Hollannin vaalitulos – pikakommentit

Vuoden 2017 ensimmäiset tärkeät vaalit on nyt käyty Euroopassa. Hollannin vaalitulos alkaa olla selvillä. Muutama pikakommentti vaalituloksesta.

  • Vapauspuolueen vaalitulos oli varmasti pettymys puolueen puheenjohtaja Wildersille ja hänen kannattajilleen. Hän oli Brexitin, Trumpin ja yleisen nationalistisen taantumukselliston nousun myötä rakentanut tarinaa viiteryhmänsä väistämättömästä noususta, mutta lopputulos jäi vähän tuhnuksi. Minimitulos joka olisi voitu laskea voitoksi, olisi ollut nousu vaalien suurimmaksi puolueeksi. Nyt puolue kuitenkin jäi yli 10 paikka VVD:n taakse
  • Nationalistisen taantumuksellsiston väistämättömän nousun narratiiville on nyt laitettu pieni stoppi. Hollanti on Euroopan mittakaavassakin korkeintaan keskikokoinen maa, eikä tällä vaalituloksella olisi toisessa konstekstissa niin suurta merkitystä, mutta Brexitistä ja viimeistään Trumpin valinnasta lähtien on haluttu rakennetu tarinaa siitä, kuinkaa Eurooppa siirtyy nyt väistämättömästi askel askeleelta nationalistisen taantumukselliston hallintaan. Hollannin vaalit ei sovi tähän tarinaan ja nationalistisen taantumukselliston momentum on Euroopan laajuisesti ainakin hetkelisesti kadonnut. Le Penillä lienee tällä hetkellä hieman paska fiilis.
  •  Hollannin sosiaalidemokraatit kokivat jäätävän murskatappion. Sosiaalidemokraattiset puolueet ovat pienoisessa kriisissä ympäri Eurooppaa, mutta tämä taisi olla tähän asti hirvittävin demaripuolueen romahdus joka on nähty
  • Vasemmistoblokki menetti kokonaisuutena paikkoja, mutta kuitenkin merkittäviltä osin demarien tappiota selittää GroenLinks (vihervasemmisto) nousu). Tämän lisäksi parlamenttiin nousi pikkupuolueet eläkeläispuolue ja mamupuole DENK. Tämä ehkä kuvastaa laajemminkin sitä, minkälaiset voimat saattavat tulevaisuudessa nationalistisen taantumkselliston ohella olla sekoittamassa puoluekarttoja muuallakin.
  • Paljon on kirjoitettu Hollannin hajanaisesta puoluekentästä. Tämä pitää ehdottomasti paikkansa, mutta Wildersin maltilliseksi jäänyt parlamenttipaikkojen nousu hieman helpottaa hallituksen muodostamista kun ei jouduta taipumaan aivan mahdottoman laajoihin koalitioihin.

Geert Wilders, vaalit ja Hollannin hallituksen muodostaminen

Hollannin parlamenttivaalit pidetään 15 maaliskuuta eli reilun parin viikon päästä. Suomen tapaan kaikkia johtopäätöksiä ei voi kuitenkaan vielä vetää vaalituloksen selviämisen jälkeen, sillä tuon jälkeen vasta aloitetaan hallitusneuvottelut. Lähtökohtaisesti suurimman puolueen pitäisi Suomen tapaan nousta hallituksen johtajaksi ja pääministeripuolueeksi, mutta ei ole väistämätöntä, että näin tapahtuu. Varsinkin tällä hetkellä Hollannissa on useita keskisuuria puolueita, joten käytännössä hallitus pitää rakentaa varsin laajan koalition varaan.

 

Hollannin puolueet 2017

 

PVV = Geert Wildersin maahanmuutto- ja EU-vastainen vapauspuolue

VVD = Keskustaoikeistolainen VVD on tällä hetkellä parlamentin suurin puolue ja puolueen puheenjohtaja Mark Rutte toimii Hollannin pääministerinä.

CDA = Kristillisdemokraatit, perinteisempi valtapuolue. Ollut usean otteeseen maan suurin puolue ja pääministeripuolue, viimeksi 2006 vaalien jälkeen. Kannatus laskenut dramaattisesti.

GroenLinks = Kirjaimellisesti käännettynä vihervasemmisto. Noussut pikkupuoluesta keskisuureksi ja näyttää olevan matkalla historiansa parhaaseen vaalitulokseen.

D66 = Demokraatit 66, keskustaliberaali puolue perustettu nimensä mukaisesti 1966. Ollut perinteisesti pienehkö/keskisuuri puolue.

PvdA = Perinteinen sosiaalidemokraattinen vasemmistopuolue. Parhaimmillaan pitänyt hallussaan kolmaosaa parlamentista. Oli vielä 2012 vaaleissa selvästi maan toiseksi suurin puolue.

SP = Sosialistinen puolue, vertautuu ehkä Vasemmistoliittoon. Kannatus keikkunut viimeiset 10 vuotta kymmennen prosenttin paikkeilla

50PLUS = Eläkeläisten puolue, onnistunut nousemaan viidessä vuodessa vakavastiotettavaksi puolueeksi. Saa nähdä tapahtuuko muissa Euroopan ikääntyvissä maissa tulevaisuudessa.

ChristenUnie = Kristillinen liitto. Suomen sisarpuoluettaa tuoreempi tulokas puoluekartalle, mutta muuten ehkä vertautuu kohtuullisesti Suomen kristillisdemokraatteihin.

Partij vd Dieren = Eläinoikeuspuolue jolla on jo aiemmin ollut pari paikka parlamentissa.

SGP = Radikaalikonservatiinen kalvinistipuolue. Perinteikäs, puolue jolla on jo vuosikymmeniä ollut muutama paikka parlamentissa.

Katseet kiinnittyvät erityisesti Geert Wildersin vapauspuolueeseen, joka on nyt vuoden ajan heilunut galluppien kärjessä. Viimeisimmissä gallupeissa sen kannatus on taas hieman sukeltanut, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että vapauspuolue nousee suurimmaksi puolueeksi. Ainoastaan keskustaoikeistolainen VVD saattaisi kyetä nousemaan PVV:n sijaan pääministeripuolueeksi jos Wildersin puolueen kannatus jatkaa laskuaan vielä viimeiset viikot ennen vaaleja.

Muut puolueet ovat kuitenkin suhtautuneet hyvin varauksellisesti yhteistyöhön Wildersin puolueen kanssa. Siksi ei ole ollenkaan selvää, että puolue onnistuisi muodostamaan hallituksen vaalivoittonsa jälkeen. Vaikka Wilders ottaisi valtaisan jytkyvoiton ja saisi jopa sellaiset 35 parlamenttipaikkaa, on se silti vielä alle puolet enemmistöön vaadittavasta 76:sta paiksta. Käytännössä hajanaisen puoluekentän takia hallitukseen taidetaan tarvita vähintään neljä puoluetta, jotta saadaan aikaan enemmistö.

Muiden puolueiden näkökulmasta saattaisi muutenkin olla taktisesti järkevää asettaa tiukat ehdot hallitukseen lähtemiseksi. Hallitusvastuusssa PVV:lle saattaisi käydä kuten perussuomalaisille, varsinkin jos se joutuu tekemään hallitukseen päästäkseen paljon kompromisseja muiden puolueiden kanssa. Joka tapauksessa Geert Wilders ja PVV testataan todenteolla vasta hallituksessa.

 

 

Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja?

Ensinnäkin on selvää, että nationalistinen taantumuksellisto on nousussa. Toiseksi on syytä sanoa, että Brexit ja Trump ovat varmasti antaneet lisävoimaa Euroopan nationalistisille puolueille. Silti voisi olla perusteltua kysyä että olemmeko nyt psykologisesti virittäytyneet liian tiukasti tähän nationalistien nousun narratiiviin. Mietin tässä nyt ennen kaikkea lyhyttä aikaväliä ja tämän vuoden vaaleja.

On selvää, että eri ryhmät yli- ja aliarvioivat erilaisten poliittisten liikkeiden mahdollisuuksia oman aatemaailmansa perusteella. On liberaaleja jotka eivät halua uskoa nationalistisen taantumukselliston nousuun, koska eivät halua uskoa siihen. Samoin on nationalistisen taantumukselliston edustajia, jotka haluavat uskoa, että kaikki ihmiset sisimmässään pikkurasisteja ja kansan valtaisa enemmistö on todellisuudessa heidän kannallaan.

Näkisin kuitenkin, että tällä hetkellä on tiettyjä psykologisia tekijöitä, jotka saattavat saada meidät yliarvioimaan nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia vaaleissa.

Availability heuristic

The tendency to overestimate the likelihood of events with greater “availability” in memory, which can be influenced by how recent the memories are or how unusual or emotionally charged they may be.

Jokainen pätkääkään yhteisunnallisia asioita seuranut ihminen on varsin tietoinen hieman yllättäneestä Brexitistä ja koko maailma shokeeraanneesta Donald Trumpin valinnasta. Toki joissain maissa mieleen saattavat tulla myös jotkin erityiset kotimaan tapahtumat, mutta Trump ja Brexit ovat aika selvästi ne kaksi asiaa, joita kaikki meistä miettivät tulevia vaaleja arvioidessaan. Molemmissa tapauksissa nationalistinen taantumuksellisto otti vaalivoiton ja se otti sen yllättäen.

Monet eivät näyttäneet tajuavan, että vaikka galluppien perusteella näytti, että Bremain ja Hillary voittaisivat, niin ero oli niin pieni, etteivät mittaukset olleet kovin radikaalisti väärässä. Ne olivat hieman väärässä, mutta aika lähellä toteutunutta vaalitulosta. Kahden vaihtoehdon vaalissa verrattain pienikin epätarkkuus saattaa tarkoittaa, toisen vaihtoehdon toteutumista.

On siis varmaakin turvallista sanoa, että tämä on se narratiivi, joka ihmisillä aktivoituu tulevia vaaleja ajateltaessa. Nationalistinen taantumuksellisto otti vaalivoiton aiemmin vaikka tämä ei pitänyt olla mahdollista. Se tulee siis tekemään tämän myös Euroopan tulevissa vaaleissa. Luulen että tämä on sellaista nopeaa ajattelua, johon meidän kaikkien aivot ovat virittyneet.

Tällaisten hieman tiedostamattomampien ajatuskulkujen ohella monet toimittajat ja julkiset esiintyjät varmaan myös ajattelevat tällä hetkellä, etteivät halua enää aliarvioida nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia ja siksi saattavat helposti päätyä yliarvioimaan niitä, jotteivat ainakaan sortuisi “samoihin virheisiin” kuin aiemmin. Minusta siis näyttää selvältä, että tällä hetkellä olisimme psykologisesti ylivirittäytyneitä nationalistisen taantumukselliston voittokululle.

Onneksi Pekka Haavistosta ei voi tulla Suomen presidenttiä 2018

Pekka Haavisto ilmoitti muutama päivä sitten lähtevänsä presidenttiehdokkaaksi. Kelailtuani asiaa tulin siihen loppupäätökseen, että Haavistolla tuskin on realistisia mahdollisuuksia presidentiksi ja tämä on hyvä asia.

Se että näen Sauli Niinistön lähes varmana presidentinvaalien voittajana, tuskin tarvitsisi juurikaan perusteluja. Niinistö on kokenut poliitikko, joka kerää arvostusta läpi puolukentän ja hän on selvinnyt ensimmäisen kautensa läpi verrattain pienellä kritiikillä. Niinistö vetoaa sekä konservatiiveihin, että liberaaleihin. Hänellä on historiansa kovien talouspoliittisten päätösten tekijänä ja kokoomuslaisena hän luonnollisesti vetoaa oikeistolaisesti ajatteleviin. Presidenttinä hän on kuitenkin yrittänyt nostaa esiin myös heikommin pärjäävien ihmisten asioita.

Suomessa on paljon ihmisiä, joiden ihmisten mielestä Niinistö on ollut hyvä presidentti, mutta Suomessa on todella paljon ihmisiä joiden mielestä hän ollut vähintään ihan jees presidentti. Ja vaalissa, jossa vaaditaan yli 50 prosentin kannatus, tällainen ehdokas on äärimmäisen vahvoilla. Minäkin toki kuulin vuonna 2012 eräältä puolitutulta, lukuisia stereotypioita täyttävältä humanistitytöltä, ettei hänen vaalivalvojaisiinsa olisi asiaa kenelläkään Niinistöä äänestäneellä.

Vuonna 2012 äänestin Haavistoa sekä ensimmäisellä että toisella kierroksella. Pidin Haavistoa erinomaisena ehdokkaana Suomen presidentiksi. Ja vaikka edelleen pidän Haavistoa erinomaisena ehdokkaana ja mitä todennäköisimmin äänestän häntä myös ensi vuonna, olen tyytyväinen siihen, ettei hänellä luultavasti ole mahdollisuuksia Suomen presidentiksi.

On hyvä että Suomella on tällä hetkellä presidenttinä laajasti koko kansaan vetoava tolkun mies. Niinistö on puutteistaan huolimatta sellainen kansaa yhdistävä hahmo, joka vähentää kulttuurisodan kärjistymistä. Enkä tiedä olisiko Haavisto tässäkään suhteessa juurikaan huonompi hahmo. Haaviston hahmo on kerännyt arvostusta myös konsevatiivisemmilta ja nationalistisemmilta ihmisiltä. Hän on varmasti onnistunut jossain määrin jopa vähentämään vihreisiin liitettyjä negatiivisia sterereotypioita.

Olen kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen, ettei presidentin valinta tule Suomessa kärjistymään valinnaksi nationalistisen taantumukselliston ja liberaalin establishmentin välillä. Haavisto voisi luultavasti päästä presidentiksi asti ainoastaan tilanteessa, jossa hänellä on toisella kierroksella vastassaan selvemmin nationalistista taantumuksellistoa edustava ehdokas. Onneksi Suomessa ei olla tuollaisessa tilanteessa vaan presidentinvaalien toisellakin kierroksella pääsemme tekemään valinnan kahden fiksun, sivistyneen ja länsimaisia arvoja kunnioittavan ehdokkaan välillä.

Hollannin parlamenttivaalit kuukauden päästä

Hollanissa järjestetään parlamenttivaalit 15.3. Olen aiemmin sivunnut aihetta parissa postauksessa( Hollannin vaalit 2017 ja islamkriitikoiden murhat ja Front Nationalin muutos ja PVV(Hollannin vapauspuolue). Minulla on mielestäni varsin hyvä yleiskäsitys nationalastisen taantumukselliston noususta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Toisaalta minulla on hyvin pintapuolinen käsitys esimerkiksi Hollanin poliittisesta historiasta ja tilanteesta, jos unohdetaan nationalistisen taantumukselliston toiminta.

Päivitin hieman tietämystäni kuuntelemalla Economistin podcastin, jossa käsiteltiin mm. Hollannin vaaleja. Vähemmän yllättäen tässäkin podcastissa fokus oli Geert Wilderssissä ja Vapauspuolueessa. Hollannin kirjeenvaihtajan kommentit kuitenkin toivat minulle hieman uutta tietoa.

Ensinnäkin on syytä todeta, että vapauspuolue on keikkunut jo vuoden ajan galluppien kärjessä. Tosin aiemmissa vaaleissa vapauspuolue on systemaattisesti kerännyt gallupeissa varsinaista vaalipäivää enemmän kannatusta ja tämän takia puolueen gallupmenestykseen saattaa olla syytä suhtautua pikkuisella varauksella. Tästä huolimatta tällä hetkellä näyttää melko todennäköiseltä, että se tulee nousemaan vaaleissa suurimmaksi puolueeksi.

Hollannissa on kuitenkin Suomen tapaan monipuoluejärjestelmä ja perinne laajoista koaliitiohallituksista. Wilders siis joutuisi väistämättä tekemään jonkinlaisia kompromisseja, vaikka onnistuisi rakentamaan hallituksen ja nousemaan pääministeriksi. Wildersin PVV kuitenkin eroaa hieman esimerkiksi perussuomalaisista ja muut puolueet eivät ole kauheasti halunneet leikkiä sen kanssa. Tilanne ei ihan samanlainen kuin Ruotsissa, mutta tässä suhteessa PVV:n tilanne sijoittuu ehkä jonnekkin persujen ja ruotsidemokraattien puoliväliin. Juuri nyt veikkaisin että Wildersin mahdollisuus päätyä pääministeriksi on alle 30%.

On täysin päivänselvää, että islam- ja EU-vastaisuus ovat hyvin keskeisiä asioita Wildersin puolueelle, mutta varsinkin ulkomailta katsottaessa saatamme kuitenkin päätyä yliarvioimaan niiden merkitystä. Vaikka Hollanti näyttäytyy meille hyvin pärjänneenä maana, on sielläkin täytynyt tehdä leikkauksia perinteinen työväenluokka joutuu elämään aiempaa suuremmassa epävarmuudessa. Tämä epämääräinen ahdistus sitten kanavoituu “eliitin” vastustamisena ja vapaasti liikkuva pelko kohdistetaan muslimeihin. Economistin kirjenvaihtaja huomautti, että myös laitavasemmisto olisi hieman nostanut kannatustaan.

On tietysti syytä huomata, että Wildersin retoriikka on vaikutannut myös muihin puolueisiin ja ne käyttävät nykyään välillä sellaista kieltä, jota ei olisi voinut kuvitellakkaan 10 vuotta sitten. Nationalistisen taantumukselliston vaikutus ei siis rajoitu pelkästään niiden parlamenteissa käyttämään valtaan. Oma veikaukseni on että nationalistinen taantumuksellisto ei ota tänä vuonna niin suuria vaalivoittoja kuin jotkut arvelevat, mutta ne onnistuvat siirtämään yleistä poliittista ilmapiiriä aiempaa enemmän toivomaansa suuntaan.

Geert Wilders, vaalit ja Hollannin hallituksen muodostaminen

Voima, Kaaos ja peruskannattajat

Kuuntelin juuri Fivethirtyeightin podcastin Trumpin alkutaipaleesta ja tuossa sivuttiin monia minunkin ajattelemiani asioita. Trump on pistänyt tuulemaan heti virkaanastujaisten jälkeen ja asioita on tapahtunut vauhdilla. Tähän liittyy moniakin asioita. Ensinnäkin voidaan ajatella, että informaatiotulva ja epäselvyys Trumpin asetusten tulkinnasta ei ole pelkästään Trumpin toimninnan seuraus vaan myös sen tavoite. Trump imi vaalikampanjansa energiaa mediamylläkästä eivätkä journalistit ehtineet kunnolla käsittelemään Trumpin yhtä töräytystä ennen kuin piti jo uutisoida toisesta. Sama tilanne jatkuu edelleen.

Trump yrittää toimia vauhdilla, eikä asioita ehditä kunnolla selvittää ja taustoittaa. Tästä syntyy haitallinen ristiriita. Trumpin liberaalia demokratiaa tuhoava toiminta pitäisi tuoda kansan tietoon mahdollisimman nopeasti ja isosti, mutta hektinen ilmapiiri ja ristiriitaiset tiedot tekevät vaikeaksi ymmärtää mitä oikeasti tapahtuu ja johtaa väistämättä myös huonosti taustoitettuihin juttuihin, joiden avulla Trump voi yrittää syyttää media valehtelusta. Tässä mielessä pidän Fivethirtyeightin lähestysmistavasta, jossa asioihin yritetään ottaa myös vähän etäisyyttä. Tätäkin tarvitaan nyt.

Trumpin strategiana on tähän asti ollut ns base-kannattajien tyytyväisenä pitäminen. Tämä ryhmä nauttii Trumpi ksenofobisesta ja auktoritäärisestä toiminnasta. Olennainen kysymys kuitenkin on, miten häntä äänestäneet anti-Hillary äänestejät alkavat suhtautua miehen toimintaan. Nämä olivat tärkeä osa Trumpin tukijoita ja nämä ihmiset eivät välttämättä erityisemmin pidä monista Trumpin toimista. Vaikka Yhdysvallat on tällä hetkellä poikkeuksellisen jakautunut on siellä kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät ole linnoittautuneet liberaalien tai liberaalin demokratian vastaiseen leiriin.

Trump haluaa pitää kiinni kampanjassaan esittämästä muslimien maahantulokiellosta jossain muodossa. Toisaalta Trumpin esikunta on kuitenkin joutunut selittelemään, miten tässä ei tosiasiassa ole kyse vain uskonnosta. Amerikassa on paljon ihmisiä joille uskonto on tärkeä asia ja vaikka näistä monet ovat valmiita hyväksymään muslimien kyykttämisen, niin osalle periaate siitä, ettei ihmisiä syrjitä uskonnon perusteella, on tärkeä. Näitä ihmisiä oli myös Trumpia äänestäneissä anti-hillary-ihmisissä.

Trumpi näyttää totisesti uskovan raakaan voimaan ja viimeisen viikon kaikkialla on korostettu Steve Bannonin panosta hänen strategiaansa, mikä kuulostaa äärimmäisen pelottavalta. Toisalta Trumpin toiminta herättää minussa myös niin paljon monenlaisia ajatuksia, että ne tuntuvat juuttuvan poikittain aivoihin, eikä niitä saa muotoiltua edes itseään miellyttävään muotoon. Usein asioiden kirjoittaminen auttaa niiden hahmottamisessa, mutta nyt on käynnissä niin iso sekasotku, ettei ajatuksia saa sitten millään järjestykseen.

 

 

 

Populistinen identiteettipolitiikka käytännössä

Trumpin viimeisen viikon aikana tekemiä päättömyyksiä voi lähestyä monesta tulokulmasta. Varsinkin seitsemän muslimimaan ihmisten maaahantulon kategrorinen estäminen oli hyytävä ratkaisu ja sitä vastaan voi hyökätä monilla moraalisilla tai Yhdysvaltojen lainsäädäntöön liittyvillä argumenteilla. Lisäksi minua pelottaa erityisesti se, että keskivertokansalaisen silmissä Trumpin koulukiusaajamainen toimintaa alkaa normalisoitua ja venyttää julkisen keskustelun rajoja entisestään.

Erityisesti olen kuitenkin miettinyt, että muurin rakentaminen ja maahantulon estäminen tiettyjen muslimimaiden kansalaisille, ovat malliesimerkkejä populistisesta nationalistien identiteettipolitiikasta. Kummallakkaan asialla ei käytännössä vaikutetaan ollenkaan maahanmuuton ja kansainvälisen kanssakäymisen kiistattomiin ongelmiin.

Eikä se ole Trumpin tarkoituskaan. Hänen toimintansa on symbolista. Hän haluaa antaa kannattajilleen viestin, että hän ei välita kansainvälisistä pelisäännöistä ja muiden maiden ihmisistä. Voi tietysti olla, että yliarvioin Trumpia, mutta eiköhän hänkin tajua, että näilä kahdella ratkaisulla ei saada juuri mitään käytännön hyötyjä. Ksenofobisella muslimien kurmottamisella tietysti saadaan syvennettyä vastakkainasetteluja ja parhaassa tapauksessa ajattua muutamia nuoria muslimeja islamistien pariiin.

Trumpin hardcore-kannattajissa on varmaankin kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka tajuavat, että tiettyjen muslimimaiden kansalaisten maahantulokielto ei käytännössä millään tavalla vähennä terrori-iskujen riskiä, mutta nauttivat “liberaalien kyynelistä”. Pidän tätä ryhmää ehkä kaikkien pelottavimpana ryhmänä, koska se tuntuu kannattavan mitä tahansa asiaa, jotta liberaalia demokratiaa saataisiin heiluteltua. Sitten on toinen fraktio heikommin informoituja ihmisiä, jotka kannattavat Trumpin tekemisiä, koska oikeasti kuvittelevat niiden ratkaisevan ongelmia. Näihin ihmisiin olisi varmaankin mahdollista vaikuttaa rationaalisella argumentoinilla, mutta sekään ei todellakaan ole helppoa.

Liberaalit joutuvat nyt tasapainottelemaan sen suhteen, missä määrin keskitytään protestoimiseen ja missä määrin pitäisi yrittää houkutella vähemmän politiikka seuranneita ja esimerkiksi maltillisempia tolkun republikaaneja Trumpin vastaiseen rintamaan. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia asioita, mutta jossain määrin äänekäs protestointi saattaa työntää joitain ihmisiä Trumpin suuntaan ja toisaalta neuvottelu republikaanien kanssa saattaa hieman legimitoida joitain ikäviä ilmiöitä.

Positiivista tietysti on se, että varsinkin muslimien maahantulon estäminen on johtanut merkittäviin protesteihin, erityisesti JFK:n kentällä. Monet lakimiehet ovat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi auttamaan limboon joutuneita ihmisiä ja myös Timo Soini on tuominnut Trumpin maahantulokiellon.

Vihervasemmistolainen Tytti Tuppurainen ja SDP:n strategia

Vihervasemmistoa käytetään keskusteluissa usein todella rasittavana olkiukkona, mutta ei se ole täysin kelvoton käsite. SDP:n puheenjohtajakisaa ja Tytti Tuppuraista miettiessäni on ihan näppäärää kutsua Tuppuraista muihin ehdokkaisiin verrattuna vihervasemmistolaisemmaksi ja kaikki ymmärtävät jollain tasolla mistä on kyse. Luulen että muutkin päätyvät tähän johtopäätökseen jos lukevat vaikkapa Tytti Tuppuraisen blogia. Siitä on toki epäselvyyttä miten negatiivisena tai positiivisena vihervasemmistolaisuutta pidetään ja mitä siihen tarkemmassa määrittelyssä sisällytetään.

Tytti Tuppuraisella ei taida olla aitoja mahdollisuuksia SDP:n puheenjohtajaksi. Hänen lähdöllään puheenjohtajakisaan onkin ehkä muita strategisia syitä. Rinteen ja Urpilaisen puheenjohtajakisa jakoi puolueen kahtia. Voi olla että kolmella näkyvällä ehdokkaalla halutaan välttää puolueen jyrkkä kahtiajako.

Toinen merkittävä syy Tuppuraisen ehdokkaaksi lähtöön oli varmaankin flirttailu vihreiden suuntaan. Tuppurainen vetää aika vihreällä pelikirjalla ja vaikka häntä ei valittaisikaan, saatta hän jäädä näkyvällä kamppanjoinnillaan ihmisten mieliin ja tätä kautta nostaa puolueen suosiota niiden mielissä, jotka tekevät valintansa demarien ja vihreiden välillä. Tuppuraisen henkilökohtaisen uran kannalta puheenjohtajakisaan osallistuminen tekee hänestä tietysti nykyistä laajemmin tunnetun hahmon, jolla on aiempaa paremmat mahdollisuudet kärkkyä ministerinsalkkua reilun parin vuoden päästä.

Oma mielipiteeni Tuppuraisesta on, että hän vaikuttaa aika tyypilliseltä ammattipoliitkolta. Muutamien haastattelujen perusteella en osaa pitää häntä erityisen osaavana hahmona tai säkenöivänä esiintyjänä. Toisaalta plussaksi voi laskea sen, että hän ei ole Rinteen tapainen ay-dinosaurus, ja suvaitsevaisuuden ja avoimuuden puolustamisen ohella käsitys taloudesta ja työelämästä on jollain tavalla päivitetty tälle vuosituhannelle. En kauheasti pidä Tuppuraisesta, mutta ei hän täysin kelvoton vaihtoehtokaan olisi.

Tytti Tuppuraiseen on kuitenkin vähän turhan helpo projisoida kaikki ne vihervasemmistostereotypiat, joita öyhöttävässä blogosfäärissä jatkuvasti toistellaan. Vaikkapa Henry Laasasen blogikirjoituksen otsikko Tytti Tuppuraisen kukkahattulässytys kuvastaa aika hyvin sitä, millaista hyökkäystä tältä suunnalta olisi tulossa. Tässä mielessä Tuppurainen saattaisi olla turhan helppo maali persuhenkiselle propagandalle ja SDP saattaisi menettää kannattajiaan persuihin. Osittain tämän takia, mutta ehkä muutenkin Timo Harakka tuntuisi tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta Demarien puheenjohtajaksi.

Ranskan presidentinvaalit 2017 – En Marche vai Le Jytky!

Saksan vaalien ohella Ranskan presidentinvaalit lienevät vuoden 2017 tärkein poliittinen tapahtuma Euroopassa. Ensimmäisen kierroksen päivämäärä on huhtikuun 23 ja toisen kierroksen toukokuun 7 päivä.

Tällä hetkellä varmaa on ainakin, että nykyinen presidentti, sosialistien François Hollande ei asetu ehdokkaaksi ja tämä on viidennen tasavallan historian ensimmäinen kerta kun istuva presidentti ei pyri jatkokaudelle. Tämä kuvastaa osaltaan sosialistien kriisin syvyyttä ja koko puolue on tällä hetkellä jopa Euroopan keskivertososiaalidemokraattista puoluetta pahemmin sekaisin.

Ranskan vaaleihin liittyvää keskutelua on pitkään dominoinut Marine Le Pen ja nationalistiskonservatiivinen öyhötys, mutta viime aikoina Emmanuel Macron on  onneksi varastanut yhä suuremman osan mediahuomiosta.

 

François Fillon ennakkosuosikki presidentiksi

Oikeiston ehdokkaaksi valikoitui entinen pääministeri  François Fillon, joka on saanut aikalailla varauksetta koko puolueen taakseen. Fillon myös johtaa tällä hetkellä galluppeja ja on selkeä ennakkosuosikki seuraavaksi presidentiksi.

Fillon on ottanut tiukahkoja kantoja islamiin liittyen, joiden avulla hän on (ehkä onnistuneesti) pyrkinyt tilkitsemään kannatuksen vuotoa Le Penin suuntaan. Nationalistipopulistien käytänön vaikutukset eivät rajoitukaan vain siihen, onnistuvatko ne voittamaan vaalit, vaan muut puolueet usein siirtyvät äänien menettämisen pelossa enemmän näiden puolueiden linjoille. Toki Fillon on myös aidosti katolilainen konservatiivi ja aika kaukana liberaalista. Fillon maininnut ihailevansa Margaret Thatcheria joten kyseessä on ranskalaisittain talouspoliittisesti hyvin oikealla oleva hahmo.

 

Marie Le Pen ja Le Jytky?

On jo pitkään ajateltu, että varsinkin sosialistien kaaoksen takia Le Penillä on hyvät mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle eikä kukaan varmaan enää pitäisi tätä suurena yllätyksenä.  On kuitenkin edelleen äärimmäisen epätodennäköiseltä, että Le Pen voisi päästä presidentiksi asti.

Voi olla että kyse heikosta Ranskan tuntemuksestani ja (jälleen) populistien aliarviomisesta, mutten yksinkertaisesti osaa pitää Le Penin presidentiyttä kovin aitona uhkana. Viime vuoden tapahtumien jälkeen kaikki ovat varovaisia siitä, mitä uskaltavat ennustaa, mutta sanon kuitenkin, että Le Penin valinta näyttää epätodennäköiseltä. Ei mahdottomalta, mutta hyvin epätodennäköiseltä.

Front national on monella tapaa aika tyypillinen aikamme nationalistispopulistinen euroooppalainen konservatiivipuolue ja syyt sen nousun taustalla ovat kovin samanlaisia kuin muidenkin Euroopan populistien tapauksessa. Kuten Bernard-Henri Lévy Economistin haastattelussa totesi: “Kun on tuntunut että ollaan täysin markkinavoimien vietävissä eikä kukaan pysty vaikuttamaan politiikkaan, on Front National tehnyt politiikkaa. Iljettävää politiikkaa, vastenmielistä politiikkaa, mutta kuitenkin politiikkaa”. 

Erona lähes kaikkiin muihin Euroopan nationalistipopulisteihin voisi kuitenkin mainita pidemmän historian ja siitä kertyneen historiallisen painolastin. Marie Le Penin isäukko Jean-Marie Le Pen perusti puolueen jo 70-luvun alussa. Marie Le Pen yrittää vetää modernilla islam- ja monikulttuurisuuskritiikillä, mutta puolueen historiasta löytyy myös old school-rasismin luurankoja.

Jonkinlainen aikamme outo paradoksi on, että nationalistiset voimat tekevät vahvaa yhteistyötä yli rajojen. Le Pennin näkyvä Trumpin kanssa kaveeraaminen tuntuu erityisen oudolta kun muistaa Ranskan pitkän antiamerikkalaisen perinteen. Kaveeraaminen Putinin kanssa tuntuu pelottavalta, mutta ehkä hieman vähemmän oudolta jos muistaa, että ranskalainen äärivasemmisto, jota viimeisten vuosikymmenten aikana on siirtynyt  Front nationaliin vankkureihin, puolusti pitkään varsin sokeasti Neuvostoliiton toimia.

 

Sosialistien suo ja Macronin Marche

Ranskan vasemmiston tilannetta on kuvattu kaoottiseksi. Kisaan on jo ilmoitautunut kaksi itsenäistä sosialistisessa puolueessa toiminutta henkilöä, vaikka puolue ei ole vielä päättänyt varsinaista ehdokastaan.

Äärivasemmalta löytyy marxisti Jean-Luc Mélenchon, joka myös vastustaa jyrkästi EU:ta. Tässä taas nähdään kuinka äärioikea ja äärivasemmisto voivat paiskata kättä liberalismin vastustuksessaan. Sekä Mélenchon että Le Pen ovat esittäneet samankaltaisia kommentteja EU:n lisäksi vapaakaupasta. Ranskalaisen kapinallisuuden ilmentymä Mélenchonilla ei kuitenkaan ole pienintäkään mahdollisuutta presidentiksi ja toiselle kierroksellekin pääseminen tuntuu aika utopistiselta.

Sosialistisen ajattelun oikeaa äärilaitaa taas edustaa liberaali ja talousasioissa profilitoinut Emmanuel Macron. Jonkinlaisena keskustaliberaalina, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta puhuvana, taloutta ymmärtävänä kansainvälisenä liberaalina, hän vaikuttaa mielenkiintoiselta ehdokkaalta.  Macronin hahmossa on ehkä negatiivisessa mielessä hieman Alexander Stubin tyylisiä piirteitä, mutta hän vaikuttaa kuitenkin ehdokkaalta, jonka takana voisin kuvitella seisovani. Macron on onnistunut luomaan itselleen jonkinlaisen momentumin ja potentiaaliselta vaikuttavan kansanliikkeen. Tällaisia hahmoja liberaali Eurooppa puolustajikseen tarvitsee. EN MARCHE!

Varsinainen sosialistipuolueen ehdokas valitaan lopullisesti vasta kahden viikon päästä. Tällä hetkellä vahvimmalta vaihtoehdolta näyttää Manuel Valls, mutta pakka on tosiaan hyvin sekaisin. Sosialistien äänien jakautuminen kolmen ehdokkaan kesken saattaa myös tarkoittaa, ettei näistä kenelläkään ole mahdollisuutta toiselle kierrokselle.

 

Jos vaaleja yrittää miettiä jonkilaisesta strategisesta näkökulmasta, niin tässä muutamia ajatuksiani:

  • Mikäli vasemmiston äänet jakautuvat edes jossain määrin tasaisesti kolmelle ehdokkaalle, toisella kierroksella ovat vastakkain Le Pen ja Fillon.
  • Le Pen kamppailee samoista äänistä sekä Fillonin, Mélenchon, että tulevan sosialistin ehdokkaan kanssa. Nämä kaikki joutuvat miettimään, miten asemoituvat suhteessa Le Peniin
  • Macron on antiteesi Le Penille ja liberaalina keskustaehdoona voi kerätä onnistuessaan ääniä hyvin laajalta skaalalta.
  • Macronin kansanliike vaikutta mielenkiintoiselta vastaukselta nationalistisen pölhöpopulismin nousuun, mutta sen pitäisi pystyä asemoimaan itsensä muutenin kuin vain antiteesinä Le Penille
  • Toisella kierroksella on luultavasti ainakin Fillon. Todennäköisin  vastaehdokas juuri nyt on Le Pen. Tämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin varmaa
  • Sekä Fillon, Macron, että mahdollinen sosialistien ehdokas Valls ovat ranskalaisittain oman puolueensa oikealla laidalla. Lähteekö Le Pen aiempaa enemmän vasemmalle vai voiko tämä asetelma sataa myös Mélenchonin laariin.
  • Lähempänä vaaleja nähdään varmasti strategista siirtymistä vasemmiston äänissä kun nähdään kuka olisi nousemassa vahvimmaksi ehdokkaaksi

 

 

Hollannin vaalit 2017 ja islamkriitikoiden murhat

Euroopan ensimmäiset merkittävät vaalit vuonna 2017 pidetään Alankomaissa. Noin kahden kuukauden päästä 15 maaliskuuta järjestetään Hollannin parlamenttivaalit. Brexitin, Trumpin ja nationalistiskonservatisisten voimien nousun myötä suurin mielenkiinto varsinkin Hollannin ulkopuolella kohdistuu Gert Wildersin Vapauspuolueeseen. Wilders lienee ainoa hollantilainen poliitikko, jonka monet osaavat nimetä. Ja tokihan hän on merkittävä hahmo oltuaan vuosikymmenen Euroopan maahanmuutto- ja islamkriittisen liikkeen näkyvimpiä kasvoja.

Toisaalta kannattaa myös ehkä miettiä, kuinka paljon Wildersistä ja tämän viiteryhmästä jauhaa, jos ei erityisesti halua antaa näille näkyvyytä. Olen alkanut ajatella, että olisiko liberaalien voimien strategisesti kannattavaa nykyistä useammin sivuuttaa Wildersin viiteryhmän töräytykset ja keskittyä enemmän muista asioista puhumiseen. Itse pohdin tässä tekstissä kuitenkin Hollantia nimenomaan islam- ja maahanmuuttokriittisen liikkeen tärkeänä kasvualustana.

Hollanti on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että islamkeskustelua katsottaessa se oli ensimmäisiä maita, joissa populistit alkoivat onnistuneesti ratsastamaan nimenomaan islamin vastustamisella. Hollanilla on maana vahva liberaali perinne, enkä siis tarkoita pelkästään kannabiskahviloita ja muita Amsterdamin syntejä. Hollannin liberalismia kuvastaa osaltaan se, että islamkriittisten voimien nousun takana ollut hahmo oli useimmissa asioissa varsin liberaali ja hyvin avoimesti homoseksuaalisuutensa näyttänyt herrasmies nimeltään Pim Fortuyn. Fortuyn ei ehkä suurissa linjoissa merkittävästi eronnut nykyisen maahanmuuttokriittisen liikkeen valtavirrasta, mutta ainakin hahmossa oli tiettyä herrasmiemäisyyttä, jos vertaa vaikka internetaikamme tunnetuimpaan islamkriittiseen homoon Milo Yiannopoulokseen

Fortyunin argumentointi islamia vastaan kumpusi osittain 60-lukulaisesta ajatusmaailmasta. Ulkomuistista eräs Fortuyn-sitaatti meni jotenkin näin “Me kävimme nämä taistelut naisten ja vähemmistöjen aseman puolesta jo 60-luvulla emmekä halua joutua käymään niitä enää uudestaan”. Vastaavanlainen argumentointi on sittemmin vakiintunut islamkriitikoiden työkalupakin vakiovälineeksi. Ja toisin kuin monilla nykypäivän islamkriitikoilla, uskon että Fortuynin kohdalla kyseessä oli aito huoli nimenomaan naisten ja homojen asemasta. On varmaan myös totta, että joskus vasemalla laidalla on katsottu liikaa sormien läpi muista kulttuureista tulleiden ihmisten suvaitsematonta käytöstä. Fortuynin murha vuonna 2002 oli ensimmäinen Hollantia shokeraanut islamkriitikon murha.

Toinen islamkriitikon murha tapahtui kaksi vuotta myöhemmin kun Mohammed Bouyeri murhasi  elokuvaohjaaja ja ammattiprovokaattori Theo van Goghin. van Gogh ei ollut Fortuynin tapaan millään mittarilla tyylikäs herrasmies, vaan usein rööki kädessä kuvattu mahakas kansanmies ja rääväsuu, joka sille päälle sattueesaan rienasi islamin ohella myös esimerkiksi juutalaisia ja Hollannin kuninkaallisia. Van Goghin puhetyyliä kuvaa ehkä hyvin se, että hän tapasi viitata muslimeihin “vuohennussijoina”.

Osittain näiden kahden miehen murhien takia Hollanti on ollut Euroopan islamkeskustelun päänäyttämöitä. Hollantilaislähtöisen Ian Buruman Murder in Amsterdam: The Death of Theo Van Gogh and the Limits of Tolerance on ollut ehkä paras lukemani yksittäinen kirja tästä aihepiiristä. Se on kirjoitettu jo 10 vuotta sitten, mutta tästä huolimatta se on edelleen äärimmäisen ajankohtainen kirja ja erittelee tarkkanäköisesti suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden, sekä Euroopan ja islamin välisiä jännitteitä.

Amsterdam ei ole monien muiden merkittävien pääkaupunkien tapaan joutunut viime vuosina islamilaisen terrorismin kohteeksi, mutta Fortuynin ja Van Goghin murhien varjo leijuu vielä 2017 selvästi maan yllä. Wildersin ja vapauspuolueen mahdollinen jytkyily kytkeytyisi osaksi nationnalispopulististen voimien nousua ja saattaisi antaa lisäbuustia näille voimille myös Hollannin ulkopuolella. Brexittiin ja Trumpiin verrattuna nineomaan muslimivastaisuus on Wildersin toiminnassa näkyvämmässä roolissa.



 

Geert Wilders, vaalit ja Hollannin hallituksen muodostaminen

Front Nationalin muutos ja PVV(Hollannin vapauspuolue)