Vuonna 2017 luetut kirjat

Vuonna 2017 loppuunluettuja (tai loppuunkuunneltuja ääni)kirjoja kertyi noin 30 ja onnistuin  kirjoittelemaan lähes jokaisesta arvotelun tms. blogipostauksen. Tämä oli  vähän työläs, mutta myös ihan mielenkiintoinen kokeilu ja kirjoista sai tavallaan selvästi enemmän irti kun kirjoitteli omia ajatuksiaan ylös. Enpä taida ensi vuonna ihan yhtää montaa kirjakommentaaria kirjoitella ja taidan lueskelle ensi vuonna enemmän fiktiota. Tässä vielä lista tänä vuonna luetuista kirjoista ja linkit teksteihin.

 

Anne applebaum: Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe

Hyvin seikkaperäisesti kirjoitettu historiikki siitä, miten stalinistinen siirtymä realisosialismiin toteutettiin Unkarissa, Puolassa ja Itä-Saksassa. Aikamoinen tiiliskivi, jossa oli paljon mielenkiintoista asiaa yhdestä synkästä osasta Euroopan 1900-luvun historiaa, mutten suosittele jos ei ole valmis lukemaan vähän raskaampaa tavaraa. Teki minullakin tiukkaa lukea loppuun asti.

 

Peter Thiel: From Zero to One

Hyvin kiistanalaisen libertaristin ja miljardööriteknologiasijoittajan ohjeistus startupin perustajalle. Thielin randilaiset teknologiautopiat tuntuvat hieman pelottavilta, mutta kirja on mielenkiintoinen sukellus yhden Piilaakson vaikutusvaltaisimman hahmon ajatteluun ja ohkaisena sekä helposti luettavana, mutta myös filosofian puolelle menevänä manuaalina ihan lukemisen arvoinen kirjanen.

 

Michelle Houllebeque: Submission

Micjhelle Houllebequen konservatiivinen nihilismi, tai ainakin siitä johdetut poliittiset ajatetlumallit aiheuttavat tavallaan näppylöitä, mutta kyllähän tämä on myös ilkeän osuva  kuvaus tietyistä nykymaailman ilmiöistä. Tykkäsin ja tuli taas mieleen, että pitäisi varmaan ylipäätään lukea enemmän kaunokirjallisuutta.

 

Tom Wainwright: Narcomomics

Ehkä vuoden positiivisin yllättäjä. Monella tapaa mielenkiintoinen ja viihdyttävä tietokirja huumetaloudesta. Hyvin freakonomics-tyyppinen sukellus huumemarkinoihin, mutta ehkä juuri siksi myös oivaltava ja viihdyttävä paketti. Jos kiinnostaa tehdä taloustieteen kehikon kautta sukelluksia erikoisiin aiheisiin tai vaan lukea kansainvälisestä huumekaupasta, niin suosittelen ehdottomasti ja ehkä muussakin tapauksessa.

 

Anita Shapira: History of Israel

Anne Applebaumin kirjan kaltainen semiakateeminen historiallinen tiiliskivi. Olin jo pitkään ajatellut lukea enemmän Israelin historiasta, joten tämä vastasi hyvin tarpeeseeni. En kuitenkaan välttämättä suosittele, jos ei ole erityisesti kiinnosta tehdä sukellusta juuri tähän aihepiiriin.

 

Micheal Lewis: Undoing project

Micheal Lewis oli aiemmin kyennyt muotoilemaan monet finanssimaailman ilmiöt viihdyttävien tositrillereiden muotoon. Daniel Kahneman taas oli ajattelija, joka on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kun juuri kukaan muu joten odotukset olivat melkoisen korkealla. Mielenkiintoinen kirja joka valottaa viihdyttävällä tavalla päätöksenteon psykologian ja käyttäytymistaloustieen syntyä. Suosittelen ehdottomasti kirjaa jos aihepiiri kiinnostaa, mutta Undoing project ei ehkä aivan täysin täyttänyt suuria odotuksiani.

 

Anton Garcia Martinez: Chaos Monkeys

Anton Garcia Martinez teki mielenkiintoisen ja monella tapaa ajallamme tyypillisen urapolun fysiikan väitöskirjatutkijasta Wall Streetille, ja teknologia-startupista Facebookiin. Juuri tässä mielessä kirja on mielenkiintoinen ja ajankohtainen katsaus Sillicon Valleyn ja nettimarkkinoinnin menoon. Garcia Martinezin pikkuisen sensaatiohakuinen kirjoitustyyli kuitenkin hieman häiritsi.

 

Wesley Lowery: They can’t kill us all

Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kuin luin itseäni nuoremman kirjoittajan kirjan. 1990 syntynyt Wesley Lowery käy kirjassa läpi Black lives matter-liikkeen protesteja. BLM ja tietyt Amerikan tapahtumat tulevat hyvin käsittelyiksi ja lasken erityiseksi ansioksi ehkä tavan, jolla kuvattiin BLM:n jäsenten ja sen vastustajien taisteluja virtuaalimaailmassa. Mutta kokonaisuutena turhan paljon yksittäisten tapahtumien listausta eikä riittävästi laajemman kuvan hahmottelua.

 

Gerd Gigerezer: Riskitietoisuus

Psykologi ja Daniel Kahnemanin arkkivihollisen Gerd Gigerenzerin riskitietoisuutta voisi kai pitää skenen sisällä jonkinlaisena vastavetona Kahnemanin bestsellerille Thinking Fast and Slow. Jos päätöksenteon psykologia ja tilastot kiinnostavat niin suosittelen ehdottomasti. Sisälsi myös ihan kivasti havainnollisia kuvia niille, joille tilastollinen ajattelu ei tule luonnostaan.

 

Andrew Hussey: French intifada

Brittihistorioitsijan kuvaus Maghreb-maiden siirtomaahistoriasta ja näiden maiden  skitsofrenisesta Ranska-suhteesta sekä alueelta Ranskaan suuntautuneesta siirtolaisuudesta. Kokonaisuutena aika islam- ja maahanmuuttokriittinen tarkastelu. Jälleen mielenkiintoisesta aiheesta kirjoitettu, mutta ihan aavistuksen kuivakka historiakirja.

 

Ryan Avent: Wealth of Humans

Economistin talouskolumnistin tulkinta maailmasta, ihmisyydestä, taloudesta ja tulevaisuudesta. Jos minun tapaani yleisesti luotat Economistin brändiin ja haluat yrittää ymmärtää nykymaailman kehitystä niin ihan hyvä kirja. Mutta tosiaan varsin economistinen tulokulma nykymaailmaan.



 

Dan Lyons: Disrupted

Sillicon Valley tv-sarjaakin käsikirjoittaneen teknologiatoimittajan hulvaton kuvaus markkinoinnin automaatiofirma Hubspotin menosta. Samaan aikaan todella hauska ja viihdyttävä, mutta kuvaa myös monella tapaa osuvasti nykyistä työelämää ja teknologiafirmojen todellisuutta. Tämän listan helmpoimmin luettavia kirjoja, muttei tarkoita etteikö sisältäisi myös asiaa.

 

George Orwell: Katalonia, Katalonia

George Orwellin klassiko Espanjan sisällisodasta. Tietyllä tavalla jopa ajankohtainen kirja Espanjan tilanteeseen liittyen, mutta muutenkin hyvä rivisotilaan näkymä sotaan ja sosialismin historiaan.

 

J.D Vance: Hillbilly Elegy

J.D.Vance nousi syksyllä 2016 ryminällä julkisuuteen kun hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kuvaavaa muistelmateos Hillbilly Elegya käytettiin keskeisenä selittäjänä Trumpin nousulle. Joissain yhteyksissä Hillbilly Elegysta on tullut vähän tarpeettoman vahva selitys Trumpin nousulle, mutta se kuvastaa monilla tavoin Amerikan valkoisen roskaväen ja   “aidon amerikan” ahdinkoa. Lievästi ylihypetyksestä huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

 

Nick Clegg: Between the exremes

Vuosina 2009-2013 Britannian varapääministerinä toimineen liberaalidemokraattien puheenjohtaja Nick Cleggin muistelmateos hallitusvuosistaan. Cleggin kovasta kohtalosta huolimatta hyvä taustoitus brittipolitiikan kulisseihin ja puolustuspuhe pragmaattiselle liberalismille.

 

Chrtistopher Hitchens: Hitch 22

Ammattiprovokaattori Christpher Hitchensin omaelämänkerta. Hitchens on kiehtonut minua hahmona jo pidempään ja miehen elämä avaa myös mielenkiintoisen ikkunan 1900-luvun jälkipuoliskoon ja erityisesi tiettyihin avainvuosiin: 1968, 1989 ja 2001.

 

Cathy O’Neil: Weapons of math destruction

Entisen kvantin ja adtechin kanssa puuhastelleen matemaatikon kriittinen tarkastelu big datan synkistä puolista. Ehkä hieman vasemmistolaisesta näkökulmasta esitetty ja kyyninen arvio big datan riskeistä, mutta aivan mainio kirja.



 

Sam Quinones – Dreamland

Yhdysvaltain opiaatti- ja heroniiepidemia on perversillä tavalla todella mielenkiintoinen ilmiö, ja kovien huumeiden leviäminen syrjäseuduilla asia, jota kannattaa ehkä miettiä muuallakin. Dreamland on irvokas, mutta samalla myös viihdyttävä ja ammattimaisen journalistin lyhyistä lastuista rakentuva kuvaus Yhdysvaltain heroiiniepidemiasta. Suosittelen ehdottomasti.

 

Laurent Binet: 7th function of language

Vekkulisti tositapahtumia ja fiktiota sekoitteva pseudodekkari sijoittuu keskelle ranskalaisen postmodernistien kultakautta 80-luvun alkuun. Oikein hauska ja oivaltava romaani 80-luvun Ranskasta ja “postmodernien filosofien maailmasta”, joka kannattaa lukea jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

 

Paul Vignan & Michael J. Casey: Crypto Currency – The future of Money.

Kryptovaluutat nousivat tänä vuonna ryminällä valtavirtaan ja ajattelin ehkä sitä pitäisi vähän perehtyä aiheeseen. Kirja valaisi hyvin Bitcoinin ja krytovaluuttojen lyhyttä historiaa sekä sitä mistä tässä kaikessa oikein on kyse, mutta jos tähän aiheeseen haluaa lyhyen johdatuksen, niin ehkä netistä löytyy tiivistetympiä ja enemmän ajantasalla olevia tekstejä.

 

Arun Sundarajajan: Sharing Economy

Jakamistalous on näitä viime vuosien trendisanoja, mutta syse on aidosti merkittävästä ilmiöstä ja Sundararajanin kirja tarjoaa aiheesen hyvän, joskin aika akateemisen johdannon. Jos aihe kiinnostaa ja jaksat nähdä vähän vaivaa, niin kannattaa lukea, mutta vähän tuli mieleen flashbackejä yliopiston tenttikirjohin.

 

Angela Nagle: Kill all Normies

Yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Väitöskirjan netin antifeministisestä liikehdinnästä tehnyt Angela Nagle on sittemmin seurannut tarkkaan myöhemmin alt right-sanan alle yhdistynyttä liikettä ja Kill all Normies on loistava kuvaus tästä ilmiöstä ja internetaikakauden kulttuurisodista.

 

Seth Stephens-Davidowitz: Everydoby lies

Internet- ja big data-aikakauden versio Freakonomicsita. Tilastollista lähestymistapaa on sovellettu uusin nettiaikakauden aineistoihin ja tällä tavalla yritetty ymmärtää maailmaa. Oikein hauska ja informatiivinenkin kirja, mutta ehkä lievää hieman shokkihakuisuutta mukana.

 

Mark Fisher: Capitalist realism

Vuosi sitten itsemurhan tehneen marxistin kyyninen ja zizekmäinen tarkastelu nykymaailmasta kapitalistisen realismin valtaamana paikkana. Sisälsi marxilaisen filosofian ohella myös hauskoja esimerkkejä populäärikulttuurista, mikä teki lukukokemuksesta selvästi kevyemmän ja viihdyttävämmän.



 

Roger Scruton: Conservatism

Tunnetun brittikonservatiivifilosofin kirjanen konservatismin aatehistoriasta. Taas tällainen hieman akateemisempi paketti, joka ei ollut ihan kevyimmästä päästä, mutta 160 sivuisena oli riittävän tiivis ja jaksoi lukea. Kaiken nettiöyhötyksen keskellä ihan hauska lukea, mitä tunnetulla konservatiivifilosofilla on aiheesta sanottavanaan.

 

Timothy Snyder:  On Tyranny

Historioitsija Timothy Snyder on koonnut 20 oppituntia 1900-luvusta. Varsin ohkainen ja helppolukuinen kirja tyraniasta. Ehkä pikkuisen tunne, että yritetty laskelmoida mlllainen helppolukuinen kirja saataisiin myytyä viime vuosien tapahtumien seurauksena mahdollisimman suurelle yleisölle, mutta siis ihan hyvä kirja jokatapauksessa.

 

Juhana Vartiainen & Tommi Uschanov: Keskusteluja Taloudesta

Kahden kunnioittamani suomalaisajattelijan mainio keskustelukirja. Odotukset olivat korkealla, mutta Vartiainen ja Uschanov onnistuivat täyttämään ne. Keskustelu kulkee moneen suuntaan, ja sanomisia perustellaan mielenkiintoisilla argumenteilla ja esimerkeillä. Parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.

 

 

Sosiaalidemokratian perikato, Dirtbag Left ja Corbyn

Jos vuoden 2016 suurissa vaaleissa ei olisi nähty järkyttäviä tuloksia, ei tänä vuonna olisi Euroopan vaaleissa kiinnitetty niin paljon huomiota nationalistisen taantumukselliston vaalimenestykseen ja oltaisiin ehkä puhuttu enemmän sosiaalidemokratian kriisistä. Sosiaalidemokraattien kriisistä on toki puhuttu koko 2000-luvun ajan, mutta alamäki on ollut pitkä ja loiva. Europaan vaalivuosi 2017 oli sosiaalidemokraattien näkökulmasta kuitenkin katastrofaalinen.

Viikonloppuna Saksan SDP sai sotien jälkeisen historiansa selkeähkösti surkeimman vaalituloksensa. Vuoden 2009 vaaleissa saatu kannatus(23%) oli tähän asti heikon vaalitulos, mutta tuostakin tultiin vielä reilu pari prosenttiyksikköä alaspäin.

Euroopan vasemmistolaisten valtapuolueiden näkökulmasta huolestuttavaa on, että tuo Saksan sosiaalidemokraattien historiallisen huono vaalitulos oli kuitenkin ihan hyvä jos sitä verrataan Hollannin työväenpuolueen(5,7%) ja Ranskan sosialistien(7.4%) katastrofaalisiin parlamenttivaalituloksiin. Näissä maissa keskustavasemmistolaiset valtapuolueet joutuvat tulevina vuosina oikeasti taistelemaan jopa olemassaolostaan.

Pienempien Länsi-Euroopan maiden, kuten Suomen ja Norjan vaaleja katsottaessa tulokset eivät olleet samalla tavalla katastrofaalisia, mutta kuitekin todella heikkoja. Norjan työväenpuolue sai hiljattain parlamenttivaaleissa historiansa toiseksi heikoimman tuloksen  ja Suomessa SDP teki oppostioasemasta historiansa surkeimman kuntavaalituloksen.

Muutaman viikon päästä järjestetään vielä parlamenttivaalit Itävallassa, jossa paikalliselle SDP:lle on ennakoitu tuollaista vähän alle 25 prosentin kannatusta, joka olisi parin prosenttiyksikön marginaalilla sen historian huonoin tulos.

Tästä trendistä on kuitenkin yksi poikkeus, mutten tiedä kuinka rohkaiseva se on…

Radikaalivasemmistolaisen Jeremy Corbynin johtaman Laborin piti olla nimenomaan esimerkki vasemmistolaisten valtapuolueiden laskevasta kannatuksesta Euroopassa, mutta niin vain corbynistat ottivat aika kovan torjuntavoiton Britannian parlamenttivaaleissa. Erityisesti nuoret kävivät piirtämässä punaisen viivan. Grime-muusikot innostuivat antamaan tukensa Corbynille ja kesäkuussa Glastonburyn yleisö chanttasi Corbynin nimeä. Corbynistakin vielä vasemmalta ohi menevä Jean-Luc Mélenchon keräsi Ranskassa taakseen aika hyvin nuoria ja jäi vain vajaan parin prosenttiyksikön päähän presidentinvaalien toisesta kierroksesta. 

Kuvahaun tulos haulle corbynista

Jos Euroopan sosiaalidemokraatit eivät ota kunnon askeleita Macronin tai ehkä Suomen vihreiden suuntaan, niin vuoden 2017 perusteella näyttää, että ainoa toinen vaihtoehto kannatuksen säilyttämiselle tai kasvattamiselle olisi ottaa monta askelta kohti dogmaattisempaa ja radikaalimpaa vasemmistolaisuutta. Voi myös näennäisen paradoksaalisesti olla, että puhtaammaksi viljelyllä dogmaattisella sosialismilla saattaisi pystyä vetoamaan osaan nationalistien taantumukselliston äänestäjistä. Trumpin ja Sandersin, tai Le Penin ja Mélenchonin potentiaalisssa äänestäjissä on mahdollisesti  jonkin verran samaa porukkaa.

Viimeisen vuoden aikana osasta Bernies Sandersia kannattaneista  on alettu käytää termiä Dirtbag Left. Puhutaan varmaan vielä aika marginaali-ilmiöstä, mutta juuri tässä ajanhetkessä jotenkin valitettavasti tuntuu, että yhdistelmä radikaalia vasemmistolaista politiikkaa, jolle annetaan netissä tulitukea Chapo Trap Housen-tyylisellä absoluuttisen anteeksipyytelemätömällä  menolla olisi resepti, jolla perinteinen vasemmisto saattaisi pystyä säilyttämään kannatuksena.



One nation under Goethe – Saksan vaaleista vielä kerran

Suomen ulkopuolella Saksa on ehkä maa ja kulttuuri, jota kohtaan tunnen suurinta sielunyhtetyytä. Tai ainakin minulla erittäin positiivinen Saksa-kuva. En ole asunut Saksassa ja puhun kieltä aika kehnosti, mutta tuonne tullut tehtyä matkoja enemmän kuin mihinkään muualle.

Saksa on jotenkin tolkun ja maltillisuuden maa, joka on tiettyjen historiallisten tapahtumien seurauksena tehnyt tarpeettomankin kovan kansallisen psykoanalyysin ja jossa se kuuluisa insinöörimäisyys sekä jonkinlainen muodollinen jäykkyys saattaavat mennä liian pitkälle, mutta jonka kultuuriin minun on näiden asioiden takia muita Euroopan suurvaltoja helpompi samaistua. Ehkä myös maanläheinen olut- ja makkarakulttuuri on helpomin lähestyttävä kuin Euroopan gastronomisten suurvaltojen meininki.

“The German chancellor is as unglamorous and reliable as a Miele washing machine. I want her to win on Sunday because she can steer the west to safety.”

James Hawes Guardian

 

Saksa on toiminut viimeiset vuodet Euroopan keskellä vakauttavana kalliona ja sama asema säilynee myös tänään pidettävien liittopäivävaalien jälkeen. Viime viikot monet ovat otsikioneet Saksan vaalit tylsiksi ja siltähän se hieman näyttää. Jopa pelätty hybrivaikutamminen ja nettitrollailu on jäänyt yllättävän vaimeaksi. Merkel voittaa muhkealla marginaalilla, yleiseurooppalainen sosiaalidemokraattien kriisi jatkuu myös Saksassa, ja neljä pienempää puoluetta ovat aika tasoissa noin 10 prosentin kannatuksella.

Aivan viimeisimpien mittuausten perusteella AfD näyttäisi nousevan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja tämä toki aiheuttaisi pientä levottumuutta Saksassa. Erot ovat kuitenkin pieniä. Ja toisin kuin nettikeskusteluista voisi ehkä päätellä, gallupien tekijät ovat Euroopassa useammin yliarvioineet kuin aliarvioineet nationalista taantumuksellistoa edustavien puolueiden kannatuksen. Fivethirtyeight päätyi tällaiseen tulokseen keväällä arvioidessaan Le Penin kannatusta.

Vaalipaikat avautuivat Suomen aikaa yhdeksältä ja sulkeutuvat seitsemältä ja hyvin pian tuon jälkeen pitäisi olla käsissä myös ensimmäinen ja suhteellisen hyvin paikkansa pitävä arvio vaalien lopputuloksesta. Mielenkiintoisimmat kysymykset lienevät:

  • Kuinka pahasti SDP ottaa takkiinsa
  • Mikä on AfD:n kannatus, nouseeko se yli 10:n prosentin ja onko AfD lopulta kolmanneksi suurin puolue?
  • Minkälaisia lukemia vihreät ja liberaalipuolue saavat. Tällä on vaikutus hallituksen muodostumiseen ja sen politiikkaan. Jamaika-koalitio, Musta-keltainen ja suuri koalitio ovat tällä hetkellä realistisilta näyttävät mahdollisuudet.

Saksan liittopäivävaalit 2017 – Ja lopulta Merkel voittaa?

Euroopan vuoden 2017 hullu vaalivuosi huipentuu Saksassa 24. syyskuuta. Saksan vaalit ovat tietysti tärkeä tapahtuma koko Euroopan kannalta, mutta mitään kovin dramaattista ei taida olla odetettavissa.

Merkel vs Schultz

Saksan liittopäivävaalien suurin mielenkiinto kohdistuu perinteiseen tapaan kahden suurimman puolueen, Angela Merkelin kristillisdemokraattien(CDU) ja Martin Schultzin sosiaalidemokraattien(SDP) väliseen taisteluun. SDP:n Gerhard Schröder veti 2000-luvun alkupuolella läpi raskaat Hartz IV-paketit, mutta tuota seuranneen vuoden 2005 parlamenttivaalien jälkeen Angela Merkel on hallinut Saksaa ja kaksissa edellisissä vaaleissa kristillisdemokraattien kannatus on ainoastaan kasvanut.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat Schröderin aikauden jälkeen vajonneet monien eurooppalaisten veljespuolueidensa tapaan jonkinlaiseen taantumaan. Schröderin jälkeen puoluejohtaja vaihtui tiheään, mutta Sigma Gabriel ehti johtaa puoluetta vuodesta 2009, kunnes hänet korvattiin vuodenvaihteessa Martin Schulzilla. Saksan valtasi hetkellisesti pienimuotoinen Schulzmania ja SDP:n gallupkannatus pompsahti 10 prosenttiyksikköä ylöspäin. SDP oli hetken aikaa lähes tasoissa kristillisdemokraattien kanssa. Tuon jälkeen SDP:n kannatus kuitenkin laski taas lähes aiemmalle tasolleen ja viime kuukaudet ero on ollut noin 15 prosenttiyksikköä (Kristillisdemokraatit noin 40% ja SDP noin 25%).

Toukokuun osavaltiovaalien tulokset olivat myös demareiden näkökulmasta heikkoja. Saksan suurimassa osavaltiossa Nordrhein-Westfalenissa demarit saivat toukokuussa historian surkeimman tuloksensa.

German Opinion Polls 2017 Election.png

Tilanne on nyt kahden suurimman puolueen osalta kovin samanlainen kuin Britanniassa kolme kuukautta sitten, joten en nyt uskalla ennustaa Saksan demaraille varmaa rökäletappiota, mutta heidän näkökulmastaan näyttää aika pahalta ja parhaimmillaan taitaa olla mahdollisuuksia vain Corbynin tyyliseen torjuntavoittoon, mutta siihenkin vaadittaisiin paljon.

Saksalaista salpalinjaa ei tarvittu

Saksan vaalit ei muodostu sellaiseksi liberaalin Euroopan viimeiseksi salpalinjaksi kuin jossain spekulaatioissa vuoden alussa arveltiin. Hollannissa Wildersin tulos jäi hieman heikoksi. Ranskassa nähtiin suorastaan maukas liberaalien vastaisku kun Macron pyyhki Le Penillä lattiaa ja otti hävyttömän liberaalilla ohjelmalla haltuunsa myös Ranskan kansalliskokouksen. Britanniassakin kovalla brexitillä kampanjoinut May sai selvästi odotettua heikommman vaalituloksen.

Voidaan siis sanoa, että nationalistisen taantumukselliston vaalivuosi on ollut pettymys koviin odotuksiin nähden. Wildersin mainostama Patriotic Spring ei oikein kunnolla toteutunut. Toisaalta on ehkä syytä pitää mielessä, että Hollannissa hallituksen muodostaminen on edelleen kesken kun Wilders ei sovi hallitukseen muiden kanssa ja hajanaisessa puoluekentässä joudutaan hakemaan aika akrobaattisia hallituskoalitioita. 15 vuotta sitten koko Ranska oli sekaisin kun Isä Le Pen pääsi toiselle kierrokselle ja sai siellä vajaa 20% äänistä. Nyt oltiin tyytyväisiä kun tytär Le Pen sai toisella kierroksella vain noin kolmanneksen kaikista äänistä.




Saksa on ollut aika ilmiselvistä historiallisista syistä hankala paikka nationalistille taantumuksellistolle. Se miten 10 vuotta sitten Saksan kotikisojen aikaan keskusteltiin, onko soveliasta heilutella kadulla Saksan lippua, oli vähän hassua, mutta tavallaan oikein sympaattista.  Saksassa paikallinen nationalistipuolue  Alternative für Deutschland (AfDon siis joutunut operoimaan hankalla maaperällä eikä ole välttämättä edes halunnut kutsua ideologiaansa nationalistiseksi. Edellisissä vuoden 2013 vaaleissa Afd jäi  niukasti tulos liittopäiviltä, mutta nyt se näyttäisi loputakin nousevan sinne. Mitään valtaisaa jytkyä ei kuitenkaan ole tulossa. AfD:n kannatus on ollut tämän vuoden ajan hitaassa laskussa, mutta on edelleen vajaat 10%.

Keväällä Hollannin parlamenttivaalia edeltävinä päivinä nähtiin pienoinen Turkin masinoima diplomaattinen kriisi ja kun Saksassa on Euroopan selvästi kookkain turkkilaisvähemmistö, niin voi olla mahdollista, että Erdogan yrittää vielä hämmentää soppaa jollain tavalla.

Grüne, Linke ja FDP

Jos kristillisdemokraattien baijerilaista sisarpuoluetta CSU:ta ei lasketa omaksi puolueekseen, keikkuu kolmen aiemmin mainitun puolueen ohella kolme muutakin puoluetta 5 prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Laitavasemmisto Linken kannatus on pysynyt aika vakaasti 10 prosentin tuntumassa. Vihreiden kannatuksessa on ollut hieman enemmän heiluntaa, mutta sekin on säilynyt usean prosenttiyksikön 5:n prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Neljäs  hieman alle 10 % kannatusta nauttiva puolue on tällä hetkellä Freie Demokratische Partei joka yhdistelee varsin oikeistolaista talouspolitiikkaa varsin vapaamieliseen arvoliberalismiin. Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa historiansa heikoimman tuloksensa. FDP keräsi ainoastaan 4.8% äänistä ja jäi kokonaan ulos valtiopäiviltä. Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että FDP tekee comebackin.

 




Vaihtoehto Saksalle, Alt Right auf Deutsch

Saksan tuleva hallitus ja liittopäivävaalipäivitys – One love!

Julkkiskuolema joka tuntui jossain – RIP Chester Bennington

Viime vuonna puhuttiin paljon tunnettujen muusikoiden kuolemista ja minä olen muistaakseni tässäkin blogissa maininnut, että minua nuo uutiset eivät juurikaan koskettaneet. Tämä liittyy ehkä myös siihen, etten ole erityisen musikaalinen ihminen eivätkä muusikot ole koskaan olleet minulle ihan samanlaisia jumalia kuin useille muille. Pidän myös ehkä hieman häiritsevänä sitä, millainen mediaspektaakkeli tähtien kuoleman ympärille rakennetaan (Pasila – Jortsun muisto). Esimerkiksi youtubeen näyttää myös tähtien kuolemien yhteydessä putkehtelevan erilaisten tribuuttivideoiden ohella kasa erilaisia salaliittoteorioita kuolemista.

Viime viikolla Linkin Parkin laulajan Chester Benningtonin kuolema kuitenkin kosketti jonkin verran. Kyseessä oli hahmo jonka muistan kovin vahvasti nimenomaan lapsuudesta/teinivuosilta. Tuntuu että Hybrid Theoryn musavideoiden katselu Jyrkistä oli monille lähes sukupolvikokemus. Linkin Parkin kakkosalbumi Meteoraakin tuli vielä kuunneltua aika paljon teinivuosina.

Joskus lukiossa bändin kuunteleminen loppui, mutta muutama vuosi myöhemmin se teki vielä yhden comebackin elämääni. Yksi vahvimmista inttimuistoistani on tuvassa soinut Radio Rock, josta tuntui tuolloin tunnin välein tulevan joko Nikki Sixxin Life is beautifull tai Linkin Parkin Given Up. Mihinkään tuon jälkeen julkaistuun Linkin Parkin tuotantoon en edes tutustunut ja ekoihinkin albumeihin on tullut tehtyä nostalgiatrippejä aika harvakseltaan. Näin jälkikäteen kuunneltuna nuokaan biisit eivät olleet yhtä kovia kokonaisuuksia kuin mitä sitä muisteli, mutta Chesterin karjunnassa on edelleen sitä jotain. Ei Chester Benningtonin kuolema valtaisaa tunnemyrskyä aiheuttanut, mutta nyt kyllä tuli julkkiskuolema, joka tuntui jossain.

Untergang des Anstandes

En ole viime aikoina turhaan tarkkaan seurannut Yhdysvaltojen politiikkaa tai Trumpin viimeisimpiä töhöilyjä, mutta nyt on Twitterissä näköjään vaihteeksi taas aika kovaa kamaa. Yhdysvaltojen presidentti retwiittaa muokatun videon omasta wrestling-seikkailuistaan. Tämä on monella tasolla kuvaava ja vastenmielinen tiivistys aikakaudestamme.

En ole ihan varma, pystyykö sanaa decency kääntämään näppärästi yhdellä sanalla suomeksi. Google translatorin tarjoamat säädyllisyys ja sovinnaisuus osuvat kuitenkin aika lähelle. Trumpin tekemisiä kohtaan voi perustellusti hyökätä monesta suunnasta. Yksinkertaisesti täydellinen käytöstapojen ja decencyn puute on minulle ehkä kuitenkin jopa vastenmielisin piirre Amerikan nykyisessä presidentissä.

Konservatiivisuuteen taitaa helposti aina liittyä jonkinlainen kaksinamoraali ja minun on vaikea kokonaisuutena allekirjoitaa kovin suurta osaa republikaanisen puolueen aatemailmasta. Siti olen kuitenkin ajatellut, että perinteisessä republikaanisen arvomaamailmassa on oikein kunniotettaviakin asioita. Viime aikoina olen esimerkiksi ihan mielenkiinnolla tutustunut hiljattain The Vanishing American Adultkirjan julkaiseen republikaanisenaattori Ben Sassen ajatuksiin. Vaikea ajatella, että Trumpin toilailut kuvaisivat mitään muuta kuin täydellistä säädyllisyyden perikatoa, vaikka olisi liberaalin demokraatin sijaan republikaani ja konservatiivi.

Saksan vaalit, Wieder Eins in einem Land, Superreich und abgebrannt.

Vuoden alussa velloi melkoinen pelko siitä, että nationalistinen taantumuksellisto ottaisi suurehkoja voittoja tämän vuoden vaaleissa. Nationalistisen taantumukselliston vaalimenestys on kuitenkin jäänyt onneksi hieman odotettua heikommaksi ja keskustaliberaalit voimat ovat menestyneet vaaleissa aika hyvin. Erityisesti Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi oli aidosti sykähdyttävä tapahtuma. Macron marssimassa pitämään voitonpuhettaan kun taustalla soi Oodi ilolle, oli aika maukas vastareaktio nationalistisen taantumukselliston nousulle. Economist kirjoitti uusimmassa numerossaan jo otsikolla Who loves EU, baby – Europe’s anti-nationalist backlashIlmassa on ehkä jonkin verran enemmän toivoa katastrofaalisen vuoden 2016 jälkeen.

Yleisesti jo vuoden alussa kuitenkin luotettiin, että Frau Merkelin johtama Saksa säilyisi vakaasti liberaalin, demokraattisen ja sivistyneen Euroopan johtajana. Myös Saksassa nationalistinen taantumuksellisto oli nostanut kannatustaan, mutta Alternative für Deutschland oli kuitenkin verrattain heikko tekijä monien muiden maiden populisteihin verrattuna.

Yritin viikko sitten tehdä hätäistä yhteenvetoa monissa maissa nähdyistä poliittisista trendeistä. Politiikan someistumisen ohella olennaisimmat trendit ovat minusta olleet nationalistisen taantumukselliston pitkäaikainen ja viime aikoina kiihtynyt nousu, perinteisen vasemmiston pitkään jatkunut ja viime aikoina kiihtynyt romahdus sekä keskustaliberaalien liikkeiden pienoinen nousu.

Kaikki nämä trendit näkyvät Saksassa useimpia Euroopan maita heikommin. AdF on noussut vakavastiotettavaksi puolueeksi vasta hiljattain ja sen kannatus on korkeimmilaan ollut vain noin puolet useimpien sen eurooppalaisten sisarpuolueiden huippukannatuksesta. Perinteisen vasemmiston lasku on kyllä näkynyt jo pitkään Saksassa ja juuri eilen Demarit saivat varsin heikon tuloksen Saksan suurimmassa osavaltiossa Nordrhein-Wesfalenissa. Puolueen kannatus on ollut viime kuukausina hieman laskussa ja se näyttäisi jäävän syksyn vaaleissa kristillisdemokraattien taakse. Vaaleihin on kuitenkin vielä aikaa, demarit ovat iskuetäisyydellä ja noin 30 prosentin kannatus on varsin hyvällä tasolla, jos puolueen tilannetta vertaa Hollantiin, Ranskaan tai Britanniaan.  Saksan politiikassa ei myöskään ole näkyvissä mitään Macronin, Suomen vihreiden, UK:n liberaalidemokraattien tai Hollannin D66:n kaltaisten voimien nousua.

Historiasta voisi hakea hieman ilmeisiä, mutta ehkä sittenkin myös paikkansa pitäviä selityksiä. Saksa ei ole normaali valtio. Se on lähinnä kollektiivinen postraumaattinen stressihäiriö. Kymmenen vuotta sitten Saksan isännöidessä futiksen MM-kisoja puhuttiin siitä, onko ok heiluttaa Saksan lippua kadulla. Tämä on vähän höpsöä, mutta ihan söpöä ja sympaattista. Kuitenkin kun viimeisen kymmenen vuoden aikana erilaiset torakat ovat kaivautunuteet esiin, on voinut nähdä, että saksalaiset ovat saaneet rokotuksen, jonka takia tietyillä voimilla on yksinkertaisesti todella vaikeaa saada suurempaa yleisöä taakseen.

Toki Saksassa myös tehtiin kovat Hartz-paketit jo 2000-luvun alussa. Demarien kannatus taisi kärsiä tästä, mutta osittain noiden ansiosta Saksan talous on nykyisessä kunnossaan ja voihan jopa olla, että Saksan demarien kannatus olisi tällä hetkellä lähempänä Ranskan sosialistien tai Britannian Labourin kanntusta ilman noiden uudistusten tekemistä. Kuka tietää. Mutta sen tiedän, että Seppo Räty oli ehdottomasti väärässä. Saksa on monessa suhteessa maa, josta voisi ottaa oppia.

 

Ei pidä provosoitua kun provosoidaan – RIP Mauno Koivisto

Olen tappanut aikaa lentokentän baarissa ja törmäsin vasta nyt uutiseen Mauno Koiviston kuolemasta. Tämä on ensimmäinen kerta oman elämäni aikana kun Suomen presidentti kuolee. Olen liian nuori, jotta minulla olisi mitään kunnollisia muistikuvia edes Koiviston viimeisistä vuosista presidenttinä, eikä minulla tämän takia ole syntynyt erityisen syvällistä suhdetta Koivistoon. Tästä huolimatta Manu on kuitenkin jäänyt minulle mieleen kunnioitettavana valtiomiehenä. Kai tästäkin voisi halutessaan vetää jotain johtopäätöksiä kuinka yksi aikakausi on vaihtumassa toiseen…

Mutta nostetaan nyt kuitenkin tuoppi Manun muistolle, Ei pidä provosoitua kun provosoidaan.

Yliarvioimme nationalistisen taantumukselliston mahdollisuudet vuonna 2017

Kirjoitin reilu pari kuukautta sitten lyhyen blogitekstin otsikolla Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja? Simppeli pointtini oli, että dramaattisten Brexitin ja Trumpin valinnan jälkeen saatamme olla ylivirittäytyneitä ajatuksille nationalistisen taantumukselliston noususta. Muistimme nämä kaksi tapahtumaa kun mietimme Wildersin ja Le Penin mahdollisuuksia. Media lähti täysillä mukaan tarinaan  nationalistisen taantumukselliston väistättömästä noususta ja todellisuuden taju tuntui hieman hämärtyvän. Useimmat ajattelivat, että ihan mitä tahansa voi tapahtua sen takia, että Trumpin ja Brexitin kohdalla mittaukset olivat muutaman prosenttiyksikön pielessä, ja tuollaisessa kahden vaihtoehdon tiukassa kisassa pienikin virhe voi keikauttaa tuloksen toisin päin.

Tämän vuoden Euroopan vaaleissa monet tuntuivat päätyvän johtopäätökseen, että luultavasti gallupit ovat väärässä ja aliarvioivat selvästi nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia. Minäkin menin ehkä hieman liikaa tuohon suuntaan arvioissani, mutta kykenin mielestäni mediaa ja “suurta yleisöä” paremmin hahmottamaan, ettei nationalistinen taantumuksellisto marssi väistämättä valtaisiin jytkyvoittoihin. Pidin perustellusti Le Penin mahdollisuuksia presidentiksi hyvin, hyvin, hyvin pieninä. Laajemmassa tarkastelussa gallupit ovat Eurooopassa arvioineet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen keskimäärin varsin kohdilleen, ja ne ovat arvioineen sen keskimäärin yhtä usein ala- kuin yläkanttiin.

Nate Silver julkaisi tänään hyvän kirjoituksen aiheesta otsikolla Conventional Wisdom May Be Contaminating Polls ja käsitteli ilmiötä myös eilisessä Fivethiryteightin podcastissa. Kannattaisi painaa muistiin myös Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen kaltaiset tapahtumat, jolloin gallupit ovat arvioineet selkeästi voittaneen liikkeen kannatuksen prosenttikaupalla alakanttiin, jos haluaa ymmärtää tätä aihepiiriä.

Varsinkin median kohdalla on kyse siitä, että meitä muutamia politiikan harrastajia lukuunottamatta useimpia ei juurikaan kiinnosta, jos media arvioi valtapuolueen voittomarginaalin pahastikin alakanttiin. Eritysesti netissä aktiiviset kansan syvät rivit ja nationalistisen taantumukselliston paskaspämmiosasto kuitenkin pitävät huolen, että hiemankin alakanttiin arvioitu kannatus nationalisteille huomataan ja siitä pidetään mölyä ja syytetään media pitkään. Nate Silver kuitenkin huomauttaa, että enemmistön ajatuksilla saattaa olla vaikutusta myös siihen, miten paljon galluppien tekijät lisäävät arviohinsa (tarpeetontakin) epävarmuutta.

Kuten Silver linkatussa tekstissä kuitenkin mainitse: But the trend isn’t that center-left globalism is making a comeback — that’s too early to say. Tuossa tekstissä ja eilisessä podcastissa on kuitenkin esitetty hyvin suuren yleisön kyvyttömyys ymmärtää todennäköisyyksiä ja se miten Trump ja brexit tuntuvat hieman hämärtäneen myös tolkun ihmisten käsitystä todellisuudesta.

 

Vaalit Euroopassa 2017 – Trendejä ja tulkintaa

Kirjoittelin vuoden vaihteessa lyhyen tekstin Euroopan 2017 vaalivuodesta. Tänään tietysti pidetään Ranskan presidentinvaalien toinen kierros ja kuten kirjoitin alkuvuodesta, Ranskan vaaleilla on potentiaalisesti kaikkein dramaattisin vaikutus koko Euroopan tulevaisuuteen. Olen tästä edelleen samaa mieltä ja Emmanuel Macronin  valinta on ainakin jossain määrin merkittävä stoppi nationalistisen taantumukselliston nousulle. Macronin voitto on monella tapaa erittäin positiivinen asia. Hänellä voisi olla halua ja kykyä laittaa Ranskan talous kuntoon, mutta voi  olla ettei Macron saa fragmentoituneessa ja riitaisassa Ranskassa reformejaan läpi.

Theressa Mayn päätös järjestää ennenaikaiset parlamenttivaalit Britanniaan myös toi entisestään lisää tapahtumia Euroopan hulluun 2017 vaalivuoteen. Yritän nyt kuitenkin vetää vuoden  vaaleista (Ranska, Hollanti, Suomi, Iso-Britannia ja Saksa) jonkinlaista kevyttä välisynteesiä järjeselläkseni hieman omia ajatuksiani.

Voimannuuttava netti –> Netin pimeät puolet

Viimeistään tämän vuosikymmenen alusta lähtien kaikkien vaalien yhteydessä on puhuttu , kuinka nämä ovat nyt ensimmäiset aidot somevaalit. Vuonna 2017 some ja netti ovat kuitenkin siinä määrin vakiintuneet ilmaksi, jota hengitämme, että niiden vaikutus on kiistatta todella suuri, vaikka tätäkin voidaan liioitella. Ehkä suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, että Facebookin ja Twitterin lietsoman arabikevään jälkeen some ja netti ovat muuttuneet yhä pelottavammiksi politiikan teon välineiksi.

Aiemmassa tämän viikon postauksessani mainitsemani Yevgeny Morozovin vuonna 2011 julkaiseman kirjan The Net Delusion: The Dark Side of Internet Freedom ajatukset ovat tulleet totisesti valtavirtaan. Netti ei todellakaan ole pelkästään vapauttava ja ruohonjuuritason liberaaleja aktivisteja voimauttava väline, vaan se on oiva väline myös diktaattoreille sekä auktoritäärislle ja länsimaisen demokratian vastaisille toimijoille.

Fake news on noussut yhdeksi vuoden 2017 käytetyimmäksi sanaksi. Amerikan vaalien jälkeen pelättiin, että erilaiset valeuutiset ovat sabotoimassa myös Euroopan vuoden 2017 vaaleja, mutta ainakin oman seurantani perusteella nationalistista taantumuksellistoa tukeva paskaspämmi ei ole uponnut aivan yhtä hyvin kuin Amerikassa. Ehkä Amerikan tapahtumista on opittu hieman. Toki saa nähdä miten paljon toissapäivänä tehdyllä Macronin mustamaalausyrityksellä on vielä vaikutusta. Se ei todellakaan nosta Le Peniä presidentiksi, mutta saattaa pikkuisen laskea Macronin ääniosuutta ja heikentää hänen liikkeensä mahdollisuuksia kesäkuun parlamenttivaaleissa.

Valeuutisten ja tietomurtojen lisäksi nettiin ja someen liittyy kuitenkin myös muita ilmiöitä, joita ei vielä hahmoteta kunnolla. Esimerkiksi mystisestä Cambridge Analyticasta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että olemme edelleen hieman epämääräisten tietojen varassa. Samoin on vaikea sanoa kuinka paljon erilaiset netin kuplat, kaikukammiot ja sosiaalisen median algoritmit ovat vahvistaneet kahtiajakoja.

Oma mututuntumani on se, että politiikan yhteyttä someen, valeuutisiin, algoritmeihin, kaikukammioihin, big dataan, digimarkkinointiin ja nettipropagandaan ei ymmärretä vielä riittävän hyvin. Jotkin aihepiirin todelliset asiantuntijat osaavat kuitenkin hyödyntää näitä välineitä ja pystyvät varmasti vaikuttamaan vaaleihin, joissa erot ovat melko pieniä. Meillä saattaa kuitenkin olla tällä hetkellä taipumus paisutella tätä asiaa hieman liikaa ja ihmisaivoille tyyppiliseen tapaan ajatella, että asioissa, joita emme ymmärrä kovin hyvin, on takana kaikkea koordinoivia taustapiruja, vaikka tosiassa kyseessä on paljon kaoottisempi prosessi.

Jos muuten politiikan ja teknologian suhde kiinnostaa, suosittelen seuramaan äskettäin Wired UK:n starttaamaa UpVote-podcastia.

 

Taisteluvoittoja nationalistista taantumuksellistoa vastaan

Trumpin ja Brexitin jälkeen rakennettiin narratiivia, että nationalistinen taantumuksellisto tulee  väistämättä nousemaan vuoden 2017 vaaleissa valtaan ympäri Eurooppaa. Nationalistisen taantumukselliston edustamat liikkeet ovat hieman nostaneet kannatustaan Hollannin ja Ranskan vaaleissa, mutta niiden suosio on kuitenkin jäänyt heikommaksi kun mitä monissa vuodenvaihteen spekulaatioissa ajateltiin. Saksan vaaleihin on vielä aikaa, mutta AFD:n kannatus on laskenut gallupeissa koko tämän vuoden. Myös Britanniassa UKIP:n asema on heikentynyt onnistuneen Brexit-voiton myötä. Liberaali demokratia on kiistatta siis ottanut pieniä taisteluvoittoja nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Erityisesti Suomessa tilanne on mielenkiintoinen. Perussuomalaisten vaalitulos oli surkea. Toisaalta puolue tulee jokatapuksessa siirtymään Soinin jälkeen SMP:läisyydestä enemmän kohti eurooppalaista oikeistopopulismia. En usko Halla-ahon valintaan, mutta tämä olisi tietysti valtava askel tuohon suuntaan. Terhokin on kuitenkin pieni askel samaan suuntaan. Jos perussuomalaiset ei ajaudu pahoihin sisäisiin kiistoihin, epäilen että Suomessa on parin vuoden päästä nykyistä “eurooppalaisempi” ja oikeistolaisempi perussuomalainen puolue, jonka kannatus on yli 10%.

Nationalistisen taantumukselliston suurin momentum näyttää nyt taittuneen. Yhtään pidempää aikaväliä katsotaessa se on kuitenkin vahvistanut asemiaan ja tulee säilyttämään asemansa voimana, jolla on mahdollisuuksia horjuttaa liberaalia demokratiaa. Erityisesti Itä-Euroopassa vallassa on hyvinkin puolifasistisia voimia ja näiden liikkeiden toiminnalla on vähintään EU:n kautta vaikutusta koko Euroopan kehitykseen.

Sosiaalidemokraattien kriisi syventyy

Yksi pidempään käynnissä olleita poliittisia megatrendejä on ollut sosiaalidemokraattisten liikkeiden laskenut kannatus. Mikäli kaikkien katseet eivät olisi olleet niin kiinnittyneitä nationalistiseen taantumuksellistoon, olisi sosialidemokraattisten liikkeiden romahdus saanut ansaitusti enemmän mediatilaa.

Hollannissa työväenpuolueen kannatus romahti totaalisesti. Sen paikkamäärä tippui 38:sta 9:ään. Pääosan sotien aikaisesta ajasta puoluella on ollut yli selvästi yli 30 paikkaa parlamentissa. Ranskan presidentinvaaleissa sosialistien Hammonin kannatus 6,4 % oli myös surkea. Britanniassa työväenpuolue on kriisissä ja tulee oppositioasemassakin menettämään jonkin verran paikkoja.

Saksassa tilanne on hieman parempi. SDP on ollut sielläkin jo pidempään pienessä kriisissä, mutta uuden puheenjohtajavalintansa jälkeen se on hieman nostanut kannatustaan ja näyttäisi kykenevän ainakin realistiseen kamppailuun suurimman puolueen asemasta, vaikka aivan viimeisimmissä gallupeissa sen kannatus on jälleen ollut pienessä laskussa. Suomessa demarin tilanne kuntavaalien suhteen oli hieman samanalainen. Tulos oli tavallaan kelvollinen, mutta jos puolue ei tällaisessa tilanteessa pysty oppositioasemastaan huolimatta saamaan parempaa vaalitulosta, niin kyllä liike on ongelmissa.

Sosialidemokraattien kriisi on ollut jo pidempään käynnissä, eikä kenelläkään tunnu olevan tuohon ratkaisua. Ehkä yksi ongelma on siinä, että sosiaalidemokraattiset liikkeillä on samanaikaisesti haastajia monesta suunnasta ja ne päätyvät toimimaan reaktiivisesti ilman riittävän johdonmukaista politiikka. Kannatusta syövät keskustaliberaalit toimijat kuten Macron Ranskassa, Liberaalidemokraatit Britanniassa ja vihreät Suomessa. Samalla pelätään perinteisten rasvanahkaduunarien siirtymistä Le Penin Front Nationalin, Wilderssin vapauspuolueen tai perussuomalaisten leiriin. Lisäksi vasemmalla äärilaidalla on omat toimijansa, Ranskassa nyt Melenchon, Saksassa Linke ja Hollannissa sosialistit, jotka uhkaavat viedä ääniä, jos puolueet lähtevät hakeutumaan kohti poliittista keskustaa.

 

Urbaanille liberalismille pieniä voittoja

Osmo Soininvaara julkaisi kuukausi sitten kirjoituksen Jungner ja urbaani liberalismi, jossa hän puhui urbaanista liberalismista ja siitä kuinka urbaanit liberaalit ovat hajallaan eri puolueissa. Käsite urbaani liberalismi on aika höttöinen, mutta tavoittaa jotain kultuurisodan kahtiajaosta. Nousseen nationaistisen taantumukselliston selkein vastapuoli muodostuu urbaaneista liberaaleista. Perinteisten valtapuolueiden, erityisesti vasemmiston ongelmat ovat avanneet lisätilaa keskustaliberaaleille toimijoille, jotka ovat pystyneet asettumaan suht avoimesti nationalistisen taantumukselliston vastapooliksi.

Emmanuel Macron ja Suomen vihreät ottivat vaaleissa selkeät voitot ja edustavat hyvin selkeästi “urbaania liberalismia” ja Hollannin vaaleissa parhaan tuloksensa reiluun 20 vuoteen saanut D66 voidaan varmaankin myös laskea tähän ryhmään. Jos liberaalidemokraatit onnistuisivat vielä ottamaan kohtuullisen vaalivoiton Britanniassa, niin tätä vaalivuotta voisi pitää pienenä voittona urbaanille liberalismille. Näyttää siltä että perinteisten valtapuoleiden ongelmat ja nationalistisen taantumukselliston nousu luovat hieman lisätilaa keskustaliberaaleille liikkeille.

 

Perinteinen oikeisto selvinnyt kohtuullisesti

Nationalistisen taantumukselliston vahvu nousu ja keskustaliberaalien voimien maltillisempi nousu ovat iskeneet ennen kaikkea perinteisiin vasemmistopuoleisiin. Perinteiset oikeistopuolueet ovat ympäri Eurooppa pärjänneet vasemmistoa paremmin. Vaikka nekin ovat jossain määrin ongelmissa ovat niiden vaalitulokset kuitenkin olleet joka paikassa kohtuullisia tai hyviä. Mark Rutten VVD menetti paikkoja, mutta nousi silti Hollannissa suurimmaksi puolueeksi. Kokoomus menetti paikkoja, mutt sai silti Suomen kuntavaaleissa kohtuullisen tuloksen. Ranskan oikeiston menestys presidentinvaaleissa jäi Fillonin skandaalien takia hyvin heikoksi, mutta tulos oli silti valtaisasti parempi kuin sosialisteilla. Britanniassa konservatiivit näyttävät ottavan lähes ennätysmäisen murskavoiton ja Saksassa vallassa olevilla kristillisdemokraateilla näyttää menevän ihan hyvin. Puoluekartan myllerrys on vaikutaanut vasemmiston valtapuolueiden ohella myös oikeistoon, mutta ne näyttävät kuitenkin selvinneen muutoksista selkeästi paremmin.