Netin hämäristä nurkista ja härskeistä huijauksista

Aika paljon tulee kuunneltua erilaisia podcasteja, mutta nyt täytyy erikseen kehua Reply All podcastin uusinta jaksoa. Toimittajat Alex Goldman ja PJ Vogel ovat nyt ehtineet tehdä Reply All-podcastiaan jo päälle 100 jaksoa ja esitelleet noissa monenlaisia netin hämäriä peränurkkia. Joissain jaksoissa taustoitetaan meemejä ja muita netin hassuja ilmiöitä. Viime syksynä sankarimme esimerkiksi tavasivat auki Pepe the Frog-meemin sekä Pizzagaten. Noiden ohella ohjelmassa on kuitenkin esitelty muodoltaan kepeällä ja humoristisella tavalla erilaisia härskejä nettihuijauksia.

Uusimassa jaksossa Alex Goldman sai erikoisen viestin puhelimeensa, lähti selvittämään mistä on kyse ja päätyi kuukausia kestäneeseen viestittelyyn Intiassa hämärää call centeriä ja nettibisnestä pyörittäneen jannun kanssa. Suosittelen kuuntelemaan.

Uusin Jakso #102 Long Distance

Muita mieleen jääneitä jaksoja

#77 The Grand Tapestry Of Pepe

#78 Very Quickly to the Drill (lukkoseppähuijaus)

#83 Voyage Into Pizzagate

 

 

Urbaniston hillitty charmi

Tyler Cowen linkkasi blogissaan mielenkiintoiseen tekstiin How Baltimore Quietly Became the Coolest City on the East Coast.   Tämä kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Minä kuten varmaan useat muutkin tunnemme Baltimoren maailman parhaasta tv-sarjasta The Wire. Wiressä esiteltiin Baltimorea esimerkkinä käyttäen Amerikan “inner cityjen” ongelmavyyhtiä. Baltimoressa näitä ongelmia on riittännyt. Eivätkä ongelmat ole kadonneet. Vuonna 2015 nähtiin aikamoiset mellakat ja toisin kuin useimmissa Amerikan kaupungeissa, Baltimoressa murhien määrä on viime vuosina kasvanut selvästi ja noussut jopa crack-vuosia korkeammalle tasolle.

Kontrastina tähän kirjoitus, miten Baltimoresta olisi tulossa Itärannikon coolein kaupunki, tuntuu oudolta. Tai monen reaktio varmaan on, että nämä molemmat tarinat eivät voi pitää samaan aikaan paikkaansa. Ja siis voi toki olla, että itärannikon coolein kaupunki on artikkelin muotoon puettua matkailumainontaa ja liioittelua, mutta jutun kuvaama keskusta-alueiden gentrifikaatio, nuorten ihmisten saapuminen ja coolien ravintoloiden ja baarien avautumiset ovat kuitenkin todellisuutta. Vaikka esimerkiksi äänestymiskäyttäytymistä seuratessa tuntuu, että suurimmat rajat menevät suurkaupunkien ja syrjäseutujen välillä, niin esimerkiksi tulotason, rikollisuuden tai monen muun mittarin perusteella suurimmat erot nähdään kaupunkien sisällä.

Yhdysvallat on edelleen esikaupunkien luvattu maa ja kaupunkikeskustat ovat monilta osin edelleen etnisten vähemmistöjen ja köyhempien ihmisten asuttamia alueita, mutta tilanne muuttuu vuosi vuodelta kun urbaania elämäntapa tavoittelevia nuoria (ja vanhempiakin ihmisiä) muuttaa keskustoihin. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Suomessa vihreiden kasvanut kannatus perustuu osaltaan tähän ryhmään vetoamiseen. Urbanismi on samaan aikaan jonkinlainen identiteettipoliittinen liike johon kiinnittyä, mutta tälle ajattelulle löytyy myös taloudellisia perusteita ja nimenomaan vihreät ovat kaupungeissa onnistuneet profiloitumaan (positiivisella tavalla) myös insinöörimäisenä puolueena, jolla on kaupunkisuunnittelun faktat hallussa.

Hyvä- ja huono-osaisuuden keskittymät ovat muutoksessa, kaupungit näyttävät tässä ajassa kykenevän tarjoamaan yrityksille sellaisia kasaantumisetuja ja ihmisille sellaista elämäntapaa, että jopa Baltimoren kaltaisessa paikassa suuret osat kaupunkia näyttävät gentrifikoituvan ja hipsteröityvän väistämättä. Toki Amerikassa “kaupunkien” kasvu on viime vuosikymmeninä suurelta osin tapahtunut esimerkiksi Texasin suurkaupungeissa ja Atlanta kaltaisilla metropolialuleilla, joiden olemattoman maankäytön suunnittelun seurauksena kyse hyvin matalan tiheyden esikaupunkimaisesta kaupungistumisesta.

Voi kuitenkin olla että nyt syntyvät ikäluokat ihmettelevät aikuistuttuaan, kuinka oli mahdollista, että kaupunkikeskustat ovat saattaneet aiemmin olla niin suurelta osin köyhemmän väestönosan asuttamia. Amerikassa huono-osaisuus alkaa pikkukaupunkien ohella keskittyä aiempaa enemmän sisemmille esikaupunkialueille.

Es ist nicht mehr wie frueher, die Strassen sind hier sicher
Ich fuehl mich wie ein Fremder, ich seh hier neue Gesichter
Die Stadt wird immer bunter und die Ghettos gehen unter
Berlin ist nicht mehr unter, das ist das neue Berlin

 

Julkkiskuolema joka tuntui jossain – RIP Chester Bennington

Viime vuonna puhuttiin paljon tunnettujen muusikoiden kuolemista ja minä olen muistaakseni tässäkin blogissa maininnut, että minua nuo uutiset eivät juurikaan koskettaneet. Tämä liittyy ehkä myös siihen, etten ole erityisen musikaalinen ihminen eivätkä muusikot ole koskaan olleet minulle ihan samanlaisia jumalia kuin useille muille. Pidän myös ehkä hieman häiritsevänä sitä, millainen mediaspektaakkeli tähtien kuoleman ympärille rakennetaan (Pasila – Jortsun muisto). Esimerkiksi youtubeen näyttää myös tähtien kuolemien yhteydessä putkehtelevan erilaisten tribuuttivideoiden ohella kasa erilaisia salaliittoteorioita kuolemista.

Viime viikolla Linkin Parkin laulajan Chester Benningtonin kuolema kuitenkin kosketti jonkin verran. Kyseessä oli hahmo jonka muistan kovin vahvasti nimenomaan lapsuudesta/teinivuosilta. Tuntuu että Hybrid Theoryn musavideoiden katselu Jyrkistä oli monille lähes sukupolvikokemus. Linkin Parkin kakkosalbumi Meteoraakin tuli vielä kuunneltua aika paljon teinivuosina.

Joskus lukiossa bändin kuunteleminen loppui, mutta muutama vuosi myöhemmin se teki vielä yhden comebackin elämääni. Yksi vahvimmista inttimuistoistani on tuvassa soinut Radio Rock, josta tuntui tuolloin tunnin välein tulevan joko Nikki Sixxin Life is beautifull tai Linkin Parkin Given Up. Mihinkään tuon jälkeen julkaistuun Linkin Parkin tuotantoon en edes tutustunut ja ekoihinkin albumeihin on tullut tehtyä nostalgiatrippejä aika harvakseltaan. Näin jälkikäteen kuunneltuna nuokaan biisit eivät olleet yhtä kovia kokonaisuuksia kuin mitä sitä muisteli, mutta Chesterin karjunnassa on edelleen sitä jotain. Ei Chester Benningtonin kuolema valtaisaa tunnemyrskyä aiheuttanut, mutta nyt kyllä tuli julkkiskuolema, joka tuntui jossain.

Tarina heroiinista ja opiaateista – Sam Quinones, Dreamland

Yhdyvaltoja riivaava heroiini- ja opiaattiepidemia on viime vuosina saanut jatkuvasti yhä enemmän mediatilaa ja minä, kuten monet muutkin olemme tulleet sisään tähän tarinaan vasta viimeisen parin vuoden aikana. Kuitenkin jo vuosituhannen vaihteessa lähtien kasvava määrä ihimisiä on koukuttunut opiaattipohjaisiin kipulääkkeisiin ja näistä monet ovat siirtyneet myöhemmin heroiiniin. Monien aihepiiriä tuntevien näkökulmasta mediahuomio on tullut pahasti perässä ja näihin kuuluu Sam Quinones. Sain juuri luettua loppuun Quinonsein kirjan Dreamland: The True Tale of America’s Opiate Epidemic, jossa tämä kuvaa ja taustoittaa tätä tragediaa.

Oxycontin, Opiaatit ja kivunhoidon vallankumous

Kronologisesti tarina alkaa Yhdysvaltain hyvin sääntelemättömästä lääkkeiden mainnonasta ja etenee nopeasti 80-luvulle, jolloin nuoret lääkärit joutuvat elämään ympäristössä, jossa vahvoja kipulääkkeitä ei määrätty edes kuoleville syöpäpotilaille. Tätä taustaa vasten pain revolution on ymmärrettävä. Kehitys kuitenkin johti siihen että monet vahvat kipulääkkeet, erityisesti nyt notoriöösi OxyContin tulivat  vapaammin saataviksi ja niitä alettiin määrätä myös kroonisesta kivusta kärsiville. Varsin heppoisten tutkimustulosten perusteella tehtiin myös johtopäätöksiä, etteivät opiaatit todellisuudessa koukuta juuri ketään. Osittain näiden hatarien tutkimuksen pohjalta päädyttiin myös ajatukseen, ettei määrättyjen lääkkeiden määrällä ole niin suurta väliä.

Leikkauksista toipuville saatettiin määrätä kolmen päivän sijaan 30:n päivän annoksia. Ja kun Amerikassa ollaan, niin lailisia lääkkeitä on sitten mahdollista myös markkinoida aika vapaasti. Eryisesti Oxyconyonin piti olla alunperin vaaraton ja tehokas. Vähän kuin heroiini ja morfiini aikoinaan. Sellaisenaan ja kohtuullisesti käytettynä Oxycontoin  se ei ole näiden aineiden tasoista kamaa, mutta isoina annoksina ja pillereitä murskaamalla, ja tätä pölyä nuuskaamalla tai piikittämällä päästiinkin sitten jo hyvin lähelle heroiinia ja morfiinia.

Dreamland alkaa Ohion Portsmouth-nimisestä pikkukaupungista ja kirjan nimi viitta tuolla aiemmin olleeseen valtavaan uima-altaaseen ja sen ympärille rakennettuun ajanviettoalueseen. Portsmouth oli teollisuuskaupunki, joka on ollut laskussa jo pitkään ja siitä muodostui jotakuinkin surullisin mahdollinen esimerkki ruostevyöhykkeen epätoivosta ja opiaattien tuhovoimasta. Nyt 2000-luvulla teollisuutensa jo aiemmin lähes kokonaan menettäneen kaupungin viimeisten kivijalkakauppojen tilalle tuli kasoittain “kivunhoitoon” erikoistuneita lääkärinvastaanottoja, joista osaa pyörittivät lähinnä rikolliset ja lopuistakin suuri osa tienasi hyvin määräämällä heppoisin perustein addiketeille opiaattipohjaisia lääkkeitä. Oxycontoneista tuli näillä alueilla suorastaan käypää valuuttaa jolla pystyi maksamaan tavaroista ja palveluista. Myöhemmin nämä pill millit levisivät kuitenkin ympäri Amerikkaa, tosin esimerkiksi Florida, jossa sääntely oli erityisen olematonta, kunnostautui erityisenä roistolääkärien keskittymänä.

Nimenomaan alue joka käsittää West Virginian, Etelä-Ohion ja Länsi-Kentuckyn, on  paikka johon heroiinidpidemia on iskenyt kaikkein koviten. Tuo on myös alue, jota Dreamlandiakin suurempaa suosiota saanut valkoisen roskaväen elämää kuvaava hittikirja Hillbilly Elegy kuvaa. J.D. Vancen kotikaupunki Middletown on reilun sadan kilsan päässä Portsmouthista. Vaikka nämä Amerikan sydänmaan pikkukaupungit ovat alueita, jonne opiaattiepidemia on iskenyt pahiten, on kyseessä kuitenkin koko Yhdysvaltoja koskeva ongelma.  Aiemmista erityisesti suurkaupunkien ghettoja, mustia ja marginaisoituneita ihmisiä koskeneista huumeongelmista eroten nykyinen opiaattiepidemia koskettaa myös monia hyvin toimeentulevia ihmisiä, vauraita esikaupunkeja ja erityisesti valkoista väestönosaa. Dreamland onkin kuvaus suurimpien metropolien ulkopuolisesta Amerikasta. Agreessiviset heroiinikauppiaat laajensivat osittain väkivaltaisia reviiritaiteluita välttääkseen markkinoitaan nimenomaan perinteisten huume-hubien ulkopuolelle, kaupunkeihin kuten Boise, Columbus, Portland ja Santa Fe.

Mexican connection

Quinones tuli opiaattien ja heroiinin tarinaan mukaan kuitenkin eri näkökulmasta kuin useimmat ihmiset. Hän asui 10 vuotta Meksikossa ja kirjoitti tämän jälkeen Los Angeles Timesille Meksikosta tulleiden huumeiden jakeluketjuista Yhdysvalloissa. Espanjaa puhuvana rikostoimittajana ja Meksikon tuntijana hän onnistui sukeltamaan syvälle heroiinimaailmaan ja rakentamaan erityisen tarkan kuvan Xaliscon pikkukaupungista tulevista huumesoluista. Nämä solut olivat merkittäviltä osin vastuussa siitä kuinka edullisen ja hyvin puhtaan heroiinin tarjonta kasvoi Yhdysvaltojen pienemmissä kaupungeissa.

Quinones kutsuu tätä porukkaa nimellä Xalisco boys, nimi jonka hän kuuli Denverin heroiinikauppaa tunteneelta poliisilta. Sen lisäksi että nämä Xaliscon pojat onnistuivat levittämään heroiinia moniin Amerikan pienempiin kaupunkeihin ne myös toimivat hyvin eri tavalla kuin meksikolaiset kartellit, suuret mafiaorgnisaatiot tai Bloodsit ja Cripsit. Xaliscon pojat katsoivat mihin poliisit ja DEA kiinnittivät huomionsa ja tekivät kaikkensa, jotteivat herättäisi näiden kiinnostusta. Ei käytetty aseita ja hankittu markkinaosuutta väkivallalla. Kamaa toimitettiin kaupungista toiseenkin pieninä annoksina ja kadulla kiinniotetulta diileriltä ei koskaan löytyyt kovin montaa grammmaa. Meksikosta tulleet nuoret miehet viettivät puoli vuotta yhdessä kaupungissa ja palasivat takasin Meksikoon. Eri kaupunkien solut vaikuttivat poliisille pitkään täysin toisistaan irrallisilta pikkupelureilta.

Xaliscolaiset tunsivat yleensä toisensa, mutta toimivat hyvin hajautetusti itsenäisinä soluina ja saivat heroiininsa useilta eri kotikylän ympäristön viljelijöitä. Bisnesmalli oli siinä mielessä valtaväestönkin kannalta hyvä, ettei nähty ammuskeluja ja reviirisotia, mutta ikävä tietysti siitä näkökulmasta, että laajentuminen onnistui helposti ja heroiiniin koukuttuneiden määrä kasvoi hiljaa ilman, että ihmiset ymmärsivät ongelman laajuutta.

Meksikolainen black tar-heroiini erosi myös valkoisesta jauheesta. Kama oli paljon puhtaampaa kuin mihin varsinkaan pikkukaupungeissa oli totuttu ja tämä jo sinällään oli aika kova myyntivaltti. Kun hallussa oli koko jakeluketju ja sen diilerit olivat kuukausipalkalla, ei kukaan yritättänyt laimentaa kamaa matkalla asiakkaille. Meksikosta tulleet pojat elivät aika spartalaisesti ja solun päämiehet pitivät huolta, etteivät nämä bilettäneet tai perseilleet kovasti. Tätä sai sitten tehdä kotona Meksikossa kun kuuden kuukauden urakka oli ohi. Xaliscon pojat eivät kuitenkaan luottaneet pelkästään ylivoimaiseen tuotteesensa vaan olivat asiakaspalvelijoita. Homma oli luotettava huumeiden kotiinkuljetuspalvelu. Narkkareita kohdeltiin kohteliaasti asiakkaina, sunnuntaina saattoi saada ilmaisen satsin ja uusien asiakkaiden esittelystä palkittiin. Jos joku meinasi lopettaa saatettiin tälle tuoda pari annosta ilmaiseksi. Kyynistä menoahan tuo oli, mutta toimi tehokkaasti ja osaltaan mahdollisti Xaliscon poikien menestyksen. Merkittävä tekniikka oli myös etsiä narkkareiden avustuksella methadonic-klinikoita. Narkkarit johtivat Xaliscon pojat toisten narkkarien luokse ja parhaimmillaan kaupungista toiseen.

Diilerit ymmärsivät markkinonnin merkityksen, eivät kuvitelleet nousensa Tony Montanaksi ja olivat tällä tekniikalla merkittävässä roolissa luomassa nykyistä Amerikan heroiiniepidemiaa. Monet päätyivät vankilaan Amerikaan mutta monet myös nousivat Meksikon ryysyköyhälistöstä länsimaiseen keskiluokkaan ja rahaa valui myös koko kylään joka nousi Meksikon varakkaimpien alueiden joukkoon. Kyseessä oli ehkä jopa erityisen hyvin trumpilaiseen narratiiviin sopiva tarina. Meksikoilaiset tulevat ja tuhoavat Amerikan pikkupaikkakunnat hirvittävällä heroiinivyöryllä ja vievät voittonsa kotikyläänsä.

Free to choose?

Monien aineiden tapaan opiaatit vievät käyttäjänsä jatkuvalle matkalle taivaan ja helvetin välille, mutta vielä usempia muita aineita rajummin. Kivun lievityksen graalin maljaa ei taida olla olemasassa ja vahvojen kipulääkkeiden kohdalla riippuvuuden riski taitaa aina olla olemasa. Kirjan loppupuolella kerrotaan myös roistojen pyorittämiä kipuklinikoita ja opiaattien väärinkäyttöä vastaan taisteellesta ohiolaislääkäristä, joka eli elämänsä viimeiset kuukaudet syöpään kuolevana, mutta kivusta vapaana. Opiaateille siis on paikansa, mutta Amerikan 2000-luvun opiaattiepidemiaa katsottaessa on vaikea ajatella, etteikö tälläisia aineita pitäisi säädellä tiukasti. On vaikea kuvitella mitään orjuuttavampaa asiaa kuin heroiinieaddioktio. Laiskat yltäkylläisyyden keskellä eläneet teinit eivät viitsineet siivota aiemmin edes omaa huonettaan, mutta kävelivät viisi kilometriä lumimyrkyssä, jotta saisivat välttämättömän fiksinsä.

Olen monessa suhteessa hyvin liberaali ja kannatan nykyistä vapaampaa huumelainsäädäntöä ja esimerkiksi Narconomics-kirjasta kirjoittaessani mainitsin tuntevani päihdekeskusteluissa sympatiaa libertaareja kohtaan.  Tämän kirjan ja VOX:n aihetta käsitellään podcast-jakson jälkeen olen kuitenkin taas hieman skeptisempi voimakkaan liberaalia huumepolitiikka kohtaan. Kun jotain ainetta saa laillisesti valmistaa suuryritykset lähtevät mukaan sekä markkinoivat ja lobbaavat tuottettaan voimakkaasti. Kannabiksen tapauksessa tämä ei ole niin vaarallista, mutta Oxycontonin tapaisilla tai sitä vielä voimakkaammilla aineilla pystytään jo tekemään melkoista tuhoa.

Kuvahaun tulos haulle pill mill

I no longer judge drug addicts, I no longer judge prostitutes.

Monet vaikenivat pitkään häpeän takia lähipiirissään tapahtuneista huumekuolemista. Kirjan alussa isoäiti kertoilee nähneensä lapsenlapsena kärsimyksen ja kuinka hän ei enää tuomitse ihmisiä. Sikäli kun tällä järjetöntä tuhoa tehneellä epidemialla on mitään positiivisia vaikutuksia, niin ehkä se jossain määrin saa eri ryhmistä tulevat ihmiset ymmärtämään paremmin toisiaan. Opiaattiepidemian ratkaiseminen saattaa olla niitä harvoja asioita Nyky-Amerikassa, jossa republikaaneilla ja demokraateilla saatta olla mahdollisuudet löytää toisensa. Vuosi 2016 oli ymmärtääkseni jälleen uusi opiaattikuolemien huippuvuosi. Vaikka pahimpia pill millejä alettiin pistää kiinni jo vuosia sitten ja ongelmasta puhutaa nyt laajasti, on ongelma jo niin laajalle levinnyt, että sen kanssa joudutaan elämään pitkään. Yksi terveydenhuoltouudistuksen  alakohta onkin  ehkä se, miten suhtaudutaan opiaattikoukussa oleviin.

Quinonesin kirja oli mielenkiintoinen sukellus synkkään aiheeseen ja ehkä laajemminin tiettyihin Amerikan irvokkaimpiin piirteisiin. Dreamland koostui lyhyistä kappaleista, jotka käsitteleivät vuorotellen meksikolaisia diilereitä sekä amerikkalaisia lääkäreitä, poliiseja, virkamiehiä, narkkareita ja kuolleiden läheisiä. Tässä mielessä se oli hyvin helppolukuinen ja lyhyiden lastujen kautta rakentui monipuolinen kuva tästä tragediasta. Kirjaa voisi joiltain osin melkein kuvailla jonkinlaiseksi rikosjännäriksi, joka kuitenkin perustuu tositapahtumiin. Ehkä pain managment-liikkeen historiaa käsiteltiin omaan makuuni tarpeettoman pitkästi, vaikka se kokonaisuuden kannalta olikin merkittävä juttu.

Lisää aiheesta

Huumeiden taloustiedettä – Narconomics, Tom Wainwright

Sam Quinonesin blogi

Sam Quinones kirjastaan Econtalk-podcastissa




Sam Quinones WTF-podcastissa

VOX:in podcast Opiaattiepidemiasta

John Oliver Opiaattiepidemiasta

 

Kolme päivää kasvissyöntiä

Olen nyt viettänyt kolme päivää kasvissyöjänä ja tämän täytyy olla ensimmäinen kerta varhaislapsuuteni jälkeen kun olen ollut useamman päivän putkeen ilman lihaa. Olen ollut jo hyvin pitkään tietoinen siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset söisivät selvästi nykyistä vähemmän lihaa. Minusta ei yksinkertaisesti ole mahdollista moraalisilla argumenteilla perustella kestävästi nykyistä länsimaista lihankulutusta. Yuval Harari kirjoitti Guardianissa osuvasti, että Industrial farming is one of the worst crimes in historySe miten kasvissyöjät välillä saavat paskaa niskaansa muilta ihmisiltä oman elämäntapavalintansa takia, on minulle poiittisen keskustelun käsittämättömimpiä juttuja.

En kuitenkaan ole juuri millään tavalla ottanut tätä kiistatonta faktaa huomioon omassa elämässäni ja olen syönyt lihaa vähintään siinä missä keskiverto länsimaalainen. En ole suunnitellut ryhtyväni kokonaan kasvissyöjäksi, mutta yritän nyt vähentää selvästi (varsinkin punaisen) lihan syöntiä. Omilla mittareillani kolme päivää ilman lihaa on kuitenkin jo ennennäkemätön saavutus.

Mädättäjä-Sauli – Perussuomalaiset ja oma presidenttiehdokas

Jussi Halla-aho ilmoitti tänään Uuden Suomen haastattelussa, että puolue asettaa hyvin todennäköisesti oman presidenttiehdokkaan. Halla-aho erikseen mainitse kuinka puolueessa ei tykätty presidentti Niinistön toimista viime aikoina. Jos hyvin laajaa kannatusta nauttiva Sauli Niinistö koetaan näin epämiellyttäväksi hahmoksi, niin tämä kuvastaa osaltaan sitä kuinka perussuomalaiset siirtyvät yhä etäämmäs suomalaisten laajasta konsensuksesta ja yrittävät omalla toiminnallaan raahata konsensusta hieman enemmän oman äärilaitansa suuntaan. Toki tänään julkaistu Hesarin gallup ei anna tynkäpersujenkaan tilanteesta kovin hyvää kuvaa ja presidenttikisassa olisi mahdollista päästä patsastelemaan parrasvaloissa vähemmän ikävillä tavoilla.

Oman presidenttiehdokkaan asettaminen ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, vaan ajattelin perussuomalaisten hajoamisen aikoihin, että näiden tapahtumien seurauksena perussuomalaiset tulevat asettamaan oman ehdokkaansa presidentinvaaleihin. Halla-aho on aiemmin sanonut aika selväsanaisesti, ettei lähde presidenttiehdokkaaksi ja osittain tähänkin peilaten pitäisin hieman yllättävänä jos Halla-aho lähtisi itse ehdokkaaksi. Monet ovatkin jo spekuloineet että Laura Huhtaasari olisi todennäköisin valinta tynkäpersujen presidenttiehdokkaaksi ja tätä minäkin nyt veikkaan. Huhtasaari on suht kova öyhöttäjä, mutta naisena ja myös ihan hyvänä esiintyjä hän voisi olla aika hyvä valinta. Tällä hetkellä vaikea kuvitella, että Halla-ahon tai Huhtasaaren takaa nostettaisiin ketään muuta presidenttiehdokkkaksi. Perussuomalaisten oma ehdokas tuo kuitenkin lisää jännitteitä presidentinvaaleihin. Kannatus voi jäädä hyvin heikoksikin, mutta jos omia suosikkivastakkainasetteluja saadan lietsottua tehokkaasti, niin en pidä toisen kierroksen paikkaa täysin mahdottomana.

Death and Life of Great American Shopping centers

Financial Time kirjoitti isosti Amerikan kauppakeskusten kriisistä mainiten, kuinka kasa hedge fundeja kertoo löytäneensä kauppakeskuksista seuraavan big shortinsa. “We think the magnitude of this short could be bigger than subprime, says Stephen Ketchum“. Vähäsen, tai ehkä vähän enemmänkin kuin vähäsen tuossa taidetaan liioitella, mutta amerikkalainen kauppakeskus on ongelmissa ja sillä on vaikutuksia moneen asiaan.

Auton varaan rakennettu ostoskeskus on McDonaldisin drive-inin ja Coca Colan ohella ehkä amerikkalaisin kuviteltavissa oleva asia. Se on toisaalta muovannut valtaisasti amerikkalaista yhdyskuntarakennetta ja tämä kulttuurimperialismi on levinnyt myös Eurooppaan. Varsinkin Suomea aiemmin kaupungistuneissa maissa kaupunkikeskustojen suhteellinen asema on kuitenkin säilynyt vahvempana.

Kauppakeskukset ovat kuitenkin vähän jokapuolella noussseet erilaisten taistelujen symboleiksi. Kaupunkirakenteen hajoamisesta puhuttaessa on kiinnittety paljon huomiota juuri jumboihin ja ideaparkkeihin, joilla on ollut rajuimmissa tapauksissa myös suuria vaikutuksia kaupunkikeskustojen elinvoimaan. Shoppailulle rakentuvat kauppakeskukset nousivat 90-luvulla myös postmodernin kaupungin symboliksi ja niihin liittyi myös keskustelu julkisen tilan katoamisesta. Kaupunkikeskustojen gentrifikaatio on kuitenkin osaltaan vähentänyt kauppakeskusten merkitystä. Myös kaupunkikeskustojen kauppakeskukset ovat ongelmissa nettikaupan kanssa, mutta niillä on mahdollisesti paremmat valmiudet taistella tätä kehitystä vastaan. Voi olla, että tulevaisuudessa kauppakeskukset keskittyvät aiempaa enemmän ravintoloihin sekä muiden palveluiden ja elämysten tuottamiseen fyysisten tuotteiden myymisen sijaan.

Vaikka jonkinlaisella reurbanisaatiolla on paikotellen voinut olla vaikutusta automarkettien kasvaneeseen ahdinkoon, niin ennen kaikeaa kyse on nettikaupasta. Kaupunkikeskustojen julkinen tila muuttui kauppakeskuksien puolijulkiseksi tilaksi ja nyt aluetaan siirtyä virtuaalitilaan. Samalla tavalla ostosten tekeminen siirtyi keskustasta enemmän esikaupunkeihin ja nyt verkkoon. Mutta Amazon-efektin rajuimpia vaikutuksia ei ole vielä monilta osin edes nähty. Kuukausi sitten Amazon ilmoitti ostaneen Whole Foodsin ja tämä on lisännyt monien ruokakauppajättien pelkoja. Tähän mennessä ne eivät ole olleet  ihan samalla tavalla huolissaan nettikaupan luomasta kilpailusta kuin monet muut toimijat. Niin kaupunkitilallisesti kuvottavia kuin WalMartit ovatkin olleet, ovat ne olleet työpaikkojen tarjoamisen ohella monissa Amerikan pikkukaupungeissa myös kokoontumispaikkoja. Guardian kirjoitti tästä hiljattain todella mielenkiintoisesti otsikolla What happened when Walmart left

Näiden urbanismikelojen ohella tällä kehityksellä on suurta vaikutusta myös työllisyydelle. Linkkaamani Financial Timesin jutun mukaan tänä vuonna vähittäiskaupasta on joka kuukausittain hävinnyt noin 9000 työpaikkaa. Fyysisessä rakennuksessa tehtyä miljoonan dollarin myyntiä kohden on tarvittu 3.5 työntekijää kun taas nettikaupan miljoonan dollarin myyntiä kohden työntekijöitä on vain 0.9. Nettikaupan kehitys vie lähitulevaisuudessa varmasti paljon työpaikkoja. Joidenkin hiilikaivosten työpaikkojen sijaan kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota tähän trendiin.

Amazon – The Kauppa

Big datan pimeä puoli – Weapons of math Destruction, Cathy O’Neil

Big data on ollut yksi viime vuosien trendisanoja, joka pitää tunkea jokaiseen esitykseen ja strategiaan. Googlen pääekonomisti Hal Varian mainitsi jo 2009, että tilastotieteilijä on ensi vuosikymmenen seksikkäin ammatti. Voi olla, että big dataa käytetään nykyään myös vain synonyyminä analytiikalle, mutta toisaalta tilastopohjaista päätöksiä voidaan tietokoneiden parantuneen laskentatehon ja erilaisten seurantajärjestelmien myötä tehdä yhä useammilla alueilla. Jonkinlaisa Moneyballeja yritetään nyt toistaa vähän joka toimialalla. Big data tulee muuttamaan paljon asioita, mutta siihen saattaa myös kohdistua epärealistisia odotuksia ja riskejä. Cathy O’Neil käy näitä riskejä ansiokkaasti läpi kirjassaan Weapons of Math Destruction, jota olen kuunnellut tämän viikon äänikirjana.

Cathy O’Neil toimi matematiikan professorina, siirtyi kvantiksi Wall Streetille, pääsi näkemään paraatipaikalta asuntokuplan puhkeamisen ja siirtyi tuon jälkeen höydyntämämään matemaattista osaamistaan nettimainonnan maailmaan. Tässä mielessä urapolku muistuttaa Antonio García Martínezia, jonka Chaos Monkeys-kirjan luin muutama kuukausi sitten. Vuosikymmen sitten monet sukupolvensa älykkäimmät ihmiset suuntasivat Wall streetille kehittelemään matemaattisesti monimutkaisia rahoitusinstrumenttejä ja viime aikoina nämä ihmiset ovat yhä useammin suunnaneet nettinamainonnan maailmaan rakentamaan systeemejä, joilla voidaan kohdentaa mainokset äärimmäisen täsmällisesti. Cathy O’Neil eroaa  Garcia Martinezista henkilönä kuitenkin aika paljon. Hän lähtenyt aktivistiksi, osallistunut Ocupy Wall Street-liikkeen toimintaan ja  ylipäätään varoitellut big data pimeistä puolista Mathbabe-blogissaan.

Kuten Cathy O’Neil toteaa, matematiikka on selkeää ja puhtaassa matematiikassa on myös jotain kaunista. Matematiikka oli kirjoittajallamme nuoruudessaan paikka, jonne paeta todellisen maailman sotkuisuutta ja tästä seuraakin kysymys, missä määrin vaikkapa peliteorialla on oikeasti mahdollista ratkaista todellisen maailman ongelmia. O’Neil on huolissaan esim. siitä kuinka big data toimii ajattelun ja päätöksenteon ulkoistamisen keinona ja sillä saatetaan vain hämätä heikosti matematiikkaa ymmärtäviä ihmisiä. Yksinkertainen mallikin voi olla hyvä ja matematiikan avulla voidaan ymmärtää laiskaa ajattelua paremmin monia asioita, mutta pitäisi olla tarkkana kun matematiikkaa yritetään soveltaa oikeiden ihmisten maailmaan ja mallintaa ihmisten monimutkaista toimintaa.

Cathy O’Neil kuitenkin pitää Moneyballia ja baseballia hyvinä esimerkkeinä datan hyödyntämisestä. Urheilu on ylipäätään alue, jossa dataa on kelko luonnolista höydyntää. Ongelma on kuitenkin että monet ihmistoiminnan piirteet eivät ole yhtä helposti ja läpinäkyvästi redusoitavissa tilastoiksi kuin baseballin hyvin rajatut tapahtumat. Tuli mieleen kuinka Nassim Taleb mainitsi menettäneen malttinsa kun hänelle ehdotettiin, että Fooled by Randomnes-kirjan kanteen pistettäisiin nopat.

En ole erityisen lahjakas matematiikassa, mutta kuitenkin ymmärrän jotain ja tykkään puuhastella tilastojen kanssa. Esimerkiksi töissä olen usein ihan omatoimisesti yrittänyt kvantifioida asioita. Mutta se fiilis kun sinun yläpuolellasi oleva henkilö perustelee työpaikalla jotain excelillä tai muilla käppyröillä ja tajuat, ettei tämä henkilö tajua niistä tilastoista oikeasti mitään…

Asioita mitataan helposti epätäydellsillä tavoilla ja annetaan ihmisille kannustimia tehdä asioita typerällä tavalla, jotta tilastojen rajatussa tarkastelutavassa asiat saadaan näyttämään hyvältä. Toisaalta O’Neilin mielestä yksi matemaattisten joukkotuhoaseiden ongelma liittyy myös niiden salattuihin piirteisiin. Monissa tapauksissa ei ole selvää mitä malliin laitetaan sisään, tai miten se ihan tarkalleen oikeasti toimii. Tämä on kiistatta kyseenlaista ainakin julkisen sektorin toiminnassa jos opettajien arvioinneisssa, ennakoivassa rikosten torjunnassa tai rikostuomioita mietittäessä asioita laitetaan järjestykseen algoritmien avustuksella. Ja jos mallien perustavanlaatuisesta luonteesta ei ole julkista tietoa, ei niiden oletuksiakaan voi helposti kritisoida.

Kirjassa käydään läpi algoritmien vaaroja monella kentällä: pankkitoiminnassa ja finanssimaailmassa, koulutuksessa, rekrytoinnisssa, rikollisuuden torjunnassa, oikeussalissa, mainonassa ja myös politiikassa. Näistä kaikisteta esitetään mielenkiintoisia pointteja.

Yhtenä ongelmana kirjoittajamme  pitää erityisesti sitä, että big datan pimeät puolet osuvat erityisesti köyhempään väestönosaan. Hän mainitsee esimerkiksi vähävaraisempien palvelualoilla työskentelevien ihmisten vaikeudet järjestää elämäänsä kunnolla uusien työnantajan näkökulmasta tehokkaasti toimivien työvuorosysteemin maailmassa. Tämä kuten erilaiset keikkatalouden muodot voivat olla tehokkaita työnantajan näkökulmasta ja tehdä vaikkapa ruuan kotiin tilaamisen kaikille hieman aiempaa helpommaksi ja halvemmaksi. Varsinkin perheellisillä ihmisillä elämän järjestäminen saattaa kuitenkin muuttua aika vaikeaksi. Jollain tasolla tehokkaasti työntekoa valvovat järjestelmät voivat olla aiempaa reilumpia hyville työntekijöille kun todelliset sluibailijat jäävät helpommin kiini ja todella hyviä työntekijöitä saatetaan palkita. Jonkinlainen työn ja pääoman välinen ristiriita tässäkin kuitenkin on ja ainakin työn valvonnassa ja työvuorojen järjestelyssä työntekijät joutuvat keskimäärin aiempaa hankalampaan rakoon.

Itse pidin ehkä kaikkein pelottavimpana esimerkkinä nettimainontaa. Parhaimmilaan netin markkinapaikat parittavat ihmisiä ja asioita tehokkaasti ja kasvana nettimarkkinointi perustuu tähän. Tehokas mainontaa mahdollistaa kuitenkin myös tehokkaat väärinkäytökset. Kannattaa esimerkiksi tutustua New York Timesin juttuun Adwordisia hyödyntäneistä valelukkosepistä. Tuo kuvastaa osaltaaa nettimarkkinoinnin mahdollisuuksia kohdentaa mainontaa välittömissä ongelmissa oleville. Avaimensa hävittäneet ovat todennäköisemmin paniikissa eivätkä välttämättä katso niin tarkkaan mitä palvelua käyttävät. Tuollainen saalistaminen herkässä tilassa olevia ihmisiä kohtaan oli asia, joka herätti minussa lähes suoranaista raivoa.

Pelottava oli myös tapa kohdistaa mainonta ihmisten kipupisteisiin ja O’Neil käyttää tästä sanaa predatory advertising. Ihmiset luovuttavat somessa ja netissä ylipäätään valtavasti tietoa itsestään ja tätä kaikkea voidaan hyödyntää heitä vastaan. Esimerkkejä tästä toiminnasta ova vaikkapa erilaiset kulutusluottoja, pikavippejä tms tarjoavat firmat, jotka käyttävät todella suuria määriä rahaa nettimarkkinointiin.

Viime aikoina on puhuttu paljon kuplista ja pieneltä osin niidenkin syntyyn ovat vaikuttaneet algoritmit jotka syöttävät meille lisää sitä samaa, jota olemme aiemmin lukeneet. Tämä näkyy myös markkinnoinissa, jossa varakkaille ihmisille on nettimarkkinoinnin seurauksena voitu tarjota aiempaa tehokkaammin mainoksia luxuslomista kun taas köyhemmät lukevat jotain ihan muuta. Segregaatio on joka tapauksessa edennyt uusilla tavoilla myös virtuaalimaailmaan algoritmien ansiosta. Meille tuputetaan sellaisia uutisia ja tuotteita, joiden arvioidaan kiinnostavan sitä mikrosegmenttiä, joihin meidät on luokiteltu. Oma kappaleensa on myös poliittiselle mainonnalle ja sille kuinka ehdokkaat pystyvät aiempaa tehokkaammin räätälöimään viestinsä täsmällisemmin eri kohderyhmille hieman eri muotoon.

Weapons of math destructionissa puhutaan paljon takaisiinkytkennöistä ja tuo on mielestäni konsepti, jonka laajempi ymmärrys ja soveltaminen yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi kovin mukavaa. Aiheuttaako köyhyys ongelmia vai ongelmallinen käyttyäyminen köyhyyttää. Ne ovat kuitenkin kytköksissä toisiinsa. Kyse ei ole siitä, etteikö ihmisissä itsesään olisi vikaa, mutta negatiiviset takainskytkennät syventävät kierrettä ja ne syventävät kierrettä riippumatta siitä onko myös ihmisissä itsessään vikaa.

Tehokkudeen sekä reiluuden tai jonkinlaisen tasa-arvon välisiä ristiriitoja mietittäessä voidaan päätyä hieman erilaisiin johtopäätöksiin riippuen siitä, mihin sijoittuu poliittisella kartalla. Erityisesti lain edessä ihmisten pitäisi kuitenkin olla tasa-arvoisessa asemassa. Ja tähän liittyen O’Neil esimerkiksi mainitsee kuinka Yhdysvalloissa rikoksen uusimistodennäköisyyttä on arvioitu algoritmien avulla, joissa yhtenä tekijänä on ollut se, ovatko sukulaiset olleet vankilassa. Tämä lisää ennustuksen tarkkuutta, mutta on hyvin kyseenalaista kun sitä käytetään yhtenä tekijänä arvioitessa, pitääkö rikoksen tekijän istua tuomionsa loppuun asti. On selvää, että lakituvassa tämä ei menisi läpi, mutta kun se leivottu sisään matemaattisesti hienostuneeseen algoritmiin, niin tätä ongelmaa ei mietitä samalla tavalla.

Suosittelen Weapons of math destructionia jos Big data-aihepiiri kiinnostaa yhtään ja ehkä myös tapauksessa jossa se ei erityisemmin kiinnosta. Big data tulee parantamaan monia asioita paljon, mutta on vaarallista ajatella etteikö siihen varsinkin tällä hetkellä liittyisi myös paljon ongelmia. Samoin voi olla vaarallista oman ajattelun ulkoistamista jos ei hahmota, että ihmisten luomat algorimit pohjautuvat myös jonkinlaisille arvovalinnoille.

Paavo Väyrynen presidenttiehdokkaaksi 2018 – Baby one more time!



Yle uutisoi tunti sitten, että Paavo Väyrynen lähtee kerämään kannattajakortteja valitsijayhdistyksen muodostamiseksi vuoden 2018 presidentinvaaleja varten. Valitsijayhdistys olisi tarkoitus saada kasaaan itsenäisyyspäivään mennessä, jolloin 20 000 kannattajakorttia pitäisi olla kerättynä. Tämä olisi Väyryselle jo neljäs presidentinvaalikampanja, mutta kaikki kolme aiempaa (1988, 1994 ja 2012) on käyty kepun ehdokkaana.

Äkkiseltään kuvittelisin, että Paavo Väyrynen saisi kerättyä 20 000 kannattajakorttia, mutta kun kepulla on oma ehdokas ja mahdollisesti kaksi persuehdokasta kalastelee Väyrysen kanssa hieman samoilla vesillä, niin ei ehkä ole edes itsestäänselvää, että Paavo saa kerättyä 20 000 kannattajakorttia. Toisaalta voi myös olle, että Väyrysen ratkaisu jopa vaikuttaa esimerkiksi sinisen tulevaisuuden innokkuuteen asettaa omaa ehdokasta.

Edellisten presidentinvaalien ja kepun puheenjohtajaksi pyrkimisen jälkeen Väyrysen tähti on kuitenkin ollut laskusssa ja kansalaispuolue-puuhastelu sekä Helsingin valtuuston pyrkiminen kristillisten listalta ovat tuntuneet jo hieman surullisilta projekteilta. Voi olla että Väyrynen onnistuu keräämään tarvittavat kortit ja saa jopa presidentinvaaleissa mukavan äänisaaliin, mutta on tässä mahdollisuudet pienoiseen nöyryytykseenkin. Mutta ainakin presidentinvaalien viihdearvo kasvaa.

Epävirallinen Paavo Väyrynen presidentiksi 2018-kannatussivu näyttääkin jo löytyvän osoitteesta kepu.fi. Sanoisin että tuo tiivistää aika hyvin minun ja ehkä aika monen muunkin ihmisen fiilikset Paavo Väyrysen pyrkimisestä presidentiksi.