Provokaattorisonnin jöötit – Christopher Hitchens, Arguably ja Hitch-22

Olen aiemassa blogipostauksessani sivunnut Christopher Hitchensiä, jolloin luonnehdin häntä uusateismin suursotilaaksi ja ammattiprovokaattoriksi. Tuo on parin sanan tiivistyksenä edelleen mielestäni ihan hyvä kuvaus Hitchistä, mutta olihan hän muutakin. Erityisesti siirtymä internationalistisesta sosialismista Bush-nuoremman kannattajaksi oli mielenkiintoinen kehityskulku. Vaikka Christopher Hitchens oli ainutlaatuinen hahmo, kuvastaa siirtymä trotskilaisesta neoconiksi myös laajempaa liikehdintää  hänen ikätovereissaan.

Hitchensin hahmoa ei kuitenkaan voi typistää ihan pelkästään tuohon ja esim. Anne Applebaum totesti muistelossaan Hitchin jääneen hänelle mieleen ennen kaikkea tämän kirja-arvioista, kirjallisuusesseistä ja oivaltavista humoristisista heitoista, joiden hauskuutta sivistymättömämpi ei välttämättä heti tajunnut.

En ole varma, milloin törmäsin ensimmäistä kertaa Hitchensin hahmoon, viimeistään kuitenkin ennen hänen kuolemaansa joskus viime vuosikymmenen loppupuolella. Myöhemmin Hitchensin sanomisia luettuani olen kuitenkin tajunnut, että olen monia nettikeskusteluja seuratessani törmännyt jo aiemmin vähintään epäsuorasti Hitchensin argumentointiin, eritysesti islam- ja ateismikeskustelujen kohdalla. Hitchens oli jättiläinen jo aiemminkin, mutta varsinkin ateismiin, islamiin ja Irakin sotaan liittyviä keskusteluja on melkeinpä vaikea miettiä ilman, että Hitchin hahmo tulisi jossain vaiheessa mieleen.

Hitchens totesi itse miettivänsä erilaisten tapahtumien yhteydessä usein, mitä Orwell olisi niistä ajatellut. Jotkut ovat verranneet Hitchensiä ihaillen Orwelliin ja toiset ovat kutsuneet häntä pilkallisesti wannabe-Orwelliksi. Minulle Hitchens on räyhähenkisyydestään huolimatta yksi samanlaisista hahmoista kuin mitä Orwell oli hänelle. Mietin välillä uutisten ja ajankohtaisten tapahtumien kohdalla, että mitäköhän Christopher Hitchens olisi tästä sanonut.

Kuvahaun tulos haulle hitchens smoke

Hitchensin hahmossa oli objektiivisesti katsoen myös jotain ihan saatanan coolia. Tyylikäs brittiaksentti, älykkyys, järjetön lukeneisuus ja loistava argumentointi yhdistettynä viskin ja viinin ryyydittämään bohemielämään. Hichens ei jarrutellut kommenteissaan vaan oli ammattiprovokaattori, joka tuntui tarkoituksella sanovan ajatuksena tarpeettomankin kärkkäästi. Juuri missään muussa tapauksessa minun olisi vaikea pitää “coolina” henkilöä joka provosoivasti puolustaa Bill Maherin ohjelmassa George W Bushia, huutaen Fuck you ja heiluttaen keskisormea yleisölle. Mietin joskus että jos Bernard-Henri Levy ja Liam Gallagher risteytettäisiin, saataisiin lopputuloksena Christopher Hitchens.

Hitchens kirjoitti ihan saatanasti ja aiheiden kirjo oli laaja.  Sanoisin että Äiti Teresaa käsittelevän kirjan Missionary positionin nimi tiivistää kuitenkin paljon Hitchensistä. Suorastaan hävytön, mutta myös hauska ja tiukasti argumentoitu hyökkäys uskonnollista pyhimystä kohtaan. En ole lukenut kirjaa enkä tiedä jaksanko koskaan lukeakaan, mutta kirjan nimi naurattaa minua aina kun se tulee mieleen.

Jotain omasta suhtautumisestani uskontoon ja ylipäätään ajattelustani ehkä kuvastaa se, että koen sekä Hitchensin islamkritiikin että ateismitaistelun hieman vieraiksi, vaikka taidan olla monista perusasioista pitkälti samaa mieltä. Ian Buruma kutsuu mainiossa Hitchensin omaelämänkerran arvostelussaan  Hitchiä ilmiselvästi älykkääksi, usein periaateelliseksi ja jääräpäiseksi, mutta ennen kaikkea uskovaiseksi. Jos haluat lukea terävän mutta piikikkään luonnehdinnan Hitchensin hahmosta, niin suosittelen tämän blogitekstin sijaan lukemaan tuon Buruman arvion.

Leak cartoon

Mutta kuten ylläolevasta tekstistä voi ehkä päätellä, Christoper Hitchensin hahmo on jo pitkään kutkuttanut minua, joten ajattelin että pitäisi oikeasti lukea miehen tuotantoa yksittäisiä artikkeleita enemmän. Redditissä joku suositteli aloittamaan Arguably-kokoelmalla. Tämä oli virheratkaisu. Ensinnäkin Arguably osoittautui melkoiseksi jöötiksi, sillä yksiin kansiin on kootu 750:n sivun edestä Hitchensin lyhyitä kirjoituksia 2000-luvulla. Eikä kyseessä siis ole läpileikkaus miehen koko urasta vaan 2000-luvun neoconvaiheesta.

Aiheiden kirjo oli laaja. Itselleni aiemmin tutuimmiksi tulleet uskonto- ja islamkritiikki ovat läsnä, mutteivät kovinkaan isossa roolissa. Mukana oli iso määrä esimerkiksi kirja-arvioita ja muutenkin viittauksia tiheänä olevaa kirjallisuussnobbailua, joka minun kaunokirjallisuuden tuntemuksellani viuhui turhan isolta osin ohi. Sata sivua luettuani aloin hyppimään  artikkeleita yli ja loppujen lopuksi en tainnut lukea kuin noin joka neljännen artikkelin.

Päätin sitten ottaa luettavaksi toisen kirjan ja näppeihini päätyi Hitchensin muistelmateos Hitch-22, ja Arguablyn kirjallisuushomoilun jälkeen tuo tuntui oikeinkin miellyttävältä lukukokemukselta ja ehkä kavaltaa myös sen, että Hitchensin kohdalla kirjoitusten ja ajatusten ohella minua kiinnostaa nimenomaan Hitchensin persoona.

Hitchenshän sai tietää syövästään kesken Hitch-22:n kirjakiertueen ja eli enää puolisentoista vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen. Eli kun kirja alkaa lapsuudesta ja päättyy 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen vaihteeseen, niin kaikki elämän vaiheet tulevat muistelmateoksessa aika hyvin käsitellyiksi.

Kirjan kappaleet on järjestetty jotakuinin kronologisesti, mutta ne menevät useimmissa kohdin myös limittäin toistensa kanssa. Tämä häiritsi minua vain siksi, että oli vaikea hahmottaa, miten Hitchensin ajattelu tarkkalleen ajan mittaan muuttui ja mitkä asiat mahdollisesti johtivat mihinkin. Toisaalta Hitchens omistaa kirjan loppupuolella myös kokonaisen kappaleen “kääntymyksilleen” ja sille kuinka oli aina 60-luvun lopulta lähtien osana vasemmiston sisällisotaa.

Juutalaisuutensa salannut ja Hithchensin aikuistuttua itsemurhan tehnyt äiti sekä etäiseksi jäänyt toryja kannattunut upseeri-isä, johon viitataan vain nimellä komentaja, saavat kirjan alussa omat kappaleensa. Veli Peter joka on päätynyt melkoiseksi paleokonservatiiviksi, mainitaan muistelmissa kuitenkin vain ohimennen pariin kertaan. Vanhempien jälkeen käydään läpi kokemukset maineikkaassa sisäoppilaitoksessa, siellä tapahtuneet homoilukokemeukset ja PPE:n suorittaminen Oxfordissa. Oxfordin kanssa samaan aikaan tapahtuneet 68-kokemukset internationalististen trotskilaisten kanssa ja tapaamiset kolmannen maailman sosialistien kanssa käsitellään omasssa kappaleessaan. Lontoossa vietettyjä viinanhuuruisia toimittajavuosia käsittellään useamman kappaleen verran kuten myös toimitajana tehtyjä ulkomaanmatkoja. Toimittajakollegalle ja ystävä Martin Amisille on omistettu myös oma kappaleensa

Ensimmäiselle Yhdysvaltain reissulle on oma kapaleensa oikein klassisessa eurooppalainen intellektuelli Amerikassa-hengessä, mutta myöhempää elämää uudella mantereella ja Yhdysvaltoja käsitellään laajemminkin. Aluksi Hitchens mainitsee amerikkalaisen maiseman historiattomuudesta, mutta toisaalta hän selvästi oppi nopeasti arvostamaan monia Yhdysvaltojen piirteitä. Erityisesti hän tietysti piti siitä, kuinka kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Kosmopoliittina eurooppalaisesta blut und boden-ajattelusta poikkeavaa kansalaisuusajattelu taisi myös olla häntä miellyttävä juttu. Paljon sivuja uhrataan myös 9/11:lle, Irakin sotaretkelle ja näiden tapahtumien reflektoinnille. Hitch pääsi seuraamaan tapahtumia aika läheltä käytyään toistuvia keskusteluja Wolfowitzin kanssa. Nyt Trumpin aikakaudella W:n neoconien meno ja nuo keskustelut tuntuvat jo suorastaan kaukaisilta.

Salman Rushdielle ja Saatanallisille säkeille on omistettu luonnollisesti oma kappaleensa. Hitchensille Rushdie-case oli selvästi erityisen iso juttu. Rushdie edusti hänelle kaikkea mitä hän rakasti: kirjallisuutta, huumoria, ironiaa ja ilmaisun vapautta. Rushdielle kuolemaa vaatineet tietysti sitten kaikkea mitä hän vihasi: uskontoa, sensuuria, demagogiaa, diktatuuria ja tyhmyyttä. Tätä ei sanota suoraan, mutta oma tulkintani on, että Rushdie-casen vaikutusta Hitchensiin on vaikea yliarvioida. Kirjan loppupuolella palataan vielä juutalaiskysymykseen, sekä juutalaisäidin, holokaustin että Israelin valtion kautta. Neocon-kääntymyksestään huolimatta Hitchensistä ei koskaan tullut mitenkään varaukstetonta Israelin ystävää.

Loppupuolella hauskana alaviitteenä oli lyhyt kappale rypäleistä ja viljasta ja sen lopussa hyvät herrasmiesohjeet ryyppäämiselle. Hitchens ansaitsi maineen suoranaisena jurriartistina ja vaikea sanoa, kuinka paljon mies kirjoitti pikkuhönössä. Hithcens itse teki selväksi, ettei yhtään kovemmassa kännissä pysty tuottamaan kunnollista tekstiä tai esiintymäään ja väitti, että hänen maineensa nappomiehenä oli kovasti liioiteltu. Hänen omien sanojenkin perusteella voi kuitenkin sanoa, että viiniä ja drinkkejä kului päivittäin suht kovia määriä. Jos Hitch olisi uskonut helvettiin, niin meno siellä olisi varmaan ollut ihan samanlaista kuin maallinen taival, mutta vain ilman kirjallisuutta ja viinaa.

 

 

Jos on minkäänlaista kiinnostusta Christopher Hitchensin hahmoa kohtaan, niin suosittelen lukemaan Hitch-22:n. Ja jos hahmo ei ole tuttu, niin suosittelen tutustumaan tähän ammattiprovokaattoriin lukemalla tämän kirjan. Hitchensin elämän kautta avautuu myös hyvä näkymä lähihistorian tapahtumiin ja erityisesti Hitchensin itsensä mainitsemiin avainvuosiin 1968, 1989 ja 2001. Hitch-22 oli parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.

Pragmaattisen liberalismin idealismista, Nick Clegg – Politics Between the extremes

Viime  viikkoina olen lueskellut hitaasti Nick Cleggin viime vuonna julkaistua kirjaa Politics: Between the Extremes. Kirjassa Clegg kertoo seikkailuistaan vuosien 2010-2015 Britannian koalitiohallituksen varapäämisterinä, mutta tuo toki myös laajemmin esiin kokemuksiaan ja ajatuksiaan politiikasta.

Clegg nostatti vuosikymmenen alussa Cleggmanian ja toi osaltaan omalla suosiollaan de facto kaksipuoluejärjestelmän keskellä pitkään sinnitelleet liberaalidemokraatit vaa’ankieliasema parlamenttin. Hän joutui kuitenkin pian tekemään melko katkeria komprommisseja sekä toimimaan paljon vahvempien ja poliittiset pelit paremmin osaavien konservatiivien tukena. Erityisesti lukukausimaksut olivat asia, josta Clegg ristiinnaulitiin. Hän jopa yritti pyytää julkisesti anteeksi, mutta sekin oli aivan liian vähän useimmille. Osittain näiden tapahtumien seurauksena Corbyn onnistui muutaman viikon takaisissa vaaeleissa saamaan paljon nuorten ääniä ja liberaalidemokraatit ilmoittivat nopeasti, etteivät lähde toryjen johtamaan hallitukseen apupuolueeksi.

Liberaalidemokraatit menettivät 2015 parlamenttivaaleissa 80% paikoistaan ja Clegg erosi puolueen puheenjohtajan paikalta. Toissaviikon vaaleissa libdemit saivat muutaman paikan lisää vuoden 2015 vaaleihin verrattuna, mutta Cleggin lopullisena nöyryytyksenä hän putosi parlamentista. Clegggin pragmaattisen liberalismin idealismi, ja reason, compromises and moderation-ajattelu herättää minusa aika vahvaa sympatiaa. Kyynisyys poliitikkoja kohtaan on ymmärrettävää ja usein perusteltua, mutta esimerkiksi Cleggin kohdalla se meni aika kovaakin yli. Murjotussa ja sad looking  Cleggissä on ollut minusta jotain varsin sympaattista.

Clegg aloittaa kirjan muistelulla tv-väittelystä Faragen kanssa 2014. Farage kommentoi Ukrainan tilannetta, oli ymmärteväinen Venäjän suhteen ja syytti EU:ta Ukrainan tapahtumista. Clegg oli varma, etteivät nämä jutut voi mennä yhtään suuremmalle yleisölle läpi, mutta niin vaan ne seuraavina viikkoina alkoivat mennä ja Clegg kertoo miten tuo oli hänelle ensimmäinen mitä helvettiä-hetki, joka ennakoi tulevien parin vuoden poliittisia shokkeja. Sovinistinen nationalismi ja  populistinen identiteettipolitiika, jotka muodostuvat, ulkopuolisten vihollisten syyttämisestä, myyttisen menneisyyden kulta-ajan palauttamisesta ja epärealistisen helppojen ratkaisujen ehdottamisesta monimutkaisuun ongelmiin oli saanut sellaisen momentumin, ettei argumenttien järkevyydellä ollut enää suurta merkitystä.

Sympatiseeraan myös Cleggin ajatuksia poliittikojen yksityiselämän kutistumisesta. Luultavasti tulevaisuudessa kaikki politiikot ovat aivan eritavalla teini- ja nuoruusvuosina tekemiensä hölmöilyjen arvostelun kohteena kun kuvia ja videoita tekemisistä on ympäri nettiä. Pelkona on, että yksityiselämän kaivelemisen takia parlamentissa on tulevaisuudessa vain nunnia, munkkeja ja robotteja. Ihmisten terveestä kyynisyydestä huolimatta kannattaisi muistaa, että politiikassa on mukana myös “hyviä” ihmisiä.

Clegg toki myös tekee selväksi, että politiikassa on puhtaita oma edun tavoittelijoita, supermachiavelliläisiä valtapelien pelaajia sekä kaikia kompromisseja vastustavia idealogeja. Nämä kaikki saavat oman osansa Cleggin kritiikästä. Cleggin kritiikki on varsin hyvin perusteltua, mutta ehkä kirjassa maksellaan vähän myös kalavelkoja.

Määrällisesti eniten kritiikiä saavat hallituskomppani konservatiivit. Oma kappaleensa on omistettu näiden psykodramaattiselle Eurooppa-suhteelle ja brexitistäkin puhutaan paljon. Konservatiiveja kuitenkin kritisoidaan varsin laajasti valtapeleihin keskittymisestä. En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että erityisesti George Osbornesta tulee kirjassa juuri niin negatiivinen vaikutelma kun mitä pintapuolisesta brittipolitiikan seuraamisesta muutenkin. Sivuroolissa seikkaiee Secretery of State Theressa May, jota kirjan loppupuolella Brexitistä puhuttaessa lyödään kovaakin, mutta Pääministeri David Cameron selviää kokonaisuutena jopa aika vähällä. Kritiikkiä lähtee kuitenkin myös laborin suuntaan,  tottakai Faragelle ja UKIP:lle, mutta myös SNP:lle.

Kirjan nimen mukaisesti koko ajan läpikulkeva teema on tasapainottelu ääripäiden välillä. Cleggin edustamasta liberalismista puhuttassa minulle jäänyt mieleen erityisesti Ian Buruman kommentit siitä, kuinka liberalismi saattaa olla varsin tylsä aate. Kun liberaali miettii asioiden eri puolia ja pohtii ratkaisuja, ideologisesti puhtaammat ja radikaalimmat ajatukset nousevat otsikoihin ja keräävät ihmisten huomion. Liberaalin ajattelun pitäisi kyetä vetoamaan aivojen ohella myös sydämmeen. Nationalistisen taantumukselliston viime aikaisen nousun ansiosta se on ehkä hieman helpompaa. Clegginkin pragmaattinen liberlismi on helpompaa muotoilla ideaaliin muotoon tilanteesa, jossa sillä on riittävän vastenmielinen, radikaali ja vakavasti otettava vastustaja.

 

 

 

Cleggin kokemuksista voisi halutessaan miettiä paralleeleja moneen suuntaan. Euroopan ulkopuolisena samanhenkisenä vertailukohtana voisi toimia Micheal Ignatieffin tuskainen taival Kanadan pääministerinä. Tällä hetkellä vertailuna tulee väkisin mieleen Emmanuel Macron, jonka nopeaa nousua voisi verrata Clegmaniaan ja joka Ignatieffin tapaan jakaa perusajatusmaailmaltaan paljon Cleggin kanssa. Macron onnistui mielestäni esimerkillisesti yhdistämään älyllisen, progressiivisen ja keskustaliberaalin ajattelun jonkinlaiseen myös sydämmiä puhuttelevaan idealismiin. Toivottavasti Macronin seuraavat viisi vuotta eivät ole yhtä kovaa alamäkeä kuin Cleggillä vuodestaa 2010 lähtien.

Suomalaisena paralleeleja voisi vetää perussuomalaisiin, joiden kannatus suli hallitustyön ensikertalaisina hyvin samaan tapaan liberaalidemokraattien kanssa. Vaikka perussuomalaiset on monella tapaa symmetrinen vastakohta liberaalidemokraateille, niin hallitusvastuu on tekijä, joka syö kannatusta idealogiasta ja maasta riippumatta. Äänestäjät eivät yleensä katso suopeasti kompromisseja. Clegg kuitenkin kirjoittaa seisovansa tehtyjen kompromissien takana ja huomauttaa, että hänen astuessaan virkaansa Britannia oli finanssikriisin seurauksena aikalailla kielekkeen reunalla ja on vaikea arvioida mitä olisi tapahtunut tilanteessa, joss maalla ei olisi ollut vakaata hallitusta.

Kirja oli mielenkiintoinen sukellus Britannian politiikkaan 2010-luvulla. Näkökulmat sovinistisen nationalismin ja populismin nousuun eivät pääsääntöisesti olleet sellaisia, etteikö aika samanlaisia olisi kuultu muiltakin, mutta ihan kiva lukea näitä ajatuksia myös ihmiseltä, joka on viime vuosiin asti toiminut merkittävänä poliittisena vallankäyttäjänä.

 

Britannian vaalitulos – pikakommentit

Britannian parlamenttivaalitulos alkaa olla viimeistä paikkaa myöden selvillä. Tässä muutama ajatus:

  • May seurasi edeltäjänsä Cameronin jalanjälkiä järjestämällä vaalit, joiden avulla ajateltiin sementoivan oma kannatus, mutta vaalien tulos ei ollutkaan ihan sitä mitä toivottiin
  • Seuraavat päivät taidetaan seurata sitä, pystyvätkö konservatiivit saamaan Pohjois-Irlannin unionistien avulla enemmistöhallitusta kasaan. Jos toimivaa koalitiota ei saada suht nopeasti pystytettyä, saatta May menettää asemansa todella pian. Toimitakykyisen hallituksen kasaaminen on tällä hetkellä aika haastava homma.
  • Jos konservatiivit lähtevät rakentamaan hallitusta Pohjois-Irlannin unionistien avulla, niin minkälaisia asioita nämä vaativat vastineeksi tuestaan ja miten tuo voisi vaikuttaa Pohjois-Irlannin tilanteeseen. DUP:n nettisivu kaatunut ilmeisesti viime yönä kun ihmiset googlailleet minkälainen liike tuo on.
  • Myös minä olen tässä blogissa osallistunut vahvasti narratiiviin sosiaalidemokratian kriisistä. Vaikka Labour ei onnistunut nousemaan suurimmaksi puolueeksi, niin tulos oli siile varsinkin reilun kuukauden odotuksiin nähden todella hyvä. Vasemmistopuolue voi nyt kerrankin todella uskottavasti puhua torjuntavoitosta.
  • SNP otti vaaleissa aika pahasti siipeensä. Suurin momenttum Skotlannin itsenäistymiseksi näyttäisi olevan takana päin.
  • Liputin itse liberaalidemokraattien puolesta, mutta puolue ei saanut kuin pari paikkaa lisäää, vaikka kampanjan alussa oli toiveita, että Brexitin vastustamisellaan se olisi saattanut saada mukavan määrän ääniä. Nick Clegg jopa menetti paikkansa Sheffieldissä.

2017UKElectionMap.svg

Liberaalidemokraatit ja Britannia – Between the Extremes

 

Yleisessä keskustelussa vaalivuoden 2017 nähtiin jatkavan edellisen vuoden trendiä ja nationalistisen taantumukselliston arvioitiin nousevan aivan uudella tavalla vallan kahvaan monissa Euroopan maissa. Näin ei kuitenkaan käynyt Hollanissa tai Ranskassa ja Suomessakin perussuomalaiset saivat todella surkean vaalituloksen. Euroopassa nähtiin jopa varsin makea vastaisku Emmanuel Macronin noustua valtaan, mutta myös Suomen ja Hollannin vaaleissa keskustaliberaalit voimat saivat varsin mukavan vaalituloksen.

Britanniassa tilanne näyttää monessa suhteessa erilaiselta. Brexit oli toki valtaisa voitto nationalistiselle taantumuksellistolle, mutta perinteinen kaksipuoluejärjestelmä on kuitenkin pysynyt kasassa ja Faragen UKIP uhkaa kuihtua kokonaan pois. Britanniassa keskustaliberaaliin liikkeen suuri nousi nähtiin jo 10 vuotta sitten, mutta liberaalidemokraattinen puolue menetti rajusti kannatustaan vuoden 2015 vaaleissa oltuaan tätä ennen Toryjen apupuolueena hallituksessa.

Kuukausi sitten spekuloitiin, että brexitin vastustamisella ja Labourin kriisin avulla liberaalidemokraatit saattaisivat pystyä nostamaan kannatustaan jälleen. Nyt viikko ennen vaaleja näyttäisi galluppien perusteella, että puolueen kannatus tuskin nousee kovin rajusti. Tämä on sääli sillä Liberaalidemokraateilla olisi nyt paikka iskea Macronin liikkeen tapaan perinteisen valtapuolueiden väliin. Jos minulla olisi Britanniassa äänioikeus, niin ei olisi todellakaan vaikeuksia valita äänestämääni puoluetta. Kuten aika usein, olen tässäkin asiassa The Economistin linjoilla.

No party passes with flying colours. But the closest is the Liberal Democrats…

They are more honest than the Tories about the need to raise taxes for public services; and more sensible than Labour, spreading the burden rather than leaning only on high-earners. Unlike Labour they would reverse the Tories’ most regressive welfare cuts. They are on the right side of other issues: for devolution of power from London, reform of the voting system and the House of Lords, and regulation of markets for drugs and sex…

The true liberals in the party jostle with left-wingers, including Tim Farron, who is leading them to a dreadful result. But against a backward-looking Labour Party and an inward-looking Tory party about to compound its historic mistake over Brexit, they get our vote…

Labour has been on the brink of breaking up since Mr Corbyn took over. If Mrs May polls badly or messes up Brexit, the Tories may split, too. Many moderate Conservative and Labour MPs could join a new liberal centre party—just as parts of the left and right have recently in France. So consider a vote for the Lib Dems as a down-payment for the future. Our hope is that they become one element of a party of the radical centre, essential for a thriving, prosperous Britain.

 

SE ON ISLAM! RAJAT KIINNI! VOL2!!!!!!

Kirjoittelin pari kuukautta sitten Tukholman iskun jälkeen lyhyen tekstin otsikolla SE ON ISLAM! RAJAT KIINNI! Eilen nähtiin taas terrori-isku ja ehkäpä vielä erityisen iljettävä sellainen. Manchesterin iskun tarkat taustat ovat vielä hieman epäselviä, mutta tekijäksi epäilty Salman Abedi on nyt pidetty, eikä varmaan ole kauhean rohkeaa arvella, että taustalla luultavimmin on jonkinlaisia ääri-islamistisia kytköksiä ja/tai motiiveja.

Vähän olen taas seurannut tapahtumaan liittyvää nettikeskustelua ja aika perinteisetä menoa se näyttäisi olleen. Toimittaja Simon Childs tiivisti Vicen jutusaan ihan hyvin joitain omiakin ajatuksiani. Voisi todeta oman huhtikuisen kirjoituksen tapan, että alan olla aika kyllästynyt siihen, miten monet kuolasuut pyrkivät tällaisten hirvittävien tapahtumien jälkimainingeissa tietentahtoen lisäämään vastakkainasetteluja ja tuntuvat suorastaan nauttivan kuolonuhreista, kun niiden avulla voi yrittää lietsoa ksenofobiaa.

Kyllä, Islam on uskontona todella perseestä. Kyllä, tälläisia iskuja ei varmaan kauheasti tapahtuisi jos maassa ei olisi yhtään muslimia. Kyllä, pitää yrittää miettiä, miten tällaisia iskuja pystyttäisin paremmin estämään. Mutta Ei pidä antaa pelolle valtaa on juuri oikea tapa suhtautua näihin tapahtumiin. Ei ole mitään hyötyä jos näillä iskuila erityisesti mässäillään mediassa tai somessa. Ei ole mitään järkeä lähteä pistämään rajoja kiini, tai tekemään jotain radikaaleja ratkaisuja vain sen takia kun on tunne, että jotain pitää tehdä. Olisi kiva nähdä tältä RAJAT KIINNI-osastolta, jotain rakentavia ratkaisuehdotuksia. Onko joku oikeasti sitä mieltä, että rasismin lietsominen vähentää tällaisten iskujen todennäköisyyttä?

Britannian parlamenttivaalit 2017 – Mitä se May oikein meinaa?

Theressa May pääsi yllättämään vähän kaikki päättäessään järjestää Britanniaan ennenaikaiset parlamenttivaalit. Vaalien päivämääräksi on määrättiin 8 kesäkuuta. Muutenkin politiikaasta kiinnostuneille oli vuonna 2017 jo tarjolla Hollannin, Ranskan ja Saksan vaalit, mutta näköjään Euroopan hullu vaalivuosi täydentyy vielä Britannian parlamenttivaaleilla. Hollannin, Ranskan ja Saksan vaaleissa media on keskittynyt lähinnä seuraamaan nationalistisen taantumukselliston nousua, mutta Britanniassa tämä tavallaan nähtiin jo viime vuonna brexitin muodossa ja nämä vaalit ovat seurausta tuosta. Siksi Brittannian vaalien narratiivi rakentuu väistämättä vähän erilaiseksi, mikä on tavallaan ihan virkistävääkin.

Briteissä on oliut havaittavissa jonkinlaista vaaliväsymystä jonka Brenda Bristolista tiivisti hauskasti. 2014 oli Skotlannin itsenäisyysäänestys, toissa vuonna parlamenttivaalit ja viime vuonna Brexit-äänestys. Saa nähdä onko tästä seurauksena matalaksi jäävä äänestysprosentti. Ennenaikaiset vaalit ovat Maylta kuitenkin kylmää poliittista laskelmointia, jolla labourin todella heikko tilanne halutaan hyödyntää. Lisäksi May tullut pääministeriksi vaaleilla, joten voidaan ajatella, että hän voi vaalien avulla myös legimitoida omaa asemaansa.

May itse perustelee uusia vaaleja sillä, että brexitiä ei pystytä nykyisellä kokoonpanolla viemään maaliin, mutta tämä tuntuu selittelyltä. Labor ei pysty teknisesti estämään kunnolla brexitiä eikä sillä toisaalta tunnu edes olevan siihen suurta halua. Toki siinä on jossain määrin perää, että tästä alkava täysi vaalikausi estäisi todennäköisemmin sen, etteivät tulevat vaalit osuisi pitkittyneiden brexit-neuvotteluiden keskelle.

Ehkä kyse on osittain jopa Mayn toiveesta hiljentää oma oppostionsa puolueen sisällä. Tässä mielessä konservatiivien nykyistä selvempi voitto saattaisi jopa (näennäisen) paradoksaalisesti helpottaa pehmeämmen Brexitin läpiviemistä kun May ei olisi yhtä riippuvainen puolueensa kovimpien Brexit-intoilijoiden tuesta. Toki vaikea spekuloida minkälaisia muutoksia konservatiivien sisällä mahdollisesti tapahtuu ja minkälaisia hahmoja tuosta porukasta nousee parlamenttiin. Riippumattomuus hardcore brexitin-kannattajista kuitenkin antaisi Maylle lisää pelitilaa myös sisäpolitiikassa. Daily Mail kirjoitti vaaleista otsikolla Chrus the saboteurs, viitaten labouriin, mutta saatta tosiaan olla, että kulissien takana May miettii lähes yhtä paljon puolueensa sisäisten “sabotöörien murskaamista”.

Hollannin ja Ranskan vaalien jatkoksi myös näistä vaaleista tulee perinteisen vasemmistopuolueen murskatappio. Kysymys on lähinnä siitä, kuinka pahasti labour saa siipeensä ja kenelle nuo paikat menevät. Jeremy Corbynin vahva aatteenpalo yhdistettynä epäpätevyyteen sekä puolueen jakautuminen etelän bremain-henkisempiin ihmisiin ja pohjoisen brexit-henkisempiin duunareihin, ei lupaa kovin hyvää puolueen yhtenäisyydelle.

ShawAcademy Limited Time Offer One FREE Course

Voi kuitenkin olla, että laborin merkittävän tappion ohella seurauksena saattaa olla myös liberaalidemokraattien nousu. Kun työväenpuolekkaan ei ole avoimesti brexitiä vastaan, liberaalidemokraatit voivat ottaa itselleen tämä aseman ja sitä kautta kerätä varsin hyvin ääniä kampanjoimalla Brexitiä vastaan We are 48% of the people. Puolue kärsii tällä hetkellä heikosta johtajasta ja asemastaan edellisen konservatiivihallituksen apupuolueena eikä se väistämättä onnistu mobilsoimaan laajasti bremain-henkisiä ihmisiä taakseen, mutta se kasvattanee ainakin jonkin verran kannatustaan.

Skotlannissa tietysti mietitään itsenäistymisen mahdollisuutta ja seurataan SNP:n kannatusta. Toisaalta SNP:llä on jo tällä hetkellä 56/59 Skotlannin parlamenttipaikoista, joten toisaalta sillä saattaisi olla näissä vaaleissa lähinnä hävittävää. Saattaa jopa olla, että Skotlannin itsenäistymispyrkimysten suurin momentum on nyt takana. Samoin UKIP:n suurin momentum saattaa olla nyt takana.

Tiivistettynä vaalien suurimmat kysymykset taitavat olla kuinka pahasti Labour romahtaa kenelle sen paikat jakaantuvat ja mitä sisäisiä muutoksia konservatiivien paikkojen jakautumisessa saattaisi tapahtua.