Kaikki valehtelevat ja Google tietää sen

Stephens-Davidowitz has used data from the internet — particularly Google searches — to get new insights into the human psyche

En ole viime aikoina jaksanut kauheasti lukea, mutta nyt päätin ottaa äänikirjana kuuneltavaksi Seth Stephens-Davidowitzin tuoreen bestsellerin Everyboy lies. Kirjan loppupuolella Davidowitz mainitsee esikuvakseen Steve Levittin sekä Freakonomicsin ja vähän samanlaisesta menosta tässäkin kirjassa on kyse. Osoitetaan suurelle yleisölle viihteellisellä tavalla, kuinka data ja kvantitatiiviset menetelmät voivat tuoda yllättävillä tavoilla uutta ja mielenkiintoista tietoa moniin asioihin.

Mutta nyt reilu 10 vuotta Freakonomicsin jälkeen tutkimusaineistot on kerätty netistä ja ne ovat vähän eri kokoluokkaa kuin vielä 2000-luvun alussa. Buzzword Big dataa on käytetty viime vuodet tarpeettomankin paljon, mutta kuten monissa trendisanoissa, tässäkin on taustalla ihan oikeasti merkittävä ilmiö. Se että virtuaalimaailmassa monia asioita on helppo mitata täsmällisesti ja kehittynyt teknologia mahdollistaa muuallakin uudenlaisen asioiden kvantifioimisen, on  iso juttu.

Kuvahaun tulos haulle everybody lies davidowitz

Davidowitz tajusi useimpia muita aiemmin jo lähes vuosikymmen sitten, että Googlen valtaisat datamassat ihmisten rehellisistä ja suodattamattomista nettihauista tuottavat uudella tavalla mieleniintoisen ikkunan maailman, johon perinteisillä kyselytutkimuksilla ei olla päästy. Kirjoittajamme menee jopa niin pitkälle, että pitää Google-hakuja kaikkien aikojen parhaana tutkimusmaterialina, eikä tuo välttämättä edes ole kauhean suurta liioittelua.

Ihmisillä on usein jopa nimettömissä kyseilyissä taipumuksena vältetellä ikävien totuuksien kertomista itsestään ja liioitella positiivisia juttuja. Toki Google-hakujen yhteydessä mahdollisesti painottuvat asiat, joista ei kehdata keskustella muiden ihmisten kanssa ja tämä on kirjoittajankin myöntämällä tavalla syytä ottaa huomioon.

Kirjan työnimenä oli How big is my penis ja kirjassa on aika paljon seksuaalisuuteen ja pornoon liittyviä juttuja. Se että miehet tekevät ihan helvetisti penikseen kokoon liittyviä hakuja ja naiset googlailevat järjettömästi alapäähänsä, perseeseen ja tisseihin liittyviä asioita, ei ole kauhean yllättävää, mutta onpahan tuokin nyt todistettu. Davidowitz pääsi kuitenkin käsiksi myös PornHubin dataan. Erilaisten fetissien yleisyys ja esimerkiksi se, että yllättävän monet naiset katselevat väkivaltaista tai rajusti naisia alistavaa pornoa, on ihan mielenkiintoista, mutta tuo data toi valoa myös muihin keskusteluihin.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa konservatiivisten ja liberaalien osavaltioiden välillä on monia tutkimuksia katsottaessa aika isoja eroja siinä, kuinka paljon näissä on homoja. Mutta jos katsotaan tilastoja homopornon katsomissta netissä, katoavat konservatiivisten ja liberaalien osavaltioiden erot suurelta osin. Molemmissa tapauksissa homoseksuaaleja näyttäisi olevan noin 5% väestöstä.

Pornoon liittyvät haut näyttävät myös korreloivan hyvin vahvasti työttömäksi päätymisen kanssa, oletettavasti sen seurauksena pornon katselu on niitä asioita, johon työttämäksi jäänet alkavat kasvanutta vapaa-aikaansa käyttää. Jos siis yrittää ennakoida työttömyyslukuja ennen kuin ne on virallisesti raportoitu, kannattaa ilmeisesti yhtenä mallin muuttujana käyttää pornoon liittyvien hakujen määrässä tapahtuneita muutoksia.

Kirjan alkupuolella esitellään myös kuinka huolestuttavan yleisiä erilaiset negatiivisia stereorypioita vilisevät nigger-haut olivat “rasismin-jälkeisellä” Obaman aikakaudella ja kuinka vahvasti Trumpin esivaalimenestys korreloi rasististen hakujen alueellisen jakauman kanssa. Nimenomaan esimerkiksi erilaisia rasistisia ennakkoluuloja ei helposti tuoda esiin edes anonyymeissä kyselyissä, mutta Google-hakuja tehtäessä tätä ei mitenkään piilotella. Hieman häiritsevää oli myös sinänsä ei niin yllättvä tieto, että osavaltioissa ja alueilla, joissa abortin hankkiminen on erityisen vaikeaa, googletaan selvästi enemmän tietoa henkarilla tehtävästä oman käden abortista.



Välillä tuntui, että tässä kirjassa yritettiin vähän itsetarkoituksellisesti käyttää rajuja esimerkkejä aihepiireistä, jotka herättävät paljon tunteita. Tuo oli kuitenkin napakka ja viihdyttävä kokonaisuus, jota voi suositella jos etsii vähän kevyempaa luettavaa big datan liittyen.

Big datan pimeä puoli – Weapons of math Destruction, Cathy O’Neil

Big datan pimeä puoli – Weapons of math Destruction, Cathy O’Neil

Big data on ollut yksi viime vuosien trendisanoja, joka pitää tunkea jokaiseen esitykseen ja strategiaan. Googlen pääekonomisti Hal Varian mainitsi jo 2009, että tilastotieteilijä on ensi vuosikymmenen seksikkäin ammatti. Voi olla, että big dataa käytetään nykyään myös vain synonyyminä analytiikalle, mutta toisaalta tilastopohjaista päätöksiä voidaan tietokoneiden parantuneen laskentatehon ja erilaisten seurantajärjestelmien myötä tehdä yhä useammilla alueilla. Jonkinlaisa Moneyballeja yritetään nyt toistaa vähän joka toimialalla. Big data tulee muuttamaan paljon asioita, mutta siihen saattaa myös kohdistua epärealistisia odotuksia ja riskejä. Cathy O’Neil käy näitä riskejä ansiokkaasti läpi kirjassaan Weapons of Math Destruction, jota olen kuunnellut tämän viikon äänikirjana.

Cathy O’Neil toimi matematiikan professorina, siirtyi kvantiksi Wall Streetille, pääsi näkemään paraatipaikalta asuntokuplan puhkeamisen ja siirtyi tuon jälkeen höydyntämämään matemaattista osaamistaan nettimainonnan maailmaan. Tässä mielessä urapolku muistuttaa Antonio García Martínezia, jonka Chaos Monkeys-kirjan luin muutama kuukausi sitten. Vuosikymmen sitten monet sukupolvensa älykkäimmät ihmiset suuntasivat Wall streetille kehittelemään matemaattisesti monimutkaisia rahoitusinstrumenttejä ja viime aikoina nämä ihmiset ovat yhä useammin suunnaneet nettinamainonnan maailmaan rakentamaan systeemejä, joilla voidaan kohdentaa mainokset äärimmäisen täsmällisesti. Cathy O’Neil eroaa  Garcia Martinezista henkilönä kuitenkin aika paljon. Hän lähtenyt aktivistiksi, osallistunut Ocupy Wall Street-liikkeen toimintaan ja  ylipäätään varoitellut big data pimeistä puolista Mathbabe-blogissaan.

Kuten Cathy O’Neil toteaa, matematiikka on selkeää ja puhtaassa matematiikassa on myös jotain kaunista. Matematiikka oli kirjoittajallamme nuoruudessaan paikka, jonne paeta todellisen maailman sotkuisuutta ja tästä seuraakin kysymys, missä määrin vaikkapa peliteorialla on oikeasti mahdollista ratkaista todellisen maailman ongelmia. O’Neil on huolissaan esim. siitä kuinka big data toimii ajattelun ja päätöksenteon ulkoistamisen keinona ja sillä saatetaan vain hämätä heikosti matematiikkaa ymmärtäviä ihmisiä. Yksinkertainen mallikin voi olla hyvä ja matematiikan avulla voidaan ymmärtää laiskaa ajattelua paremmin monia asioita, mutta pitäisi olla tarkkana kun matematiikkaa yritetään soveltaa oikeiden ihmisten maailmaan ja mallintaa ihmisten monimutkaista toimintaa.

Cathy O’Neil kuitenkin pitää Moneyballia ja baseballia hyvinä esimerkkeinä datan hyödyntämisestä. Urheilu on ylipäätään alue, jossa dataa on kelko luonnolista höydyntää. Ongelma on kuitenkin että monet ihmistoiminnan piirteet eivät ole yhtä helposti ja läpinäkyvästi redusoitavissa tilastoiksi kuin baseballin hyvin rajatut tapahtumat. Tuli mieleen kuinka Nassim Taleb mainitsi menettäneen malttinsa kun hänelle ehdotettiin, että Fooled by Randomnes-kirjan kanteen pistettäisiin nopat.

En ole erityisen lahjakas matematiikassa, mutta kuitenkin ymmärrän jotain ja tykkään puuhastella tilastojen kanssa. Esimerkiksi töissä olen usein ihan omatoimisesti yrittänyt kvantifioida asioita. Mutta se fiilis kun sinun yläpuolellasi oleva henkilö perustelee työpaikalla jotain excelillä tai muilla käppyröillä ja tajuat, ettei tämä henkilö tajua niistä tilastoista oikeasti mitään…

Asioita mitataan helposti epätäydellsillä tavoilla ja annetaan ihmisille kannustimia tehdä asioita typerällä tavalla, jotta tilastojen rajatussa tarkastelutavassa asiat saadaan näyttämään hyvältä. Toisaalta O’Neilin mielestä yksi matemaattisten joukkotuhoaseiden ongelma liittyy myös niiden salattuihin piirteisiin. Monissa tapauksissa ei ole selvää mitä malliin laitetaan sisään, tai miten se ihan tarkalleen oikeasti toimii. Tämä on kiistatta kyseenlaista ainakin julkisen sektorin toiminnassa jos opettajien arvioinneisssa, ennakoivassa rikosten torjunnassa tai rikostuomioita mietittäessä asioita laitetaan järjestykseen algoritmien avustuksella. Ja jos mallien perustavanlaatuisesta luonteesta ei ole julkista tietoa, ei niiden oletuksiakaan voi helposti kritisoida.

Kirjassa käydään läpi algoritmien vaaroja monella kentällä: pankkitoiminnassa ja finanssimaailmassa, koulutuksessa, rekrytoinnisssa, rikollisuuden torjunnassa, oikeussalissa, mainonassa ja myös politiikassa. Näistä kaikisteta esitetään mielenkiintoisia pointteja.

Yhtenä ongelmana kirjoittajamme  pitää erityisesti sitä, että big datan pimeät puolet osuvat erityisesti köyhempään väestönosaan. Hän mainitsee esimerkiksi vähävaraisempien palvelualoilla työskentelevien ihmisten vaikeudet järjestää elämäänsä kunnolla uusien työnantajan näkökulmasta tehokkaasti toimivien työvuorosysteemin maailmassa. Tämä kuten erilaiset keikkatalouden muodot voivat olla tehokkaita työnantajan näkökulmasta ja tehdä vaikkapa ruuan kotiin tilaamisen kaikille hieman aiempaa helpommaksi ja halvemmaksi. Varsinkin perheellisillä ihmisillä elämän järjestäminen saattaa kuitenkin muuttua aika vaikeaksi. Jollain tasolla tehokkaasti työntekoa valvovat järjestelmät voivat olla aiempaa reilumpia hyville työntekijöille kun todelliset sluibailijat jäävät helpommin kiini ja todella hyviä työntekijöitä saatetaan palkita. Jonkinlainen työn ja pääoman välinen ristiriita tässäkin kuitenkin on ja ainakin työn valvonnassa ja työvuorojen järjestelyssä työntekijät joutuvat keskimäärin aiempaa hankalampaan rakoon.

Itse pidin ehkä kaikkein pelottavimpana esimerkkinä nettimainontaa. Parhaimmilaan netin markkinapaikat parittavat ihmisiä ja asioita tehokkaasti ja kasvana nettimarkkinointi perustuu tähän. Tehokas mainontaa mahdollistaa kuitenkin myös tehokkaat väärinkäytökset. Kannattaa esimerkiksi tutustua New York Timesin juttuun Adwordisia hyödyntäneistä valelukkosepistä. Tuo kuvastaa osaltaaa nettimarkkinoinnin mahdollisuuksia kohdentaa mainontaa välittömissä ongelmissa oleville. Avaimensa hävittäneet ovat todennäköisemmin paniikissa eivätkä välttämättä katso niin tarkkaan mitä palvelua käyttävät. Tuollainen saalistaminen herkässä tilassa olevia ihmisiä kohtaan oli asia, joka herätti minussa lähes suoranaista raivoa.

Pelottava oli myös tapa kohdistaa mainonta ihmisten kipupisteisiin ja O’Neil käyttää tästä sanaa predatory advertising. Ihmiset luovuttavat somessa ja netissä ylipäätään valtavasti tietoa itsestään ja tätä kaikkea voidaan hyödyntää heitä vastaan. Esimerkkejä tästä toiminnasta ova vaikkapa erilaiset kulutusluottoja, pikavippejä tms tarjoavat firmat, jotka käyttävät todella suuria määriä rahaa nettimarkkinointiin.

Viime aikoina on puhuttu paljon kuplista ja pieneltä osin niidenkin syntyyn ovat vaikuttaneet algoritmit jotka syöttävät meille lisää sitä samaa, jota olemme aiemmin lukeneet. Tämä näkyy myös markkinnoinissa, jossa varakkaille ihmisille on nettimarkkinoinnin seurauksena voitu tarjota aiempaa tehokkaammin mainoksia luxuslomista kun taas köyhemmät lukevat jotain ihan muuta. Segregaatio on joka tapauksessa edennyt uusilla tavoilla myös virtuaalimaailmaan algoritmien ansiosta. Meille tuputetaan sellaisia uutisia ja tuotteita, joiden arvioidaan kiinnostavan sitä mikrosegmenttiä, joihin meidät on luokiteltu. Oma kappaleensa on myös poliittiselle mainonnalle ja sille kuinka ehdokkaat pystyvät aiempaa tehokkaammin räätälöimään viestinsä täsmällisemmin eri kohderyhmille hieman eri muotoon.

Weapons of math destructionissa puhutaan paljon takaisiinkytkennöistä ja tuo on mielestäni konsepti, jonka laajempi ymmärrys ja soveltaminen yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi kovin mukavaa. Aiheuttaako köyhyys ongelmia vai ongelmallinen käyttyäyminen köyhyyttää. Ne ovat kuitenkin kytköksissä toisiinsa. Kyse ei ole siitä, etteikö ihmisissä itsesään olisi vikaa, mutta negatiiviset takainskytkennät syventävät kierrettä ja ne syventävät kierrettä riippumatta siitä onko myös ihmisissä itsessään vikaa.

Tehokkudeen sekä reiluuden tai jonkinlaisen tasa-arvon välisiä ristiriitoja mietittäessä voidaan päätyä hieman erilaisiin johtopäätöksiin riippuen siitä, mihin sijoittuu poliittisella kartalla. Erityisesti lain edessä ihmisten pitäisi kuitenkin olla tasa-arvoisessa asemassa. Ja tähän liittyen O’Neil esimerkiksi mainitsee kuinka Yhdysvalloissa rikoksen uusimistodennäköisyyttä on arvioitu algoritmien avulla, joissa yhtenä tekijänä on ollut se, ovatko sukulaiset olleet vankilassa. Tämä lisää ennustuksen tarkkuutta, mutta on hyvin kyseenalaista kun sitä käytetään yhtenä tekijänä arvioitessa, pitääkö rikoksen tekijän istua tuomionsa loppuun asti. On selvää, että lakituvassa tämä ei menisi läpi, mutta kun se leivottu sisään matemaattisesti hienostuneeseen algoritmiin, niin tätä ongelmaa ei mietitä samalla tavalla.

Suosittelen Weapons of math destructionia jos Big data-aihepiiri kiinnostaa yhtään ja ehkä myös tapauksessa jossa se ei erityisemmin kiinnosta. Big data tulee parantamaan monia asioita paljon, mutta on vaarallista ajatella etteikö siihen varsinkin tällä hetkellä liittyisi myös paljon ongelmia. Samoin voi olla vaarallista oman ajattelun ulkoistamista jos ei hahmota, että ihmisten luomat algorimit pohjautuvat myös jonkinlaisille arvovalinnoille.

Yliarvioimme nationalistisen taantumukselliston mahdollisuudet vuonna 2017

Kirjoitin reilu pari kuukautta sitten lyhyen blogitekstin otsikolla Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja? Simppeli pointtini oli, että dramaattisten Brexitin ja Trumpin valinnan jälkeen saatamme olla ylivirittäytyneitä ajatuksille nationalistisen taantumukselliston noususta. Muistimme nämä kaksi tapahtumaa kun mietimme Wildersin ja Le Penin mahdollisuuksia. Media lähti täysillä mukaan tarinaan  nationalistisen taantumukselliston väistättömästä noususta ja todellisuuden taju tuntui hieman hämärtyvän. Useimmat ajattelivat, että ihan mitä tahansa voi tapahtua sen takia, että Trumpin ja Brexitin kohdalla mittaukset olivat muutaman prosenttiyksikön pielessä, ja tuollaisessa kahden vaihtoehdon tiukassa kisassa pienikin virhe voi keikauttaa tuloksen toisin päin.

Tämän vuoden Euroopan vaaleissa monet tuntuivat päätyvän johtopäätökseen, että luultavasti gallupit ovat väärässä ja aliarvioivat selvästi nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia. Minäkin menin ehkä hieman liikaa tuohon suuntaan arvioissani, mutta kykenin mielestäni mediaa ja “suurta yleisöä” paremmin hahmottamaan, ettei nationalistinen taantumuksellisto marssi väistämättä valtaisiin jytkyvoittoihin. Pidin perustellusti Le Penin mahdollisuuksia presidentiksi hyvin, hyvin, hyvin pieninä. Laajemmassa tarkastelussa gallupit ovat Eurooopassa arvioineet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen keskimäärin varsin kohdilleen, ja ne ovat arvioineen sen keskimäärin yhtä usein ala- kuin yläkanttiin.

Nate Silver julkaisi tänään hyvän kirjoituksen aiheesta otsikolla Conventional Wisdom May Be Contaminating Polls ja käsitteli ilmiötä myös eilisessä Fivethiryteightin podcastissa. Kannattaisi painaa muistiin myös Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen kaltaiset tapahtumat, jolloin gallupit ovat arvioineet selkeästi voittaneen liikkeen kannatuksen prosenttikaupalla alakanttiin, jos haluaa ymmärtää tätä aihepiiriä.

Varsinkin median kohdalla on kyse siitä, että meitä muutamia politiikan harrastajia lukuunottamatta useimpia ei juurikaan kiinnosta, jos media arvioi valtapuolueen voittomarginaalin pahastikin alakanttiin. Eritysesti netissä aktiiviset kansan syvät rivit ja nationalistisen taantumukselliston paskaspämmiosasto kuitenkin pitävät huolen, että hiemankin alakanttiin arvioitu kannatus nationalisteille huomataan ja siitä pidetään mölyä ja syytetään media pitkään. Nate Silver kuitenkin huomauttaa, että enemmistön ajatuksilla saattaa olla vaikutusta myös siihen, miten paljon galluppien tekijät lisäävät arviohinsa (tarpeetontakin) epävarmuutta.

Kuten Silver linkatussa tekstissä kuitenkin mainitse: But the trend isn’t that center-left globalism is making a comeback — that’s too early to say. Tuossa tekstissä ja eilisessä podcastissa on kuitenkin esitetty hyvin suuren yleisön kyvyttömyys ymmärtää todennäköisyyksiä ja se miten Trump ja brexit tuntuvat hieman hämärtäneen myös tolkun ihmisten käsitystä todellisuudesta.

 

Vaalit Euroopassa 2017 – Trendejä ja tulkintaa

Kirjoittelin vuoden vaihteessa lyhyen tekstin Euroopan 2017 vaalivuodesta. Tänään tietysti pidetään Ranskan presidentinvaalien toinen kierros ja kuten kirjoitin alkuvuodesta, Ranskan vaaleilla on potentiaalisesti kaikkein dramaattisin vaikutus koko Euroopan tulevaisuuteen. Olen tästä edelleen samaa mieltä ja Emmanuel Macronin  valinta on ainakin jossain määrin merkittävä stoppi nationalistisen taantumukselliston nousulle. Macronin voitto on monella tapaa erittäin positiivinen asia. Hänellä voisi olla halua ja kykyä laittaa Ranskan talous kuntoon, mutta voi  olla ettei Macron saa fragmentoituneessa ja riitaisassa Ranskassa reformejaan läpi.

Theressa Mayn päätös järjestää ennenaikaiset parlamenttivaalit Britanniaan myös toi entisestään lisää tapahtumia Euroopan hulluun 2017 vaalivuoteen. Yritän nyt kuitenkin vetää vuoden  vaaleista (Ranska, Hollanti, Suomi, Iso-Britannia ja Saksa) jonkinlaista kevyttä välisynteesiä järjeselläkseni hieman omia ajatuksiani.

Voimannuuttava netti –> Netin pimeät puolet

Viimeistään tämän vuosikymmenen alusta lähtien kaikkien vaalien yhteydessä on puhuttu , kuinka nämä ovat nyt ensimmäiset aidot somevaalit. Vuonna 2017 some ja netti ovat kuitenkin siinä määrin vakiintuneet ilmaksi, jota hengitämme, että niiden vaikutus on kiistatta todella suuri, vaikka tätäkin voidaan liioitella. Ehkä suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, että Facebookin ja Twitterin lietsoman arabikevään jälkeen some ja netti ovat muuttuneet yhä pelottavammiksi politiikan teon välineiksi.

Aiemmassa tämän viikon postauksessani mainitsemani Yevgeny Morozovin vuonna 2011 julkaiseman kirjan The Net Delusion: The Dark Side of Internet Freedom ajatukset ovat tulleet totisesti valtavirtaan. Netti ei todellakaan ole pelkästään vapauttava ja ruohonjuuritason liberaaleja aktivisteja voimauttava väline, vaan se on oiva väline myös diktaattoreille sekä auktoritäärislle ja länsimaisen demokratian vastaisille toimijoille.

Fake news on noussut yhdeksi vuoden 2017 käytetyimmäksi sanaksi. Amerikan vaalien jälkeen pelättiin, että erilaiset valeuutiset ovat sabotoimassa myös Euroopan vuoden 2017 vaaleja, mutta ainakin oman seurantani perusteella nationalistista taantumuksellistoa tukeva paskaspämmi ei ole uponnut aivan yhtä hyvin kuin Amerikassa. Ehkä Amerikan tapahtumista on opittu hieman. Toki saa nähdä miten paljon toissapäivänä tehdyllä Macronin mustamaalausyrityksellä on vielä vaikutusta. Se ei todellakaan nosta Le Peniä presidentiksi, mutta saattaa pikkuisen laskea Macronin ääniosuutta ja heikentää hänen liikkeensä mahdollisuuksia kesäkuun parlamenttivaaleissa.

Valeuutisten ja tietomurtojen lisäksi nettiin ja someen liittyy kuitenkin myös muita ilmiöitä, joita ei vielä hahmoteta kunnolla. Esimerkiksi mystisestä Cambridge Analyticasta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että olemme edelleen hieman epämääräisten tietojen varassa. Samoin on vaikea sanoa kuinka paljon erilaiset netin kuplat, kaikukammiot ja sosiaalisen median algoritmit ovat vahvistaneet kahtiajakoja.

Oma mututuntumani on se, että politiikan yhteyttä someen, valeuutisiin, algoritmeihin, kaikukammioihin, big dataan, digimarkkinointiin ja nettipropagandaan ei ymmärretä vielä riittävän hyvin. Jotkin aihepiirin todelliset asiantuntijat osaavat kuitenkin hyödyntää näitä välineitä ja pystyvät varmasti vaikuttamaan vaaleihin, joissa erot ovat melko pieniä. Meillä saattaa kuitenkin olla tällä hetkellä taipumus paisutella tätä asiaa hieman liikaa ja ihmisaivoille tyyppiliseen tapaan ajatella, että asioissa, joita emme ymmärrä kovin hyvin, on takana kaikkea koordinoivia taustapiruja, vaikka tosiassa kyseessä on paljon kaoottisempi prosessi.

Jos muuten politiikan ja teknologian suhde kiinnostaa, suosittelen seuramaan äskettäin Wired UK:n starttaamaa UpVote-podcastia.

 

Taisteluvoittoja nationalistista taantumuksellistoa vastaan

Trumpin ja Brexitin jälkeen rakennettiin narratiivia, että nationalistinen taantumuksellisto tulee  väistämättä nousemaan vuoden 2017 vaaleissa valtaan ympäri Eurooppaa. Nationalistisen taantumukselliston edustamat liikkeet ovat hieman nostaneet kannatustaan Hollannin ja Ranskan vaaleissa, mutta niiden suosio on kuitenkin jäänyt heikommaksi kun mitä monissa vuodenvaihteen spekulaatioissa ajateltiin. Saksan vaaleihin on vielä aikaa, mutta AFD:n kannatus on laskenut gallupeissa koko tämän vuoden. Myös Britanniassa UKIP:n asema on heikentynyt onnistuneen Brexit-voiton myötä. Liberaali demokratia on kiistatta siis ottanut pieniä taisteluvoittoja nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Erityisesti Suomessa tilanne on mielenkiintoinen. Perussuomalaisten vaalitulos oli surkea. Toisaalta puolue tulee jokatapuksessa siirtymään Soinin jälkeen SMP:läisyydestä enemmän kohti eurooppalaista oikeistopopulismia. En usko Halla-ahon valintaan, mutta tämä olisi tietysti valtava askel tuohon suuntaan. Terhokin on kuitenkin pieni askel samaan suuntaan. Jos perussuomalaiset ei ajaudu pahoihin sisäisiin kiistoihin, epäilen että Suomessa on parin vuoden päästä nykyistä “eurooppalaisempi” ja oikeistolaisempi perussuomalainen puolue, jonka kannatus on yli 10%.

Nationalistisen taantumukselliston suurin momentum näyttää nyt taittuneen. Yhtään pidempää aikaväliä katsotaessa se on kuitenkin vahvistanut asemiaan ja tulee säilyttämään asemansa voimana, jolla on mahdollisuuksia horjuttaa liberaalia demokratiaa. Erityisesti Itä-Euroopassa vallassa on hyvinkin puolifasistisia voimia ja näiden liikkeiden toiminnalla on vähintään EU:n kautta vaikutusta koko Euroopan kehitykseen.

Sosiaalidemokraattien kriisi syventyy

Yksi pidempään käynnissä olleita poliittisia megatrendejä on ollut sosiaalidemokraattisten liikkeiden laskenut kannatus. Mikäli kaikkien katseet eivät olisi olleet niin kiinnittyneitä nationalistiseen taantumuksellistoon, olisi sosialidemokraattisten liikkeiden romahdus saanut ansaitusti enemmän mediatilaa.

Hollannissa työväenpuolueen kannatus romahti totaalisesti. Sen paikkamäärä tippui 38:sta 9:ään. Pääosan sotien aikaisesta ajasta puoluella on ollut yli selvästi yli 30 paikkaa parlamentissa. Ranskan presidentinvaaleissa sosialistien Hammonin kannatus 6,4 % oli myös surkea. Britanniassa työväenpuolue on kriisissä ja tulee oppositioasemassakin menettämään jonkin verran paikkoja.

Saksassa tilanne on hieman parempi. SDP on ollut sielläkin jo pidempään pienessä kriisissä, mutta uuden puheenjohtajavalintansa jälkeen se on hieman nostanut kannatustaan ja näyttäisi kykenevän ainakin realistiseen kamppailuun suurimman puolueen asemasta, vaikka aivan viimeisimmissä gallupeissa sen kannatus on jälleen ollut pienessä laskussa. Suomessa demarin tilanne kuntavaalien suhteen oli hieman samanalainen. Tulos oli tavallaan kelvollinen, mutta jos puolue ei tällaisessa tilanteessa pysty oppositioasemastaan huolimatta saamaan parempaa vaalitulosta, niin kyllä liike on ongelmissa.

Sosialidemokraattien kriisi on ollut jo pidempään käynnissä, eikä kenelläkään tunnu olevan tuohon ratkaisua. Ehkä yksi ongelma on siinä, että sosiaalidemokraattiset liikkeillä on samanaikaisesti haastajia monesta suunnasta ja ne päätyvät toimimaan reaktiivisesti ilman riittävän johdonmukaista politiikka. Kannatusta syövät keskustaliberaalit toimijat kuten Macron Ranskassa, Liberaalidemokraatit Britanniassa ja vihreät Suomessa. Samalla pelätään perinteisten rasvanahkaduunarien siirtymistä Le Penin Front Nationalin, Wilderssin vapauspuolueen tai perussuomalaisten leiriin. Lisäksi vasemmalla äärilaidalla on omat toimijansa, Ranskassa nyt Melenchon, Saksassa Linke ja Hollannissa sosialistit, jotka uhkaavat viedä ääniä, jos puolueet lähtevät hakeutumaan kohti poliittista keskustaa.

 

Urbaanille liberalismille pieniä voittoja

Osmo Soininvaara julkaisi kuukausi sitten kirjoituksen Jungner ja urbaani liberalismi, jossa hän puhui urbaanista liberalismista ja siitä kuinka urbaanit liberaalit ovat hajallaan eri puolueissa. Käsite urbaani liberalismi on aika höttöinen, mutta tavoittaa jotain kultuurisodan kahtiajaosta. Nousseen nationaistisen taantumukselliston selkein vastapuoli muodostuu urbaaneista liberaaleista. Perinteisten valtapuolueiden, erityisesti vasemmiston ongelmat ovat avanneet lisätilaa keskustaliberaaleille toimijoille, jotka ovat pystyneet asettumaan suht avoimesti nationalistisen taantumukselliston vastapooliksi.

Emmanuel Macron ja Suomen vihreät ottivat vaaleissa selkeät voitot ja edustavat hyvin selkeästi “urbaania liberalismia” ja Hollannin vaaleissa parhaan tuloksensa reiluun 20 vuoteen saanut D66 voidaan varmaankin myös laskea tähän ryhmään. Jos liberaalidemokraatit onnistuisivat vielä ottamaan kohtuullisen vaalivoiton Britanniassa, niin tätä vaalivuotta voisi pitää pienenä voittona urbaanille liberalismille. Näyttää siltä että perinteisten valtapuoleiden ongelmat ja nationalistisen taantumukselliston nousu luovat hieman lisätilaa keskustaliberaaleille liikkeille.

 

Perinteinen oikeisto selvinnyt kohtuullisesti

Nationalistisen taantumukselliston vahvu nousu ja keskustaliberaalien voimien maltillisempi nousu ovat iskeneet ennen kaikkea perinteisiin vasemmistopuoleisiin. Perinteiset oikeistopuolueet ovat ympäri Eurooppa pärjänneet vasemmistoa paremmin. Vaikka nekin ovat jossain määrin ongelmissa ovat niiden vaalitulokset kuitenkin olleet joka paikassa kohtuullisia tai hyviä. Mark Rutten VVD menetti paikkoja, mutta nousi silti Hollannissa suurimmaksi puolueeksi. Kokoomus menetti paikkoja, mutt sai silti Suomen kuntavaaleissa kohtuullisen tuloksen. Ranskan oikeiston menestys presidentinvaaleissa jäi Fillonin skandaalien takia hyvin heikoksi, mutta tulos oli silti valtaisasti parempi kuin sosialisteilla. Britanniassa konservatiivit näyttävät ottavan lähes ennätysmäisen murskavoiton ja Saksassa vallassa olevilla kristillisdemokraateilla näyttää menevän ihan hyvin. Puoluekartan myllerrys on vaikutaanut vasemmiston valtapuolueiden ohella myös oikeistoon, mutta ne näyttävät kuitenkin selvinneen muutoksista selkeästi paremmin.

 

Gerd Gigerenzer – Riskietoisuus, Miten hyvin päätöksiä tehdän

Ensi alkuun shout-out Kimmo Pietiläiselle ja tämän Terra Cognita kustantamolle, joka on tehnyt ansiokasta työtä suomentaessaan laadukasta tietokirjallisuutta. Nyt Suomessa lomaillessani suuntasin kirjastoon lainaamaan Gerd Gigerenzerin kirjan Riskitietoisuus. Gigerenzerin kirja menee vahvasti samaan skeneen esimerkiksi Daniel Kahnemanin mutta myös esim, Nassim Talebin, Nate Silverin ja Phil Tetlockin kirjojen kanssa, jotka Pietiläinen on myös suomentanut.

Gigerenzerin kirja jäi minulle mieleen jo pari vuotta sitten kun selailin Terra Cognitan julkaisuluetteloa, mutta nimi palasi mieleeni luettuani hiljattain Micheal Lewisin Undoing Projectkirjan, jonka loppupuolella Tversky ja Kahneman ottivat pientä akateemisesta beeffiä Gigerenzerin kanssa. Psykologian maallikkona en varmaan tavoita ihan kaikkia erimielisyyksien vivahteita. Gigerenzer kuitenkin kritisoi Kanhenamin popularisaatiota kahdesta ajatusjärjestelmästä, kongnitiivisiten illuusioiden käsitettä sekä nudgeilua ja on myötämielisempi heuristiikkaa ja intuitioita kohtaan. Halukkaille lisätietoja vaikka täältä: Gigerenzer’s normative critique of Kahneman and Tversky.

Gigerenzer näkee että ihmisille pitäisi opettaa enemmän riskitietoisuutta, mikä ei tarkoita riskien välttelyä tai rohkaisua riskien ottamiseen. Riskien ymmärtämisen pitäisi olla osa opetusta ja hän huomauttaa, että opetamme lapsille paljon varmuuden matematiikkaa eli geometriaa ja trigonometriaa, mutta emme kunnolla epävarmuuden matematiikka, eli tilastollista ajattelua. Omista yläaste- ja lukiovuosistani alkaa olla jo aikaa, mutta noin matemaattisesti keskinkertaisena, mutta todennäköisyyslaskuista nauttineena olen taipuvainen hieman samalle kannalle. Toki on syytä mainita että Gigerenzer mainitsee Suomen koulutusjärjestelmän varsin positiivisena esimerkkinä. Olen vaatimattomalla työurallani myös useaan kertaan eri yhteyksissä turhautunut kun joku esittelee taulukoita ja käppyröitä minulle todisteena jostain ja tajuan, ettei esittelijä itse ymmärrä mistä luvut muodostuvat ja mikä niiden todistus- tai ennustusarvo on.

Kirjan alussa on tämäntyyppisten kirjojen tapaan esimerkkejä ihmisten käsittämättömän huonosta todennäköisyyksien ymmärtämisestä, myös muutamien ajankohtaisten teemojen avulla. Ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää, että jos arvioi X:n voittavan vaalit 70% varmuudella, niin se ei ei tarkoita, että X voittaa vaalit. Gigerenzer puhuu kirjan alkupuolella myös terrorismista, joka tuntuu olevan niitä asioita, joissa todennäköisyyksiä ei joko ymmärretä tai haluta ymmärtää. 9/11:n jälkeen ihmisten vähentynyt lentäminen esimerkiksi johti hirvittävään vuoden kestäneeseen liikennonnettomuuspiikkiin kun ihmiset alkoivat ajaa enemmän pitkiä matkoja lentämisen sijaan. Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas. Jos automatkasi lentokentälle on yli 20 kilometriä, todennäköisyytesi kuolla sen aikana on suurempi kuin lentomatkalla.

Gigerenzerin kirjassa on hyvin paljon esimerkkejä terveydenhuollon ja lääketieteen kentiltä. Gigerener käy erityisen seikkaperäisesti läpi syöpäseulontojen tehottomuutta syöpakuolemien estämisen keinona. Sexy-SOTE ei ole minua suuresti innoittanut, mutta jos ja kun Gigerenzerin esimerkit siitä kuinka paljon kuolemia pystytään ehkäisemään yksinkertaisella tarkastuslistalla pitävät paikkansa, niin vähän kyllä kiinnostaisi tietää, miten nämä asiat on hoidettu Suomen sairaaloissa. Kirja herätti myös pienoista huolestuneisuutta siitä, miten heikosti lääkärit ymmärtävät tilastoja. Jos asia ei olisi vakava, niin potilaiden kyvyttömyys ymmärtää ja lääkäreiden kyvyttömyyys sekä ymmärtää että kommunikoida väärien positiivisten testituloksia merkitystä, olisi varsin koominen. Defensiivisen lääketieteen problematiikka saa myös varsin paljon huomiota.

Jos tilasto/päätöksenteko/psykologia-aiheiset jutut kiinnostavat niin tämä kirja on kyllä lukemisen arvoinen. Runsaan kuvituksen ja havainnollisten esimerkkien takia se on ehkä vielä helppolukuisempi kuin useimmat tämän skenen kirjat.

Kongnitiiviset vinoumat ja meta-ajattelua

Kuuntelin tänään työnteon ohessa tuoreehkon Daniel Kahnemanin haastattelun. Tämä liittyy toisaalta siihen, että olen jo viitisen vuotta ollut kiinnostunut sellaisista nojatuoli-intellektuellien suosikkiaihepiireihin nousseista asioista kuin käyttätymistaloustiede ja kongnitiivisiset vinoumat. Palasin Daniel Kahnemanin ajatuksiin nyt uudestaan, koska olen viime päivinä kuunnellut useammankin Micheal Lewisin haastattelun hänen uudesta Daniel Kahnemania ja Amos Tverskyä käsittelevästä kirjastaan Undoing Project. Tämä on niitä kirjoja joka pitäisi lukea mahdollisimman pian.

Luin Nassim Talebin kirjan Musta Joutsen joululomalla 2011 ja vuotta myöhemmin luin Daniel Kahnemanin kirjan Thinking Fast and slow, joka on Mustan Joutsenen ohella ehkä niitä kirjoja, joka itseään älykkäänä ja sivistyneenä pitävän ihmisen on tänä päivänä täytynyt lukea. Persoonana olen tosin pitänyt paljon enemmän nöyrästä akateemikko Kahnemanista kuin röyhkeältä tuntuvasta pörssipeluri Talebista.

Molemmat kirjat liikkuvat mielenkiintoisella tavoila psykologian, kongnitiivisten vinoumien  ja epävarmuuden maailmoissa kuitenkin kytkien nämä aihepiirit talouteen ja tosielämän tapahtumiin. Lisäksi ne myös antavat työkaluja oman ajattelun kehittämiseen. Kirjoja lukiessani pystyin myös asettamaan muutamia omassa päässäni pyörineitä epämääräisiä ajatusrakennelmia jollain tavalla paremmin paikoilleen. Maailman tapahtumien taustalla olevat käsittämättömät mekanismit muuttuivat hieman ymmärrettävämmiksi.

Näiden kirjojen jälkeen olen nopealla mietinällä lukenut tähän aihepiirin lliittyen ainakin seuraavat kirjat: Satunnaisuuden hämäämä, Väärinajattelu, Invisible GorillaPredictably Irrational ja Superforecasting. Toisaalta haluasin kovasti ajatella, etten ole aivottomasti massakulttuuria seuraava laumasielu, vaan kriittinen ja oikeasti tärkeistä  asioista kiinnostunut itsenäinen ajattelija.

En usko että olisin (ainakaan millään tavalla merkittävästi) keskivertoihmistä älykkäämpi, mutta pidän itseäni kuitenkin keskimääräistä uteliaampana ja semitieteellisellä kriittisyydellä asioita lähestyvänä tyyppinä ja kykenisin tämän takia keskivertoihmistä paremmin välttämään laiskan ajattelun pahimpia sudenkuoppia. Toisaalta objektiivisesti katsoen kuitenkin näyttää siltä, että nämä aihepiirit, kuten käyttäytymistaloustiede ja kognitiiviset vinoutumat, ovat mitä “trendikkäimpiä” aiheita itseni kaltaisten pseudoälykköjen keskuudessa.

 

Kova kattaus: Nate Silver, Micheal Lewis, Daniel Kahneman ja Amos Tversky

Nyt on kova kattaus. Kyse on Fivethirtyeightin podcastista. Nate Silver haastattelee Micheal Lewisia tämän uudesta kirjasta The Undoing Project, jonka keskushenkilöitä ovat Daniel Kahneman ja Amos Tversky. Mikäli olet seurannut tämän vuosikymmenen populaaritiedekeskustelua politiikan, talouden, tilastotieteen, datan tai psykologian osalta, niin ainakin joidenkin näistä nimistä pitäisi soittaa kelloja. Jos nämä nimet eivät ole sinulle tuttuja, niin esittellään heidät lyhyesti.

Nate Silver

Silverin muutama vuosi sitten julkaiseman kirjan takaliepeessä häntä kuvaillan mm. lauseilla “A 34-year old Delphic Oracle” ja “The Galileo of number crunchers”. Julkisuuden valokeilaan Nate Silver nousi ennustettuaan  hämmästyttävällä tarkkuudella vuosien 2008 ja 2012 Amerikan presidentinvaalituloksen. Silver onnistui verrattain simppeleillä tilastollisilla menetelmillä päihittämään “partisaaniset punditit” ja laiskoihin narratiiveihin tukeutuvan median. Vaikka näissä vaaleissa Silver suhtautui Trumpiin esivaalikampanjan aikana vähätellen, varoitteli hän varsinaisen presidentinvaalikamppanjan aikana aiheellisesti, että Trumpin valinta on oikeasti aivan mahdollista.

Silver on myös ollut mukana popularisoimassa datajournalismia ja tilastotiedettä. Aiemmin hän kirjoitti juttujaan New  York  Timesille, mutta  lähti pari vuotta sitten omille teilleen Fivethirtyeight-brändillään (538 kuvaa Yhdysvaltojen presidentinvaalien valitsijamiesten määrää). Fivethirtyeight-sivusto keskittyy erityisesti Silveriin ensisjaisiin kiinnostuksen kohteisiin, politiikkaan ja urheiluun. Se kuitenkin kirjoittaa varsin laajasti myös esimerkiksi taloudesta, teknologista ja populaarikulttuurista, kuitenkin vahvasti dataan tukeutuen. Vuonna 2012 Silver julkaisi kirjansa The Signal and the Noise (Suom. Signaali ja kohina), jossa hän esitteli erilaisten  esimerkkien kautta tilastollista lähestymistapaansa. Nate Silverin suurimmaksi saavutukseksi voisi nostaa sen, että hän ollut datajournalismin etujoukoissa ja osaltaan tehnyt tilastotieteestä seksikästä. Silverin poliittista suuntautumista ei häneen journalismistaan pysty päättelemään, mutta esimerkiksi Freakonomics-podcastissa hän luonnehti itseään jonkinlaiseksi liberaalin ja libertaalin hybridiksi.

 

Micheal Lewis

Micheal Lewis on hankkinut kannuksensa journalismin ja tietokirjallisuuden saralla. Erityisesti Lewis kirjoittanut talousasiohin liittyviä tietokirjoja. Lewis julkaisi Wall Streetin elämää käsittelevän esikoisteonsa Liar’s Poker jo vuonna 1989 enkä ole lukenut tuota kirjaa kuten useita muitakaan Lewisin kirjoittamia kirjoja.  Ehkä kaikkein parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Baseballin “tilastovallankumousta” käsittelevästä kirjastaan Moneyball, josta tehtiin myöhemmin myös elokuvaversio.  Moneyballin ohella olen kuitenkin pitänyt erityisesti kahdesta Lewisin hieman uudemmasta kirjasta.

Vuonna 2010 julkaistiin kirja Big Short. Kirjassa taustoitetaan Yhdysvaltojen asuntokuplaa, joka meidän kaikkien tuntemalla tavalla lopulta johti maailmanlaajuiseen talouskriisin. Kirjassa keskitytään muutamiin harvoihin ihmisiin, jotka näkivät asuntokuplan ajoissa, “löivät vetoa” Yhdysvaltojen asuntomarkkinoita vastaan luottoriskijohdannaisten avulla ja tekivät valtavan määrän rahaa. Reilu vuosi sitten sai ensi-iltansa Adam McKayn ohjaama ja mm. Brad Pitin sekä Christian Balen tähdittämä elokuvaversio Big Shortista, joka minun listauksessani nousee yhdeksi vuoden 2015 parhaista elokuvista.

Vuonna 2014 julkaistiin Lewisin kirja Flash Boys(Suom. Kapina Wall Streetillä), jossa Lewis esittelee suurelle yleisölle käsitteen High-frequency trading. Mitenköhän tuon nyt asiaa tarkemmin tuntematta kääntäisi. Kyseessä on kuitenkin huippunopeasta kaupankäynnistä, jossa tietokoneet käyvät kauppaa toisten tietokoneiden kanssa erilaisten hienostuneiden algoritmien avulla ja loppujen lopuksi tärkeimmäksi tekijäksi nousee se kenellä on nopein valokuitu. Kun puhutaan robotisaatiosta ja digitalisaatisota, emme me tavalliset pulliaiset vältämättä tajua, että se näkyy myös Wall Streetillä. Flash Boys on Lewisille tyyppiliseen tapaan tarinallistettu hienosti, vaikka kaikki kirjan tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin.

 

Daniel Kahneman ja Amos Tversky

Daniel Kahneman on israelilainen psykologi ja maailman ainoa psykologi, joka on saanyt taloustieteen Nobelin (2002). Amos Tversky oli myös israelilainen psykologi, Kahnemanin työteveri ja olisi ollut Kahnemanin omien sanojen mukaan  jakamassa Nobel-palkintoa, jos olisi ollut elossa. Tversky valitettavasti kuoli jo vuonna 1996 59-vuotiaana.

Kahneman ja Tversky olivat merkittävällä panoksellaan luomassa käyttäytymistaloustieteeksi kutsuttua tieteenalaa, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana vaikuttanut merkittävästi jopa taloustieteen valtavirtaan ja haastanut sellaiset taloustieteilijät, jotka tuovat ajatuksen homo economicuksesta liian naiivisti todellista maailma koskeviin keskusteluihin. Käyttäytymistaloustieteestä ja erilaisista kongnitiivisista vinoumista voisi kirjoittaa paljon pidemminkin ja varmaan palaan näihin aihepiireihin tässä blogissa vielä joskus myöhemin.

Kahnemannin vuonna 2011 julkaistu kirja Thinking, Fast and Slow on myös noussut bestselleriksi ja tuntuu, että tämä on kirja, jonka monet itseään  fiksuna ihmisenä pitävät haluavat kertoa lukeneensa. Ja minäkin taidan kuulua tuohon porukkaan, mutta kyseessä on yksinkertaisesti loistava kirja. Se on täynnä tärkeintä havaintoja taloudesta ja hauskoja esimerkkejä siitä kuinka ihmismieli on ennustettavan epärationaalinen. Se ei kuitenkaan ole halpaa populaaripsykologiaa, jota kirjakauppojen bisnesshyllyt ovat täynnä ja jota markkinoidaan lauseilla kuten “tämän kirjan lukemalla teet parempia päätöksiä.” Tähän kirjaan ja kognitiivisiin vinoumiin tutustuminen tekee sinut ennen kaikkea nöyräksi kun välillä tunnistat nopean ajattelusi tuottamia harhoja myös omassa ajattelussasi. Thinking fast and slow on yksinkertaisesti niitä kirjoja, joka kaikkien olisi hyvä lukea.