Mihin tarvitaan pikkukaupunkeja? (Triggeröidyitkö?)

Yhdeksi Amerikan tunnetuimmaksi yleisintellektuelliksi nousseen Paul Krugmanin New York Timesin kolumni on varmaan tärkeimpiä paikkoja, joista liberaali Amerikka on 2000-luvulla lukenut miten on hyvä ajatella.

Taloustieteen nobelinsa Krugman sai kuitenkin kansainvälisen kaupan ja talousmaantieteen kanssa puuhastelusta. Talousmaantiede on siis alue, jossa kenenkään on vaikea kiistää Krugmanin akateemisia ansioita ja tuosta aiheesta Krugman kirjoitti pari päivää sitten uusimmassa New York Timesin kolumnissaan esittäen kysymyksen, mihin nykyään talouden näkökulmasta ylipäätään tarvitaan pikkukaupunkeja? Kysymys on ihan mielenkiintoinen ja  kysymisen arvoinen, mutta joidenkin ihmisten reaktiot Krugmanin kysymyksenasetteluun kavaltavat mielestäni myös jotain mielenkiintoista.

 

Kuvahaun tulos haulle schelling model

 

Taloustieteen vahvuuksiin ja heikkouksiin kuuluu, että siinä ihmisiä mallinnetaan (ainakin hyvin usein) puhtaasti omaa hyvinvointiaan maksimoivina sosiopaatteina. Heikkous se on siksi, että todellisen maailman ihmiset eivät ole sosiopaatteja. Vahvuus se on siksi, että se tekee mallintamisen selväst helpommaksi paljastaen samalla kuitenkin paljon siitä minkälaisia riippuvuussuhteita tutkittavaan ilmiöön liittyy. Näitä syy- ja seuraussuhteita arvioidessa ei välttämättä ole edes niin olennaista,  ovatko mallin oletukset täysin realistisia. Kartan tapaan malli voi esittää ilmiön olennaisimmat asiat helpommin ymmärrettävässä muodossa.

Ihmisten, yritysten tai ihan koko talouden toimintalogiikkaa tutkiessa kannattaa myös pitää omat moraaliset tulkinnat taustalla, yrittää vain ymmärtää miten homma toimii ja vasta sen jälkeen tuoda moraali mukaan. Lapsen kutsuminen kestokulushyödykkeeksi lienee aika kärkipaikoilla autistisen ekonomistista kielenkäyttöä mietittäessä, mutta tiettyjä asioita katsottaessa lapsen käsitteleminen kestokulutushyödykkeenä voi olla perusteltua.

Tuohon suuntaan menevät sanavalinnat saattavat muuttua kuitenkin myös ongelmallisiksi ja ne voivat olla jopa pahantahtoisia. Jos tarkoituksena on provosoida vastustajistasi vahva tunnereaktio, jotta pääset syyttämään vastustajiasi järjen sijaan tunteella ajatteleviksi, niin se ei ole kovin ylevä peruste käyttää tiettyjä sanoja. Jotkut semiautistiekonomistit tai poliitikot tuntuvat pelaavan juuri tällä tavalla. Tiettyjä sinänsä paikkansapitävät taloudelliset lainalaisuudet kehystetään halutuilla sananvalinnoilla, jotta vastapuolelta saataisiin juuri tunnepitoinen reaktio ja päästään korostamaan omaa rationaalisuutta. Ja joo, tämän otsikon aihepiiristä puhuttaessa minäkin saatan joskus sortua vähän samaan kommunikoidessani oman elämänsä mauripekkaristen kanssa.

Sinänä on ehkä hieman No shit Sherlock-tason havainto, että konservatiiviset oikeistolaiset eivät  mieti taloudellisia lainalaisuuksia liberaalivasemmistolaisia rationaalisemmin  kun ronkitaan heille kipeitä paikkoja. Krugmanin kysymys siitä, mihin tarvitaan pikkukaupunkeja, tuntuu saaneen muutamat kommenttipalstojen oikeistolaiset  jopa epärationaalisen raivon partaalle. Krugman esittää juuri korkealla abstraktiotasolla että pikkukaupungeilla yksinkertaisesti näyttäisi olevan hyvin vähän sellaisia suhteellisia etuja, joita niillä vielä joitain vuosikymmeniä sitten oli.

Once upon a time, it was obvious what towns and small cities did: they served as central places serving a mainly rural population engaged in agriculture and other natural resource-based activities…

Over time, however, agriculture has become ever less important as a share of the economy, and the rural population has correspondingly declined as a determinant of urban location. Nonetheless, many small cities survived and grew by becoming industrial centers..

Some localized industries created fertile ground for new industries to replace them; others presumably became dead ends. And while a big, diversified city can afford a lot of dead ends, a smaller city can’t. Some small cities got lucky repeatedly, and grew big. Others didn’t; and when a city starts out fairly small and specialized, over a long period there will be a substantial chance that it will lose enough coin flips that it effectively loses any reason to exist.

Kuvahaun tulos haulle krugman fujita

 

Nykyiset urbaanit keskittymät olisivat puhtaasti luonnonmaantiedettä katsottaessa voineet sijoittua muuallekkin, mutta sen jälkeen kun jonkinlainen keskittymä on syntynyt, itseään ruokkiva positiivinen takaisinkytkentä lähtee helposti pyörimään. Jos kaupunki on melkoisen pieni ja erikoistunut, ajan myötä se päätyy helposti negatiiviseen noidankehään, josta ei ole paluuta. Kyseessä ei ole  luonnonvoima, mutta sen ajattelu luonnonvoimana ei mielestäni johda kovin pahasti harhaan. Maantieteelle emme voi mitään

Krugmanin artikkelista närkästyneet oikeistolaiset jenkit ovat kuitenkin hieman erikoinen ilmiö. Suomen aluepolitiikasta lukiessani olen tottunut tähän, mutta kovasti kapitalismin puolesta puhuvat tyypit päätyvät poimimaan yksittäisiä esimerkkejä menestyvistä pikkukaupungeista ja yrittävät jopa esittää talousmaantieteen perusmekanismeja avaavan Krugmanin ajatukset nimenomaan moraalisesti kyseenalaisina. Krugmanin tarkoituksena ei nähdäkseni ottanut mitään kantaa siihen, missä ketkäkin ihmiset haluaisivat mieluiten asua.

Henkilökohtaisesti pidän ehkä erityisen raivostuttavana tähän aihepiiriin liittyvää argumentaatiota, jossa esitetään että minun kaltaiseni ihmiset eivät välitä syrjäseuduilla, pikkukaupungeissa tms. asuvista ihmisistä. Minä nimenomaan katson välittäväni näistä ihmisistä. Sen sijaan minä en niin kauheasti välitä syrjäseuduista paikkoina. Prioriteettina olisi pyrkiä mahdollisuuksien mukaan auttamaa näitä ihmisiä, ei pitämään yllä jotain haavekuvaa elävästä maaseudusta tai pikkukaupunkien aidosta Amerikasta.

 

 

Kasautumisedut, kaupungit ja aluepolitiikka

Junamatkalla luettavakseni valikotui Wired magazinen uusin numero. Artikkeli Why Middle America and Sillicon Valley dont mix kuvasi denveriläistä jannua, joka yritti saada vakuutusten nettimyyntiä tms. tekevän startuppinsa lentoon. Näissä Starp up-kiemuroissa ei ollut varsinaisesti mitään erityisen mielenkiintoista, mutta artikelin havainnot siitä, kuinka Middle Americasta on vaikea ponnistaa ihan terävimmälle huipulle, olivat ihan mielenkiintoisia. Viimeisen vuosikymmenen aikana Piilaakson suhteellinen merkitys on kasvanut entisestään, suuri osa merkittävistä teknologiayrityksistä toimii siellä ja Denverin kaltaisissa metropoleistakin on vaikea nousta aivan terävimmälle huipulle. Tämän seurauksena päädyin sitten loppu junamatkan ajan naputtelemaan ylös aihepiiriä sivuavia ajatuksiani.

Syrjästeutujen tyhjeneminen, kaupungistuminen ja metropolien taloudellisen merkityksen kasvaminen ovat enemmän tai vähemmän väistämättömiä kehityskulkuja ja Helsingin tuore pormestari Jan Vapaavuori on ihan aiheestakin toistellut, että kaupungistuminen ei ole tykkäämiskysymys. Kehitykseen voidaan vaikuttaa hieman, mutta kovan luokan kepuloinnillakin kehitystä voidaan vain hidastaa. Puhtaasti markkinavoimien muovaamassa maailmassa Suomessa, mutta myös muualla kaupungistuminen olisi kovempaa ja sillä olisi myös plussamerkkinen vaikutus talouskasvuun. Tämä ei edelleenkää tarkoita, etteikö jollain tasolla saattaisi olla hyödyllistä ohjata kaupungistumista potentiaalisten haittojen ehkäisemiseksi.

Esimerkiksi Suomessa keskustelu menee kuitenkin raivostuttavan usein yksiulotteiseen Helsinki vastaan maakunnat-väittelyyn. Ode Soininvaara käsitteli aihepiiriä hiljattain taas ihan hyvin blogikirjoituksessaan Helsingin kasvu – koko maa asuttuna?.

Helsinkiin suuntautuvan muuttopaineen vähentäminen edellyttäisi, että tuettaisin muita, kehityskelpoisimpia kaupunkeja. Se on jokseenkin täysin eri asia kuin tukea huonoimmin eväin varustettuja alueita. Jos aluepolitiikan tärkeimmäksi päämääräksi otetaan toivottomimpien alueiden tekohengittäminen, se tarkoittaa, ettei tehdä mitään sille, että Tampere, Oulu, Jyväskylä ja Turku voisivat ottaa suuremman vastuun urbanisoitumisesta.

Sanotaan se nyt suoraan: jos kunnan väestön mediaani-ikä on noussut kuuteenkymmeneen vuoteen, on aika siirtyä oireen mukaiseen hoitoon. Aluepolitiikkaan käytetyt rahat menevät hukkaan, jos sen päätavoitteeksi tavoitteeksi otetaan epätoivoisimpien alueiden tekohengittäminen.

On ymmärrettävä vaatimus, että ihmisiä ei pidä asettaa asuinpaikan takia eriarvoiseen asemaan ja siksi kaikkialla maassa pitäisi turvata samat palvellut. Tätä ei käyttännössä oikein voi ihan täysmittaisesti toteuttaa, mutta hyväksyn tämän jonkinlaiseksi ihanteeksi johon pyritään. Sen sijaan en pysty ymmärtämään ajatusta, että alueerakenne olisi asia, jonka ei pitäisi muuttua ja pitäisi ensisijaisesti tukea joitain alueita. Olennaista olisi tukea ongelmallisilla alueilla asuvia ihmisiä ja yksi keskeinen keino on tehdä muuttaminen paremmin menestyvälle alueelle mahdollisimman helpoksi.



Aluepolitiikan perusajatus pitäisi perustua jo muinoin Johann Heinrich von Thünenin ja Walter Christallerin havaintojen tapaan keskusverkkohierarkiaan ja keskusten vaikutusalueiden hahmottamiseen. Suomen kaltaisessa alueeltan valtaisassa, mutta asukasluvultaan pienessä maassa ei ole mahdollista luoda levällään olevien pikkupaikkakuntien verkostoa. Siitä voi väitellä minlälainen kaupunkiverkosto olisi ideaali ja missä määrin julkisen vallan pitäisi ohjata kehitystä kohti tuota ideaalia. Sen pitäisi kuitenkin tapahtua niin että meillä on riittävän vahvoja keskittymiä ja sen ei varsinkaan pitäisi tapahtua, niin että pyritään suoranaisesti estämään hyvin menestyvän suurkaupunkien kasvua.

Kuvahaun tulos haulle world is spiky

Kirjoituksen alussa mainitsemani Wiredin juttu kuvaa tietyllä tavalla kuitenkin äärimmäisen keskittymisen seurauksia. Globaalissa kilpaluissa jopa yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvalloissa paljon asioita keskittyy muutamille suurimille kaupunkiseuduile. En edelleenkän tiedä missä määrin ja millä tavoin julkisen vallan pitäisi yrittää vaikuttaa tähän kehitykseen. Tuollaisesta äärimmäisestä globaalin mittakaavan keskittymisestä seuraa kuitenkin monenlaisia negatiivisiakin ulkoisiavaikutuksia. Herää myös kysymys missä määrin edes Helsinki on tässä tarkastelussa riittävän suuri kaupunkiseutu pärjäämään globaalissa kilpailussa ja jos asioita mietittäisiin puhtaasti kansallisvaltioiden välisenä taisteluna toisiaan vastaan, niin Suomen kannattaisi antaa Helsingin kasvaa ja ehkä suorastaan pyrkiä hyvin aktiivisen keskitttämiseen.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Pitää varmaan yrittää jäsennellä tähän aihepiiriin liittyviäni ajatuksia useampaan kirjoitukseen joskus tulevaisuudessa. Jonkinlainen perusajatus nyt kuitenkin on, että kaupungistuminen ja suurten metropolien vaikutuksen kasvu ovat megatendejä, johin voidaan vaikuttaa vain hyvin rajallisesti ja pitäisi miettiä miten aihepiirin liittyviä ongelmia voisi olla mahdollista hallita ja ratkoa.