Nolite te bastardes carborundorum

Margaret Atwoodin Handmaid’s Tale(Suom. Orjattaresi) ei taida olla tunnettavuudeltaan ihan Orwell- tai Huxley-tasolle noussut 1900-luvun dystopiakuvaus. Tänä vuonna Hulun kirjasta luoma tv-sarja on kuitenkin ollut aika iso juttu ja se on esittellyt romaanin uudelle yleisölle.

Kirjalla on kuitenkin ollut jo aiemmin merkittävä oma yleisönsä ja aika huomattavan moni on halunnut hakata ihoonsa sen pseudolatinalauseenÄlä anna niiden paskiaisten nitistää sinua. Minulla ei ole mitään tatuointeja vastaan, mutta oma subjektiivinen kokemukseni on, että noin 90% ihmisten ihoonsa hakkaamista jutuista on vaan ihan saatanan mauttomia. Ja pätee siis molempiin sukupuoliin, eikä koske vain naisten “tramp stampejä”. Otsikon Atwood-sitaatti ehkö kuuluu kuitenkin siihen 10 prosenttiin, joille saattaisin nyökytellä hyväksyvästi.

 

Kuvahaun tulos haulle atwood tattoos

 

Handmaid’s Talea katsoessa päällimmäinen tunnetila on lähinnä ahdistus ja tällä perustunnetasolla se vertautuu minulla sellaisiin tv-sarjoihin kuin Gomorra ja OZ. Katsoja ei pääse helpolla vaan tulee vedetyksi fundamentalistikristittyjen hallitsemaan dystopiatulevaisuuteen Yhdysvalloissa. Tosin tässä reaalimaailman ajanhetkessä vertailukohdista tulee hirttäjäisten ja muun mukavan myötä mieleen ehkä ennen kaikkea ISIS:n kalifaattti tai Saudi-Arabia.

Handmaid’s Talen kuvaama totalitarismin yksi ahdistavimmista piirteistä on se, ettei kukaan voi tietää kehen voi luottaa. Vaikka monet eivät sisimmässään usko aidosti systeemin he käyttäytyvät tavalla kuin he oikeasti uskoisivat siihen, mikä on käytännön tasolla kuitenkin aika sama asia. Ja saman ilmiön voi oikeastaan moni nähdä lievemmässä muodossaan vaikkapa työpaikallaan tai muissa sosiaalisissa ryhmissä. Ja ehkä kaikkein pelottavin tunne on se kun ei osaa enää oikeasti sanoa, uskooko puhuja itse oikeasti siihen höpöhöpöön mitä hän suustaan oksentaa…

Tiettyjen poliittisten tapahtumien ja kaiken viime aikoina velloneen naisten asemaan ja feminismiin liittyvän keskustelun myötä Handmaid’s Tale on sarjana osunut jollain lailla ajanhermoon. Muistan että joitain vuosia sitten Timo Harakka haastatteli Maria Petterssonia kirjasta ja tämä halusi sanoa, ettei se ole vain feministinen kirja. Tänä vuonna Handmaid’s Talen päähahmon näyttelijä Elisabeth Moss joutui samanlaisen kommentin myötä pienen myrskyn silmään.

Olen tässä jo muutenkin sen verran metatasolla, etten ehkä enää saa itseäni muotoilemaan mitään selkeää tulkintaa tästä aiheesta, mutta totean että feminismistä keskusteleminen on tässä maailmanajassa monella tapaa aika saatanan vaikeaa. Enkä ole ihan varma mitä ajatella kaikista Me toon-jälkikaiuista. Mutta tuo pointti, siitä että enemmän naisia alistava yhteiskunta alkaa melko nopeasti myös vaikuttamaan miesten tilanteeseen negatiivisella tavalla, pitää minusta myös paikkansa.

Handmaid’s Tale on kuitenkin kiistatta yksi tämän vuoden parhaista tv-sarjoista ja kannattaa katsoa jos totalitaristiseen dystopiaan sukeltaminen ei kuulosta liian ahdistavalta.

 

Isäm maa

Laskeuduin eilen taas pitkästä aikaa Helsinki-Vantaalle ja tästä tulee pariin vuoteen pisin vierailuni Suomessa. Voi myös olla että ihan vakinainen paluu Suomeen saattaa muuttua ensi vuoden alkupuolella jopa ajankohtaiseksi, mutta pitää katso minkälaisen työtarjouksen sitä loppujen lopuksi saa.

Suomeen tullessa ja taksin paahtaessa kehäteitä ja Helsingin pääväyliä tulee aina fiilis, että onhan tämä Suomi varsinkin talviaikaan niin saatanan harmaa ja ankea paikka, mutta silti tuttu ja turvallinen kotimaa johon on kiintynyt. Tai kuten joku arkkitehti muistaakseni joskus totesi, kukaan ei ole vielä onnistunut suunnittelemaan niin surkeaa asuinaluetta, etteivätkö monet siellä kasvaneet kiintyisi siihen.

 

 

Enkä muuten vältämättä bashaisi kauheasti Suomea, mutta kylmyys ahdistaa ja tuo tietysti myös vaikeuttaa kovasti kaikenlaisen kaupunkikulttuurin syntyä. Ja kun tämä yhdistetään insinöörimäiseen 70-luvun betonibrutalismiin ja 90-luvun amerikkalaiseen esikaupunkiunelmaan, niin onhan Suomi ihan objektiivisesti katsottuna suht epäesteettinen perseenreikä. Mutta kotimaa on kuitenkin vähän kuin läheinen perheenjäsen, jota kohtan tuntee väistämättä lämpimiä tunteita tämän monista ongelmista huolimatta ja jota voi myös arvostella suorempaan kuin sellaisia ihmisiä, joita ei oikeasti tunne yhtä hyvin.

Ja joissain asioissa sitä kyllä aina tuntee itsensä suomalaiseksi. Pidän pakollista small talkkia lähinnä ahdistavana ja on oikein mukavaa, että asiakaspalvelija vain tervehtii eikä kysy mitä kuuluu. Suomessa sellainen väkinäinen hymistely ja ylipirtsakkuus ei ole ainakaan vielä ihan samalla tasolla kuin monissa muissa paikoissa. Täällä ei ihan yhtä usein toisten ihmisten kanssa puhuessa ajattele, että “perrrkele eikö nyt voitaisi mennä asiaan ja puhua ihan suoraan”.

 

20 oppituntia 1900-luvulta: Timothy Snyder On Tyranny

Mukaan tarttui Timothy Snyderin tuore kirjanen On Tyranny – Twenty lessons from the twentieth century. Aiemmin 1900-luvun synkimmistä tapahtumista tiiliskiviä kirjoittanut Snyder on haistellut nyt ajanhenkeä ja päättänyt kirjoittaa 2010-luvun ihmiselle lyhyen oppaan tyranista 1900-luvun perusteella. Tämä oli aikas ohut ja selkeästi mahdollisimman laajalle yleisölle suunnattu kirjanen, mutta toiminee tässä  tarkoituksessa oikein hyvin ja tämä voisi olla monille ihan hyvä joululahja.

Yleinen hokema on, että ne jotka eivät opi historiasta ovat tuomittuja toistamaan sitä. Toisaalta usein historiasta kuitenkin opitaan väärät tai vain omaan agendaan sopivat asiat ja yritetään soveltaa niitä virheellisellä tavalla erilaiseen tilanteeseen. Mutta ainakin jonkinlainen historian ymmärtäminen auttaa laittamaan nykymaailman tapahtumat jonkinlaiseen laajempaan kontekstiin.

Snyderin ensimmäinen oppitunti liittyy siihen miten normaalit ihmiset ovat sopivan tilaisuuden tullen valmiita menemään paljon pidemmälle kun mitä osaisimme normaalissa tilanteessa kuvitellakaan. Olennaista on, että meillä olisi instituutiot ja rakenteet, jotka eivät rohkaise ihmisiä tuomaan esiin ihmisyyden pimeimpiä puolia. Tämä liittyy mielestäni myös keskusteluun islamista. Monet muslimit toimivat islamilaisissa maissa tavoilla, joka ei ole samalla tavalla mahdollista länsimaissa. Silloin kun liberaali demokratia vallitsee, toimii valtaosa ihmisistä enemmän tai vähemmän sen puitteissa, mutta tilanne voi muuttua varsin nopeasti jos ympärillä olevia instituutiotoita aletaan sabotoida.

 

Kuvahaun tulos haulle on tyranny

 

Toinen oppitunti liittyykin juuri liberaalin demokratian instituutioiden puolustamiseen. Itse olen ollut jo pidempäänkin huolestunut siitä, kuinka järjestelmällisesti tietyt ryhmät yrittävät tuhota asiallisesti toimivaa mediaa ja riekkuvat siitä, että teknologisen kehityksen myötä ongelmiin joutunut ammattimainen tiedonvälitys siirtyy yhä enemmän erilaisten netin roskamedioiden haltuun.

Seuraavat oppitunnit liittyvät siihen, ettei pidä tuudittautua nykyisten instituutioiden kuolemattomuuteen, siihen kuinka symbolien käytöllä ja käytetyillä ilmaisulla on aidosti vaikutusta ja kuinka “Minä vain seurasin käskyjä” on tilanne, johon ei pidä päätyä. Ehkä Snyderin mainitsemalla tavalla kannattaa tällä hetkellä kiinnittää huomio ennen kaikkea Venäjälle ja Itä-Eurooppaan, katsoa mitä siellä on tapahtunut ja tapahtuu sekä miettiä kuinka voitaisiin olla varmoja, ettei samaa tapahdu lännessä. Yhdysvalloissa olisi voitu oppia paljon Venäjän Ukrainassa jo vuosia sitten suorittamista valeuutiskampanjoista.

Snyder suosittelee lukemaan kirjoja ja niin suosittelen minkäkin, mutta Snyderin jutuissa on jopa yllättävän paljon oppitunteja netin vaarallisuuteen, perinteisempään tiedonvälitykseen ja kasvokkaisen kommunikaation tärkeyteen liittyen.

 

Yhdestoista oppitunti oli minusta yksi parhaista. 2000-luvulla jonkinlainen “postmodernistinen nihilismi”, johon liittyen nykyään anglosfäärin likaviemäreissä viljellään sitten sanoja kuten “moral fags” ja “white knighting”, on vallannut alaa. Mutta tämän ylittäminen on ehkä juttu, johon pitäisi pyrkiä. Olisin voinut kirjoittaa tämänkin tekstin kyynisemmin, painottaen sitä kuinka tämän kirjan avulla Snyder haluaa nyt tehdä itselleen nimeä ajankohtaisesti Trumpista ja totalitarismista puhumalla ja tässä on varmasti myös ripaus totuutta, mutta se ei kuitenkaan olisi huomio, joka poistaisi kirjan aidot ansiot tai jota edes haluaisin korosta.

On Tyranny on hyvä kirja varsinkin nuorelle tai laiskalle lukijalle, mutta lukemisen arvoinen paketti ihan meille kaikille.

Uusstalinistinen paskajäte

Olen saanut näköjään blogilleni yhden varsin mielenkiintoisen seuraajan, joka on kommentoinut jo aika monia tekstejäni seuraavantyyppisillä tervehdyksillä, jotka olen viime aikoina jättänyt julkaisematta:

Painu helvettiin torakka.Sinä ja kaltaisesi olette olleet vuodesta toiseen leimaamassa natseiksi KAIKKI jotka eivät kuvottavaa stalinismianne edusta ja nyt sitten yrität korjailla ilmeisesti juhlan kunniaksi.Itseasiassa Stalin olisi nykyään oksettavan ideologianne mukaan natsi jos eläisi.Ei torakka.Sinä olet ihmispaskaa jolla ei ole mitään oikeutta tai kykyä määritellä yhtään mitään.Tapa itsesi ja tee kerrankin jotain hyödyllistä.

En ole ihan varma mitä näistä pitäisi ajatella. Siis minun on ensinnäkin vaikea uskoa, että kukaan pistäisi tosissaan menemään tuollaista ejakulaatioöyhötystä. Enkä väitä etteikö jonkinlaisella perustellummalla ja paremmin muotoilulla kommentoinnilla voisi päästä ihoni alle, mutta tämä kama ei todellakaan mene kuin parodiasta ja siksi mietin, että vetääköhän joku öyhötysjengiä mustamaalaavaa vasuri false flag-operaatiota spämmäämällä tuollaista materiaalia. Tosin ei sekään tunnu kovin uskottavalta, että joku viitsisi tulla harrastamaan tuota tällaiseen julkisen keskustelun äärimmäisellä ulkokehällä pyörivään marginaaliblogiin.

Jotenkin tuohan on vaikea suhtautua yhtään mitenkään kuin ehkä jonkinlaisena spämmin muotoisena performanssiteiteena ja sellaisena ajateltuna tuo hieman hymyilyttää. Erityisesti hiljattain esitetty luonnehdinta minusta uustalinistena paskajätteenä on aika muikea ja se on jäänyt pyörimään päähäni ja naurattanut koko viikon.

 

Kuvahaun tulos haulle dark humor is like food

 

Mitä on konservatismi? Roger Scruton – Conservatism

Internetajan Alt right-hörhöilyn asiantuntija Angela Nagle, totesi jossain haastattelussa että hänelle tämä porukka ei oikein edusta missään mielekkäässä muodossa mitään konservatismiksi kutsuttavaa ilmiötä. Hänestä esimerkiksi Peter Hitchens ja Roger Scruton ovat aitoja konservatiiveja.

En ole vieläkään saanut käsiini 2017 lukulistallani ollutta Peter Hitchensin kirjaa The Abolition of Britain, mutta sen sijaan otin luettavakseni Roger Scrutonin tuoreehkon kirjasen Conservatism, jossa Scruton on yrittänyt tiivistää konservatismin aatehistorian 150:een sivuun.

Scruton on  akateemisesti ansioitunut filosofi ja ehkä elitistinenkin vanhan koulukunnan brittikonservatiivi, joka on kirjoittanut ja puhunut paljon esimerkiksi taiteesta ja arkkitehtuurista. Voi olla, että monilla (minä mukaan lukien) on tapana tulkita suopeammin tällaista brittiherrasmiestä kuin  vaikkapa Texasista tulevaa jenkkikonservariivia, ihan riippumatta siitä, mikä näiden sanoman sisältö on.

 

Kuvahaun tulos haulle roger scruton

 

Kirja alkaa sellaisella “jo muinaiset kreikkalaiset” johdannolla ja pitkällä aatehistoriallisella katsauksella jollain lailla konservatismin varhaiskylvöksi laskettaviin ajatuksiin. Sitten mennään 1700- ja 1800-lukujen anglosfääriin ja Scruton totetaa, että  englanninkielisessä maailmassa konservatiiviksi tunnustautuminen on ollut manner-Eurooppaa hyväksyttävämpää.

Anglosfäärin jälkeen käsitellään Euroopan mannermaalla Ranskan vallankumouksen jälkeen vaikuttaneita konservatiivisia hahmoja. Kolmessa viimeisessä kappaleessa käsitellään kulttuurikonservatismia, konservatismia vastavoimana sosialismille ja lopulta konservatismia tänä päivänä.

Scruton tekee jossain yhteyksisssä eroa konservatismin ja taantumuksellisuuden välille. Esim. de Maistren hän niputtaa enemmän taantumuksellisten luokkaan ja tämä ehkä kuvastaa, ettei Scruton kuulu ainakaan ihan radikaalimpaan ja taantumukselliseen identiteettilarppiporukkaan. Scrutonin ajattelussa sympatiaa herättää myös jonkinlainen antiutopismi, johon  minäkin jälleen kerran Sir Isaiah Berliniin viitaten nojaan. Eikä minua haittaa ollenkaan jos joku vaikka haluaa pitää minua jossain määrin konservatiivisena hyvien käytöstapojen ja sivistyneen käytöksen toivomisen takia.

Scruton ei sujahda Trumpin kannattajiin, mutta  problematisoi konservatismin suhdetta kapitalismiin ja hän on kriittinen friedmanreaganthatcheriläistä neoliberalismia kohtaan. Joskin minusta tuntuu, että sekä konservatiivien että kovan luokan kapitalistien joukoissa on tapana aika valikoiden sanoa, milloin ja missä yhteykssisä luova tuho ja spontaani järjestys ovat hyviä ja luonnollisia asioita ja milloin taas eivät.

Scruton ottaa esille nykyyään aika usein nähdyn konservatiivisen argumentin siitä, miten ihmisoikeuksista on muodostunut uudenlainen uskonto. Itse olen sitä mieltä, että ihmisoikeuksien muotoutuminen jollain lailla uskonnonkaltaiseksi pyhän alueeksi ei olisi ollenkaan pöllömpi juttu. Kaikkea politiikkaa ei ole täysin mahdollista miettiä vain taloudellisena vaihdantana ja komprommiseina, joissa luovutaan jostain ja saadaan jotain vastineeksi. Ihmisellä taitaa olla luonnostaan jonkinlainen taipumus uskonnonkaltaiseen ajatteluun ja lienee oikein hyvä asia jos tuollainen ajatus pyhyydestä saadaan suunnattua ihmisoikeuksiin.



Pidin ehkä erityisesti kappaleesta, jossa käsiteltiin konservatismin taistelua sosialismia vastaan. Ison osan 1900-lukua konservatismin vihollinen oli liberalismin sijaan sosialismi ja Neuvostoliitto, mutta nyt konservatismi tuntuu palanneen taistelemaan taas ensisijaisesti libealismia vastaan. Sekä liberaaliin että konservatiiviseen ajatteluun vaikuttaneen Hayekin spontaanilla järjestyksellä on yritetty puolustaa kaikenlaista luupääkonservatismiakin, mutta toisaalta nykyään nimenomaan monet konservatiivisiksi identifioituvat tuntuvat haluava repiä rikki ja tuhota yleisiä käyttäytymissääntöjä.

Herrasmiehemme Scruton kuitenkin lopettaa kirjansa myös punaniskiajunttiosastoon ja öyhötysjengiin vetoavalla tavalla julistautumalla huntingtonilaiseksi ja toteamalla, että nykymaailmassa pahimmat vihollisemme ovat islam ja poliittinen korrektius.

Conservatism  on suht akateemishenkinen aatehistoriapaketti ja se ehkä vaatii, että lukijalla on jotain ennakkotietoja aihepiiristä. Mutta Conservatism on aika ohkainen kirjanen, jonka aihepiiristä kiinnostanut jaksanee kahlata läpi. Jos haluaa lukea itsensä selvästi konservatiiviksi lukevan hahmon katsauksen konservatismin aatehistoriasta, niin ihan lukemisen arvoinen kirja. Muussa tapauksesa ehkä  turhan teoreettinen paketti aatehistoriaa.

Päivän byrokraatti-palkinto Sebastian Tynkkyselle

Nyt on sellaista tutkintapyyntöhutkimista, holhousta ja turvallisuusbyroslaviaa, että päätin jakaa tämä blogin ensimmäisen päivän byroktaatti-palkinnon perussuomalaisten Sebastian Tynkkyselle ja Tynkkysen kirjoituksessaaan mainitsemalle turvallisuusasiantuntijalle. Perussuomalainen supersankarimme julkaisi näköjään äsken seuraavanlaisen tekstin Facebookissa.

Eiynah: Saudi-Arabia ja feminismi

Pakistanissa syntynyt, nuoruutensa Saudi-Arabiassa elänyt ja sittemmin kanadalaistunut ex-muslimi ja nykyinen ateisti Eiynah on vetänyt ihan mielenkiintoista Polite conversations podcastiaTällä kertaa vieraiksi oli saatu pari naista Saudi-Arabiasta. Sanoisin että kuuntelemisen arvoinen pätkä. Saudinaisista puhutaan nettikeskusteluissa ihan jonkin verran, mutta harvemmin näiden omalla suulla.

Saudinaisetkortti on nettikeskustelun epä-älyllisen argumentoinnin huippuja, jolla tyypillisesti pyritään mitätöimään länsimaalaisten feministien kommentit. “Ei teillä ole mitään ongelmia verrattuna saudinaisiin joten turpa kiinni”. Erityisen hupaisaa tämä oli ehkä Trumpin virkaanastujaisten jälkeisten naisten marssien yhteydessä, kun America firstiä hokeneet sankarimme olivatkin heti seuraavana päivänä sitä mieltä, että Yhdysvaltojen ongelmien sijaan pitäisikin miettiä Amerikan ulkopuolisten naisten asioita.

Tuossa podcastissa käsitellään mm. myös ihan hauskasti MRA-porukan jäsenten ja naisten oikeuksia vastustavien muslimien yllättäviä kohtaamisia Twitterissä ja sitä kuinka saudinaisista puhuminen feminismin ja maahanmuuton vastustamisen välineenä ei usein ylipäätään (yllätys yllätys) auta saudinaisia, vaan jopa hankaloittaa näiden taistelua  perusoikeuksista.

Paavo Väyrynen mukaan presidenttikisaan: 20 000 kannattajakorttia kasassa.

Hesari julkaisi juuri uutisen, että rakas vanha konnamme Paavo Väyrynen on saanut kannattajakortit kasaan ja on ehdokkaana ensi vuoden presidentinvaaleissa. Väyrynen ilmoitti ehdokkuudestaan jo heinäkuussa, jolloin taidettiin yleisesti olla aika varmoja, että kortit saadaan kasaan, mutta syksyn aikana on herännyt epäilyjä siitä, saako Paavo välttämättä sittenkään kortteja kasaan yksin ilman puolueen tukea. Nyt 20 000 kannattajakortita ilmeisesti on kuitenkin kasassa ja Paavo saadaan mukaan myös vaaliväittelyihin.

 

 

Jo edellisissä vaaleissa Väyrynen alkoi lähestyä jollain tavalla parodiahorisonttia ja Paavon naurettavaa itseluottamusta ja raikasta 70-luvun suomettuneisuuden henkeä oli vähän vaikea ottaa tosissaan. Väyrysen viimeisten vuosien toilailut oman puoluehankkeen kanssa ja kuntavaaleihin osallistuminen Helsingissä KD:n listalla on tarkoittanut, että Väyrystä on ollut yhä vaikeampi ottaa tosissaan. Väyrysen osallistumisesta presidentinvaaleihin muodostuu varmasti pienimuotoinen spektaakkeli ja Väyrynen tulee tykittelemään varmaan jotakuinkin Huhtasaarta vastaavalla tasolla.

 

Syksymällä ajattelin, että Väyrysen osallistuminen vaaleihin voisi olla positiivinen asia, sillä se nakertaisi Huhtasaaren ääniä ja varmistaisi Haaviston paikan vaalien toisella kierroksella. Nyt kun Niinistön dominansi on kuitenkin osoittautunut vielä odotettuakin vahvemmaksi, ei tätä hyötyä taideta. Ehkä tämä on kuitenkin viimeinen niitti Huhtasaaren haaveille toiselle kierrokselle pääsemisestä. Ja tuohan tämä kiistatta tietyjä komedian elementtejä näihin vaaleihin. Ei kai tähän voi oikein suhtautua muuten kuin hämmentävänä performanssitaiteena.

 



Ksenija Sobtšak ja Venäjän presidentinvaalien ehdokkaat

Seuraavat Venäjän presidentinvaalit ensi keväänä eivät oletettavasti tuota suuria muutoksia. Putin voittaa vaalit luultavasti jo ensimmäisellä kierroksella, mutta vaalikamppailu ehkä kuitenkin kertoo jotain Venäjän nykytilanteesta ja  voi kylvää siemeniä tulevaisuutta varten.

Kuvahaun tulos haulle sobchak

Putinin ohella muita varmoja ehdokkaita vaaleissa ovat kaksi venäläisen politiikan veteraania: “suomensyöjä” Vladimir Zhirinovsky ja kommari Gennady Zyuganov, jotka ovat loppupeleissä  Putinille varsin mieleisiä ehdokkaita. Näiden ohella myös muut duumassa edustetut pienemmät puolueet saavat asettaa oman ehdokkansa, mutta kaikkien näiden tapauksessa ehdokas ei ole vielä selvillä. Sen sijaan näyttää varsin selvältä, että  jonkinlaista aitoa kannatusta keräävää sekä Putinia ja nykyhallinnon korruptiota arvostellutta Aleksei Navalnya ei päästetä ehdokkaaksi.

Viimeisen kuukauden aikana jonkinlaista mediahuomiota on kuitenkin kerännyt uransa tv:n viihdeohjelmien puolella uransa aloitaanut ja sittemmin nykyhallinnon vastaisiin protesteihin osallistunut Ksenija Sobtšak. Sobtšakin kohdalla epäilyksiä on kuitenkin herättänyt hänen sukutaustansa sillä Sobtšakin isä ehti aikoinaan tehdä intensiivisesti yhteistyötä Putinin kanss. Tämän seurauksena on puhuttu paljon siitä, onko Sobtšak aito vaihtoehto Venäjän nykyhallinnolle vai jälleen vain käytännössä Putinille myötämielinen puudeli, joka ei todellisuudessa edes yritä haastaa nykyhallintoa.

Kuuntelin pari päivää sitten julkaistun BBC:n hard talk-keskustelun, jossa Ksenija Sobtšak oli Stephen Sackurin grillattavana. Oma johtopäätökseni ihan puhtaasti tämän perusteella on, että Sobtšakilla saattaisi oikeasti olla halua muuttaa Venäjän menoa, eikä hän ehkä näytä puhtaalta Putinin puudelilta. Tai sitten Putin ja Venäjä ovat edelleen kehittäneet propagadaansa ja onnistuneet lisäämän varsin uskottavan oloisen hahmon osaksi valeoppositiotaan.