Vakaa Venäjä ja Putinin neljäs kausi

Vladimir Putin äänestetään huomenna neljännelle kaudelleen ja mies on pian hallinut Venäjää faktisesti 20 vuotta. Ehkä hyvänä vertailuna voisi mainita että  Neuvostoliiton pysähtyneisyyden symboli Leonid Brežnevkin johti maata “vain” 18 vuotta.

En totisesti ole mikään Venäjä-asiantuntija, muttei varmaa ole tarpeen olla sellainen, jotta voisi sanoa Putinin menon muuttuneen viimeistään kolmannella kaudella täysin sietämättömäksi. Vallan keskittäminen on jatkunut, korruptio on jatkunut, mutta siihen on saatu päälle vielä kovempaa median edustajien vainoa, härskin sovinistista ulkopolitiikkaa ja umpiluupäisen arvokonservatismin nousu.

Surullisin asia tässä ehkä kuitenkin on, ettei Putinin takana ole ketään kovin suurta kansansuosiota keräävää hahmoa. Vallan keskittyminen ja vuosikymmeniä kestävä valtadynastian perusteleminen vakaudella johtaa helposti pitkällä aikavälillä haurauteen. Kun sitten jossain vaiheessa kapinahenki leimahtaa ja valtasuhteet alkavat keikkua, voidaan oikeasti ajautua kaaokseen. Syyria oli pitkään Lähi-idän maista niitä vakaimpia.

 

 

Mitä pidempään Putinin valtakausi jatkuu, sitä vähemmän ennakoitavaksi helposti muuttuu se, mitä tapahtuu Putinin valtakauden jälkeen. En ole Venäjän tulevaisuuden suhteen pelkästään pessimistinen. Voi olla että kun paine Putinin ympärillä kasvaa, nousee valtaan joku Sobchakia muistuttava liberaali uudistaja. Lähes yhtä täysin todennäköisenä vaihtoehtona pidän kuitenkin, että valtaan pääsee joku Vladimir  Zhirinovskyn kaltainen umpikaheli isovenäläinen.

En tiedä kuinka luotettavina näitä Venäjän vaalien galluppeja voi pitää mutta näiden perusteella esimerkksi Zhirinovskyn kannatus olisi kuitenkin yli kaksinkertainen Sobchakiin verrattuna. Jos Putinista haluaa nyt välttämättä sanoa jotain positiivista, niin ehkä sitten se, että häneen takanaan on tarjolla kyllä vielä karvivampiakin vaihtoehtoja Venäjän valtiaaksi.

Opinion polling for the 2018 Russian election EN.svg

 

 

Trump, Venäjä-tutkinta, Impeachment ja tulevaisuus

Tällä viikolla on kirjoitettu ja puhuttu paljon Robert Muellerin johtamasta Venäjä-tutkinnasta. Viime päivinä katseet ovat kääntyneet Donal Trumpin vävypoikaan Jared Kushneriin ja tämän rooliin. Uutisia ja niihin liittyviä kommentaareja on tullut sitä tahtia, että on vaikea pysyä mukana jos ei oikeasti käytä aikaa tapahtumien seuraamiseen.

Tällä hetkellä voinee kuitenkin vetää johtopäätöksen, että Trumpin lähipiiriin kuuluvilla ihmisillä on ollut melkoisen epäilyttäviä yhteyksiä Venäjälle. Se mitä ihan tarkalleen on tapahtunut ja mitä lakeja on  mahdollisesti rikottu, on tietysti olennainen asia lakiteknisestä näkökulmasta. Impeachment tarkoittaa suomeksi virkavirhesyytteeseen asettamista ja jotta pääsisimme oikeasti puhumaan isosta-I:stä Trumpin yhteydessä, täytyy tutkinnan mennä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Minulle on kuitenkin lähes täysin toissijaista, onko Trump rikkonut lakeja. Hän on järjestelmällisesti kussut kaikkien liberaalin demokratian arvojen päälle ja tuo on ollut paljon pahempi “rikos” kuin mitkään asiat, joista hänet mahdollisesti saadaan  virkavirhesyytteeseen. Olisi hienoa jos Trump-saataisiin virkavirhesyytteeseen tai jotenkin muuten kammettua pois presidentin pallilta ennenaikaisesti. Ja ihan vaikkapa vedonlyöntitoimistojen kertoimia katselemalla tuo skenaario alkaa näyttää jo aika mahdolliselta.

Tällä varmaankin estettäisiin Trumpien pahimpien kuningasideoiden toteutuminen, vähennettäisiin kansainvälisiä jännitteitä ja ennen kaikkea otettaisiin askeleita takaisin kohti sivistyneempä julkista diskurssia. Trumpin potkiminen pois presidentinpallilta olisi merkittävä, mutta kuitenkin yksinään täysin riittämätön askel tuohon suuntaan.

Presidentinvaalikampanjan loppusuoralla viime vuonna muistan ajatelleeni että Trump on tehnyt esiintymisellään ja toiminnallaan jo niin paljon tuhoa, että presidentiksi nouseminen olisi vain kirsikka kakun päälle. Erilaiset konservatiiviset, pseudokonservatiiviset ja auktoritääriset voimat olivat nousussa ilman Trumpiakin, mutta Trump on antanut noille kriittisen lisäbuustin, enkä usko että enää tässä vaiheessa Trumpin impeachmentillä olisi suurta välitöntä vaikusta noiden voimien heikentymiseen.

Trumpin asettaminen virkavirhesyytteeseen saisi Donaldin fanaattiset kannattajat sotajalalle. Infowars, Breitbart ja varsinkin pienemmät roskamediat tuuttaisivat netin täyteen misinformaatiota eikä homma varmaan jäisi pelkästään nettiraivon tasolle ja presidentiksi tietysti nousisi paloekonservatiivinen kristitty Mike Pence. Trumpin nousu olisi pitänyt pystyä katkaisemaan jo kaksi vuotta sitten, jotta vahingot olisi oikeasti saatu minimoitua.

Venäjän presidentinvaalit 2018 – Putin vie, mutta mitä muuta nähdään?

Globaalista näkökulmasta katsottuna vuoden 2018 merkittävimmät vaalit käydään ehkä Venäjällä ja tietysti suomalaisestakin näkökulmasta kyseessä on merkittävä tapahtuma. Venäjän seuraavien presidentinvaalien päivämääräksi on ilmoitettu 18.3.2018. Mikäli kukaan ei tuolloin saisi ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosenttia äänistä, niin toinen kierros järjestettäisiin 8.4. Vaalien voittajaa ei varmaan tarvitse kauheasti jännitää, eikä toista kierrostakaan luultavasti tarvita, mutta vaalien ympärillä pyörivä sirkus on mielenkiintoista seurattavaa ja siitä voi ehkä päätellä jotain Venäjästä ja sen tulevasta kehityksestä.

Kuinka ylivoimaisesti Putin voittaa

Vladimir Putin ei ole ilmoittautunut virallisesti ehdokkaaksi, muttei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän näin vielä tekisi. Putin ilmoittaa osallistumisestaan marraskuussa ja nyt näyttää siltä, että Putin “ottaa mallia” Niinistöstä asettumalla “itsenäisen kansanliikkeen” ehdokkaaksi. Putinin kannatus on ollut vahvinta periferiassa sekä vanhemman väen keskuudessa ja viime vuosina Putin onkin yrittänyt kosiskella hieman enemmän Moskovan keskiluokkaa, josta löytyvät monet nykyhallinnon ankarimmat arvostelijat.

Edellisissä vuoden 2012 vaaleissa Putin sai 63% äänistä ja jotakuinkin samansuuruinen äänisaalis varmaankin tulossa myös 2018. Tilanne jossa Putinilla tekisi tiukkaa saada ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosentin kannatus olisi kuitenkin kiusallinen ja nakertaisi hieman asemaa Venäjän kiistattomana johtajana.

 

Zyuganov, Zhirinovsky slam media for pro-Putin propaganda

Muut presidentinvaalien ehdokkaat

Humoristisesti nimetty liberaalidemokraattinen puolue ilmoitti ehdokkaansa jo tasan vuosi sitten, jolloin suomensyöjänäkin tunnettu Vladimir Žirinovski nimettiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Žirinovski edustaa äärimmäisen vastenmielistä sovinistista nationalismia ja kerää tuolla jonkin verran ääniä, muttei ole minkäänlainen realistinen uhka Putinille. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Žirinovski sai 6,2% äänistä ja keräsi tuota ennen vuoden 2008 presidentinvaaleissa 9,5 prosentin kannatuksen. Samansuuruisisa lukemissa varmaan pyöritään tälläkin kertaa, mutta räyhähenkisestä nationalismistaan huolimatta Žirinovski on Putinille mieluisa ja myötämielinen vastaehdokas.

Joillekkin saattaa ehkä tulla yllätyksenä, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunistisen puolueen ehdokas on ollut jokaisissa Venäjän presidentinvaaleissa toiseksi suosituin ehdokas. Parhaimmillaan Putinin ensimmäisissä presidentinvaaleissa vuonna 2000 kommunistien Gennady Zyuganov sai jopa noin 30% äänistä, mutta viimeisimmissäkin presidentinvaaleissa Zyuganov on kerännyt lähes 20% äänistä. Kommunistit ovat kuitenkin olleet Putinille riittävän myötämielinen ryhmittymä. Vielä ei ole selvää asettuuko Zyuganov jälleen kerran kommunistien presidentinvaaliehdokkaaksi, vai valitaanko tällä kertaa joku hieman nuorempi. Kommunistit kuitenkin kerännevät näissäkin vaaleissa ihan kohtuullisen äänipotin.

Selkeästi nykyhallinnon vastaiseksi ehdokkaaksi on ilmoittautunut Alexey Navalny, joka myös kuuluu aiemmin mainittuja hahmoja nuorempaan sukupolveen. Navalny on kritisoinut äänekkäästi Putinia ja Venäjän korruptiota. Navalny on kuitenkin tämän vuoden aikana toistuvasti pistetty lyhyiksi jaksoiksi telkien taakse “laittomien prostien järjestämisestä” ja juuri nyt näyttää siltä, ettei Putin ja hallinto päästä Navalnya ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Kuvahaun tulos haulle ksenia sobchak

Lokakuun puolivälissä kisaan ilmoittautui hieman yllättävä ehdokas kun 36-vuotias tv-persoona Ksenia Sobchak kertoi presidenttiehdokkuudestaan. Sobchak on Venäjän kontekstissa suht liberaali hahmo, joka on myös esittänyt kritiikkiä nykyhallintoa kohtaan ja oli mukana 2011-2012 Moskovan mielenosoituksissa. Toisaalta hänen isänsä oli Putinin liittolainen 90-luvulla ja on herännyt epäilyjä, onko Sobchakin ehdokkuus vain Putinin hallinnon keino hajoittaa oppostiota. Toisaalta Sobchak on myös sanonut, että voisi mahdollisesti luopua ehdokkuudestaan, mikäli Navalny saa olla mukana vaaleissa. Ehkä Sobchakin ehdokkuus kuitekin kuvastaa, että Putinin on pakko antaa ainakin vähän liekaa maan liberaaleille äänille.



Kenelläkään mainistuista ehdokkaista ei ole mahdollisuuta löydä Putinia edes tilanteessa, jossa vaalit olisivat täysin rehelliset. Se ketkä pääsevät ehdokkaaksi, minkälaista vaalitaistelua nähdään ja kuinka suurella marginaalilla Putin voittaa, kertoo kuitenkin jotain Venäjän tulevaisuudesta. Putin ei kuitenkaan ole kuolematon. 2020-luvun seuraavisa presidentinvaaleissa tai jo aiemmin jonkinlaisen protestiliikkeen kautta voi tapahtua kaikenlaisia muutoksia. Jos Putin ei anna oppostiolle lisää liekaa, kasvaa todennäköisyys, että jossain vaiheessa homma purkautuu taas rajuina protesteina.

Ranskan parlamenttivaalit 2017 – Kansalliskokous uusiksi

                              RANSKAN PARLAMENTTIVAALIEN TULOS

Ranskan presidentinvaalit ovat nyt takana, mutta Euroopan hullu vaalivuosi 2017 jatkuu ja Britannian vaalien ohella katseet kääntyvät Ranskan kansalliskokouksen, eli parlamentin vaaleihin. Ranskan kansalliskokouksen edustajat äänestetään kaksivaiheisessa vaalissa. Ensimmäisen kierroksen päivämäärä on 11.6 ja toiseen kierroksen 18.6.

Kansalliskokoukseen valitaan yhteensä 557 edustajaa yhden henkilön vaalipiireistä. Tällä hetkellä kahdella valtapuolueella on peräti 474/557 parlamentin paikoista. Tässä mielessä vaalijärjestelmä muistuttaa esimerkiksi Britanniaa, jossa pienpuolueilla on ollut hyvin vaikeaa saada merkittävää edustusta parlamenttiin. Esimerkiksi National Front sai vuoden 2010 ensimmäisellä kierroksella 13% äänistä, mutta onnistui saamaan parlamenttiin ainoastaan 2 edustajaa. Presidentinvaaleissa nähty perinteisten valtapuolueiden romahdus kuitenkin pistää pakan aikalailla uusiksi.

Kansalliskokouksen vaalit muistuttavat tietyiltä piirteiltään myös presidentinvaaleja. Vaalipiirin läpimenijä selviää ensimmäisellä kierroksella ainoastaan, jos joku ehdokkaista saa yli 50% äänistä. Mikäli näin ei tapahdu vaalipiiri on mukana vaalien toisella kierroksella,  ja äänestettävänä ovat kaikki yli 12.5% ensimmäisen kierroksen äänistä saaneet ehdokkaat. Tällainen vaalijärjestelmä yhdessä puoluekentän myllerryksen kanssa tarkoittanee, että monissa vaalipiireissä tullaan näkemään mielenkiintoisia monen eri ehdokkaan välisiä taisteluita.

Presidentti Emmanuel Macronin En Marche tulee nousemaan ryminällä parlamenttiin, mutta hyvin vaikea tässä vaiheesa arvioida tarkallen kuinka hyvän vaalituloksen liike onnistuu saamaan. Sama koskee Marine Le Penin Fron Nationalia. Parlamenttipaikkoja tulee selvästi lisää, mutta minkätason jytkystä puhutaan? Melenchonin  La France insoumise sotkee pakkaa entisestään ja jos Ranskan perinteisesti vahva äärivasemmisto ja sosialistipuolueen vasenlaita ryhmittyy hänen taakseen, saattaa äärivasemmistokin saada mukavan määrän paikkoja.

Toisaalta vaikka perinteiset valtapuolueet kokivat presidentinvaaleissa rökäletappion ja sisäiset riidat repivät niitä, niin taustalla oleva puoluekoneisto kuitenkin varmistaa sen, että ne pärjäävät näissä vaaleissa vähintään kohtuullisesti. Varsinkin sosialistit tulevat menettämään paikkoja, mutta vaikeaa arvioida kuinka suureksi tappio lopulta muodostuu.

Parlamenttipaikkojaan selvästi kasvattava Fron National tulee varmasti jäämään opposition, ja Ranskan epäonnistumisista elävänä parasiittina ja se tulee syyttämään Macronia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Melenchonin tulee hänkin varmaan jäämään oppositioon. Macronin En Marche ei taida sitten millän kyetä saamaan yksinään absoluuttista enemmistöä kansalliskokoukseen, joten se joutunee tukeutumaan republikaaneihin ja/tai sosialisteihin, joten voi olla, että Macron joutuu venymään melkosiin diileihin. Ranskan presidentillä on tunnetusti vahva valtaoikeudet ja tässä mielessä Macronilla on paljon valtaa, mutta käytännössä parlamentin koostumuksella on kuitenkin vaikutusta hänen mahdollisuuksiinsa saada reformeja käpi.

ShawAcademy Limited Time Offer One FREE Course

Minullakin aika epäselvä kuva siitä, minkälaiseksi vaalien dynamiikka tarkalleen tulee muodostumaan, mutta seuraan kyllä tätäkin vaalitaistelua mielenkiinnolla.

Geert Wilders, vaalit ja Hollannin hallituksen muodostaminen

Hollannin parlamenttivaalit pidetään 15 maaliskuuta eli reilun parin viikon päästä. Suomen tapaan kaikkia johtopäätöksiä ei voi kuitenkaan vielä vetää vaalituloksen selviämisen jälkeen, sillä tuon jälkeen vasta aloitetaan hallitusneuvottelut. Lähtökohtaisesti suurimman puolueen pitäisi Suomen tapaan nousta hallituksen johtajaksi ja pääministeripuolueeksi, mutta ei ole väistämätöntä, että näin tapahtuu. Varsinkin tällä hetkellä Hollannissa on useita keskisuuria puolueita, joten käytännössä hallitus pitää rakentaa varsin laajan koalition varaan.

 

Hollannin puolueet 2017

 

PVV = Geert Wildersin maahanmuutto- ja EU-vastainen vapauspuolue

VVD = Keskustaoikeistolainen VVD on tällä hetkellä parlamentin suurin puolue ja puolueen puheenjohtaja Mark Rutte toimii Hollannin pääministerinä.

CDA = Kristillisdemokraatit, perinteisempi valtapuolue. Ollut usean otteeseen maan suurin puolue ja pääministeripuolue, viimeksi 2006 vaalien jälkeen. Kannatus laskenut dramaattisesti.

GroenLinks = Kirjaimellisesti käännettynä vihervasemmisto. Noussut pikkupuoluesta keskisuureksi ja näyttää olevan matkalla historiansa parhaaseen vaalitulokseen.

D66 = Demokraatit 66, keskustaliberaali puolue perustettu nimensä mukaisesti 1966. Ollut perinteisesti pienehkö/keskisuuri puolue.

PvdA = Perinteinen sosiaalidemokraattinen vasemmistopuolue. Parhaimmillaan pitänyt hallussaan kolmaosaa parlamentista. Oli vielä 2012 vaaleissa selvästi maan toiseksi suurin puolue.

SP = Sosialistinen puolue, vertautuu ehkä Vasemmistoliittoon. Kannatus keikkunut viimeiset 10 vuotta kymmennen prosenttin paikkeilla

50PLUS = Eläkeläisten puolue, onnistunut nousemaan viidessä vuodessa vakavastiotettavaksi puolueeksi. Saa nähdä tapahtuuko muissa Euroopan ikääntyvissä maissa tulevaisuudessa.

ChristenUnie = Kristillinen liitto. Suomen sisarpuoluettaa tuoreempi tulokas puoluekartalle, mutta muuten ehkä vertautuu kohtuullisesti Suomen kristillisdemokraatteihin.

Partij vd Dieren = Eläinoikeuspuolue jolla on jo aiemmin ollut pari paikka parlamentissa.

SGP = Radikaalikonservatiinen kalvinistipuolue. Perinteikäs, puolue jolla on jo vuosikymmeniä ollut muutama paikka parlamentissa.

Katseet kiinnittyvät erityisesti Geert Wildersin vapauspuolueeseen, joka on nyt vuoden ajan heilunut galluppien kärjessä. Viimeisimmissä gallupeissa sen kannatus on taas hieman sukeltanut, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että vapauspuolue nousee suurimmaksi puolueeksi. Ainoastaan keskustaoikeistolainen VVD saattaisi kyetä nousemaan PVV:n sijaan pääministeripuolueeksi jos Wildersin puolueen kannatus jatkaa laskuaan vielä viimeiset viikot ennen vaaleja.

Muut puolueet ovat kuitenkin suhtautuneet hyvin varauksellisesti yhteistyöhön Wildersin puolueen kanssa. Siksi ei ole ollenkaan selvää, että puolue onnistuisi muodostamaan hallituksen vaalivoittonsa jälkeen. Vaikka Wilders ottaisi valtaisan jytkyvoiton ja saisi jopa sellaiset 35 parlamenttipaikkaa, on se silti vielä alle puolet enemmistöön vaadittavasta 76:sta paiksta. Käytännössä hajanaisen puoluekentän takia hallitukseen taidetaan tarvita vähintään neljä puoluetta, jotta saadaan aikaan enemmistö.

Muiden puolueiden näkökulmasta saattaisi muutenkin olla taktisesti järkevää asettaa tiukat ehdot hallitukseen lähtemiseksi. Hallitusvastuusssa PVV:lle saattaisi käydä kuten perussuomalaisille, varsinkin jos se joutuu tekemään hallitukseen päästäkseen paljon kompromisseja muiden puolueiden kanssa. Joka tapauksessa Geert Wilders ja PVV testataan todenteolla vasta hallituksessa.

 

 

Sataa Macronin laariin

Ranskan presidentinvaalien tilanne näyttää tällä hetkellä suorastaan lupaavalta länsimaista sivistysvaltiota kannattavien ihmisten näkökulmasta. Talouspoliittisesti ranskalaisittain hyvin oikealle sijoittuva konservatiivinen ja vahvasti katolilainen Fillon on jättänyt oikealle keskikentälle todella paljon pelitilaa Emmanuel Macronille ja vakavantuntuinen korruptioskandaali heikentää Fillonin tilannetta entisestään. Toisaalta sosialistien kaaos ja jopa ranskalaisittain vasemmistolaisen Hamonin valinta sosialistien ehdokkaaksi on jättänyt laajan alueen keskikentän vasemmalla puolella Macronin haltuun. Hesari uutisoi tänään, että  sosialistipuolueen rivit rakoilevat ja ministerit harkitsevat Macronin äänestämistä 

Sikäli kun asiat menevät edes vähän odotettuun suuntaan ja toisella kierroksella suuri osa länsimaista sivisstysvaltiota tukevista ihmisistä saa Le Penistä galvaanisia ihoreaktiota, alkaa näyttää hyvin todennäköiseltä, että Ranska johtaa tulevaisuudessa modernia taloutta ymmärtävä keskustaliberaali, joka tulee  ummehtuneiden valtapuolueiden ulkopuolelta.

Tällä hetkellä tilanne näyttää juuri sellaiselta kuin optimistisimmissa skenaarioissani pari kuukautta sitten ajattelin. Tai oikeastaan Hamonin valinta sosialistien ehdokkaaksi Vallsin sijaan muutti tilanteen paremmaksi kun kykenin edes kuvittelemaan. Kaikki voi vielä muuttua, mutta juuri tällä hetkellä näyttää todella lupaavalta sen suhteen, että Ranskan seuraava presidentti voisi olla Emmanuel Macron.

Marchons, marchons!

Populistinen identiteettipolitiikka käytännössä

Trumpin viimeisen viikon aikana tekemiä päättömyyksiä voi lähestyä monesta tulokulmasta. Varsinkin seitsemän muslimimaan ihmisten maaahantulon kategrorinen estäminen oli hyytävä ratkaisu ja sitä vastaan voi hyökätä monilla moraalisilla tai Yhdysvaltojen lainsäädäntöön liittyvillä argumenteilla. Lisäksi minua pelottaa erityisesti se, että keskivertokansalaisen silmissä Trumpin koulukiusaajamainen toimintaa alkaa normalisoitua ja venyttää julkisen keskustelun rajoja entisestään.

Erityisesti olen kuitenkin miettinyt, että muurin rakentaminen ja maahantulon estäminen tiettyjen muslimimaiden kansalaisille, ovat malliesimerkkejä populistisesta nationalistien identiteettipolitiikasta. Kummallakkaan asialla ei käytännössä vaikutetaan ollenkaan maahanmuuton ja kansainvälisen kanssakäymisen kiistattomiin ongelmiin.

Eikä se ole Trumpin tarkoituskaan. Hänen toimintansa on symbolista. Hän haluaa antaa kannattajilleen viestin, että hän ei välita kansainvälisistä pelisäännöistä ja muiden maiden ihmisistä. Voi tietysti olla, että yliarvioin Trumpia, mutta eiköhän hänkin tajua, että näilä kahdella ratkaisulla ei saada juuri mitään käytännön hyötyjä. Ksenofobisella muslimien kurmottamisella tietysti saadaan syvennettyä vastakkainasetteluja ja parhaassa tapauksessa ajattua muutamia nuoria muslimeja islamistien pariiin.

Trumpin hardcore-kannattajissa on varmaankin kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka tajuavat, että tiettyjen muslimimaiden kansalaisten maahantulokielto ei käytännössä millään tavalla vähennä terrori-iskujen riskiä, mutta nauttivat “liberaalien kyynelistä”. Pidän tätä ryhmää ehkä kaikkien pelottavimpana ryhmänä, koska se tuntuu kannattavan mitä tahansa asiaa, jotta liberaalia demokratiaa saataisiin heiluteltua. Sitten on toinen fraktio heikommin informoituja ihmisiä, jotka kannattavat Trumpin tekemisiä, koska oikeasti kuvittelevat niiden ratkaisevan ongelmia. Näihin ihmisiin olisi varmaankin mahdollista vaikuttaa rationaalisella argumentoinilla, mutta sekään ei todellakaan ole helppoa.

Liberaalit joutuvat nyt tasapainottelemaan sen suhteen, missä määrin keskitytään protestoimiseen ja missä määrin pitäisi yrittää houkutella vähemmän politiikka seuranneita ja esimerkiksi maltillisempia tolkun republikaaneja Trumpin vastaiseen rintamaan. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia asioita, mutta jossain määrin äänekäs protestointi saattaa työntää joitain ihmisiä Trumpin suuntaan ja toisaalta neuvottelu republikaanien kanssa saattaa hieman legimitoida joitain ikäviä ilmiöitä.

Positiivista tietysti on se, että varsinkin muslimien maahantulon estäminen on johtanut merkittäviin protesteihin, erityisesti JFK:n kentällä. Monet lakimiehet ovat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi auttamaan limboon joutuneita ihmisiä ja myös Timo Soini on tuominnut Trumpin maahantulokiellon.

Ranskan presidentinvaalit 2017 – En Marche vai Le Jytky!

Saksan vaalien ohella Ranskan presidentinvaalit lienevät vuoden 2017 tärkein poliittinen tapahtuma Euroopassa. Ensimmäisen kierroksen päivämäärä on huhtikuun 23 ja toisen kierroksen toukokuun 7 päivä.

Tällä hetkellä varmaa on ainakin, että nykyinen presidentti, sosialistien François Hollande ei asetu ehdokkaaksi ja tämä on viidennen tasavallan historian ensimmäinen kerta kun istuva presidentti ei pyri jatkokaudelle. Tämä kuvastaa osaltaan sosialistien kriisin syvyyttä ja koko puolue on tällä hetkellä jopa Euroopan keskivertososiaalidemokraattista puoluetta pahemmin sekaisin.

Ranskan vaaleihin liittyvää keskutelua on pitkään dominoinut Marine Le Pen ja nationalistiskonservatiivinen öyhötys, mutta viime aikoina Emmanuel Macron on  onneksi varastanut yhä suuremman osan mediahuomiosta.

 

François Fillon ennakkosuosikki presidentiksi

Oikeiston ehdokkaaksi valikoitui entinen pääministeri  François Fillon, joka on saanut aikalailla varauksetta koko puolueen taakseen. Fillon myös johtaa tällä hetkellä galluppeja ja on selkeä ennakkosuosikki seuraavaksi presidentiksi.

Fillon on ottanut tiukahkoja kantoja islamiin liittyen, joiden avulla hän on (ehkä onnistuneesti) pyrkinyt tilkitsemään kannatuksen vuotoa Le Penin suuntaan. Nationalistipopulistien käytänön vaikutukset eivät rajoitukaan vain siihen, onnistuvatko ne voittamaan vaalit, vaan muut puolueet usein siirtyvät äänien menettämisen pelossa enemmän näiden puolueiden linjoille. Toki Fillon on myös aidosti katolilainen konservatiivi ja aika kaukana liberaalista. Fillon maininnut ihailevansa Margaret Thatcheria joten kyseessä on ranskalaisittain talouspoliittisesti hyvin oikealla oleva hahmo.

 

Marie Le Pen ja Le Jytky?

On jo pitkään ajateltu, että varsinkin sosialistien kaaoksen takia Le Penillä on hyvät mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle eikä kukaan varmaan enää pitäisi tätä suurena yllätyksenä.  On kuitenkin edelleen äärimmäisen epätodennäköiseltä, että Le Pen voisi päästä presidentiksi asti.

Voi olla että kyse heikosta Ranskan tuntemuksestani ja (jälleen) populistien aliarviomisesta, mutten yksinkertaisesti osaa pitää Le Penin presidentiyttä kovin aitona uhkana. Viime vuoden tapahtumien jälkeen kaikki ovat varovaisia siitä, mitä uskaltavat ennustaa, mutta sanon kuitenkin, että Le Penin valinta näyttää epätodennäköiseltä. Ei mahdottomalta, mutta hyvin epätodennäköiseltä.

Front national on monella tapaa aika tyypillinen aikamme nationalistispopulistinen euroooppalainen konservatiivipuolue ja syyt sen nousun taustalla ovat kovin samanlaisia kuin muidenkin Euroopan populistien tapauksessa. Kuten Bernard-Henri Lévy Economistin haastattelussa totesi: “Kun on tuntunut että ollaan täysin markkinavoimien vietävissä eikä kukaan pysty vaikuttamaan politiikkaan, on Front National tehnyt politiikkaa. Iljettävää politiikkaa, vastenmielistä politiikkaa, mutta kuitenkin politiikkaa”. 

Erona lähes kaikkiin muihin Euroopan nationalistipopulisteihin voisi kuitenkin mainita pidemmän historian ja siitä kertyneen historiallisen painolastin. Marie Le Penin isäukko Jean-Marie Le Pen perusti puolueen jo 70-luvun alussa. Marie Le Pen yrittää vetää modernilla islam- ja monikulttuurisuuskritiikillä, mutta puolueen historiasta löytyy myös old school-rasismin luurankoja.

Jonkinlainen aikamme outo paradoksi on, että nationalistiset voimat tekevät vahvaa yhteistyötä yli rajojen. Le Pennin näkyvä Trumpin kanssa kaveeraaminen tuntuu erityisen oudolta kun muistaa Ranskan pitkän antiamerikkalaisen perinteen. Kaveeraaminen Putinin kanssa tuntuu pelottavalta, mutta ehkä hieman vähemmän oudolta jos muistaa, että ranskalainen äärivasemmisto, jota viimeisten vuosikymmenten aikana on siirtynyt  Front nationaliin vankkureihin, puolusti pitkään varsin sokeasti Neuvostoliiton toimia.

 

Sosialistien suo ja Macronin Marche

Ranskan vasemmiston tilannetta on kuvattu kaoottiseksi. Kisaan on jo ilmoitautunut kaksi itsenäistä sosialistisessa puolueessa toiminutta henkilöä, vaikka puolue ei ole vielä päättänyt varsinaista ehdokastaan.

Äärivasemmalta löytyy marxisti Jean-Luc Mélenchon, joka myös vastustaa jyrkästi EU:ta. Tässä taas nähdään kuinka äärioikea ja äärivasemmisto voivat paiskata kättä liberalismin vastustuksessaan. Sekä Mélenchon että Le Pen ovat esittäneet samankaltaisia kommentteja EU:n lisäksi vapaakaupasta. Ranskalaisen kapinallisuuden ilmentymä Mélenchonilla ei kuitenkaan ole pienintäkään mahdollisuutta presidentiksi ja toiselle kierroksellekin pääseminen tuntuu aika utopistiselta.

Sosialistisen ajattelun oikeaa äärilaitaa taas edustaa liberaali ja talousasioissa profilitoinut Emmanuel Macron. Jonkinlaisena keskustaliberaalina, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta puhuvana, taloutta ymmärtävänä kansainvälisenä liberaalina, hän vaikuttaa mielenkiintoiselta ehdokkaalta.  Macronin hahmossa on ehkä negatiivisessa mielessä hieman Alexander Stubin tyylisiä piirteitä, mutta hän vaikuttaa kuitenkin ehdokkaalta, jonka takana voisin kuvitella seisovani. Macron on onnistunut luomaan itselleen jonkinlaisen momentumin ja potentiaaliselta vaikuttavan kansanliikkeen. Tällaisia hahmoja liberaali Eurooppa puolustajikseen tarvitsee. EN MARCHE!

Varsinainen sosialistipuolueen ehdokas valitaan lopullisesti vasta kahden viikon päästä. Tällä hetkellä vahvimmalta vaihtoehdolta näyttää Manuel Valls, mutta pakka on tosiaan hyvin sekaisin. Sosialistien äänien jakautuminen kolmen ehdokkaan kesken saattaa myös tarkoittaa, ettei näistä kenelläkään ole mahdollisuutta toiselle kierrokselle.

 

Jos vaaleja yrittää miettiä jonkilaisesta strategisesta näkökulmasta, niin tässä muutamia ajatuksiani:

  • Mikäli vasemmiston äänet jakautuvat edes jossain määrin tasaisesti kolmelle ehdokkaalle, toisella kierroksella ovat vastakkain Le Pen ja Fillon.
  • Le Pen kamppailee samoista äänistä sekä Fillonin, Mélenchon, että tulevan sosialistin ehdokkaan kanssa. Nämä kaikki joutuvat miettimään, miten asemoituvat suhteessa Le Peniin
  • Macron on antiteesi Le Penille ja liberaalina keskustaehdoona voi kerätä onnistuessaan ääniä hyvin laajalta skaalalta.
  • Macronin kansanliike vaikutta mielenkiintoiselta vastaukselta nationalistisen pölhöpopulismin nousuun, mutta sen pitäisi pystyä asemoimaan itsensä muutenin kuin vain antiteesinä Le Penille
  • Toisella kierroksella on luultavasti ainakin Fillon. Todennäköisin  vastaehdokas juuri nyt on Le Pen. Tämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin varmaa
  • Sekä Fillon, Macron, että mahdollinen sosialistien ehdokas Valls ovat ranskalaisittain oman puolueensa oikealla laidalla. Lähteekö Le Pen aiempaa enemmän vasemmalle vai voiko tämä asetelma sataa myös Mélenchonin laariin.
  • Lähempänä vaaleja nähdään varmasti strategista siirtymistä vasemmiston äänissä kun nähdään kuka olisi nousemassa vahvimmaksi ehdokkaaksi

 

 

Stalinismi – kuinka tuhota kansalaisyhteiskunta

Luettuani joulun aikana Charles Emmerssonin kirjan 1913 World before great war, jatkoin historia-aiheisten tiiliskivien lukemista syventymällä Anne Applebaumin Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944-56-teokseen. Kirja keskittyy kuvaamaan yhtä synkkää osaa Euroopan 1900-luvusta. Kyseessä on todella antaumuksella tehty 400-sivuinen katsaus siihen, kuinka paikalliset kommunistit Neuvostoliiton tuella ja painostuksen alla tuhosivat sotien jälkeisinä vuosina Itä-Euroopan maissa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuodet olivat stalinismin huippuaikaa useammassakin mielessä. Neuvostoliitto oli Stalinin johdolla voittanut Natsi-Saksan ja laajentanut vaikutuspiirään koko Itä-Eurooppaan. Stalin oli myös vakiinnuttanut asemansa absoluuttisen kiisattomana Neuvostoliiton johtajana. Nyt oli aika kokeilla stalinismia muualla.

Kirjassa käy kuitenkin selväksi, että stalinistisen järjestelmän rakentaminen ei onnistunut raunioina olevian maiden tilanteessakaan helposti, vaan nuo peijakkaan kansalaiset äänestivät aivan väärällä tavalla ja vapaissa vaaleissa kommunistit jäivät selkeästi vähemmistöön. Maita johtaneet “pikkustalinit” joutuivat turvautumaan monenlaisiin keinoihin ennen kuin väärinajattelijat saatiin kunnolla nujerrettua. Stalinilla oli tarkkaa päämäärä, muttei tarkaa suunnitelmaa miten ja millä aikataululla tuo päämäärä saavutettaisiin.

 

Kaikissa itsenäisissä Itä-Euroopan maissa stragian yhteisiä piirteitä oli salaisen poliisin luominen Neuvostoliitossa koulutettujen henkilöiden johdolla sekä lehdistön ja ennen kaikkea radion haltuunotto. Kaikkein ahdistavinta luettavaa oli silti järjestelmällinen kansalaisyhteiskunnan romuttaminen. Stalinistisesta totalitarismissa ei saanut olla itsenäisiä instituutioita tai ääniä. Partioliike, naisjärjestöt ja kirkko piti kaikki tuoda puolueen tiukan otteen alle. Toki vihollisiin kuuluivat myös pikkukauppiaat, joiden toiminta täytyi tehdä mahdottomaksi. Viimeistään 50-luvulle tultaessa kaikki yhtään merkittävämmät yhteiskunnalliset liikkeet olikin jollain tavalla hivutettu puolueen kontrollin alle.

Kirjassa kerrotaan se muissakin yhteyksissä todettu asia, että hirmuvallan alla elävistä verrattain pieni osa on aktiivisesti sortokoneiston tukijoita tai vastarintataistelijoita. Useimmat ihmiset ovat harmaalla alueella ja oman elämäntilanteensa mukaan saattavat välillä toimia aktiivisesti hallintoa vastaan, mutta joskus ilmiantaa sille muita ihmisiä.

Nimestään huolimatta kirjassa ei käydä läpi läheskään kaikki Itä-Euroopan maita, vaan tarkastellaan noiden vuosien tapahtumia kolmessa itäblogin valtiossa: Itä-Saksassa, Puolassa ja Unkarissa. Näihin maihin sitten kyllä syvennytäänkin antaumuksella. Applebaum perustelee valintaansa sillä, että nämä kolme valtioita olivat 1900-luvun alussa osina eri imperiumeja ja erilaisina osana toista maailmansotaa ja tätä kautta antavat erilaisina tapauksina kattavan kuvan Itä-Euroopan nujertamisesta.

Odotin kirjalta paljon ja toki se sisälsikin mielenkiintoista tietoa Itä-Euroopan “nujertamisesta”. Totuuden nimissä on sanottava, että se oli  melko raskassoutuinen. Mikäli olet erityisen kiinnostunut lukemaan yksityiskohtaisesti siitä, mitä Itä-Euroopassa tapahtui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, niin kannattaa tutusta tähän kirjaan. Muussa tapauksessa kirja lienee keskiverolukijalle turhan tiivis ja raskas tietopaketti. Seuraavaksi taidan lukea jotain vähän kevyempää.

Timo Soini – 20 vuotta pallillaan istunut puoluejohtaja

Timo Soini on johtanut perussuomalaisia nyt jo 20 vuotta. Kaikki muut eduskuntapuolueet ovat vaihtaneet puheenjohtajaansa 2000-luvulla vähintään pari kertaa Tällä hetkellä toiseksi pisimpään istunut puheenjohtaja on Vihreiden Ville Niinistö, joka aloitti puolueensa puheenjohtajana 2011.

Nopean tarkastukseni perusteella millään nykyisellä eduskuntapuolueella ei ole koskaan ollut yhtä pitkään pallilaan istunutta puheenjohtajaa. V. J. Sukselainen ehti olla Maalaisliiton puheenjohtajana 19 vuotta 1945-1964. Kusti Kulo ehti hänkin olla 19 vuotta vasemmistoliiton edeltäjän SKDL:n puheenjohtajana 1948-1967. Soinin esikuva Veikko Vennamo ehti olla SMP:n puheenjohtajana myös 20 vuotta vuosina 1959-1979. Timo Soinia voisi nyt siis tituleerata Vennamon ohella Suomen historian pisimpään eduskuntapuolueen puoluejohtajana toimineeksi henkilöksi.

Toki voisi mainita, että eduskunnan ulkopuolelta ainakin Yrjö Hakanen johti SKP:tä 23 vuotta vuosina 1990-2013.