Nuo rouheat ranskalaiset filosofit – Laurent Binet: 7th function of language

1900-luvun lopun ranskalaiset filosofit ja intellektuellit ovat jotenkin kiehtoneet minua. Ei niinkään näiden ajattelun osalta, vaikka joillain noista saattoi jopa olla mielenkiintoistakin sanottavaa. Ennen kaikkea tuon aikakauden ranskalaiset intellektuellit ovat kiinnostaneet ilmiönä ja tähtikulttina, jossa hämäriä ja vaikeaselkoisia “postmoderneja” teorioita papattavat papparaiset näyttäytyivät joillekkin ihmisille lähes rock-tähtinä. Olen jo useita vuosia miettinyt, että olisikohan jossain kevyt ja mielenkiintoinen historiikki tai dokumentti ranskalaisista intellektuelleista.

Tätä taustaa vasten Laurent Binetin romaani 7th function of language (Suomalainen nimi näköjään. Kuka murhasi Roland Barthesin) herätti keväällä kiinnostukseni. Kyseessä on oikeastikin vuonna 1980 kuolleen semiootikko Roland Barthesin kuoleman ympärille rakennettu dekkariparodia, joka tapahtuu keskellä aikansa intellektuelliskeneä. Barthes on ilmeisesti saanut haltuunsa kielen seitsemännen funtion, joka antaa sen hallitsijalle lähes supersankarimaiset retoriset kyvyt vietellä kuulijat puolelleen. Murhaa selvittämään ja dokumenttiä metsästämään lähtee poliisi Jacques Bayard, joka noukkii itselleen akateemisen maailman tulkiksi Vincennesin yliopistosta nuoren Simon Herzogin. Epäilyksen alaisina ovat Barthesin kateelliset kollegat, poliitikot ja ulkomaiset agentit.

Ekoilla sivuilla kuolevan Barthesin ohella, Michel Foucault,  Julia Kristeva ja varsinkin tämän mies Philippe Sollers ovat romaanissa keskeisissä rooleissa. Kuitenkin myös Althuiser, Derrida, Deleuze ja Bernard-Henri Levy, ovat osana juonta ja mainituiksi tulivat lisäksi ainakin Baudrillard, Guatari, Bourdieu, Badiou, Lacan ja Deboird sekä varmaan sellaisiakin hahmoja joista en ollut aiemin kuullut ja jotka eivät siksi jääneet edes mieleen. Tutkimuksen edetessä päädytään Bolognaan tapaamaan Umberto Ecoa ja Conrell yliopistoon konfrenssiin, jossa törmätään mm. Noam Chomskyyn ja nuoreen feministiseen väitöskirjatutkija Judyyn.

Näille intellektuelleille naureskellaan, mutta usein hyväntahtoisesti ja huumori perustuu suurelta osin siihen, että lukija tuntee ainakin pintapuolisesti näiden valopäiden elämää ja ajattelua. Ymmärrätkö mitä hauskaa oli siinä, että Bernard-Henri Lévy oli tapahtuman yleisössä incognitona, koska hänellä oli yllään musta aluspaita? Esim. tämän minä tajusin ja kirja on täynnä vastaavaa viittauksia ja pikkunäppärää huumoria, josta osa meni varmaan minultakin ohi.

Binet on ottanut kirjassa ronskisti vapauksia yhdistelemällä aitoja anekdootteja ja lainauksia ajattelijoista kuvitteellisiin tapahtumiin. Useat todelliset vuosien 1980-1981 tapahtumat ja ilmiöt on kytketty osaksi juonta. Vuoden 1981 presidentinvaaleihin valmistautuminen pyörii yhteänä olennaisena juonilinjana. Kirjassa onkin poliittinen elementti, koska tutkijat toimivat Ranskan silloisen presidentin Valéry Giscard d’Estaingin alaisuudessa. Binet kuitenkin tulee toisen päähenkilö Simon Herzogin tapaan hyvin vahvasti vasemmalta laidalta, toisin kuin tutkintaa johtava Jacques Bayard ja osa huumoristaa syntyy juuri näiden kahden erilaisen hahmon välisestä kommunikaatiosta.

Kirjan ajankohdasta ja vaaleista voi vetää myös mielenkiintoisten paralleelin nykypäivään. Ranska päätyi 1981 valitsemaan presidentikseen nykynäkökulmasta lähes tolkuttoman vasemmistolaisella ohjelmalla kampanjoineen François Mitterrandin kun samaan aikaan Britannia ja Yhdysvallat ottivat Thatcherin ja Reaganin johdolla harpauksia suorastaan raakaa markkinataloutta kohti. Nyt 35 vuotta myöhemmin vaaleissa rintamalinjat eivät samalla tavalla menneet enää oikeistolaisuuden ja vasemistolaisuuden perusteella, mutta jälleen ranskalaiset valitsivat täysin eri tavalla kuin britit ja jenkit.

Binet on kuvannut kirjaansa myös jonkinlaiseksi auringonlaskun romaaniksi. Tämä liittyy myös politiikkaan sillä 80-luvun alussa Ranskassa oli vielä uskoa, että Mitterandin johdolla voitaisiin rakenta hyvin vahvasti aiempaa sosialistisempi yhteiskunta. Barthesin kuoleman aikoihin myös jonkinlainen ranskalaisten intellektuellien huippuhetki oli saavutettu. Seuraavana vuonna lähti Lacan ja parin vuoden päästä ehkä se notoriöösein hahmo eli Foucault. Näiden ja muiden “postmodernistien” ajatukset jatkoivat vielä vuosikymmien ajan leviämistään ja French Theory taisikin monilta osin saavuttaa suurimman suosionsa kampuksilla Ranskan ulkopuolella.

Osittain maailman muutosta kuvastaa ehkä, että tämän hetken mahdollisesti tunnetuin ja siteraatuin ranskalainen ajattelija on ekonomisti Thomas Piketty. En tiedä koenko Binetin tapaan kovin suuria nostalgian tunteita 80-luvun alkua kohtaan, mutta yhdyn hänen ajatusiinsa, että jotain oli hyvin kun kielen tutkiminen pystyi herättämään suuria tunteita ja kaikki keskustelut eivät päätyneet keskusteluksi kansallisesta identiteetistä.

Luen aika vähän fiktiota ja tämä oli vasta toinen tänä vuonna lukemani romaani. Nautin kuitenkin lukemastani.



Aiheesta muualla

Tuomas Nevanlinna haastattelee Laurent Binettä kirjasta

Chomsky ranskalaisista intellektuelleista

Politico ranskalaisten intellektuellien laskusta

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *