Provokaattorisonnin jöötit – Christopher Hitchens, Arguably ja Hitch-22

Olen aiemassa blogipostauksessani sivunnut Christopher Hitchensiä, jolloin luonnehdin häntä uusateismin suursotilaaksi ja ammattiprovokaattoriksi. Tuo on parin sanan tiivistyksenä edelleen mielestäni ihan hyvä kuvaus Hitchistä, mutta olihan hän muutakin. Erityisesti siirtymä internationalistisesta sosialismista Bush-nuoremman kannattajaksi oli mielenkiintoinen kehityskulku. Vaikka Christopher Hitchens oli ainutlaatuinen hahmo, kuvastaa siirtymä trotskilaisesta neoconiksi myös laajempaa liikehdintää  hänen ikätovereissaan.

Hitchensin hahmoa ei kuitenkaan voi typistää ihan pelkästään tuohon ja esim. Anne Applebaum totesti muistelossaan Hitchin jääneen hänelle mieleen ennen kaikkea tämän kirja-arvioista, kirjallisuusesseistä ja oivaltavista humoristisista heitoista, joiden hauskuutta sivistymättömämpi ei välttämättä heti tajunnut.

En ole varma, milloin törmäsin ensimmäistä kertaa Hitchensin hahmoon, viimeistään kuitenkin ennen hänen kuolemaansa joskus viime vuosikymmenen loppupuolella. Myöhemmin Hitchensin sanomisia luettuani olen kuitenkin tajunnut, että olen monia nettikeskusteluja seuratessani törmännyt jo aiemmin vähintään epäsuorasti Hitchensin argumentointiin, eritysesti islam- ja ateismikeskustelujen kohdalla. Hitchens oli jättiläinen jo aiemminkin, mutta varsinkin ateismiin, islamiin ja Irakin sotaan liittyviä keskusteluja on melkeinpä vaikea miettiä ilman, että Hitchin hahmo tulisi jossain vaiheessa mieleen.

Hitchens totesi itse miettivänsä erilaisten tapahtumien yhteydessä usein, mitä Orwell olisi niistä ajatellut. Jotkut ovat verranneet Hitchensiä ihaillen Orwelliin ja toiset ovat kutsuneet häntä pilkallisesti wannabe-Orwelliksi. Minulle Hitchens on räyhähenkisyydestään huolimatta yksi samanlaisista hahmoista kuin mitä Orwell oli hänelle. Mietin välillä uutisten ja ajankohtaisten tapahtumien kohdalla, että mitäköhän Christopher Hitchens olisi tästä sanonut.

Kuvahaun tulos haulle hitchens smoke

Hitchensin hahmossa oli objektiivisesti katsoen myös jotain ihan saatanan coolia. Tyylikäs brittiaksentti, älykkyys, järjetön lukeneisuus ja loistava argumentointi yhdistettynä viskin ja viinin ryyydittämään bohemielämään. Hichens ei jarrutellut kommenteissaan vaan oli ammattiprovokaattori, joka tuntui tarkoituksella sanovan ajatuksena tarpeettomankin kärkkäästi. Juuri missään muussa tapauksessa minun olisi vaikea pitää “coolina” henkilöä joka provosoivasti puolustaa Bill Maherin ohjelmassa George W Bushia, huutaen Fuck you ja heiluttaen keskisormea yleisölle. Mietin joskus että jos Bernard-Henri Levy ja Liam Gallagher risteytettäisiin, saataisiin lopputuloksena Christopher Hitchens.

Hitchens kirjoitti ihan saatanasti ja aiheiden kirjo oli laaja.  Sanoisin että Äiti Teresaa käsittelevän kirjan Missionary positionin nimi tiivistää kuitenkin paljon Hitchensistä. Suorastaan hävytön, mutta myös hauska ja tiukasti argumentoitu hyökkäys uskonnollista pyhimystä kohtaan. En ole lukenut kirjaa enkä tiedä jaksanko koskaan lukeakaan, mutta kirjan nimi naurattaa minua aina kun se tulee mieleen.

Jotain omasta suhtautumisestani uskontoon ja ylipäätään ajattelustani ehkä kuvastaa se, että koen sekä Hitchensin islamkritiikin että ateismitaistelun hieman vieraiksi, vaikka taidan olla monista perusasioista pitkälti samaa mieltä. Ian Buruma kutsuu mainiossa Hitchensin omaelämänkerran arvostelussaan  Hitchiä ilmiselvästi älykkääksi, usein periaateelliseksi ja jääräpäiseksi, mutta ennen kaikkea uskovaiseksi. Jos haluat lukea terävän mutta piikikkään luonnehdinnan Hitchensin hahmosta, niin suosittelen tämän blogitekstin sijaan lukemaan tuon Buruman arvion.

Leak cartoon

Mutta kuten ylläolevasta tekstistä voi ehkä päätellä, Christoper Hitchensin hahmo on jo pitkään kutkuttanut minua, joten ajattelin että pitäisi oikeasti lukea miehen tuotantoa yksittäisiä artikkeleita enemmän. Redditissä joku suositteli aloittamaan Arguably-kokoelmalla. Tämä oli virheratkaisu. Ensinnäkin Arguably osoittautui melkoiseksi jöötiksi, sillä yksiin kansiin on kootu 750:n sivun edestä Hitchensin lyhyitä kirjoituksia 2000-luvulla. Eikä kyseessä siis ole läpileikkaus miehen koko urasta vaan 2000-luvun neoconvaiheesta.

Aiheiden kirjo oli laaja. Itselleni aiemmin tutuimmiksi tulleet uskonto- ja islamkritiikki ovat läsnä, mutteivät kovinkaan isossa roolissa. Mukana oli iso määrä esimerkiksi kirja-arvioita ja muutenkin viittauksia tiheänä olevaa kirjallisuussnobbailua, joka minun kaunokirjallisuuden tuntemuksellani viuhui turhan isolta osin ohi. Sata sivua luettuani aloin hyppimään  artikkeleita yli ja loppujen lopuksi en tainnut lukea kuin noin joka neljännen artikkelin.

Päätin sitten ottaa luettavaksi toisen kirjan ja näppeihini päätyi Hitchensin muistelmateos Hitch-22, ja Arguablyn kirjallisuushomoilun jälkeen tuo tuntui oikeinkin miellyttävältä lukukokemukselta ja ehkä kavaltaa myös sen, että Hitchensin kohdalla kirjoitusten ja ajatusten ohella minua kiinnostaa nimenomaan Hitchensin persoona.

Hitchenshän sai tietää syövästään kesken Hitch-22:n kirjakiertueen ja eli enää puolisentoista vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen. Eli kun kirja alkaa lapsuudesta ja päättyy 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen vaihteeseen, niin kaikki elämän vaiheet tulevat muistelmateoksessa aika hyvin käsitellyiksi.

Kirjan kappaleet on järjestetty jotakuinin kronologisesti, mutta ne menevät useimmissa kohdin myös limittäin toistensa kanssa. Tämä häiritsi minua vain siksi, että oli vaikea hahmottaa, miten Hitchensin ajattelu tarkkalleen ajan mittaan muuttui ja mitkä asiat mahdollisesti johtivat mihinkin. Toisaalta Hitchens omistaa kirjan loppupuolella myös kokonaisen kappaleen “kääntymyksilleen” ja sille kuinka oli aina 60-luvun lopulta lähtien osana vasemmiston sisällisotaa.

Juutalaisuutensa salannut ja Hithchensin aikuistuttua itsemurhan tehnyt äiti sekä etäiseksi jäänyt toryja kannattunut upseeri-isä, johon viitataan vain nimellä komentaja, saavat kirjan alussa omat kappaleensa. Veli Peter joka on päätynyt melkoiseksi paleokonservatiiviksi, mainitaan muistelmissa kuitenkin vain ohimennen pariin kertaan. Vanhempien jälkeen käydään läpi kokemukset maineikkaassa sisäoppilaitoksessa, siellä tapahtuneet homoilukokemeukset ja PPE:n suorittaminen Oxfordissa. Oxfordin kanssa samaan aikaan tapahtuneet 68-kokemukset internationalististen trotskilaisten kanssa ja tapaamiset kolmannen maailman sosialistien kanssa käsitellään omasssa kappaleessaan. Lontoossa vietettyjä viinanhuuruisia toimittajavuosia käsittellään useamman kappaleen verran kuten myös toimitajana tehtyjä ulkomaanmatkoja. Toimittajakollegalle ja ystävä Martin Amisille on omistettu myös oma kappaleensa

Ensimmäiselle Yhdysvaltain reissulle on oma kapaleensa oikein klassisessa eurooppalainen intellektuelli Amerikassa-hengessä, mutta myöhempää elämää uudella mantereella ja Yhdysvaltoja käsitellään laajemminkin. Aluksi Hitchens mainitsee amerikkalaisen maiseman historiattomuudesta, mutta toisaalta hän selvästi oppi nopeasti arvostamaan monia Yhdysvaltojen piirteitä. Erityisesti hän tietysti piti siitä, kuinka kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Kosmopoliittina eurooppalaisesta blut und boden-ajattelusta poikkeavaa kansalaisuusajattelu taisi myös olla häntä miellyttävä juttu. Paljon sivuja uhrataan myös 9/11:lle, Irakin sotaretkelle ja näiden tapahtumien reflektoinnille. Hitch pääsi seuraamaan tapahtumia aika läheltä käytyään toistuvia keskusteluja Wolfowitzin kanssa. Nyt Trumpin aikakaudella W:n neoconien meno ja nuo keskustelut tuntuvat jo suorastaan kaukaisilta.

Salman Rushdielle ja Saatanallisille säkeille on omistettu luonnollisesti oma kappaleensa. Hitchensille Rushdie-case oli selvästi erityisen iso juttu. Rushdie edusti hänelle kaikkea mitä hän rakasti: kirjallisuutta, huumoria, ironiaa ja ilmaisun vapautta. Rushdielle kuolemaa vaatineet tietysti sitten kaikkea mitä hän vihasi: uskontoa, sensuuria, demagogiaa, diktatuuria ja tyhmyyttä. Tätä ei sanota suoraan, mutta oma tulkintani on, että Rushdie-casen vaikutusta Hitchensiin on vaikea yliarvioida. Kirjan loppupuolella palataan vielä juutalaiskysymykseen, sekä juutalaisäidin, holokaustin että Israelin valtion kautta. Neocon-kääntymyksestään huolimatta Hitchensistä ei koskaan tullut mitenkään varaukstetonta Israelin ystävää.

Loppupuolella hauskana alaviitteenä oli lyhyt kappale rypäleistä ja viljasta ja sen lopussa hyvät herrasmiesohjeet ryyppäämiselle. Hitchens ansaitsi maineen suoranaisena jurriartistina ja vaikea sanoa, kuinka paljon mies kirjoitti pikkuhönössä. Hithcens itse teki selväksi, ettei yhtään kovemmassa kännissä pysty tuottamaan kunnollista tekstiä tai esiintymäään ja väitti, että hänen maineensa nappomiehenä oli kovasti liioiteltu. Hänen omien sanojenkin perusteella voi kuitenkin sanoa, että viiniä ja drinkkejä kului päivittäin suht kovia määriä. Jos Hitch olisi uskonut helvettiin, niin meno siellä olisi varmaan ollut ihan samanlaista kuin maallinen taival, mutta vain ilman kirjallisuutta ja viinaa.

 

 

Jos on minkäänlaista kiinnostusta Christopher Hitchensin hahmoa kohtaan, niin suosittelen lukemaan Hitch-22:n. Ja jos hahmo ei ole tuttu, niin suosittelen tutustumaan tähän ammattiprovokaattoriin lukemalla tämän kirjan. Hitchensin elämän kautta avautuu myös hyvä näkymä lähihistorian tapahtumiin ja erityisesti Hitchensin itsensä mainitsemiin avainvuosiin 1968, 1989 ja 2001. Hitch-22 oli parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *