Jordan Peterson – Intellektuelli jonka ansaitsemme

Kirjoitin omia ajatuksia Jordan Petersonista jo puolisen vuotta sitten, mutta tuon jälkeen Petersonin tähti on vain jatkanut nousuaan. Petersonin persoonaan ja ajatuksiin liittyvää keskustelua näkyy yhä enemmän myös suomalaisilla nettisivuilla.

Tammikuussa Cathy Newmanin Peterson-haastattelu aikalailla räjäytti internetin. Samoihin aikoihin julkaistu Petersonin uusi filosofinen self help-kirja 12 Rules for Life: An Antidote to Chaos nousi Amazonin top seller-listan kärkeen. David Brooks totesi muutama kuukausi sitten, että Jordan Peterson saattaa olla tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisin intellektuelli, mikä tuntuu hyvin, hyvin, hyvin, hämmentävältä.. Pari päivää sitten Peterson oli yhden jopa liberaalin Amerikan suurimman auktoriteetin, Bill Maherin haastateltavana.

Kuten aiemmin totesin Peterson on mielestäni erikoinen yhdistelmä  self-help-gurua ja paloekonservatiivia, joka kertoo tarinoita ja muotoilee sanomansa syvälliseltä kuulostaviksi viiden pennin viisauksiksi. Tuo on minusta edelleen hyvä tiivistys Petersonista, mutta luin kuitenkin Nathan Robinsonin Peterson-aiheisen tekstin Current Affairsistä ja tuon inspiroimana voisi analysoida Peterson-ilmiötä vielä pikkiriikkisen lisää.

Peterson käyttää hyvin koukeroista ja hankalasti avautuvaa kieltä. Se saa hänet toisaalta näyttämään tietystä tulokulmasta katsottuna sivistyneeltä ja lukeneelta hahmolta. Toki muissa yhteyksissä tuntuu, että monet miehen kannattajista tuntuvat pitävän “vastapuolen” vähääkään samankaltaisia auktoriteettejä todellista elämää ymmärtämättöminä munapäinä. Petersonin tapaukessa epmääräinen sofismi, sivistyssanojen käyttö ja  italicsin ryöstöviljey näyttäytyvät monille kuitenkin meriitteinä.

Minusta monien Petersonin fanipoikien ajattelua kuvastaa hyvin tämä Amazoniin hänen vanhemmasta Mapf of meaning-kirjastaan kirjoitettu arvostelu: I am not sure I understood it, but it’s absolutely brilliant. Maps of meaningin hämmentävät diagrammeihin tiivistyy myös ehkä jotain Petersonin mumbojumbon ymmärrettävyydestä.

 

Petersonin taktiikka saa hänet myös paremmin  suojaan akateemiselta kritiikiltä, sillä hän on poiminut sinänsä kiitettävällä  pieteetillä pieniä palasia eri aloilta, mutta yhdistellyt ne sitten osaksi omaa kertomustaan, jollon kukaan aihepiirien todellinen ammattilainen ei lähde haastamaan miestä, koska ei hahmota pakettia kokonaisuutena.

Minusta ei vain ole ihan kauhean liioiteltua sanoa, että puolet miehen puheesta on sisällötään täysin tyhjää ja toinen puoli banaalia itsestäänselvyyksien toistetelua. Itsestäänselvyyksillä saatetaan vihjata tai olla vihjaamatta moniin suuntiin, mutta tämä monitulkintaisuus on osaltaan Petersonin edgyn julkisuuskuvan taustalla ja samaan aikaan kuitenkin mahdollistaa myös pakoväylän erilaisia syytöksiä kohtaan.

“Ei, Peterson ei sanonut”, että naisten meikkaaminen seksuaalisen halukkuuden symbolina tekisi työpaikka-ahdistelusta hyväksyttävää”. Peterson ei ole millään lailla vastuussa siitä, jos iso osa hänen vannoutuneista nettiseuraajistaan viljelee tuollaisia ajatuksia hänen kommentiensa inspiroimana.

Vaikka Peterosnia on (kuten lähes kaikkia puhuvia päitä) on tulkittu myös pahantahtosiesti väärin, ei viraaliksi nouseessa Chanel 4:n haastattelussa Cathy Newmanin so you are saying  ole itseasiassa kovinkaan huono tapa lähestyä Petersonin puheita, koska ne ovat äärimmäisen epämääräisiä ja epäselviä. 

Petersonin meriitiksi voi ehkä nostaa sen, että ilmeisesti miehen self help-jorina on oikeasti autannut monia nuoria saamaan oman elämänsä järjestykseen ja ehkä ihan hyvä, että vaikka sitten jonkinlaisena youtube-julkkis saa nämä ihmiset ottamaan enemmän vastuuta omasta elämästään.

Mutta saa nähdä jääkö alkuvuosi 2018 Peterson-hypen huipuksi, vai vieläkö huippu on näkemättä. Mutta luulen, että Peterson ilahduttaa meitä kaikia vielä melko pitkään tarinoillaan siitä, kuinka lohikäärmeet teurastetaan.

Itse en saa pidettyä omaa taloani tai elämääni täydellisessä järjestyksessä, mutta aion siitä huolimatta edellenen kritisodia Petersonia ja muita vastaavia hahmoja. Ei siksi että pitäisin Petersonia natsina, hirviöinä tai minään muunakaan absoluuttisen negatiivisena hahmona. Pidän häntä yksinkertaisesti melko ärsyttävänä sofistina ja paleokonservatiivisena self help guruna, jonka osallistuminen julkiseen keskusteluun yksinkertaisesti vain sotkee asioita.

Amerikan kongressin vaalit 2018 – Trumpin välitilinpäätös

Yhdysvaltain kongressin välivaalit (midterm elections) järjestetään 8.11.2018, eli tasan kaksi vuotta Trumpin vaalivoiton jälkeen.  Välivaalien tuloksesta voi jo vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä sen suhteen, mitä Yhdysvaltain kansa Trumpin kauden ensimmäisestä puolikkaasta ajattelee ja mihin suuntaan kannatusheiluri on republikaanien ja demokraattien välillä liikkeellä.

Trumpin ensimmäisen presidenttivuoden aikana mietin, että republikaanit saattaisivat kääntyä jossain vaiheessa Donaldin töhöilyjen seurauksena tätä vastaan, vaikka perseily ei näyttäisi olevan välitön uhka republikaanien valta-asemalle. Nyt alan kuitenkin olla vakuuttunut, että Trump saa perseillä lähes haluamallaan tavalla ainakin niin kauan, ennen kuin homma materialisoituu kunnon vaalitappioksi. Juuri tällä hetkellä tilanne näyttää republikaanien kannalta hieman heikolta ja riski aika massiivisestakin vaalitappiosta alkaa näyttää mahdolliselta.

Ylipäätään presidentin puolue on menestynyt välivaaleissa historiallisesti hieman edellisiä vaaleja heikkommin ja tämän lisäksi Trump on tietysti myös historiallisen epäsuosittu presidentti. Demokraattien kannattajat ovat myös käyneet republikaaneja aktiivisemmin äänestämässä viimeisen vuoden aikana pidetyissä täytevaaleissa. Nate Silver ja Fivethirtyeight muotoilivat nämä merkit jopa muotoon  The GOP Should Be Freaking Out.

 

 

Demokraattien jytkyvoitto, joka johtaisi kongressin hallintaan yhdistettynä Robert Muellerin käynnissä oleviin tutkintoihin tarkoittaisi, että Trump saattaisi saada itselleen virkavirhesyytteen. On kuitenkin epäselvää haluavatko edes kaikki demokraatit lähteä tähän. Ja saattaisi jopa olla demokraattien kannalta ihan hyödyllistä jos Trump jatkaisi töhöilyjään vielä jonkin aikaa, sotkisi republikaanien rivejä pahemmin, vieraannuttaisi vähemmistöt ja tolkun ihmiset yhä selvemmin republikaanisesta puolueesta ja lopulta lähtiessään aiheuttaisi puolueen sisällä vielä katkeran jakautumisen eri leireihin.

Ei varmaan kannata tehdä vielä kovin pitkälle meneviä ennusteita, mutta näyttää vahvasti siltä, että republikaanien tulos syksyn välivaaleissa on heikko ja on merkkejä siitä, että se saattaa päätyä olemaan jopa katastrofaalisen heikko. Jokin kansainvälinen konflikti tai mu poikkeuksellinen dramaattinen tapahtuma voi tietysti muuttaa asemia, mutta tällä hetkellä näyttää aidosti Trumpin ja republikaanien kannalta heikolta.

Ruotsin vaalit 2018: Ruotsidemokraatit, demarien tulevaisuus ja NATO-keskustelu

Syyskuun 9. päivä pidettävät Ruotsin valtiopäivävaalit eivät varmaankaan ole vuoden 2018 tärkeimmät vaalit globaalista tai edes Suomen näkökulmasta, mutta Suomen rakkaana naapurina Ruotsin vaalit ovat merkittävä tapahtuma ja niistä voi mahdollisesti jopa vetää jotain laajempia trendejä Euroopan poliittiseen kehitykseen liittyen.

Viime vuonna pidettiin parlamenttivaalit kaikissa Länsi-Euroopan tärkeimmissä maissa, mutta Ruotsin vaalit taitavat olla Suomen presidentinvaalien ja Italian parlamenttivaalien ohella ainoat merkittävä vaalit Länsi-Euroopassa tänä vuonna. Suomen näkökulmasta mielenkiintoista on tietysti seurata Ruotsissa käytävää NATO-keskustelua ja katsoa otetaanko Ruotsissa Suomeen verrattuna rohkeampia askeleita NATO:n suuntaan.

 

Sosiaalidemokratian tulevaisuus?

Vaalivuosi 2017 oli kokonaisuutena varsin katastrofaalinen Euroopan sosiaalidemokraateille ja vasemmistostolaisille valtapuolueille. Vaikka Ruotsin sosiaalidemokraattien kannatus ei ole enää yhtä käsittämättömällä tasolla kuin joitan vuosikymmeniä sitten, on se edelleen poikkeuksellisen korkea eurooppalaiseksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Mikäli demarit saisivat heikon vaalituloksen jopa Ruotsin syksyn parlamenttivaaleissa, olisi se jonkinlainen viimeinen niitti sosiaalidemokraattien kannatuksen rajulle laskulle Euroopassa.

Ruotsi oli pitkään sosiaalidemokaattinen onnela ja sosiaalidemokraattien kädenjälki näkyy edelleen monella tavalla ja monessa asiassa. Demarit olivat ensinnäkin yhtäjaksoisesti hallituksessa vuodesta 1932 vuoteen 1976 ja tuon jälkeenkin puolue on ollut yli puolet ajasta hallitusvastuussa. Vuodesta 2006 vuoteen 2014 Ruotsi hallitusta johti porvarikoalitio, mutta viimeiset neljä vuotta sosiaalidemokraatit ovat jälleen johtaneet Ruotsia apupuolueena toimineiden vihreiden kanssa. Edellisessä vaaleissa demarit saivat 31% äänistä. Demarien kannatus kävi gallupeissa matalimmillaan alle 25:ssä prosentissa, mutta on on viimeisen vuoden aikana jälleen palannut lähelle 30 prosenttia.

Tilanne näyttää heikommalta hallituksen vähemmistöosakkaana olevalle vihreällle puolueelle ja ero Suomen vihreiden tämänhetkiseen tilanteeseen on aika iso. Miljöpartiet sai edellisissä vaaleisa 6.8% äänistä, mutta viimeaikoina sen gallupkannatus on laskenut joissain mittauksissa jopa alle 4:n prosentin äänikynnyksen ja on mahdollsita, että vihreät putoavat kokonaan ulos valtiopäiviltä. Laitavasemmiston Vänsterpartiet on kuitenkin kasvattaut kannatustaan himpun verran oppositiossa ja sen gallukannatus on viime aikoina huidellut reilussa seitsemässä prosentissa ja tuo olisi parisen prosenttiyksikköä viime vaalien äänisaalista isompi lukema.

Uusi Stefan Löfvenin johtama vasemmistohallitus näyttää tällä hetkellä  ehkä kaikkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta, mutta porvarikoalitiokin on vielä aivan mahdollisuuksien rajoissa. Moderaternat tarvitsevat tuohonkin kuitenkin vuosien 2006-2014 tapaan tuekseen keskustapuoluetta, liberaaleja ja kristillisdemokraatteja. Tosin esimerkiksi kristillidemokraateilla saatta tehdä tiukkaa ylittää äänikynnys. Toisaalta vasemmistoblokkiin kuuluvien vihreiden putoaminen valtiopäiviltä tasoittaisi hieman porvarokoalition tietä valtaan.

 

30 day moving average of poll results from September 2014 to the election in 2018, with each line corresponding to a political party.

Ruotsidemokraattien kannatus?

Kaikkien katseet ovat olleet pitkään ruotsidemokraateissa. Puolueen kaapeista löytyy kaikenlaista uusnatsiluurankoa ja puolueeseen on pitkään suhtauduttu kuin spitaaliseen. Ruotsia voi jossain määrin syyttää tarpeettoman kovasta poliittisesta korrektiudesta. Toisaalta ruotsidemokraatit pysyivät maassa kuitenkin lähes kaikkiin muihin länsieuroopan nationalistista taantumuksellistoa edustaviin puolueisiin verrattuna marginaalisempana tekijänä pidempään.

Sverigedemokraterna onnistui ylittämään valtiopäiville vaadittavan äänikynnyksen ensimmäistä kertaa vasta vuoden 2010 vaaleissa ja neljä vuotta sitten se yli kaksinkertaisti kannatuksensa yli 12 prosenttiin. Vuoden 2015 aikana puolueen gallupsuosio nousi välillä jopa selvästi yli 20 prosenttiin ja pysyi tuolla tasolla syksyyn 2017 asti, mutta viimeisten kuukausien gallupeissa puolueen kannatus on laskenut noin 15 prosenttiin. Ruotsidemokraatit ehti olla useissa gallupeissa jo Ruotsin toiseksi suurin puolue, mutta viime aikoina se on jälleen pudonnut  selvästi Moderaternan  taakse kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

Ruotsidemokraatit kasvattanevat kohtuullisen mukavasti kannatustaan edellisiin parlamenttivaaleihin verrattuna, mutta jäänevät näillä näkymillä jälleen kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja käytännö tasolla suurin kysymys taitaa olla johtaako Ruotsia syksystä lähtien nykyinen vasemmistokoalitio vai porvariblokki.

 

Internetajan ilmestyskirjan ratsastajat

Teinit vetävät huuhteluainetta tide pod-chanlangen takia. Ihmiset ahdistelevat tuntemattomia VR-chatissa toistellen kuorossa ugandanlaisen ö-luokan elokuvan hokemia. Teinien ihastelema tubettaja kuvaa itsemurhan tehneen ruumista eikä ymmärrä miksi olisi väärin pistää koko video heti Youtubeen. Ja lähes yhtä idiootti miljonääri tubettajamme PewDiePie kommentoi aihetta omilla  meemikoostevideollaan.

Kolmenkymmenen ikävuoden lähestyessä sitä huomaa välillä olevansa ulkona nykyhetken trendeistä ja ilmiöistä. Puolivakavissaan sitä jo miettii, että paskojen meemikuvien spämmääjät ja tubettajat oikeasti kertovat aikamme rappiosta. Reply All on kuitenkin kuulunut viimeiset pari vuotta suosikkipodcasteihini ja tuossa reilut kolmekymppiset Alex Goldman  ja PJ Vogt esittelevät erikoisia internetaiheisia ilmiöitä.

Reply All:n uusimmassa jaksossa esitelty twiitti sisältää kuitenkin valjoesimerkkejä ilmiöistä, jotka ovat niin absluuttisen infantiileja ja idioottimaisia, että ne kääntyvät jo mielenkiintoisiksi. Suosittelen kuuntelemaan.

Istanbulin äpärä

Vuoden 2018 ensimmäiseksi lukemakseni kirjaksi valikoitu turkkilaisen Elif Şafakin kirja Bastard of Istanbul(Suom. Kirottu Istanbul). Şafak jäi viime vuonna mieleeni fiksun oloisena feministinä ja  humanistina, joka on osannut kertoa mielenkiintoisella tavalla, Turkin tapahtumista, mutta myös laajemmin nykymaailman menosta. Ehkä tämä oli myös kahteenkin suuantan alibikirja, jolla voin sanoa lukeneeni “sekä nykyfeministiä” että islamiakin ja arvostellutta naista.

 

Kuvahaun tulos haulle elif shaFAK

 

Kirottu Istanbul on feministinen kirja ainakin siinä mielessä, että sen keskiössä ovat naiset ja monet sen tapahtumista keskittyvät juuri naisten Turkissa ja tietysti muuallakin kokemiin ongelmiin. Se ei kuitenkaan ole joidenkin exmuslimien tapainen yksipuolinen hyökkäys “barbaarisia” turkkilaisia kohtaan, vaan siitä välittyy Shafakin rakkaus Istanbulia, Turkkia ja monia sen perinteitä kohtaan.

Shafak on puhunut juuri nyanssien tärkeydestä ja dualismia sekä monoliittista identiteettipolitiikkaa vastaan. Turkin moninaisuus ja ristiriidat näkyvät kirjan keskiössä olevassa perheessä. Siskoksta yksi pitää huivia, toinen on kemalistinen nationalisti ja historianopetteja, kolmas minihametta käyttävä liberaali äpäränsynnyttäjä ja neljäs ehkä juuri kaiken tämän seurauksena lievästi mielenvikainen. Perhe onnistuu kuitenkin tulemaan jollain lailla keskenään toimeen. Ehkä nyt 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen Turkin sisäiset sapelinkalistelut näkyisivät vahvemmin myös tämän kuvitteelisen perheen arjessa.

Eurooppalaisten on aina ollut vaikea ymmärtää lännen ja idän välimaastossa olevaa Turkkia, mutta Shafakin viesti on että se on tavallaan yhtä vaikeaa myös turkkilaisille itselleen. Kirjan päähenkilöt kamppalaivet erilaisten identiteettiensä keskellä eikä kaiken alleen tukahduttava sovinistinen nationalismi kykene pyyhkimään ristiriitaisuuksiin liittyviä ongelmia pois.

Kirjan yksi keskeinen teema on Turkin suorittama armenialaisten kansanmurha, jonka turkkilaiset ovat halunneet yrittää pyyhkiä pois historiastaan ja kansamurha-sanan käyttäminen vei myös Shafakin lakitupaan, mutta toisaalta toi kirjalle myös mediahuomiota ja sitä kautta lisää lukijoita. “Puhtaiden” turkkilaisten keskellä elävät armenialaiset ja alaviitit ovat osa Turkkia, mutta varmaan turkkilaisten identiteettiä mietittäessä paljon tiivistyy kurdikysymyksen ympärille.

Tavallaan oli taas ihan kiva pitkästä aikaa lukea fiktiota ja eikä Istanbulin äpärä ollut jossain määrin synkistä teemoistaan huolimatta kovin raskas lukukokemus. Varmaan yritän tänävuonna ylipäätään lukea enemmän romaaneja.

 

Venäjän presidentinvaalit 2018 – Putin vie, mutta mitä muuta nähdään?

Globaalista näkökulmasta katsottuna vuoden 2018 merkittävimmät vaalit käydään ehkä Venäjällä ja tietysti suomalaisestakin näkökulmasta kyseessä on merkittävä tapahtuma. Venäjän seuraavien presidentinvaalien päivämääräksi on ilmoitettu 18.3.2018. Mikäli kukaan ei tuolloin saisi ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosenttia äänistä, niin toinen kierros järjestettäisiin 8.4. Vaalien voittajaa ei varmaan tarvitse kauheasti jännitää, eikä toista kierrostakaan luultavasti tarvita, mutta vaalien ympärillä pyörivä sirkus on mielenkiintoista seurattavaa ja siitä voi ehkä päätellä jotain Venäjästä ja sen tulevasta kehityksestä.

Kuinka ylivoimaisesti Putin voittaa

Vladimir Putin ei ole ilmoittautunut virallisesti ehdokkaaksi, muttei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän näin vielä tekisi. Putin ilmoittaa osallistumisestaan marraskuussa ja nyt näyttää siltä, että Putin “ottaa mallia” Niinistöstä asettumalla “itsenäisen kansanliikkeen” ehdokkaaksi. Putinin kannatus on ollut vahvinta periferiassa sekä vanhemman väen keskuudessa ja viime vuosina Putin onkin yrittänyt kosiskella hieman enemmän Moskovan keskiluokkaa, josta löytyvät monet nykyhallinnon ankarimmat arvostelijat.

Edellisissä vuoden 2012 vaaleissa Putin sai 63% äänistä ja jotakuinkin samansuuruinen äänisaalis varmaankin tulossa myös 2018. Tilanne jossa Putinilla tekisi tiukkaa saada ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosentin kannatus olisi kuitenkin kiusallinen ja nakertaisi hieman asemaa Venäjän kiistattomana johtajana.

 

Zyuganov, Zhirinovsky slam media for pro-Putin propaganda

Muut presidentinvaalien ehdokkaat

Humoristisesti nimetty liberaalidemokraattinen puolue ilmoitti ehdokkaansa jo tasan vuosi sitten, jolloin suomensyöjänäkin tunnettu Vladimir Žirinovski nimettiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Žirinovski edustaa äärimmäisen vastenmielistä sovinistista nationalismia ja kerää tuolla jonkin verran ääniä, muttei ole minkäänlainen realistinen uhka Putinille. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Žirinovski sai 6,2% äänistä ja keräsi tuota ennen vuoden 2008 presidentinvaaleissa 9,5 prosentin kannatuksen. Samansuuruisisa lukemissa varmaan pyöritään tälläkin kertaa, mutta räyhähenkisestä nationalismistaan huolimatta Žirinovski on Putinille mieluisa ja myötämielinen vastaehdokas.

Joillekkin saattaa ehkä tulla yllätyksenä, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunistisen puolueen ehdokas on ollut jokaisissa Venäjän presidentinvaaleissa toiseksi suosituin ehdokas. Parhaimmillaan Putinin ensimmäisissä presidentinvaaleissa vuonna 2000 kommunistien Gennady Zyuganov sai jopa noin 30% äänistä, mutta viimeisimmissäkin presidentinvaaleissa Zyuganov on kerännyt lähes 20% äänistä. Kommunistit ovat kuitenkin olleet Putinille riittävän myötämielinen ryhmittymä. Vielä ei ole selvää asettuuko Zyuganov jälleen kerran kommunistien presidentinvaaliehdokkaaksi, vai valitaanko tällä kertaa joku hieman nuorempi. Kommunistit kuitenkin kerännevät näissäkin vaaleissa ihan kohtuullisen äänipotin.

Selkeästi nykyhallinnon vastaiseksi ehdokkaaksi on ilmoittautunut Alexey Navalny, joka myös kuuluu aiemmin mainittuja hahmoja nuorempaan sukupolveen. Navalny on kritisoinut äänekkäästi Putinia ja Venäjän korruptiota. Navalny on kuitenkin tämän vuoden aikana toistuvasti pistetty lyhyiksi jaksoiksi telkien taakse “laittomien prostien järjestämisestä” ja juuri nyt näyttää siltä, ettei Putin ja hallinto päästä Navalnya ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Kuvahaun tulos haulle ksenia sobchak

Lokakuun puolivälissä kisaan ilmoittautui hieman yllättävä ehdokas kun 36-vuotias tv-persoona Ksenia Sobchak kertoi presidenttiehdokkuudestaan. Sobchak on Venäjän kontekstissa suht liberaali hahmo, joka on myös esittänyt kritiikkiä nykyhallintoa kohtaan ja oli mukana 2011-2012 Moskovan mielenosoituksissa. Toisaalta hänen isänsä oli Putinin liittolainen 90-luvulla ja on herännyt epäilyjä, onko Sobchakin ehdokkuus vain Putinin hallinnon keino hajoittaa oppostiota. Toisaalta Sobchak on myös sanonut, että voisi mahdollisesti luopua ehdokkuudestaan, mikäli Navalny saa olla mukana vaaleissa. Ehkä Sobchakin ehdokkuus kuitekin kuvastaa, että Putinin on pakko antaa ainakin vähän liekaa maan liberaaleille äänille.



Kenelläkään mainistuista ehdokkaista ei ole mahdollisuuta löydä Putinia edes tilanteessa, jossa vaalit olisivat täysin rehelliset. Se ketkä pääsevät ehdokkaaksi, minkälaista vaalitaistelua nähdään ja kuinka suurella marginaalilla Putin voittaa, kertoo kuitenkin jotain Venäjän tulevaisuudesta. Putin ei kuitenkaan ole kuolematon. 2020-luvun seuraavisa presidentinvaaleissa tai jo aiemmin jonkinlaisen protestiliikkeen kautta voi tapahtua kaikenlaisia muutoksia. Jos Putin ei anna oppostiolle lisää liekaa, kasvaa todennäköisyys, että jossain vaiheessa homma purkautuu taas rajuina protesteina.

Vaalit 2018: Ruotsi, Venäjä, Unkari ja Italia

Suomen vaalien lisäksi, vuoden 2018 mielenkiintoisimmat vaalit ovat ehkä Venäjän presidentinvaalit ja Ruotsin parlamenttivaalit, mutta myös Italian ja Unkarin parlamenttivaalit voivat olla eurooppalaisesta näkökulmasta tärkeitä tapahtumia.

Vuoden 2016 kahden katastrofaalisen vaalituloksen jälkeen tuli seurattua vähän tarkemmin vuoden 2017 vaaleja Euroopassa. Tänään toki pidetään vielä Itävällan parlamentivaalit, mutta tämän vuoden vaaleista voi vetää jo hieman lankoja yhteen ja kääntää katseen vaalivuoteen 2018. Tänä vuonna  pidettiin vaalit Länsi-Euroopan suurimmissa maissa Ranskassa, Britanniassa ja Saksassa ja lisäksi parlamenttivaalit Hollannissa, Norjassa ja Itävällassa sekä tietysti kuntavaalit Suomessa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että nationalistinen taantumuksellisto menestyi kohtuullisesti, mutta vuoden 2016 kohonneiden odotuksien jälkeen 2017 vaalien tulos oli tälle porukalle kokonaisuudessaan pieni pettymys. Sosiaalidemokraateille tai vasemmiston valtapuolueille vaalivuosi oli katastrofaalinen. Ainoa poikkeus oli Jeremy Corbynin luotsaama Labour, joka otti aidosti kunnon torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Jonkinlaiset keskustaliberaalit voimat, erityisesti Macron ja tämän En Marche!-liike Ranskassa sekä vihreät Suomessa menestyivät kohtuullisen hyvin, osittain sosiaalidemokraattien kustannuksella. Oikeistolaisten valtapuoluen vaalitulokset eivät olleet loistavia, mutta nationalistisen taantumukselliston nousu ja puolukentän fragmentoituminen sosiaalidemokraattien kustannuksella on johtanut oikeistolaisiin hallituskoalitioihin ympäri Eurooppaa.

 

Suomen vaalit

Suomalaisesta näkökulmasta vuoden suurin tapahtuma on tietysti alkuvuodessa pidettävät presidentinvaalit joiden enimmäisen kierroksen päivämäärä on 28.1. Voittajasta ei taida olla epäselvyyttä, mutta katse keskittyy siihen kuka (jos kukaan) selviää toiselle kierrokselle Niinistön vastustajaksi ja minkälaisia asiat nousevat vaalikeskusteluissa esiin. Presidentinvaalien yhteydessä piti pitää myös maakuntavaalit, mutta nuo on nyt siirretty lokakuulle ja saa nähdä, mitä maakuntavaalien suhteen lopulta tapahtuu.

 

Venäjän Preisdentinvaalit

Suomalaisesta mutta myös laajemmasta näkökulmasta hyvin merkittävät vaalit käydään Venäjällä 18 maaliskuuta. Voittajasta on varmaan vielä vähemmän epäselvyyttä kuin Suomessa ja ei kai ole huolta siitä, huhtikuun 8:lle päivälle kaavailtua toista kierrosta oikeasti tarvittaisiin. Näissäkin vaaleissa  mielenkiintoisinta on se, millaisksi vaalikamppailu- ja keskustelu muodostuu, minälaisia Putinin vastaehdokkaita kisassa on mukana, miten selkeä Putinin voitto on ja kuinka härskejä keinoja selkeän voiton varmistamiseksi käytetään.

 

Unkarin Parlamenttivaalit

Keväällä pitäisi järjestä myös Unkarin parlamenttivaalit, mutta tarkasta päivämäärästä ei ole vielä selvyyttä. Keskisen Itä-Euroopan vaalit eivät muuten kiinnostaisi niin suuresti, mutta Orban on jossain määrin rakennellut itselleen asemaa Visegrad-ryhmän johtajana sekä ollut erityisen ansiokkaasti tuhomassa liberaalia demokratiaa omassa maassaan ja innoittanut muita Euroopan pikkufasisteja.

Orbanin hallitsema Fidesz on myös pyrkinyt ottamaan haltuunsa median ja muuttamaan vaalijärjestelmää omaksi edukseen. Orbanilla on myös vahvaa aitoa kannatusta, mutta saa nähdä minkälaisen vaalivoiton se onnistuu tällä kertaa ottamaan. Absoluuttinen enemmistö parlamenttissa on kuitenkin mahdollista menettää.

 

Italian parlamenttivaalit

Keväällä, viimeistään 20 toukokuutta pidetään myös Italian parlamenttivaalit. Italia monella tapaa Länsi-Euroopan sairas mies, jolla on isoja talousongelmia ja Katalonian tapahtumien myötä katseet kiinnittyvät myös maan sisäisiin alueellisiin jännitteitteisiin. Myös puolukenttä näyttää hyvin hajanaiselta. En juurikaan tunne Italian politiikka, mutta vähän sellainen tunne, ettei vaalien seurauksena maan tilanne välttämättä juurikaan vakaudu, mutta pahemman sekasorron suuntaan voidaan mennä. Ja noin 60 miljoonan asukkaan EU-maan tapauksessa tuolla voisi olla monenlaisia seurauksia.



 

Ruotsin valtiopäivävaalit

Ruotsien seuraavien parlamenttivaalien päivämääräksi on asetettu 9. syyskuuta. Kaikki mediahuomio tuntuu tietysti keskittyvän ruotsidemokraatteihin ja tämä satanee näiden laariin. Puolueen kannatus on viimeiset pari vuotta pysynyt suht vakaasti noin 20 prosentin tuntumassa, mutta kun paikallinen kokoomus on menettänyt oppositioasemassa(!) suosiotaan, on ruotsidemokraateista tullut maan toiseksi suostuin puolue.

10 poll average trendline of poll results from September 2014 to the present day, with each line corresponding to a political party.

Ruotsin tapauksessa mielenkiintoista on kuitenkin myös sosiaalidemokraattien hyvä tilanne. Puolue johtaa maata yhdessä vihreiden kanssa, mutta se on toistaiseksi onnistunut säilyttämään kannatuksena noin 30:sää prosentissa. Ruotsi taitaa olla tällä hetkellä ainoa Länsi-Euroopan maa, jossa vasemmistolainen valtapuolue on maan suosituin ja mielenkiintoista nähdä onnistuvatko demarit säilyttämään tämän aseman ensi vuoden vaaleissakin.