Pragmaattisen liberalismin idealismista, Nick Clegg – Politics Between the extremes

Viime  viikkoina olen lueskellut hitaasti Nick Cleggin viime vuonna julkaistua kirjaa Politics: Between the Extremes. Kirjassa Clegg kertoo seikkailuistaan vuosien 2010-2015 Britannian koalitiohallituksen varapäämisterinä, mutta tuo toki myös laajemmin esiin kokemuksiaan ja ajatuksiaan politiikasta.

Clegg nostatti vuosikymmenen alussa Cleggmanian ja toi osaltaan omalla suosiollaan de facto kaksipuoluejärjestelmän keskellä pitkään sinnitelleet liberaalidemokraatit vaa’ankieliasema parlamenttin. Hän joutui kuitenkin pian tekemään melko katkeria komprommisseja sekä toimimaan paljon vahvempien ja poliittiset pelit paremmin osaavien konservatiivien tukena. Erityisesti lukukausimaksut olivat asia, josta Clegg ristiinnaulitiin. Hän jopa yritti pyytää julkisesti anteeksi, mutta sekin oli aivan liian vähän useimmille. Osittain näiden tapahtumien seurauksena Corbyn onnistui muutaman viikon takaisissa vaaeleissa saamaan paljon nuorten ääniä ja liberaalidemokraatit ilmoittivat nopeasti, etteivät lähde toryjen johtamaan hallitukseen apupuolueeksi.

Liberaalidemokraatit menettivät 2015 parlamenttivaaleissa 80% paikoistaan ja Clegg erosi puolueen puheenjohtajan paikalta. Toissaviikon vaaleissa libdemit saivat muutaman paikan lisää vuoden 2015 vaaleihin verrattuna, mutta Cleggin lopullisena nöyryytyksenä hän putosi parlamentista. Clegggin pragmaattisen liberalismin idealismi, ja reason, compromises and moderation-ajattelu herättää minusa aika vahvaa sympatiaa. Kyynisyys poliitikkoja kohtaan on ymmärrettävää ja usein perusteltua, mutta esimerkiksi Cleggin kohdalla se meni aika kovaakin yli. Murjotussa ja sad looking  Cleggissä on ollut minusta jotain varsin sympaattista.

Clegg aloittaa kirjan muistelulla tv-väittelystä Faragen kanssa 2014. Farage kommentoi Ukrainan tilannetta, oli ymmärteväinen Venäjän suhteen ja syytti EU:ta Ukrainan tapahtumista. Clegg oli varma, etteivät nämä jutut voi mennä yhtään suuremmalle yleisölle läpi, mutta niin vaan ne seuraavina viikkoina alkoivat mennä ja Clegg kertoo miten tuo oli hänelle ensimmäinen mitä helvettiä-hetki, joka ennakoi tulevien parin vuoden poliittisia shokkeja. Sovinistinen nationalismi ja  populistinen identiteettipolitiika, jotka muodostuvat, ulkopuolisten vihollisten syyttämisestä, myyttisen menneisyyden kulta-ajan palauttamisesta ja epärealistisen helppojen ratkaisujen ehdottamisesta monimutkaisuun ongelmiin oli saanut sellaisen momentumin, ettei argumenttien järkevyydellä ollut enää suurta merkitystä.

Sympatiseeraan myös Cleggin ajatuksia poliittikojen yksityiselämän kutistumisesta. Luultavasti tulevaisuudessa kaikki politiikot ovat aivan eritavalla teini- ja nuoruusvuosina tekemiensä hölmöilyjen arvostelun kohteena kun kuvia ja videoita tekemisistä on ympäri nettiä. Pelkona on, että yksityiselämän kaivelemisen takia parlamentissa on tulevaisuudessa vain nunnia, munkkeja ja robotteja. Ihmisten terveestä kyynisyydestä huolimatta kannattaisi muistaa, että politiikassa on mukana myös “hyviä” ihmisiä.

Clegg toki myös tekee selväksi, että politiikassa on puhtaita oma edun tavoittelijoita, supermachiavelliläisiä valtapelien pelaajia sekä kaikia kompromisseja vastustavia idealogeja. Nämä kaikki saavat oman osansa Cleggin kritiikästä. Cleggin kritiikki on varsin hyvin perusteltua, mutta ehkä kirjassa maksellaan vähän myös kalavelkoja.

Määrällisesti eniten kritiikiä saavat hallituskomppani konservatiivit. Oma kappaleensa on omistettu näiden psykodramaattiselle Eurooppa-suhteelle ja brexitistäkin puhutaan paljon. Konservatiiveja kuitenkin kritisoidaan varsin laajasti valtapeleihin keskittymisestä. En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että erityisesti George Osbornesta tulee kirjassa juuri niin negatiivinen vaikutelma kun mitä pintapuolisesta brittipolitiikan seuraamisesta muutenkin. Sivuroolissa seikkaiee Secretery of State Theressa May, jota kirjan loppupuolella Brexitistä puhuttaessa lyödään kovaakin, mutta Pääministeri David Cameron selviää kokonaisuutena jopa aika vähällä. Kritiikkiä lähtee kuitenkin myös laborin suuntaan,  tottakai Faragelle ja UKIP:lle, mutta myös SNP:lle.

Kirjan nimen mukaisesti koko ajan läpikulkeva teema on tasapainottelu ääripäiden välillä. Cleggin edustamasta liberalismista puhuttassa minulle jäänyt mieleen erityisesti Ian Buruman kommentit siitä, kuinka liberalismi saattaa olla varsin tylsä aate. Kun liberaali miettii asioiden eri puolia ja pohtii ratkaisuja, ideologisesti puhtaammat ja radikaalimmat ajatukset nousevat otsikoihin ja keräävät ihmisten huomion. Liberaalin ajattelun pitäisi kyetä vetoamaan aivojen ohella myös sydämmeen. Nationalistisen taantumukselliston viime aikaisen nousun ansiosta se on ehkä hieman helpompaa. Clegginkin pragmaattinen liberlismi on helpompaa muotoilla ideaaliin muotoon tilanteesa, jossa sillä on riittävän vastenmielinen, radikaali ja vakavasti otettava vastustaja.

 

 

 

Cleggin kokemuksista voisi halutessaan miettiä paralleeleja moneen suuntaan. Euroopan ulkopuolisena samanhenkisenä vertailukohtana voisi toimia Micheal Ignatieffin tuskainen taival Kanadan pääministerinä. Tällä hetkellä vertailuna tulee väkisin mieleen Emmanuel Macron, jonka nopeaa nousua voisi verrata Clegmaniaan ja joka Ignatieffin tapaan jakaa perusajatusmaailmaltaan paljon Cleggin kanssa. Macron onnistui mielestäni esimerkillisesti yhdistämään älyllisen, progressiivisen ja keskustaliberaalin ajattelun jonkinlaiseen myös sydämmiä puhuttelevaan idealismiin. Toivottavasti Macronin seuraavat viisi vuotta eivät ole yhtä kovaa alamäkeä kuin Cleggillä vuodestaa 2010 lähtien.

Suomalaisena paralleeleja voisi vetää perussuomalaisiin, joiden kannatus suli hallitustyön ensikertalaisina hyvin samaan tapaan liberaalidemokraattien kanssa. Vaikka perussuomalaiset on monella tapaa symmetrinen vastakohta liberaalidemokraateille, niin hallitusvastuu on tekijä, joka syö kannatusta idealogiasta ja maasta riippumatta. Äänestäjät eivät yleensä katso suopeasti kompromisseja. Clegg kuitenkin kirjoittaa seisovansa tehtyjen kompromissien takana ja huomauttaa, että hänen astuessaan virkaansa Britannia oli finanssikriisin seurauksena aikalailla kielekkeen reunalla ja on vaikea arvioida mitä olisi tapahtunut tilanteessa, joss maalla ei olisi ollut vakaata hallitusta.

Kirja oli mielenkiintoinen sukellus Britannian politiikkaan 2010-luvulla. Näkökulmat sovinistisen nationalismin ja populismin nousuun eivät pääsääntöisesti olleet sellaisia, etteikö aika samanlaisia olisi kuultu muiltakin, mutta ihan kiva lukea näitä ajatuksia myös ihmiseltä, joka on viime vuosiin asti toiminut merkittävänä poliittisena vallankäyttäjänä.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *