Trumpin leimahduspiste

Sanotaan nyt se ilmiselvä alkuun. Donald Trumpin kannatus on käsittämättömän korkealla tasolla suhteessa siihen, minkälaistä töhöilyä miehen touhu on ollut virkaanastumisen jälkeenkin. Edelleenkin reilusti yli kolmannes amerikkalaisista antaa tukensa Trumpille. Tämä on tietysti liberaalista näkövinkkelistä huolestuttavaa. Toki osittain on kyse siitä, että vaikka hieman inhottaisikin, niin republikaanit seisovat omien takana, jotta yleinen mielipide ei muuttuisi liian negatiiviseksi ja kongressissa päästään runnomaan läpi omia juttuja. Partisanship is hell of a drug…

Toisaalta voidaan kuitenkin sanoa, että Trumpin kannatus on äärimmäisen matalalla tasolla jos sitä verrataan kehen tahansa muuhun Yhdysvaltain presidenttiin näiden virkakauden alkupuolella. Toinen pointti on, että jos seurataan esimerkiksi Fiverhityeighin agregaattidataa, voidaan sanoa että Trumpin kannatus on ollut koko virkakauden kestävässä tarkastelussa hitaassa laskussa.

Varsinkin nykyisessä äärimmäisen polarisoituneessa ilmapiirissä Trumpilla on varmasti oma ydinkannattajaryhmänsä, joka tosiaan kannattaisi häntä missä tilanteessa tahansa. I could stand in the middle of Fifth Avenue, shoot somebody and not lose any voters. Nykyisissä Trumpin tukijoissa on kuitenkin myös sellaisia perusrepublikaaneja, jotka voivat ja ovat ehkä jo aika lähellä kääntyä häntä vastaan.

Jos nyt otetaan vähän väsynyt Suomi-vertaus, niin persujen sisällä kupli aina vuodesta 2010 lähtien, mutta erimielisyydet ja henkilöriidat kärjistyivät vasta kun Halla-aho nousi puolueen johtoon, mutta tuon jälkeen tapahtumat etenivät hirvittävällä vauhdilla. Luultavimmin myös Trumpin kohdalla käy jossain vaiheessa näin. Tämän ei välttämättä tarvitsisi johtaa virkavirhesyytteseen/erottamiseen tms., mutta vaikea nähdä miten kiukutteleva Trump suostuisi edes oman puolueensa painostuksen alla astumaan sivurooliin ja viettämään presidenttikautensa loppupuolen nykyiseen verrattuna hiljaiseloa.

Trumpin kohdalla tuntuu edelleen, että vähän mitä tahansa voi tapahtua. En pitäisi valtaisana ihmeenä vaikka mies saataisiin jotenkin potkittua pois palliltaan jo tämän vuoden puolella. Todennäköisimmin nykyinen perseily jatkuu kuitenkin vielä jonkin aikaa. Mutta jos Trumpin kannatus pysyy nykytasolla tai jatkaa hidasta laskuaan ei republikaanipuolue voi katsoa enää sivusta tilannetta, jossa kannatus laskee, vaalit lähestyvät ja Trump vain jatkaa töhöilyään.

Pitkään erilaisten Trumpin käsitämmättömien tekemisten jälkeen ajateltiin, että tämän täytyy nyt olla se linja, joka yli hän ei voi enää astua ilman seurauksia. En itsekkään enää usko, että käytännössä mikään yksittäinen skandaali tai töhöily romahduttaisi Trumpin, mutta pidemmän päälle nuo päivittäiset idioottimaiset lausunnot vieraannuttavat tolkullisempia republikaaneja ja kun Trumpilla alkavat oikeasti loppua ystävät, niin valkoisen talon musta joutsen muuttuu rammaksi ankaksi, tai lentää sieltä ulos.

Vitustako näitä nyt oikeasti ennustaa, mutten mitenkään kykene näkemään, että Trump tai edes Trump-henkinen republikaani pystyisi voittamaan vaaleja kolmen vuoden päästä.

Pilleripäät ja natsi jota panisit

Vuodenvaihteessa tein jonkin verran sukelluksia netin synkimpiin onkaloihin ja viime viikkoina olen taas hieman lueskellut kaikenlaisesta alt right-hörhöilyyn liittyvää. Jos aihe kiinnostaa, niin New York Magazinen Beyond Alt-juttu  on aika hyvä  jenkkinäkökulmasta tehty tiivistys.

Tosin suomalaista maahanmuutto/islam/monikulttuurisuusöyhötystä jo yli vuosikymmenen seuranneena tuntuu, että koko alt rigt-hommassa netin maahanmuuttokeskustelu on yksinkertaisesti vain siirtynyt astetta radikaalimpaan ja astetta infantiilimpaan muotoon. Erilaisia nettiaikauden mausteita on lisätty ja antifeminismi on otettu aiempaa tärkeämmäksi teemaksi, mutta  kyse on aika samasta kamasta kuin mitä Scriptan spinn-offeissa ja vaikkapa Breivikin manifestissa nähtiin.

Hiljattain alt right-jengin youtubevideoita kuunnellesani huomioni kiinnittyi kuitenkin puheeseen pillereistä. Blue bill, Red pill, Black pill, White pill. Monet haastattelut alkavat sillä, että haastateltava kertoo milloin hän sai otti punaisen pillerin. Blue pill ja Red pill viittaavat vuosituhannen vaihteen hittileffa Matrixiin, jossa Neo joutui tekemään valinnan sinisen ja punaisen pillerin välillä. Sinisen pillerin ottamalla Neo olisi jatkanut elämäänsä kuten aiemmin, mutta punaisen pillerin valitsemalla hän näki maailman sellaisenaan kuin se todellisuudessa on.

Matrix is all around us…the world that has been pulled over your eyes to blind you from the truth…That you are a slave Neo

Tuon Matrix-kohtauksen valikoituminen metaforaksi on muutamastakin näkökulmasta ihan mielenkiintoinen juttu ja ehkä jopa kavaltaa jotain näiden pilleripäiden sielunmaisemasta. Ehkä epäolennainen, mutta ihan hauska ristiriitana on se, että jonkinlaista traditionalismia puheissaan kannattavat hahmot lainaavat suurelta osin kuvastonsa juuri haukkumastaan Hollywoodista ja viimeaikaisesta populaarikultuurista. Tärkeänä aseena ovat juuri meemikuvat. Minä en välttämättä kauheasti väittäisi vastaan jos joku kutsuisi juuri väsyneiden meemikuvien spämmäämistä merkiksi nettiaikakautemme rappiosta. On aidosti pikkuisen erikoista, että traditionalismista tms. pauhaavat sankarimme kuorruttavat viestintäänsä juuri viime aikojen paskalla populaarikulttuurilla tai lonkeropornolla.

Matrix sopii tietysti osaksi jonkinlaista hieman salaliittohenkistä kulttuurimarxisminarratiivia, jossa normaalit ihmiset pitää herättää näkemään totuus. Ikään kuin eläisimme jossain suuressa huijauksessa, josta herätessään tajuaa kuinka koko maailma on rigattu valkoista heteromiestä vastaan. Jotenkin tuo kuvaus Matrix-tyyppisestä salaliitosta, vaikka sitten kieliposkessa esitettynä, kuvastaa sitä vainoharhaista ja mediavastaista ilmapiiriä, jota lukuisat netin roskablogit ja sosiaalisen median tilit tuuttaavat ilmoille. Minulle on toki muutenkin taipumuksena poistaa varmistin browningistani kun joku kertoo kertoo punaisen pillerin tapaan suuresta kääntymyksestään.

Punaisessa pillerissä on kuitenkin myös muita mielenkiintoisia sivujuonteita. Tai jo ennen kuin se nousi kunnolla rasistiksi ryhtymisen metaforaksi, oli se toiminut nimenä yhdelle Redditin notoriööseimmistä subrediteistä. Tuo subredit lähti liikkeelle ennen kaikkea naisten pokaamiseen ja jonkinlaiseen pelimiesmenoon keskittyvänä keskustelualueena, mutta taantui vielä paljon alkuaan pahemmaksi antifeministiseksi temmellyskentäksi, jossa liputettiin lopulta avoimesti myös Trumpin puolesta. Mutta tuokin kuvastaa mielestäni hyvin kehityskulkua, jonka olen ollut havaitsevinani viime vuosina. Valtaisaa antifeministisen älämölön hyökyaalto joka tuntuu tunkevan joka paikkaan.

Ylipäätään koko alt right-meininki on ollut miesten hallitsema kenttä, jossa ei olla varsin ymmärrettävistä syistä nähty kauheasti naisia. Ja tästä pääsemmikin sitten natsiin jota panisit…

Kuvahaun tulos haulle lana lokteff

En ihan kevyin perustein käytä sanoja kuten rasistinen ja fasistinen ilman mitään pehmennyksiä, mutta viime aikoina jonkinlaista underground suosiota saanut Red Ice Radio on todellakin hävyttömän rasistinen ja fasistinen konsepti, jossa keskustellaan avoimeti rodusta ja juutalaiskysymyksestä (tosin yleensä akronymillä JQ=Jewish Question). Keskustelut pyörivät käynnissä olevan valkoisten kansanmurhan ympärillä otsikoilla kuten Diversity Is a Weapon Against White People. Tämä ei välttämättä eroa kauheasti siitä, mitä monissa paikoissa ympäri nettiä nähdään, mutta tuo on hieman erikoisemmin kokoonkyhätty cocktail, jossa kuuma arjalainen misu Lana Lokteff kertoo hyvin tuotetuissa videoissa käynnissä olevasta valkoisten kansanmurhasta, mutta välillä keskustelujen aiheena ovat myös deittailu ja Lanan oma vaatemallisto.

Aiemmin mainituista syistä alt right-hörhöjen on hieman vaikeampi vedota naissukupuoleen ja kyseessä on väistämättä miesvoittoinen porukka, jolla keskeinen ajatus tuntuu olevan, että asioissa on kyse nollasummapelistä. Naisten emansipaatio on samassa suhteessa pois miehiltä. Naisten alistuminen on asia, jonka tapahtuisi luonnostaan ilman länsimaita mädättävää kulttuurimarxismia.

Tällä on keskimäärin vähän vaikeampaa vedota naissukupuoleen ja siksi  Lana Lokteffin lipstick fasism on perversiydessään mielenkiintoinen ilmiö. Vahva ja aktiivinen nainen, joka kuitenkin puhuu fasismin ja radikaalilla tavalla perinteisten sukupuoliroolien puolesta. Lokteff kertoo kuinka perheen ja kodin ohella kauneus on kolmas tärkeä asia, jonka naiset voivat antaa miehelleen. Lokteff puhuukin mielellään rumista sinitukkaisista feministeistä ja siitä kuinka valkoiset nationalistit arvostavat aitoa kauneutta. Ja tämä luonnollinen kaunes onkin sitten luontevaa liittää osaksi keskustelua rodusta.

Sitä sitten päätyy miettimään, eroaako Lokteffin hävytön fasismi sittenkään niin paljon monista netin ei-eugenistista ja vähemmän fasistisista sivustoista ja mitä tämän eron pienuudesta oikein pitäisi ajatella. Oma ajatukseni on, että esimerkiksi Lokteffin videoita katsellessa jollain saattaisi herätä ajatus että voi helvetti, olenko tosiaan näin lähellä natsia, mutta pelkään että reaktio saattaa päinvastoin olla, että eivätpä nuo natsit taida sittenkään olla niin pahoja kun olen kuitenkin monien asioiden suhteen aika samoilla linjoilla

Tätä alt right-hörhöilyä seuratessa voisi jälleen ehkä tehdä sen vertauksen ISIS:iin. Kyseessä on nihilistinen, tribalistinen ryhmittymä, jonka tarkoituksena tuntuu olevan repiä ja rikkoa sekä pistää paikat paskaksi ja palamaan. Näiden ryhmittymien kanssa kuitenkin joudutaan tällä hetkellä elämään eikä niiden tuhoamiseksi vain ole olemassa selkeitä ratkaisuja.



Aiheesta muualla

New Statesmanin juttu Red Pill subreddtistä

Lipstick Fasism (Henkilökuva Lana Lokteffista)

New York Magazinen juttu Beyond Alt

Urbaniston hillitty charmi

Tyler Cowen linkkasi blogissaan mielenkiintoiseen tekstiin How Baltimore Quietly Became the Coolest City on the East Coast.   Tämä kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Minä kuten varmaan useat muutkin tunnemme Baltimoren maailman parhaasta tv-sarjasta The Wire. Wiressä esiteltiin Baltimorea esimerkkinä käyttäen Amerikan “inner cityjen” ongelmavyyhtiä. Baltimoressa näitä ongelmia on riittännyt. Eivätkä ongelmat ole kadonneet. Vuonna 2015 nähtiin aikamoiset mellakat ja toisin kuin useimmissa Amerikan kaupungeissa, Baltimoressa murhien määrä on viime vuosina kasvanut selvästi ja noussut jopa crack-vuosia korkeammalle tasolle.

Kontrastina tähän kirjoitus, miten Baltimoresta olisi tulossa Itärannikon coolein kaupunki, tuntuu oudolta. Tai monen reaktio varmaan on, että nämä molemmat tarinat eivät voi pitää samaan aikaan paikkaansa. Ja siis voi toki olla, että itärannikon coolein kaupunki on artikkelin muotoon puettua matkailumainontaa ja liioittelua, mutta jutun kuvaama keskusta-alueiden gentrifikaatio, nuorten ihmisten saapuminen ja coolien ravintoloiden ja baarien avautumiset ovat kuitenkin todellisuutta. Vaikka esimerkiksi äänestymiskäyttäytymistä seuratessa tuntuu, että suurimmat rajat menevät suurkaupunkien ja syrjäseutujen välillä, niin esimerkiksi tulotason, rikollisuuden tai monen muun mittarin perusteella suurimmat erot nähdään kaupunkien sisällä.

Yhdysvallat on edelleen esikaupunkien luvattu maa ja kaupunkikeskustat ovat monilta osin edelleen etnisten vähemmistöjen ja köyhempien ihmisten asuttamia alueita, mutta tilanne muuttuu vuosi vuodelta kun urbaania elämäntapa tavoittelevia nuoria (ja vanhempiakin ihmisiä) muuttaa keskustoihin. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Suomessa vihreiden kasvanut kannatus perustuu osaltaan tähän ryhmään vetoamiseen. Urbanismi on samaan aikaan jonkinlainen identiteettipoliittinen liike johon kiinnittyä, mutta tälle ajattelulle löytyy myös taloudellisia perusteita ja nimenomaan vihreät ovat kaupungeissa onnistuneet profiloitumaan (positiivisella tavalla) myös insinöörimäisenä puolueena, jolla on kaupunkisuunnittelun faktat hallussa.

Hyvä- ja huono-osaisuuden keskittymät ovat muutoksessa, kaupungit näyttävät tässä ajassa kykenevän tarjoamaan yrityksille sellaisia kasaantumisetuja ja ihmisille sellaista elämäntapaa, että jopa Baltimoren kaltaisessa paikassa suuret osat kaupunkia näyttävät gentrifikoituvan ja hipsteröityvän väistämättä. Toki Amerikassa “kaupunkien” kasvu on viime vuosikymmeninä suurelta osin tapahtunut esimerkiksi Texasin suurkaupungeissa ja Atlanta kaltaisilla metropolialuleilla, joiden olemattoman maankäytön suunnittelun seurauksena kyse hyvin matalan tiheyden esikaupunkimaisesta kaupungistumisesta.

Voi kuitenkin olla että nyt syntyvät ikäluokat ihmettelevät aikuistuttuaan, kuinka oli mahdollista, että kaupunkikeskustat ovat saattaneet aiemmin olla niin suurelta osin köyhemmän väestönosan asuttamia. Amerikassa huono-osaisuus alkaa pikkukaupunkien ohella keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Es ist nicht mehr wie frueher, die Strassen sind hier sicher
Ich fuehl mich wie ein Fremder, ich seh hier neue Gesichter
Die Stadt wird immer bunter und die Ghettos gehen unter
Berlin ist nicht mehr unter, das ist das neue Berlin

 

Tarina heroiinista ja opiaateista – Sam Quinones, Dreamland

Yhdyvaltoja riivaava heroiini- ja opiaattiepidemia on viime vuosina saanut jatkuvasti yhä enemmän mediatilaa ja minä, kuten monet muutkin olemme tulleet sisään tähän tarinaan vasta viimeisen parin vuoden aikana. Kuitenkin jo vuosituhannen vaihteessa lähtien kasvava määrä ihimisiä on koukuttunut opiaattipohjaisiin kipulääkkeisiin ja näistä monet ovat siirtyneet myöhemmin heroiiniin. Monien aihepiiriä tuntevien näkökulmasta mediahuomio on tullut pahasti perässä ja näihin kuuluu Sam Quinones. Sain juuri luettua loppuun Quinonsein kirjan Dreamland: The True Tale of America’s Opiate Epidemic, jossa tämä kuvaa ja taustoittaa tätä tragediaa.

Oxycontin, Opiaatit ja kivunhoidon vallankumous

Kronologisesti tarina alkaa Yhdysvaltain hyvin sääntelemättömästä lääkkeiden mainnonasta ja etenee nopeasti 80-luvulle, jolloin nuoret lääkärit joutuvat elämään ympäristössä, jossa vahvoja kipulääkkeitä ei määrätty edes kuoleville syöpäpotilaille. Tätä taustaa vasten pain revolution on ymmärrettävä. Kehitys kuitenkin johti siihen että monet vahvat kipulääkkeet, erityisesti nyt notoriöösi OxyContin tulivat  vapaammin saataviksi ja niitä alettiin määrätä myös kroonisesta kivusta kärsiville. Varsin heppoisten tutkimustulosten perusteella tehtiin myös johtopäätöksiä, etteivät opiaatit todellisuudessa koukuta juuri ketään. Osittain näiden hatarien tutkimuksen pohjalta päädyttiin myös ajatukseen, ettei määrättyjen lääkkeiden määrällä ole niin suurta väliä.

Leikkauksista toipuville saatettiin määrätä kolmen päivän sijaan 30:n päivän annoksia. Ja kun Amerikassa ollaan, niin lailisia lääkkeitä on sitten mahdollista myös markkinoida aika vapaasti. Eryisesti Oxyconyonin piti olla alunperin vaaraton ja tehokas. Vähän kuin heroiini ja morfiini aikoinaan. Sellaisenaan ja kohtuullisesti käytettynä Oxycontoin  se ei ole näiden aineiden tasoista kamaa, mutta isoina annoksina ja pillereitä murskaamalla, ja tätä pölyä nuuskaamalla tai piikittämällä päästiinkin sitten jo hyvin lähelle heroiinia ja morfiinia.

Dreamland alkaa Ohion Portsmouth-nimisestä pikkukaupungista ja kirjan nimi viitta tuolla aiemmin olleeseen valtavaan uima-altaaseen ja sen ympärille rakennettuun ajanviettoalueseen. Portsmouth oli teollisuuskaupunki, joka on ollut laskussa jo pitkään ja siitä muodostui jotakuinkin surullisin mahdollinen esimerkki ruostevyöhykkeen epätoivosta ja opiaattien tuhovoimasta. Nyt 2000-luvulla teollisuutensa jo aiemmin lähes kokonaan menettäneen kaupungin viimeisten kivijalkakauppojen tilalle tuli kasoittain “kivunhoitoon” erikoistuneita lääkärinvastaanottoja, joista osaa pyörittivät lähinnä rikolliset ja lopuistakin suuri osa tienasi hyvin määräämällä heppoisin perustein addiketeille opiaattipohjaisia lääkkeitä. Oxycontoneista tuli näillä alueilla suorastaan käypää valuuttaa jolla pystyi maksamaan tavaroista ja palveluista. Myöhemmin nämä pill millit levisivät kuitenkin ympäri Amerikkaa, tosin esimerkiksi Florida, jossa sääntely oli erityisen olematonta, kunnostautui erityisenä roistolääkärien keskittymänä.

Nimenomaan alue joka käsittää West Virginian, Etelä-Ohion ja Länsi-Kentuckyn, on  paikka johon heroiinidpidemia on iskenyt kaikkein koviten. Tuo on myös alue, jota Dreamlandiakin suurempaa suosiota saanut valkoisen roskaväen elämää kuvaava hittikirja Hillbilly Elegy kuvaa. J.D. Vancen kotikaupunki Middletown on reilun sadan kilsan päässä Portsmouthista. Vaikka nämä Amerikan sydänmaan pikkukaupungit ovat alueita, jonne opiaattiepidemia on iskenyt pahiten, on kyseessä kuitenkin koko Yhdysvaltoja koskeva ongelma.  Aiemmista erityisesti suurkaupunkien ghettoja, mustia ja marginaisoituneita ihmisiä koskeneista huumeongelmista eroten nykyinen opiaattiepidemia koskettaa myös monia hyvin toimeentulevia ihmisiä, vauraita esikaupunkeja ja erityisesti valkoista väestönosaa. Dreamland onkin kuvaus suurimpien metropolien ulkopuolisesta Amerikasta. Agreessiviset heroiinikauppiaat laajensivat osittain väkivaltaisia reviiritaiteluita välttääkseen markkinoitaan nimenomaan perinteisten huume-hubien ulkopuolelle, kaupunkeihin kuten Boise, Columbus, Portland ja Santa Fe.

Mexican connection

Quinones tuli opiaattien ja heroiinin tarinaan mukaan kuitenkin eri näkökulmasta kuin useimmat ihmiset. Hän asui 10 vuotta Meksikossa ja kirjoitti tämän jälkeen Los Angeles Timesille Meksikosta tulleiden huumeiden jakeluketjuista Yhdysvalloissa. Espanjaa puhuvana rikostoimittajana ja Meksikon tuntijana hän onnistui sukeltamaan syvälle heroiinimaailmaan ja rakentamaan erityisen tarkan kuvan Xaliscon pikkukaupungista tulevista huumesoluista. Nämä solut olivat merkittäviltä osin vastuussa siitä kuinka edullisen ja hyvin puhtaan heroiinin tarjonta kasvoi Yhdysvaltojen pienemmissä kaupungeissa.

Quinones kutsuu tätä porukkaa nimellä Xalisco boys, nimi jonka hän kuuli Denverin heroiinikauppaa tunteneelta poliisilta. Sen lisäksi että nämä Xaliscon pojat onnistuivat levittämään heroiinia moniin Amerikan pienempiin kaupunkeihin ne myös toimivat hyvin eri tavalla kuin meksikolaiset kartellit, suuret mafiaorgnisaatiot tai Bloodsit ja Cripsit. Xaliscon pojat katsoivat mihin poliisit ja DEA kiinnittivät huomionsa ja tekivät kaikkensa, jotteivat herättäisi näiden kiinnostusta. Ei käytetty aseita ja hankittu markkinaosuutta väkivallalla. Kamaa toimitettiin kaupungista toiseenkin pieninä annoksina ja kadulla kiinniotetulta diileriltä ei koskaan löytyyt kovin montaa grammmaa. Meksikosta tulleet nuoret miehet viettivät puoli vuotta yhdessä kaupungissa ja palasivat takasin Meksikoon. Eri kaupunkien solut vaikuttivat poliisille pitkään täysin toisistaan irrallisilta pikkupelureilta.

Xaliscolaiset tunsivat yleensä toisensa, mutta toimivat hyvin hajautetusti itsenäisinä soluina ja saivat heroiininsa useilta eri kotikylän ympäristön viljelijöitä. Bisnesmalli oli siinä mielessä valtaväestönkin kannalta hyvä, ettei nähty ammuskeluja ja reviirisotia, mutta ikävä tietysti siitä näkökulmasta, että laajentuminen onnistui helposti ja heroiiniin koukuttuneiden määrä kasvoi hiljaa ilman, että ihmiset ymmärsivät ongelman laajuutta.

Meksikolainen black tar-heroiini erosi myös valkoisesta jauheesta. Kama oli paljon puhtaampaa kuin mihin varsinkaan pikkukaupungeissa oli totuttu ja tämä jo sinällään oli aika kova myyntivaltti. Kun hallussa oli koko jakeluketju ja sen diilerit olivat kuukausipalkalla, ei kukaan yritättänyt laimentaa kamaa matkalla asiakkaille. Meksikosta tulleet pojat elivät aika spartalaisesti ja solun päämiehet pitivät huolta, etteivät nämä bilettäneet tai perseilleet kovasti. Tätä sai sitten tehdä kotona Meksikossa kun kuuden kuukauden urakka oli ohi. Xaliscon pojat eivät kuitenkaan luottaneet pelkästään ylivoimaiseen tuotteesensa vaan olivat asiakaspalvelijoita. Homma oli luotettava huumeiden kotiinkuljetuspalvelu. Narkkareita kohdeltiin kohteliaasti asiakkaina, sunnuntaina saattoi saada ilmaisen satsin ja uusien asiakkaiden esittelystä palkittiin. Jos joku meinasi lopettaa saatettiin tälle tuoda pari annosta ilmaiseksi. Kyynistä menoahan tuo oli, mutta toimi tehokkaasti ja osaltaan mahdollisti Xaliscon poikien menestyksen. Merkittävä tekniikka oli myös etsiä narkkareiden avustuksella methadonic-klinikoita. Narkkarit johtivat Xaliscon pojat toisten narkkarien luokse ja parhaimmillaan kaupungista toiseen.

Diilerit ymmärsivät markkinonnin merkityksen, eivät kuvitelleet nousensa Tony Montanaksi ja olivat tällä tekniikalla merkittävässä roolissa luomassa nykyistä Amerikan heroiiniepidemiaa. Monet päätyivät vankilaan Amerikaan mutta monet myös nousivat Meksikon ryysyköyhälistöstä länsimaiseen keskiluokkaan ja rahaa valui myös koko kylään joka nousi Meksikon varakkaimpien alueiden joukkoon. Kyseessä oli ehkä jopa erityisen hyvin trumpilaiseen narratiiviin sopiva tarina. Meksikoilaiset tulevat ja tuhoavat Amerikan pikkupaikkakunnat hirvittävällä heroiinivyöryllä ja vievät voittonsa kotikyläänsä.

Free to choose?

Monien aineiden tapaan opiaatit vievät käyttäjänsä jatkuvalle matkalle taivaan ja helvetin välille, mutta vielä usempia muita aineita rajummin. Kivun lievityksen graalin maljaa ei taida olla olemasassa ja vahvojen kipulääkkeiden kohdalla riippuvuuden riski taitaa aina olla olemasa. Kirjan loppupuolella kerrotaan myös roistojen pyorittämiä kipuklinikoita ja opiaattien väärinkäyttöä vastaan taisteellesta ohiolaislääkäristä, joka eli elämänsä viimeiset kuukaudet syöpään kuolevana, mutta kivusta vapaana. Opiaateille siis on paikansa, mutta Amerikan 2000-luvun opiaattiepidemiaa katsottaessa on vaikea ajatella, etteikö tälläisia aineita pitäisi säädellä tiukasti. On vaikea kuvitella mitään orjuuttavampaa asiaa kuin heroiinieaddioktio. Laiskat yltäkylläisyyden keskellä eläneet teinit eivät viitsineet siivota aiemmin edes omaa huonettaan, mutta kävelivät viisi kilometriä lumimyrkyssä, jotta saisivat välttämättömän fiksinsä.

Olen monessa suhteessa hyvin liberaali ja kannatan nykyistä vapaampaa huumelainsäädäntöä ja esimerkiksi Narconomics-kirjasta kirjoittaessani mainitsin tuntevani päihdekeskusteluissa sympatiaa libertaareja kohtaan.  Tämän kirjan ja VOX:n aihetta käsitellään podcast-jakson jälkeen olen kuitenkin taas hieman skeptisempi voimakkaan liberaalia huumepolitiikka kohtaan. Kun jotain ainetta saa laillisesti valmistaa suuryritykset lähtevät mukaan sekä markkinoivat ja lobbaavat tuottettaan voimakkaasti. Kannabiksen tapauksessa tämä ei ole niin vaarallista, mutta Oxycontonin tapaisilla tai sitä vielä voimakkaammilla aineilla pystytään jo tekemään melkoista tuhoa.

Kuvahaun tulos haulle pill mill

I no longer judge drug addicts, I no longer judge prostitutes.

Monet vaikenivat pitkään häpeän takia lähipiirissään tapahtuneista huumekuolemista. Kirjan alussa isoäiti kertoilee nähneensä lapsenlapsena kärsimyksen ja kuinka hän ei enää tuomitse ihmisiä. Sikäli kun tällä järjetöntä tuhoa tehneellä epidemialla on mitään positiivisia vaikutuksia, niin ehkä se jossain määrin saa eri ryhmistä tulevat ihmiset ymmärtämään paremmin toisiaan. Opiaattiepidemian ratkaiseminen saattaa olla niitä harvoja asioita Nyky-Amerikassa, jossa republikaaneilla ja demokraateilla saatta olla mahdollisuudet löytää toisensa. Vuosi 2016 oli ymmärtääkseni jälleen uusi opiaattikuolemien huippuvuosi. Vaikka pahimpia pill millejä alettiin pistää kiinni jo vuosia sitten ja ongelmasta puhutaa nyt laajasti, on ongelma jo niin laajalle levinnyt, että sen kanssa joudutaan elämään pitkään. Yksi terveydenhuoltouudistuksen  alakohta onkin  ehkä se, miten suhtaudutaan opiaattikoukussa oleviin.

Quinonesin kirja oli mielenkiintoinen sukellus synkkään aiheeseen ja ehkä laajemminin tiettyihin Amerikan irvokkaimpiin piirteisiin. Dreamland koostui lyhyistä kappaleista, jotka käsitteleivät vuorotellen meksikolaisia diilereitä sekä amerikkalaisia lääkäreitä, poliiseja, virkamiehiä, narkkareita ja kuolleiden läheisiä. Tässä mielessä se oli hyvin helppolukuinen ja lyhyiden lastujen kautta rakentui monipuolinen kuva tästä tragediasta. Kirjaa voisi joiltain osin melkein kuvailla jonkinlaiseksi rikosjännäriksi, joka kuitenkin perustuu tositapahtumiin. Ehkä pain managment-liikkeen historiaa käsiteltiin omaan makuuni tarpeettoman pitkästi, vaikka se kokonaisuuden kannalta olikin merkittävä juttu.

Lisää aiheesta

Huumeiden taloustiedettä – Narconomics, Tom Wainwright

Sam Quinonesin blogi

Sam Quinones kirjastaan Econtalk-podcastissa




Sam Quinones WTF-podcastissa

VOX:in podcast Opiaattiepidemiasta

John Oliver Opiaattiepidemiasta

 

Death and Life of Great American Shopping centers

Financial Time kirjoitti isosti Amerikan kauppakeskusten kriisistä mainiten, kuinka kasa hedge fundeja kertoo löytäneensä kauppakeskuksista seuraavan big shortinsa. “We think the magnitude of this short could be bigger than subprime, says Stephen Ketchum“. Vähäsen, tai ehkä vähän enemmänkin kuin vähäsen tuossa taidetaan liioitella, mutta amerikkalainen kauppakeskus on ongelmissa ja sillä on vaikutuksia moneen asiaan.

Auton varaan rakennettu ostoskeskus on McDonaldisin drive-inin ja Coca Colan ohella ehkä amerikkalaisin kuviteltavissa oleva asia. Se on toisaalta muovannut valtaisasti amerikkalaista yhdyskuntarakennetta ja tämä kulttuurimperialismi on levinnyt myös Eurooppaan. Varsinkin Suomea aiemmin kaupungistuneissa maissa kaupunkikeskustojen suhteellinen asema on kuitenkin säilynyt vahvempana.

Kauppakeskukset ovat kuitenkin vähän jokapuolella noussseet erilaisten taistelujen symboleiksi. Kaupunkirakenteen hajoamisesta puhuttaessa on kiinnittety paljon huomiota juuri jumboihin ja ideaparkkeihin, joilla on ollut rajuimmissa tapauksissa myös suuria vaikutuksia kaupunkikeskustojen elinvoimaan. Shoppailulle rakentuvat kauppakeskukset nousivat 90-luvulla myös postmodernin kaupungin symboliksi ja niihin liittyi myös keskustelu julkisen tilan katoamisesta. Kaupunkikeskustojen gentrifikaatio on kuitenkin osaltaan vähentänyt kauppakeskusten merkitystä. Myös kaupunkikeskustojen kauppakeskukset ovat ongelmissa nettikaupan kanssa, mutta niillä on mahdollisesti paremmat valmiudet taistella tätä kehitystä vastaan. Voi olla, että tulevaisuudessa kauppakeskukset keskittyvät aiempaa enemmän ravintoloihin sekä muiden palveluiden ja elämysten tuottamiseen fyysisten tuotteiden myymisen sijaan.

Vaikka jonkinlaisella reurbanisaatiolla on paikotellen voinut olla vaikutusta automarkettien kasvaneeseen ahdinkoon, niin ennen kaikeaa kyse on nettikaupasta. Kaupunkikeskustojen julkinen tila muuttui kauppakeskuksien puolijulkiseksi tilaksi ja nyt aluetaan siirtyä virtuaalitilaan. Samalla tavalla ostosten tekeminen siirtyi keskustasta enemmän esikaupunkeihin ja nyt verkkoon. Mutta Amazon-efektin rajuimpia vaikutuksia ei ole vielä monilta osin edes nähty. Kuukausi sitten Amazon ilmoitti ostaneen Whole Foodsin ja tämä on lisännyt monien ruokakauppajättien pelkoja. Tähän mennessä ne eivät ole olleet  ihan samalla tavalla huolissaan nettikaupan luomasta kilpailusta kuin monet muut toimijat. Niin kaupunkitilallisesti kuvottavia kuin WalMartit ovatkin olleet, ovat ne olleet työpaikkojen tarjoamisen ohella monissa Amerikan pikkukaupungeissa myös kokoontumispaikkoja. Guardian kirjoitti tästä hiljattain todella mielenkiintoisesti otsikolla What happened when Walmart left

Näiden urbanismikelojen ohella tällä kehityksellä on suurta vaikutusta myös työllisyydelle. Linkkaamani Financial Timesin jutun mukaan tänä vuonna vähittäiskaupasta on joka kuukausittain hävinnyt noin 9000 työpaikkaa. Fyysisessä rakennuksessa tehtyä miljoonan dollarin myyntiä kohden on tarvittu 3.5 työntekijää kun taas nettikaupan miljoonan dollarin myyntiä kohden työntekijöitä on vain 0.9. Nettikaupan kehitys vie lähitulevaisuudessa varmasti paljon työpaikkoja. Joidenkin hiilikaivosten työpaikkojen sijaan kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota tähän trendiin.

Amazon – The Kauppa

Trump Jr. ja Stupid Watergate

En ole kauheasti seurannut viime viikkoina Trumpin tohelointeja. Impeachmenttiin on vielä matkaa, mutta viime aikojen tapahtumat ovat kuitenkin jälleen sataneet Trumpin laarista sivuun ja nyt myös Donald Trump jr on liittynyt toden teolla mukaan tohelointiin twiittailtuaan Venäjästä.

Viittasin pari kuukatta sitten Voxin mainioon pätkään, jonka johtopäätös oli, että koomikot ovat viimeisen vuoden aikana nousseet jopa aiempaa tärkeämmiksi uutisten kommentoijiksi ja välillä tekevät sitä jopa varsinaisia toimittajia paremmin. Koomikot eivät siedä samalla tavalla paskapuhetta. Vakavasti otettavien medioiden täytyy toimia tavoilla, joissa ne vähintään esittävät ottavansa Trumpin täydelliset hölynpölyn ja hölötyksen tosissaan. Loputtoman uutisvyörytyksen ja väittelyjen keskellä satiiri onnistuu välillä kaikken parhaiten tiivistämään sen, mitä on oikeasti tapahtunut.

Malcolm Gladwell on puhunut satiiriin vaaroista, mainiten nimeltä Stephen Colbertin eikä Gladwell erityisemmin pidä esim. SNL:n Trump-imitaatiosta, mutten usko että ainakaan Amerikan Late night-isäntien sarkastinen lähestymistapa Trumppiin olisi ihan sama juttu, kuin esim. Tina Feyn Sarah Palin-imitaatiot. Tai vaikka niissä olisi ongelmansa, niin ainakin tällä hetkellä etumerkki on ehdottomasti positiivinen.

John Oliver luonnehti Trumpia ja Venäjä-tutkintaa aiemmin tänä vuonna termillä stupid watergate ja palasi tuohon taas pari päivää sitten oltuaan haastateltavana Stephen Colbertin ohjelmassa. Tuossa keskustelussa muutama lainaus Oliverilta ja Colbertilta tiivistää aika hyvin tätä menoa.

This is something, as long we live in a world, where something means anything and I am not sure we do anymore.

Have we come to a nation, where colluding with hostile foreign power to manipulate our election, is a left-right thing?

We are at point where you think do they understand? Is it possible that there is no logical sequence of thoughts in their mind that make them understand the situation…and the fact that we are even wondering this…Are they just too dump to understand what is happening? And answer is not a defined no.

 

Provokaattorisonnin jöötit – Christopher Hitchens, Arguably ja Hitch-22

Olen aiemassa blogipostauksessani sivunnut Christopher Hitchensiä, jolloin luonnehdin häntä uusateismin suursotilaaksi ja ammattiprovokaattoriksi. Tuo on parin sanan tiivistyksenä edelleen mielestäni ihan hyvä kuvaus Hitchistä, mutta olihan hän muutakin. Erityisesti siirtymä internationalistisesta sosialismista Bush-nuoremman kannattajaksi oli mielenkiintoinen kehityskulku. Vaikka Christopher Hitchens oli ainutlaatuinen hahmo, kuvastaa siirtymä trotskilaisesta neoconiksi myös laajempaa liikehdintää  hänen ikätovereissaan.

Hitchensin hahmoa ei kuitenkaan voi typistää ihan pelkästään tuohon ja esim. Anne Applebaum totesti muistelossaan Hitchin jääneen hänelle mieleen ennen kaikkea tämän kirja-arvioista, kirjallisuusesseistä ja oivaltavista humoristisista heitoista, joiden hauskuutta sivistymättömämpi ei välttämättä heti tajunnut.

En ole varma, milloin törmäsin ensimmäistä kertaa Hitchensin hahmoon, viimeistään kuitenkin ennen hänen kuolemaansa joskus viime vuosikymmenen loppupuolella. Myöhemmin Hitchensin sanomisia luettuani olen kuitenkin tajunnut, että olen monia nettikeskusteluja seuratessani törmännyt jo aiemmin vähintään epäsuorasti Hitchensin argumentoitiin, eritysesti islam- ja ateismikeskustelujen kohdalla. Hitchens oli jättiläinen jo aiemminkin, mutta varsinkin ateismiin, islamiin ja Irakin sotaan liittyviä keskusteluja on melkeinpä vaikea miettiä ilman, että Hitchin hahmo tulisi jossain vaiheessa mieleen.

Hitchens totesi itse miettivänsä erilaisten tapahtumien yhteydessä usein, mitä Orwell olisi niistä ajatellut. Jotkut ovat verranneet Hitchensiä ihaillen Orwelliin ja toiset ovat kutsuneet häntä pilkallisesti wannabe-Orwelliksi. Minulle Hitchens on räyhähenkisyydestään huolimatta yksi samanlaisista hahmoista kuin mitä Orwell oli hänelle. Mietin välillä uutisten ja ajankohtaisten tapahtumien kohdalla, että mitäköhän Christopher Hitchens olisi tästä sanonut.

Kuvahaun tulos haulle hitchens smoke

Hitchensin hahmossa oli objektiivisesti katsoen myös jotain ihan saatanan coolia. Tyylikäs brittiaksentti, älykkyys, järjetön lukeneisuus ja loistava argumentointi yhdistettynä viskin ja viinin ryyydittämään bohemielämään. Hichens ei jarrutellut kommenteissaan vaan oli ammattiprovokaattori, joka tuntui tarkoituksella sanovan ajatuksena tarpeettomankin kärkkäästi. Juuri missään muussa tapauksessa minun olisi vaikea pitää “coolina” henkilöä joka provosoivasti puolustaa Bill Maherin ohjelmassa George W Bushia, huutaen Fuck you ja heiluttaen keskisormea yleisölle. Mietin joskus että jos Bernard Henry Levy ja Liam Gallagher risteytettäisiin, saataisiin lopputuloksena Christopher Hitchens.

Hitchens kirjoitti ihan saatanasti ja aiheiden kirjo oli laaja.  Sanoisin että Äiti Teresaa käsittelevän kirjan Missionary positionin nimi tiivistää kuitenkin paljon Hitchensistä. Suorastaan hävytön, mutta myös hauska ja tiukasti argumentoitu hyökkäys uskonnollista pyhimystä kohtaan. En ole lukenut kirjaa enkä tiedä jaksanko koskaan lukeakaan, mutta kirjan nimi naurattaa minua aina kun se tulee mieleen.

Jotain omasta suhtautumisestani uskontoon ja ylipäätään ajattelustani ehkä kuvastaa se, että koen sekä Hitchensin islamkritiikin että ateismitaistelun hieman vieraiksi, vaikka taidan olla monista perusasioista pitkälti samaa mieltä. Ian Buruma kutsuu mainiossa Hitchensin omaelämänkerran arvostelussaan  Hitchiä ilmiselvästi älykkääksi, usein periaateelliseksi ja jääräpäiseksi, mutta ennen kaikkea uskovaiseksi. Jos haluat lukea terävän mutta piikikkään luonnehdinnan Hitchensin hahmosta, niin suosittelen tämän blogitekstin sijaan lukemaan tuon Buruman arvion.

Leak cartoon

Mutta kuten ylläolevasta tekstistä voi ehkä päätellä, Christoper Hitchensin hahmo on jo pitkään kutkuttanut minua, joten ajattelin että pitäisi oikeasti lukea miehen tuotantoa yksittäisiä artikkeleita enemmän. Redditissä joku suositteli aloittamaan Arguably-kokoelmalla. Tämä oli virheratkaisu. Ensinnäkin Arguably osoittautui melkoiseksi jöötiksi, sillä yksiin kansiin on kootu 750:n sivun edestä Hitchensin lyhyitä kirjoituksia 2000-luvulla. Eikä kyseessä siis ole läpileikkaus miehen koko urasta vaan 2000-luvun neoconvaiheesta.

Aiheiden kirjo oli laaja. Itselleni aiemmin tutuimmiksi tulleet uskonto- ja islamkritiikki ovat läsnä, mutteivät kovinkaan isossa roolissa. Mukana oli iso määrä esimerkiksi kirja-arvioita ja muutenkin viittauksia tiheänä olevaa kirjallisuussnobbailua, joka minun kaunokirjallisuuden tuntemuskellani viuhui turhan isolta osin ohi. Sata sivua luettuani aloin hyppimään  artikkeleita yli ja loppujen lopuksi en tainnut lukea kuin noin joka neljännen artikkelin.

Päätin sitten ottaa luettavaksi toisen kirjan ja näppeihini päätyi Hitchensin muistelmateos Hitch-22, ja Arguablyn kirjallisuushomoilun jälkeen tuo tuntui oikeinkin miellyttävältä lukukokemukselta ja ehkä kavaltaa myös sen, että Hitchensin kohdalla kirjoitusten ja ajatusten ohella minua kiinnostaa nimenomaan Hitchensin persoona.

Hitchenshän sai tietää syövästään kesken Hitch-22:n kirjakiertueen ja eli enää puolisentoista vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen. Eli kun kirja alkaa lapsuudesta ja päättyy 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen vaihteeseen, niin kaikki elämän vaiheet tulevat muistelmateoksessa aika hyvin käsitellyiksi.

Kirjan kappaleet on järjestetty jotakuinin kronologisesti, mutta ne menevät useimmissa kohdin myös limittäin toistensa kanssa. Tämä häiritsi minua vain siksi, että oli vaikea hahmottaa, miten Hitchensin ajattelu tarkkalleen ajan mittaan muuttui ja mitkä asiat mahdollisesti johtivat mihinkin. Toisaalta Hitchens omistaa kirjan loppupuolella myös kokonaisen kappaleen “kääntymyksilleen” ja sille kuinka oli aina 60-luvun lopulta lähtien osana vasemmiston sisällisotaa.

Juutalaisuutensa salannut ja Hithchensin aikuistuttua itsemurhan tehnyt äiti sekä etäiseksi jäänyt toryja kannattunut upseeri-isä, johon viitataan vain nimellä komentaja, saavat kirjan alussa omat kappaleensa. Veli Peter joka on päätynyt melkoiseksi paleokonservatiiviksi, mainitaan muistelmissa kuitenkin vain ohimennen pariin kertaan. Vanhempien jälkeen käydään läpi kokemukset maineikkaassa sisäoppilaitoksessa, siellä tapahtuneet homoilukokemeukset ja PPE:n suorittaminen Oxfordissa. Oxfordin kanssa samaan aikaan tapahtuneet 68-kokemukset internationalististen trotskilaisten kanssa ja tapaamiset kolmannen maailman sosialistien kanssa käsitellään omasssa kappaleessaan. Lontoossa vietettyjä viinanhuuruisia toimittajavuosia käsittellään useamman kappaleen verran kuten myös toimitajana tehtyjä ulkomaanmatkoja. Toimittajakollegalle ja ystävä Martin Amisille on omistettu myös oma kappaleensa

Ensimmäiselle Yhdysvaltain reissulle on oma kapaleensa oikein klassisessa eurooppalainen intellektuelli Amerikassa-hengessä, mutta myöhempää elämää uudella mantereella ja Yhdysvaltoja käsitellään laajemminkin. Aluksi Hitchens mainitsee amerikkalaisen maiseman historiattomuudesta, mutta toisaalta hän selvästi oppi nopeasti arvostamaan monia Yhdysvaltojen piirteitä. Erityisesti hän tietysti piti siitä, kuinka kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Kosmopoliittina eurooppalaisesta blut und boden-ajattelusta poikkeavaa kansalaisuusajattelu taisi myös olla häntä miellyttävä juttu. Paljon sivuja uhrataan myös 9/11:lle, Irakin sotaretkelle ja näiden tapahtumien reflektoinnille. Hitch pääsi seuraamaan tapahtumia aika läheltä käytyään toistuvia keskusteluja Wolfowitzin kanssa. Nyt Trumpin aikakaudella W:n neoconien meno ja nuo keskustelut tuntuvat jo suorastaan kaukaisilta.

Salman Rushdielle ja Saatanallisille säkeille on omistettu luonnollisesti oma kappaleensa. Hitchensille Rushdie-case oli selvästi erityisen iso juttu. Rushdie edusti hänelle kaikkea mitä hän rakasti: kirjallisuutta, huumoria, ironiaa ja ilmaisun vapautta. Rushdielle kuolemaa vaatineet tietysti sitten kaikkea mitä hän vihasi: uskontoa, sensuuria, demagogiaa, diktatuuria ja tyhmyyttä. Tätä ei sanota suoraan, mutta oma tulkintani on, että Rushdie-casen vaikutusta Hitchensiin on vaikea yliarvioida. Kirjan loppupuolella palataan vielä juutalaiskysymykseen, sekä juutalaisäidin, holokaustin että Israelin valtion kautta. Neocon-kääntymyksestään huolimatta Hitchensistä ei koskaan tullut mitenkään varaukstetonta Israelin ystävää.

Loppupuolella hauskana alaviitteenä oli lyhyt kappale rypäleistä ja viljasta ja sen lopussa hyvät herrasmiesohjeet ryypäämiselle. Hitchens ansaitsi maineen suoranaisena jurriartistina ja vaikea sanoa, kuinka paljon mies kirjoitti pikkuhönössä. Hithcens itse teki selväksi, ettei yhtään kovemmassa kännissä pysty tuottamaan kunnollista tekstiä tai esiintymäään ja väitti, että hänen maineensa nappomiehenä oli kovasti liioiteltu. Hänen omien sanojenkin perusteella voi kuitenkin sanoa, että viiniä ja drinkkejä kului päivittäin suht kovia määriä. Jos Hitch olisi uskonut helvettiin, niin meno siellä olisi varmaan ollut ihan samanlaista kuin maallinen taival, mutta vain ilman kirjallisuutta ja viinaa.

 

 

Jos on minkäänlaista kiinnostusta Christopher Hitchensin hahmoa kohtaan, niin suosittelen lukemaan Hitch-22:n. Ja jos hahmo ei ole tuttu, niin suosittelen tutustumaan tähän ammattiprovokaattoriin lukemalla tämän kirjan. Hitchensin elämän kautta avautuu myös hyvä näkymä lähihistorian tapahtumiin ja erityisesti Hitchensin itsensä mainitsemiin avainvuosiin 1968, 1989 ja 2001. Hitch-22 oli parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.

Trump, Wrestling, GLOW ja Kalifornia

Sunnuntaina Donald Trump retwiittasi wrestlingesiintymisestään editoidun videon, ja minä kärjistetysti ilmaistuna totesin Trumpin teon osaltaan kuvastavan säädyllisyyden perikatoa. Presidentin yleinen käyttätyminen, valehtelu, Twitter-perseily ja laatumedian demonisoiminen olivat olennaisimmat syy tuolle reaktiolle. Pikanttina detaljina oli toki vielä twiitin yhteys wrestlingiin. Ei varmaan tarvitse olla kummoinenkaan kulttuurielitisti, sanoakseen että showpaini edustaa aikalailla stereorypisen amerikkalaista ja matalinta mahdollista  tv-viihteen muotoa.

Ehkä kuitenkin osittain tuon videon innoittamana päädyin Netflixissä katsomaan uuden Glow-sarjan ensimmäsien tuotankauden. GLOW pohjautuu löyhästi 80-luvulla jenkeissä pyörineeseen naisten Glorious Ladies of Wrestlingiin. Eli wrestlingin suosion kasvaessa joku saa kuningasidean, että tehdään naisten versio, jossa huonosti näyttelevät vähäpukeiset naiset ovat mättävinään toisiaan kehässä turpaan. Kun kyse on vielä 80-luvusta niin lopputulos oli tietysti ihan helvetin mauton. Viimeisen päälle huonolla maulla tehtyä amerikkalaisten barbaarien roskaviihdettä. Homma koukkaa oikeastaan niin vahvasti huonon maun puolelle, että naisten 80-luvun wrestlingin on täytynyt olla jo aiemmin pientien piirien vahvaa kulttikamaa ja camp-diggailun kohde.

Ja tv-sarja GLOW tietysti tavallaan perustuu tuollaiselle käsittämättömän huonolle maulle nauramiselle. Rööki huulessa heiluva Sam Sylvia (Marc Maron) heittää häpeilemättömän härskiä läppää ja pitchaa projektia sanamolla Its porn you can watch with your kids. Painijoiden roolihahmot ovat myös naurettavan stereotypisiä, itse ehkä pidin eniten ylipainoisesta ja tummaihoisesta Welfare queenista, joka heitteli food stamppejä. GLOW:n naiskuvan ja stereotypioiden miettiminen voi olla ihan mielenkiintoista. Missä määrin naurettavien stereotypioiden parodisointi saattaa jopa loppupeleissä näitä stereotypioita ja missä määrin wrestling-kehän avaaminen naisille, vaikkakin sitten härskin seksistisellä tavalla. on jonkinlaista emansipaatiota. Ehkä tällaiselle pohdinnalle ei kuitenkaan kannata uhrata ihan liikaa aikaa

Kuvahaun tulos haulle jenji kohan

 

Monella tasolla GLOW:n tekijät edustavat kuitenkin hyvin vahvasti Trumpin vastustamaa liberaalieliittiä ja viihdemaailmaa. Sarjan vastaava tuottaja (((Kenji Kohan))) on aiemmin ollut aiemmin luomassa Weedsiä ja Orange is the New Blackia, joissa molemmissa naishahmoilla on ollut suuri rooli ja Kohan on aika johdonmukaisesti rakentanut sarjohinsa monipuolisen hahmogallerian. Reilu 10 vuotta sitten Weedsin ensimmäinen tuotantokausi herätti herkässä iässä olevassa Isaiahissa myös monenlaisia ajatuksia.

Hillittömän etuoikeitetusta asemasta tullut Kohan edustaa kuitenkin lähes stereotypisellä tavalla 60-luvun perintöä,  kalifornialaista liberaalia arvomaailmaa ja kultuurieliittiä. En ole tutkinut, mutta jotenkin kuvittelisin, että jo pelkkä Kenji Kohanin hahmo herättää hillitöntä raivoa sekö Pepe-kuvia nettiin spämmäävässä kellarikansassa että Amerikan sydänmaiden uskovaisissa. GLOW päähenkilön kasuaali abortti ehkä kuvastaa osittain tätä. Anekdoottina voisi myös mainita, etten aluksi tajunnut miespääosan näyttelijän (((Marc Maronin))) olevan sama hahmo, joka pitää WTF-podcastia ja jossa oli vuosi sitten vieraana itse Barak Obama.

Minun silmissäni GLOW ja sen tekijäkaarti ovat siis tietyllä tavalla jopa amerikkalaisen kulttuurisodan ääripää ja Hard core soft porn-kalifornikaation lähettiläitä. Omaa makuuni melkein jopa liian puhtaaksiviljeltyä kalifornialaista liberalismia maailmalle levittäviä kulttuuri-imperialisteja. Omalla tavallaan äärimmäisen amerikkalaista menoa, joka herättää hyvin paljon vahvempaa sympatiaa kuin Trumpin tai maan perinteisempien konservatiivien hörhöily, mutta johon on kuitenkin hieman vaikea samaistua. GLOW oli ihan kelvollista viihdettä ja hauskaa katsottavaa, mutten ole varma jaksanko välttämättä edes katsoa toista tuotantokautta jos ja kun sellainen tulee.

Untergang des Anstandes

En ole viime aikoina turhaan tarkkaan seurannut Yhdysvaltojen politiikkaa tai Trumpin viimeisimpiä töhöilyjä, mutta nyt on Twitterissä näköjään vaihteeksi taas aika kovaa kamaa. Yhdysvaltojen presidentti retwiittaa muokatun videon omasta wrestling-seikkailuistaan. Tämä on monella tasolla kuvaava ja vastenmielinen tiivistys aikakaudestamme.

En ole ihan varma, pystyykö sanaa decency kääntämään näppärästi yhdellä sanalla suomeksi. Google translatorin tarjoamat säädyllisyys ja sovinnaisuus osuvat kuitenkin aika lähelle. Trumpin tekemisiä kohtaan voi perustellusti hyökätä monesta suunnasta. Yksinkertaisesti täydellinen käytöstapojen ja decencyn puute on minulle ehkä kuitenkin jopa vastenmielisin piirre Amerikan nykyisessä presidentissä.

Konservatiivisuuteen taitaa helposti aina liittyä jonkinlainen kaksinamoraali ja minun on vaikea kokonaisuutena allekirjoitaa kovin suurta osaa republikaanisen puolueen aatemailmasta. Siti olen kuitenkin ajatellut, että perinteisessä republikaanisen arvomaamailmassa on oikein kunniotettaviakin asioita. Viime aikoina olen esimerkiksi ihan mielenkiinnolla tutustunut hiljattain The Vanishing American Adultkirjan julkaiseen republikaanisenaattori Ben Sassen ajatuksiin. Vaikea ajatella, että Trumpin toilailut kuvaisivat mitään muuta kuin täydellistä säädyllisyyden perikatoa, vaikka olisi liberaalin demokraatin sijaan republikaani ja konservatiivi.

Kasautumisedut, kaupungit ja aluepolitiikka

Junamatkalla luettavakseni valikotui Wired magazinen uusin numero. Artikkeli Why Middle America and Sillicon Valley dont mix kuvasi denveriläistä jannua, joka yritti saada vakuutusten nettimyyntiä tms. tekevän startuppinsa lentoon. Näissä Starp up-kiemuroissa ei ollut varsinaisesti mitään erityisen mielenkiintoista, mutta artikelin havainnot siitä, kuinka Middle Americasta on vaikea ponnistaa ihan terävimmälle huipulle, olivat ihan mielenkiintoisia. Viimeisen vuosikymmenen aikana Piilaakson suhteellinen merkitys on kasvanut entisestään, suuri osa merkittävistä teknologiayrityksistä toimii siellä ja Denverin kaltaisissa metropoleistakin on vaikea nousta aivan terävimmälle huipulle. Tämän seurauksena päädyin sitten loppu junamatkan ajan naputtelemaan ylös aihepiiriä sivuavia ajatuksiani.

Syrjästeutujen tyhjeneminen, kaupungistuminen ja metropolien taloudellisen merkityksen kasvaminen ovat enemmän tai vähemmän väistämättömiä kehityskulkuja ja Helsingin tuore pormestari Jan Vapaavuori on ihan aiheestakin toistellut, että kaupungistuminen ei ole tykkäämiskysymys. Kehitykseen voidaan vaikuttaa hieman, mutta kovan luokan kepuloinnillakin kehitystä voidaan vain hidastaa. Puhtaasti markkinavoimien muovaamassa maailmassa Suomessa, mutta myös muualla kaupungistuminen olisi kovempaa ja sillä olisi myös plussamerkkinen vaikutus talouskasvuun. Tämä ei edelleenkää tarkoita, etteikö jollain tasolla saattaisi olla hyödyllistä ohjata kaupungistumista potentiaalisten haittojen ehkäisemiseksi.

Esimerkiksi Suomessa keskustelu menee kuitenkin raivostuttavan usein yksiulotteiseen Helsinki vastaan maakunnat-väittelyyn. Ode Soininvaara käsitteli aihepiiriä hiljattain taas ihan hyvin blogikirjoituksessaan Helsingin kasvu – koko maa asuttuna?.

Helsinkiin suuntautuvan muuttopaineen vähentäminen edellyttäisi, että tuettaisin muita, kehityskelpoisimpia kaupunkeja. Se on jokseenkin täysin eri asia kuin tukea huonoimmin eväin varustettuja alueita. Jos aluepolitiikan tärkeimmäksi päämääräksi otetaan toivottomimpien alueiden tekohengittäminen, se tarkoittaa, ettei tehdä mitään sille, että Tampere, Oulu, Jyväskylä ja Turku voisivat ottaa suuremman vastuun urbanisoitumisesta.

Sanotaan se nyt suoraan: jos kunnan väestön mediaani-ikä on noussut kuuteenkymmeneen vuoteen, on aika siirtyä oireen mukaiseen hoitoon. Aluepolitiikkaan käytetyt rahat menevät hukkaan, jos sen päätavoitteeksi tavoitteeksi otetaan epätoivoisimpien alueiden tekohengittäminen.

On ymmärrettävä vaatimus, että ihmisiä ei pidä asettaa asuinpaikan takia eriarvoiseen asemaan ja siksi kaikkialla maassa pitäisi turvata samat palvellut. Tätä ei käyttännössä oikein voi ihan täysmittaisesti toteuttaa, mutta hyväksyn tämän jonkinlaiseksi ihanteeksi johon pyritään. Sen sijaan en pysty ymmärtämään ajatusta, että alueerakenne olisi asia, jonka ei pitäisi muuttua ja pitäisi ensisijaisesti tukea joitain alueita. Olennaista olisi tukea ongelmallisilla alueilla asuvia ihmisiä ja yksi keskeinen keino on tehdä muuttaminen paremmin menestyvälle alueelle mahdollisimman helpoksi.

Aluepolitiikan perusajatus pitäisi perustua jo muinoin Johann Heinrich von Thünenin ja Walter Christallerin havaintojen tapaan keskusverkkohierarkiaan ja keskusten vaikutusalueiden hahmottamiseen. Suomen kaltaisessa alueeltan valtaisassa, mutta asukasluvultaan pienessä maassa ei ole mahdollista luoda levällään olevien pikkupaikkakuntien verkostoa. Siitä voi väitellä minlälainen kaupunkiverkosto olisi ideaali ja missä määrin julkisen vallan pitäisi ohjata kehitystä kohti tuota ideaalia. Sen pitäisi kuitenkin tapahtua niin että meillä on riittävän vahvoja keskittymiä ja sen ei varsinkaan pitäisi tapahtua, niin että pyritään suoranaisesti estämään hyvin menestyvän suurkaupunkien kasvua.

Kuvahaun tulos haulle world is spiky

Kirjoituksen alussa mainitsemani Wiredin juttu kuvaa tietyllä tavalla kuitenkin äärimmäisen keskittymisen seurauksia. Globaalissa kilpaluissa jopa yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa paljon asioita keskittyy muutamille suurimille kaupunkiseuduile. En edelleenkän tiedä missä määrin ja millä tavoin julkisen vallan pitäisi yrittää vaikuttaa tähän kehitykseen. Tuollaisesta äärimmäisestä globaalin mittakaavan keskittymisestä seuraa kuitenkin monenlaisia negatiivisiakin ulkoisiavaikutuksia. Herää myös kysymys missä määrin edes Helsinki on tässä tarkastelussa riittävän suuri kaupunkiseutu pärjäämään globaalissa kilpailussa ja jos asioita mietittäisiin puhtaasti kansallisvaltioiden välisenä taisteluna toisiaan vastaan, niin Suomen kannattaisi antaa Helsingin kasvaa ja ehkä suorastaan pyrkiä hyvin aktiivisen keskitttämiseen.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Pitää varmaan yrittää jäsennellä tähän aihepiiriin liittyviäni ajatuksia useampaan kirjoitukseen joskus tulevaisuudessa. Jonkinlainen perusajatus nyt kuitenkin on, että kaupungistuminen ja suurten metropolien vaikutuksen kasvu ovat megatendejä, johin voidaan vaikuttaa vain hyvin rajallisesti ja pitäisi miettiä miten aihepiirin liittyviä ongelmia voisi olla mahdollista hallita ja ratkoa.