Länsimaisen liberalismin perääntyminen – Edward Luce

“Western liberal democracy is not yet dead, but it is far closer to collapse than we may wish to believe. It is facing its gravest challenge since the Second World War. This time, however, we have conjured up the enemy from within. At home and abroad, America’s best liberal traditions are under assault from its own president. We have put arsonists in charge of the fire brigade”

Suomella on kyseenalainen kunnia isännöidä kahden liberaalian demokratian tuhoamisen elämäntehtäväkseen ottaneen roiston tapaamista jo vajaan viikon päästä. Osittain tämän innoittaman päätin nyt lopultakin lukaista Edward Lucen viime vuonna julkaistun kirjan The Retreat of Western Liberalism.

Hyvin monenlaisia kirjoja kuten vaikkapa esim. J.D. Vancen Hillbilly Elegya on mainostettu  Trumpin ja nationalistisen taantmukselliston nousin selittäjinä ja monet ovat tietysti aktiivisesti haluneet mainostaa omia kirjojaan tällä ajatuksella. Retreat of Western liberalism on kuitenkin kerännyt aika hyvin kehuja ja sitä on kuvattu synkäksi ja pessimistiseksi, mutta hyvin aihepiiriä avaavaksi kirjaksi.

Trumpin huolestuttavin piirre on nimenomaan järjestelmällinen liberaalin demokratian perusarvojen päälle paskominen. Ajattelin jo vaalikampanjan aikana, että Trump on tehnyt aivan valtaisaa tuhoa. Käsittämättömän barbarismin tuominen politiikan korkeimmalle tasolle oli järkyttävää katsottavaa ja silloinkin jo huolehti, minkälaisia vaikutuksia tällä on tulevaisuudessa. Trumpin presidenttikausi, vaikka se loppuisi heti huomenna jättää valtaisat haavat siihen, mitä ihmiset ajattelevat politiikasta ja siitä mikä politiikan areenalla on sopivaa.

Esim. Berlusconi jätti jo 90-luvun valtaannousulla valtaisat jäljet Italian politiikkaan ja siihen mikä katsotaan politiiikan kentällä sopivaksi. Italia ei kuitenkaan ole maailman vaikutusvaltaisin valtio. Ja nimenomaan monien epädemokraattisten valitioiden oppistioryhmät ovat olleet erityisen kauhuissaan Trumpin valntaannousun ramifikaatioista.

Kuvahaun tulos haulle elephant curve

Kirjan alkupuolella käydään läpi globalisaation vaikutusta länsimaiden keskiluokkaan mainiten mm. Branko Milanovcin elefanttikäyrä. Tämä lienee tavallaan niitä asioita, joista lähes kaikki voivat olla jossain määrin samaa mieltä. Trumpin ja nationalistisen taantumukselliston nousun taustalla on vaikuttanut länsimaiden keskiluokan tulojen stagnaatio.

Erilaiset vastakkainasettelut eivät kärjisty yhtä helposti jos useimmilla on kuitenkin fiilis, että asiat menevät parempaan suuntaan ja omilen lapsien tulevaisuuden näkymät ovat itseä patempia Globalisaatiota ei kuitenkaan ole mahdollista pysäyttää ja olen skeptinen sen suhteen, kuinka paljon länsimaiden keskiluokan tilannetta olisi voinut parantaa juuri millään. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien talouskasvu saattoi hyvinkin olla poikkeuksellinen ajanjakso, jota ei vain mahdollista toistaa meidän elinaikanamme länsimaissa. Sillä mitä ihmiset ajattelevat vrt. todellisuus on tietysti merkitystä, mutta ehkä sen ei kuitenkaan tule olla kaiken politiikan perusta.

Mitä ihan tarkalleen olisi pitänyt tehdä toisin? Luce kritisoi identiteettipolitiikan nousua, mutta tämä on minusta himppusen kohtuutonta. Tähän liittyen tosin hyvin mielenkiintoisena esimerkkinä Luce mainitsee ranskalaisintellektuelli Didier Eribonin vasta hiljattain englanniksi käännetyn elämänkerran Returning to Reims. Reimsin Kommunisteja kannattaneesta työläisperheestä  Pariisiih karkuun lähtenyt Eribon tekee varsin kunniakkaan akateemisen uran ja palatessaan vuosikymmenien jälkeen kotikonnuilleen, hän huomaa tulipunaisten aluedein muuttuneen Front Nationalin vahvoiksi kannatusalueiksi. Notoriöösin Foucault’n elämäkerran kirjoittaneen Eribonin elämäntarina esitetäänkin ylipäätään metaforana Ranskan politiikan muutoksile.

 

Kuvahaun tulos haulle eribon reims

 

Pienehkönä, mutta mielenkiintoisena alakohtana oli pohdinta latinoista ja kuinka iso osa Yhdysvaltain latinoista saattaa ihan oikeasti tulevaisuudessa päätyä äänestämään republikaaneja. Virallistem tilastojen mukaan latinoiksi luokiteltavista ihmisistä ~50% ei pidä itseään useinkaan latinoina vaan ihan vain valkoisina ja tämän seurauksina eivät katso Trumpin töräytysten liittyvän heihin itseensä juuri millään lailla. Tässä suhteessa vähän kaikki ovat lopulta väärässä. Merkittävä osa latinoiksi luokitelluista ihmisistä ei loukkaannu Trunpin sanomisita, koska he pitävät itseään valkoisina, vaikka valtaosia “valkoisista” ei pidä heitä valkoisina.

Luce puhuu kirjan jälkipuoliskolla paljon Kiinasta. Tämä on ehkä sellainen isompi teema, jossa Trump ei ehkä ole niin pahasti väärässä kuin useimmissa aioissa. Kiina ei todellakaan ole mikään kansainvälisen politiikan partiopoika tai liberaalin demokratian malli, eikä se ole pelannut kansainvälisessä kaupassakaan kauhean rehdisti. Luce kuitenkin esittää hypoteettisen ja spekulatiivisen rohkean skenaation siitä kuinka Kiina ja Yhdysvallat päätyvät 2018 syksyllä pienimuotoiseen konfliktiin ja kuinka tällainen tapahtuma voisi vahvistaa Trumpin ja republikaanien asemaa ennen 2018 välivaaleja.

Jos haluat yrittää saada kokonaisvaltaisen kuvauksen viimeisten vuosien poliittisesta myllrryksestä, niin tämä on varmaan yksitäisenä kirjana sieltä ihan parhaimmasta päästä. Silti se jäi minusta kokonaisuutena hieman vajaaksi yritellessään käsitellä  todella suurten mannerlaattojen liikkeitä.

Paremmista ihmisistä – Elizabeth Currid-Halkett: Sum of small things

Kalliita pilatestunteja, luomubroileria whole foodsista, lehtikaalistmoothieita ja tolkuttoman kalliita paikallisesti tuotettuja villapaitoja. 2010-luvulla Amerikan paremmat ihmiset singnaloivat omaa paremmuuttaan mm. tällaisilla ekologisesti sekä sosiaalisesti kestävällä kulutusvalinnoilla. Kulutusvalinnat ovat siirtyneet enemmän aineellisesta aineettomaan ja tuotteen itsensä ohella kiinnitetään enemmän huomiota sen tuotanto-olosuhteisiin ja asioihin, joita en niin helposti ole johdettavissa sen fyysisitä ominaisuuksista.

Elizabeth Currid-Halkettin viime vuonna julkaisema kirja Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class on ollut tämän vuoden lukulistallani. Kirjassa tehdään jonkinlainen sukellus Amerikan taloudellisen eliitin, kulttuurieliitin ja keskiluokan kulutustottumuksiin. Havainnot ovat jollain lailla ilmiselviä ja jokaisen ympäröivää maailmaa edes jollain lailla seuraava varmaankin tunnistaa nämä, mutta ne on vähän Bourdieun hengessä laitettu teoreettiseen viitekehykseen ja hommaa on tuettu ihan vahvalla tilastoaineistolla, jota vyörytetään lukijalla varsinkin kirjan alkupuolella.

Bourdieun ohella kirjan sisällöstä tulevat mieleen sen sivuillakin mainitut David Brooks ja Richard Florida, joiden edellisellä vuosikymmenellä luomat käsitteeet bobo ja creative class menevät enemmän tai vähemmän päällekkäin Currid-Halkettin Aspirational Classin kanssa. Itse Currid-Halket kuitenkin nostaa suurimmaksi vaikuttajakseen jo 1900-luvun alkupuolella eläneen amerikkalaisen sosiologin Thorstein Veblenin.

Kirjan kuvaus Amerikan parempien ihmisten kulutuskäyttäytymisestä ja sen yhteiskunnallisista ramifikaatioista on yleisesti ottaen sovellettavissa aika hyvin myös Eurooppaan ja Suomeen. Ehkä jotkin lasten rintaruokintaan ja luomutaisteluihin liittyvät keskustelut olivat suomalaisesta näkökulmasta hieman vieraampia ilmiöitä, mutta yleisesti ottaen kirjan sisältöä voi hyvin soveltaa myös Suomeen.

Elizabeth Currid-Halkettin esittää, että tietyn elintason saavuttaneissa länsimaissa on ymmärrettävää, että kulutuskäyttäytymisessä painottuvat aiempaa enemmän ja ekologiset ja sosiaaliset kestävään kehitykseen liittyvät näkökulmat, mutta näiden sinänsä hyvin asioiden ohella homma toimii myös  raakana statuskilpailuna lisäten siihen osallistuvien stressiä ja tekemällä tarkoituksellisia erotteluja “alempiin’ luokkiin. Whole foodsissa shoppailu on helpohko (joskaan ei erityisen halpa) tapa osoittaa omaa paremmuuttaan.

 

Kuvahaun tulos haulle kale smoothie meme

 

Kirjasta tuli myös mieleen toinen tämän vuoden lukulistalleni nostama kirja Masters  Craft masters of craft old jobs in the new economy, jossa myös tarkastellaan sosiologisella otteella muuttuneita kulutuksen muotoja, mutta hieman enemmän tiskin toisella puolella olevien ihmisten näkökulmasta.

Kirjassa myös painottuu paljon itseänikin välillä ärsyttävä foodie-intoilu. Ottama aihetta ihan liian vakavasti, olen taipuvainen ajattelemaan, että kulttuurin painopisteen siirtyminen muualta yhä enemmän ruuan suuntaan, ei välttämättä ole erityisen hyvä asia. Tai kuten Tyler Cowen kirjoitti Once We Listened to the Beatles. Now We Eat Beetles.

Kokonaisuutena Sum of small things: A Theory of the Aspirational Class oli aika kiva tietokirja kulutussosiologiasta. Kaikki tilastotarkastelut ja rintaruokintakeskustelut eivät olleet erityisen mielenkiintoista luettavaa, mutta kokonaisuutena tämä oli hyvää kamaa ja nitoi mielenkiintoisella tavalla yhteen aika monien hahmojen ajatuksia: Paul Krugmanista Roland Barthesiin ja Geoffrey Westistä Georg Simmeliin.



Amazon tulloo – Race to the bottom?

Suomessa on viimeaikoina keskustelu jonkun verran siitä, kuinka Amazon todennäköisesti aloittaa pian toimintansa Suomessa. Amerikassa yleisen Amazonin kasvuun ja sen toimintatapoihin liittyvän kritiikin ohella on viime aikoina puhuttu erityisesti kuitenkin Amazonin uuden pääkonttorin sijainnista. Amazon ilmoitti viime syksynä, että se haluaa perustaa uuden sisarpääkonttorin nykyisen Seattlen konttorin tueksi.

Jotakuinkin jokainen Amerikan vähintään puolen miljoonan asukkaan metropolialue ilmoittautui kisaa mukaan. Kyse oli monille lähinnä jonkinlaisesta brändäämisharjoituksesta ja ehkä ajatuksesta, ettei oma metropolialue arvosta riittävästi itseään, jos se ei edes puolivakavissaan ilmoittaudu mukaan kisaan. Amazonin

Lista rajautui tammikuussa 20:een kaupunkiin ja nyt mukana ovat lähinnä hyvin odotetut kandidaatit. Lista painottuu itärannikolle ja keskilänteen, ehkä osittain ihan sen takia, että nykyinen Seattlen pääkonttori sijaitsee länsirannikolla. Mukana on kuitenkin myös Los Angles länsirannikolta, Denver maan keskiosista, Toronto Kanada puolelta sekä Dallas, Austin, Miami, Atlanta ja Nashville etelästä. Itärannikon ja Keskilännen suurimpien kaupunkien ohella kisassa on mukana myös pari Washingtonin esikaupunkikuntaa sekä mm. Tony Sopranon kotikulmina tunnettu Newark New Jerseystä.

 

Kuvahaun tulos haulle amazon hq2 top 2+0

 

Tämä ei luonnollisestikaan ole mikään kokonaisvaltainen vertailu Amerikan parhaista kaupungeista, ei edes jos asiaa ajatellaan tiukasta bisnesnäkökulmasta, mutta se on kuitenkin jonkilainen ranking ja jaottelee kaupunkeja eri kategorioihin vähintään aihepiiriä seuranneiden ihmisten mielissä. Amazon tulee ottamaan tästä kilpailusta irti kaiken mediahuomion ja voi olla, että pudottaa kaupunkeja pois listasta vielä useammassa vaiheessa. Näin jäljelle jääneet saadaan kilpailemaan entistä kovemmin keskenään ja tarjoamaan Amazonille mahdollisimman maukkaita verohelpotuksia tai muita kivoja etuja. Amazon on niin valtavan arvokas yritys, että kaupungit ovat valmiita tekemään kohtuuttoman suuria uhrauksia saadakseen sen toisen pääkonttorin omalle maaperälleen.

Tässä mielessä Amazon-skaba on vähän irvokas kilpailu, jota tästä huolimatta tekee mieli seurata. Se sijoittuuko yksi aikamme ikonisin yritys esimerkiksi Trumplandian ulkopuolelle Torontoon, mauttomaan Miamiin, opiaattiepidemian sydänmaille Ohioon, Washingtonin varakkaisiin esikaupunkeihin tai kenties ihan New Yorkiin, kertoo ehkä jotain jostain.

 

 

Amerikan kongressin vaalit 2018 – Trumpin välitilinpäätös

Yhdysvaltain kongressin välivaalit (midterm elections) järjestetään 8.11.2018, eli tasan kaksi vuotta Trumpin vaalivoiton jälkeen.  Välivaalien tuloksesta voi jo vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä sen suhteen, mitä Yhdysvaltain kansa Trumpin kauden ensimmäisestä puolikkaasta ajattelee ja mihin suuntaan kannatusheiluri on republikaanien ja demokraattien välillä liikkeellä.

Trumpin ensimmäisen presidenttivuoden aikana mietin, että republikaanit saattaisivat kääntyä jossain vaiheessa Donaldin töhöilyjen seurauksena tätä vastaan, vaikka perseily ei näyttäisi olevan välitön uhka republikaanien valta-asemalle. Nyt alan kuitenkin olla vakuuttunut, että Trump saa perseillä lähes haluamallaan tavalla ainakin niin kauan, ennen kuin homma materialisoituu kunnon vaalitappioksi. Juuri tällä hetkellä tilanne näyttää republikaanien kannalta hieman heikolta ja riski aika massiivisestakin vaalitappiosta alkaa näyttää mahdolliselta.

Ylipäätään presidentin puolue on menestynyt välivaaleissa historiallisesti hieman edellisiä vaaleja heikkommin ja tämän lisäksi Trump on tietysti myös historiallisen epäsuosittu presidentti. Demokraattien kannattajat ovat myös käyneet republikaaneja aktiivisemmin äänestämässä viimeisen vuoden aikana pidetyissä täytevaaleissa. Nate Silver ja Fivethirtyeight muotoilivat nämä merkit jopa muotoon  The GOP Should Be Freaking Out.

 

 

Demokraattien jytkyvoitto, joka johtaisi kongressin hallintaan yhdistettynä Robert Muellerin käynnissä oleviin tutkintoihin tarkoittaisi, että Trump saattaisi saada itselleen virkavirhesyytteen. On kuitenkin epäselvää haluavatko edes kaikki demokraatit lähteä tähän. Ja saattaisi jopa olla demokraattien kannalta ihan hyödyllistä jos Trump jatkaisi töhöilyjään vielä jonkin aikaa, sotkisi republikaanien rivejä pahemmin, vieraannuttaisi vähemmistöt ja tolkun ihmiset yhä selvemmin republikaanisesta puolueesta ja lopulta lähtiessään aiheuttaisi puolueen sisällä vielä katkeran jakautumisen eri leireihin.

Ei varmaan kannata tehdä vielä kovin pitkälle meneviä ennusteita, mutta näyttää vahvasti siltä, että republikaanien tulos syksyn välivaaleissa on heikko ja on merkkejä siitä, että se saattaa päätyä olemaan jopa katastrofaalisen heikko. Jokin kansainvälinen konflikti tai mu poikkeuksellinen dramaattinen tapahtuma voi tietysti muuttaa asemia, mutta tällä hetkellä näyttää aidosti Trumpin ja republikaanien kannalta heikolta.

Chi-sarja – Tarinoita mustan Chicagon tappotantereelta

Viimeisten vuosien aikana Chicago on ollut uutisissa suurelta hyvin negatiivisissa yhteyksissä. Murhatilastoja katsottaessa Chicago on ollut Amerikan suurkaupunkien mittelössä paalupaikalla.

Chicago on ehkä jonkinlaisessa tarkastelussa kuitenkin Amerikan aito kakkoskaupunki. Tai esim. New Yorkin kuplasta tuleva Fran Lebowitz kommentoi Bill Maherin ohjelmassa viime vuonna, että hän pitää Chicagoa New Yorkin jälkeen Amerikan aidoimpana urbaanina keskuksena.

 

Kuvahaun tulos haulle chi serie

 

Ottaen huomioon Amerikan eurooppalaisittain korkeat murhaluvut ja sen, että segregoituneessa Chicagossakin murhat keskittyvät hyvin selkeästi tietyille alueille, on ehkä ihan perusteltua kutsua Showtimen Chi-sarjan kuvaamaa Etelä-Chicagoa aikamoiseksi tappotantereeksi. Sitähän se tilastoja katsoessa on ja Trumpin tavallaan rajut kommentit Chicagosta ovat miehen omilla mittareilla ihan sieltä perustelluimmasta ja vähiten hyberbolisesta päästä.

Kenenkään kaikesta tästä edes jollain tasolla tietoisen on varmaan vaikea katsoa Lena Waithen uutta Chi-sarjaa miettimättä näitä asioita. Waithe itse on kommentoinut asiaa esim. seuraavasti.

I wanted to humanize them and show that their lives are valid. Not bad. Not perfect. Just accurate.

“It’s not, ‘Let’s show black people in Chicago in a positive light,’” Lena Waithe told Entertainment Weekly about her new Showtime drama The Chi. “I want to show people in a human light.”

Itse olisin taipuvainen  kommentoimaan Chi:tä samalla tavalla. Waithe sai ihan ansaitusti viime vuonna Prime Time Emmyn Master of Nonen  kauniista Thanksgiving-jaksosta ja myös Chi-sarjassa on jotain samaa kaunista inhimillisyyttä.

Chi:ssä taustalla tuntuu olevan aika vahva perusymmärrrys Amerikan rakenteellisista ongelmista, mutta fokus on tavallisten ihmisten tavallaan aika tavallisessa elämässä. Chi ei kuvaa niinkään Chicagon pahnanpohjimmaisia, vaan suht normaaleja (jopa alemman keskiluokan) mustia, joiden elämää ammuskelut väistämättä jollain tavalla koskettavat. Hyvin rakennekeskeisen Wiren sekä nihilistisen ja mustan huumorin ryydittämän Atlantan ohella tämä on varmaankin 2000-luvun tv:n paras sukellus mustaan Amerikkaan.

Chi onnistuu tasapainottelemaan aika kivasti synkkien tosiasioiden ja jollain lailla peruspositiivisen elämäasenteen välillä. Jos etsit katsottavaa, niin Chi on ehkä katsastamisen arvoinen.

 

 

Kampuksilla hyökätään puhujia ja sananvapautta vastaan

Viime vuosina on kuultu yhä enemmän Yhdysvaltain kampukset vallanneesta ilmiöstä, jossa liberaalit parikymppiset opiskelijat riehuvat konservaviisten puhujien tapahtumissa ja yrittävät hiljentää kaikki vastakkaiset mielipiteet. Luultavasti aika iso osa suomalaistakin on törmännyt tähän aiheeseen liittyvään uutisointiin ja keskusteluun, ainakin jos seuraa yhtään enemmän Amerikan menoa tai tietyntyyppisiä poliittisia keskusteluja.

 

Kuvahaun tulos haulle campus sargon of akkad

 

Olen kuitenkin ollut hieman skeptinen sen suhteen, mistä ihan tarkalleen on kyse ja kuinka laajasta ilmiöstä puhutaan. Dave Rubinin kaltaiset hahmot ovat aika ahkerasti yrittäneet luoda kuvaa ilmiöstä, jossa liberaalit opiskelijat ovat valtaisan vakava uhka sananvapautta ja vähän kaikkea muutakin kohtaan.

Katselin viime vuonna erään (kerrankin jopa ihan mielenkiintoisen) Rubinin ohjelman jakso, jossa tämä haastatteli anarkokapitalistista taloustietelijä Bryan Caplania johdattelevalla kysymyksellä kampuskauhuista. Rubinin harmitukseksi Caplan vastasi, että vaikka aika erikoista menoa jollain kampuksilla nähdäänkin, niin hän ei ole millään lailla törmännyt tähän ja tilanne on sama valtaisalla enemmistöllä yliopistoihmisistä.

Jokunen päivä Vox julkaisi mielenkiintoisen tekstin aiheesta ja tuosta oli aika hyvä keskustelu myös Voxin Weeds-podcastissa.

It is so accepted that there is a growing climate of authoritarianism that whether or not individual examples are true is fundamentally irrelevant.

Except robust data suggests that maybe it isn’t. Overall public support for free speech is rising over time, not falling. People on the political right are less supportive of free speech than people on the left. College graduates are more supportive than non-graduates. Indeed, a 2016 Knight Foundation survey showed that college students are less likely than the overall population to support restrictions on speech on campus. Among the public at large, meanwhile, the group whose speech the public is most likely to favor stifling is Muslims.

 

Deplatformaaminen on varmastikin mennyt välillä liian pitkälle ja tämän porukan olisi hyvä olla sortumatta ylilyönteihin, jos ei muista syistä, niin ainakin siksi että nykyään monille tuntuu menevän mikä tahansa propagandaviesti läpi, jos taustalla näytetään videota huutavista feministeistä ja sananvapauden tuhoavista opiskeliradikaaleista. Tuo Voxin juttu ja podcasti ehkä kuitenkin laittavat aihepiiriin liittyvän keskustelun vähän fiksumpaan kontekstiin ja oikeiin mittasuhteisiin.

 

What you see here is that people on the moderate left really have become less tolerant of racists while growing more tolerant of all other groups. Meanwhile, the other five ideological subcategories seem to have become more tolerant of everyone.

Also note that in general, people with left-wing ideological commitments are overall moretolerant than people with right-wing ones. There’s simply no evidence for the Brooks view that left-wing politics is producing closed-minded people. Indeed, as Murphy notes, this is not really much of a surprise as there is a well-known correlation between left-wing political commitments and the personality attribute known to psychologists as Openness to Experience. Somewhat ironically, two of the best-known popularizers of this point, Jonathan Haidt and Jordan Peterson, are vocal anti-PC activists, though survey data confirms exactly what their research predicts — left-wing people are more supportive of free expression.

 

Vähän puhuttu väestötilasto Amerikasta

Vox.com kirjoitti pari päivää sitten mediassa yllättävän vähän huomiota saaneesta tilastosta, joka koski Yhdysvaltain väestön eliniänodotteen kehitystä. Eliniänodote laski viime vuonna ja se laski nyt jo toista vuotta putkeen. Kyseinen tilasto on saanut yllättävän vähän huomiota mediassa ottaen huomioon, että eliniänodote on ihan keskeisimpiä mittareita ihmisten hyvinvointia arvioitaessa eikä vastaavaa ole nähty Yhdysvalloissa vuosikymmeniin.

Edellinen kerta kun eliniänodote laski edes yhden vuoden ajan oli 1993 ja tuo johtui suurelta osin AIDS-kuolemien huipusta. Edellisen kerran eliniänodote laski kaksi vuotta putkeen yli 50 vuotta sitten 1960-luvun alussa. Yhdysvaltain eliniänodote on Länsi-Eurooppaan verrattuna hieman matalampi, mikä selittyy varmaankin köyhemmän väestönosan heikommalla terveydenhuollolla. Viime vuosien kehitystä selittää ilmeisesti kaikkein parhaiten käsiin räjähtänyt opiaatti- ja heroiiniepidemia, mutta ilmeisesti myös esimerkiksi alkoholiriippuvuuteen liittyvien kuolemien ja itsemurhien määrät ovat kasvaneet.

Trumpin töhöilyjen, riidanhaastamisen ja kulttuurisodan lietsonnan yksi pahimpia seurauksia kai on, ettei näihin ongelmiin oikeasti kiinnitetä huomiota. Tai jos aiheeseen joskus kiinnitetäänkin humiota, niin ratkaisuja ei ainakaan mietitä, vaan tyydytään sanomaan että tähänkin ovat syyllisiä globalistit, maahanmuuttajat, likaiset vähemmistöt, rannikoiden liberaalit sekä social justice warriorit.

 

Mihin tarvitaan pikkukaupunkeja? (Triggeröidyitkö?)

Yhdeksi Amerikan tunnetuimmaksi yleisintellektuelliksi nousseen Paul Krugmanin New York Timesin kolumni on varmaan tärkeimpiä paikkoja, joista liberaali Amerikka on 2000-luvulla lukenut miten on hyvä ajatella.

Taloustieteen nobelinsa Krugman sai kuitenkin kansainvälisen kaupan ja talousmaantieteen kanssa puuhastelusta. Talousmaantiede on siis alue, jossa kenenkään on vaikea kiistää Krugmanin akateemisia ansioita ja tuosta aiheesta Krugman kirjoitti pari päivää sitten uusimmassa New York Timesin kolumnissaan esittäen kysymyksen, mihin nykyään talouden näkökulmasta ylipäätään tarvitaan pikkukaupunkeja? Kysymys on ihan mielenkiintoinen ja  kysymisen arvoinen, mutta joidenkin ihmisten reaktiot Krugmanin kysymyksenasetteluun kavaltavat mielestäni myös jotain mielenkiintoista.

 

Kuvahaun tulos haulle schelling model

 

Taloustieteen vahvuuksiin ja heikkouksiin kuuluu, että siinä ihmisiä mallinnetaan (ainakin hyvin usein) puhtaasti omaa hyvinvointiaan maksimoivina sosiopaatteina. Heikkous se on siksi, että todellisen maailman ihmiset eivät ole sosiopaatteja. Vahvuus se on siksi, että se tekee mallintamisen selväst helpommaksi paljastaen samalla kuitenkin paljon siitä minkälaisia riippuvuussuhteita tutkittavaan ilmiöön liittyy. Näitä syy- ja seuraussuhteita arvioidessa ei välttämättä ole edes niin olennaista,  ovatko mallin oletukset täysin realistisia. Kartan tapaan malli voi esittää ilmiön olennaisimmat asiat helpommin ymmärrettävässä muodossa.

Ihmisten, yritysten tai ihan koko talouden toimintalogiikkaa tutkiessa kannattaa myös pitää omat moraaliset tulkinnat taustalla, yrittää vain ymmärtää miten homma toimii ja vasta sen jälkeen tuoda moraali mukaan. Lapsen kutsuminen kestokulushyödykkeeksi lienee aika kärkipaikoilla autistisen ekonomistista kielenkäyttöä mietittäessä, mutta tiettyjä asioita katsottaessa lapsen käsitteleminen kestokulutushyödykkeenä voi olla perusteltua.

Tuohon suuntaan menevät sanavalinnat saattavat muuttua kuitenkin myös ongelmallisiksi ja ne voivat olla jopa pahantahtoisia. Jos tarkoituksena on provosoida vastustajistasi vahva tunnereaktio, jotta pääset syyttämään vastustajiasi järjen sijaan tunteella ajatteleviksi, niin se ei ole kovin ylevä peruste käyttää tiettyjä sanoja. Jotkut semiautistiekonomistit tai poliitikot tuntuvat pelaavan juuri tällä tavalla. Tiettyjä sinänsä paikkansapitävät taloudelliset lainalaisuudet kehystetään halutuilla sananvalinnoilla, jotta vastapuolelta saataisiin juuri tunnepitoinen reaktio ja päästään korostamaan omaa rationaalisuutta. Ja joo, tämän otsikon aihepiiristä puhuttaessa minäkin saatan joskus sortua vähän samaan kommunikoidessani oman elämänsä mauripekkaristen kanssa.

Sinänä on ehkä hieman No shit Sherlock-tason havainto, että konservatiiviset oikeistolaiset eivät  mieti taloudellisia lainalaisuuksia liberaalivasemmistolaisia rationaalisemmin  kun ronkitaan heille kipeitä paikkoja. Krugmanin kysymys siitä, mihin tarvitaan pikkukaupunkeja, tuntuu saaneen muutamat kommenttipalstojen oikeistolaiset  jopa epärationaalisen raivon partaalle. Krugman esittää juuri korkealla abstraktiotasolla että pikkukaupungeilla yksinkertaisesti näyttäisi olevan hyvin vähän sellaisia suhteellisia etuja, joita niillä vielä joitain vuosikymmeniä sitten oli.

Once upon a time, it was obvious what towns and small cities did: they served as central places serving a mainly rural population engaged in agriculture and other natural resource-based activities…

Over time, however, agriculture has become ever less important as a share of the economy, and the rural population has correspondingly declined as a determinant of urban location. Nonetheless, many small cities survived and grew by becoming industrial centers..

Some localized industries created fertile ground for new industries to replace them; others presumably became dead ends. And while a big, diversified city can afford a lot of dead ends, a smaller city can’t. Some small cities got lucky repeatedly, and grew big. Others didn’t; and when a city starts out fairly small and specialized, over a long period there will be a substantial chance that it will lose enough coin flips that it effectively loses any reason to exist.

Kuvahaun tulos haulle krugman fujita

 

Nykyiset urbaanit keskittymät olisivat puhtaasti luonnonmaantiedettä katsottaessa voineet sijoittua muuallekkin, mutta sen jälkeen kun jonkinlainen keskittymä on syntynyt, itseään ruokkiva positiivinen takaisinkytkentä lähtee helposti pyörimään. Jos kaupunki on melkoisen pieni ja erikoistunut, ajan myötä se päätyy helposti negatiiviseen noidankehään, josta ei ole paluuta. Kyseessä ei ole  luonnonvoima, mutta sen ajattelu luonnonvoimana ei mielestäni johda kovin pahasti harhaan. Maantieteelle emme voi mitään

Krugmanin artikkelista närkästyneet oikeistolaiset jenkit ovat kuitenkin hieman erikoinen ilmiö. Suomen aluepolitiikasta lukiessani olen tottunut tähän, mutta kovasti kapitalismin puolesta puhuvat tyypit päätyvät poimimaan yksittäisiä esimerkkejä menestyvistä pikkukaupungeista ja yrittävät jopa esittää talousmaantieteen perusmekanismeja avaavan Krugmanin ajatukset nimenomaan moraalisesti kyseenalaisina. Krugmanin tarkoituksena ei nähdäkseni ottanut mitään kantaa siihen, missä ketkäkin ihmiset haluaisivat mieluiten asua.

Henkilökohtaisesti pidän ehkä erityisen raivostuttavana tähän aihepiiriin liittyvää argumentaatiota, jossa esitetään että minun kaltaiseni ihmiset eivät välitä syrjäseuduilla, pikkukaupungeissa tms. asuvista ihmisistä. Minä nimenomaan katson välittäväni näistä ihmisistä. Sen sijaan minä en niin kauheasti välitä syrjäseuduista paikkoina. Prioriteettina olisi pyrkiä mahdollisuuksien mukaan auttamaa näitä ihmisiä, ei pitämään yllä jotain haavekuvaa elävästä maaseudusta tai pikkukaupunkien aidosta Amerikasta.

 

 

Trump, Venäjä-tutkinta, Impeachment ja tulevaisuus

Tällä viikolla on kirjoitettu ja puhuttu paljon Robert Muellerin johtamasta Venäjä-tutkinnasta. Viime päivinä katseet ovat kääntyneet Donal Trumpin vävypoikaan Jared Kushneriin ja tämän rooliin. Uutisia ja niihin liittyviä kommentaareja on tullut sitä tahtia, että on vaikea pysyä mukana jos ei oikeasti käytä aikaa tapahtumien seuraamiseen.

Tällä hetkellä voinee kuitenkin vetää johtopäätöksen, että Trumpin lähipiiriin kuuluvilla ihmisillä on ollut melkoisen epäilyttäviä yhteyksiä Venäjälle. Se mitä ihan tarkalleen on tapahtunut ja mitä lakeja on  mahdollisesti rikottu, on tietysti olennainen asia lakiteknisestä näkökulmasta. Impeachment tarkoittaa suomeksi virkavirhesyytteeseen asettamista ja jotta pääsisimme oikeasti puhumaan isosta-I:stä Trumpin yhteydessä, täytyy tutkinnan mennä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Minulle on kuitenkin lähes täysin toissijaista, onko Trump rikkonut lakeja. Hän on järjestelmällisesti kussut kaikkien liberaalin demokratian arvojen päälle ja tuo on ollut paljon pahempi “rikos” kuin mitkään asiat, joista hänet mahdollisesti saadaan  virkavirhesyytteeseen. Olisi hienoa jos Trump-saataisiin virkavirhesyytteeseen tai jotenkin muuten kammettua pois presidentin pallilta ennenaikaisesti. Ja ihan vaikkapa vedonlyöntitoimistojen kertoimia katselemalla tuo skenaario alkaa näyttää jo aika mahdolliselta.

Tällä varmaankin estettäisiin Trumpien pahimpien kuningasideoiden toteutuminen, vähennettäisiin kansainvälisiä jännitteitä ja ennen kaikkea otettaisiin askeleita takaisin kohti sivistyneempä julkista diskurssia. Trumpin potkiminen pois presidentinpallilta olisi merkittävä, mutta kuitenkin yksinään täysin riittämätön askel tuohon suuntaan.

Presidentinvaalikampanjan loppusuoralla viime vuonna muistan ajatelleeni että Trump on tehnyt esiintymisellään ja toiminnallaan jo niin paljon tuhoa, että presidentiksi nouseminen olisi vain kirsikka kakun päälle. Erilaiset konservatiiviset, pseudokonservatiiviset ja auktoritääriset voimat olivat nousussa ilman Trumpiakin, mutta Trump on antanut noille kriittisen lisäbuustin, enkä usko että enää tässä vaiheessa Trumpin impeachmentillä olisi suurta välitöntä vaikusta noiden voimien heikentymiseen.

Trumpin asettaminen virkavirhesyytteeseen saisi Donaldin fanaattiset kannattajat sotajalalle. Infowars, Breitbart ja varsinkin pienemmät roskamediat tuuttaisivat netin täyteen misinformaatiota eikä homma varmaan jäisi pelkästään nettiraivon tasolle ja presidentiksi tietysti nousisi paloekonservatiivinen kristitty Mike Pence. Trumpin nousu olisi pitänyt pystyä katkaisemaan jo kaksi vuotta sitten, jotta vahingot olisi oikeasti saatu minimoitua.

Pillbillies – Heroiini toimii kaikkialla

Viimeisen parin vuoden ajan uutisissa on pyörinyt äärimmäisen synkkä, mutta perverssillä tavalla mielenkiintoinen tarina heroiini- ja opiaattipohjaisten kuolemien räjähdysmäisestä kasvusta Yhdysvalloissa. Trendi on jatkunut pitkään ja sen syntyä on pedattu jo 80-luvun lopulta lähtien kun lääkäripiireissä valtasi alaa ajatus, ettei kivunlievitykseen määrätyillä opiaattipohjaisilla lääkkeillä ole kauhean merkittäviä haittavaikutuksia. Homma lähti kuitenkin isosti liikkelle ysärin loppupuolella mm. notoriöösin Oxycontinin vallattua markkinoita.  Olen kirjoitellut vähän tästä aiemminkin ja aihepiiristä kiinnostuneille  suosittelen totisesti Sam Quinonesin kirjaa Dreamland.

 

Kuvahaun tulos haulle opioid deaths

Trump: ”They said the biggest single problem they have up here is heroin,” “And I said, ‘How does heroin work with these beautiful lakes and trees?’ … It doesn’t.

John Oliver: “Yeah, it does, though,”  “It does. Heroin works basically everywhere because it’s heroin, not a cell phone. Heroin has full coverage.”

Jos tämänkin aiheen haluaa sitoa Trumpiin, niin tietyllä tavalla se, että monien Amerikan pikkupaikkakuntien pääraitit ovat tällä vuosikymmenellä täyttyneet heroinistizombeista, on varmasti ollut monille myös symbolisesti merkittävä kuvaus Amerikan rappiosta. Esimerkiksi Bill Maher hassutteli tammikuussa Trumpin virkaanastujaisten aikoihin punaniskapilleripäistä ja siitä, kuinka Trumpin kannatuksessa oli aika vahvoja maantieteellisiä korrelaatioita kasvaneiden heroiinikuolemien kanssa.

Vuosituhannen vaihteesta lähtien aiemmasta poikkeavat ihmisryhmät alkoivat koukuttua aivan uudessa mittakaavassa opiaattipohjaisiin lääkkeisiin ja näistä monet siirtyivät myöhemmin heroiinin käyttäjiksi. Kun lääkekoukussa olleiden ihmisten määrä kasvoi, näkivät huumediilerit tässä uuden markkinaron heroiinille. Ja kun kevyesti opiaattipohjaisia lääkkeitä määränneitä lääkäreitä alettiin pistää (syystäkin) telkien taakse ja heppoisin perustein pillereitä määränneet vastaanotot suljetiin, päätyivät vielä useammat jo koukussa olleet ihmiset heroiinin käyttäjiksi.



Esimerkiksi Voxin Weeds podcastin viimeisimmässä jaksossa kuitenkin spekuloitiin, että nyt aletaan valitettavasti olla ehkä pisteessä, jossa kasvaneen heroiinin tarjonnan seurauksena aiempaa useampi ihminen päätyy suoraan heroiinin käyttäjäksi ilman, että he olisivat aiemmin käyttäneet opiaattipohjaisia lääkkeitä. Tätä kuitenkin ujostellaan sanoa.

Opiaattikriisin pieni positiivinen seuraus on ollut, että kun ihmiset ovat koukuttuneet laillisten pillereiden kautta, on addioktiota katsottu ymmärtäväisemmin ja tämän seurauksena on ylipäätään aiempaa enemmän yritetty ratkaista huumeongelmaa eikä vain moralistisesti rangaista käyttäjiä. Osittain tämä on johtunut siitä, että republikaanit ja punaniskajuntit eivät ole enää kyenneet samalla tavalla näkemään huumeriippuvuutta vain kaupunkien likaisten vähemmistöjen moraalisen rappion merkkinä.

Kuvahaun tulos haulle opioids maps

Toisin kuin aiemmat huume-epidemiat, on 2000-luvun heroiiniepidemia iskenyt erityisesti Amerikan valkoiseen väestönosaan. On liioiteltua sanoa, että kyse olisi syrjäseutujen ongelmasta, sillä se näkyy ympäri Yhdysvaltoja, mutta toisin kuin aiemmin, nyt heroiiniin kuolee ihmisiä myös syrjäseutujen pikkukaupungeissa ja monet rankimmin kärsineet alueet ovat syrjästeutujen pikkukaupunkeja kuten opiaattiepidemian epicenter West Virginian, Etelä-Ohion ja Länsi-Kentuckyn alueella.

Se mitä olen itse ymmärtänyt, on Amerikan opiaatti- ja heroiiniepidemia jossain määrin uniikin tapaus, joka selittyy sillä, että voimakkaita kipulääkkeitä sekä markkinoitiin että määrättiin pitkään ilman riittävää valvontaa. Olen kuitenkin miettinyt, että voisiko muuallakin länsimaissa ja myös Suomessa tapahtua tulevaisuudessa jotain vastaavaa. Kovat huumeet leviäsivät uudessa mittakaavassa maan syrjäisempien osien pikkupaikkakunnille. Samalla kun suuremmat kaupungit nousevat entistä selvemmin taloudellisesti elivoimaisimmiksi alueiksi, siiryvätkö  aiemmin tyypillisesti suurkaupunkeihin liitetyt ongelmat, kuten huumeongelmat entistä enemmän syrjäseuduille?