Saksan liittopäivävaalit 2017 – Ja lopulta Merkel voittaa?

Euroopan vuoden 2017 hullu vaalivuosi huipentuu vajaan parin kuukauden päästä Saksassa. 24 syyskuuta pidettävät Saksan vaalit ovat tietysti tärkeä tapahtuma koko Euroopan kannalta, mutta mitään kovin dramaattista ei taida olla odetettavissa.

Merkel vs Schultz

Saksan liittopäivävaalien suurin mielenkiinto kohdistuu perinteiseen tapaan kahden suurimman puolueen, Angela Merkelin kristillisdemokraattien(CDU) ja Martin Schultzin sosiaalidemokraattien(SDP) väliseen taisteluun. SDP:n Gerhard Schröder veti 2000-luvun alkupuolella läpi raskaat Hartz IV-paketit, mutta tuota seuranneen vuoden 2005 parlamenttivaalien jälkeen Angela Merkel on hallinut Saksaa ja kaksissa edellisissä vaaleissa kristillisdemokraattien kannatus on ainoastaan kasvanut.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat Schröderin aikauden jälkeen vajonneet monien eurooppalaisten veljespuolueidensa tapaan jonkinlaiseen taantumaan. Schröderin jälkeen puoluejohtaja vaihtui tiheään, mutta Sigma Gabriel ehti johtaa puoluetta vuodesta 2009, kunnes hänet korvattiin vuodenvaihteessa Martin Schulzilla. Saksan valtasi hetkellisesti pienimuotoinen Schulzmania ja SDP:n gallupkannatus pompsahti 10 prosenttiyksikköä ylöspäin. SDP oli hetken aikaa lähes tasoissa kristillisdemokraattien kanssa. Tuon jälkeen SDP:n kannatus kuitenkin laski taas lähes aiemmalle tasolleen ja viime kuukaudet ero on ollut noin 15 prosenttiyksikköä (Kristillisdemokraatit noin 40% ja SDP noin 25%).

Toukokuun osavaltiovaalien tulokset olivat myös demareiden näkökulmasta heikkoja. Saksan suurimassa osavaltiossa Nordrhein-Westfalenissa demarit saivat toukokuussa historian surkeimman tuloksensa.

German Opinion Polls 2017 Election.png

Tilanne on nyt kahden suurimman puolueen osalta kovin samanlainen kuin Britanniassa kolme kuukautta sitten, joten en nyt uskalla ennustaa Saksan demaraille varmaa rökäletappiota, mutta heidän näkökulmastaan näyttää aika pahalta ja parhaimmillaan taitaa olla mahdollisuuksia vain Corbynin tyyliseen torjuntavoittoon, mutta siihenkin vaadittaisiin paljon.

Saksalaista salpalinjaa ei tarvittu

Saksan vaalit ei muodostu sellaiseksi liberaalin Euroopan viimeiseksi salpalinjaksi kuin jossain spekulaatioissa vuoden alussa arveltiin. Hollannissa Wildersin tulos jäi hieman heikoksi. Ranskassa nähtiin suorastaan maukas liberaalien vastaisku kun Macron pyyhki Le Penillä lattiaa ja otti hävyttömän liberaalilla ohjelmalla haltuunsa myös Ranskan kansalliskokouksen. Britanniassakin kovalla brexitillä kampanjoinut May sai selvästi odotettua heikommman vaalituloksen.

Voidaan siis sanoa, että nationalistisen taantumukselliston vaalivuosi on ollut pettymys koviin odotuksiin nähden. Wildersin mainostama Patriotic Spring ei oikein kunnolla toteutunut. Toisaalta on ehkä syytä pitää mielessä, että Hollannissa hallituksen muodostaminen on edelleen kesken kun Wilders ei sovi hallitukseen muiden kanssa ja hajanaisessa puoluekentässä joudutaan hakemaan aika akrobaattisia hallituskoalitioita. 15 vuotta sitten koko Ranska oli sekaisin kun Isä Le Pen pääsi toiselle kierrokselle ja sai siellä vajaa 20% äänistä. Nyt oltiin tyytyväisiä kun tytär Le Pen sai toisella kierroksella vain noin kolmanneksen kaikista äänistä.

Saksa on ollut aika ilmiselvistä historiallisista syistä hankala paikka nationalistille taantumuksellistolle. Se miten 10 vuotta sitten Saksan kotikisojen aikaan keskusteltiin, onko soveliasta heilutella kadulla Saksan lippua, oli vähän hassua, mutta tavallaan oikein sympaattista.  Saksassa paikallinen nationalistipuolue  Alternative für Deutschland (AfDon siis joutunut operoimaan hankalla maaperällä eikä ole välttämättä edes halunnut kutsua ideologiaansa nationalistiseksi. Edellisissä vuoden 2013 vaaleissa Afd jäi  niukasti tulos liittopäiviltä, mutta nyt se näyttäisi loputakin nousevan sinne. Mitään valtaisaa jytkyä ei kuitenkaan ole tulossa. AfD:n kannatus on ollut tämän vuoden ajan hitaassa laskussa, mutta on edelleen vajaat 10%.

Keväällä Hollannin parlamenttivaalia edeltävinä päivinä nähtiin pienoinen Turkin masinoima diplomaattinen kriisi ja kun Saksassa Euroopan selvästi kookkain turkkilaisvähemmistö, niin voi olla mahdollista, että Erdogan yrittää vielä hämmentää soppaa jollain tavalla.

Grüne, Linke ja FDP

Jos kristillisdemokraattien baijerilaista sisarpuoluetta CSU:ta ei lasketa omaksi puolueekseen, keikkuu kolmen aiemmin mainitun puolueen ohella kolme muutakin puoluetta 5 prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Laitavasemmisto Linken kannatus on pysynyt aika vakaasti 10 prosentin tuntumassa. Vihreiden kannatuksessa on ollut hieman enemmän heiluntaa, mutta sekin on säilynyt usean prosenttiyksikön 5:n prosentin äänikynnyksen yläpuolella. Neljäs  hieman alle 10 % kannatusta nauttiva puolue on tällä hetkellä Freie Demokratische Partei joka yhdistelee varsin oikeistolaista talouspolitiikkaa varsin vapaamieliseen arvoliberalismiin. Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa historiansa heikoimman tuloksensa. FDP keräsi ainoastaan 4.8% äänistä ja jäi kokonaan ulos valtiopäiviltä. Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että FDP tekee comebackin.




Julkkiskuolema joka tuntui jossain – RIP Chester Bennington

Viime vuonna puhuttiin paljon tunnettujen muusikoiden kuolemista ja minä olen muistaakseni tässäkin blogissa maininnut, että minua nuo uutiset eivät juurikaan koskettaneet. Tämä liittyy ehkä myös siihen, etten ole erityisen musikaalinen ihminen eivätkä muusikot ole koskaan olleet minulle ihan samanlaisia jumalia kuin useille muille. Pidän myös ehkä hieman häiritsevänä sitä, millainen mediaspektaakkeli tähtien kuoleman ympärille rakennetaan (Pasila – Jortsun muisto). Esimerkiksi youtubeen näyttää myös tähtien kuolemien yhteydessä putkehtelevan erilaisten tribuuttivideoiden ohella kasa erilaisia salaliittoteorioita kuolemista.

Viime viikolla Linkin Parkin laulajan Chester Benningtonin kuolema kuitenkin kosketti jonkin verran. Kyseessä oli hahmo jonka muistan kovin vahvasti nimenomaan lapsuudesta/teinivuosilta. Tuntuu että Hybrid Theoryn musavideoiden katselu Jyrkistä oli monille lähes sukupolvikokemus. Linkin Parkin kakkosalbumi Meteoraakin tuli vielä kuunneltua aika paljon teinivuosina.

Joskus lukiossa bändin kuunteleminen loppui, mutta muutama vuosi myöhemmin se teki vielä yhden comebackin elämääni. Yksi vahvimmista inttimuistoistani on tuvassa soinut Radio Rock, josta tuntui tuolloin tunnin välein tulevan joko Nikki Sixxin Life is beautifull tai Linkin Parkin Given Up. Mihinkään tuon jälkeen julkaistuun Linkin Parkin tuotantoon en edes tutustunut ja ekoihinkin albumeihin on tullut tehtyä nostalgiatrippejä aika harvakseltaan. Näin jälkikäteen kuunneltuna nuokaan biisit eivät olleet yhtä kovia kokonaisuuksia kuin mitä sitä muisteli, mutta Chesterin karjunnassa on edelleen sitä jotain. Ei Chester Benningtonin kuolema valtaisaa tunnemyrskyä aiheuttanut, mutta nyt kyllä tuli julkkiskuolema, joka tuntui jossain.

Provokaattorisonnin jöötit – Christopher Hitchens, Arguably ja Hitch-22

Olen aiemassa blogipostauksessani sivunnut Christopher Hitchensiä, jolloin luonnehdin häntä uusateismin suursotilaaksi ja ammattiprovokaattoriksi. Tuo on parin sanan tiivistyksenä edelleen mielestäni ihan hyvä kuvaus Hitchistä, mutta olihan hän muutakin. Erityisesti siirtymä internationalistisesta sosialismista Bush-nuoremman kannattajaksi oli mielenkiintoinen kehityskulku. Vaikka Christopher Hitchens oli ainutlaatuinen hahmo, kuvastaa siirtymä trotskilaisesta neoconiksi myös laajempaa liikehdintää  hänen ikätovereissaan.

Hitchensin hahmoa ei kuitenkaan voi typistää ihan pelkästään tuohon ja esim. Anne Applebaum totesti muistelossaan Hitchin jääneen hänelle mieleen ennen kaikkea tämän kirja-arvioista, kirjallisuusesseistä ja oivaltavista humoristisista heitoista, joiden hauskuutta sivistymättömämpi ei välttämättä heti tajunnut.

En ole varma, milloin törmäsin ensimmäistä kertaa Hitchensin hahmoon, viimeistään kuitenkin ennen hänen kuolemaansa joskus viime vuosikymmenen loppupuolella. Myöhemmin Hitchensin sanomisia luettuani olen kuitenkin tajunnut, että olen monia nettikeskusteluja seuratessani törmännyt jo aiemmin vähintään epäsuorasti Hitchensin argumentoitiin, eritysesti islam- ja ateismikeskustelujen kohdalla. Hitchens oli jättiläinen jo aiemminkin, mutta varsinkin ateismiin, islamiin ja Irakin sotaan liittyviä keskusteluja on melkeinpä vaikea miettiä ilman, että Hitchin hahmo tulisi jossain vaiheessa mieleen.

Hitchens totesi itse miettivänsä erilaisten tapahtumien yhteydessä usein, mitä Orwell olisi niistä ajatellut. Jotkut ovat verranneet Hitchensiä ihaillen Orwelliin ja toiset ovat kutsuneet häntä pilkallisesti wannabe-Orwelliksi. Minulle Hitchens on räyhähenkisyydestään huolimatta yksi samanlaisista hahmoista kuin mitä Orwell oli hänelle. Mietin välillä uutisten ja ajankohtaisten tapahtumien kohdalla, että mitäköhän Christopher Hitchens olisi tästä sanonut.

Kuvahaun tulos haulle hitchens smoke

Hitchensin hahmossa oli objektiivisesti katsoen myös jotain ihan saatanan coolia. Tyylikäs brittiaksentti, älykkyys, järjetön lukeneisuus ja loistava argumentointi yhdistettynä viskin ja viinin ryyydittämään bohemielämään. Hichens ei jarrutellut kommenteissaan vaan oli ammattiprovokaattori, joka tuntui tarkoituksella sanovan ajatuksena tarpeettomankin kärkkäästi. Juuri missään muussa tapauksessa minun olisi vaikea pitää “coolina” henkilöä joka provosoivasti puolustaa Bill Maherin ohjelmassa George W Bushia, huutaen Fuck you ja heiluttaen keskisormea yleisölle. Mietin joskus että jos Bernard Henry Levy ja Liam Gallagher risteytettäisiin, saataisiin lopputuloksena Christopher Hitchens.

Hitchens kirjoitti ihan saatanasti ja aiheiden kirjo oli laaja.  Sanoisin että Äiti Teresaa käsittelevän kirjan Missionary positionin nimi tiivistää kuitenkin paljon Hitchensistä. Suorastaan hävytön, mutta myös hauska ja tiukasti argumentoitu hyökkäys uskonnollista pyhimystä kohtaan. En ole lukenut kirjaa enkä tiedä jaksanko koskaan lukeakaan, mutta kirjan nimi naurattaa minua aina kun se tulee mieleen.

Jotain omasta suhtautumisestani uskontoon ja ylipäätään ajattelustani ehkä kuvastaa se, että koen sekä Hitchensin islamkritiikin että ateismitaistelun hieman vieraiksi, vaikka taidan olla monista perusasioista pitkälti samaa mieltä. Ian Buruma kutsuu mainiossa Hitchensin omaelämänkerran arvostelussaan  Hitchiä ilmiselvästi älykkääksi, usein periaateelliseksi ja jääräpäiseksi, mutta ennen kaikkea uskovaiseksi. Jos haluat lukea terävän mutta piikikkään luonnehdinnan Hitchensin hahmosta, niin suosittelen tämän blogitekstin sijaan lukemaan tuon Buruman arvion.

Leak cartoon

Mutta kuten ylläolevasta tekstistä voi ehkä päätellä, Christoper Hitchensin hahmo on jo pitkään kutkuttanut minua, joten ajattelin että pitäisi oikeasti lukea miehen tuotantoa yksittäisiä artikkeleita enemmän. Redditissä joku suositteli aloittamaan Arguably-kokoelmalla. Tämä oli virheratkaisu. Ensinnäkin Arguably osoittautui melkoiseksi jöötiksi, sillä yksiin kansiin on kootu 750:n sivun edestä Hitchensin lyhyitä kirjoituksia 2000-luvulla. Eikä kyseessä siis ole läpileikkaus miehen koko urasta vaan 2000-luvun neoconvaiheesta.

Aiheiden kirjo oli laaja. Itselleni aiemmin tutuimmiksi tulleet uskonto- ja islamkritiikki ovat läsnä, mutteivät kovinkaan isossa roolissa. Mukana oli iso määrä esimerkiksi kirja-arvioita ja muutenkin viittauksia tiheänä olevaa kirjallisuussnobbailua, joka minun kaunokirjallisuuden tuntemuskellani viuhui turhan isolta osin ohi. Sata sivua luettuani aloin hyppimään  artikkeleita yli ja loppujen lopuksi en tainnut lukea kuin noin joka neljännen artikkelin.

Päätin sitten ottaa luettavaksi toisen kirjan ja näppeihini päätyi Hitchensin muistelmateos Hitch-22, ja Arguablyn kirjallisuushomoilun jälkeen tuo tuntui oikeinkin miellyttävältä lukukokemukselta ja ehkä kavaltaa myös sen, että Hitchensin kohdalla kirjoitusten ja ajatusten ohella minua kiinnostaa nimenomaan Hitchensin persoona.

Hitchenshän sai tietää syövästään kesken Hitch-22:n kirjakiertueen ja eli enää puolisentoista vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen. Eli kun kirja alkaa lapsuudesta ja päättyy 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen vaihteeseen, niin kaikki elämän vaiheet tulevat muistelmateoksessa aika hyvin käsitellyiksi.

Kirjan kappaleet on järjestetty jotakuinin kronologisesti, mutta ne menevät useimmissa kohdin myös limittäin toistensa kanssa. Tämä häiritsi minua vain siksi, että oli vaikea hahmottaa, miten Hitchensin ajattelu tarkkalleen ajan mittaan muuttui ja mitkä asiat mahdollisesti johtivat mihinkin. Toisaalta Hitchens omistaa kirjan loppupuolella myös kokonaisen kappaleen “kääntymyksilleen” ja sille kuinka oli aina 60-luvun lopulta lähtien osana vasemmiston sisällisotaa.

Juutalaisuutensa salannut ja Hithchensin aikuistuttua itsemurhan tehnyt äiti sekä etäiseksi jäänyt toryja kannattunut upseeri-isä, johon viitataan vain nimellä komentaja, saavat kirjan alussa omat kappaleensa. Veli Peter joka on päätynyt melkoiseksi paleokonservatiiviksi, mainitaan muistelmissa kuitenkin vain ohimennen pariin kertaan. Vanhempien jälkeen käydään läpi kokemukset maineikkaassa sisäoppilaitoksessa, siellä tapahtuneet homoilukokemeukset ja PPE:n suorittaminen Oxfordissa. Oxfordin kanssa samaan aikaan tapahtuneet 68-kokemukset internationalististen trotskilaisten kanssa ja tapaamiset kolmannen maailman sosialistien kanssa käsitellään omasssa kappaleessaan. Lontoossa vietettyjä viinanhuuruisia toimittajavuosia käsittellään useamman kappaleen verran kuten myös toimitajana tehtyjä ulkomaanmatkoja. Toimittajakollegalle ja ystävä Martin Amisille on omistettu myös oma kappaleensa

Ensimmäiselle Yhdysvaltain reissulle on oma kapaleensa oikein klassisessa eurooppalainen intellektuelli Amerikassa-hengessä, mutta myöhempää elämää uudella mantereella ja Yhdysvaltoja käsitellään laajemminkin. Aluksi Hitchens mainitsee amerikkalaisen maiseman historiattomuudesta, mutta toisaalta hän selvästi oppi nopeasti arvostamaan monia Yhdysvaltojen piirteitä. Erityisesti hän tietysti piti siitä, kuinka kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Kosmopoliittina eurooppalaisesta blut und boden-ajattelusta poikkeavaa kansalaisuusajattelu taisi myös olla häntä miellyttävä juttu. Paljon sivuja uhrataan myös 9/11:lle, Irakin sotaretkelle ja näiden tapahtumien reflektoinnille. Hitch pääsi seuraamaan tapahtumia aika läheltä käytyään toistuvia keskusteluja Wolfowitzin kanssa. Nyt Trumpin aikakaudella W:n neoconien meno ja nuo keskustelut tuntuvat jo suorastaan kaukaisilta.

Salman Rushdielle ja Saatanallisille säkeille on omistettu luonnollisesti oma kappaleensa. Hitchensille Rushdie-case oli selvästi erityisen iso juttu. Rushdie edusti hänelle kaikkea mitä hän rakasti: kirjallisuutta, huumoria, ironiaa ja ilmaisun vapautta. Rushdielle kuolemaa vaatineet tietysti sitten kaikkea mitä hän vihasi: uskontoa, sensuuria, demagogiaa, diktatuuria ja tyhmyyttä. Tätä ei sanota suoraan, mutta oma tulkintani on, että Rushdie-casen vaikutusta Hitchensiin on vaikea yliarvioida. Kirjan loppupuolella palataan vielä juutalaiskysymykseen, sekä juutalaisäidin, holokaustin että Israelin valtion kautta. Neocon-kääntymyksestään huolimatta Hitchensistä ei koskaan tullut mitenkään varaukstetonta Israelin ystävää.

Loppupuolella hauskana alaviitteenä oli lyhyt kappale rypäleistä ja viljasta ja sen lopussa hyvät herrasmiesohjeet ryypäämiselle. Hitchens ansaitsi maineen suoranaisena jurriartistina ja vaikea sanoa, kuinka paljon mies kirjoitti pikkuhönössä. Hithcens itse teki selväksi, ettei yhtään kovemmassa kännissä pysty tuottamaan kunnollista tekstiä tai esiintymäään ja väitti, että hänen maineensa nappomiehenä oli kovasti liioiteltu. Hänen omien sanojenkin perusteella voi kuitenkin sanoa, että viiniä ja drinkkejä kului päivittäin suht kovia määriä. Jos Hitch olisi uskonut helvettiin, niin meno siellä olisi varmaan ollut ihan samanlaista kuin maallinen taival, mutta vain ilman kirjallisuutta ja viinaa.

 

 

Jos on minkäänlaista kiinnostusta Christopher Hitchensin hahmoa kohtaan, niin suosittelen lukemaan Hitch-22:n. Ja jos hahmo ei ole tuttu, niin suosittelen tutustumaan tähän ammattiprovokaattoriin lukemalla tämän kirjan. Hitchensin elämän kautta avautuu myös hyvä näkymä lähihistorian tapahtumiin ja erityisesti Hitchensin itsensä mainitsemiin avainvuosiin 1968, 1989 ja 2001. Hitch-22 oli parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.

Untergang des Anstandes

En ole viime aikoina turhaan tarkkaan seurannut Yhdysvaltojen politiikkaa tai Trumpin viimeisimpiä töhöilyjä, mutta nyt on Twitterissä näköjään vaihteeksi taas aika kovaa kamaa. Yhdysvaltojen presidentti retwiittaa muokatun videon omasta wrestling-seikkailuistaan. Tämä on monella tasolla kuvaava ja vastenmielinen tiivistys aikakaudestamme.

En ole ihan varma, pystyykö sanaa decency kääntämään näppärästi yhdellä sanalla suomeksi. Google translatorin tarjoamat säädyllisyys ja sovinnaisuus osuvat kuitenkin aika lähelle. Trumpin tekemisiä kohtaan voi perustellusti hyökätä monesta suunnasta. Yksinkertaisesti täydellinen käytöstapojen ja decencyn puute on minulle ehkä kuitenkin jopa vastenmielisin piirre Amerikan nykyisessä presidentissä.

Konservatiivisuuteen taitaa helposti aina liittyä jonkinlainen kaksinamoraali ja minun on vaikea kokonaisuutena allekirjoitaa kovin suurta osaa republikaanisen puolueen aatemailmasta. Siti olen kuitenkin ajatellut, että perinteisessä republikaanisen arvomaamailmassa on oikein kunniotettaviakin asioita. Viime aikoina olen esimerkiksi ihan mielenkiinnolla tutustunut hiljattain The Vanishing American Adultkirjan julkaiseen republikaanisenaattori Ben Sassen ajatuksiin. Vaikea ajatella, että Trumpin toilailut kuvaisivat mitään muuta kuin täydellistä säädyllisyyden perikatoa, vaikka olisi liberaalin demokraatin sijaan republikaani ja konservatiivi.

Saksan vaalit, Wieder Eins in einem Land, Superreich und abgebrannt.

Vuoden alussa velloi melkoinen pelko siitä, että nationalistinen taantumuksellisto ottaisi suurehkoja voittoja tämän vuoden vaaleissa. Nationalistisen taantumukselliston vaalimenestys on kuitenkin jäänyt onneksi hieman odotettua heikommaksi ja keskustaliberaalit voimat ovat menestyneet vaaleissa aika hyvin. Erityisesti Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi oli aidosti sykähdyttävä tapahtuma. Macron marssimassa pitämään voitonpuhettaan kun taustalla soi Oodi ilolle, oli aika maukas vastareaktio nationalistisen taantumukselliston nousulle. Economist kirjoitti uusimmassa numerossaan jo otsikolla Who loves EU, baby – Europe’s anti-nationalist backlashIlmassa on ehkä jonkin verran enemmän toivoa katastrofaalisen vuoden 2016 jälkeen.

Yleisesti jo vuoden alussa kuitenkin luotettiin, että Frau Merkelin johtama Saksa säilyisi vakaasti liberaalin, demokraattisen ja sivistyneen Euroopan johtajana. Myös Saksassa nationalistinen taantumuksellisto oli nostanut kannatustaan, mutta Alternative für Deutschland oli kuitenkin verrattain heikko tekijä monien muiden maiden populisteihin verrattuna.

Yritin viikko sitten tehdä hätäistä yhteenvetoa monissa maissa nähdyistä poliittisista trendeistä. Politiikan someistumisen ohella olennaisimmat trendit ovat minusta olleet nationalistisen taantumukselliston pitkäaikainen ja viime aikoina kiihtynyt nousu, perinteisen vasemmiston pitkään jatkunut ja viime aikoina kiihtynyt romahdus sekä keskustaliberaalien liikkeiden pienoinen nousu.

Kaikki nämä trendit näkyvät Saksassa useimpia Euroopan maita heikommin. AdF on noussut vakavastiotettavaksi puolueeksi vasta hiljattain ja sen kannatus on korkeimmilaan ollut vain noin puolet useimpien sen eurooppalaisten sisarpuolueiden huippukannatuksesta. Perinteisen vasemmiston lasku on kyllä näkynyt jo pitkään Saksassa ja juuri eilen Demarit saivat varsin heikon tuloksen Saksan suurimmassa osavaltiossa Nordrhein-Wesfalenissa. Puolueen kannatus on ollut viime kuukausina hieman laskussa ja se näyttäisi jäävän syksyn vaaleissa kristillisdemokraattien taakse. Vaaleihin on kuitenkin vielä aikaa, demarit ovat iskuetäisyydellä ja noin 30 prosentin kannatus on varsin hyvällä tasolla, jos puolueen tilannetta vertaa Hollantiin, Ranskaan tai Britanniaan.  Saksan politiikassa ei myöskään ole näkyvissä mitään Macronin, Suomen vihreiden, UK:n liberaalidemokraattien tai Hollannin D66:n kaltaisten voimien nousua.

Historiasta voisi hakea hieman ilmeisiä, mutta ehkä sittenkin myös paikkansa pitäviä selityksiä. Saksa ei ole normaali valtio. Se on lähinnä kollektiivinen postraumaattinen stressihäiriö. Kymmenen vuotta sitten Saksan isännöidessä futiksen MM-kisoja puhuttiin siitä, onko ok heiluttaa Saksan lippua kadulla. Tämä on vähän höpsöä, mutta ihan söpöä ja sympaattista. Kuitenkin kun viimeisen kymmenen vuoden aikana erilaiset torakat ovat kaivautunuteet esiin, on voinut nähdä, että saksalaiset ovat saaneet rokotuksen, jonka takia tietyillä voimilla on yksinkertaisesti todella vaikeaa saada suurempaa yleisöä taakseen.

Toki Saksassa myös tehtiin kovat Hartz-paketit jo 2000-luvun alussa. Demarien kannatus taisi kärsiä tästä, mutta osittain noiden ansiosta Saksan talous on nykyisessä kunnossaan ja voihan jopa olla, että Saksan demarien kannatus olisi tällä hetkellä lähempänä Ranskan sosialistien tai Britannian Labourin kanntusta ilman noiden uudistusten tekemistä. Kuka tietää. Mutta sen tiedän, että Seppo Räty oli ehdottomasti väärässä. Saksa on monessa suhteessa maa, josta voisi ottaa oppia.

 

Ei pidä provosoitua kun provosoidaan – RIP Mauno Koivisto

Olen tappanut aikaa lentokentän baarissa ja törmäsin vasta nyt uutiseen Mauno Koiviston kuolemasta. Tämä on ensimmäinen kerta oman elämäni aikana kun Suomen presidentti kuolee. Olen liian nuori, jotta minulla olisi mitään kunnollisia muistikuvia edes Koiviston viimeisistä vuosista presidenttinä, eikä minulla tämän takia ole syntynyt erityisen syvällistä suhdetta Koivistoon. Tästä huolimatta Manu on kuitenkin jäänyt minulle mieleen kunnioitettavana valtiomiehenä. Kai tästäkin voisi halutessaan vetää jotain johtopäätöksiä kuinka yksi aikakausi on vaihtumassa toiseen…

Mutta nostetaan nyt kuitenkin tuoppi Manun muistolle, Ei pidä provosoitua kun provosoidaan.

Yliarvioimme nationalistisen taantumukselliston mahdollisuudet vuonna 2017

Kirjoitin reilu pari kuukautta sitten lyhyen blogitekstin otsikolla Yliarvioimmeko tällä hetkellä nationalisteja? Simppeli pointtini oli, että dramaattisten Brexitin ja Trumpin valinnan jälkeen saatamme olla ylivirittäytyneitä ajatuksille nationalistisen taantumukselliston noususta. Muistimme nämä kaksi tapahtumaa kun mietimme Wildersin ja Le Penin mahdollisuuksia. Media lähti täysillä mukaan tarinaan  nationalistisen taantumukselliston väistättömästä noususta ja todellisuuden taju tuntui hieman hämärtyvän. Useimmat ajattelivat, että ihan mitä tahansa voi tapahtua sen takia, että Trumpin ja Brexitin kohdalla mittaukset olivat muutaman prosenttiyksikön pielessä, ja tuollaisessa kahden vaihtoehdon tiukassa kisassa pienikin virhe voi keikauttaa tuloksen toisin päin.

Tämän vuoden Euroopan vaaleissa monet tuntuivat päätyvän johtopäätökseen, että luultavasti gallupit ovat väärässä ja aliarvioivat selvästi nationalistisen taantumukselliston mahdollisuuksia. Minäkin menin ehkä hieman liikaa tuohon suuntaan arvioissani, mutta kykenin mielestäni mediaa ja “suurta yleisöä” paremmin hahmottamaan, ettei nationalistinen taantumuksellisto marssi väistämättä valtaisiin jytkyvoittoihin. Pidin perustellusti Le Penin mahdollisuuksia presidentiksi hyvin, hyvin, hyvin pieninä. Laajemmassa tarkastelussa gallupit ovat Eurooopassa arvioineet nationalistisen taantumukselliston kannatuksen keskimäärin varsin kohdilleen, ja ne ovat arvioineen sen keskimäärin yhtä usein ala- kuin yläkanttiin.

Nate Silver julkaisi tänään hyvän kirjoituksen aiheesta otsikolla Conventional Wisdom May Be Contaminating Polls ja käsitteli ilmiötä myös eilisessä Fivethiryteightin podcastissa. Kannattaisi painaa muistiin myös Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen kaltaiset tapahtumat, jolloin gallupit ovat arvioineet selkeästi voittaneen liikkeen kannatuksen prosenttikaupalla alakanttiin, jos haluaa ymmärtää tätä aihepiiriä.

Varsinkin median kohdalla on kyse siitä, että meitä muutamia politiikan harrastajia lukuunottamatta useimpia ei juurikaan kiinnosta, jos media arvioi valtapuolueen voittomarginaalin pahastikin alakanttiin. Eritysesti netissä aktiiviset kansan syvät rivit ja nationalistisen taantumukselliston paskaspämmiosasto kuitenkin pitävät huolen, että hiemankin alakanttiin arvioitu kannatus nationalisteille huomataan ja siitä pidetään mölyä ja syytetään media pitkään. Nate Silver kuitenkin huomauttaa, että enemmistön ajatuksilla saattaa olla vaikutusta myös siihen, miten paljon galluppien tekijät lisäävät arviohinsa (tarpeetontakin) epävarmuutta.

Kuten Silver linkatussa tekstissä kuitenkin mainitse: But the trend isn’t that center-left globalism is making a comeback — that’s too early to say. Tuossa tekstissä ja eilisessä podcastissa on kuitenkin esitetty hyvin suuren yleisön kyvyttömyys ymmärtää todennäköisyyksiä ja se miten Trump ja brexit tuntuvat hieman hämärtäneen myös tolkun ihmisten käsitystä todellisuudesta.

 

Ranskan toisen kierroksen vaalitulos selvillä – pikakommentit

Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen tulos alkaa olla selvillä.

Emmanuel Macron ~ 65% (Hyväksytyistä äänistä)

Marine Le Pen ~ 35% (Hyväksytyistä äänistä)

Tyhjiä ääniä ~ 12%

Tulos oli melko odotettu, mutta Mactonin kannatus nousi pikkuisen odotettua korkeammaksi. Macronin odotettiin saavan hieman päälle 60% äänistä ja Le Penin hiukan alle 40% äänistä. Macronin kannatus siis nousi muutaman prosenttiyksikön korkeammaksi kuin mitä arveltiin. Siitä huolimatta että äänestysprosentti jäi suhteellisen matalaksi, Macron onnistui saaman varsin selvän enemmistön taakseen.

Pidempää aikaväliä tarkasteltaessa tulos oli Le Penille ja FN:lle ihan hyvä, mutta viimeisen vuoden aikana odotukset nousivat perustellusti ja mikä tahansa äänisaali joka olisi jäänyt alle 35:n % olisi ollut suuri pettymys. Nelosella alkavaa kannatus olisi voitu pitää selkeänä voittona, mutta noin 35% äänistä on ehdottomasti pettymys.

Macronin valinta saattaa myös hieman vaikuttaa Brexit-neuvotteluihin. Voi olla että Macronin myötä EU ottaisi tiukemman linjan neuvoitteluissa. Odotan myös varsin mielenkiinnolla Macronin ja Trumpin välisiä keskusteluita. Trump kuitenkin ehti näköjään jo onnitella Macronia Twitterissä.

Katseet kuitenkin kääntyvät nyt kesäkuussa pidettäviin parlamenttivaaleihin, joissa on mielenkiintoista nähdä, kuinka hyvin perinteiset puolueet menestyvät ja miten Macronin En Marce ja Le Penin Front Nationalin presidentinvaalimenestys heijastuu kansalliskokouksen vaaleihin.

Marchons, marchons!

Vaalit Euroopassa 2017 – Trendejä ja tulkintaa

Kirjoittelin vuoden vaihteessa lyhyen tekstin Euroopan 2017 vaalivuodesta. Tänään tietysti pidetään Ranskan presidentinvaalien toinen kierros ja kuten kirjoitin alkuvuodesta, Ranskan vaaleilla on potentiaalisesti kaikkein dramaattisin vaikutus koko Euroopan tulevaisuuteen. Olen tästä edelleen samaa mieltä ja Emmanuel Macronin  valinta on ainakin jossain määrin merkittävä stoppi nationalistisen taantumukselliston nousulle. Macronin voitto on monella tapaa erittäin positiivinen asia. Hänellä voisi olla halua ja kykyä laittaa Ranskan talous kuntoon, mutta voi  olla ettei Macron saa fragmentoituneessa ja riitaisassa Ranskassa reformejaan läpi.

Theressa Mayn päätös järjestää ennenaikaiset parlamenttivaalit Britanniaan myös toi entisestään lisää tapahtumia Euroopan hulluun 2017 vaalivuoteen. Yritän nyt kuitenkin vetää vuoden  vaaleista (Ranska, Hollanti, Suomi, Iso-Britannia ja Saksa) jonkinlaista kevyttä välisynteesiä järjeselläkseni hieman omia ajatuksiani.

Voimannuuttava netti –> Netin pimeät puolet

Viimeistään tämän vuosikymmenen alusta lähtien kaikkien vaalien yhteydessä on puhuttu , kuinka nämä ovat nyt ensimmäiset aidot somevaalit. Vuonna 2017 some ja netti ovat kuitenkin siinä määrin vakiintuneet ilmaksi, jota hengitämme, että niiden vaikutus on kiistatta todella suuri, vaikka tätäkin voidaan liioitella. Ehkä suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, että Facebookin ja Twitterin lietsoman arabikevään jälkeen some ja netti ovat muuttuneet yhä pelottavammiksi politiikan teon välineiksi.

Aiemmassa tämän viikon postauksessani mainitsemani Yevgeny Morozovin vuonna 2011 julkaiseman kirjan The Net Delusion: The Dark Side of Internet Freedom ajatukset ovat tulleet totisesti valtavirtaan. Netti ei todellakaan ole pelkästään vapauttava ja ruohonjuuritason liberaaleja aktivisteja voimauttava väline, vaan se on oiva väline myös diktaattoreille sekä auktoritäärislle ja länsimaisen demokratian vastaisille toimijoille.

Fake news on noussut yhdeksi vuoden 2017 käytetyimmäksi sanaksi. Amerikan vaalien jälkeen pelättiin, että erilaiset valeuutiset ovat sabotoimassa myös Euroopan vuoden 2017 vaaleja, mutta ainakin oman seurantani perusteella nationalistista taantumuksellistoa tukeva paskaspämmi ei ole uponnut aivan yhtä hyvin kuin Amerikassa. Ehkä Amerikan tapahtumista on opittu hieman. Toki saa nähdä miten paljon toissapäivänä tehdyllä Macronin mustamaalausyrityksellä on vielä vaikutusta. Se ei todellakaan nosta Le Peniä presidentiksi, mutta saattaa pikkuisen laskea Macronin ääniosuutta ja heikentää hänen liikkeensä mahdollisuuksia kesäkuun parlamenttivaaleissa.

Valeuutisten ja tietomurtojen lisäksi nettiin ja someen liittyy kuitenkin myös muita ilmiöitä, joita ei vielä hahmoteta kunnolla. Esimerkiksi mystisestä Cambridge Analyticasta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että olemme edelleen hieman epämääräisten tietojen varassa. Samoin on vaikea sanoa kuinka paljon erilaiset netin kuplat, kaikukammiot ja sosiaalisen median algoritmit ovat vahvistaneet kahtiajakoja.

Oma mututuntumani on se, että politiikan yhteyttä someen, valeuutisiin, algoritmeihin, kaikukammioihin, big dataan, digimarkkinointiin ja nettipropagandaan ei ymmärretä vielä riittävän hyvin. Jotkin aihepiirin todelliset asiantuntijat osaavat kuitenkin hyödyntää näitä välineitä ja pystyvät varmasti vaikuttamaan vaaleihin, joissa erot ovat melko pieniä. Meillä saattaa kuitenkin olla tällä hetkellä taipumus paisutella tätä asiaa hieman liikaa ja ihmisaivoille tyyppiliseen tapaan ajatella, että asioissa, joita emme ymmärrä kovin hyvin, on takana kaikkea koordinoivia taustapiruja, vaikka tosiassa kyseessä on paljon kaoottisempi prosessi.

Jos muuten politiikan ja teknologian suhde kiinnostaa, suosittelen seuramaan äskettäin Wired UK:n starttaamaa UpVote-podcastia.

 

Taisteluvoittoja nationalistista taantumuksellistoa vastaan

Trumpin ja Brexitin jälkeen rakennettiin narratiivia, että nationalistinen taantumuksellisto tulee  väistämättä nousemaan vuoden 2017 vaaleissa valtaan ympäri Eurooppaa. Nationalistisen taantumukselliston edustamat liikkeet ovat hieman nostaneet kannatustaan Hollannin ja Ranskan vaaleissa, mutta niiden suosio on kuitenkin jäänyt heikommaksi kun mitä monissa vuodenvaihteen spekulaatioissa ajateltiin. Saksan vaaleihin on vielä aikaa, mutta AFD:n kannatus on laskenut gallupeissa koko tämän vuoden. Myös Britanniassa UKIP:n asema on heikentynyt onnistuneen Brexit-voiton myötä. Liberaali demokratia on kiistatta siis ottanut pieniä taisteluvoittoja nationalistista taantumuksellistoa vastaan.

Erityisesti Suomessa tilanne on mielenkiintoinen. Perussuomalaisten vaalitulos oli surkea. Toisaalta puolue tulee jokatapuksessa siirtymään Soinin jälkeen SMP:läisyydestä enemmän kohti eurooppalaista oikeistopopulismia. En usko Halla-ahon valintaan, mutta tämä olisi tietysti valtava askel tuohon suuntaan. Terhokin on kuitenkin pieni askel samaan suuntaan. Jos perussuomalaiset ei ajaudu pahoihin sisäisiin kiistoihin, epäilen että Suomessa on parin vuoden päästä nykyistä “eurooppalaisempi” ja oikeistolaisempi perussuomalainen puolue, jonka kannatus on yli 10%.

Nationalistisen taantumukselliston suurin momentum näyttää nyt taittuneen. Yhtään pidempää aikaväliä katsotaessa se on kuitenkin vahvistanut asemiaan ja tulee säilyttämään asemansa voimana, jolla on mahdollisuuksia horjuttaa liberaalia demokratiaa. Erityisesti Itä-Euroopassa vallassa on hyvinkin puolifasistisia voimia ja näiden liikkeiden toiminnalla on vähintään EU:n kautta vaikutusta koko Euroopan kehitykseen.

Sosiaalidemokraattien kriisi syventyy

Yksi pidempään käynnissä olleita poliittisia megatrendejä on ollut sosiaalidemokraattisten liikkeiden laskenut kannatus. Mikäli kaikkien katseet eivät olisi olleet niin kiinnittyneitä nationalistiseen taantumuksellistoon, olisi sosialidemokraattisten liikkeiden romahdus saanut ansaitusti enemmän mediatilaa.

Hollannissa työväenpuolueen kannatus romahti totaalisesti. Sen paikkamäärä tippui 38:sta 9:ään. Pääosan sotien aikaisesta ajasta puoluella on ollut yli selvästi yli 30 paikkaa parlamentissa. Ranskan presidentinvaaleissa sosialistien Hammonin kannatus 6,4 % oli myös surkea. Britanniassa työväenpuolue on kriisissä ja tulee oppositioasemassakin menettämään jonkin verran paikkoja.

Saksassa tilanne on hieman parempi. SDP on ollut sielläkin jo pidempään pienessä kriisissä, mutta uuden puheenjohtajavalintansa jälkeen se on hieman nostanut kannatustaan ja näyttäisi kykenevän ainakin realistiseen kamppailuun suurimman puolueen asemasta, vaikka aivan viimeisimmissä gallupeissa sen kannatus on jälleen ollut pienessä laskussa. Suomessa demarin tilanne kuntavaalien suhteen oli hieman samanalainen. Tulos oli tavallaan kelvollinen, mutta jos puolue ei tällaisessa tilanteessa pysty oppositioasemastaan huolimatta saamaan parempaa vaalitulosta, niin kyllä liike on ongelmissa.

Sosialidemokraattien kriisi on ollut jo pidempään käynnissä, eikä kenelläkään tunnu olevan tuohon ratkaisua. Ehkä yksi ongelma on siinä, että sosiaalidemokraattiset liikkeillä on samanaikaisesti haastajia monesta suunnasta ja ne päätyvät toimimaan reaktiivisesti ilman riittävän johdonmukaista politiikka. Kannatusta syövät keskustaliberaalit toimijat kuten Macron Ranskassa, Liberaalidemokraatit Britanniassa ja vihreät Suomessa. Samalla pelätään perinteisten rasvanahkaduunarien siirtymistä Le Penin Front Nationalin, Wilderssin vapauspuolueen tai perussuomalaisten leiriin. Lisäksi vasemmalla äärilaidalla on omat toimijansa, Ranskassa nyt Melenchon, Saksassa Linke ja Hollannissa sosialistit, jotka uhkaavat viedä ääniä, jos puolueet lähtevät hakeutumaan kohti poliittista keskustaa.

 

Urbaanille liberalismille pieniä voittoja

Osmo Soininvaara julkaisi kuukausi sitten kirjoituksen Jungner ja urbaani liberalismi, jossa hän puhui urbaanista liberalismista ja siitä kuinka urbaanit liberaalit ovat hajallaan eri puolueissa. Käsite urbaani liberalismi on aika höttöinen, mutta tavoittaa jotain kultuurisodan kahtiajaosta. Nousseen nationaistisen taantumukselliston selkein vastapuoli muodostuu urbaaneista liberaaleista. Perinteisten valtapuolueiden, erityisesti vasemmiston ongelmat ovat avanneet lisätilaa keskustaliberaaleille toimijoille, jotka ovat pystyneet asettumaan suht avoimesti nationalistisen taantumukselliston vastapooliksi.

Emmanuel Macron ja Suomen vihreät ottivat vaaleissa selkeät voitot ja edustavat hyvin selkeästi “urbaania liberalismia” ja Hollannin vaaleissa parhaan tuloksensa reiluun 20 vuoteen saanut D66 voidaan varmaankin myös laskea tähän ryhmään. Jos liberaalidemokraatit onnistuisivat vielä ottamaan kohtuullisen vaalivoiton Britanniassa, niin tätä vaalivuotta voisi pitää pienenä voittona urbaanille liberalismille. Näyttää siltä että perinteisten valtapuoleiden ongelmat ja nationalistisen taantumukselliston nousu luovat hieman lisätilaa keskustaliberaaleille liikkeille.

 

Perinteinen oikeisto selvinnyt kohtuullisesti

Nationalistisen taantumukselliston vahvu nousu ja keskustaliberaalien voimien maltillisempi nousu ovat iskeneet ennen kaikkea perinteisiin vasemmistopuoleisiin. Perinteiset oikeistopuolueet ovat ympäri Eurooppa pärjänneet vasemmistoa paremmin. Vaikka nekin ovat jossain määrin ongelmissa ovat niiden vaalitulokset kuitenkin olleet joka paikassa kohtuullisia tai hyviä. Mark Rutten VVD menetti paikkoja, mutta nousi silti Hollannissa suurimmaksi puolueeksi. Kokoomus menetti paikkoja, mutt sai silti Suomen kuntavaaleissa kohtuullisen tuloksen. Ranskan oikeiston menestys presidentinvaaleissa jäi Fillonin skandaalien takia hyvin heikoksi, mutta tulos oli silti valtaisasti parempi kuin sosialisteilla. Britanniassa konservatiivit näyttävät ottavan lähes ennätysmäisen murskavoiton ja Saksassa vallassa olevilla kristillisdemokraateilla näyttää menevän ihan hyvin. Puoluekartan myllerrys on vaikutaanut vasemmiston valtapuolueiden ohella myös oikeistoon, mutta ne näyttävät kuitenkin selvinneen muutoksista selkeästi paremmin.

 

Ranskan presidentinvaalit – Ensimmäinen kierros neljän viikon päästä

Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros järjestetään 23.4, eli tasan neljän viikon päästä. Viikko sitten vahvistettiin kaikki presidenttiehdokkaat. Kirjoittelin jonkinlaisen kokonaiskatsauksen Ranskan presidentinvaaleista reilu pari kuukautta sitten, mutta parin kuukauden takaiseen tilanteeseen verrattuna muutama asia on ehtinyt muuttua.

 

A combination picture shows five candidates for the French 2017 presidential election, Francois Fillon, the Republicans political party candidate, Benoit Hamon, French Socialist party candidate, Marine Le Pen, French National Front (FN) political party leader, Emmanuel Macron, head of the political movement En Marche ! (or Onwards !), Jean-Luc Melenchon, candidate of the French far-left Parti de Gauche, in Paris, France, March 17, 2017.

 

Viime maanantaina pidettiin myös ensimmäinen vaaliväittely, jota seurasi 10 miljoonaa ranskalaista. Se vaikutti jo sinällään ihmisten mielikuviin ehdokkaista, mutta tuon pohjalta voi ehkä myös arvioida ehdokkaiden kyvykkyytä innosta äänestäjiä taakseen. Ennen ensimmäistä kierrosta järjestetään vielä kaksi muuta televisioväittelyä, mutta näissä ovat mukana kaikki 11 ehdokasta. Toki noiden keskustelujen viihdearvo saattaa erilaisten hupiukkojen ansiosta nousta korkealle. Ainakin joskus takavuosina jokin Suomen pienpuoluetentti oli mielestäni vuoden parhaiden viihdeohjelmien joukossa.

Merkittävin yksittäinen muuttunut asia pari kuukauden takaiseen tilanteeseen on  oikeiston ehdokkaan ja ennakkosuosikkina kisaan lähteneen François Fillonin ajautuminen korruptioskandaaliin. Pari kuukautta sitten näytti vahvasti, että tämä thatcherilainen konservatiivinen katolilainen pääsee marssimaan presidentiksi. Penelopegate on kuitenkin syönyt hänen kannatustaan ja kuvaava ehkä on, että neljäsosa enlanninkielisestä Ranskan vaaleja käsittelevästä wikipedia-artikkelista on omistettu tälle skandaalille. Vaalitentissä Fillon myös vaikutti hieman väsyneeltä ja tällä hetkellä vaikea uskoa, että hän onnistuisi omalla toiminallaan erityisesti innostamaan ihmisiä puolelleen.

Emmanuel Macron on onnistunut pitämään momentumia yllään ja innostamaan yhä enemmän ihmisiä taakseen. Kun vaaleihin  on aikaa neljä viikkoa ei Macron-hype ehdi enää lässähtää kuten muutama kuukausi sitten spekuloitiin. Liberaali ja talouspoliittisesti markkinataloutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta yhdistelevä ajatusmaailma pystyy saamaan taaksen paljon äänestäjiä kun muut ehdokkaat ovat ainakin jollain dimensiolla kaukana keskustasta. Macron onnistui myös hyvin maanantain vaaliväittelyssä ja hän kykene mielestäni vetoamaan myös ihmisten tunteisiin. Macronin tilanne näyttää tällä hetkellä todella hyvältä, sillä viimeisimmissä mittauksissa hän saisi Le Peniä enemmän ääniä myös ensimmäisellä kierroksella.

Sosialisten ehdokkaaksi valittiin ennakkosuosikki Manuel Vallsin sijaan hieman radikaalimpi Benoît Hamon. Valls tuskin olisi johdattanut kriisissä olevaa sosialistipuoluetta juuri parempaan äänimäärään, mutta olisi mahdollisesti saattanut syödä hieman Macronin ääniä ja heikentää tiukassa kisassa hänen mahdollisuuksiaan toiselle kierrokselle. Hamon jäi maanantain vääliväittelyssä myös hieman statistin rooliin ja äärivasemmiston Jean-Luc Mélenchon teki paremman vaikutuksen puhtaasti esiintymistä arvioitaessa. Ylipäätään Mélenchon on onnistunut vetämään yllättävän vahvan kampanjan ja on gallupeissa hyvin tasoissa Hamonin kanssa. Melenchon menestys tekee mahdottomaksi perinteisen vasemmiston ehdokkaan saamiseksi toiselle kierrokselle. Toisaalta hyvin protektionistinen ja EU-vastainen Mélenchon saattaa napata taakseen myös Le Penin potentiaalisia äänestäjiä.

Macronin vahva nousu ja Fillonin skandaali ovat estäneet sen, ettäi raportointi keskittyisi vahvasti Marine Le Peniin. Samoin Wildersin puolueen odotettua vaisumpi vaalitulos myös hiljensi narratiivia nationalistisen taantumuselliston väistämättömästä noususta. Mutta kyllähän Le Pen tästä huolimatta on saanut hyvin paljon mediatilaa ja hänen kamppanjallaan menee ihan hyvin. Kuitenkin muu kuin ykköstila ensimmäisellä kierroksella olisi nationalistiselle taantumuksellistolle kova pettymys ja viimeisimmissä gallupeissa tuo näyttäisi olevan tulos.

Tosin on huomionarvoista, että Le Penillä myös huomattavan suuri kannatus kaikkein nuorimpien äänestäjien keskuudessa, mikä on osaltaan mahdollistanut varsin laajan nettikampanjaan. Ranskan kova nuorisotyöttömyys on tainnut valitettavasti sataa juuri Le Penin ja nationalistisen taantumukselliston laariin. Vaikka maahanmuutto, islam ja monikulttuurisuus ovat aidosti suuria kysymyksiä, ei Le Penin kannatuksessa ole kyse pelkästään niistä. Ranskalaiset myös suhtautuvat kansainvälisesti vertaillen erityisen negatiivisesti globalisaatioon.

France cannot be France without greatness. - Charles de Gaulle

Le Pen suoriitui maanantain tentistä suhteellisen hyvin. Toki hän puhui burkinin kaltaisista marginaalijutuista ja vei keskustelua epäloogisiin epäolennaisuuksiinsa, mutta  tuollainen voi ihan hyvin vedota keskivertoäänestäjään. Toisaalta Le Pen ei mielestäni kuitenkaan osoittautunut samalla tavalla vahvasti karismaattiseksi esiintyjäksi kuin taitavimmat populiset kansanvillitsijät.

Todennäköisin taistelupari vaalien toisella kierroksella on Macron-Le Pen. Mikäli Macron joutuu jonkin skandaalin kohteeksi ja Fillon saa pelinsä kasaan, voivat toisella kierroksella olla vastakkain myös Fillon Le Pen. Kolmas hyvin epätodennäköinen, mutta vielä mahdollisuuksien rajoissa oleva skenaario olisi Macron vastaan Fillon. Tämä vaatisi Le Penin pienoista romahdusta. Tämä ei näytä todennäköiseltä, mutta jonkinlainen skandaali yhdistettynä vasemmiston ehdokkaiden onnistuneeseen kampanjaan voisi johtaa tällaiseen lopputulokseen.