissä yritetään argumentoida “vastapuolen” näkökulmasta ja katsotaan tunnistaako tekstin lukeva “vastapuolen” edustaja oman ajattelunsa tekstistä.

Tätä voisin jossain vaihessa kokeilla. En välttämättä tässä blogissa, mutta ehdottomasti jossain.